Kirjoittaja Aihe: Esirippu, joka tippui (S, draamangstifluffi, AS/S)  (Luettu 1660 kertaa)

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 446
Nimike: Esirippu, joka tippui
Kirjustaja: Winga
Läpilukija: Merriadoc (honey <3)
Ikäraja: S //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Tyylilaji: draama, angsti, söpöily
Paritus: Albus Severus/Scorpius (yllättäen)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä mitään rahaa tai muutakaan. Kirjoitettu huvin vuoksi.
Varoitukset: Öm... no, taustalla väkivaltaa?
Tiivistelmä: Ihmiset voivat olla julmia. Sen Scorpius oppi, mutta myös sen, että ihmiset voivat olla lempeitä.
Kirjustajalta: Öö. Kirjotin tän eilen angstituulella ja lopetin tän tänään. FF100: 22. Viholliset, Aakkoshaaste, E, ja Slash10.
Niijoo, tyyli on vähän kokeilumielessä. Ja otsikko on turkinpippurilta, joka ei oo edes lukenut tätä fikkiä, mutta ehdotti tätä ja mä totesin tunnin hetken mietinnän kuluttua, että se on nyt ainut, joka siihen sopii, jota oon miettiny (älkää kysykö, kyllä se sopii! Mun mielestä ainakin).

Esirippu, joka tippui

Hän tarttui ojennettuun käteen ja nousi ylös. Hän ei katsonut ylös, ei tahtonut tietää, kuka häntä auttoi sen nöyryytyksen jäljiltä. Vihollinen vai ystävä, hän ei edes välittänyt, kiitti vain ja poistui katsomatta taakseen. Arvasi, tavallaan, kuka toinen oli, muttei tahtonut varmistua asiasta. Toisaalta häntä häiritsi se, ettei tiennyt, kuka oli jäänyt hänen luokseen vielä senkin jälkeen, kun muut olivat kyllästyneet, toisaalta häntä pelotti, että tämä joku olikin vain nostanut hänet jatkaakseen haukkumista (vaikka eikö tämä olisi vain voinut antaa hänen lojua maassa ja sähistä uhkauksia ja kenties loitsia häntä?).

Hän kääntyi kulmasta oikeaan ja juoksi käytävän päähän miettien mistä löytäisi yksinäisen paikan, jossa saisi itkeä (vaikka isä oli aina sanonut, että miehet eivät itke, eivätkä varsinkaan Malfoyt ja jos tämä tietäisi, saisi hän kuulla asiasta aina, varsinkin jos tämä saisi tietää, miksi hän itki, ja hän menettäisi kaiken, perheensäkin, ystävänsä kuvitteli menettäneensä tämän illan aikana jo). Hän muisti, sattumalta, sen tähden, että mietti isäänsä, kuinka tämä oli kertonut huoneesta, mikä sen nimi olikaan?, jonne pääsisi viidennestä kerroksesta ja lähti kiipeämään ylöspäin.

Hänen onnistui muistaa, miten huoneeseen pääsi, hänen onnistui avata ja sulkea ovi ennen kuin hän murtui. Hän käveli sohvalle, kaatui siihen makaamaan ja huusi kurkku suorana toivoen, ettei kukaan voisi kuulla häntä. Tai mitä väliä sillä olisi, eivät he hänestä enää välittäneet, tai ehkä, jos halusivat jonkun, jota haukkua ja ivata. Hän kyynelehti ja mietti, mitä hänen isänsä sanoisi, jos näkisi hänet näin ja hänen onnistui nauraa sitä ajatusta eikä hän kuullut kun ovi aukesi ja joku astui sisään. Hän tajusi toisen vasta, kun tämä oli hänen takanaan ja hän jähmettyi uskaltamatta kääntyä katsomaan, kuka sisään oli tullut.

”Minä olen pahoillani”, toinen sanoi ja hän henkäisi syvään ja kietoi kätensä polviensa ympäri laskien päänsä polviin ja toivoen, että kun hän avaisi silmänsä katsoakseen eteensä, hän huomaisi vain kuvitelleensa kaiken. Toinen käveli hänen eteensä, epäröi hetken (hän kuuli sen askelista, ne hidastuivat ja jatkoivat hetken kulkuaan paikallaan), istui sitten hänen viereensä.

”Olisin estänyt heitä, jos olisin ollut paikalla. En ymmärrä, mikä heitä vaivaa. Eivät he minuakaan hauku ja loitsi.”

Hän uskoi kuulleensa väärin, ei toinen voinut tarkoittaa sitä mitä sanoi tai sanoa sitä mitä hän kuuli. Se ei vain ollut mahdollista. Edelleen hän toivoi toisen katoavan, koko illan katoavan, katoavansa itse, vaikka hän tiesi, että niin ei tapahtuisi, että tämä ilta olisi kaikkien muistoissa aina, tai ei aina, mutta ainakin seuraavat kaksi vuotta, jotka hänen täytyisi vielä viettää koulussa.

”Kyllä he unohtavat pian. He löytävät jonkun muun, jota kiusata.”

Hänen teki mieli nostaa päänsä ja katsoa toista, nähdä tämän vihreät silmät ja kaunis, luihu hymy (joskaan tämän ääni ei ollut hymyilevä vaan vakava eikä hänellä ollut aavistustakaan, miltä tämä näytti vakavana). Ei hän kuitenkaan voinut, hän pelkäsi, että jos tämä huomaisi hänen katseensa ja toivoa täynnä olevat silmänsä, tämä nauraisi ja kertoisi, miten tyhmä hän oli, jos todella uskoi, että tämä välitti hänestä tippaakaan.

”Minusta sinä olit rohkea. Kertoessasi siis. Vaikka enhän minä paikalla ollut saati että tietäisin, miksi kerroit ja mitä he sanoivat, mutta silti. Enkä ainakaan ymmärrä sitä, miksi sinä kerroit luihuisille, koska olet itse rohkelikosta ja sinä tiedät meidän tupiemme väliset riidat!” Toinen huokaisi ja ojensi kätensä hänen päänsä päälle ja silitti hiuksia niin kevyesti. ”Vaikka en minä niitä riitoja ymmärrä. Mutta mikset sinä sano mitään?”

Hän hymähti, mutisi jotain epäselvää tietäen, ettei toinen kuulisi mitään. Tai olettaen niin.

”En ehkä saanut selvää, mutta voin ehkä kuitenkin arvata. Sinä oletat, että heti, jos luotat minuun edes hiukan, minä nauran sinulle. Pidän sinua pilkkanani. Anteeksi nyt vain, Scorpius, mutta minä en ole sellainen. Tavallaan luulisin sinun jo tietävän sen. Miksi minä muuten viettäisin sinun kanssasi aikaa? Vai luuletko, että se johtuu siitä, että olet serkkujeni ja sisarusteni ystävä?”

Hän otti kätensä polviensa ympäriltä ja uskaltautui katsomaan toista silmiin. Ne tuikkivat, kuin tietäen salaisuuden, jota muut eivät voisi koskaan arvata. Hän tiesi näyttävänsä pelokkaalta (ja ehkä kamalalta, olihan hän lähes itkenyt silmänsä puhki, mutta sitä hän ei sillä hetkellä ajatellut).

”No niin. Nyt kun luottamuksen ensimmäinen askel on otettu, viitsisitkö valaista asiaa? Kuulin tietenkin osan puheista, ja pysäytin ensimmäisen vastaan tulleen ihmisen ja kysyin, että mitä siellä oli tapahtunut. En tosin usko häntä.”

Hän käänsi katseensa polviin ja nielaisi. ”Minä en ole varma siitä, mitä tapahtui. En minä edes sanonut olevani homo. He alkoivat syyttää minua, sanoivat, että olin käännyttänyt sinut, Sev. He vaikuttivat uskovan, että meillä on suhde. Ja että kun he saisivat selville, miten olin saanut sinut lankaan, he saisivat sinut järkiisi ja takoisivat järkeä päähäni.” Heti sanottuaan kaiken hän tajusi, että toinen voisi käsittää hänen tunteensa, koska eikö ollut selvää, ettei kukaan ottaisi tuollaisista puheista itseensä, ellei niissä ollut totuuden hiventäkään? Tokihan sitä sanoisi vastaan ja nauraisi ja todistaisi toisin ja tietäisi, miten pitäisi toimia. Eikö hän ollutkin käyttäytynyt juuri niin kuin he toivoivat ja osoittanut heidän puheensa oikeiksi, vaikkakin hän oli sanonut, ettei hän seurustellut. (Ei sitä kukaan tietenkään uskonut ja miksi olisikaan, joskaan hän ei tiennyt, mistä he olivat edes keksineet moista.)

Hän tunsi toisen katseen niskassaan. Hän tiesi tämän miettivän sanottavaa (kuten 'jätä minut rauhaan, en tahdo kenenkään enää miettivän tuollaista' tai 'annoitko sinä heidän uskoa, että tuo on totta?'). Ja hän toivoi voivansa kutistua ja kadota.

Hänen pelätessään pahimpia mahdollisuuksia Sev alkoi puhua. ”Tuota, olen pahoillani. Todellakin. Oikeastaan siis on minun vikani, että he olivat kimpussasi. Tai ei, mutta kyllä. Saatoin mainita ystävilleni, että pidän sinusta. Mutta luulin voivani luottaa heihin. En näemmä voi.”

Hän katseli seinää ja koetti käsittää virkkeitä. Kun hän käsitti niiden sisältämän merkityksen, hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja aivot sanoivat 'Älä usko häntä'. Hän kääntyi katsomaan toista ja näki tämän kasvoilla epäröivän katseen, joka tuntui pyytävän häneltä ymmärrystä, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi, luuliko toinen, että hän ei tahtonutkaan kuulla tuollaista tältä?

”Oletko sinä – tosissasi?” Hän yritti estää ääntään särkymästä, mutta itkusta oli liian vähän aikaa ja tunteet olivat muutenkin pinnassa, hän vain toivoi, ettei toinen kiinnittäisi asiaan mitään huomiota.

Hän odotti vastausta ja yhtäkkiä Sev virnisti. ”En tietenkään, minähän aina olen tunnustamassa tunteitani kaikkia kohtaan kaikille.” Hän pyöritteli silmiään Sevin jatkaessa: ”Totta kai minä olen tosissani. Jos et sinä usko minua, en tiedä millä sen voin todistaa. Tai ehkä tiedänkin.”

Ennen kuin hän ehti miettiä vastausta hän tunsi Sevin huulet omillaan ja jähmettyi osaamatta vastata vaikka eikö hän ollut jo pitkään haaveillut juuri tästä? Ja kun hän oli vastaamassa suudelmaan, Sev vetäytyi kauemmas ja pyyteli anteeksi, toivottavasti tämä ei tuhoa ystävyyttämme ja hän närkästyi ja tarttui kiinni toisen niskasta ja suuteli tätä hiljentääkseen tämän ja ehkä kertoakseen tälle, ettei ollut mitään anteeksipyydeltävää, että hänkin oli pitänyt suudelmasta ja piti tästä ja halusi, että haukkuvien luihuisten (ja muiden, siellä oli muitakin) sanat olisivat totta, että he olisivat yhdessä, että he eivät välittäisi muista. Hän tunsi toisen vastaavan suudelmaan hiukan yllättyneenä ja pian he taistelivat vallasta ja meni useita hetkiä ennen kuin he hengästyneinä irtautuivat toisistaan ja Sev puhui.

”Minä olen odottanut tuota niin kauan. Mutta mitä me teemme muiden kanssa? En tahdo, että sinua kohdellaan uudestaan niin kuin tänään.”

Hän virnisti. ”Minä epäilen, että sinun veljesi ja siskosi ja serkkusi auttavat meitä mielellään, koska minä luulen, että he tietävät.” Ainakin hän oli kertonut Roselle, koska tämä oli pakottanut ja melko varmasti tämä oli kertonut Lilylle ja yhtä luultavaa oli, että Rose oli udellut Seviltä tämän kiinnostuksenkohteen. ”Olettaen siis, että Rose on sinultakin onkinut tietoonsa sen, kenestä pidät?”

”On. Aikaa sitten. Ja luulen, että hänen ensimmäinen sanansa on 'vihdoinkin'. Mutta luuletko, että se riittää?”

Hän mietti ja mietti ja mietti mitä vastaisi, sillä vaikka hän tahtoi esittää varmaa nyt (mitä siitä, että toinen oli nähnyt hänen itkevän?), ei hänkään tahtonut sen iltaisen toteutuvan. ”Minä luulen, että ne, jotka todella ovat ystäviäsi, tukevat sinua. Luulen, että olet voinut luottaa heihin, ehkä joku kuuli teidät tai ehkä joku heistä oli katkera tai ehkä joku heistä on vain esittänyt ystävääsi. Joka tapauksessa en usko, että he kaikki sinut pettäisivät, sen verran tiiviisti he viihtyvät kanssasi ja sen verran paljon he tuntuvat pitävän sinusta. Sitä paitsi sinä olet luihuinen, pitäisi sinun keksiä jotain luihua. Minä luotan sinuun ja ystäviimme!”

Sev hymyili surumielisenä, ja hän ihmetteli miksi? Eihän tällä ollut syytä olla surumielinen, ainakin hän toivoi niin, hänen oma sydämensä tykytti yhä kovaa, ja hän oli onnellinen illasta, vaikka se oli osoittanut hänet osittain heikoksi, mutta hän oli saanut toisen omakseen, tai ainakin niin hän kuvitteli, eihän hän varma tietenkään voinut olla, ei mistään. Joten mikä teki toisesta yhä niin surumielisen, kun he vihdoin kuitenkin olivat toistensa (ainakin hän oli jo kokonaan Sevin, vaikkei tämä ehkä sitä vielä tiennyt)?

”Ehkä sinä olet oikeassa.”

Hänen teki mielensä huutaa, miten niin ehkä, varmasti heidän ystävänsä auttaisivat, mutta hän rauhoitti itseään ja sydäntään, joka nyt ärtymyksestäkin laukkasi. ”Emme me voi tietää varmasti, tietenkään, mutta melko varmasti. Ja tulevaisuus on mitä on emmekä me voi sitä muuttaa, ellemme yritä yhdessä. Sev, yritetään yhdessä, kiltti. Minä tahdon, minä luotan siihen, että he oppivat, enkä minä tahdo salailla, minä vihaan salailua”, hän selitti tietämättä puheidensa päämäärää. Sevin ilme kertoi kuitenkin, että tämä oli nähnyt jotain järkeä puheissa ja hän hymyili ja Sevkin hymyili ja hän kysyi voisivatko he nyt lopettaa tylsän puhumisen ja jatkaa suudelmia, jotka olivat olleet niin kauniita ja herkkiä. He voisivat puhua muille huomenna ja selvittää sitten asioita, 'mutta nyt, Sev-kiltti, suutele minua'. Sev suostui ilomielin, koska hän vannoi, että tämä saisi molemmat iloisemmiksi ja ehkä jopa unohtamaan muut. Oikeassa hän oli.
« Viimeksi muokattu: 21.01.2015 20:06:49 kirjoittanut zougati »
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."

Lils

  • ***
  • Viestejä: 2 080
    • tumblr
Vs: Esirippu, joka tippui
« Vastaus #1 : 04.09.2010 13:15:21 »
Tämä oli kiva pieni fic. Jotenkin kauhean suloinen ja todentuntuinen, ei mitään ylidramaattista hömppää vaan ihan oikea ihmissuhde. Pidin. Juoni oli kunnollinen ja hyvin rakennettu, hahmot omanlaisiaan ja jopa Sev-lempinimi sai minut sulamaan. Oii.

Häiritsevä asia oli vähän kirjoitustyyli. Se on hyvä ja näin, käyttelet söpöjä sanoja ja kivoissa väleissä, mutta lauseet ovat vähän pitkiä ja teksti raskasta. Välihuomautukset saattavat kasvaa kahden rivin pituisiksi, ja sen lauseen idean ehtii hukata ennen loppua. Koko fic täytyy tavallaan lukea hengästyen ja jotenkin... En tiedä. Hirveän raskasta ainakin minulle.

Mutta kiva fic. Nimineen ja hahmoineen ja parituksineen päivineen. Nättiä. Hyvä sinä : ) ♥
"Should I wear the purple dress?"
That's all she cares about
What a silly life she has