Title: Labyrintti (juu, tiedän, kuulostaa tosi houkuttelevalta)
Author: Toju eli minä
Raiting: S
A/N: Tuota noin.. ehken kommentoi mitään.
Kävelin pitkin puiden reunustamaa kujaa pienessä, salaisessa puistossa. Harvat tiesivät sen olemassaolosta ja kukaan, joka tiesi, ei osannut sanoa kenen omistuksessa puisto oli. Puisto oli rauhallinen ja vehreä paikka. Se oli ensi silmäyksellä katsottuna luonnontilassa, mutta kun hieman tarkensi katseensa, löysi merkkejä ihmiskädestä. Selkeästi joku oli huolehtinut siitä, ehkä jopa huolehti aina vain, kukaan ei sitä tiennyt, mutta huolimattomasti. Paikassa oli harvinaisia, selkeästi istutettuja kukkia sekaisin ruohikon ja muiden tavallisten kasvien kanssa. Ja paikka oli täynnä puita. Kuusia, koivuja, leppiä. Sekaisin keskenään, mutta kuitenkin järjestelmällisesti. Vaikka kukaan ei ikinä näyttänyt siistivän puistossa, en ollut ikinä löytänyt maasta yhdenkään puun lehteä tai kellastunutta kukkaa.
Puistossa oli siis oma taianomainen tunnelmansa. Kävin siellä usein, rauhoittumassa, kävelemässä, vain istumassa. En ollut ikinä ymmärtänyt ihmisten kiirettä paikasta toiseen. En edes pitänyt kärrykyydeistä. Penkit olivat epämukavia ja käynti pomppivaa. Luotin enemmän omiin jalkoihini. Tämän takia vältin osan tanssiaisista, en suostunut nousemaan kärryjen kyytiin. Mutta välillä rouvani ja herrani pakottivat minut mukaansa. Useimmiten olin siellä tunnin, parhaimmillaan kaksi, ja lähdin mitä monituisimmilla keinoilla pois. Kävellen, kärryillä, kinuten, rukoillen. Loppujen lopuksi pääsin aina kotiin.
Siirrytäänpä takaisin puistoon. Puisto siis oli taianomainen. Kuulin usein lintujen laulua, vaikka yhtäkään en nähnyt. Ei se minua pahemmin häirinnyt, ei tarvinnut kestää yhtään useampien silmäparien tuijotusta, kun ne yrittivät ilmeisesti päättää olenko lintu vai kala. Minkä ihminen sille voi, että on erilainen.
Olin taas kävelemässä puistossa eräänä aamuna. Päivää en muista, aikoinani harvat tiesivät mikä päivä oli, saatikka välittivät. Ihmisille riitti tieto, että aamulla herättiin ja illalla mentiin nukkumaan ja päivällä oli jotain tekemistä. Siinä kaikki. Jos joku esitti kutsun tietylle päivälle, oli palvelijan tehtävä selvittää milloin se päivä oli. Se saattoi välillä olla vaikeaa, lähimpään kaupungintaloon kun paran täytyi aina taivaltaa. Myöhempinä vuosina viisastuneina palvelijat kehittivät oman tapansa pitää almanakkaa, parin virheen ja selkäsaunan jälkeen he jopa oppivat sen käytön oikein, eikä heidän täytynyt enää kävellä kaupungintalolle.
Niin, olin siis kävelemässä puistossa. Oli kaunis kevätaamu, linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Kuljin verkkaisin askelein vailla mitään kiirettä puistoa edes takaisin ja etsin uusia nurkkia, tutkimattomia salaisuuksia, joita tuntui aina löytyvän. Kuljin siihen mennessä pidemmälle kuin ikinä, kävelin lehtikattoisten holvien läpi vain löytääkseni itseni uudesta tiheiköstä, uusien kukkien luota. Näin kahden ison männyn välissä oven. Se näytti niin yllättävältä, paikkaan kuulumattomalta, että minulla kesti hetken ymmärtää, että se oli oikeasti ovi eikä mikään näköharha tai mielikuvitukseni tuote. Tietenkin uteliaana kävelin ovea lähemmäksi. Kiersin sen taakse löytämättä mitään. Se vain oli siinä. Tietenkin minun oli pakko avata se. Tartuin nuppiin ja kiersin sen hitaasti auki, ettei sieltä vahingossakaan löytyisi tai pompahtaisi silmille mitään yllättävää. Avautuneesta oviaukosta nousi hitaasti mutta varmasti kuumaa ilmaa ja aavikon tuntua. En ymmärtänyt miten, mutta niin vain tapahtui. Seisoin ovella, kun yht’ äkkiä tunsin kiskaisun paidassani ja tipuin ovesta sisään. Se sulkeutui heti perässäni antamatta minulle mitään mahdollisuutta paeta.
Istuin pökertyneenä maassa pitkän tovin. Hiekkaa meni joka hengenvedolla kurkkuuni ja teki entistä huonomman olon. Oli hiostavan kuumaa, mutta aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt. Valoa tuntui tulevan kaikkialta ja ei mistään. Näin vain pelkkiä kiviseiniä. Missään ei näkynyt mitään elävää, ei kasvia, ei hyönteistä, ei edes lintua. En nähnyt, en nähnyt, en nähnyt. Tunsin oloni ahdistuneeksi, masentuneeksi. Miksi minä juuri tipuin tänne, miksei kukaan muu? Miksi juuri minä kiinnitin huomiota siihen oveen, miksi juuri minä olin tarpeeksi tyhmä avatakseni sen? Miksi, miksi, miksi. Tuhansia kysymyksiä risteili mielessäni aiheesta, vaan ketään ei ollut vastaamassa. Olisi ollut lohduttavaa nähdä edes yksi pienen pieni muurahainen, ihan vain tietääkseni etten ollut yksin, saadakseni tietää paikassa olevan elämää.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen nousin ensin hitaasti polvilleni ja siitä punnertauduin ylös käsiäni apuna käyttäen. Katsoin ympärilleni saadakseni jotain neuvoa, minne täytyisi mennä. Mitään ei näkynyt. Missään ei näkynyt jalanjälkiä piirtyneenä hiekkaan. Kynsien raapaleita tai edes pienen pientä hiusta. Kaikkialla oli vain samaa, harmaata, jyrkkää kiviseinää. Oli kuin olisin ollut ainoa ihminen koko maailmassa tai vähintään sillä alueella. Ja eihän se voinut olla mahdollista, miten voisin olla ainoa. Sitäpaitsi, tunsin koko ajan silmien kutittelevan itseäni kylkiluiden välistä, kuin olisin ollut heltymättömän tarkkailun ja arvioinnin kohteena.
Hitaasti päätin lähteä liikkeelle suoraan eteenpäin edessä näkyvää käytävää pitkin. Tarvoin sillä ikuisuudelta tuntuneen ajan pölyn ja hiekan tarttuessa kurkkuuni ja janon painuvan hitaasti kuin kuumennettu teräs kurkkuuni. Yskin ja räin minkään auttamatta ja päänsäryn kasvaessa. Saavuin risteykseen ja minun täytyi päättää menisinkö vasemmalle vai oikealle. Tunsin itseäni vieläkin tarkkailtavan ja ymmärsin, että jos valitsisin väärin kuolisin heti, mutta oikein valitessani saisin mahdollisuuden. Löytämättä mitään merkkejä siitä kumpaan suuntaan kannattaisi mennä, etsin taskustani ainokaisen kolikkoni ja päätin, että jos heittäisin kruunan, menisin oikealle ja klaavan tippuessa olisi suuntani vasen. Kolikko tuntui pyörivän ilmassa hitaasti kuin hyytelössä ja verenikin tuntui hyytyneen ja odottavan kauhistuttavaa päätöstä. Kuin unessa nappasin kolikon kiinni ja hitaasti uskalsin avata kämmeneni. Klaava. Lähtisin siis kävelemään vasemmalle. Kääntyessäni kolikon osoittamaan suuntaan tunsin hetkeksi silmien katoavan vain tunteakseni ne parin metrin päässä uudelleen, mutta edestäni. Ymmärsin valinneeni oikein ja jatkoin hieman reipastuneena eteenpäin.
Tarmoani ei kestänyt kauaa erään erityisen rajun yskänpuuskan suomiessa keuhkojani. Tunsin itseluottamukseni murenevan pala palalta ja ensimmäistä kertaa uskoin oikeasti kuolevani. Se ei ollut mukava ajatus, mutta mielestäni ihan aiheellinen. Istuin hetkeksi maahan lepuuttamaan särkeviä jalkojani vain huomatakseni suustani valuvan verta. Jotain oli mennyt rikki sisälläni enkä tiennyt mitä. Se masensi ja pahasti, kukapa nyt tahtoisi olevansa sekä sisältä että ulkoolta rikki. Kenkäni alkoivat mennä rikki ja pukuni oli repeillyt enkä tiennyt syytä, koska mitään paikkoja ei matkani varrella ollut ollut, joihin olisin pystynyt sen repimään.
Jonkin aikaa istuttuani nousin ylös. Päätin, etten luovuta vaan jatkan matkaani niin pitkälle kuin vain ikinä pystyn ja kykenen. Oikea jalka eteen. Vasen jalka eteen. Oikea jalka eteen. Ja niin edespäin. Päätin joka käännöksessä antaa itselleni tauon, muttei muuten. Ajattelin sen pitävän rytmini tasaisena, tietenkin kun tauoille tahdoin. Oikea. Vasen. Oikea. Vasen. Kävely vain jatkui ja jatkui ja jatkui. Joka kerta päätin suuntani vain kolikkoa heittämällä.
Vähitellen tunsin aivojeni tyhjentyvän. En ajatellut, en tuntenut muuta kuin lisääntyvää pakokauhua. Silmät olivat selässäni koko ajan ja välillä olin kuulevinani rapinaa, mutta kääntyessäni mitään ei näkynyt. Ei merkkiäkään äänen aiheuttajasta saatika sitten itse aiheuttajaa. Turhauduin ja huomasin ajattelevani koko ajan entistä oudompia juttuja. Ajattelin kiveä kädessäni, vaikka hieman kumartumalla olisin sellaisen saanut käteeni. Ajattelin hikeä, vaikka sitä valui koko ajan. Ajattelin tuskaa, vaikka se korvensi koko ajan kurkkuani heltymättömästi. Tunsin voimieni vähenevän ja tietoisuuteni luovuttavan. Miksi minun mitään pitäisi tehdä, saatika liikkua jos siitä ei mitään hyötyä olisi. Istuin selkä kiveä vasten varmaan monta tuntia kunnes sain taas pakotettua itseni liikkeelle.
Tunsin mielenterveyteni pettävän. Olin kuin zombi vaeltamassa, vailla tunteita, vailla järkeä, päämäärättömänä. Vailla tietoakaan huomisesta, vailla huoltakaan siitä. Tiesin, etten eläisi enää kuin pari tuntia, mutten välittänyt. Jossain kohtaa vain tuuperruin maahan ja imin keuhkoihini lisää hiekkaa, vaikken olisi uskonut sitä mahtuvan yhtään lisää. Hengitin raskaasti, tietäen hengittäväni viimeisiä kertoja. Kierähdin selälleni, tiedostamatta mitään. Tuntien vain satojen olemattomien silmäparien tuojotuksen, niiden ahnaat katseet, jotka hivelivät ihoani. Tiesin kuolevani, ja olin onnellinen, oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässäni.
