Title: Satuprinssin lupaus
Author: Lavinia
Beta: Ciffie
Rating: S
Genres: drama, one-shot
Warnings: vampyyreja
Disclaimer: Kaikki kuuluu minulle.
Summary: Satuprinssi olisi ehdottomasti kultakiharainen ja veistoksellinen niin kuin enkeli ja yhtä salskea ja huomaavainen kuin 1600- ja 1700-lukujen herrasmiehet.
A/N: Vierailla mailla -haaste, maana Ranska
Satuprinssin lupaus
Lapset elivät omassa satumaailmassaan, jonka yliluonnolliset ihmeellisyydet olivat osa heidän huoletonta lapsuuttaan, vaikka Annette Duvallon eli enemmän päänsä sisäisessä maailmassa kuin todellisuuden ja epätodellisuuden välisessä maailmassa. Annette erosi joka suhteessa ankean lähiön kujilla kiljuen ja hihkuen telmivistä lapsista. Noilla lapsilla oli joko molemmat vanhemmat tai edes toinen vanhempi, mutta sen sijaan hän asui Heloise-tädillään. Hän ei muistanut millaista hänen elämänsä kaksi ensimmäistä vuotta olivat olleet, joskin Annette tiesi asuneensa tuolloin oikean äitinsä, Heloise-tädin pikkusisaren kanssa.
Täti ei puhunut mielellään äidistä eikä suostunut useinkaan vastaamaan tätä koskeviin kysymyksiin. Annette tiesi kuitenkin miten oli tullut tädin luo. Kahdeksan vuotta sitten äiti oli ilmestynyt Heloise-tädin mukaan hänen kanssaan tädin kolmannessa kerroksessa sijaitsevan asunnon ovelle. Kahta matkalaukkua kantava äiti oli kuulemma sanonut, ettei ollut kykenevä huolehtimaan pikku Annettestaan ja oli pyytänyt tätiä, yksin elävää vanhaa piikaa ottamaan sisarentyttärensä kasvatettavakseen. Tyttö ei tiennyt Heloise-tädin vähäpuheisuuden takia mitä äiti ja täti olivat puhuneet - jos olivat ylipäänsä puhuneet. Hän oletti äidin polvistuneen syleilemään ja suukottamaan tytärtään ennen kuin oven naksaus oli erottanut heidät lopullisesti toisistaan.
Eron hetkien jälkeen Annette oli alkanut varttuessaan havahtua tädin asunnolle ominaiseen raskaaseen uskonnon dominoimaan ilmapiiriin. Täti oli miellyttävästä ja koreilemattoman huolimattomasta ulkonäöstään huolimatta erittäin uskonnollinen ihminen, joka yletti uskonnon harjoittamisen jopa pikkutyttöön. Annetten piti rukoilla kolmesti päivässä: aamuin ja illoin sekä lukea ruokarukous päivällisen yhteydessä. He kävivät kotona harjoitetun hartauden ohella vähintään kerran viikossa messussa. Usein kaksikin kertaa.
Annette oli hyväksynyt ikävät uskonnolliset rutiinit välttämättömänä pahana, kunnes hän oli kysynyt vähän aikaa sitten mitä hyötyä ainaisista rukouksista, messussa käymisestä ja ripittäytymisestä oli ollut.
Silloin tädin silmiin oli syttynyt fanaattinen roihu. “Mitä hyötyä? Sinä kysyt mitä hyötyä on rukoilemisesta, ripittäytymisestä ja messussa käymisestä, Annette Valerie Duvallon!” täti oli huudahtanut järkyttyneellä äänellä, joka oli kaukana hänen hillitystä puheenparrestaan. “Sinä, minun sisareni Valerien tytär.” Heloise-täti oli puristanut kaulassaan riippuvaa kultaristiä tärisevän ja hiostuneen nyrkkinsä sisällä viskoen päätään puolelta toiselle. “Sen sanon että juuri sinun äitisi olisi pitänyt hakeutua äitikirkon hoiviin, eikä antaa saatanan tulla osaksi elämäänsä…”
“Mutta miksi, Heloise-täti?” Annette oli tivannut uskomatta saavansa vastausta kysymykseensä.
Täti oli katsellut häntä pitkään. Oudosti ohuehkot huulet kireinä. Hänen toinen kätensä oli heilahdellut kovin nopeasti perättäisiä ristinmerkkejä tehden. “Luoja paratkoon… Et osaa kuvitellakaan kuinka paljon syntiä sinun äitisi on tehnyt… toistuvia syntejä… Tehnyt toistuvasti huorin antautumalla miehille antautumisen ilosta… Nauttinut pirun petollisista houkutuksista”, Heloise-täti oli mutissut. “Sellainen äiti kuin tytär; näytät prikulleen samalta kuin äitisi tuon ikäisenä ja sinussa on jo näin varhaisessa vaiheessa nähtävissä hänen piirteitään - muitakin kuin ulkoisia piirteitä.”
Hänen eskapistinen hajamielisyytensä ja toistaiseksi uinuva seksuaalisuutensa kauhistuttivat tätiä, vaikkei hän tajunnut aivan kaikkea. Silti Annette tajusi Heloise-tädin haluavan kitkeä paheellisuuden ennen kuin sitkeä taimi kasvaisi mittavaksi irstaudeksi. Siveellisyyteen pyrittiin säädyllisellä pukeutumisella. Leukaan asti napitetuilla ankeilla puseroilla ja leningeillä. Sekään ei ollut vielä mitään sen rinnalla, että täti leikkasi Annetten kyynärpäihin asti valuvat platinanvaaleutta hohtavat kutrit hartiapituisiksi ja jakoi joka aamu hänen hiuksensa kahdeksi, kiristäväksi palmikoksi. Annette oli itkenyt silmät punaisina menetettyjä hiuksiaan. Vain armahtava uni oli vaientanut hänet, ei Heloise-täti julistuksineen.
Heloise-tädin teot suorastaan usuttivat häntä pakenemaan entistä syvemmin omaan maailmaansa. Hän oli oppinut lukemaan jo viisivuotiaana, vieläpä sattumanvaraisesti. Kirjat, etenkin satukirjat vetivät häntä yhä voimakkaammin puoleensa elämän muuttuessa masentavammaksi ja kestämättömän rajoitetuksi. Tehtyään läksynsä ja tädin määräämät taloustyöt Annette linnoittautui sänkyynsä vähintään yhden satukirjan kanssa kääriytyneenä virkattuun hartiahuiviin. Lukiessaan Annette oli jossain hyvin kaukana. Hän ei tuntenut silloin olevansa toisesta maailmasta paennut sivustakatsoja, vaan satumaailman ihmeellisyyksien ja jännittävien seikkailujen parissa elävä ihminen. Joko henkeäsalpaavan eteerinen satuprinsessa tai liki yhtä ihana neito - joka tapauksessa sulokas kaunotar lanteille ulottuvine kiharalaineineen, jonka satuprinssi pelastaisi pulasta ja veisi lopuksi loisteliaaseen linnaansa. Satuprinssi olisi ehdottomasti kultakiharainen ja veistoksellinen niin kuin enkeli ja yhtä salskea ja huomaavainen kuin 1600- ja 1700-lukejen herrasmiehet. Valkoisesta marmorista rakennettu palatsi muistuttaisi Aurinkokuninkaan Versaillesia, mutta jättäisi jopa tuon suurenmoisen barokkirakennelman loistokkuutensa varjoon. Äitinsä hylkäämä Annette Valerie Duvallon olisi onnellinen satumaailmassa nauttiessaan prinssien ja hovin salskeimpien aatelismiesten jumalointia hipovasta palvonnasta.
Tyttö huomasi usein painettujen rivien suorastaan kiitävän silmiensä edessä, kunnes oli lukenut paksun kirjan yllättävän lyhyessä ajassa kannesta kanteen. Heloise-tädin persoonaton ääni saattoi myöskin pakottaa hänet epätodelliselta vaikuttavaan arkeen. “Sinun on aika käydä nukkumaan, jotta jaksat herätä ajoissa kouluun, Annette.” oli yksi tädin tutuksi tulleista lausahduksista. Silloin vaaleahiuksisen tytön oli pakko nousta lämpimäksi muuttuneelta vuoteeltaan, laittaa kirja sille kuuluvalle paikalle ja mennä tädin luo. Rukoillessaan, kaupassa käydessään, koulussa ollessaan tai mitä tahansa tehdessään hän ei lakannut haaveilemasta prinsseistä ja hovimiehistä. Hänen syvänsiniset kultakärkisten nuken ripsien reunustamat suuret silmänsä olivat aina poissaolevat. Kavaltavat ja torua herättävät.
Opettajat seisottivat häntä usein nurkassa herpaantuneen tarkkaavaisuuden takia; koulutoverit haukkuivat häntä hajamieliseksi höperöksi, ja Heloise-täti nuhteli tyttöä vielä erikseen. Pilkka ja nuhteet kaikuivat kuuroille korville. Hän ei huomannut muuttaa tapojaan lohdutellessaan itseään suloisilla unelmillaan. Edes tuntuva nipistys ei ollut pitkäkestoinen muistutus.
Pirua pidettiin sinnikkäästi loitolla tädin sotilaallisen siististä asunnosta, sillä mademoiselle Duvallon oli ottanut sarvipään karkottamisen elämäntehtäväkseen. Saatana oli manattava ulos langenneen sisaren tyttärestä. Annette loikoili jälleen vuoteellaan lukemassa kuullessaan ovenkahvan kääntyvän tädin harppoessa hänen huoneeseensa. Täti seisahtui vuoteen vierelle katsomaan häntä, eikä tyttö saattanut ymmärtää syytä. Annetten silmät loistivat kirkkaina kuin yötaivas ja luonnostaan punakka suu oli toispuolisessa mutrussa. Muutama suortuva oli karannut palmikoiden kahleista valumaan otsalle.
“Annette.”
Hän säpsähti päästäen hämmästyneen äännähdyksen. Yöpöydällä naksuttavasti tikittävä herätyskello näytti puolta kuutta. Päivällinen oli syöty, pakolliset kotityöt suoritettu sangen moitteettomasti eikä kouluunkaan tarvinnut herätä, koska oli lauantai.
“Mitä nyt, täti?” hän mumisi. “Enkö minä muka saa lukea rauhassa - olenhan saanut lukea ennenkin?”
“Katsoisit itseäsi, lapsi”, täti sanoi vaativaan sävyyn.
“Peili on toisella puolella huonetta”, tyttö sanoi viitaten laiskasti pukeutumispöydän suuntaan.
“Miten sokeaksi sinä oletkaan alkanut tulla.” Mademoiselle Duvallon oli paikantavinaan löysän puseron alla paisuvat ruusunnuput ja levenemään päin olevan lantion. Se oli täysin naurettavaa. Eihän vasta kymmenenvuotiaan tytön lapsekkaassa ruumiissa voinut olla orastavaa naisellisuutta. Noin väljä vaatetus saattoi saada kuvittelemaan aiheettomia…” Silmäsi, Valerien yösilmät ovat kuin hurmioon ajautuneella luntulla ja suusi rivosti supussa.”
Annette kohottautui puolittain istumaan toisen kylkensä varaan. “Puhut taas outoja. En tajua miksi.”
Mademoisellen hysteeriseen falsettiin kohonnut ääni kaikui korkeassa huoneessa. “Saatana on juurtunut entistä syvemmälle ja voin nähdä sieluni silmin sen virnuilevan vieressäsi.”
Tirskahdus oli juuttua Annetten kurkkuun.
“Miksi saatana ottaisi jonkun Annette Duvallonin uhrikseen, vaikka maailmassa on muitakin? Merkittävämpiä ihmisiä.”
“Sinä et tunne Jumalan ikiaikaista vihollista!” täti kivahti. “Se ei valikoi, koska se haluaa vetää mahdollisimman monta sielua ikuiseen kadotukseen.”
“Ja sinäkö tunnet?”
“Voin sanoa tuntevani, sillä sen pitkän käden aikaansaannoksia on nähtävissä melkein missä tahansa. Etenkin maailmanlaajuisen sodan aikana. Suurin osa raamatun kertomuksista kuvaa jossain määrin valon ja pimeyden taistoa: maallista ja etäämmällä käytävää taistelua. Pyhä raamattu tutustuttaa samalla kolmiyhteiseen Jumalaan ja Hänen ikiaikaiseen vastustajaansa, joka syöstiin ammoisina aikoina taivaista.”
Tädin pää oli niin pystyssä että hänen niskansa kaartui jonkin verran taaksepäin. Harmaanruskeiden silmien täytyi nähdä jotain sellaista, mitä Annette ei kyennyt näkemään. Kenties utuisen häivähdyksen taivaan valtakunnasta, jonka portit avautuisivat hurskaalle Heloise Duvallonille tämän maallisen vaelluksen päättyessä.
“Suurenmoisessa laupeudessaan Taivaallinen Isä on suonut aseet saatanaa vastaan. Usko on minun miekkani ja vanhurskaus minun kilpeni”, täti messusi pauhaten. Silmät seisoivat päässä niin kuin juopuneella.
“Saatanan on saanut voittonsa monesta ihmisestä, muttei Heloise Duvallonista!” Mademoiselle Duvallon naurahti voitonriemuisesti kiskaistessaan Annetten kivuliaasti vuoteelta ja talutti sisarentyttärensä väkisin olohuoneeseen. Hän pakotti sisarentyttärensä polvistumaan kylmälle ja kovalle lankkulattialle sysättyään Annetten pideltäväksi yhden lukuisista rukousnauhoistaan.
Annette yritti nousta seisomaan, mutta täti piti kättään hänen hartiallaan mutisten hyvin nopeasti rukouksiaan. “Toista perässä!” Heloise-täti vaati, kun Annette ei yhtynyt välittömästi hänen latinan ja ranskan sekaisiin rukouksiinsa. “…armahda minua kurjaa, syntistä, synnillisessä hekumassa siinnyttä tyttölasta olemalla minun paimeneni…”
Tyttö tapaili sanoja. “…armahda minua kurjaa syntistä”, hän mumisi. Synnillisessä hekumassa siinnyttä. Synnillisessä hekumassa siinnyttä. Sikisi, hedelmöittänyt… Hekumalla, tädin mielestä irstauden lailla pahimmalla mahdollisella kuolemansynnillä oli jotain tekemistä miehen ja naisen intiimeissä hetkissä. Mutta hän ei suostunut näkemään sukupuolisten mysteerien latautuneita vireitä pelkästään pahana. Lapsenmieliset haaveetkin herättivät jotain, jonka tunteminen ei olisi vielä pitkään ajankohtaista, muttei missään nimessä yksin likaista, rumaa ja tuomittavaa. Kuumat, suolaiset kyynelpisarat kirvelivät ennen kuin alkoivat valua hänen poskilleen. Ne olivat tuskan, kivun, raivon, pettymyksen ja surun kyyneliä. Sydän sykki kimpaantuneena ja järkyttyneenä Annetten rinnassa.
“Miksi sinä lopetit?”
Hän tiesi olevansa erilainen kuin koulutoverinsa ja lähistön lapset, tuskin sen enempää paha kuin hekään. Katumus ja rukoilut olivat hurskauden hunnun alle verhottua ylenkatsetta, joka haavoitti syvästi hänen minuuttaan. Annette nousi vierelleen polvistuneen tädin estämättä ja kiskaisi lettinauhat hiuksistaan alkaen purkaa palmikoita sormillaan haroen. Puolipitkät laineet eivät levinneet kehystämään hänen pehmeäpiirteisiä kasvojaan samalla tavalla kuin pitkät hiukset, mutta niissä oli silti eloa.
“No minäpä kerron sinulle, täti”, Annette nyyhkäisi pöyhien uhmakkaasti hiuksiaan. “Minä en jaksa enää. En jaksa enää polvistua katumaan olemassaoloani, vaikka elämäni on ennestään kurjaa. Ilotonta! Ja sinä viet minulta viimeisetkin ilonaiheet! Sadut ja unelmat!”
“Minä vien ainoastaan jumalattomuuden, tyttö.” Mademoisellen kulmat olivat kurtistuneet.
“Aivan sama!” tyttö lähes kiljui rynnätessään eteiseen pukeutumaan. Hän alkoi nyörittää varsikenkiään. “Jos jumalattomuus on mielekkäämpää kuin jumalallisuus, niin minä olen ilomielin jumalaton!” tyttö ilkkui samalla kun napitti villakangastakkiaan.
“Minne - minne sinä kuvittelet olevasi lähdössä?”
“Ulos; mutta en tiedä minne”, lapsi letkautti.
“Ulos pimeällä!” Heloise Duvallon sähähti. “Siellä on tähän aikaan vaikka mitä vaaroja. Saksalaisia sotilaita, roistoja ja laitapuolen kul -”
“Minäpä en välitä niistä!”
“Palaa heti rukoilemaan ja unohda tuollaiset hupsutukset.”
“Ihan varmasti olin palaamassa.” Annette potkaisi umpimähkään lattialla lojuvaa rukousnauhaa piittaamatta minne se sinkosi.
“Annette Valeria Duvallon, voit olla varma että Jumalan viha lankeaa viimeistään tässä vaiheessa sinun päällesi. Sillä minä, Herra olen kiivas Jumala ja kostan isien teot kolmanteen ja neljänteen polveen niille jotka minua vihaavat”, täti siteerasi.
Annette astui pimeään rappukäytävään paiskaten oven kiinni niin lujaa, että se kuului varmasti koko rappukäytävään. Hänellä ei ollut tarkkaa päämäärää, sillä hän halusi vain tuntea raikkaan tuulen hyväilevän kasvojaan ja hulmuttavan hiuksiaan. Halusi kuulla pudonneiden lehtien rapisevan katujen karkeaa kivetystä vasten. Juopuneiden, sotilaiden ja muiden äänet kuuluivat yhtäaikaisesti läheltä ja kaukaa. Tuuli tuntui virvoittavan hänen sielunsa ja ruumiinsa karistaessaan pölymäisen raskasmielisyyden, ja Pariisin äänet toivat yhdentekevyydestään huolimatta vaihtelua. Suolaiset kyyneleet olivat jo ehtineet kuivua hänen kasvoilleen vääristyneen punasuun sulaessa pieneen hymynhäivähdykseen.
Heloise-tädin kotitalo oli jäänyt muutaman korttelin päähän, mutta etäisyys vaikutti onneksi pidemmältä. Hän vaelteli lauleskellen eräällä syrjäisellä ja valaisemattomalla kujalla. Äkäisesti räksyttävä kulkukoira, tiiliaidalla pörhistelevä vatsakas kissa ja autiotalon eteen sammunut vahvasti hieltä ja alkoholilta lemuava miekkonen vaikuttivat olevan Annetten lisäksi ainoat kujalla olevat olennot. Annette pyöritteli takin nappeja sormiensa välissä. Vapauden ensihuuma oli haihtumaan päin. Jossain vaiheessa hänen olisi pakko kääntyä takaisin ja palata Heloise-tädin luo, koska hänellä ei ollut muutakaan paikkaa, jonne mennä. Hän oli liian nuori ja rahaton. Täti oli kerskaillut harva se päivä, ettei hänellä olisi ollut edes sukkia ja alushameita, ellei mademoiselle Duvallon olisi kustantanut hänen vaatteitaan ja muita tarvikkeitaan.
Vain satukirjasta karannut ihme tarjoaisi hänelle toisen vaihtoehdon. Annette jaksoi uskoa ihmeisiin, muttei siihen että ihme tapahtuisi näin toivottomassa tilanteessa. Hän joutuisi kitumaan tätinsä hoivissa, kunnes olisi tarpeeksi vanha menemään töihin ja muuttamaan omilleen. Siihenkin kuluisi ainakin kuusi tai seitsemän vuotta. Annette saattoi kuvitella jo etukäteen kuinka ankeiksi ja vastenmielisiksi nuo odotuksentäytteiset vuodet ehtisivät muodostua jokaisen päivän tuntuessa eliniältä.
Kissa mourusi surkeasti saaden Annetten valpastumaan. Hyökkäävä kylmyys edelsi kahden pitkän hahmon aineellistumista illan harmahtavuudesta. Siinä oli hänen kaipaamansa ihme! Yliluonnollinen tapahtuma!
Muukalaiset olivat 1700-luvulta peräisin olevine liivin, kaularöyhelön, leveähelmaiset hartioista tiukasti istuvan takin, polvihousut, silkkisukat ja korolliset solkikengät käsittävine vaatetuksineen kuin ancien régimen haamuja. Silti heillä näytti olevan fyysiset hahmot - peräti silmiä hivelevät. Nuoren näköiset miehet olivat pitkiä, solakoita, keikarimaisia sekä komeita, ja heidän ihonsa hohteli luonnottoman marmorinvalkeana, mutta yhtäläisyydet päättyivät siihen. Toinen keikari omasi yhtä hopeanvaaleat hiukset kuin Annette. Tämän peruukin tapaan kammatut hiukset oli sidottu niskasta silkkinauhalla. Kasvonpiirteiden terävä kulmikkuus toi mieleen intiaanien kasvot, vaikka vaaleat hiukset, hivenen kupera nenä ja hyvin vaaleansiniset jääsilmät eivät sointuneet moiseen vaikutelmaan. Miehen ripset ja kulmat erottuivat selkeästi toisin kuin joillakin toisilla yhtä vaaleilla ihmisillä.
Platinanvaalea mies oli jäätävän kaunis terävine poskipäineen, ristiverinen vielä kauniimpi. Annetten silmät laajenivat hänen haukkoessaan henkeä. Tuo nuorukainenhan oli yksinkertaisesti täydellinen piirtyessään kalpeana taustan tummuutta vasten. Hänen siropiirteiset kasvonsa olivat kapeat ja niin kuvankauniit suorine nenineen, tuuhearipsisine turkoosinvärisine silmineen ja täyteläisine verenpunaisine huulineen, että ne olisivat melkeinpä voineet olla kauniin naisen kasvot. Rusetille sidotut, kiharretut hiukset loistivat pronssinruskeina - lähes yhtä kauniisti kuin kullanvaaleat suortuvat. Hiustenväriään lukuun ottamatta keikari olisi voinut olla minkä tahansa sadun prinssi.
“Kappas, Dominique, katso kuka täällä on! Onkohan se eksynyt?” platinanvaalea mies kysyi kammottavalla, tekolepertelevällä äänellä. Ohuet, verenpunaiset huulet taipuivat hampaat paljastavaan hymyyn.
Vaalea tyttö kiljaisi ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänen oli täytynyt nähdä näkyjä, sillä yhdenkään elävän ihmisen kulmahampaat eivät voineet olla niin terävät ja pitkät. Hän oli valitettavasti oikeassa: keikarin hampaat olivat sittenkin sellaiset kuin vampyyrilla.
“Hmmm”, Dominiqueksi puhuteltu mies mumisi hajamielisen kuuloisesti nykien hihansuitaan somistavia lumenvalkoisia pitsejä ikään kuin tilanne olisi tylsistyttänyt häntä. Vaikutti siltä ettei hän ollut vaivautunut katsomaan Annettea perusteellisemmin yhden nopean vilkaisun jälkeen. “Jahkailua, Lucien, jahkailua… Miksi paljastat itsesi saaliille, vaikka voit iskeä kulmahampaasi heti kättelyssä kaulavaltimon tienoolle?”
“Siinähän se viehätys piileekin, herra markiisi”, Lucien -niminen naurahti lipoen huuliaan. “Jahdin hurma saa noiden otusten suonissa lämpimänä virtaavan veren maistumaan vivahteikkaammalta.”
Annetten olisi täytynyt pyrähtää nopeaan juoksuun muutaman sydämenlyönnin aikana. Hänen korvansa eivät suostuneet suodattamaan kuulemaansa yhtään nopeammin kuin silmät näkemäänsä. Vampyyri ja satuprinssi lähellä kotia. Annette ei ollut koskaan uskonut pelottaviin vampyyreihin, epäkuolleisiin tappajiin, jotka vaanivat puolustuskyvyttömiä uhrejaan kirjoissa, elokuvissa ja vanhoissa kansantaruissa. Tarujen hirviön tulkinta oli muuttunut aikojen saatossa ja tulisi muuttumaan edelleen sekoittaen kammottavan todellisuuden ja synkän fiktion. Viimein hän tajusi ottaa jalat alleen.
Tuo vaalea vampyyri ei välttämättä olisi ihmistä nopeampi tai omistaisi muita erityiskykyjä kuin taidon ilmestyä tyhjästä. Henkiinjäämisen mahdollisuus ja alitajunnalliset vaistot vauhdittivat hänen juoksuaan.
Turhaan. Hän oli ennättänyt juosta sata metriä huomatessaan jonkin jäänsinisen ja harmaan välähdyksen ohittavan itsensä. Vampyyri Lucien seisoi toinen käsi lanteella, ja tämä oli iskostanut jäänsiniset silmänsä tyttöön.
“Makupala juoksutti vähän Lucien-setää”, vampyyri hihitti, “mutta ei se mitään haittaa. Lucien-setä on kuitenkin pikkiriikkistä ihmistä nopeampi.”
Kohta vampyyrin terävät raateluhampaat lävistäisivät hänen kaulavaltimonsa ja hänen elinvoimansa riistettäisiin elintärkeän veren mukana… Vaaleaverinen vampyyri oli jo syöksähtämäisillään hänen kimppuunsa, kun hän kuuli silkkisen äänen puhuvan. “Ei”, satuprinssin näköinen keikari sanoi. Kielto pysäytti jostain syystä vampyyri Lucienin.
Dominique. Keikari oli kuin enkelimäinen prinssi, joka tullut pelastamaan hänet lumoavan yön pedon kynsistä. Alabasterikasvoilla leikittelevä suloinen hymy sai hänet syöksähtämään muukalaisen syliin.
“Pelastakaa minut häneltä, monsieur”, hän aneli heiveröisellä äänellä takertuessaan kultalangalla kirjotun silkkibrokaditakin liepeeseen. Miehestä hohkaava parfyymintuoksuinen kylmyys ei saanut häntä sävähtämään, sillä hänen silmänsä eivät voineet olleet ihastelematta keikarin ja vaatteiden yksityiskohtia. Posken mustaa kauneuspilkkua, jalokiveä solmion valkeuden keskellä ja ohuissa sormissa kimaltelevia aitoja jalokiviä. Keikarin ei täytynyt sanoa mitään, sillä Annette tunsi muutenkin olevansa turvassa Lucienilta. Pitkäkyntinen käsi silitti kevyesti ja tyynnyttävästi tuulen tuivertamia kiharoita.
Lucien nauroi ivallisesti. “Sytyttääpä teillä molemmilla hitaasti”, vampyyri tuhahti. “Sinä pidät sylissäsi kerrassaan herkullista saalista, Dominique de Moralle. Ah, mitä muuta tuo on kuin ‘ruualla leikkimistä’? Ja sinä, tyttönen, et tajua rynnänneesi vampyyrin syliin. Mikä typerys - no mistä lähtien kuolevaiset ovat loistaneet vähäisillä älynlahjoillaan?”
“EI! EI!” Annette huusi mulkoillen vaaleaa vampyyria. Dominique de Morallen kaltainen jumalainen olento ei mitenkään voinut olla Lucienin kaltainen verenhimoinen vampyyri. “Hän ei ole samankaltainen hirviö kuin te olette!”
“Voi. Olen minä, ma petite”, Dominique de Moralle naurahti paljastaen helmenvalkoiset raateluhampaansa.
Saatana, tädin niin hyvin tuntema riivaajien riivaaja oli saattanut näyttää lähes yhtä henkeäsalpaavalta kuin verenhimoiseksi epäkuolleeksi paljastunut haavekuva.
“Olen ollut melkein kaksisataa vuotta, Lucien hiukan kauemmin.” Vampyyri kuljetti pikkusormeaan Annetten rusottavalla poskella saaden tytön hytisemään. “Niin, olisin voinut sammuttaa janoni saman tien - tai oikeastaan osan janostani, koska lapsessa ei ole riittävästi verta. Se olisi niin helppoa. Minun ei tarvitse edes haaskata aikaani sinun jahtaamiseesi, koska ryntäsit tietämättäsi suoraan surman suuhun. Mutta miksi tappaisin sinut?”
“T-tyydyttääksenne verenhimonne”, tyttö sopersi.
“Juurikin niin”, Lucien hohotti. “Vampyyri ei pääse sen enempää raateluhampaistaan kuin tiikeri raidoistaan.”
“Minäpä kerron”, Dominique sanoi sellaiseen äänensävyyn, että kuulosti siltä kuin hän olisi nuhdellut kahta pikkulasta. “Meillä on tässä nupullaan olevaa naiskauneutta suloisen Annetta Valerie Duvallonin hahmossa. Kovin paljon esimakua kauneudesta, joka tulee saamaan päät kääntymään sitten kun hän varttunut naiseksi. On rikos taittaa nupullaan oleva ruusunoksa ennen kuin se on puhjennut kunnolla kukkaan. Kehuit itsekin tyttöstä suloiseksi, Lucien.”
Lucien kohautti hartioitaan. “Suloiseksi makupalaksi, mon ami - mutta en kiistä sitä etteikö sinulla olisi silmää naiskauneudelle; makusi on pettämätön”, vampyyri venytti riettaasti.
Annette ei kysynyt mistä Dominique tiesi hänen nimensä. Tyttö halusi vain kuunnella juovuttavan hyväilevää ääntä, joka oli kuin balsamia.
“Sinun elämäsi on ankeaa ja ilotonta. Eikö niin?” Dominique totesi lempeästi.
“Niin…”
“Liian ilotonta tuollaiselle tytölle, jonka pitäisi elää satumaailmassa tai syntyä joskus kaksisataa vuotta aiemmin. Ihmeet ovat mahdollisia, vaikka se pitkästyttävä nainen on yrittänyt aivopestä sinut pessimistiseksi.”
“Ovatko oikeasti? Miten?” Annette ihmetteli.
“Minä voin tarjota sinulle lähestulkoon unelmiesi mukaisen elämän.”
Lähestulkoon.
“Saisinko käyttää sellaisia upeita ‘prinsessaunelmia’, joita naiset käyttivät 1600- ja 1700-luvuilla?”
“Saisit.”
“Saisinko asua palatsissa?”
“Saisit.”
“Liehittelisivätkö komeat - teidän kaltaisenne aatelismiehet minua?”
“Jo vain”, vampyyri naurahti.
“Silloinhan minä olisin saanut kaiken, mistä olen haaveillut.” Annette rohkaistui suomaan vampyyrille ujohkon hymyn.
“Entä jos saisit jotain ylimääräistä?” Vampyyri virnisti.
“Ai mitä?”
“Ikuisen nuoruuden ja kauneuden”, Dominique vastasi. “Kuinka vanhalta minä ja Lucien näytämme mielestäsi?”
Tytön siipimäisten kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy. “Korkeintaan kaksikymmentäviisivuotiailta… mutta sanoitte, että olette olleet melkein kaksisataa vuotta vampyyri…”
“Aivan. Olen täsmälleen yhtä nuoren näköinen kuin muuttuessani vampyyriksi enkä tule ikinä vanhenemaan..”
Unelmien toteutuminen olisi ollut niin lähellä, ellei Annette olisi ollut niin nuori.
“Älä ole pahoillasi”, keikari lohdutti, “koska en usko sinun haluavan elää ikuisuuksia lapsen näköisenä, vaikka joudutkin odottamaan.”
“Kauemmin kuin kuusi tai seitsemän vuotta?”
“Korkeintaan kaksitoista vuotta.”
“Kaksitoista vuotta! Siihenhän kuluu ikuisuus!” Annette kauhisteli.
“Ei vampyyrin mittapuulla - eikä ihmisenkään sitten kun vanhenet hiukan.”
“Lupaatteko?”
“Minä lupaan, ma petite.”
Lucien näytti nyrpeältä, pitkästyneeltä sekä äärimmäisen verenhimoiselta. “Olen pakahtua janooni, Dominique. Isken kohta hampaani tuohon Annetteesi, ellemme lähde mahdollisimman nopeasti etsimään uutta saalista.”
Tyttö huokaisi raskaasti. “Täytyykö teidän todella lähteä?”
“Täytyy.”
“Näenkö minä edes teitä ennen kuin minusta tulee vampyyri?”
“Ehkä. Minä tulen joka tapauksessa seuraamaan sinun elämääsi, vaikket huomaisikaan. Jättäkäämme toistaiseksi toisillemme hyvästit”, Dominique virkkoi rakastettavasti.
Satuprinssi suuteli Annetten poskea lähtiäisiksi ennen kuin hän ja Lucien katosivat yhtä odottamattomasti kuin olivat ilmestyneetkin jättäen jälkeensä pelkän jäähyväissuudelman sinetöimän lupauksen. Kuolemattoman satuprinssin lupauksen, joka olisi lohduttava Annettea, kunnes Dominiquen lahja tekisi synnillisessä hekumassa siinneen lapsen unelmat todellisiksi.
