Kirjoittaja Aihe: Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]  (Luettu 3742 kertaa)

Afael

  • Filosofi
  • ***
  • Viestejä: 263
  • Madness is highly epidemic.
Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]
« : 03.08.2007 20:58:29 »
Nimi: Muisto tulevaisuudesta
Minähän tämän kirjoitin.
Ikärajana oiskohan... höm... K-11?
Genren vois luokitella angstiksi.
Paritukset: H/D
Hahmot kuuluvat J.K.Rowlingnille, mutta tämä tarina on minun - ainakin osittain.
Summary: Kumpikaan heistä ei kuullut enää taistelun ääniä...

A/N: Ensimmäinen H/D-ficcini, joten voi olla hieman tökerö juttu, mutta hei, jostain on pakko aloittaa. En ala kertoilla mitään älytöntä litanniaa tähän joten...

... Jatkakaa, olkaa hyvät.



Ikkunassa oli huurrekukkia. Ne peittivät lasin kokonaan, eikä ulos nähnyt. Otsani painui vasten kylmää lasia. Ulkona oli kylmä. Sormeni liikkuivat huurrekukkien yli. Hitain vedoin kuin taidemaalarin sivellin yli kankaan. Talven viimeiset pakkaset antoivat kaikkensa, ja lasi oli jääkylmä. Hengitin hitaasti sisään ja ulos.
Minulla oli kuuma, vaikka kiviseinä hohkasi kylmyyttä. Sydämmeni tykytti tuskallisen kovaa, ja painauduin entistä lähemmäs yön kylmyyttä. Se auttoi. Lasin kylmyys poltteli otsallani.
Se viilsi minua, jäädytti sisukseni, valutti minut kuiviin. Se oli pahempaa kuin terävinä ja kirkkaina loistavat tähdet, jotka muistuttivat niin tuskallisen paljon silmiäsi. Mutta huurrekukat peittivät ne silmiltäni. Kylmyys muistutti minua liikaa, aivan liika sinusta.



Viimeinen taistelu.
Se käytiin jo ajat sitten, sen Harry oli tajunnut. Viimeinen taistelu oltiin käyty jossain muualla kuin keskellä sitä valomyrskyä, jossa hän nyt seisoi. Kyllä, nyt tarvitsisi vain viedä kaikki päätökseen. Tämä oli vain epilogi jonkun sodan täyteisestä elämästä. Sivu, joka aloitti toisten elämän ja lopetti toisten.
Hermione seisoi tuolla. Hänen vieressään Ron makasi maassa jalkaansa pidellen. Herkellinen halu auttaa heitä vilahti Harryn mielessä. Ei. Heillä ei olisi lopultakaan väliä.
Hän jatkoi tarkkailua.
Neville oli vastakkain joidenkin kuolonsyöjien kanssa. Lestrangit, hän huomioi. Neville saisi viimein kostonsa - tai kuolemansa. Siriuksen kasvot käväisivät hänen ajatuksissaan, mutta niillä ei ollut mitään väliä.
Hän jatkoi tarkkailua.


Pakkaskukkien lomitse näkyi selkeä taivas. Kuu hohti kirkkaana, ja jätti tähtien kimmellyksen varjoonsa. Täällä oli vielä lunta, valkoista, hohtavaa, puhdasta lunta. Minä pidin ennen lumesta, nyt minä kiroan sitä. Se on minun vankilani.
En tiedä missä olen. Tiedän vain, että olen täällä. Tiedän, että täällä on kylmä, mutta se ei kosketa minua. Sillä minä palan. Roihuan sisältäpäin. Tuli korventaa minua, mutta lumi estää sitä tappamasta.
Minä elän, sen minä tiedän. Mutta en tiedä miksi elän. Tein virheen, minua rankaistiin, mutta en tiedä miten. Tämä ei ole rangaistukseni. Ei voi olla. Hän ei tiedä, sen minä tiedän, hän ei voi tietää. Kukaan ei tiedä, edes minä en tiedä mitään siitä, siksi hekään eivät tiedä.
Lasken käteni ikkunaa vasten, ja annan pakkasen polttaa niitä. Minä en kuitenkaan tunne sitä, en vielä. Annan kylmän lasin sammuttaa tulet, annan sen taas valua itseeni. Annan kylmyyden palata. Pian minä taas tunnen.
Tämä ei ole minun rangaistukseni.



Viimeinen taistelu.
Draco tiesi ettei sitä käyty tällä kentällä. Se käytiin jossain muualla, tai sitten se oltiin jo käyty. Tämä yhteenoton ilmentymä oli vain hänen elämänsä välisoitto. Tai loppusoitto. Tämä oli joko hänen elämänsä yksi välipysäkki, tai sitten se oli kohta, jossa hän nousisi kyydistä. Sanomatta hyvästejä kenellekkään.
Hän väisti harhaan lentänyttä kirousta ja Piskuilan osui hänen silmiinsä. Mies kyyristeli ja yritti pysyä erossa kahakoista. Raihnainen mies lähestyi kuolonsyöjää, ja kohotti sauvansa. Dracon mielessä käväisi ajatus auttaa miestä tämän aikomuksissa, mutta hylkäsi ajatuksen. Piskuilanilla ei ollut väliä.
Hän oli tarpeeksi lähellä kuullakseen rotannaamaisen miehen vikisevät armon anelut.
- Remus! Ei! Me olimme ystäviä!
Remus Lupin. Draco muisti hämärästi tämän opettaneen pimeyden voimilta suojautumista kolmannella. Hän jäi katsomaan näytöstä. Ystäviä?
- Sinä et ole meidän ystävyytemme arvoinen! entinen professori huusi. Näköjään raivoissaan. - Sinä et ollut Jamesin tai Siriuksen ystävyyden arvoinen. Petturi! Sinä et ollut kelmi!
Kelmi? Draco katseli toinen kulma kohollaan. Se näytti olevan pahin kaikista loukkauksista. Kuolonsyöjä kyyristyi entisestään. Lupin aloitti kirouksen, ja luihuinen kääntyi toiseen suuntaan.
Näytös oli loppunut.


Ikkunan ohitse vilisi autio maisema. Kolea sumuinen maisema. Nummea nummen perään. Loutaan työntävämpää maisemaa oli vaikea kuvitella.
Painoin pääni lasia vasten ja hengitin rauhallisesti. Sydämmeni ei enää hakannut kiivaasti, eikä minua kuumottanut. Kaikki oli tyyntä, kun tuijotin ulos ikkunasta, ja annoin itseni pysähtyä hetkeen. En enää ajatellut, annoin kaiken poksahtaa vapaasti mieleeni, ja annoin sen kaiken myös haihtua vilkaisematta sitä kertaakaan.
Nummien aava maisema kuvasti sillä hetkellä mieleäni. Kaikki on avaraa ja selvää, samanlaista loputtomiin. En tiedä mitään. Minulla ei ole ainuttakaan vastausta, tai suunnitelmaa. Kaikki on menneisyydessäni. Tulevaisuus on sivu jota en ole vielä nähnyt, enkä haluakkaan nähdä.
Kaikki on menneisyydessä.
Maailma lipuu ohitseni, junan nopeudella, ja piirrän huolimattomasti viivan lasiin. Viivan jota ei voi nähdä. Ikkunan on selkeä, ja näen maiseman sen takana selvästi. Liian selvästi, tajuan.
Tuska on palannut.
Tuo maisema on karu, aava ja selkeä. Se satuttaa minua, sillä se ei ole enää niin kuin minä. Se on muuttunut. Jotenkin huomaamattani.
Sinä katsot minua tuosta maisemasta, joka katoaa pian.



Tuska.
Harry tiesi liiankin hyvin mitä tuo sana tarkoitti. Tämä ilta toisi sitä lisää. Paljon lisää. Menetyksen pitkäaikainen tuska, joka repisi sisältäpäin palasiksi. Palaisi kummittelemaan, kun vähiten sitä odotti. Olisi parempi joutua pakenemaan ikuisuus omia demoneitaan, kuin joutua menetyksen tuskan vainoamaksi.
Kuoleman hetkellinen tuska, joka olisi viimeinen saattaja. Joka tulisi ja katoaisi viimeisenä, jättäisi tyhjilleen, ja olisi viiemeinen muisto elämästä. Sen jälkeen odotti vain loppu. Tuomio, ja kuolema. Ei muuta. Sitten olisi vain jatkettava. Ei saisi kääntyä.
Hänen silmänsä huomasivat Ginnyn. Tyttö oli painanut selkänsä vasten Lunan selkää, ja väsymys painoi tämän kasvoja. Monta mustahuppuista ihmistä makasi maassa kaksikon ympärillä, mutta niitä oli aina lisää.
Voimattomuuden tuska, joka oli hetkellinen ja nopea valtasi Harryn, mutta se katosi saman tien, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kaikki kestivät omat menetyksensä.


Ikkuna avautui mahdollisuuksien välillä. Näkymätön, mutta samalla hyvin selkeä ikkuna. Se ei ollut kylmä, kostea, tai huuruinen. Se vain oli. Se kiehtoi minua. Miten helppoa olisikaan astua sen toiselle puolelle. Valinnat ovat aina helppoja, vaikka ne olivat tuntuneet minusta joskus vaikeilta.
Tämä ikkuna antoi minulle kaksi vaihtoehtoa. Kaksi tuskallista vaihtoehtoa. Nostin käteni, ja sivelin ikkunan pintaa sormenpäilläni. Piirsin siihen kuvioita joita ei näkynyt. Mahdollisuus sen toisellapuolella näytti selkeästi oikealta. Se oli kuin minä, selkeä ja yksisuuntainen. Minulla ei ole muuta kuin menneisyys, miksi siis hylätä se. Tulevaisuutta ei voi nähdä, joten miksi hypätä?
Mutta jokin häiritsi minua. Maisema ikkunan toisella puolella näytti nyt väärältä. Tämä oli se risteys jossa kapellimestarin piti valita jatkaako soittoa ilman nuotteja vai lopettaako. Ja minä olen se kapellimestari.
Tämäkään ei ole minun rangaistukseni. Hän ei kykene tähän. Hän ei tiedä siitä, koska minä en kertonut. Koska minä en kertonut sitä itselleni. Maisema huutaa minulle siitä, mutta minä en tiedä mitään.
Minä päätän jatkaa ilman nuotteja.



Tuska.
Se kuvastui niin monen ihmisen kasvoilta, jonka Draco näki. Mutta sillä ei ollut väliä. Hän ei tuntenut sitä, joten sillä ei ollut väliä. Tuskalla ei ollut väliä, koska se ei koskettanut häntä. Draco ei tuntenut tuskaa, hän vain näki sen.
Hän kääntyi ympäri ja huomasi Longbottomin. Poika oli vastatusten kahta kuolonsyöjää. Toinen mustakaapuisista katui huutaen taaksepäin. Se oli Belatrix Lestrang. Rohkelikko oli näköjään päättänyt kostaa.
Draco ei muistanut mistä oli kuullut Longbottomin vanhemmista, mutta ei se häntä kiinnostanutkaan. Jos se urvelo halusi kostaa, niin hän ei mennyt estämään.
Muuallakin näkyi parin hengen ryhmiä taistelemassa. Kukaan ei tullut Dracoa kohti. Hän katseli ympärilleen hakien jotain mistä ei olllut täysin varma. Hän huomasi isänsä. Nopea, haalistunut muisto palasi Dracon mieleen. Vain kerran, vain kerran hän oli elämänsä aikana nähnyt isänsä hymyilevän.
Mutta sillä ei ollut väliä.
Kukin elää vain oman elämänsä.


Nyt minä olen viimein yksin. Tällä tuulisella rannalla, joka ei muistuta minua mistään, minä olen viimein yksin. Meri huuhtoo hiljalleen rantaa, eikä täällä ole ketään minua valvomassa.
Tähdet tuikkivat, ja kuu paistaa, mutta ne eivät ole teräviä, vaan pehmeitä. Ne loistavat kauniisti, tuikkien lempeää valoa yötaivaalla.
Vihdoin annan itseni muistaa sinut taas. Nyt, kun ei kukaan ole minua muistuttamassa.



Tämä on hiljainen maailma. Hiljainen ja kaunis. Meri jatkuu silmänkantamattomiin, eikä ole enää ketään, jolta minun pitäisi salata sitä.
Minun ei tarvitse salata sitä enää itseltäni, koska ei ole ketään, kuka sen minulta voisi viedä. Täällä, kun askeleeni jäävät näkyviin valkoiseen hiekkaan, minä voin viimein kertoa sen itselleni.
Ja se pysäyttää minut paikoilleen. Jään tuijottamaan merta.



Harry käveli pitkin vedenrajaa, pehmein askelin, ja muistellen menneitä. Hän antoi itsensä elää uudestaan muistojaan. Hän muisti ensimmäisen kertansa Viistokujalla. Hän muisti Ronin ja Hermionen nauravat onnelliset kasvot. Hän muisti Ginnyn, ja sen kuinka tyttö oli maannut Salaisuuksienkammion lattialla. Hän muisti Siriuksen.
Kuu loisti meren yllä, ja valaisi toisen tumman hahmon vedenrajassa.
Harry pysähty.


Draco tuijotti edelleen merelle, kun kuuli askelten pysähtyvän. Hän siirsi katseensa tummaan hahmoon edessään. Hän tuijotti miestä, ja muisti viimein kaiken. Vihreät silmät vastasivat hänen tuijotukseensa. Hän olisi voinut hukkua noihin syviin lampiin, mutta hän pysyi pinnalla.
Viimein Draco muisti, että hänelläkin oli tulevaisuus.


Kumpikaan heistä ei kuullut enää taistelun ääniä ympärillään, kun he pysähtyivät seisomaan toistensa eteen. Kumpikin heistä tiesivät vihdoin, mitä olivat vältelleet ja etsineet.
Vihreät silmät katsoivat harmaisiin, ja harmaat vihreisiin.
Molemmat nyökkäsivät yhteisen sanattoman sopimuksen merkiksi, ja kääntyivät sitten suuntiinsa, suorittamaan omia tehtäviään. Nyt voitaisiin kirjoittaa viimeinen rivi, ja soittaa lopullinen nuotti.
He löytäisivät toisensa ennen kuin lepäisivät.



- Minä lupasin, Harry sanoi hiljaa.
Draco nyökkäsi. - Minäkin lupasin.
He katsoivat vielä hetken toisiaan.
- Ehkä vielä joskus, Harry kuiskasi.
- Kun kaikki on selvää, Draco vastasi.
He kävelivät toistensa ohi tuijottaen vakaasti eteensä.
- Vielä jonain päivänä.

A/N: Voi olla sekava aika ajoin, mutta jos jäi jokin juttu epäselväksi  luulisin löytäväni siihen vastauksen. ;)
Pimeys voi piilottaa monet silmät, mutta se piilottaa myös sinut.
Valo vain paljastaa kaiken.


"People say that life is the thing, but I prefer reading" - Logan Pearsall Smith

Rins

  • Tribuutti
  • ***
  • Viestejä: 1 920
  • Team Peeta
    • The pieces of my heart
Vs: Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]
« Vastaus #1 : 14.09.2009 18:02:48 »
Mä en voi uskoo että tähän ei oo aikasemmin kommentoitu, tää oli tosi hyvä.
Sä käytät tosi kauniita "sanontoja", ja kerrot asioista sopivan yksityiskohtasesti.
Sait mut tunteen ton tuskan itessänikin, ja se on aika hyvin.
Kiitos tästä (:



Joitakin unelmia ei ole tarkoitettu toteutuviksi.

Bannerin tehnyt Lady Dynamite

Cecilia

  • ***
  • Viestejä: 19
Vs: Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]
« Vastaus #2 : 21.09.2009 23:03:38 »
Pidin. Pidin kovasti.
Tämä oli todella hyvin kirjoitettu ja pystyin melkein 'näkemään' kaiken mistä kirjoitit.  Pidin myös siitä kuinka tarina aukesi lähempänä loppua hienosti ja kuvailevasta kirjoitustyylistä.  Kuitenkin joissain kohdin kirjoitusvirheet pistivät silmään.

Lainaus
Herkellinen halu auttaa heitä vilahti Harryn mielessä.
Hetkellinen.

Lainaus
Joka tulisi ja katoaisi viimeisenä, jättäisi tyhjilleen, ja olisi viiemeinen muisto elämästä.
Viimeinen.

Lainaus
Hän muisti Ginnyn, ja sen kuinka tyttö oli maannut Salaisuuksienkammion lattialla.
Salaisuuksien kammion.

Mutta muutamaa kirjoitusvirhettä lukuunottamatta, kokonaisuudessaan hienoa työtä.  :)
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Luihuinen_89

  • Yksinäinen kulkuri
  • ***
  • Viestejä: 1 025
  • Käsi käsessä kuljemme yhdessä ohi esteiden!!
Vs: Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]
« Vastaus #3 : 23.02.2010 17:36:08 »
Ihanasti kirjoitettu. Toivottavasti tähän tulisi jonkinlainen epilogi olisi kiva tietää mitä Harryn ja Dracon tulevaisuudessa oikein tapahtuu.

Ensin en oikein ymmärtänyt noita kursivoituja kohtia, mutta jossain vaiheessa se sitten loksahti paikoilleen.
Ihanaa kuvailua. Ei voi muuta sanoa, kuin että sinä osaat kirjoittaa

~L~
Kaikki muuttuu, minäkin vaikkei sitä aina uskoisikkaan.

Mun ficci kokoelma

Uusi Mcr G/F
Trust Me

Belsissa

  • Ikiunelmoija
  • ***
  • Viestejä: 760
    • Arcane Inspiration - blogini
Vs: Muisto tulevaisuudesta [K-11, H/D]
« Vastaus #4 : 01.10.2011 11:08:37 »
Minun oli pakko avata tämä mielenkiintoisen nimen takia, mutta paritus sai minut epäilemään. Ei H/D varnaisesti ole mikään inhokkiparitukseni, mutta siitä vain kirjoitetaan aika usein samanlaisia ficcejä. No, olen iloinen, että luin tekstisi, sillä se oli helmi tusinaficcien joukossa.

Paikoin oli kyllä pientä töksähtelevyyttä, mutta ei se kamalasti haitannut. Tunnelma oli tässä se mistä tykkäsin. Tässä oli tavallaan hieman valokuvamaisia kohtauksia johtuen siitä, että ikään kuin pysäytit kaiken muun välillä ja keskityit hetkeen. Nämä kohdat olivat hyvin selkeitä ja sielun silmin nähtävissä. 

Nyt minä olen viimein yksin. Tällä tuulisella rannalla, joka ei muistuta minua mistään, minä olen viimein yksin. Meri huuhtoo hiljalleen rantaa, eikä täällä ole ketään minua valvomassa.
Tähdet tuikkivat, ja kuu paistaa, mutta ne eivät ole teräviä, vaan pehmeitä. Ne loistavat kauniisti, tuikkien lempeää valoa yötaivaalla.
Vihdoin annan itseni muistaa sinut taas. Nyt, kun ei kukaan ole minua muistuttamassa.


Tämä on hiljainen maailma. Hiljainen ja kaunis. Meri jatkuu silmänkantamattomiin, eikä ole enää ketään, jolta minun pitäisi salata sitä.
Minun ei tarvitse salata sitä enää itseltäni, koska ei ole ketään, kuka sen minulta voisi viedä. Täällä, kun askeleeni jäävät näkyviin valkoiseen hiekkaan, minä voin viimein kertoa sen itselleni.
Ja se pysäyttää minut paikoilleen. Jään tuijottamaan merta.

Yleensä en harrasta tällaista lempikohtien lainaamista, mutta nyt oli pakko. Nämä kaksi kappaletta olivat mielestäni ilmiömäisiä ja niin kauniisti kuvattuja, että vau. Sinä osaat kyllä kirjoittaa!

Mutta niin, kiitos tästä vaikuttavasta ficistä!
Arcane Inspiration - lifestyleblogini
Virvatulilaulu - kirjallisuusblogini