Kiitos kommenteista (ja piilorohkaisuista)!
Täytyy tunnustaa että ajattelin aluksi Romeota ja Juliaa, mutta kun kyseessä on Pohjoismaat niin siitä olisi tullut melkoista sotkemista. Niin kuin tulee tästäkin. Älkää ihmetelkö juonimuutoksia ja -lisäyksiä. He eivät osaa tehdä mitään jättämättä siihen omaa kädenjälkeään. Plus mopo karkaa aika lahjakkaasti käsistä, minkä tulette huomaamaan tarkemmin myöhemmissä näytöksissä... Noin, varoitukset on heitetty!
1. Näytös
Salin valot sammuivat ja saivat salissa kaikuvan kovan keskustelun katoamaan. Kevyttä ”Nyt se alkaa!”-supinaa pystyi kuulemaan edelleen, mutta nekin katosivat heti kun pieni Sealand astui näyttämölle. Kapea valokeila valaisi häntä. Pojalla oli päällään vanhanaikainen ruskea pikku takki, jonka kauluksesta suorastaan pursusi pitsiä, sekä pussihousut. Sealand nyki pari kertaa kutittavaa pitsiä kaulallaan, ennen kuin aloitti:
”Mikä ilta! Tunnetteko sen? Tätä jännittävää ilmapiiriä voisi melkein koskettaa. Tänään on varmasti luvassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.”
Poika kuitenkin lopetti kun näki Suomen pudistavan kiivaasti päätään lavan laidalla. Sealand kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Oliko hän sanonut jotakin väärin? Suomi kuiskasi hänelle vastauksen, joka häkellytti pikkuisen pojan täysin. ”Mitä!? Tässä näytelmässä ei ole vauhtia tai vaarallisia tilanteita!? Ou man! Olisihan se pitänyt arvata, ettei joku mäntti englantilainen osaa edes kirjoittaa jännittävää näytelmää. Mitä tässä illassa sitten on hienoa? Juodaanko tässä näytelmässä vain teetä?”
Yleisöstä kuului kevyttä naurua (paitsi Englannin suunnalta, joka mutisi vihaisena Sealandin huonoista tavoista). Hong Kong vislasi suosion osoituksena ja Seychellit huudahti: ”Hyvä veli! Anna palaa!”
Tänä aikana, Suomi oli ehtinyt kuiskata nuorelle pojalle missä mennään. Yleisön taas rauhoittuessa, Sealand otti lavan taas omakseen:
”Tänään on siis luvassa ainakin lälly romantiikkaa ja jotain laamaa. Pitäkää silti kiinni penkeistänne, koska yllätyksiä on tiedossa.” Hän ei kuullut kuinka nauruun tikahtuva Espanja tuumasi vieressä istuvalle Etelä-Italialle, että hänen pitäisi pitää penkistään kiinni, jottei putoa siltä nauraessaan.
”Tarinamme alkaa juhannusaatosta, ison jehun juhlista, joissa ei voi sanoa olevan edes hauskaa. Katsokaa ja hämmästykää mitä tuona taianomaisena juhannusyönä voikaan tapahtua.”
Sealand sai raikuvat aplodit, joiden aikana lavalle astuivat Suomi ja Ruotsi. Ruotsilla oli myös komea vanhan aikainen asuste, tarkemmin katsottuna se oli hänen vanha univormunsa suurvalta-ajoilta. Suomen puku, sen sijaan, herätti enemmän huomiota. Hänellä oli päällään sininen mekko, jota koristivat valkoiset pitsit. Hänen hiuksiinsa oli aseteltu paljon pieniä leikkokukkia. Sievän ulkomuotonsa vuoksi, hän sai flirttailevia vislauksia katsomosta (ainakin Ranskan suunnalta). Nämä huomion osoitukset saivat suomalaisen punastumaan syvästi. Ruotsi loi tuiman katseen katsomoon ja laski lohduttavasti kätensä Suomen olkapäälle.
”Voi armaani”, Suomi aloitti viimein näytellä osaansa. ”Koko maailma on meitä kahta vastaan. Isäni haluaa minun naivan toisen ja jopa kuningas on sitä mieltä, että minun tulee totella häntä. Mutta minä haluan totella omaa sydäntäni ja pysyä sinun rinnallasi.”
Suomen sanat saivat Ruotsin punastumaan. Hetken pitkä mies oli aivan hiljaa ja vain tuijotti intensiivisesti Suomea silmiin. Lopulta hän huokaisi ja sanoi vuorosanansa: ”Älä pelkää. Minä en anna kenenkään tulla välillemme.”
Yleisöstä kuului kuoro unelmoivia huokauksia. Unkari, joka istui lähellä juuri sopivan lähellä Liechtensteinia, kuiskasi toiselle huokaajalle, jotakin joka sai molemmat naiset kikattamaan pienesti. Tämä ei näyttänyt kuitenkaan hämmentävän näyttämön kaksikkoa, jotka tuijottivat edelleen toisiaan silmiin. He olivat kuin omassa kuplassaan ja unohtivat vuorosanansa. Niitä ei tosin tarvittu, koska se oli vain imelää rakastavaisten kaipuuta, joka sai ainakin Sealandin yökkimään harjoituksissa.
Tanska astui lavalle pitkin harppauksin. Hänellä oli myös päällään vanha univormunsa, mutta hän myös kantoi kirvestään rennosti olallaan. Hän loi kaikin puolin mahtavan, mutta huolettoman kuvan. Itsevarmasti hän astui Suomen ja Ruotsin väliin, puhkaisten samalla heidän kuplansa.
”Täällähän sinä olet, kultaseni”, hän lausahti ja polvistui Suomen eteen, työntäen samalla Ruotsia kauemmaksi kirveellään ja antaen Suomelle käsisuudelman. ”Et voi uskoa sitä onnea, joka valtasi sydämeni kun kuulin isältäsi, että hän haluaa meidän menevän naimisiin ja olevan onnellisia kahdestaan.”
Tanska oikein painotti sanaa ’kahdestaan’ ja sai näin ollen Ruotsin näkemään punaista.
Suomi ehti juuri pois alta kömpelössä mekossaan, kun kaksi muuta miestä ottivat yhteen. Tämä ei ollut alun perin kuulunut käsikirjoitukseen, mutta yleisö ei sitä tietenkään tiennyt. Yleisön kannustushuudot peittivät alleen Suomen anovan äänen, joka pyysi kaksikkoa lopettamaan. Näky oli uskottava, koska se todella oli aito.
Näytelmän jatkon kannalta olikin onnekasta, että taistelu johti kaksikon pois lavalta. Hetken aikaa lavasteista kuului kolina ja pauke, kun Tanska kirves ei osunutkaan Ruotsiin vaan kaikkeen muuhun ympärillä. Lopulta Norja meni kaksikon väliin ja hiljaisuus laskeutui saliin.
Kaikki odottivat mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Suomi toipui nopeasti järkytyksestä, vilkaisi nopeasti yleisöön ja jatkoi niiden vuorosanojen parissa jotka vielä muisti.
”Tämä on kamalaa! En halua väärän miehen kanssa naimisiin. Mikä nyt eteen? Voi, nyt jos koskaan minä tarvitsisin ystävää.”
Nyt puolestaan yleisöstä kuului kovaa rytinää. Viro oli ponkaissut seisomaan ja lähtenyt suunnistamaan pimeässä salissa kohti näyttämöä. Hänen veljensä Latvia ja Liettua olivat molemmat tarranneet häneen kiinni, jotta hän ei varmasti keskeytä näytelmää. Lopputuloksena oli, että kaikki kolme kaatuivat katsomoon kovalla rytinällä. Laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan Puolan hillitön hekotus.
Suomi katsahti kulisseihin huolestuneena. Islannin olisi pitänyt saapua hänen vuorosanojensa myötä. Mikä hänellä oikein kesti? Suomalainen ei kuitenkaan uskaltanut toistaa vuorosanojaan, jottei Viro saa taas päähänsä, että hän kutsuu juuri häntä.
”Islanti?” Hän huhuili varovasti. ”Missä sinä olet?” Jopa Puola oli lakannut nauramasta. Kaikki odottivat hiljaa mitä lavalla tulee seuraavaksi tapahtumaan. Tilanne alkoi tuntua ikävältä Suomelle.
”Ei, ei, ei! Minä en mene sinne!” Islannin huuto kaikui kulisseista näyttämölle ja sieltä saliin. ”En mene! Tämä on nöyryyttävää!” Yleisöstä alkoi kuulua kevyttä, huvittunutta mutinaa. Kuuluiko tämäkin näytelmään?
Lopulta Islanti työnnettiin (Tanskan toimesta) lavalle. Nuorukainen oli naamaltaan aivan punainen, johtuen sekä häpeästä että huutamisesta.
Islannilla oli myös mekko yllään. Se oli punainen ja siinä oli pitkä laahus. Hänen hiuksiinsa oli lisätty kaksi valkoista hiuslisäkettä, jotka kihartuivat lolita-tyyliin; lisäksi hänellä oli kaksi suurta rusettia kummassakin lisäkkeessä. Hän kompuroi eteenpäin korkokengissään ja mutisi kirouksia siitä, miksei Suomen tarvinnut käyttää korollisia kenkiä.
Yleisöstä kuului jälleen paljon suosion osoituksia, jotka saivat Islannin tuntemaan olonsa vielä nolommaksi. Tätä hän oli pelännytkin, mutta kaikista nolointa oli kuitenkin se kuinka hänen miehinen olemuksensa kärsi tästä roolista. Hän haki yleisöstä tietyt ruskeat silmät, jotka saivat hänen sydämensä hypähtämään kurkkuun. Tämä tuntui niin epäreilulta!
”Oh! Ystäväiseni, sinut tunnen aina hädässäni. Kiitos kun olet täällä”, Suomi jatkoi näytelmää. Islanti karisti kaikki ylimääräiset ajatukset päästään ja kääntyi nyt Suomen puoleen. Jos hänen oli pakko näyttäytyä tässä nöyryyttävässä asussa, niin ainakin hän vetäisi roolinsa kunnialla läpi.
”Tunne on sama, ystäväni. Tarvitsen apuasi ja olkapäätäsi.”
”Olkaamme tässä siis toisiamme varten. Isäni on määrännyt minut menemään naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta. Minua ei kuunnella, eivätkä he tiedä, että unelmieni mies todella vastaa tunteisiini ja haluan vain hänet.”
”Mies, joka sinun tulee naida, on minun mielittyni. Voiko sanoin kuvailla tätä tuskaa, jota tunnen siitä edestä?”
”Voi, ystäväni! Jos voisin, jättäisin hänet sinulle. Minulle riittäisi, kunhan saisin olla oman rakkaani kanssa.”
”Miksette sitten karkaa?” Islanti kysyi jo hieman kyllästyneenä vanhahtavaan puhetyyliin. Mitä väliä miten ehdottaa asian, jos se vain menee perille. Ei siihen koristeellisia ja kaunopuheisia lauseita tarvitse.
”Loistava idea! Voi, tiesin että voisin luottaa sinuun.”
Valokeila kohdistui jälleen Sealandiin, joka oli seisonut koko ajan lavan reunassa.
”Ymmärtänette nyt miksi tilanne on niin vaikea. Itse olisin luokitellut tuon jo kunnon toiminnaksi. Iskä oli todella cool. Näittekö miten hän väisti sen ensimmäisen kirveen iskun? Mäntti-Englanti olisi haljennut kahtia siinä tilanteessa, ja—”
”Sealand!” Islanti keskeytti. He olivat Suomen kanssa poistuneet lavalta, tai Suomi olikin, mutta Islannin kohdallaan liikkuminen oli hidasta, korkokenkien ja helmojen johdosta. Nyt hän otti asiakseen palauttaa pikku pojan takaisin aiheeseen.
”Ah, tosiaan… Samana iltana äiti lähetti iskälle viestin, jossa pyysi tätä karkaamaan kanssaan. Ikävä kyllä, viestin vie joku haulipää, joka luki kirjeen salaa itse ja kertoi siitä vielä Tanskalle. Paha, paha, paha!”
Tämän jälkeen punainen verho laskeutui, kertoakseen, että ensimmäinen näytös oli ohi. Yleisö taputti jännittyneenä. Näytelmä oli viimeistään nyt herättänyt heidän mielenkiintonsa.
A/N: P.S Se saa keksin joka tietää kenelle ne yleisön ruskeat silmät kuuluvat. *virnn*