3. Tuoksu
En tiennyt miksi olin odottanut Forksin näyttävän samanlaiselta minkälaisena muistin sen olevan, mutta niin vain kävi. Odotin näkeväni harvakseltaan rakennettuja valkoisia rakennuksia siellä täällä, puita missä sattui, mutta sainkin nähdä edessäni lähes puuttoman maiseman, jota ympäröi rivitalojen runsas kirjo. Forks oli saanut uutta tuulta hentojen siipiensä alle.
Omakotitalojen, joita oli ennen ollut kaikkialla, tilalle oli kasvanut kaksikerroksisten rivitalojen metsikkö. Katuja ennen ympäröineet puut oli poistettu melkein viimeiseen mieheen, eikä niitä näkynyt enää kuin siellä täällä. Forks näytti myös omaksuneen vuoden 2240 rakennuksiin kohdistuvan muotivillityksen, joka oli minun mielestäni typerä, ja teki taloista täysin naurettavan näköisiä. Nyt pystyin vain toivomaan, ettei Zachary ollut hankkinut taloa, joka oli joutunut tämän vuosikymmenen muodin runtelemaksi.
"Ei! Täälläkin!" Andrea voihkaisi ja peitti kauhistuneena silmänsä. Hän oli ilmeisesti samaa mieltä kanssani.
Pikkukaupungin rakennukset oli maalattu mitä kummallisimman näköisiksi. Jotkut talot näyttivät olevan syksyisten lehtien valtaamia, toiset vesipisaroiden kastelemia, yhdet myrskysään runtelemia. Satuin myös vilaukselta näkemään talon, joka oli maalattu mustan ja valkoisen sävyillä muistuttamaan suurta autonrengasta. Niiden ihmisten talot, joiden perheessä ei ollut taiteellisesti lahjakkaita tai muuten maalauksesta ja piirtämisestä kiinnostuneita ihmisiä, oli peitetty kirkkain värein omaavilla palloilla, raidoilla, viivoilla tai muilla vastaavilla.
Pikkukaupunki olisi voinut näyttää kauniilta taiteelliselta taideteokselta, jos rivitaloryhmät olisivat päässeet yksimielisyyteen vierekkäisten asuntojen värityksestä. Mutta, koska niin ei ollut, kaikki näytti hirveältä sekasotkulta, eikä lopputulos ollut kovinkaan kukoistava.
En käsittänyt, mikseivät ihmiset voineet sopia toistensa kanssa minkälaisiksi talonsa maalaisivat. Jos lopputulokseksi haluttiin luova kokonaisuus eikä pelkkää sekasotkua, ei olisi missään nimessä pitänyt toimia pelkästään oman mielensä mukaan. Toisaalta talon maalaus kertoi aina jotain asunnossa asuvasta perheestä, jos siinä oli muunlaista kuin abstraktia taidetta. Kuten autonrengas-talo, jossa asuvat ihmiset olivat mitä ilmeisemmin hulluina kaikenlaisiin autoihin.
"Onko se joku näistä?" Corin kysyi Zacharyn hidastaessa erään taloryhmän kohdalla.
"Ei. Asumme muutaman kilometrin päässä kaupungista." Vampyyri silmäili inhoavan näköisenä ympärilleen. "Kauempana näistä hulluista ihmisistä." Andrea antoi miehelleen katseen, joka tiesi useimmissa tapauksissa ankaraa puhuttelua, mutta, joka nyt kuitenkin jäi tulematta. Luultavasti Andrea ei pystynyt avaamaan suutaan, kun hänen omatkin ajatuksensa ajelehtivat samoja ratoja miehensä kanssa.
Jaguarin pysähtyessä punaisiin valoihin katseeni osui muutaman sadan metrin päässä kohoavaan taloon. Se oli yksi niistä harvoista, jotka eivät olleet joutuneet uudistuvien rakennusten surumieliseen joukkoon, joskin sen kauniin ulkomuodon oli pilannut värikäs kukkapeite. Talossa ja sitä ympäröivässä maassa oli jotain kumman tuttua, mutta en saanut mieleeni mitä.
Valot vaihtuivat jälleen vihreiksi, ja auto lähti liikkeelle. Ajaessamme huomioni kiinnittäneen talon ohi tajusin miksi se oli näyttänyt niin tutulta. Talo näytti melkein täsmälleen samanlaiselta kuin Charlien ja minun vanha kotitaloni. Talo oli luultavasti ollut samalla paikalla missä kukkaistalo tällä hetkellä sijaitsi.
Valtava ikävän tunne puristi yllättäen rintaani, ja ymmärsin vasta nyt kunnolla minne oikein olin joutunut. Forks näytti niin erilaiselta, että oli vaikea kuvitella sitä samaksi pikkukaupungiksi, joka se oli menneisyydessä ollut. Odottamani valtataistelu pääni sisässä ei kuitenkaan alkanut. Se pysyi siellä minne sen olin haudannutkin, mistä olin kiitollinen. Aikaisemmin tuntemani päättäväisyys oli jo aikoja sitten haihtunut. Kuin auton ulkopuolella ujeltava tuuli olisi vienyt sen mennessään.
Charlien ja Reneen kasvot ponnahtivat aivan yllättäen silmieni eteen. Syyllisyys painoi raskaana rintaani nähdessäni molempien syyttävät kasvot. Tiesin mistä he minua syyttivät. En ollut saanut pakotettua itseäni kummankaan hautajaisiin. Haava oli vielä silloin ollut liian tuore. En silloin ollut uskaltanut mennä mihinkään tilaisuuteen tai paikkaan mikä muistutti menneestä, olin pelännyt luhistuvani kokonaan.
Nyt, ymmärsin äkkiä, pystyisin korvaamaan tapahtuneen edes jotenkin. Voisin käydä vanhempieni haudoilla, viedä niille kukkia, kertoa miksi olin tehnyt mitä tein. Charlien haudalla pystyisin käymään nyt heti, äidin vasta, kun muuttaisimme lähemmäs Jacksonvilleä, jonne tiesin hänen ruumiinsa haudatuksi. Kun ajatus oli kerran istutettu päähäni, en saanut sitä enää työnnetyksi taka-alalle. Hirveä hinku tehdä jotain oikein pääsi sisälläni valloilleen. Sitä oli mahdotonta pysäyttää.
"Zach, pysäytä auto", pyysin toisten hämmästykseksi.
"Miksi?" Auton vauhti hidastui, muttei pysähtynyt.
"Minun täytyy päästä metsästämään. Koulu alkaa huomenna, enkä haluaisi olla ensimmäisenä päivänä janoinen." Tunsin syyllisyyden pistoksen valehdellessani perheelleni, vaikka asia olikin puoliksi totta.
Jano poltti kurkussani lakkaamatta, eikä kouluun meno tuntunut erityisen houkuttelevalta, koska siellä olisi monia uusia tuoksuja, joihin en ollut vielä ehtinyt tottua. En halunnut pelata minkäänlaista peliä, jossa palkintona oli varmasti mitä ihanin makuelämys, mutta samalla myös viattoman ihmisen henki. Tärkeimpänä mielessäni oli kuitenkin Charlien haudan luona käyminen, ei metsästäminen. Pystyin työntämään janon taka-alalle ainakin joksikin aikaa.
Zachary nyökkäsi ymmärtäväisesti, antoi vielä muutaman ohjeen siitä miten löytäisin uuden kotimme, ja pysäytti auton.
"Kiitos." Liu'uin sulavasti ulos Jaguarin kyydistä ja suljin oven perässäni. Nyökkäsin autossa istuville ennen kuin lähdin kävelemään tulosuuntaamme päin. Forks oli jäänyt taaksemme reilu kilometri sitten.
Ohittaessani Falcon ja hänen rakkaan - joskin melko vanhan Porschensa, vilkutin ällistyneen näköiselle vampyyrille pienesti ennen kuin astuin tieltä metsään. Falco saisi miettiä päänsä puhki miksi olin jättänyt muut ja minne olin matkalla.
***
Hautausmaa, jota ympäröi suuri piikkiaita, sijaitsi kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Melkein kaikki Forksin asukkaat oli haudattu sinne. Olin käynyt siellä kerran aikaisemminkin Charlien kanssa tämän isoäidin haudalla, joten tiesin miten hautausmaalle pääsi.
Matkalla tänne olin käynyt nopeasti ostamassa kädessäni kantamani ruusukimpun.
Huuleni nytkähtivät pieneen hymyn tapaiseen irvistykseen muistellessani myyjän tyrmistynyttä ilmettä, kun olin astunut sisälle liikkeeseen. Olin ensin ajatellut ostaa vain yhden kukan, mutta sellaisen, joka olisi poikkeuksellisen täydellisen näköinen. Kyseisen kasvin löytäminen oli kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi tehtäväksi. Aina viime hetkellä olin havainnut jonkin virheellisyyden ja ostos oli jäänyt sille tielleen. Lopulta olin kuitenkin päättänyt ostaa kimpun, joka sisälsi monia erivärisiä ruusuja. Kaikkeen tähän oli mennyt noin puoli tuntia, sillä liike oli ollut valtava. Kun lopulta olin saanut ruusut valituksi ja astellut liikkeestä ulos, tunsin myyjän ihailevan katseen seuraavaan selkääni. Oli kai tarpeetonta mainita myyjän sukupuolta.
Hautoja oli valtavasti. Niitä oli kaiken kokoisia ja muotoisia. Oli pieniä, keskikokoisia ja suuria, pyöreitä, neliskanttisia, kolmion mallisia… melkein kaikkia mahdollisia malleja löytyi. Charlien hautaa oli mahdotonta löytää hetkessä jopa vampyyrin supernäöllä. Tähän mennessä vanhin löytämäni hauta oli yli neljänsadan vuoden takaa, nuorin taas oli valmistettu sata vuotta sitten. Hautausmaa oli hyvin vanha ja hallitsi laajaa aluetta. Sitä ympäröi metsä, jota harvennettiin vähitellen hautatilojen jäädessä liian pieneksi.
Pudistin vihaisena päätäni. Kuolleita pidettiin suuremassa arvossa kuin eläviä. Eläinten asuinaluetta pienennettiin jatkuvasti, yhä suurempi määrä metsää hävitettiin, ja pelkästään sellaisten asioiden vuoksi, jotka eivät sitä kunniaa kaivanneet. Ensimmäistä kertaa vampyyriksi tuloni jälkeen tunsin kiitollisuutta. Ainakaan kukaan meistä ei koskaan pystyisi tuhoamaan tälläistä elämää vain, jotta kuolleen omaiset pystyisivät jättämään joka vuosi oman hyvästinsä rakkaalle sukulaiselleen.
Kävellessäni ihmisvauhtia hautojen ohitse muutamat nimet osuivat tarkkojen silmieni eteen: Jessica Stanley, Mike Newton, Angela Weber, Eric Yorke... Kaikki täällä. Tunsin pienen surun vihlaisun jokaisen haudan kohdalla, ja vaikka en pystynytkään kutsumaan ketään heistä ylimmiksi ystävikseni tai ihmisiksi, joita olisin erityisesti jäänyt kaipaamaan, otin yhden punaisen ruusun kymmenen ruusunkimpustani ja asetin sen haudalle ennen kuin pienen pysähdyksen jälkeen jatkoin Charlien haudan etsintää.
Kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin löysin haudan. Istahdin sen viereen vähät välittäen lumesta, joka kasteli farkkuni läpimäriksi. Tunsin silmieni täyttyvän kuivista kyynelistä ja pidättelin nyyhkäisyjä, jotka olivat pääsemässä valloilleen. Voi kuinka kaipasinkaan häntä. Olin jo monta vuotta hautonut syyllisyyttä aiheutettuani hänelle ja äidille niin suurta kärsimystä äkillisen katoamiseni johdosta. He olivat luultavasti olleet surun murtamia ja täysin epätoivoisia. Pystyin vain toivomaan, että he olivat lopulta päässeet aiheuttamani tuskan yli ja aloittaneet uuden elämän ilman minua.
Aivan yllättäen silmiini osui nimi, joka oli kaiverrettu Charlien haudan nurkassa olevaan pieneen rautalaattaan. Sue Catherina Clearwater Swan. Äkillinen ilo sykähti syvällä sisälläni. Aidon riemastunut hymy valtasi huuleni ensimmäistä kertaa moneen sataan vuoteen ja olisin voinut hyppiä riemusta. Charlie oli mennyt uusiin naimisiin! Isä oli sittenkin löytänyt uuden onnen, ja vieläpä ilman minun apuani. Aivan kuten äitikin, jolla oli ollut Phil.
Nimi Clearwater tuntui etäisesti tutulta, ja tiesin vaistomaisesti sen liittyvän
jotenkin La Pushissa sijaitsevaan pieneen intiaanireservaattiin. Luultavasti Sue oli asunut siellä, mikä selittäisikin sen miten hän ja Charlie olivat tavanneet. Isällä oli ollut tapana käydä Billyn kanssa kalassa pari kertaa viikossa. Olin jopa saattanut tavatakin Suen joku kerta, kun olin lähtenyt isän mukaan tai, kun olin vieraillut Jacobia katsomassa. En vain saanut mieleeni minkä näköinen ihminen nimeä oli kantanut.
Syyllisyys Charlielle aiheuttamani kivun takia pieneni hieman. Sue oli varmasti auttanut isän kaikkein vaikeimman ajan ylitse tai jos ei niin ainakin tehnyt hänet onnelliseksi. Olisin hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa siitä.
Tajusin vasta nyt etten ollut nähnyt kenenkään muun La Pushissa asuneen ihmisen hautaa täällä. Olisin niin halunnut viedä ruusun Jacobinkin haudalle, mutta ilmeisesti reservaatissa oli aivan oma hautausmaansa siellä asuville. Sue oli päässyt tänne vain, koska oli mennyt naimisiin Charlien kanssa. Voisin toki käväistä etsimässä Jacobin haudan ennen kuin palaisin perheeni luo. Minulla ei ollut kiirettä takaisin.
Otin kimpustani yhden ruusun pois ennen kuin asettelin loput kauniisti Charlien ja äitipuoleni yhteiselle haudalle. Nousin seisomaan pudistellen lumen rippeitä vaatteistani ja astuin muutaman askeleen taaksepäin yhäkin pieni hymy huulillani. Olin niin onnellinen isäni puolesta. Toivottavasti hänen avioliittonsa oli ollut onnellinen.
”Minä rakastan sinua is…”, lauseeni jäi kesken, kun tuuli yllättäen muutti suuntaansa ja toi tutun tuoksun herkkien sierainteni eteen. Ennen kuin huomasinkaan, liisin jo täyttä vauhtia kilometrien päässä hautausmaalta. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin vaistomaista halua päästä pakoon tuota tuoksua, jonka muistin niin pitkän ajan jälkeen. Yritin ajatella järkevästi ja muodostaa syitä hajun hautausmaalla ololle, mutta se ei onnistunut. Tuoksu oli jo muutaman tunnin vanha, mutta silti minusta tuntui kuin hän olisi ollut siellä samaan aikaan kanssani. Niin selvä se oli.
Lopulta sain ajatukseni kulkemaan järkevällä tavalla ja pystyin pysäyttämään liitoni. Yksi kysymys tuhansien muiden joukosta täytti mieleni. Mitä hittoa Edward teki Forksissa?
A/N: Tässä kaikille yhteisesti eräs pyyntö: Ne joilla on jotain hajua autoista, pystyisittekö kertomaan minulle kahden nopean, mutta silti Forksiin sopivan automerkin, jotka saattaisivat olla käytössä vielä kaksisataa vuotta myöhemminkin? Jos tehtävä on mahdoton, unohtakaa tuo tulevaisuustoive ja kiinnittäkää huomiota vain kahteen ensimmäiseen.
