Nimi: Ikuisesti ilman häntä
Author: Ombra
Beta: Unicorn 4. luvusta lähtien
Genre: angst, drama, AU
Pairing: Bella/Edward
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Disclaimer: Kaikki tutut hahmot ja paikat kuuluvat Stephenie Meyerille, muut minulle itselleni.
Warnings: WIP (keskeneräinen)
Summary: Mitä jos Laurent olisikin ehtinyt purra Bellaa ennen kuin sudet ehtivät väliin? Entä mitä tapahtuu kun Bella ja Cullenit kohtaavat yli kaksisataa vuotta myöhemmin, kun Bellalla on jo uusi perhe ja uusi elämä?
A/N: Ihka ensimmäinen ficcini koskaan. Tarinassa ei ole betaa, joten pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä ja muita mahdollisia epäselvyyksiä. Olen kuitenkin yrittänyt karsia sellaiset kohdat mahdollisimman hyvin pois. Kaikenlainen kommentti on tervetullutta, mutta toivoisin perusteluja. Ficci on myös nähtävillä Vampirelove.netin foorumissa.
1. Muistot, jotka eivät koskaan katoa
”Sinä…et…halua minua?”
”En.”
Hänen sanansa kaikuivat selkeinä ja aina yhtä tuskallisina päässäni. Muistin sanat ja niiden tuoman kadotuksen kuin se kaikki olisi tapahtunut minulle vasta eilen. Tosiasiassa tapahtumasta oli jo yli kaksisataa vuotta. Siinä ajassa minulle oli ehtinyt tapahtua paljon. Liian paljon.
Samalla kun vuodet olivat vierineet, maailma muuttunut, olin myös minä uusiutunut. Minusta oli muovautunut uusi Bella. Ei tosin kovinkaan paljon erilainen kuin entinen, mutta muuttunut kuitenkin. Ne ketkä tunsivat vanhan Bellan sanoisivat minulle kenties nyt kuten aikuiset sanovat lapselle, jota eivät ole nähneet pitkään, pitkään aikaan: ”Oletpa sinä muuttunut!” Tällä kertaa he eivät kuitenkaan tarkoittaisi ulkoisia muutoksia vaan jotain aivan muuta. He tuskin edes tunnistaisivat minua siksi Isabella Swaniksi, joka kerran kompuroi maan päällä. Mutta tunnistamisen pelko luultavasti saikin minut näkemään sen kaiken vaivan, josta olen saanut nauttia – ja murehtia - viimeiset kaksisataakolmekymmentäkuusi vuotta.
Kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti, etten vieläkään ole aivan varma tapahtuiko se minulle vai jollekulle muulle ihmiselle, joka sattui vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Yhtäkkiä Laurent oli vain seisonut edessäni niityllä puoli vuotta hänen lähtönsä jälkeen. Laurentin ei ollut ollut tarkoitus muuttaa minua vaan tappaa, imeä vereni kuiviin. Jättiläissusien täpärä väliintulo pelasti kuitenkin henkeni, mutta ei ehtinyt estää muutoksen käynnistymistä. Laurent oli purrut minua ennen kuin sudet olivat ehtineet estää. Luulin, että sudet olisivat tappaneet minut siihen paikkaan, mutta ne olivatkin lähteneet kummallisen pelästyneen näköisen Laurentin perään. En vieläkään käsittänyt mistä kaikki oli oikein johtunut, miksi sudet – olivatpa kuinka luonnottoman kokoisia tahansa lähtisivät vampyyrin perään? En kuitenkaan ollut vaivannut sillä sen enempää päätäni. En ollut nähnyt susia tai Laurentia enää koskaan sen päivän jälkeen. Joskus toivon, että sudet olisivat tappaneet minut sen sijaan, että olisivat lähteneet Laurentin perään. Silloin olisin jäänyt kaikesta tästä paitsi, mistä olisin ollut enemmän kuin hyvilläni. Oli sietämätöntä tietää elävänsä kuolemattomana ikuisuuden loppuun saakka tietäen ettei hän rakastanut minua. Ettei hän ollut vierelläni.
Olin jättänyt menneisyyden taakseni. Minusta oli tullut vampyyri, olin hyvästellyt Charlien, Reneen, Philin, Jacobin ja kaikki muut keitä olin rakastunut. Kaikki he olivat jo aikoja sitten kuolleet ja lepäsivät levollisina haudoissaan, joihin heidät oli laskettu viimeiseen lepoon – matkalle tuntemattomaan, jonne minä en koskaan olisi oikeutettu saapumaan. Kuten ei kukaan vampyyreistä.
Olin muuttanut nimeni Renesmee Carlie Reameriksi. Nimi muistuttaisi minua aina kaikesta mistä olin joutunut luopumaan. Se sai ihmiselämäni tapahtumat tuntumaan kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle muulle. Muistoni eivät olleet haalistuneet Forksissa viettämäni ajan osalta. Ne näin kirkkaina ja selkeinä, vaikka kaikkein mieluiten olisin halunnut unohtaa. Kaikki muu olikin sitten pelkkää usvaa, tuskin havaittavaa. Valitsin nimen, jonka olisin antanut omalle tyttärelleni, jos sellaisen olisin joskus saanut, mutta nyt kun nimi ei koskaan pääsisi kenenkään pienen tytön turvaksi, otin sen omakseni.
Olin hankkinut perheen, jonka seurassa viihdyin, mutta joilla ei ollut mitään tietoja menneisyydestäni. Olin sanonut heille, etten muistanut mitään muutostani edeltävältä ajalta. Olin omaksunut Alicen tarinan aina kun toiset vampyyrit kysyivät kuinka olin muuttunut. Tunsin syyllisyyttä valehdellessani vampyyreille, joista oli tullut kahdessasadassa vuodessa perheeni – tukeni, turvani. Toisaalta minusta tuntui, että he näkivät aina välillä lävitseni. Minusta ei ollut tullut kummoistakaan valehtelijaa edes vampyyrinä, ja perheeni taisi vaistota, että salasin heiltä jotain. En kuitenkaan koskaan kertoisi heille oikeaa henkilöllisyyttäni ellei se olisi ehdottoman välttämätöntä.
Kaiken tämän lisäksi olin muuttanut ulkonäköni, mikä oli perheeni toiseksi uusimman tulokkaan (minä olin uusin), italialaisen vampyyrin nimeltä Falco, ansiota. Hän pystyi muuttamaan niin ihmisten kuin vampyyrienkin ulkonäköä pelkällä tahdonvoimalla. Olin pyytänyt häntä tummentamaan hiusteni punaisuutta, muuttamaan silmieni väriä ja kasvattamaan sekä nenälleni että poskilleni muutamia pisamia. Saada itseni näyttämään enemmän ihmiseltä, jotta minun olisi helpompi sopeutua kuolevaisten joukkoon. Tai niin ainakin olin perheelleni väittänyt, kun he olivat vaatineet pyyntööni selitystä, ja tyytyneet onneksi lopulta siihen. Minusta oli tullut vihreäsilmäinen punapää, jolla oli pisamaiset kasvot. Todellinen syy haluamaani muutokseen oli kuitenkin se, etten halunnut ottaa riskiä tunnistamisesta. Vampyyrin luonnottoman kauniit kasvot eivät olisi pystyneet hämäämään ketään, joka minut ihmisenä tunsi kauan aikaa, mutta uskoin silmien ja hiusten värin vaihdoksen auttaneen asiaa.
Eniten minua kuitenkin huolestuttivat Cullenit. Tiesin, etten pystyisi välttelemään heitä iäti. Joskus tiemme kohtaisivat uudelleen. Amerikka oli pieni maa, jos joutui muuttamaan joka kolmas tai neljäs vuosi. En ollut koskaan käynyt Amerikan ulkopuolella, enkä sinne halunnutkaan, joten Falcon kyky muuttaa ulkonäköä oli erittäin hyödyllinen kasvissyöjävampyyriperheelle. Se antoi meille mahdollisuuden käydä samaa lukiota aina kolmenkymmenen vuoden välein.
Katsahdin kirkkaaseen tähtitaivaaseen, ja erotin sieltä helposti Pienen - ja Ison Koiran, Andromedan, Otavan, Joutsenen ja Lyyran tähdistöt. Taivas oli ainoa asia, joka ei ollut muuttunut sitten ihmiselämäni. Sen miljardit tähdet loistivat kirkkaina ja valaisivat pimeää maata tarpeettoman kirkkaasti. Vampyyreilla oli loistava näkö, joten olisin nähnyt eteeni ilman tähtien valoisuuttakin. Olin kuitenkin kiitollinen niiden olemassaolosta. Ne saivat tämän maailman, tämän elämän, tuntumaan todellisemmalta kuin se olikaan. Se sai minut muistamaan, että vaikka kaikki ympärillä muuttaisi muotoaan, se pysyisi koko ajan pohjimmiltaan samana. Kuten eläimet, joiden evoluutio muutti niitä ulkonäöltä vuosi vuoden jälkeen, mutta jotka kuitenkin pysyivät samoina olentoina syvällä sisimmässään. Lihansyöjät eivät muuttuneet kasvissyöjiksi eivätkä kasvissyöjät lihansyöjiksi. Luonnonkiertokulku pysyi samana, vaikka sitä ylläpitävät oliot vaihtuivatkin.
Nousin huokaisten pystyyn, ja samassa jo kiidin kovaa vauhtia ilman halki kaukana sijaitsevaa määränpäätäni kohti. Olin metsästänyt vain hetkeä aikaisemmin, joten pohjaton jano, joka raivosi kurkussani oli hellittänyt joksikin aikaa. Tunsin silti voimakasta vetoa sadan metrin päässä ohi ajavaan ihmiseen, jonka herkullinen tuoksu korvensi kurkkuani. Voi, kuinka olisi ihanaa upottaa hampaat sen kurkkuun ja… lopetin ajatuksen ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. En ollut koskaan tappanut ihmistä enkä koskaan tappaisikaan, vaikka tuoksu olisi kuinka herkullinen. Olin päättänyt sen jo kauan sitten ja pysynyt päätöksessäni.
Kaikki muut perheeni jäsenet olivat tappaneet ainakin yhden ihmisen, eivätkä he pystyneet ymmärtämään miten olin pystynyt olemaan tappamatta ihmistä elämäni alkuvuosina, kun olin vaellellut yksinäni ilman vanhemman vampyyrin opastusta ympäri Amerikan metsiä yrittäen hillitä raivoisaa janoani. Olin liittynyt Reamereiden perheeseen vasta kolmekymmentäkuusi vuotta muuttumiseni jälkeen. He uskoivat minulla olevan uskomattoman hyvä itsehillintä, mutta itse olin sitä mieltä, että kaikki johtui vain siitä, että olin heti tiennyt mikä minusta oli tullut, ja mitkä vaihtoehtoni olivat ruokailemisen suhteen. Olin valinnut eläinten veren kuten Cullenit ja Reamerit, joiden joukkoon nyt itsekin kuuluin. Kavahdin pelkkää ajatusta, että olisin valinnut ihmisveren nautinnon. Alkuaikoina se oli tuntunut suorastaan pelottavan houkuttelevalta, mutta olin saanut sen estetyksi palauttamalla kaikkien entisten ihmisystävieni kasvot mieleeni.
Havaitsin valtavan kartanon kaukana edessäni ja lisäsin vauhtia. Juuri ennen kuin olin lähtenyt metsästämään Zachary, perheeni vanhin vampyyri ja johtaja, oli ilmoittanut meidän muuttavan pian. Se oli ollut odotettavissa jo pitkän aikaa. Olimme ylittäneet sallitun asumisvuosien määrän jo puoli vuotta sitten, mutta me kaikki olimme viihtyneet Alaskassa niin hyvin, ettei kenenkään ollut tehnyt mieli lähteä. Nyt asia oli muuttumassa. Halusin tietää minne olisimme seuraavaksi lähdössä. En odottanut sitä innolla, mutta tiesin muuton olevan välttämätön. Oli ollut turvallisuusriski jäädä näinkin pitkäksi aikaa.
Hiljensin vauhtiani saapuessani kartanon edustalle. Sitä ympäröi laaja sähköllä suojattu muuri, jonka voima esti jopa vampyyria kiipeämästä muurin toiselle puolelle. Oli ärsyttävää joutua pysähtymään muurin portin eteen joka kerta kun halusi päästä sisään.
Huokaisin syvään, painoin metallisen portin vasemmalla puolella olevaa painiketta ja jäin odottamaan. Minun ei tarvinnut odottaa pitkään, korkeintaan muutama sekuntti ennen kuin kuulin Zacharyn syvän äänen kysyvän: ”Kuka siellä?”
Häntä sainkin kiittää muurista ja kotiinpääsyn hitaudesta. Vampyyriksi hän oli aivan liian vainoharhainen. Yleensä hän valitsi helposti puolustettavia asuntoja aina kun muutimme paikasta toiseen ikään kuin sota vampyyrien tai ihmisten välillä voisi syttyä koska tahansa, mutta niin kai ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa taistelleelta sotilaalta saattoi odottaakin. Tämä kartano oli kuitenkin mennyt hieman liian pitkälle, kuten olimme Falcon kanssa muutaman kerran yrittäneet hienovaraisesti vihjailla. Zachary ei kuitenkaan ollut ottanut vihjailuja kuuleviin korviinsa, eikä ollut suostunut poistamaan muurin sähkövarausta. Vainoharhaisuudestaan huolimatta Zachary oli kunnon kaveri.
”Se olen minä. Renesmee”, minä vastasin. Nimi poistui huuliltani ilman epäröintiä. Täysin luontevasti.
Odotin kunnes portti oli avautunut ennen kuin kävelin vampyyreille ominaisella nopeudella kartanon ovelle. Ovi aukesi ennen kuin ehdin edes koskettaa sitä ja näin tummien kiharoiden peittämän pään kurkistavan ovenraosta.
”Vihdoinkin sinä olet täällä. Zach ei suostu kertomaan minne olemme lähdössä ennen kuin kaikki ovat paikalla. Olemmekin sitten odotelleet sinua viimeiset puoli tuntia”, Falco sanoi ja kärsimättömyys paistoi ikuisesti kuusitoista vuotiaaksi jääneen vampyyrin kasvoilla. Hän tarkasteli minua hetken silmät viiruilla ennen kuin astui oven edestä ja päästi minut sisään.
Kartanon aula oli valtava. Sen sisään olisi mahtunut ainakin kolmen keskikokoisen talon suuret olohuoneet. Kristallinen, ainakin kaksikymmentä metriä yläpuolellani roikkuva kattolappu toi aavemaisen hehkun huoneen vitivalkoisille seinille. Egyptiläisillä symboleilla koristeltu matto peitti koko lattian ääriään myöten. Aulan keskellä olevat suuret kierreportaat johtivat yläkertaan. Talo muistutti kaikin puolin oikeaa keskiaikaista linnaa, mutta ei päässyt lähellekään kunnon linnan oikeita mittasuhteita. Siihen kartano oli liian pieni.
”Falco, olen pahoillani, että jouduitte odottamaan. En osannut odottaa, että Zach kieltäytyisi kertomasta paikkaa teille ennen kuin minä saavun. Jos olisin tiennyt, olisin pitänyt kiirettä tai mennyt vasta myöhemmin,” minä pahoittelin.
Falco käänsi selkänsä minulle. ”Se ei ole sinun syysi, Ness. Et voinut tietää.” Nessie oli Falcon ja Corinin, kolmannen perheeni miespuolisen vampyyrin keksimä typerä lempinimi, jota kaikki muut paitsi minä käyttivät. Olin monta kertaa yrittänyt saada heidät luopumaan siitä, tuloksetta.
Perheeseen kuului minun lisäkseni vain yksi naispuolinen vampyyri, Andrea, Zacharyn sielunkumppani. Sen puoleen minä, Corin kuin Falcokaan emme olleet löytäneet omaa kumppaniamme. Itse en sellaista halunnut löytääkään, koska tiesin, etten enää koskaan pystyisi rakastumaan samalla tavalla kuin olin rakastunut Ed – häneen. Tunne ei tulisi koskaan olemaan yhtä vilpitön ja syvä.
Kaikki muut odottivat meitä jo. He istuivat ringissä olohuoneen lukusilla sohvilla ja tapittivat meitä kahta kukin erivärisillä silmillään – kiitos Falcon kyvyn. Falcon ja minun lisäkseni perheessämme ei ollut ketään muuta jolla olisi ollut jonkinlainen lahja. Minulla oli henkinen kilpi, jonka sain itseni lisäksi kierrettyä kunkin perheenjäseneni ympärille. Kilpi suojasi heitä henkisiltä hyökkäyksiltä. Sain myös tarvittaessa kilven poistumaan itseni ympäriltä, mutta en tehnyt sitä usein. Tunsin oloni hirveän suojattomaksi ilman sitä.
Istuin Falcon viereen ruskean väriselle sohvalle, ja katsoin odottavasti Zacharyyn. Vampyyrilla oli voimakkaat kasvonpiirteet, harmaat silmät ja mustat hiukset. Häntä olisi pitänyt automaattisesti pelottavana ihmisenä ilman vampyyrin luonnotonta kalpeutta ja kaunettakin, joka sai hänet näyttämään suorastaan vaaralliselta. Zachilla oli kuitenkin lämmin sydän, minkä kertoi jo miehen valitsema elämäntapa sekä äärimmäisen ”kuiva” huumorintaju.
Zacharyn vierellä istui hänen vaimonsa. Andrea näytti pieneltä ja täysin vaarattomalta miehensä jykevän kehon varjossa. Hän oli miehensä täydellinen vastakohta. Lyhyet, tuhkanvaaleat hiukset myötäilivät naisen pehmeitä piirteitä ja ruskeita silmiä eikä häntä olisi uskonut vampyyriksi saati vaaralliseksi, mutta sitä hän oli. Andreassa oli lujuutta, jota ei olisi pystynyt uskomaan niin hennossa naisessa olevankaan. Hän oli tuskin metri viittäkymmentä pidempi. Andrea saattoi olla häikäilemätön tarpeen vaatiessa ja halutessaan jotain hän yleensä myös sai haluamansa, sillä voimakkaan tahtonsa ansiosta hän pystyi itse toteuttamaan toiveensa. Mutta kuten Zacharylla Andreallakin oli hyvä ja oikeudenmukainen sydän.
Corin istui minua vastapäätä, joten pääsin tarkastelemaan seitsemäntoistavuotiaaksi jäänyttä vampyyria estottomasti. Corinilla oli ruskeat hiukset ja taivaansiniset silmät. Vampyyrin ruumista koristivat lukuisat puolikuun muotoiset arvet, jotka muistuttivat hänen raa’asta menneisyydestään Etelän vampyyrisodissa. Hän oli tarkkaavainen ja hiljainen, mutta erittäin huolehtiva. Corinissa oli myös hilpeyttä ja ilkikurisuutta, minkä todisti kaikista selvemmin Falcon ja hänen minulle keksimä lempinimi: Nessie, Lock Nessin hirviö. Hänenlaistaan isoveljeä olin joskus toivonut.
Sipaisin ohimennen hiusteni punaisia suortuvia, ja kaipasin omaa kastanjanruskeaani ja ruskeita silmiä. Kaikki muut olivat halunneet itselleen entiset silmänsä takaisin. Muuta he eivät olleet halunneet muuttaa toisin kuin minä, joka olin valinnut aivan väärät värit.
Falco taas oli perheemme ilopilleri, ja hän toi monessa suhteessa mieleeni Emmetin, mutta erojakin löytyi. Ruumiinrakenne ei ollut sama, mutta luonne kylläkin. Tiesin, että he olisivat tulleet hyvin toimeen jos olisivat joskus tavanneet. Hänessä oli samaa lapsellisuutta kuin Emmetissäkin, mutta hän ajatteli enemmän. Oli varovaisempi ja näki asioissa niiden molemmat puolet. Emmett kun ei koskaan tuntunut näkevän asioista kuin valoisat puolet, ja jos sellaisia ei löytynyt hän keksi ne itse. Lopetin samassa Emmetin ajattelun, koska Culleneiden ajatteleminen teki liian kipeää. Se ei ollut yhtä tuskallista kuin alkuaikoina, mutta sydämessäni ruveksi ryvettynyt haava ei ollut poistunut. En uskonut sen koskaan häviävän täysin. Kaipasin heitä kaikkia liikaa. Jopa Rosalieta.
Käänsin katseeni Zacharyyn, jonka kasvot eivät heijastaneet mitään tunteita, mutta silmien huvittunut katse paljasti hänet. Hän tiesi kuinka malttamattomina odotimme hänen sanovan jotain. Tiesin hänen nauttivan tilanteesta. Saman hän teki aina. Piti meidät tiedottomina kunnes olimme melkein valmiita hyppäämään hänen kurkkuunsa kiinni ennen kuin paljasti paikan. Irvistin ja rykäisin kuuluvasti kurkkuani ennen kuin mulkaisin vampyyria häijysti.
”No?”
Zacharyn huulilla leikitteli vieno hymy ja hän avasi suunsa paljastaen terävät, kiiltävän valkoiset hampaansa. ”Paikka sijaitsee Washingtonin osavaltiossa.”
Me kaikki katsoimme häneen tuikeasti. Lause ei ollut paljastanut mitään. Washington oli laaja alue. Olin kuitenkin sitä mieltä, että parempi Zachary kuin kumpikaan kahdesta muusta miespuolisesta perheenjäsenestä. Muuten olisimme joutuneet odottamaan, vaikka kuinka kauan kun he olisivat ladelleet satoja merkityksettömiä lauseita, jotka eivät auttaneet yhtään enempää kuin Zacharyn äskeiset sanat. He olisivat tosin saattaneet aloittaa sanoilla: ”Se sijaitsee paikassa nimeltä Maa.” Tosi ärsyttäviä tyyppejä kumpainenkin.
Zacharyn huulilla oli leveä hymy, kunhan viimein tokaisi: ”Se sijaitsee Olympian niemimaalla –”
Jähmetyin patsaaksi. Ei. Ei. Ei. Ei. EI! Tämä ei voinut olla totta. En koskaan ollut kuvitellut, että joutuisin vielä joskus palaamaan paikkaan missä kaikki oli alkanut ja päättynyt. Minun oli täytynyt kuulla väärin. Minun oli täytynyt kuulla väärin. Mutta minä en voinut kuulla väärin.
”- tunnin ajomatkan päässä Port Angelesista. Pikkukaupunki tunnetaan nimellä Forks.”
Haava jo kauan sitten kuolleessa sydämessäni repesi ensimmäistä kertaa moneen sataan vuoteen, ja olin hukkua sen tuottaman kivun ja tuskan alle. Tuhannet muistikuvat täyttivät pääni; Edwardin kasvojen jokainen rakas yksityiskohta, hänen samettisen äänensä sointi, hänen huuliensa tuntu omillani, hänen vino hymynsä jota niin rakastin. Kaikki mitä välillämme oli ehtinyt tapahtua sen lyhyen puolenvuoden aikana, jonka olimme ehtineet tuntea täytti ajatukseni niin täydellisesti etten havainnut enää mitään muuta. En huonetta tai kasvoja ympärilläni, en hajuja tai huolestuneita ääniä, kun toiset huomasivat oudon liikkumattomuuteni, en mitään muuta kuin tuskalliset muistot siitä ajasta, jolloin kaikki oli ollut täydellistä.
