Kirjoittaja Aihe: Vs: Muutosten aikaa Tylypahkassa, K11 ! Kahdeksatta osaa tarjolla 26.11 !  (Luettu 15762 kertaa)

terkku

  • ***
  • Viestejä: 33
  • Always keep fighting!
eka kommentoimassa!!  ;D
siis todella IHANA luku!!!
mahtava idea (en muista keneltä) se portaitten katouttaminen  :) ja sit se Ginnyn keskustelu Dobbyn kanssa. aivan ihana kohta  ;) olin itekki ihan innoissani ku pottervahdissa kerrottiin Harrystä. nii et tietää periaatteessa et misä kohasa oltas menossa kirjassa :D jos nyt ymmärsit mitä tarkotin :DD
no joo en nyt keksi muuta sanottavaa Paitsi


Jatkoa!!!mahdollisimman pian  ;D ;) ;D
Harry/Draco <3
Koti on siellä missä sydän asuu.

pottersfan

  • *
  • Viestejä: 2
Ihania kaikki osat!! Vitsi osaat kirjottaa hyvin! :D En malta oottaa seuraavaa osaa...

jissio

  • ***
  • Viestejä: 5
Kirjotat tosi hyvin! Odottelen jatkoa innolla :D

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Uu! Olen aina vähän jäljessä, mutta perässä tullaan kovaa vauhtia! :D Luku oli hyvä ja tahon lisää!!! JATKOA?! :D

Prefer

  • Vieras
Löysin tämän vasta ja oon lukenut vaan ton ekan osan, mutta tosi hyvältä vaikuttaa. Niinkun joku sano, kiva kun joku kirjottaa siitäki ajasta kun Harry, Hemione ja Ron oli muualla huitelemassa.

Jatkoa (: koitan lukea tohon vitososaan mahd. pian, niin hyvältä ekan osan perusteella vaikutti

pihlajanmarja

  • Cool, jee jee
  • ***
  • Viestejä: 1 706
Kommentinkerjäyshaasteesta iltaa! Tykkään kyllä tosi paljon tästä haasteesta, kun päädyn lukemaan sellaisia ficcejä, joita en ehkä muuten löytäisi.

Tykkään siitä että ficci kertoo niistä ajoista, kun Harry, Hermione ja Ron on etsimässä hirnyrkkejä. Tuo uutta näkökulmaa kirjoihin, tällaisia ficcejä pitäisi olla enemmän. :) Kirjoitat tosi hyvin, eikä tästä ihan heti uskoisi, että tämä on eka ficcisi. Tykkään tästä kirjoitustyylistä ja siitä, että pystyn hyvin näkemään tapahtumat mielessäni kun niitä ficissä kuvaillaan. Juoni on mielenkiintoinen ja hahmot on aikalailla omia itsejään. Alku oli aika synkeä mutta ihanaa, että tässä on nyt vähän iloisempiakin tapahtumia, tai siis että kaartilaisetkin tietää että Harry on elossa ja kaartilaiset kiusaa Carroweja minkä ehtivät. Tuo portaidenhävittämisjuttu oli nerokas idea, ja kirjoitat toimintaa hyvin.

Tykkään siis, ja luen varmasti lukuja vastakin, sitten kun saat jatkoa kirjoitetuksi. Kiitos! :D
I've got blisters on my fingers!

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Hohhohhoo, kommentteja 8)

terkku// Iiiihanaa kun tykkäsit<3 (; Ja juu, sehän oli tarkoituskin että tuon avulla tietäisitte mikä aika on menossa oikeissa kirjoissa yms. (:

pottersfan// Oi, ihanaa, kiitoksia!<3

jissio// Kiitoskiitos!<3

Vaarallinen Komentoija// Eiei, juuri ajoissa olet (; Kiitos kommentista<3

Prefer// Nonniiin, kiva jos vaikuttaa kivalta ja lue ihmeessä pidemmällekin ;) Kiitos kommentista<3

pihlajanmarja// Voikiitos, juu, tämä on eka ficcini, vaikkakin tämän aloittamisen jälkeen olen muitakin väkerrellyt. Kirjoitam toimintaa hyvin? :D Vau, suuri kehu, kiitoksia, en ole toimintaa kirjoitellut pahemmin muissa kuin tässä ficissä ja olen iloinen jos se toimii (: Kiitos kommentista!<3

Ja jatkoa kyselleille... Sitä tulee sitten kuin tulee, yritän kovasti saada uuden osan tehdyksi mahd. pian. (:

Hermione Granger

  • ***
  • Viestejä: 204
Aivan ihana ficci!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Oli kiva lukea Tylypahkasta, vaikka Harry, Ron ja Hermione eivät olleetkaan siellä. Minua harmitti viimeisessä kirjassa lähinnä se, ettei siinä kerrottu melkein mitään Tylypahkan tapahtumista. (Vaikka kyllähän siinä kerrottiin, mutta ei sen tarkemmin oppitunneista ja uusista "opettajista"...) JATKOA!  ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D
Hermione Granger
« Viimeksi muokattu: 24.01.2011 19:46:52 kirjoittanut Hermione Granger »

NNiiina-

  • ***
  • Viestejä: 9
oooi tää oli hyvä (: ihastuin ! toivottavasti saatas jatkoo vaikka edellisestä onki nii kauan :d

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Tämä on todella hyvä ficci! minusta on hianoa että joku kirjoittaa tylypahkasta kun siellä on kuolonsyöjiä ja kalkkaros rehtorina.Lisäksi minusta on mahtavaa lukea AK touhuista kun ne aiheuttaa harmaita hiuksia uusille opettajilleen! Toivottavasti jatkoa on tulossa pian


Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Oi, ihanaa kun jaksatte kommentoida vaikka edellisestä osasta on niin himpulan kauan – meinasin ruveta rullaamaan lattialla järkytyksestä, kun tajusin että edellisestä osasta on melkein _VUOSI_! (ei nyt ihan, mutta silti, todella todella todella kauan) Mutta ei hätiä, hengissä ollaan ja jatketaan, vaikkakin tasaisen verkkaiseen tahtiin.

Hermione Granger// Oi, miten kiva että tykkäät! :) Minua tarvehuoneen kapinallisten hommelit Harryn hirnyrkinmetsästyysaikana kiehtoivat kovasti, ja tästä syystä aloitin kirjoittelemaan aiheesta jo ennen kuin löysin finiin. Hyvä että joku muukin jaksaa lueskella heistä (; Kiitän kommentista.

Nniiina// Kiva että tykkäsit, ja pahoittelen vielä kerran tästä mielettömästä viivästyksestä, mutta aika on valunut hirveän nopeasti sitten edellisen osan. Tässä sitä jatkoa kuitenkin on! Kiitos kommentista!

Kuolotar// Mukavaa että tykkäsit, tässä sitä jatkoa on tarjolla! :) Kiitos paljon kommentistasi.

MUUTOSTEN AIKAA TYLYPAHKASSA
********* ***** ************
OSA 6: SUURI SUUNNITELMA
***** ***** ************

Tieto Harryn soluttautumisesta ministeriöön piti tarvehuoneen väen hereillä myöhään yöhön, ja seuraavanakin aamuna keskustelu oli hilpeää ja äänekästä. Pottervahdissa oli kerrottu useita yksityiskohtia, kaarti oli saanut kuulla Harryn, Ronin ja Hermionen naamioituneen, ja eräs taikalainvalvontaosaston noita oli livauttanut suupielestään, että myös ankeuttajat olivat olleet mukana tapahtumissa.

”He etsivät jotain”, Susan Bones sanoi innoissaan ja antoi katseensa kiertää aamiaispöydässä. ”Harry ei olisi turhaan ottanut riskiä, joten sen oli pakko olla jotakin tärkeää.”

”Ihan varmasti he löysivät sen!” hihkaisi Colin, ja hänen pikkuveljensä Dennis nöykkäili innoissaan vieressä. Iloista mutinaa kuului muualtakin pöydästä – Peakes, rohkelikkojoukkueen vanha lyöjä kahisteli Päivän profeettaansa ja kertasi viidennen kerran kuolonsyöjäuutisten rivejä löytääkseen uusia tietoja. Ministeriö kuitenkin tiedotti vain vaarallisen rikollisen, Albus Dumbledoren mahdollisen murhaajan murrosta ministeriöön, ja sen jälkeen oli ylistäviä sanoja Yaxley-nimisestä miehestä – jonka Neville oli heti tunnistanut kuolonsyöjäksi – sekä tämän uhkarohkeasta yrityksestä vangita tunkeutujat.

”Toivottavasti, Colin”, Seamus huokaisi. Hänen silmiensä ympärykset olivat tummat, sillä hän oli yhdessä Nevillen, Lunan ja Ginnyn kanssa valvonut myöhempään kuin kukaan muu ja valmistellut murtoa rehtorin kansliaan. Suunnitelman oli tarkoitus toteutua seuraavan iltana.

”Okei”, Ginny sanoi lopulta äänekkäästi metelin päälle, ja kun se ei tehonnut, hän kilautti aterimensa pöytään ja nousi ylös. ”Me kaikki tiedetään, että tämä on hienoa, mutta minun mielestäni on tärkeää, että me yritetään auttaa Harrya sen sijaan että vain ihmeteltäisiin. Neville, kertaatko suunnitelman vielä kerran?”

”Hetkinen”, sanoi Ernie Macmillan toisesta päästä pöytää ennen kuin Neville ehti saada suunvuoroa. ”Miksi meidän täytyy olla jahtaamassa jotakin miekkaa, kun meillä olisi kerrankin hetki aikaa nauttia siitä, että jokin onnistui? Kun kerrankin voisimme juhlia sen sijaan, että laitamme henkemme alttiiksi muutaman seinäkirjoituksen tai kepposen takia?”

”Luuletko sinä, että Harrykin on jossakin nyt juhlimassa, koska onnistui juuri ja juuri pakenemaan ministeriöstä?” Ginny kivahti, ja Ernie vaikeni heti, posket punehtuen heleästi.

”Ja se ei ole mikä tahansa miekka, Macmillan”, Neville jatkoi. ”Se on Rohkelikon miekka, Harrylle ilmestynyt miekka, eikä sen paikka ole saastaisen kuolonsyöjän keräilyesineenä.”

”Ja itse asiassa, se on Harryn miekka. Dumbledore jätti sen hänelle testamentissaan, mutta Rymistyir ei suostunut antamaan sitä hänelle, ja kun hänet tapettiin, miekka päätyi Kalkaroksen hoiteisiin”, Ginny selitti. Tämä aiheutti hälinään ja hämmennystä ihmisjoukossa – kukaan muu kuin Neville, Luna ja Seamus ei ollut kuullut tätä käännettä aiemmin.

”Eli onko joku ääliö vielä sitä mieltä, että tämä ei ole pienen riskin arvoista?” Seamus kysyi haastavasti. Kaikki olivat kuitenkin vaiti ja katsoivat häntä, kunnes hän nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hyvä. Anna palaa, Nev.”

Neville veti esiin suuren pergamenttirullan, ja sauvan heilautuksella se kiertyi auki ilmaan siten, että kaikki saattoivat nähdä siinä olevan sisällön. Hannah Abbot, Susan Bones, Patilin kaksoset ja Lavender olivat vastuussa siitä, että professorit McGarmiwa, Kuhnusarvio, Lipetit ja Verso saisivat tiedon suunnitelmasta ja yrittäisivät parhaansa mukaan auttaa heitä pitämällä Riesun ja aaveet kiireisinä, jotta nämä eivät olisi heidän tiellään. Peakes ja Coote johtaisivat toisen ryhmän häiritsemään Amikus Carrow'ta, kun taas Creeveyt yhdessä Michael Cornerin, Ernien ja Justin Finch-Fletleyn kanssa huolehtisivat tämän siskosta. Kalkaros itse oli aikeissa lähteä ministeriöön asioimaan, sillä Padma Patil oli kuullut tämän keskustelevan Kuhnusarvion kanssa kulkiessaan aamulla ylös pöllötorniin. Padma oli heistä niitä harvoja, joita ei edes epäilty kaartiin kuulumisesta, ja tyttö saattoi kävellä käytävillä urkkimassa mielin määrin – Neville ja Seamus eivät saattaneet lainkaan poistua tarvehuoneesta päiväsaikaan, ja Lavender ja Justin olivat jästisyntyisyytensä vuoksi yhtä lailla sidotut. Monia muitankin epäiltiin, erityisesti Ginnyä, mutta yksi kiinnijääminen ei vielä todistanut Carroweille syyllisyyttä. Myös Michael oli joutunut moneen tiukkaan puhutteluun, mutta onneksi kiitos Ernie Macmillanin suvun vaikutusvallan ja kunnian, professori Kuhnusarvio oli suostunut vaihtamaan koko totuusseerumivarastonsa toimimattomaan versioon. Kaartilaiset olivat hyvin kiitollisia Carrowien kehnosta taikajuomatuntemuksesta; samalla jokainen toivoi koko sydämestään, että rehtori ei koskaan pistäytyisi vanhassa liemivarastossaan ja huomaisi eroa. Toistaiseksi he olivat kuitenkin turvassa – niin kauan kuin pysyivät tuleemeneehuoneen ovien sisäpuolella.

--------------------------------------------------------------

Hetkeen Neville ei nähnyt mitään muuta kuin valkean huurun lasissa ikkunoissa. Silmät kuitenkin tottuivat pimeään nopeasti, ja hetken paikannettuaan hän ilmoitti kuiskauksella toisille, että he olivat Rohkelikkotornissa, vain muutaman porrasvälin oleskeluhuoneesta alaspäin.
Kun he hiipivät alas kierreportaita, torni tuntui aavemaisen hiljaiselta. Heidän jokainen kengänkopahduksensa kaikui ylös kuilua, ja palasi bumerangina takaisin rohkelikkotuvan latttiasta. Vain kerran heitä vastaan kiipesi kaksi toisluokkalaista, mutta nämä katsoivat hämmästyneinä vain Lunaa – Nevillen ja Seamusin he olivat toki nähneet tuvassaan edellisenä vuonna, Ginnyn viimeksi kuluvalla viikolla, eivätkä edes Seamusin ja Nevillen ilkeän näköiset naarmut ja mustelmat paljastuneet siinä valossa.

Kun he saapuivat kierreportaiden loppuun, Ginnyn vatsassa lehahti parvi hermostuneita perhosia – muutamia Rohkelikon ja Korpinkynnen oppilaita saapui illalliselta, ja monet katsoivat heitä hiukan kummaksuen. Luna hymyili tupalaisilleen tervehtivästi, sillä häntä ei tietenkään osattu epäillä mistään. Neville ja Seamus herättivät kuitenkin huomiota jo ruhjotulla ulkomuodollaan, vaikka ei edes otettu summaan sitä seikkaa, ettei kukaan ollut nähnyt heitä viikkokausiin.
He kuitenkin selvittivät tiensä kaksi kerrosta alas. Siellä heille vilkutti Justin, joka vaani jotakin patsaan takana – vaanimisen syy selvisi pian, kun kiroileva ja vihainen Alekto kompasteli kuvakudoksesta käytävälle. Häntä tönivät eteenpäin Ernie ja Colin, ja Dennis näytti pitävän erityisenä huvinaan tökkiä naista kylkeen ja kampittaa hänet viiden metrin välein.

”Sokeutusherja”, Justin muodosti sanat huulillaan ja iski heille silmää. Sitten hän napautti sauvaansa vielä uudelleen, ja Alekton kurkusta kuuluvat kiroukset hiljenivät, kunnes ääntäkään ei kuulunut.

”No, ainakin heillä on homma hanskassa”, Neville sanoi, kun he kiiruhtivat kulman taa. Tästä hiukan rohkaistuneina he riensivät kiireellä kohti rehtorin kansliaan, kunnes julmaa kärpäsliemenkeittäjää esittävän patsaan vierellä he pysähtyivät. Neville veti Ginnyn viime tipassa turvaan, kun hinkuva hengitys kurvasi käytävälle.

”Professori Carrow vangittu tähtitieteen torniin... Hän aikoo varmasti rangaista soitä saastaa, ai, kun tahtoisin olla mukana... Ei enää kuralätäköitä huispauskaavun liepeistä... Lupa rehtorilta... Pitää lähettää pöllö, misuseni, ja sitten kaikki se kuran luuttuaminen korvataan”, Voro kuulosti hilpeältä, kun hän hölkötti Norriska vierellään käytävän päähän. Hänen kaikottuaan Luna katsoi toisia silmät pyöreinä.

”Peakesin ja Cooten on täytynyt jäädä kiinni”, hän sanoi nopeasti, ja muut nyökkäsivät yhteisymmäryksen merkiksi. Tiesikö kukaan muu kuin Voro? Ja oliko Carrow onnistunut pakenemaan, vai vain huutanut Voroa apuun? Joka tapauksessa Kalkaros olisi pian matkalla takaisin linnaan, eikä heillä ollut varaa ylimääräisiin riskeihin.

”Minä jään tänne”, Seamus ja Luna sanoivat yhdestä suusta. He katsoivat hetken toisiaan, ja Ginny katsoi Nevilleä epäröiden. Hajaantuminen ei kuulostanut hyvältä kenenkään korvissa.

”Luna ei voi jäädä, sinä olet meistä ainoa jolla on edes pieni mahdollisuus päästä kivihirviöstä läpi”, Neville tokaisi, eikä Ginny väittänyt vastaan – Lunan hoksottimet toimivat hyvin tiukassa paikassa. Seamus katsoi Nevilleä silmiin ja nyökkäsi yhteisymmärryksen merkiksi.

”Menkää te, minä jään”, Seamus sanoi tytöille, jotka näyttivät yhä huolestuneilta – Neville taas oli vakuuttunut siitä, että ratkaisu oli paras mahdollinen. Neville taputti ystäväänsä olalle ja kääntyi lähteäkseen – Luna rutisti Seamusta nopeasti ja Ginny antoi suukon tämän poskelle.
Seamus katsoi ystäviensä loittonevia selkiä, nielaisi syvään, veti taikasauvansa povitaskusta ja sytytti sen.

------------------------------------------------------------------------------

”Lakritsipääkallo”, Ginny arvasi hiukan rukoilevaan sävyyn, mutta vanha kivihirviö vain haukotteli kyllästyneen oloisena. ”Mistä muusta kuolonsyöjät tykkäävät kuin pääkalloista?”

”Hunajaherttua veritikkari?” Neville veikkasi epätoivoisesti. Kivihirviö sulki silmänsä ja alkoi kuorsata syvään.

”He ovat kuolonsyöjiä, Neville, eivät vampyyreita”, Luna sanoi kärsivällisesti ja astui eteenpäin. ”Väistykää.”

Luna veti taikasauvansa esiin rauhallisesti, ja tuskin kivihirviö ehti edes avata silmiään, kun tyttö huudahti: ”Aukellys kivimoures!”
Neville ja Ginny katsoivat silmät pyöreinä, kun Lunan taika pakotti irvistelevän kivihirviön kääntymään ja paljastamaan kiviset, komeat portaat, jotka johtivat rehtorin kansliaan.

”Miten Merlinin nimessä sinä tuon teit?” Neville ihmetteli, kun he kapusivat kiireesti ylös portaita.

”Se on yleisesti tiedossa, isä kertoi, että itse Rowena Korpinkynsi keksi loitsun, kun kivihirviö loukkasi hänen älyään kieltäytymällä esittämästä hänelle kysymystä tunnussanan pyytämisen sijaan. Harmi, en olisi halunnut tehdä noin, olen aina pitänyt tuosta kivihirviöstä – meillä on ollut monia syvällisiä keskusteluja”, Luna kertoi, ja nähdessään tytön vakavan ilmeen Neville ja Ginny katsoivat toisiaan kulmat koholla, mutta eivät sanoneet mitään.

Ylhäällä kansliassa oli hyvin pimeää, eikä heillä ollut aikaa pohdiskella, mikä oli muuttunut professori Dumbledoren ajoilta. Ginny oli näkevinään hitusen hopeanharmaata partaa eräässä suuressa muotokuvassa, mutta pian hänen huomionsa kiinnittyi muualle – suureen lasivitriiniin, jonka sisällä kiilteli jotakin teräksistä.

”Tulkaa tänne!” Ginny suhahti Nevillelle, joka kurkisteli kuumeisen nopeasti eri kaappeihin, avaten niitä sitä mukaa ja jättäen ne selkosen selälleen, sekä Lunalle, joka oli mennyt tervehtimään lajitteluhattua. Molemmat olivat kuitenkin pian hänen vierellään.

”Haihtuus”, Luna sanoi hiljaa, kun kukaan toinen ei tehnyt aloitetta lasin poistamiseksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut – oli sanomatta selvää, että vahva taika suojasi miekkaa.

He kokeilivat vuorotellen poistoloitsua, halkaisuloitsua ja jopa voimakasta pommitusta, mutta mikään ei läpäissyt raskasta lasia.

”Meidän täytyy keksiä jotakin muuta”, Neville sanoi lannistuneena. ”Mikään taika, jonka me osaamme, ei toimi tuohon lasiin.”

”Sehän on selvä, sitten”, Luna sanoi, ja sai toiset hämmästymään varmuuttaan. ”Jos taiat eivät toimi, on aika kokeilla jästikeinoja. Onko teistä kummallakaan vasaraa?”

Sen paremmin Neville kuin Ginnykään ei jästitietoa opiskelevan Lunan tavoin tiennyt, mikä oli vasara, mutta molemmat alkoivat pälyillä ympärilleen, metsästäen silmillään sopivaa rikkomisvälinettä.

”Tämä varmaankin sopii”, Luna sanoi ja veti esiin terävän metallikeihään, joka selvästi oli aikoinaan ollut jokin pimeän paljastin – nyt se vain hyrisi heikosti ja välkytti punaista valoa. Luna kokeili tökätä lasia kerran – se kilahti äänekkäästi, mutta ei rikkoutunut.

”Ei onnistu”, Neville sanoi harmissaan.

”Onnistuupas”, Ginny sanoi. ”Luna ei vain tökännyt tarpeeksi lujaa. Kokeile sinä, Nev, ehkä sinä saat sen rikki.”

Nevillenkään yritykset eivät kuitenkaan saaneet aikaan muuta kuin kovia kalahduksia ja yhden heikon särön paksun lasin pintaan. Lopulta Ginnyn ääni halkoi lasin ja metallin kilinää.

”Väistykää”, Ginny sanoi hiukan tukahtuneesti, ”minä hoidan sen.”

Neville ja Luna katsoivat kauhunsekaisin tuntein, kun Ginny nosti olalleen valtaisan, rautaisen pystykynttelikön ja raahasi sen lasin luo. Hän paiskautui lasia vasten metallin kanssa kerran – hiukan kristallihilettä pölähti lattialle –, uudelleen – lasin pirstoutumisen ääni kilisi ja helkkyi voimakkaana ilmassa, mutta vitriini ei hajonnut -, ja vielä kerran – Ginny kaatui pästikkää miekan päälle ja kynttelikkö tipahti valtaisalla melulla kivilattialle.

”Ginny!” Neville huusi, ja yhdessä Lunan kanssa he työnsivät lasinsirut tieltään, jotta saivat Ginnyn nostettua pystyyn. Tytön kasvoissa oli teräviä viiltoja sekä eräs syvemmän oloinen kuoppa, josta veri virtasi voimakkaasti hänen kulmiensa yli silmänurkkiin. Lisäksi hänen oikea käsivartensa valui verta, sillä Rohkelikon miekka oli viiltänyt siihen avohaavan. Kivun kyyneleet, jotka Ginnyn poskille ryöpsähtivät, eivät kuitenkaan johtuneet naarmuista, vaan vasemmasta jalasta, joka petti alta heti kun Neville irrotti otteensa.

Ginny pidätti kirkaisun, kun Neville sieppasi hänestä uudelleen kiinni, ja tyttö onnistui juuri ja juuri ähkäisemään hampaidensa välistä: ”Minun – lantioni... Kynttelikkö – kaatui – päälle...”

”Sen täytyy olla murtunut”, Luna sanoi huolissaan, ja Neville kirosi syvään. Poika nosti Ginnyn syliinsä varoen, mutta tyttö kalpeni hetki hetkeltä ja vuotava käsivarsi kasteli Nevillen kaavunetumuksen vereen.

”Ota miekka, Luna”, Neville sanoi nopeasti. ”Meidän pitää häipyä täältä – se äskeinen meteli olisi riittänyt herättämään koko linnan, ja vaikka Carrow't eivät pääsisikään tänne, se Crabben köntys varmasti pöllähtää ovesta millä hetkellä hyvänsä... Niin innoissaan tästä rangaistustouhusta...”

Hän kuitenkin hiljeni, sillä yhtäkkiä hänen sydämensä heitti kuperkeikan – Luna ja Ginny kääntyivät molemmat katsomaan samaan suuntaan, ja näkivät varjomaisen hahmon liikkuvan oven lähellä.

”Jos herra Longbottom ei pidä rangaistuksista”, kuului pehmeä, kylmä, kantava ääni pimeydestä, ”kehoittaisin häntä pitämään itsensä ulkona hankaluuksista. Niin en tietenkään voi tehdä, sillä hänen lähettämänsä loistava vahti herra Finnigan on varmasti kykenevä pidättelemään minua niin kauan, että te ehditte rauhassa tuhota lisää työhuoneeni huonekaluja.”

”Sinä!” Neville sihahti, kun Kalkaros astui näkyviin varjoista. Miehen kasvoilla ei ollut edes ivallista hymyä, kun hän tarkkaili kolmikkoa päästä varpaisiin. ”Mitä sinä teit Seamusille?”

”En mitään, minkä koulun rangaistustoimenpiteet kieltävät, Longbottom. Meistä kahdesta sinä olet se, joka rikkoo sääntöjä”, Kalkaros sanoi kylmästi.

”Aivan, koska kollegan kylmäverinen murhaaminen on täysin sallittua?” Neville haastoi niin tyhmänrohkeasti, että Ginny tarrasi hänen paidankaulukseensa vielä tiukemmin, yrittäen estää häntä. Tyttö ei kuitenkaan pystynyt puhumaan, ja hetken aikaa myös Kalkaros näytti mykistyneen raivosta.

”Herra Longbottom on juuri tehnyt teidän tukalasta tilateestanne hyvin tukalan”, Kalkaros sanoi hitaasti, mustat silmät tuikkien raivoa jopa lähes pilkkopimeässä huoneessa. ”Katsotaampa. Viisikymmentä pistettä Korpinkynneltä portaikon kiroamisesta, Lovekiva. Toinen viisikymmentä lähtee työhuoneeseeni murtautumisesta, samasta syystä sata Rohkelikolta. Neiti Weasley menettää kahdeksankymmentä pistettä huonekalujeni tuhoamisesta, ja Longbottomin mitä älykkäimmistä kommenteista menetätte sataviisikymmentä. Uskoisin, että tämä saa sekä Korpinkynnen että Rohkelikon muutenkin surkuteltavat pistesaldot nollille – te mahdatte olla suosittuja koulutoverienne keskuudessa. Lisäksi saatte seuraaviksi kolmeksi viikoksi erittäin tuskallista iltatyötä professori Hagridin kanssa – jos Kielletty metsä ei ole entuudestaan tuttu, pian varmasti on. Lovekiva, anna miekka tänne ja vie Weasley sairaalasiipeen – Longbottom, häivy silmistäni.”

-----------------------------------

Seamus oli kulkenut ympyrää tarvehuoneen oven sisäpuolella pitkän aikaa, kunnes oven ripa viimein kääntyi alaspäin ja Neville astui sisään.

”Neville! Minä olen pahoillani, en voinut mitään, se pirhanan Carrow ryntäsi käytävälle ja oli juuri aikeissa kirota minut, kun Kalkaros lepatti siihen – olin varma että nyt tuli lähtö, mutta hän vain komensi minut nukkumaan ja otti minulta pisteitä ja määräsi jälki-istuntoon... Mitä Merliniä sinulle tapahtui?” Seamus kysyi, vasta nyt huomaten veritahrat Nevillen kaavussa. ”Missä Luna ja Ginny ovat? Onko kaikki hyvin?”

”Sairaalasiivessä, Ginny satutti... Minä olen kunnossa, Luna myös...” Neville sanoi väsyneesti, rojahtaen nojatuoliin istumaan. ”Sinäkö olet okei?”

”Minä olen, joo... Coote sai kidutuskirouksesta, mutta hänkin pärjää”, Seamus viittasi kädellään huoneen nurkkaan, missä Peakes, Michael ja Lavender olivat kerääntyneet kalpean ja tärisevän Cooten ympärille, ja Lavenderin käsi oli pojan harteilla. ”Mitä Ginnylle tapahtui?”

Neville ei ehtinyt vastata, kun ovi avautui ja sisään astui Luna, joka huojui tukiessaan Ginnyä. Michael ehti ensimmäisenä apuun, Neville ja Seamus heti kannoillaan. Tytön haavat näyttivät jo huomattavasti paremmilta, ja kun hänet saatiin turvallisesti riippukeinuun, hän jopa hymyili heikosti.

”Kiitos... Minä olen ihan kunnossa, matami Pomfrey korjasi kyljen, se vain vaatii lepoa”, Ginny selitti. ”Enemmän olin huolissani sinusta, Seamus, ja muista... Ovatko kaikki okei?”

”Nyt ovat, ihme kyllä”, Seamus sanoi. ”Kysymys kuuluu, miksi? Amikus-kulta olisi kyllä listinyt minut takuuvarmasti, mutta Kalkaros otti vain pisteitä pois... Ihan kuin hän ei olisi edes tiennyt minun olleen poissa tunneilta tai tehneen kaikkia niitä seinäkirjoituksia.”

”Minä ajattelin ihan samaa”, Luna nyökytteli. ”Miksi Carrowit eivät olisi kertoneet hänelle sinusta ja Nevillestä, siitä mitä te olette tehneet? Hehän tietävät että te olette syyllisiä. Ja jos Kalkaros on murhannut jo yhden, joka yritti auttaa Harrya, miksi me olemme edelleen tässä juttelemassa?”

Kukaan ei osannut vastata Lunalle, hetken kaikki tuijottelivat vain hiljaisina maata, pohtien illan kummallisia käänteitä.

”Jälki-istuntoa Hagridilla, se on huonoin rangaistus minkä olen ikinä kuullut”, Seamus pärskähti hetken kuluttua keventääkseen tunnelmaa, mutta kukaan ei yhtynyt ilonpitoon. Myös Seamus päätti antaa pettymyksen tulvahtaa ylitseen. ”Siis ei miekkaa?”

”Ei, ei miekkaa”, Luna sanoi harmissaan. Ehkä onnenpotkuja riitti vain tietty määrä yhdelle yhteiselle tavoitteelle – teorian huono puoli oli se, että myös vastapuolella kävi välillä tuuri. Ja jos Voldemort pääsisi yllättämään Harryn samalla tavoin, kun Kalkaros oli tänään napannut heidät... Sitä kukaan ei tahtonut edes ajatella.

--------------------------------------------------
A/N: Suuret pahoittelut jos oli sekavaa ja tylsää, kello on paljon ja minä nyt vaan olen tämmöinen :D Kommentit olis silti oikein meheviä ;)

Winerie

  • Tinakenkätyttö
  • ***
  • Viestejä: 194
  • All I have to do is dream
Jeij  :D Sain tämän luettua viimein ja tykkäsin kovasti.
Idea on mitä mahtavin ja olin itsekin miettinyt tämän tyyppistä kirjoittavani. Mutta sinä teit sen jo niin hyvin, ettei minun tarvitse  ;D
Kirjoitat sujuvasti ja juoni etenee. Hahmoja on paljon, mutta se ei haittaa. Huomaan, että se on sinulle tyypillistä ainakin mitä olen muita ficcejäsi lukenut.
Pidin erityisesti siitä Lunan "kivihirviöloitsusta" ja siitä, miten keksit siihen vielä taustatarinankin uskottavasti.
Hienoa!
Mutta jatkoa odottelen joten toivottavasti kirjoittelet taas pian  :D
The true sign of intelligence is not knowledge but imagination.
Ravenclaw and proud of it!

Paperisen laivan aaltoihin puhallan...
Blogi

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Jee jatkoa on ilmestynyt. Tykkäsin tosi kovasti jatkosta, se oli uskottavaa ja on kiintoisaa lukea lisää AK seikkailuista. Keksit tosi hyvin miten Luna,Ginny ja Neville yrittivät varastaa Rohkelikon miekan.Vaikka eipäonnistuivat siinä (kuten kirjassa) niin heidän seikkailunsa oli hauska seurata.

Jatkoa odotellen

Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

nnora

  • neiti Lupin
  • ***
  • Viestejä: 484
  • ava by raitis
Tää on kiva ficci. Kertoo hyvin kaartilaisten elämästä Tylypahkassa seiskakirjan aikana, ei liian angstisesti. Jälki-istunto Hagridin kanssa tosiaan ei ole hirveän hyvä rangaistus :D

Jään seuraamaan. (:
suurin aarre on ymmärrys rajaton

Hermione Granger

  • ***
  • Viestejä: 204
Ihanaa! mahtavaa, että sait tähän ficciin jatkoa aikaiseksi! Tykkäsin tästä todella plajon ja kuvailua oli tarpeeksi jne... En saa mitäänjärkevää tähän komnnettiin, mutta sanon nyt vielä, että tämä oli todella kiinnostava luku ja jännittävä lopetus tähän muutenkin niin mahtavaan ficciin.  :)

Hermione

Aiqsu

  • bubble
  • ***
  • Viestejä: 436
Winerie//Oi, kiva että luit! Tämä on tosiaan ensimmäinen ficcini (no, alussa tämä oli ensimmäinen, nykyään niitä muitakin tietysti on... tai siis. Anteeksi, olen väsynyt.) ja idea tuli juuri siitä, miten vähän AK:n elämästä kerrotaan seiskakirjassa. Hillitön halu täyttää kuoppia ;) Ja hahmoja on paljon, mutta keskeisimmät ovat Neville, Ginny, Luna ja Seamus. Tässä jatkoa, mukavaa että tykkäsit ;)

Kuolotar//Mukavaa että tämä kelpasi, ja hyvä että oli uskottavaa! Jatkoa seuraa...

nnora//Ihanaa että seurailet. Mitä tuohon angstittomuuteen tulee, tämä seuraava osa voi olla hiukan poikkeavalainen, mutta yritän rajoittaa ahdistavuutta jatkossa parhaani mukaan... Anygays, tässä sitä tulee.

Hermione Granger//Paljon kiitoksia kehuista! Yritän tunkea tuota kuvailua vähän joka nurkkaan, jotta ei mennä ihan pelkän dialogin puolelle. Tässä jatkuu, kiitos kommentista!

A/N: Pienenä varoituksen sanana: tajusin aika myöhään, miten raskasta angstia & väkivaltaa tähän osaan sisältyy, joten jouduin ensinnäkin nostamaan ficin ikärajan K13, ja nyt toivon sormet ja varpaat ristissä että se riittää, jotta ei jouduta osastoa vaihtelemaan... Jos joku iso paha Mode väijyy kulman takana, voin luvata että tämä ei toistu. Jos siis olette kovin herkkiä niin älkää lukeko (vaikka ei tämä nyt mitään verellä mässäilyä sentään ole.). Ollåshyvöö.

Osa 7:

JÄÄTYNEET UNELMAT
*********************

”Kuka ääliö on taas mennyt heittämään minun riippukeinuuni tyhjän sipsipussin?” kysyi Seamus turhautuneena ja viskasi roskan olkansa yli. Se lensi Colin Creeveytä otsaan, ja poika vilkaisi Seamusta pahasti. Kukaan muu ei viitsinyt edes kohottaa katsettaan – rehellisesti sanottuna AK:n päämajassa ei ollut tapahtunut viikkokausiin mitään katsomisen arvoista. Nytkin suurin osa väestä istui matalilla penkeillä toimettomina, katsellen kuinka Neville naputteli laiskasti radion koodinäppäimiä. Hannah Abbott ja Susan Bones istuivat yhteisessä riippukeinussa selaillen jästitiedonkirjojaan inhoava ilme kasvoillaan. Alekto oli laittanut heidät viimeksi tekemään erityisen julmia muistiinpanoja eri tavoista, joilla jästien lisääntyminen saatettaisiin estää.

”Hei, Ginny”, Justin Finch-Fletley sanoi hetken kuluttua yllättäen, ja punapää kohotti päänsä Lunan olalta, johon oli nojannut. Justin seisoi tarvehuoneen takan edessä ja piteli kädessään nokista, G. Weasleylle osoitettua kirjettä, joka oli hetki sitten hulahtanut hormista alas. Pikku hiljaa pöllöt olivat oppineet tiputtamaan kaartilaisille osoitetut kirjeet alas savupiipusta, kun eivät löytäneet toista tietä vastaanottajiensa luo.

Ginny riensi Justinin luo, nappasi kirjeen häneltä ja raastoi sinetin nopeasti auki. ”Se on Billiltä”, hän sanoi hämmästyneenä, ja Luna nousi ylös ja meni lukemaan hänen olkapäänsä yli, mitä pergamentissa sanottiin.

”Hei, Ginny”, Bill kirjoitti, ja Ginny pani merkille, ettei tämä käyttänyt hellittelynimiä, vaikka yleensä vanhin veli tapasi kutsua Ginnyä muksuksi, ipanaksi tai Ginevraksi ihan vain piruillakseen. Otsikko ei siis enteillyt hyvää.
”Haluaisin kertoa sinulle hyviä kuulumisia, ja kysellä koulun tapahtumista, mutta koska sinä olet siellä jumissa Carrow’n hirviöiden kanssa (kyllä, olen tavannut heidät kerran ministeriössä, ja mieluummin asuisin samassa linnassa kahden tulta syöksevän kimeeran kanssa), ja me ei olla päästy viikkokausiin ulos talosta, paljon ei ole rupateltavaksi.
Kirjoitan siksi, että minulla on uutisia, ja voin kertoa jo etukäteen, ettet pidä niistä. Sinun täytyy kuitenkin luvata, että et hermostu tai tee mitään tyhmää – itse asiassa et saa tehdä yhtään mitään, koska minä olen luvannut olla lavertelematta kenellekään. Ajattelin kuitenkin, että sinulla on oikeus tietää.
Ron on täällä, Ginny. Hän saapui eilen illalla, ja kertoo vain, että Harry ja Hermione ovat hengissä ja pärjäävät. Sen enempää en saanut hänestä irti, hän vaikuttaa todella alakuloiselta, mutta arvelin silti sinun haluavan tietää.

Me ei nähdä tänä jouluna, ja siltä varalta, ettei enää kirjoitella ennen sitä (jouduin loitsimaan tähän kirjeeseen vaikka mitä muuntautumis- ja suojaloitsuja, ennen kuin uskalsin lähettää sen) – hyvää joulua, Ginny. Kerro myös äidille ja isälle terveiset meiltä, kun pääset lomalle.

Älä vastaa tähän kirjeeseen,
toivoo Bill

P.S. Jos voisit olla mainitsematta Ronista äidille, se olisi kiva – viimeiseksi kaipaan häntä hössöttämään ja kiristämään Ronilta tietoja.”


Ginny taittoi kirjeen kahtia. Hänen sydämensä oli alkanut sykkiä bongorummun lailla, ja nyt se tuntui tukkivan kurkun – kirjeen tiedot iskostuivat hänen mieleensä sykäys sykäykseltä. Koko oleskeluhuoneen väki katsoi häntä odottavasti, mutta Ginny katsoi Lunaa. Jälleen kerran harmaat, suuret silmät tuntuivat tietävän tarkalleen, mitä Ginny ajatteli, ja suuttumus, järkytys ja huoli risteilivät Lunankin kasvoilla. Luna ojensi kätensä ja pujotti sormensa Ginnyn omien lomaan tarjotakseen tukea. Kuka olisi uskonut, että juuri Lööperi Lovekiva osaisi kerran toisensa jälkeen pitää Ginnystä parhaiten huolen?

”Ginny?” Neville astui varoen lähemmäs, pyytäen selitystä. Ginny tyrkkäsi kirjeen hänelle ja jätti hänet lukemaan musterivejä kulmat kurtussa, samalla kun itse suuntasi istumaan toisten luo.

”Mitä siinä sanottiin, Ginny?” Seamus kysyi kärsimättömästi. Ginny harkitsi hetken vastaamatta jättämistä, sillä hän ei itsekään täysin tiennyt, kuinka suhtautua. Lopulta hän päätti kuitenkin kertoa totuuden, sillä kaarti ei ollut saanut pienintäkään tiedonpoikasta Harrysta aikoihin, ja he olivat kaikki yhdessä istuneet illan toisensa perään radion ympärillä, odottaen ja peläten. Ginny vain toivoi, että uutiset olisivat olleet parempia.

”Ron on Billin luona”, hän sanoi, ja vaikka hänen oli ollut tarkoitus pitää äänensä rauhallisena, sanojen takana kuohahti kiukku.

”Mitä?” älähti Seamus, ja toiset näyttivät yhtä lailla tyrmistyneiltä. ”Entä Harry? Hermione?”

”Ei Ron ollut sanonut”, Ginny sanoi, ja potkaisi lattialla lojuvaa Päivän profeettaa. ”He ovat kuulemma hengissä, ja sehän suuri lohtu on – varsinkin kun minun veljeni on häipynyt!”

”Minä en ymmärrä, mikä Roniin on mennyt”, sanoi Neville kävellen lähemmäs ja ojentaen kirjeen vuorostaan Seamusille. Myös Neville näytti hyvin suuttuneelta. ”Kuinka hän saattaisi tehdä niin? Hän sanoi minulle keväällä, että hän ei koskaan antaisi Harryn lähteä yksin mihinkään, ja että hän ja Hermione seisoisivat Harryn rinnalla viimeiseen asti. Hän kuulosti niin varmalta – ja nyt juuri hän, kaikista meistä, on luovuttanut!”

”Se on vain niin Ronia”, Ginny sähähti. Hän oli puristanut kädet hiuksiinsa ja nojasi kyynärpäitään polviin mulkoillen lattiaa raivokkaasti. ”Hän on niin hiton herkkänahkainen, hän lupaa kyllä vaikka mitä, mutta kun pieninkin asia menee pieleen, hän luovuttaa. Säälittävää.”

”Sinun pitää ymmärtää veljeäsi”, sanoi yllättäin Luna, joka oli pysytellyt hiljaa ja tarkkaillut tilannetta. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, ja kaikki näyttivät ärsyyntyneiltä. Aikoiko tyttö todella puolustaa Ronia? Luna ei hämmentynyt vihamielisestä vastaanotosta, vaan jatkoi. ”Mieti millaisia aikoja me elämme. Joka toinen rupeaa kuolonsyöjäksi edes yrittämättä taistella vastaan. Ehkä Ron on tehnyt virheen, mutta hän yritti parhaansa, Ginny – eikä hän ole pettänyt meitä, hän ei ole siirtynyt pahan puolelle. Me kaikki voidaan tehdä vain parhaamme. Eikä me voida tietää, mitä Ron on joutunut käymään läpi missä sitten on ollutkin. Ja minusta kuulostaa todella siltä, että hän on vilpittömästi pahoillaan. Uskon myös, että hän korjaa virheensä, sillä koska Ron olisi tehnyt jotakin anteeksiantamatonta ja antanut sen sitten olla?”

Ginny pohti Lunan sanoja ja hänen katseensa käväisi Lavender Brownissa, mutta jopa tämä näytti vakuuttuvan Lunan sanoista.

”Hyvä on, Luna on oikeassa, ei olla vihaisia Ronille”, Neville huokaisi. Seamus ei kuitenkaan näyttänyt leppyvän yhtä helposti, vaan kiipesi ylös riippukeinuunsa ja jäi paikalleen makaamaan.

”Tahtoisin vain saada mahdollisuuden itse mennä auttamaan Harrya. Edes mahdollisuuden”, Ginny sanoi raskaasti. ”Mutta hän ei koskaan edes pyytänyt minua. Hänelle minä olen aina pikkutyttö, jota pitää suojella joka hiton asialta. Eikä hän voi suojella minua tältä huolelta, joka kohta tappaa minut, hänen täytyy tietää se!”

Ginny sulki silmänsä ja puri huultaan lujaa. Luna kietoi kätensä Ginnyn harteille ja silitteli tämän hiuksia myötätuntoisesti. Kaikki tiesivät, että Ginny kaipasi Harrya, mutta nykyään hän puhui Harrysta entistä harvemmin – Luna arveli, että Ginny alkoi menettää toivoaan se suhteen, että koskaan saisi todella olla yhdessä Harryn kanssa. Ei kukaan ollut enää varma siitä, mitä tapahtuisi.

”Ginny, sinä et saa ajatella olevasi turha täällä – sinä autat häntä koko ajan”, Neville sanoi vakuuttavasti. ”Sinä taistelet, etkä sinä menetä toivoasi. Olen varma, että hän tietää sen, ja se antaa hänellekin voimia jaksaa.”

Ginnyn silmät olivat yhä ummessa, mutta hän nyökäytti päätään ja yritti hymyillä, painaen sitten päänsä Lunan syliin. Hetken kaikki olivat – kirje kulki käsistä käsiin, sillä kaikki halusivat varmistaa, irtoaisiko siitä ehkä edes pikkuinen tiedonvihje, jota keskustelusta ei olisi käynyt ilmi. Lopulta Seamus pomppasi alas riippukeinusta, kahmaisi kirjeen Padma Patilin käsistä ja rutisti sen palloksi.

”Helvetin Ron”, Seamus tokaisi.

~~~

”Neville? Seamus?” hätäinen ääni halkoi tarvehuoneen pimeyttä. Kello näytti yöyhtä, mutta hetkessä monta ääntä kuiskasi: ”Valois!” ja sauvojen kärjet valaisivat Dennis Creeveyn hätääntyneet kasvot.

”Mikä hätänä, Dennis?” kysyi Neville, kompuroiden alas riippukeinusta niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Seamus seurasi esimerkkiä, ja hetkessä koko kaarti oli kerääntynyt Denniksen ympärille.

”Minä näin juuri, kuinka Amikus Carrow vei ainakin viisitoista ekaluokkalaista tyrmiin. He olivat ilmeisesti tehneet jotain tosi pahaa, koska Amikus näytti tosi tyytyväiseltä – eivätkä Carrow’t koskaan näytä tyytyväisiltä! Mukana oli myös läjä luihuisia – ainakin Theodore Nott ja ne kaksi gorillamaista ääliötä –”

”Crabbe ja Goyle”, Neville nyökkäsi. ”Ääliöitä, mutta vaarallisia ääliöitä, joten meidän on pakko mennä. Pienellä porukalla, koska iso lauma ei millään pääse kulkemaan tyrmissä ääneti.”

”Minä ainakin lähden”, Seamus ilmoitti heti. Hän oli ollut erityisen äksyllä tuulella koko illan, ja nyt hän mulkoili toisia kuin haastaen heidän väittämään vastaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.

”Mennään, Neville”, Ginny sanoi yksinkertaisesti. Neville katsoi häntä yhteisymmärrys silmissään – kumpikin kaipasi päivällä saapuneen kirjeen jälkeen kipeästi muuta ajateltavaa. Neville nyökkäsi.

”Neville”, Michael Corner sanoi lähes anovasti. ”Anna minä tulen myös, minun pikkusiskoni on ekaluokkalainen, ja jos hän – Dennis ei nähnyt keitä sinne vietiin. Minä en voi jäädä tänne.”

Lopulta sovittiin, että Ginnyn, Nevillen, Seamusin ja Michaelin lisäksi joukkoon liittyisivät vielä Luna ja Lavender.
”Tarvitaanko me harhautusloitsuja?” Luna kysyi ja kohotti taikasauvaansa, mutta Neville pudisti päätään.

”Ei – jos siellä on pari luihuista ja Carrow, me pärjätään kyllä. Sitä paitsi Dumbledore oli joskus sanonut, että näkymättömyys tekee yllättävän heikkonäköiseksi, eikä meillä ole varaa olla varomattomia.”

Vastaväitteitä ei kuulunut, joten he kiskoivat kaavut ylleen nopeasti ja toisten katseiden seuratessa poistuivat ulos ovesta. He löysivät itsensä ensimmäisestä kerroksesta, joka oli autio lukuun ottamatta Riesua. Kun räyhänhenki oli onnistunut pudottelemaan suuren pussillisen näkymättömiä marmorikuulia Suuren salin oven eteen, se leijui käkättäen tiehensä, ja kaartilaisten tie eteisaulan läpi tyrmien sisäänkäynnille oli selvä.

”Mitä jos Dennis näki väärin, ja he menivätkin jonnekin muualle?” kysyi Lavender toiveikkaasti pilkkopimeässä käytävässä, minne he laskeutuivat portaita. Se oli kuitenkin pelkkää toiveajattelua – toiset hyssyttivät hänet ja jatkoivat hiipimästä eteenpäin, varoen päästämästä pienintäkään ääntä.

Hetken kuluttua eräs rautaovista narahti. Nevillen antoi katseensa nopeasti rekisteröidä eri piiloutumisvaihtoehdot, paikansi suuren pääkallopatsaan ja viittasi toiset sen taa. He onnistuivat käpertymään seinän viereen juuri, kun Amikus Carrow astui ovesta ulos kanniskellen suurta avainnippua. Avaimet kalisivat toisiaan vasten metallisesti, ja Amikus hykerteli niin tyytyväisenä, ettei onneksi tajunnut vilkaista ympärilleen tai sytyttää valoa. Vasta kun hänen askeleensa olivat täysin kadonneet kuuluvista, kaartilaiset uskalsivat hengittää, ja Neville viittasi toiset jatkamaan matkaa. Luna kuitenkin pysäytti hänet.

”Mitä jos Alekto on tuolla?” Luna puhui niin hiljaa, että se oli ennemmin huulten liikuttelua kuin äänen synnyttämistä.

”Mitä sitten? Minä voisin kirota sen kammotuksen vaikka unissani”, Michael Corner suhahti, ja tönäisi Seamusta eteenpäin. Luna kuitenkin pudisti painokkaasti päätään.

”Jos Carrow näkee meidät, hän saa tietää meidän kaikkien olevan AK:ssa. Tarpeeksi moni meistä on jumissa tarvehuoneessa jo nyt”, Luna selitti lähes ääneti.

”Me mennään – tule, Lavender”, Neville sanoi, ja viittasi Lavender Brownin mukaansa. Neville oli jo valmiiksi Carrowien kanssa niin pahoissa vaikeuksissa, että ei saattanut näyttää naamaansa heille, ja Lavender Brown joutuisi jästisyntyisiä rekisteröivän lautakunnan eteen heti, kun opettajat tajuaisivat, ettei heillä ollut hänen verisäätyään. Siksi heidän kahden paljastumisestaan ei ollut niin suuresti väliä. He hiipivät oven taa, ja raottivat sitä aivan hiukan – onneksi se ei narissut, vaan Neville ja Lavender kurkistivat sisään, ja vetivät sitten päänsä äkkiä piiloon oven taa. Neville viittoi toisia tulemaan lähemmäs.

”Ei Carroweja”, Neville sihisi huolestuneen oloisena, ”mutta enemmän luihuisia kuin me luultiin.”

”Montako?” Ginny kysyi henkeään pidättäen.

”Yhdeksän”, henkäisi Seamus, joka oli juuri katsonut sisään ovesta. ”Niitä on kolmannes enemmän kuin meitä.”

”Meidän on pakko mennä”, Michael sanoi painokkaasti. Hän tiirasi koko ajan ovesta sisään lähes lattianrajaan kumartuneena, epäilemättä yrittäen löytää siskoaan katseellaan. ”Ne ovat ripustaneet heidät ranteista kattoon ja vaientaneet heidät. Luoja tietää kauanko he joutuvan killumaan tuossa, jos emme auta. Mennään jo!”

”Okei”, Neville nyökkäsi. ”Yrittäkää hämäyttää niitä, koska sitten he eivät välttämättä tunnista meitä – tähdätkää ensin muihin ja viimeisenä Crabbeen ja Goyleen. Kolmannella sitten, yksi, kaksi – kolme.”

Luna heitti estokirouksen taakseen, siltä varalta että Carrow’t päättäisivät palata, ja he kaikki puskivat luokkaan yhtä aikaa. Koska he eivät pitäneet ääntä, luihuisilta meni hetki aikaa tajuta, mitä tapahtui. Hämmennys toi edun kaartilaisille.
Nevillen tainnutusloitsu oli niin voimakas, että se paiskasi Zabinin suoraan päin seinää, ja Luna kirosi sekä Goyleen että Nottiin kokovartalolukon. Michael ei välittänyt luihuisista lainkaan, vaan juoksi suoraan ensiluokkalaisten luo ja alkoi kiskoa ja loitsia kettinkejä irti.

”Seamus, Michael -!” Luna kirkaisi hetken kuluttua, kun loitsut ja kiroukset sinkoilivat ympäri luokkaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä tapahtui. Seamus huomasi Goylen juuri, kun tämä tähtäsi sauvallaan Michaelin selkää – Michael ei tietenkään voinut puolustautua, mutta Seamus heitti heidän väliinsä kilpiloitsun ja ryntäsi taklaamaan Goylen. Ginny heitti ärhäkän lepakonräkäherjan hujoppimaiseen luihuiseen, jonka kanssa Seamus oli kaksintaistellut.

”Vauhtia, Michael”, Neville huudahti, kun taistelua oli käyty useita minuutteja. Luihuiset olivat päässeet niskan päälle, ja ajoivat nyt kaartilaisia kohti oviaukkoa. Michaelin kimppuun kukaan ei kuitenkaan päässyt käymään, niin kiireisinä toiset onnistuivat luihuiset pitämään, ja pian Lavender irrottautui taistelusta ja ryntäsi auttamaan Michaelia, joka oli saanut vasta puolet ensiluokkalaisista vapaiksi. Ginny ja Neville taistelivat nyt kumpainenkin kahta vastaan, ja Luna oli saanut polttoherjasta olkapäähänsä ja piteli sitä nyt samalla, kun suojasi itseään kilpiloitsulla Pansy Parkinsonin kirouksilta.

Seamus ja Goyle olivat ajautuneet lattialla jonkinlaiseen painiotteluun, sillä Seamusin oli onnistunut heittää Goylen sauva tyrmän perälle. Ikävä kyllä tilanne oli kääntynyt siten, että huomattavasti suurikokoisempi Goyle oli päässyt niskan päälle ja painoi nyt Seamusia lattiaan niin, ettei tämä saanut henkeä.

”Merlinin pöksyt”, Neville murahti, mutta koska muuta keinoa ei ollut, hän heitti vastustajiaan päin kilpiloitsun ja ryntäsi Seamusin avuksi.
Reilusti ylivoimaisiksi jääneet luihuiset ajoivat Ginnyn ja Lunan käytävään. Neville onnistui kampeamaan Goylen pois Seamusin päältä, ja ilman taikasauvaansa tämä rynnisti ulos tyrmästä, ennen kuin Neville ehti edes harkitsemaan tämän kiroamista.

”Oletko kunnossa?” Neville kysyi Seamusilta, joka yski yhä, mutta oli palautunut kasvoiltaan normaalin väriseksi. Seamus nyökkäsi.

”Okei, mennään sitten, Ginny ja Luna tarvitsevat varmasti apua. Te kaksi, pitäkää kiirettä!” Neville huudahti olkansa yli Lavenderille ja Michaelille, jotka yhä kuumeisesti sorkkivat rautaketjuja irti ensiluokkalaisten ranteista. Sitten pojat syöksyivät käytävälle luihuisten ja Lunan ja Ginnyn perään.

”Älä roiku – ole kiltti ja koeta pysyä paikallasi, jotta saan tämän kettingin katki. En minä halua osua sinuun – rauhoitu!” Lavender tuskaili erään pikkutytön kanssa, joka kiljui ja itki ääneti, rimpuillen kettingeissä hullun lailla. Michael oli saanut toisiksi viimeisen ensiluokkalaisen irti, ja huomannut yhtäkkiä aivan uuden ongelman.

”Kuinka me saadaan heidät kaikki takaisin oleskeluhuoneisiin? Eiväthän he näe tuolla pimeässä, ja luihuisetkin ovat siellä”, Michael hermoili ja silmäili ensiluokkalaisia, jotka oli jo vapautettu. He kyhjöttivät yhdessä nurkassa, eikä kukaan päästänyt ääntäkään – sen paremmin Michael kuin Lavenderkaan ei osannut vastakirousta vaimennoukselle.
Silloin Ginny ryntäsi takaisin tyrmään kannoillaan Luna. Kumpikin oli hengästynyt ja kalpea.

”Mikä teillä kestää?” Ginny älähti. ”Luihuiset ajoivat meidät yläkertaan, ja enää neljä heistä on tajuissaan, mutta me törmättiin Norriskaan ja se takuulla hakee Voron.”

”Me ollaan melkein valmiita, mutta Ginny, meidän täytyy saada heidät”, Michael viittoi ensiluokkalaisiin päin, ”takaisin oleskeluhuoneeseen.”

”Minä vien”, Luna sanoi heti, ”tiedän missä Rohkelikon oleskeluhuone on. Harhaututan heidät, ja vietyäni heidät perille palaan poikien luo taistelemaan. Toivottavasti he pitävät puolensa sillä aikaa.”

Ginny nyökkäsi ja auttoi Lavenderia vapauttamaan viimeisenkin vangin, ja Luna viittasi ensiluokkalaiset mukaansa ja johdatti heidät kiireesti käytävään. Michael katseli edelleen ympärilleen rauhattomana.

”Mikä on hätänä, Michael?” Lavender kysyi. ”Meidän pitäisi mennä auttamaan Seamusta ja Nevilleä.”

”Minun siskoni, hän ei ollut toisten joukossa. Mitä jos heitä on lisää, jossakin toisessa tyrmässä?” Michael käveli seinän viereen ja koputti sitä, kuin etsien salaovea.

”Ei, Michael, nuo olivat kaikki rohkelikkoja”, Ginny sanoi nopeasti. ”Sinun sisaresihan on korpinkynsi.”

”On, mutta minusta tuntuu, että jotkut heistä – se pieni mustatukkainen poika oli minun tuvastani, uskon nähneeni hänet oleskeluhuoneessa”, Michael hermoili.

”Luna saa käydä varmistamassa, että sisaresi on Korpinkynnen tornissa, mutta nyt ei ole aikaa, tule, on pakko mennä”, Ginny hoputti – mutta liian myöhään. Tyrmän rautaovi aukeni hitaasti naristen, ja ensimmäisenä heidän näköpiiriinsä heilahti likainen kaavunlieve.

”Voi voi”, Voro hymyili ivallisesti astuessaan sisään. ”Te kolme olette selvästi oppitunnin tarpeessa. Katsokaahan, kun sääntöjenrikkojen tulee saada rangaistus. Ne kakarat olivat rikkoneet sääntöjä – ja niin olette myös te.”

Valitettavasti Voro ei ollut tullut yksin. Hänen takanaan olivat sekä Crabbe että Goyle, ja pari nuorempaa luihuista, joita Ginny ei tuntenut nimeltä.

”Kokovartalolukkoon on vastakirous, tiedättekö, neropatit”, Crabbe lisäsi vielä, virnistäen niin rumasti ja ilkeästi, että Ginnyä etoi.

”Onneksi meillä on kettingit valmiina, niin ei jouduta näkemään turhaa vaivaa - Goyle, ota punapäästä kiinni, hän –”

Mutta se, mitä Voro tahtoi Ginnylle tehtävän, ei koskaan selvinnyt. Ginny oli vetänyt taikasauvansa esiin ja loitsinut Voroon tainnutustaian, joka oli niin voimakas, että se paiskasi vahtimestarin huoneen poikki. Voro lennähti vasten tyrmän takaseinää ja liukui lattianrajaan, verinoro ohuiden hiusten alta valuen.

”Tuota sinun ei olisi kannattanut tehdä”, Crabbe sanoi, yhä kammottavalla tavallaan hymyillen. ”Karkotaseet.”

Ginnyn sauva lennähti varoituksetta Crabben valtaisaan kouraan, ja Ginny sähähti hänelle pilkallisesti. Goyle loitsi saman loitsun Lavenderiin, joka oli myös vetänyt sauvansa esiin.

”Ihme, ettei teidän rakas pikku hillerinne – anteeksi, pikku ystävänne Malfoy ole mukana”, Ginny sanoi pelottomasti.

Crabben hymy muuttui entistä rumemmaksi irvistykseksi. ”Turpa umpeen, saastainen verenpetturi. Sinä et paljon puhuisi, jos tietäisit, miten pian myös sinun kuraapalvova pikku perheesi taipuu pimeyden lordin tahtoon.”

”Ahaa, Malfoy on siis saanut virallisen pestin Voldemortin vessankuuraajana?” Ginny jatkoi pilkantekoa.

”Kidutu!” Crabbe karjaisi, mutta Michael reagoi nopeammin ja ehti langettaa kilpiloitsun Crabben ja Ginnyn välille. Valitettavasti se ei ollut kovin vahva, ja suoja häipyi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Crabbe murahti ylenkatseisesti.

”Ahaa, Corner tahtoo puolustaa pikku verenpetturia”, Goyle hymähti. ”Olkoon niin, mutta ensi kerralla kun tuo saasta lausuu pimeyden lordin nimen, hän kuolee. Onko selvä? Tule tänne, Corner.”

Ginny katsoi Michaelia kauhuissaan, mutta tämä pysyi itsepäisesti paikoillaan ja katsoi Goylea suoraan silmästä silmään. Goyle päästi omahyväisen hörähdyksen, joka inhotti Ginnyä suunnattomasti.

”Hyvä on. Katsotaan, kuinka suurta sankaria sitä ollaan pienen käsittelyn jälkeen”, Goyle sanoi ja osoitti Michaelia Crabbelta saamallaan Ginnyn taikasauvalla. ”Komennu!”

Michaelin ilme valahti sekunnin murto-osassa vihaisesta täysin neutraaliksi. Kuin robotti hän käveli huoneen keskelle ja polvistui Goylen ja Crabben eteen. Kaksikko mulkoili häntä hetken ivallisesti, ja sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan.

”Haluatko kokeilla, kuinka hyvin tämä pikku sätkynukke kestää pimeyden lordin vihaa?” Goyle kysyi.

”Ei…” Crabbe sanoi hitaasti, katseellaan kiertäen tyrmän seinustoja. ”Hän saa ensin maistaa minun vihaani. Tulejo kettinki!”

Ginny ja Lavender vilkaisivat toisiaan hädissään. He olivat pahasti alakynnessä, kaksi viittä vastaan, sillä varmasti myös Michael komennuskirouksen alaisena hyökkäisi heitä vastaan, jos he yrittäisivät tehdä jotakin. Niin he saattoivat vain katsella, kuinka raskas, ruosteinen rautaketju liisi luonnottoman keveästi ilman halki ja rojahti Crabben ojennettuun käteen. Tämä kohotti ketjua, tarkasteli sitä hetken, ja varoittamatta läimäytti sillä Michaelia poskelle. Poika sätkähti, ja päästi pienen inahduksen, mutta ilme ei muuttunut – poskeen oli tullut avohaava ja se helotti kirkkaanpunaisena. Lavender purskahti äänettömään itkuun.

”Vielä, Crabbe – hän yrittää taistella minua vastaan”, Goyle sanoi otsa keskittyneessä rypyssä, kun hän yritti käskeä Michaelia tekemään tahtonsa mukaan – Michael liikahteli kummallisesti lattialla, taistellen pakonomaisia reaktioitaan vastaan. Crabbe kohotti kettinkiä uudelleen ja osui Michaelia mahaan. Michael taipui kaksin kerroin ja yökkäsi.

”Älä!” Lavender kirkaisi, kun Crabbe kohotti rautaketjua kolmannen kerran.

”Eikö neiti Kuraveri tahdo, että Corneria satutetaan?” Crabbe kysyi julmasti. ”Kyllä minä tiedän mikä sinä olet, Brown. Ehkä sinun pitäisi mennä jästisyntyisiä luetteloivan lautakunnan eteen.”

Crabbe kohotti sauvansa, mutta Ginny ehti ennen – toisten katsoessa muualle hän oli ryöminyt takaperin ja tavoittanut Goylen sauvan, joka lojui yhä lattialla. ”Karkotaseet!”

Kettinki kalahti Crabben käsistä, ja sauva kilahti vasten tyrmän kivistä seinää. Crabbe kääntyi katsomaan Ginnyä vaarallisesti hymyillen.

”Tuota sinä saat katua”, Crabbe sanoi, ja lähti kävelemään Ginnyä kohti, raskaat askeleet kaikuen uhkaavina kivihuoneessa. Lavender kuitenkin syöksähti yllättäen sivulta päin ja onnistui kamppaamaan Crabben. Goyle riensi apuun, mutta juuri kun hän oli aikeissa kirota Ginnyn tämän omalla sauvalla, kuului huoneen keskeltä huuto: ”EI!”

Crabbe ja Goyle menettivät huomionsa sekunniksi, ja sen aikana Ginnyn onnistui heittää Goylen taikasauva Lavenderille. Michael istui yhä keskellä lattiaa, mutta hänen silmiinsä oli palannut sama viha, joka niissä oli paistanut ennen komennuskirouksen langettamista. Hän tuijotti Goylea.

”Vai yrität sinä tapella minua vastaan?” Goyle karjaisi, ja lähti rynnistämään kohti Michaelia, ja ohikiitävän hetken Ginny pelkäsi, että tämä ehtisi vääntämään pojalta niskat nurin. Lavender kuitenkin loitsi nopeammin kuin Goylen jalat kulkivat, ja pian tainnutustaika iski Goylen lattiaan samalla tavoin kuin Voron hetki sitten.

Crabbe tempaisi taikasauvansa maasta raivoissaan. ”Takaapäin kiroamista”, hän sylkäisi. ”Minä kun luulin, etteivät rohkelikot alennu moiseen. Sinut minä hoidan kohta, Brown – nyt minulla ja Cornerilla on selvittämättömiä bisneksiä.”

Crabbe käveli kohti Michaelia, joka oli nyt hiukan horjuvasti noussut seisomaan. Crabbe nyökkäsi kahdelle yhä tajuissaan olevalle luihuispojalle, jotka suuntasivat sauvansa Ginnyyn ja Lavenderiin. Sitten Crabbe kohotti oman sauvansa. ”Kidutu!”

Ginny ja Lavender olivat jähmettyneet paikalleen – itse asiassa Ginny ei ollut lainkaan varma, sykkikö hänen sydämensä enää, kun Michaelin vertahyytävä huuto täytti tyrmän jokaisen sopukan. Kirous heitti hänet maahan, hän kieri ja rimpuili maassa, hän taipui kaksin kerroin ja raapi kivilattiaa hullun lailla, ja koko ajan hän huusi keuhkojensa täydeltä. Kyyneleet valuivat pitkin Michaelin poskia, ja Crabbe katsoi koko ajan suoraan häneen, hykerrellen mielipuolisesti.
Kului minuutteja, kammottavia sekunteja toisensa perään, eivätkä Ginny ja Lavender saattaneet tehdä elettäkään Michaelin auttamiseksi. Ginnyn selkäpiissä karminut tunne levisi koko kehoon lamaannuttavana, ja hänen teki mieli oksentaa, niin kamalaa oli istua avuttomana paikoillaan ja katsella tuskaa, joka kumpusi Michaelin rinnasta ja vapautui hillittömänä huutona huoneeseen. Lopulta, monen liian pitkän ikuisuuden jälkeen, toinen luihuispojista puhui varovasti.

”Crabbe – eiköhän se jo riitä.”

Mutta Crabbe vain naurahti säälivästi eikä vieläkään irrottanut katsettaan Michaelista, joka sätki maassa silmät ummessa ja katkonaisia ääniä päästellen. ”Mikä hätänä, etkö uskalla toteuttaa määräyksiäsi?”

”Meidän käskettiin vain pelotella heitä, Crabbe, ei tappaa… Alekto sanoi että heistä voi olla hyötyä, he voivat tietää siitä Potterin pojasta…”

”Onko sillä väliä, mitä Carrow’t tahtovat? Minä palvelen pimeyden lordia, en heitä”, Crabbe uhosi ja katsoi luihuispoikaa haastavasti.

”Minä ainakin lähden”, poika vastasi hänelle, hiukan epäröivästi, ja vilkaisi toveriaan – tämä nyökäytti myös hiukan päätään. Ginny näki molempien silmissä pelkoa, kun he hivuttautuivat ovelle Crabben murhaavan katseen alla ja häipyivät.

”Uskomatonta!” Crabbe sanoi ja kirosi raskaasti. Viimein hän kiepautti sauvaansa, ja Michael lakkasi huutamasta – hän lakkasi liikkumasta. Edes Crabbe ei ollut kyllin typerä jäädäkseen tyrmään yksin kahden aseistetun noidan kanssa, jos kukaan ei varmistanut hänen selustaansa. Ginny tiesi, että ylivoima oli nyt heidän puolellaan, mutta hän ei kironnut Crabbea, eikä niin tehnyt Lavenderkaan – huoli Michaelista ja tahto päästä tilanteesta pois niin pian kuin suinkin huusivat kummankin sisuksissa. Crabbe heitti synkeän katseen Michaeliin ja sylkäisi tämän päälle.

”Ensi kerralla, minä lupaan – te ette pääse näin helpolla”, Crabbe uhkasi, ja sitten hän saapasteli ulos huoneesta pää pystyssä, vilkaisematta kertaakaan taakseen – edes uhraamatta ajatusta Goylelle, joka myös lojui tajuttomana maassa. Ginny ja Lavender jäivät istumaan tyrmän lattialle, ja vaikka vaistot käskivät pakenemaan, kumpikaan ei pitkään aikaan osannut sanoa tai tehdä mitään.

~~~

Tarvehuoneessa ei ollut nukuttu sinä yönä. Neville, Seamus ja Luna olivat palanneet jo reilu tunti sitten, mutta Ginnyä, Lavenderia ja Michaelia ei vieläkään näkynyt – ovi pysyi kiinni, ja Neville tuli hetki hetkeltä hermostuneemmaksi. Kukaan ei uskaltanut lähteä etsimään heitä, ei enää, kun pako luihuisten käsistä oli ollut niin tiukalla. Jos Luna ei olisi palannut Rohkelikkotornista, Neville ja Seamus olisivat hävinneet, ja heidät olisi viety suoraa tietä rehtorin eteen. Neville oli varma, ettei Kalkaros enää toista kertaa päästäisi heitä yhtä kevyellä rangaistuksella kuin miekanvarastusyrityksen jälkeen.
Luna istui Hannahin ja Susanin kanssa puupenkeillä – kukaan ei puhunut mitään, eikä kukaan nukkunut. Seamus makasi taas riippukeinussaan kattoon tuijottaen, ja Neville harppoi levottomana edestakaisin huoneessa. Lopulta, kellon näyttäessä aamuneljää, kuului kovaa kolinaa ja tarvehuoneen ovi aukeni.

”Luojan kiitos – mitä tapahtui? Ginny?” Nevillen ääni oli tavallista korkeampi, kun hän ryntäsi ovelle. Ginny oli kirjaimellisesti kaatunut ovesta sisään. Kului hetki, ennen kuin kaikki rekisteröivät tilanteen – Ginnyn, joka yritti kamppailla maassa makaavan Michaelin kanssa, ja Lavenderin, joka itki hillittömästi. Parvati ryntäsi sulkemaan parhaan ystävänsä syliinsä, mutta kaikkien muiden huomiot kiinnittyivät Michaeliin. Poika makasi maassa, ja hänen silmänsä olivat kiinni – suu yritti puhua, mutta vain erinäisiä vokaaleja ja huudahduksia tuli ulos. Ginny yritti rauhoitella häntä, mutta Michael yritti lyödä häntä – Seamus ja Coote tarttuivat Michaelin ranteisiin. Neville vain tuijotti Michaelia kauhuissaan.

”Mikä hänellä on, Ginny?” kysyi Terry Boot, joka oli myös korpinkynnessä ja Michaelin hyvä ystävä. Ginny sai vain vaivoin sanan ”kidutuskirous” ulos suustaan, ja sitten hän painoi kasvot käsiinsä. Ihmiset ympärillä vetivät kauhistuneina henkeä – Luna polvistui Michaelin viereen ja yritti kokeilla Michaelin pulssia, mutta tämän kädet huitoivat hallitsemattomina.

”Kuinka kauan, Ginny?” Neville kysyi ilmeettömällä äänellä. Kaikki katsoivat Ginnyä, mutta tyttö vain pudisti päätään eikä kohottanut kasvojaan käsistään. Neville ilme särähti tuskaisena.

”Minä kysyin, kuinka kauan! Vastaa minulle!” Neville huusi, ja Ginny säpsähti – Ginnyn kädet tärisivät hillittömästi, ja hän pudisti päätään. Neville ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tarttui tyttöä olkapäistä ja ravisti. ”Kauanko, Ginny?”

”Minä – minä en… Ehkä kymmenen minuuttia, ehkä vartti”, hän sopersi. Tyrmien kauhunhetket olivat tuntuneet niin pitkiltä, että niitä oli mahdotonta mitata ajassa. Neville päästi Ginnystä irti ja käveli huoneen toiseen päähän, missä hän löi nyrkkinsä lujaa vasten seinää.

”Tulkaa, nostetaan hänet riippukeinuun”, Seamus komensi, ja viisi kaartin poikaa riensi hänen avukseen. Michael kouristeli edelleen, ja hänen poskensa olivat alkaneet hehkua kuin kuumeisella, mutta yhteisin hartiavoimin pojat kampesivat hänet makuulle. Pitkän aikaa kaikki, paitsi huoneen toisessa nurkassa kyhjöttävä Neville, seisoskelivat Michaelin riippukeinun ympärillä ja katselivat häntä varovasti. Vain Luna ja Ginny seisoivat aivan hänen vieressään. Ginny oli niin kalpea, että hänen poskensa olivat harmaat, ja Luna silitteli Michaelin hiuksia ja tunnusteli tämän rannetta tasaisin väliajoin.
Viidentoista minuutin kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin – Michael alkoi yhtäkkiä sätkiä ja huutaa vuoteessaan, hän olisi kierähtänyt maahan, ellei Luna olisi saanut häntä kiinni. Koko tarvehuoneen väki syöksähti heidän avukseen, mutta kukaan ei saanut Michaelia hiljenemään – tämä huusi suoraa huutoa, itki niin että ei saanut kunnolla henkeä, ja tämän silmät harittivat kuin ne olisivat nähneet harhakuvia. Myös Neville oli tullut riippukeinun ääreen ja yritti nyt yhdessä muiden kanssa rauhoitella Michaelia.

”Michael – katso minuun! Katso tänne, katso”, Neville huusi Michaelin hysteerisen itkun yli. ”Michael! Sinä et voi – katso tänne, katso, sinä olet täällä, sinä olet täällä meidän kanssamme ja sinun täytyy lopettaa, sinun täytyy rauhoittua!”

Nevillen ääni kohosi jälleen huudoksi, hän piteli Michaelin päätä paikoillaan lähes väkivaltaisesti ja yritti saada tämän katseesta kiinni, mutta silmät pyörivät korpinkynsipojan päässä. Lopulta Luna astui väliin, hän tarttui hellän voimakkaasti Nevillen käsivarteen ja veti hänet pois.

”Neville”, Luna huusi metelin yli, metelin joka syntyi, kun kaksikymmentä ihmistä ryntäili edestakaisin, yrittäen auttaa, mutta kukaan ei tiennyt mitä tehdä. ”Sinä tiedät, että hän ei ole niin kuin luulet. Hän ei ole niin kuin sinun vanhempasi, ja sinä tiedät sen!”

Neville hiljeni – hetkeksi väri valahti hänen kasvoiltaan, ja hullunkiilto katosi hänen silmistään – sitten hän puri huultaan lujaa ja nosti käden kasvoilleen.

”Eikö?” Ginny kysyi heikosti ja katsoi Lunaa anoen. ”Eikö hän ole… Paraneeko hän?”

”Paranee”, Luna sanoi lempeästi ja vilkaisi Michaelia. Poika nyyhkytti yhä, ja hänen katseensa pyöri vauhkona puolelta toiselle. ”Hänen pitäisi tulla kuntoon, ei noin lyhyt… aika aiheuta pysyviä vaurioita. Hän saattaa olla tuollainen muutaman päivän, mutta me ei saada ajatella, että hän ei tule kuntoon. Koska hän tulee, Neville.”

Nevillen silmät olivat tuskaiset, mutta hän näytti uskovan Lunaa – kai hän oli tiennyt koko ajan, mutta oli nähnyt vain pahimman. Ginny mietti, millaista kidutusta Michaelin huudon kuuleminen mahtoi olla Nevillelle, joka oli joutunut kasvamaan samanlaisten tapahtumien keskellä. Loputtoman huudon, tuskan ja tyhjyyden keskellä. Luna kietoi kätensä Nevillen harteille ja poika upotti kasvonsa Lunan hiuksiin – hänen hartiansa tärisivät hillittömästi. Seamus tuli myös lähemmäs – hän oli kuunnellut keskustelua hiukan kauempana, ja hän taputti Nevillen olkapäätä.

”Hei”, Seamus sanoi, ”kaikki järjestyy.”

Ginny olisi tahtonut jäädä heidän luokseen – ei, Ginny olisi tahtonut tahtoa jäädä heidän luokseen, mutta jokin, mikä kuristi hänen kurkkuaan, pyrki pakoon – Ginny ryntäsi suoraan tyttöjen kylpyhuoneeseen ja oksensi. Hän tärisi päästä varpaisiin, ja mielikuvat tyrmän tapahtumista, Crabben julmasta naurusta ja Nevillen tuskaisesta katseesta välähtelivät hänen mielessään, ja Billin kirje sai uuden pahoinvoinnin aallon iskemään hänen rintaansa – Ron ei ollut Harryn kanssa, ja jos Hermionekin lähtisi, Harry jäisi yksin. Ginny nousi huojuvin jaloin ylös, istui vessanpöntön kannen päälle ja nosti jalkansa koukkuun eteensä, kietoen kätensä niiden ympärille. Jos elämä täällä, Tylypahkassa, olisi tällaista, hän saattoi tuskin kuvitella, mitä Harry joutui näkemään sillä hetkellä. Harryhan oli nähnyt sen ennenkin, hän oli nähnyt Cedric Diggoryn kuolevan, Siriuksen kaatuvan holvikaaren läpi, Dumbledoren… Jos Ginny tuskin kesti edes tämän, miten Harry saattoi kestää oman osansa? Ja mitä jos juuri sillä hetkellä Harry makaisi samanlaisella kivilattialla kuin Michael hetkeä sitten, yksin, eikä kukaan kantaisi häntä pois. Jäisikö Ginnykin silloin yksin? Tahtoisiko hän jäädä yksin?

~~~

pihlajanmarja

  • Cool, jee jee
  • ***
  • Viestejä: 1 706
Huh, ihan kuin tää ois vaan parantunut entisestään. Sori kun oon jättänyt kommentoimatta, mutta luen kyllä vieläkin. Yleensä en lue paljon seikkailuficcejä, tai siis yleensä kovin monet ei osaa kirjoittaa seikkailua, mutta sinä kyllä osaat! Kuvailu on niin aitoa että ihan hirvitti tässä luvussa, ja kaikki tunteet ja kaikki, niihin pystyy samaistumaan tosi helposti. Nevillen suhtautuminen Michaelin kidutuskiroukseen ja Lunan hellä ja järkevä väliintulo ja kaikki se pelko ja epävarmuus ja ää, ihan tajuttoman hyvä luku. En nyt osaa muodostaa järkeviä lauseita nähtävästi, mutta pidän tästä paljon.

Harry on ylipitkällä telttaretkellä kun Ginny huolehtii siitä, että mitenköhän paljon enemmän se kärsii kuin Ginny. :-D No ei nyt aivan. Billin lähettämä kirjekin oli hyvä keksintö.

Ihailen kyllä siun mielikuvitusta. Ihana luku, kiitos tästä!

Ja nyt nukkumaan.
I've got blisters on my fingers!

L.E

  • kultakutri
  • ***
  • Viestejä: 151
Uusi lukija ilmoittaututuu!
Tää on aivan ihana, tykkään sun tavasta kirjottaa - et mässäile turhaan verellä tai angstilla, vaan kaikkea on sopivassa suhteessa. Ginny toimii päähenkilönä kaikkein parhaiten, toi Billin kirje oli kirjoitettu loistavasti.
Hei jatkoa pian, pliis <3
The girl, who has dreams of.

Kuolotar

  • Luonnonlapsi
  • ***
  • Viestejä: 595
  • Juhlatuulella
Loistavaa kuvailua,tämä vain paranee paranemistaan.
Loistava tuo Billin kirje,kirjoitit myös hienosti sen miten Bill kirjoitti yleensä Ginnylle.
Jännitystä ja seikkaulua tästä ei puutu niinkuin ei myöskään kirouksia ja kaksintaisteluja.

Odotan innolla jatkoa sillä olet tosi kekseliäs tälläisen ficin toteuttamisessa tarvitaan kyl hyviä ideoita.Ginnyn mietteet Harrystä olivat hyvia ja kekseliäitä.Samoin kuin Nevillen reaktio mutta me tiedämme kyllä siihen syyn.Pidin myös Lunan rauhallisesta ja järkevästä sävystä jolla hän rauhoitti Nevillen.

P.s Sori kun kommentoin vasta näin myöhään  ;D

Jatkoa Pian
Kuolotar
Maailma on täynnä houkuttelevia kiusauksia, kykenetkö vastustamaan niitä vai vievätkö ne sinut mukanaan!

SuklaaKissa

  • ***
  • Viestejä: 427
Uusi lukija ilmoittautuu!
Ooih...Luin kaikki luvut putkeen ja ihastuin. Aivan upeasti kirjoitettu, mainio idea, hyvä kuvailu, selkeää tekstiä...
Jos joku niin tämä kävisi esimerkiksi hyvästä ficistä. Olet hyvä kirjoittaja eikä lainkaan haittaa, että nostit ikärajaa; ainakaan tuo kidutusjuttu ei taida mennä alempaan ikärajaan. Tällainen pieni virhe löytyi kuutosluvusta:
Lainaus
Katsotaampa.
(Omasta mielestäni) se on kirjoitettaessa n, vaikka sanottaessa m.

Laitahan jatkoa kun ehdit :)