Ihanaa, kommenteja.
-jjassuu, kiitos.
Hiroya, kiitos sinullekin.
NiNNNi, kiitos, kiitos.
mariamo, kiitos kommentistasi. Ei se mitään vaikka et tajuakaan Putouksesta mitään. Olen silti ilahtunut kun jäät lukemaan tätä.
A/N: Tässä jatkoa olkaapi hyvä.
Sen verran viivytän teitä, että tästä ficistä tulee aika pitkä. En ole sen tarkemmin lukuja miettinyt, mutta ideoita virtaa päässä ihan tolkuttomasti.
1. luku.Hän ei tiennyt kuinka paljon satutti sanomallaan. Se oli veitsen isku sydämeen, isku joka ei palauttanut Alicen haavoja ikinä umpeen. Ne jäivät auki, ihan kuin valmiiksi uusille iskuille. Se ei antanut armoa, ei hyväksyntää. Vain tyhjän kuoren ja hänen niin suloisen hymynsä.
Viisi päivää tuskaa, loppuelämä helvettiä. Alice nyyhkäisi uudelleen vetäisten itsensä tiukemmin sikiöasentoon. Hän puristi silmänsä kiinni ajattelematta yhtään mitään. Ei edes sitä, miten järkyttävät hiukset hänellä oli. Mutta paskat siitä, paskat elämästä. Millään ei ollut enää väliä, kun oli menettänyt rakkaansa. Elämän ainoan tähden.
Hetkessä hymyilevät kasvot ilmestyivät leijailemaan Alicen mieleen, irvistellen kuin piru tappaessaan. Kultaisessa katseessa ei ollut lämpöä, ei tunnetta. Se oli vain se jäinen katse, aivan kuin olisi tuijottanut kaivoon vailla vastauksia.
Kultaiset hiukset hulmusivat hänen ympärillään siipinä, ne ihanat kiharaiset. Niihin Alice oli aina upottanut kasvonsa kun oli itkenyt, kun oli ollut surullinen.
Enää niitä ei ollut, hän oli orpo, yksin.
”Alice?” Jasper kysäisi kireästi, kylmänä. Alice henkäisi kiivaasti kuullessaan hänen äänensä. Tämä käännähti mieheen päin silmät tuskaa täynnä. ”Jasper.”
Hän painoi katseensa maahan ja puristi kätensä nyrkkiin. ”Alice… Älä sano mitään, älä puhu.”
Nainen painoi kätensä rintaansa vasten, niin kuin oli tehnyt monet kerrat viiden päivän aikana. Taasko se sama veitsen isku tulisi, oliko miehen pakko toistaa sanomansa?
Alice alkoi täristä kyynelistä, joita ei voisi koskaan vuodattaa. Hän painoi päänsä käsiinsä yrittäen estää vapinaa, turhaan.
”Et suostunut kuuntelemaan viime kerralla, joten syytä vain itseäsi.” Ensimmäinen veitsenisku.
”Rakastan toista. Sinä olet pelkkä typerä narttu, jota kukaan ei voi rakastaa. Et tiedä miten paljon inhoan sinua, miten paljon mieleni tekisikään purkaa vihani sinuun. Olet vain yksi paska elämässä, jokaisen miehen painajainen. Voisin luetteloida vaikka kuinka pitkälle, mutta en jaksa.” Hän katseli naista hymyillen ilkeästi, tyytyväisenä aiheuttamastaan kärsimyksestä.
Alice nousi istumaan räpytellen silmiään. Hän käveli miehen luokse ääneti, kuin haamu. ”Sinä… Et rakasta minua, et…”
Jasper pudisti päätään. ”Painu helvettiin”, hän vain tokaisi ja oli aikeissa lähteä. Alice tarrautui hänen käteensä tiukasti. ”Jazz… Rakastan sinua. Et voi tehdä minulle näin.”
Hän tempaisi kätensä irti ja harppoi ulos huoneesta paiskaten oven kiinni.
”Ei…” nainen kuiskasi ja ryntäsi hänen peräänsä, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Jasper oli jo poissa, nyt ja ikuisesti. Alice pysähtyi portaitten alapäässä ja kurotti kättään ulko-ovea kohti kaipailevasti.
”Alice…?” Edward kysyi huolestuneena, mutta tämä ei vastannut.
Hän lysähti istumaan portaille ja kietoi kätensä polvien ympärille. ”Jasper… Jasper… Jasper…” hän toisteli hullunkiihko silmissään.
Alice tunsi lempeän käden harteittensa ympärillä lohduttavina, ymmärtäväisinä. ”Alice…” Edward kuiskasi ja hieroi naisen selkää lempein liikkein.
”Jasper…” Alice kuiskasi ja sulki silmänsä tiedostamatta enää ympärillään olevaa maailmaa.
3 viikkoa myöhemmin…”Hän on ollut jo kolme viikkoa huoneessaan puhumatta kenellekään”, Esme henkäili surullisena miehensä korvaan. Mies hymyili haikeasti ja sipaisi tämän poskea. ”Kultaseni, hän tarvitsee vain aikaa.”
Nainen sulki silmänsä miehen kosketuksesta tyytyväisenä. ”Mutta…” Carlisle torjui naisen sanat asettamalla sormensa tämän huulille. ”Aikaa, muista se.”
Esme huokaisi turhautuneena ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. ”Menen hänen luokseen.” Nainen nousi istumaan ja haroi hiuksiaan. ”Hän kaipaa nyt tukea.”
Carlisle nyökkäsi myöntävästi ja nousi itsekin istumaan. ”Mutta hän kaipaa myös tarpeeksi-”
Esme hymähti ja painoi huulensa lempeästi miehensä huulille. ”Tiedän, olet sanonut tuon jo sata kertaa.” Carlisle vetäytyi tämän suudelmista ja kietoi kätensä hänen lantionsa ympärille. ”Mene sitten”, hän mutisi ja päästi naisesta irti.
Esme painoi huulensa vielä kerran Carlislen huulille ja tanssahteli sitten yläkertaan Alicen ovelle. Hän aukaisi adoptiolapsensa oven varovasti auki ja kurkisti sen raosta. ”Alice kultaseni?” hän huhuili.
Ei vastausta, ei tietenkään. Eihän hän ollut sanonut sanaakaan kolmeen viikkoon. Hän oli ollut vain syyllisyytensä käpertyneenä, eikä suostunut kertomaan tuskaansa kenellekään. Toki muukin perhe kärsi, mutta ei niin paljon kuin hän.
”Alice”, Esme kuiskasi lempeästi ja käveli hänen sohvansa luokse. Esme silitteli tämän kasvoja ja hiuksia varovasti, tuulen lailla.
Alice kohotti katseensa äitiinsä, jona hän oli tätä aina pitänyt. Hän avasi suunsa, mutta sulki sen sitten kun ei jaksanutkaan sanoa mitään.
”Voit aina puhua meille”, hänen korvaansa kuiskittiin. Tämä nyökkäsi tuskaisesti ja mutisi sitten huuliensa raosta. ”Anna minun olla. En kaipaa ketään.” Nainen jätti sanomatta, että hän kaipasi häntä… Rakastaan. Mutta sitä nainen ei voisi sanoa Esmelle. Ei koskaan.
Esme säpsähti kuin lyönnin saaneena. ”Tarvitset tukea”, hän tokaisi ja sipaisi Alicen poskea varovasti tutkien katseellaan tämän kärsinyttä olemusta.
Hiukset olivat sekaisin ainaisesta haromisesta. Silmät, ne tyhjyyden ilmentymät, olivat pikimustat. Niissä ei ollut enää häivääkään lempeää kullanruskeata. Silmien alla oli synkät varjot korostamassa naisen sairasta olotilaa.
”Sinun pitäisi käydä metsästämässä”, Esme huomautti äidillisesti. Alice murahti ja nousi vaivalloisesti istumaan. Hän painoi päänsä polvia vasten ja henkäisi. ”En halua. En välitä paskaakaan elämästäni. Haluan… hänet”, hän kuiskasi lopulta, vaikka ei todellakaan aikonut sanoa mitään siitä eräästä, jonka nimen lausuminen teki kipeää.
Esme sulki silmänsä hetkeksi päätään pudistellen. ”Sinun on päästävä siitä yli. Tiedät jo, että… että Jasper ei rakasta sinua enää.”
Sadas veitsenisku Alicen kuolleeseen sydämeen. Hän painoi päänsä täristen rajusti.
”Anna anteeksi Alice, minun ei olisi pitänyt lausua hänen nimeään. Totta kai minä tiedän, että se tuo sinulle muistoja”, Esme pahoitteli tuskaisena.
Alice nyökkäsi. ”Ei se mitään. Kyllä tämä tästä.” Hän yritti hymyillä, mutta se jäi irvistykseksi. ”Taidan lähteä kävelylle jonnekin.” Hän nousi sohvalta ja laahusti huoneensa ovelle. Siellä tämä kääntyi vielä Esmeen päin kuiskatakseen ”Anteeksi.” Sitten hän oli poissa.
Esme jäi seisomaan paikoilleen typeränä. Hän ei enää tiennyt, miten hänen pitäisi kohdella perhettään. Se tuntui liian vaikealta, käsittämättömältä. Miten kärsivästä perheestä pystyi huolehtimaan kun itsekin kärsi?
Hän pudisteli päätään surullisesti ja lähti itsekin alas.
”Carlisle?” hän huhuili ja kurkisti keittiön ovesta. Siellähän hän oli, istumassa keittiön pöydän ääressä surullisena, kasvot tuskaisina.
Esme kiiruhti istumaan tämän viereen huolestuneena. ”Mitä nyt?” Hän kumartui miehensä puoleen ja asetti kätensä tämän käsivarrelle.
Carlisle käänsi katseensa Esmeen. ”Ei mitään… erityistä”, hän mutisi levottomasti. Esme kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Mitä kymmenen minuutin aikana on tapahtunut?”
Carlisle huokaisi ja tuijotti vaimoaan tiukasti silmiin. ”Tästä et sitten kerro kenellekään muulle. Varsinkaan Alicelle.”
Esme ravisti päätään hämmästyneenä. ”En tietenkään. Kerro nyt.” Mies sipaisi naisen poskea hellästi ja hymyili surullisesti. ”Jasper…”
Esme ponnahti seisomaan järkyttyneenä. Hän painoi kätensä suulleen henkeään haukkoen. Carlisle huokaisi uudelleen ja sanoi: ”Kuuntele loppuun.”
Nainen nyökkäsi hitaasti istuutuen jälleen. ”Anteeksi, jatka vain”, tämä kehotti ja heilautti kättään rennon näköisesti.
”Jasper… on tuota… löytänyt uuden naisystävän…”
”Mitä? Kenet? Mistä tiedät?”
Carlisle laittoi kätensä tämän olkapäille. ”Malttaisit edes kuunnella. Asia kerrallaan.”
”Jasper soitti minulle ja kertoi löytäneen jonkun kauniimman ja ihanamman naisen kuin Alice. Hän sanoi, että on palavasti rakastunut naiseen eikä halua koskaan jättää tätä. Hän tietää, että hän on löytänyt vihdoinkin todellisen kumppaninsa ja…”
”Ja?” Esme kuiskasi kiihkeästi.
”Hän päättää olla tämän luona ikuisuuden loppuun asti eikä tule enää ikinä kotiin, koska tuota… hän ei halua nähdä sitä… narttua enää ikinä.”
”Tähän liittyy jotain muutakin, olen varma siitä.”
Carlisle nyökkäsi. ”Kyllä. Ensinnäkin haluaisin tietää, kuka se nainen on ja missä he asuvat.
”Eikö puhelutiedoista saanut mitään selville?” Esme kysäisi.
Mies ravisti päätään. ”Jasper käytti jonkun tuntemattoman puhelinta.”
Sitten tuli hiljaista. Molemmat vaipuivat synkkään hiljaisuuteen, omiin ajatuksiinsa. Välillä he vilkuilivat toisiaan mietteliäinä, mutta muuta ei tapahtunut.
He hätkähtivät siinä vaiheessa hereille kun koko loppu perhe – Jasperia lukuun ottamatta – tuli keittiöön.
Esme käänsi katseensa heti Aliceen. Tämä katsoi äitiään kulmiaan kohotellen. Esme pudisti päätään surullisesti ja teki kädellään kurkun leikkaamis-merkin.
Alice murahti ja käveli tämän luokse väsyneenä. ”Ole kiltti ja kerro. Jotain te mietitte.” Puhuessaan hän katsahti Carlislea merkitsevästi.
”Kulta, sinun ei ole hyvä tietää… Sinähän…”
Alice puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti äitiään haastavasti. ”Luuletko, että en kestä yhtä juttua?”
Äiti painoin päänsä osittain nolostuneena osittain ärsyyntyneenä. ”Et kestänyt edes hänen nimeään.”
Alice hengähti terävästi silmät vihasta leimuten. ”Mutta kai minä voin selviytyä tapahtuneesta?”
Esme nyökkäsi vaivaantuneena. ”Minun ei oikeastaan pitäisi puhua tästä.”
Alice pyöräytti silmiään. ”Olet sanonut monta vuotta, että perheessämme ei ole salaisuuksia.” Esme nousi seisomaan ja katsoi tytärtään arvostelevasti. ”Ehkä niin, mutta perheessämme ei ole myöskään tarkoitus satuttaa toista.”
Alice paljasti hampaansa ärähtäen. ”Ehkä minä voisin sittenkin…” hän kohotti toista kulmaansa vihjailevasti ja vilkaisi Carlislea.
”Ei!” Esme kirkaisi niin kovaa, että kaikki kääntyivät katsomaan heitä. ”Ei missään nimessä, ole niin kiltti”, hän kuiskasi sitten hyvin hiljaa, anovasti.
”Sitten kerrot, mistä sinä ja Carlisle keskustelitte.”
”Mistä sinä edes tiedät meidän keskustelleen?”
”Älä viitsi olla tuollainen”, Alice murahti ja risti käsivartensa dramaattisesti rinnalleen.
”Minkälainen?” Esme kysäisi virnistellen.
”Lopeta, tiedät mitä tarkoitan. Kertoisit nyt. Ei se voi paljoa satuttaa.”
Esme huokaisi turhautuneena. ”Sinun on turha syyttää minua, jos se satuttaakin.”
”Ai mikä? Jalkapalloko?” Emmett heitti. Alice käännähti Emmettiin päin. ”Ole hiljaa.”
”Kyllä, neiti.”
Alice tuhahti ja keskittyi jälleen äitiinsä. ”Kerro. Minä. Vaadin”, hän sihahti hampaittensa lomasta.
Esme pudisti päätään. ”En voi enkä halua.”
”Hyvä on sitten”, hän tokaisi ja asteli Carlislen luo. ”Minulla on asiaa sinulle.”
Esme äännähti kieltävästi, mutta tiesi sen jääneen turhaksi eleeksi. ”Alice, ole kiltti. Älä tee tätä minulle.”
Alice vilkaisi Esmeä vihaisesti ja johdatti Carlislen toiseen huoneeseen viekoitteleva hymy huulillaan.
***
