Aamuyössä | Rose/Scorpius, S

[Upsila]

Nimi: Aamuyössä
Kirjoittaja: Upsila 
Genre: Angst
Paritukset: Rose/Scorpius
Ikäraja: S (?)
A/N: Harjoittelen tässä kirjoittamaan, koska kehittyminen olisi mukavaa. Vääntelin, epäröin, stressasin ja venyttelin kuumeisesti kipeitä sormiani. Toivottavasti tämä kelpaa nyt, korjailen sitten kun on tarpeen.


                                                                   Aamuyössä


Sinä et tiedäkään miten vaikea oli hengittää, kuinka monta kertaa täytyikään laskea viiteen ja toivoa aamuyön kuihtuvan kylmyyden katoavan aamun ensisäteiden maalatessa epävarmuuttaan pajun silkinkiiltävän lehden pinnalle.

Sinä et tiedäkään miten on vaikea nukahtaa niin, ettei tummat painajaiset paina ikkunaan sormenjälkiään. Mutta ethän sinä sitä tiedä, kun et olet näkemässä tätä tuskaa. Kuin et olisi ikinä ollutkaan tässä maailmassa, mutta miksi kaipasin yhä rakkautta lähelleni?

Sinä et tiedäkään miten ainoa pusukalamme, muistomme, kuihtui samalla tavalla kuin minäkin ja lopulta kuoli suruun. En ymmärrä vieläkään miksi et suostunut ottamaan sitä mukaasi. Ehkä sade ei itkisi sen yläpuolella, vaikka syöttäisin sille masennuslääkkeitäni. Neville ja äiti halusivat haudata kalan mahdollisemman pian, ehkä suruni lähtisi sen mukana. Mutta se ei hävinnyt. Sinä päivänä hengittäminen tuntui elämän vaikeammalta tehtävältä.
 
Pelkkiä tyhjiä lupauksia, peitettyjä katseita, vaikka koitit näyttää kaiken olevan hyvin kuukausia sitten. Aamuisin painoit kevyen suukon kapeille huulilleni ja virnistit ilkikurisesti kun aamukahvi roiskui kissankellokuvioisesta mukista keltaiselle paidalleni. Kaikki olivat vain harhakuvia, unohda, unohda jo.

Portaat narisevat ja ikkunassa horjuvat huurukukat sulavat. Tärisen, nieleskelen kyyneleitäni. Kohta Albus ja Lily valittavat kylmästä keväästä, turtuneista varpaista ja raudanharmaista pilvistä, jotka tipauttelivat pehmeästi napsahtaen kyyneleitään peltikattoa vasten. En itke, en itke, en saa itkeä. Mene pois elämästäni.

En tiedä monta kuukautta siihen meni, kun pystyin katsomaan kuvaasi Päivän profeetasta. Törmätä sinuun kadulla, vaikka päivä oli samea ja tunkkainen. Miten säälittävästi katsoitkaan minua, nyrpistänyt nenääsi ja syrjäyttänyt minut yhdellä käden huiskauksella.

Tuntui kuin helvetinolennot olisivat päässeet irti radaltaan. En kuitenkaan halua ummistaa silmiäni enään, mutta odotan sitä, kun aamuyöllä palaat takaisin luokseni ja annat luvan itkeä olkapäätäsi vasten.

Saanko nyt itkeä?

[sugared]

En olekaan aikaisemmin uudesta sukupolvesta kertovia ficcejä lukenut, enkä ehkä olisi tätäkään klikannut auki, jos olisin parituksen huomannut. Se olisi ollut suuri virhe. Enkä lukiessani edes tajunnut, kuka puhuu ja kenelle, mikä oli minun kannaltani pelkästään hyvä juttu. Tykkäsin sinuttelusta, vaikka en yleensä minä-kertojasta pahemmin perusta. Tähän se toi kuitenkin lisää intensiivisyyttä ja henkilökohtaisuutta.

Todella kaunista tekstiä!

aamun ensisäteiden maalatessa epävarmuuttaan pajun silkinkiiltävän lehden pinnalle

esimerkkinä niistä monista, monista helmistä, joita olet tähän lyhykäiseen ficciin mahduttanut. Haikea, ehkä jopa hieman katkera tunnelma kantaa koko tekstin läpi ja pitää otteessaan. Lopussa oli koskettavaa epätoivoa.Tykkään tällaisesta nätistä ja eleettömästä angstista, jossa käydään läpi suuria tunteita ilman suuria tekoja. Tämä tuntuu vieläpä hyvin uskottavalta eikä lainkaan dramatisoidulta.

Taitavan kielenkäytön lisäksi tässä oli mukavasti nokkelia ja arkisuudessaan epätavallisia yksityiskohtia, esimerkiksi tuo pusukala. Ensin se hyppäsi silmille vähän turhan irtonaisena ja koomisena mutta löysi kuitenkin paikkansa jo samassa virkkeessä. Kalanruoan korvaaminen masennuslääkkeillä oli oivaltava idea (älkää kokeilko tätä kotona, lapset), tuli mieleen Chris Skinsistä. :--D

Muutamia kielioppivirheitä bongasin, mm. pari puuttuvaa pilkkua. Tiedäkään kirjoitetaan yhdellä koolla.

Aamuisin painoit kevyen suukon kapeille huulilleni, virnistit ilkikurisesti kun aamukahvi roiskui kissankello kuvioisesta mukista keltaiselle paidalleni ja sotkit mustetahroilla punehtuneen isäni lempipaitaan.

Tämä virke alkoi lupaavasti, mutta lopussa ajatus tuntuu hukkuvan. Jouduin lukemaan tuon lopun tosi moneen kertaan, ennen kuin tajusin, mitä sillä tarkoitetaan (jos tajusin), joten kenties sen olisi voinut ilmaista jotenkin selkeämmin? Yksinkertaisuus on valttia. Lisäksi tuo paita toistuu tuossa jokseenkin häiritsevästi. Kissankellokuvioinen on ihan jäätävän pitkä yhdyssana mutta yhdyssana se joka tapauksessa on. ;---D

hoijuvat huurukukat

Hoijuvat? Tarkoititko kenties horjuvia?

Tiivistänpä vielä nyt loppuun aatoksenipaatokseni. Taitavaa ja erittäin kaunista kynänkäyttöä, tiivistunnelmaista angstia. Mahtava lukukokemus, kiitos paljon.

[Upsila]

sugared, kiitoksia oikein suuresti kommentistasi! Meinasin jo valmiiksi saada sydänkohtauksen lukiessani kommenttiasi. Korjasin virheet, kiitos kun mainitsit siitä!  Aluksi suunittelin, että tästä tulisi paritonta, mutta jostain syystä en kuitenkaan tehnyt niin. Pusukalaa lähinnä tungin huvikseen tuohon, vaikka ajattelinkin aluksi kukkia. Mutta tuollain tuli lopulta sitten. Minusta tekstini oli hieman sekava, en löytänyt kunnolla paikkaa kaikille, yritin sovittaa muutamia lauseita lisää, mutta lopulta luovutin. Minä-kertojasta en aluksi aikonut tehdä, mutta kun automaattisesti aloin kirjoittamaan siinä muodossa niin kaipa voisi sanoa, että vaihtelua niille ketkä eivät ole lukeneet paljon minä-kertojasta.

Kiitos todella paljon kommentistasi, ilahdutti todella paljon!<3