// Alaotsikko: Naruto: Jiraiya/Orochimaru (S, draama, oneshot, hienoinen fluff)
Nimi: Hetki on ikuinen
Kirjoittaja: raiveri
Genre: Oneshot, hienoinen fluff, draama
Fandom: Naruto
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonParitukset: Jiraiya/Orochimaru (huom! nuorina)
Ikäraja: S
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Masashi Kishimotolle, minä vain leikin niillä x)
A/N: Osallistuu
Sananlaskuhaaste II:seen ja sananlaskuna on siis
Tartu hetkeen. En nyt tiedä kuinka se näkyy tässä, mutta toivottavasti edes jotenkin. Hieman outoa, kliseistä ja kökköistä teksti varmasti on, kun en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään muuta kuin kouluaineita x). Ja parituksena siis Jiraiya/Orochimaru Narutosta ja he siis ovat tässä nuorina, eivät aikuisina, ja voivat olla hieman OOC.
Hetki on ikuinen”Miksi kukaan ei voi elää ikuisesti?” kysyi nuorukaisen ääni pimeässä. Kuunvalo pyrki jokaisesta sopukasta sisään, jota verhot eivät olleet peittäneet. Kalpea valo piirsi huoneeseen kaksi epäselvää siluettia, jotka istuivat vierekkäin lattialla.
”En tiedä”, toinen ääni vastasi ja hymähti huvittuneesti perään, ”aina sinä ajattelet kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan pysty vastaamaan selkeästi.”
Tähän toinen ei sanonut mitään, nousi vain ylös ja käveli ikkunan luo vetäen verhon puoliksi syrjään, jolloin hopeainen valo taivalsi sisään, antaen huoneelle muodot ja kolmiulotteisuuden jotka pimeässä puuttuivat kokonaan.
Mustat, silkkiset hiukset olivat laskeutuneet kauniisti olkapäille ja reunustamaan kalpeita kasvoja. Käärmemäiset silmät, keltaisine iiriksineen, katsoivat ulos. Siellä ei ollut ketään. Tuuli kosketteli hellästi puiden oksia ja sai muutaman alkusyksyn värjäämän lehden tippumaan maahan.
”Mutta Jiraiya, eikö sinustakin ole kamalaa ajatella että jonakin päivänä me vain lakkaamme elämästä ja joudumme jättämään suunnitelmamme sekä toiveemme keskeneräisiksi”, mustahiuksinen totesi hiljaa, äänessään sointuen pieni käärmemäinen vivahde. Nyt nuo keltaiset silmät katsoivat suoraan tyhjyyteen. Ei, ne eivät katsoneet sitä läheistä kirsikkapuuta, jonka oksat heilahtelivat kevyesti tuulen mukana, ei. Ne katsoivat jonnekin paljon kauemmas. Katse oli tyyni. Se ei värähtänyt, se ei muuttunut ja siinä kuvastui jonkinlainen päättäväisyys.
”Ei minusta. Elämme täällä sen aikaa kuin meille on suotu ja siinä ajassa kerkeää tehdä vaikka mitä, jos vaan osaa tarttua hetkeen”, Jirayaksi kutsuttu henkilö totesi, kasvoillaan värjöitellen pieni hymynkare. Lyhyet vaaleat hiukset sojottivat jokaikiseen ilman suuntaan, juuri päinvastoin kuin mustahiuksisella ystävällään. Tummissa silmissä kuvastui rento asenne elämää sekä kaikkea muutakin kohtaan.
”Mutta entä jos suunnitelmaan ei riitä tavallinen ihmisikä?” kysymys jälleen toiselta taholta, johon hän ei saanut heti vastausta vaan sen sijasta pitkän ja raskaan huokaisun. Jiraiya nousi ylös ja pudisti päätään.
”Miksi pitäisi luoda sellaisia suunnitelmia, joiden tietää olevan mahdottomia?” valkohiuksinen vastasi kysymykseen uudella kysymyksellä, jota seurasi jälleen pitkä hiljaisuus, jonka aikana hopeinen kuu kävi pilvien takana palaten sitten jälleen todistamaan yön hiljaisuutta, jossa ainakin kaksi henkilöä olivat vielä hereillä.
”Orochimaru...” Jiraiya uskalsi viimein rikkoa tuon maagisen hiljaisuuden ja käveli rauhallisin askelin ystävänsä luokse, ”sinä ajattelet ihan liikaa.”
”Enhän.. Sinä vain olet niin laiska ettet koskaan jaksa ajatella mitään”, Orochimaru näpäytti, kääntymättä kuitenkaan valkohiuksista kohti, vaikka tiesi hyvin että joutuisi kuitenkin kohta kohtaamaan toisen kasvot.
”Voihan se toki niinkin olla, mutta ei ainainen ajattelu ole hyväksi”, Jiraiya hymähti ja, kuten Orochimaru oli arvellut, tarttui hellästi tuon käsivarteen ja käänsi toisen häntä itseään kohti. Katseet kohtasivat hetkeksi, kunnes mustahiuksinen käänsi sen toisaalle voimatta olla katsomatta noihin tummiin silmiin, jotka saivat hänen ajatuksensa aina sekaisin.
”Sinusta tulee mahtava ninja ja kerkeät elämään hyvän elämän ilman sen pidempiä suunnitelmia jos vain haluat. Ei elämästä tarvitse tehdä niin vaikeaa”, Jiraiya sanoi lämpimällä äänellä ja vei toisen kätensä Orochimarun leuan alle ja käänsi toisen kasvot itseään kohti, ”eikö sellainen sanalaskukin ole?”
”Niitä nyt on miljoonittain”, Orochimaru sihahti ja väänsi kasvoilleen nousevan hymyn ivalliseksi virneeksi.
”Niin, mutta se yksi tietty...” Jiraiya virnisti takaisin, eikä antanut Orochimarulle miettimisaikaa kun jo painoi huulensa toisen viileämpiä huulia vasten saaden toisen hetkeksi hämmentyneeksi. Orochimaru tunsi ajan pysähtyneen ja ajatustensa seisahtuneen. Toive, jota hän ei ollut uskaltanut edes ajatella, toteutui juuri sillä hetkellä. Oli vain hän, Jiraiya, kuu ja pihalla kirsikkapuu, jonka lehdet loivat lehti lehdeltä maahan peittoa.
Irtauduttuaan toisistaan Jiraiya virnisti uudemman kerran, saaden takaisin samanlaisen virnistyksen toisen taholta.
”Tartu hetkeen oli se sananlasku”, valkohiuksinen totesi ja näytti nopeasti kieltä toiselle. Orochimaru veti kätensä puuskaan ja tuijotti, normaalista vakavuudestaan poikkeavasti, toista jopa hivenen huvittuneesti.
”Sinä ainakin osaat tuon sanalaskun ihan käytännössäkin”, mustahiuksinen hymähti ja sipaisi muutaman silkkisen hiussuortuvan pois kasvoiltaan.
”Minä annankin elämän mennä kuin on mennäkseen ja tartun siihen mikä tuntuu oikealta”, valkohiuksinen naurahti kääntämättä katsettaan toisesta. Tämä tuntui oikealta, oli tuntunut jo pidempään.
”Voisin tarttua hetkeen useamminkin?” Jiraiya hymyili kiusoittelevasti ja sai vain mulkaisun osakseen, mutta hän tiesi ettei se sisältänyt pahastusta.
”Hmph, sinä ja sinun sanalaskusi”, toinen murahti, kylläkin huvittuneesti ja tunsi kun Jiraiya kiersi kätensä uudelleen hänen ympärilleen. Mustahiuksinen painoi päänsä pidemmän nuorukaisen rintakehää vasten ja sulki silmänsä.
Tartu hetkeen, ehkä hänenkin pitäisi opetella sitä... Ehkä joskus.
Kupla muoksi ikärajaa.
