Kirjoittaja: Comah
Beta: Eulalia (suuri kiitos<3)
Ikäraja: S
Paritus: ei ole
Genre: fantasia, adventure
Yhteenveto: Oletko koskaan miettinyt, mistä tulevat lumi ja pakkaset? Kuka luo talven?
A/N: Ihka ensimmäinen fantasiaorginaalitekstini. Sain inspiraation talvisella metsälenkillä ollessani ja aina, kun menen kyseisen metsään lenkille saan lisää inspiraatiota tähän tarinaan. Kommentteja otan mielelläni vastaan.
Talvitarina
1. Luku
Lumi peitti puut. Se peitti kuuset, männyt ja koivut, pensaat ja mättäät. Metsä hohti kirkkaan valkoisena ja valkoista pumpulilunta satoi lisää. Suuren suuret lumihiutaleet putoilivat hiljalleen alas harmaalta taivaalta hiljaiselle metsätielle. Hämärtyvä ilta näytti rauhalliselta. Jossain kaukana ihmiset paneutuivat yöpuulle ja sammuttivat valot mökeistään täysin rauhallisina ja tietämättöminä siitä, mitä metsässä öisin tapahtui. Mistä lumi tuli? Mikä aiheutti ankarat lumimyrskyt ja kuka jäädytti nenänpäät pakkasella? Niin, sitä eivät ihmiset tienneet.
Keskellä metsää oli mökki. Pieni mökki, joka näytti herkulliselta pastellinsävyineen: mutta ei, se ei ollut noidan piparkakkutalo. Se oli rakennettu pastellinsävyisiksi maalatuista tiilistä ja sen katto oli mintunvihreä. Mökki näytti kenestä tahansa ohikulkijasta aivan tavalliselta mummonmökiltä, mutta mökki oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Eikä siellä asunut tavallista, vanhaa mummoa.
Ei. Mökki oli täynnä taikuutta. Sen ympärille oli langetettu loitsuja, eikä kukaan kuolevainen, eli ihminen, voinut astua lähellekään mökkiä. Eivätkä he liioin siitä piitanneet, koska heidän silmissään se näytti tavalliselta mökiltä. Mutta tämä mökki kuului velholle. Hyvin vaaralliselle ja hyvin vanhalle velholle. Velholle, joka loi lumen. Velholle, joka loi lumimyrskyt ja pakkaset. Talvenvelholle.
Vaikka kello oli jo paljon, varmaankin lähellä ilta yhtätoista, velho valvoi mökissään. Velhon yllä oli tummansininen viitta, jota koristivat valkeat lumihiutaleet. Hänen pukunsa oli samanlaista kangasta kuin viittakin, mutta puku ei erottunut kovin hyvin hupullisen viitan alta. Velholla oli pitkä, harmaa parta, joka pysyi yllättävän siistinä: se ei ollut ollenkaan takkuinen ja sotkuinen kuten velhoilla yleensä. Hänen pitkien, suorien ja harmaiden hiuksiensa päällä oli tummansininen, lumihiutalein koristeltu suippokärkinen hattu. Velhon silmät hohtivat sinistä väriä ja hänen kasvonsa olivat vanhat ja ryppyiset mutta ystävälliset.
Velho oli kumartunut puisen ruokapöytänsä ääreen, ja oli hyvin keskittynyt johonkin. Hän mumisi itsekseen jotain hyvin outoa kieltä, kenties loitsua, ja pyöritti käsiään oudon kristallisen pallon päällä. Jos katsomme tarkemmin huomaamme, että pallo ei ollut mikään tavallinen pallo. Se ei ollut jalkapallo, ei pesäpallo eikä tennispallo. Se oli kristallipallo, jonka avulla velho loihti lumen maanpäälle ja pakkaset paukkumaan ihmisten kotien nurkkiin. Se oli Lumipallo. Ei siis lumesta tehty pallo, joka heitettiin toisen niskaan, vaan pallo joka loi lumen. Ja nyt velho lausui loitsua, jonka avulla lumi laskeutui maailmaan.
Velho oli hyvin keskittynyt puuhaansa, eikä hän aistinut tai huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei havainnut, miten joku tai jokin liikkui hänen mökkinsä ympärillä ja tarkkaili hänen puuhiaan. Jokin, jota mökkiä ympäröivät loitsut eivät häirinneet. Jokin, joka tunsi hänen loitsunsa ja osasi purkaa ne milloin vain. Tuo jokin odotti tilaisuuttaan viekkaasti hymyillen ja silmät sirrillään velhoa katsellen. Tuo jokin nauroi hiljaa itsekseen ja odotti. Ja odotti. Ja odotti.
”…mautumi tsujanuu…” velho mutisi loitsua itsekseen hiljaisella mutta kuitenkin kuuluvalla äänellä.
”…tsaikola lorumlaa…” loitsu saattoi ihmisen korvissa kuulostaa hölynpölyltä, mutta taikuudesta jotain tietävät olennot kuuntelisivat tarkkaan, jos sattuisivat kuulemaan sen mökin ulkopuolelle.
Ja se jokin, joka vaani mökin ulkopuolella, osoittautui tarkemmin katsottuna toiseksi velhoksi. Tällä velholla oli ruskea kaapu, jota koristivat kuvioidut sienet ja värikkäät syksyn lehdet. Hänen suippokärkinen hattunsa oli viitan kanssa samaa kangasta ja hänen valkea partansa oli takkuisempi kuin mökissä olevalla velholla. Velhon ruskeat silmät olivat sirrillään ja hänen suunsa pahaenteisessä virnistyksessä, kun hän tuijotti mökkiä vain vähän matkan päässä ulko-ovesta. Hän tuijotti ovea niin keskittyneesti monen sekunnin ajan, että olisi tuskin huomannut tai kuullut, mikäli hänen ympärillään olisi tapahtunut jotain sinä hetkenä.
Mutta metsä oli tyyni ja rauhallinen ja velho vain tuijotti ovea tuijottamistaan. Äkkiä, silmiään räpäyttämättä velho napsautti sormiaan, ja loitsut mökin ympäriltä kaikkosivat kuin savuna ilmaan. Velho napsautti sormiaan uudelleen ja mökin ovi lennähti auki, vaikka se oli lukittu sisäpuolelta monella ketjulukolla. Mökin sisällä vanha velho lopetti loitsunsa ja kääntyi hitaasti katsomaan, kuka oli saanut oven auki ja ajanut loitsut karkuteille.
”Zaus, ystäväni, onpa mukava nähdä sinua!” ulkona seisova velho lausui sanat äänessään pientä ivaa. Sisällä vanha velho kurtisti kulmiaan, ja astui oven suulle mutta ei ulos asti. Hän huomasi harmikseen, että lunta oli maassa aivan liian vähän. Ja kohta olisi joulu.
”Ziius, mitä sinä täällä toimitat?” Velhon äänensävy ei ollut ystävällinen ja hänen katseensa oli tuima.
Toinen velho nauroi hyväntuulisena, mutta pysyi paikoillaan.
”Olet aina yhtä vieraanvarainen!” hän naurahti. ”Etkö pyydä vanhaa ystävääsi sisälle? Etkö keittäisi teekupillista, kun täällä ulkona niin palelee?”
sanoja seurasi raikuva nauru, jota metsän eläimet luikkivat piiloon pesäkoloihinsa. Kaksi peikkolasta, jotka olivat olleet leikkimässä lähellä velhon mökkiä, kyyristyivät piiloon suurien kivien taakse seuraamaan tapahtumia. He eivät olleet koskaan nähneet velhoja läheltä. Ainoastaan satukirjan kuvissa niitä oli näkynyt.
”Sinulle minulta ei liikene edes tulitikkua nuotion sytyttämiseen, tiedät sen hyvin, Ziius!” Zausiksi kutsuttu velho lausui mökin ovelta silmät vihaa leiskuen.
”Kohta seuraa taistelu!” peikko nimeltä Tipsu sipisi hiljaa piilostaan toverilleen Tupsulle.
”Shhh! Jos he kuulevat meidät, joudumme vielä niiden pataan tai ne tekevät meistä muhennosta!” Tupsu sähisi varoittavasti ja kyyristyi peloissaan paremmin kiven taakse.
Ziius nauroi taas. Hän oli tänään erityisen hyvällä tuulella, koska hänellä oli suunnitelma. Ja hän tiesi sen toimivan.
”Tiedätkö, että sinä olet taas tullut syksyni tielle?” hän lausui lyhyesti, nojaten sauvaansa, jota piti aina mukanaan, ja näytti huolettomalta.
”Sinähän tiedät, että minä tulen joka vuosi syksysi tielle.” Zaus sanoi vakavana. ”Tulen joko ennemmin tai myöhemmin, ja tänä vuonna päätin hieman aikaistaa tuloani.”
Ziius astui nyt askeleen lähemmäs mökkiä ja Zaus pysyi tarkkana.
”Ja miksi, ystäväni, miksi?”
”Siksi, että viime vuonna sinä sait pitää syksysi pitempään kuin minä talveni!”
Viha velhojen välillä huokui vahvana ja jopa kiven takana piilossa pysyttelevät peikkolapset tunsivat sen.
”Sinä et voi tulla ennen marraskuuta pilaamaan minun vuodenaikaani!” Ziius karjui ja pian alkoivat salamat leiskua mökin yllä.
Peikkolapset käpertyivät pelokkaina saman kiven alle ja pitivät toisiaan kädestä.
”Sinä et päätä sitä!” Zaus huusi. ”Minä tulen silloin, kun tulen!”
Silloin iski suuri salama, joka löi pastellinsävyisen mökin sekunnissa pirstaleiksi. Kun räjähdyksen aiheuttama melu ja savu olivat hälventyneet, ainoastaan kristallipallo Zausin lisäksi oli pysynyt vahingoittumattomana. Kristallipalloa ei pystynyt tuhoamaan kukaan muu kuin Zaus itse, ja hän suojeli palloaan henkensä uhalla.
”Zaus, veljeni, väisty tieltäni, jotta minun ei tarvitse käyttää taikavoimiani sinuun!” Ziius huusi ja käveli nyt lähemmäs Zausia ja kristallipalloa.
”Mieluummin kuolen kuin annan palloni sinun haltuusi!” Zaus huusi ja langetti pian loitsun, joka sinkosi Ziiuksen kauemmas mökistä. Ziius lensi hetken ilmassa, ja iskeytyi lopuksi maahan kovalla voimalla. Hän jupisi vihaisesti itsekseen noustessaan ylös ja hänen vihansa kasvoi.
Hän suuntasi sauvansa kohti Zausta ja nosti velhon ilmaan. Hän pyöritti sauvaansa, ja Zaus pyöri ilmassa ennen kuin lensi kohti kiviä, joiden takana peikkolapset piileskelivät. Tipsu ja Tupsu ehtivät kipittää puiden taakse piiloon juuri, kun Zaus iskeytyi kiviä vasten ja kivet murskautuivat palasiksi. Zaus huomasi peikkolapset silmäkulmastaan yrittäessään nousta ylös. Hän ei kuitenkaan ehtinyt enää estää Ziiusta, joka oli nyt kädenmitan ulottuvilla kristallipallosta. Ziius tarttui palloon, nosti sen ilmaan, loi Zaukseen virnistävän ja silmää iskevän katseen, ja katosi silmänräpäyksessä.
Metsään laskeutui hiljaisuus. Zaus nousi, pudisteli pölyt kaavustaan ja katsoi Ziiuksen aiheuttamaa tuhoa ympärillään. Hän pudisti päätään ja istuutui suuren kannon päälle. Hän nojasi leukansa kämmeniin ja jähmettyi paikoilleen. Mökin kyllä korjaisi helposti, mutta kristallipallo oli poissa, eikä sitä palautettaisi niin helposti. Eikä talvi voisi tulla ilman sitä. Velho huokaisi ääneen ja kuuli samassa jo unohtamiensa peikkolasten äänet puiden takaa.
”Tule jo, Tipsu!” pieni ääni piipitti peloissaan lähellä. ”Ei meitä täällä enää tarvita, emme voi tehdä mitään!”
”Mutta emme voi jättää velhoparkaa yksin!” Tipsu intti itsepäisesti. ”Hän tarvitsee apuamme!”
”Eikä tarvitse!” Tupsu huusi ja repi toveriaan hihasta. ”Me olemme vain peikkoja!”
”Mene sinä kotiin, jos et uskalla jäädä avuksi!” Tipsu huusi vihaisena. ”Sinua vain pelottaa, arkajalka!”
”Ei minua pelota!”
Velho nousi kiinnostuneena ja kääntyi peikkoihin päin. Hän näki katseellaan ne puiden läpi ja arvioi niitä hetken. Ehkä peikoista voisi sittenkin olla jopa apua.
”Hei, te siellä!” hän lausui matalalla äänellä, ja peikkolapset jähmettyivät – jopa Tipsu, joka niin oli halunnut auttaa velhoa. ”Tarvitsen apua. Auttaisitteko te minua?”
Tupsu hermostui entistä enemmän.
”Me olemme vain peikkoja!” se sopersi. ”Ei meillä ole taikavoimia, emme me voi tehdä mitään!”
Zaus naurahti huvittuneena.
”Niin, mitä me muka voisimme tehdä?” Tipsu kysyi, mutta hän ei ollut enää peloissaan. Hän astui puun takaa velhon eteen ja katsoi tätä suoraan silmiin. Tupsu kiiruhti kauhistuneena toverinsa vierelle. Vaikka se pelkäsi, ei se silti jättäisi Tipsua yksin.
”Voi, kyllä teistä on minulle paljonkin apua!” Velho sanoi hymyillen ja taputti Tipsun päälakea. ”Ja teillä on taikavoimia, mutta ette vain osaa käyttää niitä.”
Tipsun silmät kirkastuivat. Se oli aina sisimmässään tiennyt, että peikotkin osasivat taikoa. Olivathan peikot osanneet taikoa jo tuhansia vuosia sitten! Kukaan ei vain enää halunnut käyttää taikavoimiaan tai opettaa niitä pienemmilleen.
”Mitä meidän täytyy tehdä?” Tipsu kysyi.
Velho mietti hetken ja tarkkaili peikkolapsia pitkään.
”Ensiksi, minun on korjattava mökkini, mutta se käy hetkessä.” Zaus vastasi ja napsautti sormiaan.
Pastellinsävyinen mökki palasi salamana ennalleen, ja peikkolapset tuijottivat sitä suu auki.
”Vau!” Tupsu huudahti tahtomattaan.
Zaus naurahti.
”Mutta suurempi huoli on se, että Ziius vei kristallipalloni, jonka avulla luon talven, enkä minä tiedä, minne hän sen vei! Ja se pallo meidän on löydettävä, koska ilman sitä ei tule talvea ja pian on sentään joulu! Ettehän te halua mustaa joulua, ettehän?”
Peikkolapset pudistivat päätään.
”Mutta etkö sinä voi kutsua sitä palloa luoksesi?” Tupsu ehdotti innoissaan. Se ei niinkään välittänyt seikkailuista, toisin kuin toverinsa Tipsu.
”Hölmö, ei kristallipalloa voi kutsua luokseen, eihän Zaus?” Tipsu moitti toveriaan, joka näytti sille kieltään.
”Ei, ei voi.” Zaus sanoi. ”Meidän on lähdettävä etsimään sitä.”
”Meidän?” Tupsu toisti peloissaan. ”Miten niin meidän?”
”Me lähdemme mukaasi!” Tipsu innostui, ja lähti kävelemään velhon perässä mökille. Tupsu seurasi tahtomattaan perässä.
”Emme me voi lähteä!” se intti.
”Voimmepas! Minä ainakin lähden, jää sinä kotiin!”
”En jää!”
Velho nauroi nyt hyväntuulisena ja taputti molempia päälaelle.
”Lähtekäämme matkaan kaikki kolme.”
”Lähtekäämme!” Tipsu toisti innoissaan.
”Hyvä on, kunhan minun ei tarvitse kävellä!” Tupsu myöntyi viimein.
”Kävellä?” Zaus toisti. ”Mitä sinä oikein kuvittelet? Emme me tietenkään kävele, me ratsastamme!”
”Ratsastamme?” Tupsu toisti ja Tipsukin näytti hämmästyneeltä.
”Ei täällä ole hevosia.” Tipsu sanoi totisena.
”Emme me hevosilla ratsastakaan!” Velho nauroi. ”Odottakaa!”
Ja he odottivat. Zaus päästi huuliltaan pitkän vihellyksen, joka kaikui pitkin metsää kirkkaasti. Kun vihellys loppui, he odottivat. Ja odottivat.
Pian metsästä kuului kuin kavioiden kopinaa, mutta hevosia ei näkynyt. Sen sijaan metsästä juoksi esiin kolme komeaa uroshirveä, jotka seisahtuivat peikkolasten ja velhon eteen. Velho hymyili ja silitti keskimmäisen hirven turpaa kädellään.
”Hirviä?!” Tupsu parahti kauhuissaan.
”Kyllä vain, hirviä!” Tipsu hihkaisi ja kipitti silittämään vasemman puoleista hirveä.
”Käveletkö mieluummin?” Zaus kysyi kiivetessään keskimmäisen hirven selkään.
”En!” Tupsu suutahti. ”Mutta en minä tuon selkään pääse!”
Velho napsautti sormiaan ja molemmat hirvet laskeutuivat maahan makaamaan ja jäivät odottamaan.
Tipsu kiipesi käskemättä hirven selkään, mutta Tupsu aristeli yhä.
”Et sinä putoa.” Zaus lupasi ja katsoi Tupsua silmiin. Viimein Tupsu kiipesi huokaisten oman ratsunsa selkään.
”Entä matkaeväät? Ja vaihtovaatteet? Ja juoma?” Tupsu kyseli nyreissään.
Velho napsautti sormiaan, ja reput täynnä tavaraa ilmestyivät heidän selkäänsä.
”Vettä saamme lisää puroista, jos se loppuu.” Zaus lupasi ja hymyili.
Viimein Tupsunkin oli pakko hymyillä, ja lopulta he kaikki nauroivat.
”Lähdemmekö?” Zaus kysyi ja katsoi pieniä tovereitaan ystävällisesti.
”Lähdemme!” Tipsu ilmoitti ja nosti käden otsalleen kuin soturi valmiina palvelukseen.
”Hyvä on, hyvä on.” Tupsu huokaisi vähemmän innokkaana, mutta oli sisimmissään valmis lähtöön.
”Tulkaahan perässäni, ystäväiseni, meillä on pitkä ja vaarallinen matka edessä!” Zaus kehotti ja lähti matkaan edellä. Tipsu seurasi velhoa, ja Tupsu tuli Tipsun perässä.
”Vaarallinen?” Tupsu kysyi peloissaan.
”Älä pelkää veliseni, minä suojelen sinua!” Tipsu julisti ylväänä.
”Sinä et pysty suojelemaan edes itseäsi!” Tupsu murahti.
”Sitten minä suojelen teitä molempia!” Zaus lupasi ja kääntyi katsomaan peikkolapsia hymyillen.
He nauroivat, ja jopa Tupsu yhtyi nauruun. Heillä oli edessään pitkä ja vaarallinen matka, eivätkä he tienneet, minne heidän pitäisi mennä, mutta Tipsu luotti velhoon ja oli varma, että he palaisivat vielä takaisin kotimetsäänsä. Ennen pitkää, hän ajatteli, ennen pitkää
