Title: Ehkä on helpompi olla yksin, ehkä ei
Author: Obscuritas
Beta: -
Rating: S
Pairing: kertoja/?
Genre: Luvassa angstia, pieni toivon pilkahdus ja epävarmuutta. En oikeen keksi mitään genreä, joka kuvais noita... XD
Warnings: Selkeä vihjaus viiltelyyn
Disclaimer: KAIKKI on mun!
Summary: Mitä jos... Mä vihaan sitä lausetta.
Chapters: 1/1
~Thänks~
~~
Mulla oli ehkä paha olla, mutta se ei saanu mua puhumaan. Se olit sä, kun sä avauduit mulle henkilökohtasista asioistas.
Se mut sai tekemään mun elämäni tärkeimmän päätöksen. Se mut sai lopulta puhumaan ja avautumaan, se sai mut syntymään uudelleen paremmaks ihmiseks.
Mä en ikinä ois voinu kuvitella olevani onnellinen, että joku oikeasti rakastais mua. Mä kuvittelin, että rakkaus on ajanhukkaa, täysin turhaa paskaa, jota ei koe kukaan normaali ihminen. Sitä tapahtuu vaan saduissa, että rakastutaan sydänjuuria myöten, eikö niin?
Ja sit sä tulit ja murskasit mun mielikuvat, elämänkatsomuksen, kaiken. Pilasit mun elämän yhdellä katseella, joka kesti ehkä sadasosasekunnin liian pitkään. Se sai mut ajattelemaan kaiken toisin päin; ehkä on olemassa rakkautta, ehkä sadut on totta, ehkä joku rakastaa mua, ehkä mä olen joskus onnellinen.
Sen jälkeen kaikki meni pois raiteilta. Mä sekosin totaalisesti, valehtelin. Mä valehtelin sulle, etten mä susta pidä kun ystävänä vaan, koska sä olit varattu. Toiselle naiselle. Mulla ei ollu osaa eikä arpaa sun täydelliseen elämään ja mä tyydyin siihen. Mä tyydyin siihen ja oisin tyytyny vastaisuudessakin, ellet sä olis tehny sitä ratkasevaa siirtoa.
Sä ihastuit muhun.
Ja mä sain sen selville.
Ehkä se olin mä, joka pilas kaiken, ehkä se oli joku muu, mut sä se et ollu. Mä en vieläkään käsitä miten sä voi olla niin täydellinen, vaikka ennen uskoinkin, ettei kukaan voi olla täydellinen. Senkin mielikuvan sä romutit.
Mut kuiteski, mä toivoin, että meistä tulis jotain. Mä toivoin sitä ihan todella. Mut ei, sä et halunnu. Sä kyllä myönsit ihastumises, mut mitään et halunnu. Syynä se, ettet halunnu menettää mua.
Mä masennuin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä todella toivoin jotain ja sit sä romutit sen. Mut ei, mä en syytä sua siitä, että mulla oli niin paha olla, mä syytän siitäkin itteäni. Koska mä olen se, joka aina pilaa mun elämän. Loppujenlopuks se menee aina niin.
Mä en vaan jaksanu elämää. Se oli niin perseestä, että mua itketti niin helvetin koko ajan! Ja periaatteessa mä itkinkin koko ajan, sillä niinhän mä tein. Joko henkisesti tai fyysisesti. Mä viilsin ranteeni ja käsivarteni auki, ihan turhaan, koska ei se auttanu. Mikään, ei niin mikään voinu parantaa mun ahdistusta ja kipua. Ei enää ees sun hymys, sekin vaan kääns veistä mun haavoissa.
Samoin teki mun vanhemmat. Ne eros uudestaan sillon, ja vaikka se ei mua haitannukkaan, niin se vaan pahens mun tilaa. Kotona en halunnu olla, en halunnu nähä ketään, enkä varsinkaan sua, joten jouduin viettää päiväni yksin omassa huoneessa musaa kuunnellen. Eikä sekään enää auttanu.
Lopulta sä paransit mut yhdellä lauseella. Ehkä. Koska anteeks voin antaa, mutta unohtaa en voi. Mä varotin sua siitä jo kauan sitten, mä takerrun liikaa menneisiin. Mä olen nyt sun kanssas, mut pelkään silti, mitä jos tääkin saa surullisen lopun, niinku kaikki mun muut tarinat?
Mitä jos... Mä vihaan sitä lausetta, mutta se kuvaa mun elämää niin helvetin hyvin.
Mitä jos sä et sittenkään rakasta mua?
Ehkä mun ois parempi olla yksin, niin en ainakaan pelkäis koko aikaa menettäväni sua, mut ilman sua... Mä menettäisin itteni. Rakas, mä en halua erota susta, mä haluan olla sun kanssa, mutta mä olen huono ihminen, kai sä kestät mua? Mä pelkään ja mä en voi sille mitään.
Ehkä mä opin joskus olemaan pelkäämättä. Jos opin, se on täysin sun ansiota.
Sulle mä olen velkaa elämäni.
