Kirjoittaja Aihe: Kaikki tekevät oman valintansa. K-11  (Luettu 7257 kertaa)

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Kaikki tekevät oman valintansa. K-11
« : 04.01.2010 19:19:49 »
// Alaotsikko: Luku 6/6 16.2.2010. VALMIS!

Ficin nimi: Kaikki tekevät oman valintansa.
Kirjoittaja: MinaVaan
Beta: Amanecer
Genre: Seikkailu, Draama, ja ehkä himpun Fluffi jossain kohti. Ehkä.
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksi
Summary: Ajoittuu ajalle kun Potterin, Weasleyn ja Malfoyn (myös muiden tuttujen hahmojen) lapset ovat Tylypahkassa. Ficci kertoo C/O:n ja Rosen kuudennesta vuodesta.


1. Kepposia

Saavuimme laiturille hyvissä ajoin; junan lähtöön oli vielä 20 minuuttia aikaa.
”Kirjoita sitten heti kun teidät on lajiteltu. Haluan tietää mihin makuusaliin pääsit. Neljäs vasemmalta on ehdottomasti parhaiten sisustettu. Laitoimme tyttöjen kanssa sinne uuden ilmeen ollessani vielä itsekin Tylypahkassa”, äiti sanoi, vaikka itsestäänselvyyshän oli, että menisin Luihuisiin. Meidän sukumme oli ollut samassa tuvassa niin pitkään kuin muistetaan. Äiti oli myös melko varma, että saisin juuri sen huoneen, jossa hänkin asui.
”Ja yritä olla hankkiutumatta ongelmiin. Pikku kepposia voi tietenkin aina tehdä Rohkelikoille”, isä sanoi hymyillen ja vinkkasi silmää.

”Avery William!” huusi miehen ääni.
Isä nosti katseensa ja heilutti jollekin takaisin. ”Tuolla on Draco Malfoy perheineen, tulkaa, mennään tervehtimään heitä!” Puikkelehdimme ihmismassassa vaaleahiuksisen perheen luo. Isä raahasi minun matka-arkkuani ja Sisu, minun pikimusta kissani, oli turvallisesti kainalossani. Malfoyn perheeseen kuului kolme ihmistä aivan kuin meidänkin perheeseemme.

”Hei Draco, pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?” isä tervehti iloisesti Herra Malfoyta. Rouva Malfoykin halasi äitiäni. Ilmeisesti kaikki tunsivat toisensa.
”Hei, mitäs tässä, saatamme juuri Scorpiusta junaan.” Herra Malfoy laittoi kätensä poikansa olkapäälle. ”Hän aloittaa ensimmäisen vuotensa.” Poika katseli meitä selkä suorassa ja hivenen ujosti. Hänen lyhyet vaaleat hiuksensa olivat pörrössä, ja hänen vaaleat silmänsä olivat sinisenharmaat.
”Mitä teille kuuluu?” Rouva Malfoy hymyili. ”Ja kukas tämä kaunis neiti on?” Vasta kun muidenkin huomio kääntyi minuun, käänsin katseeni pois pojasta.
”Samoilla linjoilla mennään. Emily aloittaa myös ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa.” Äiti ja isä hymyilivät minulle ylpeinä.

”Menkäähän lapset junaan, että saatte hyvät istumapaikat.” Isä auttoi tuomaan arkkuni sisälle vaunuosastoon saakka, mutta tulimme vielä ulos hyvästelemään.
”Muista kirjoittaa joka viikko. Haluan tietää, miten sinulla menee koulussa. Näemme sitten jouluna.” Äiti rutisti kovaan, ja isäkin halasi minua.
Katsoin sivusilmällä, kuinka Scorpiuksen äiti halasi poikaansa ja sanoi tälle jotain pojan isän nyökätessä päällään tervehdyksen. Poika lähti junan ovelle ja pysähtyi siihen. Hän ilmeisesti odotti minua.
Kipaisin junalle pojan perässä. Menimme vaunuosastoon, jossa istuimme molemmat ikkunan viereen vastakkain toisiamme. Vilkutin vielä ikkunasta vanhemmille, jotka kaikki seisoivat vielä laiturilla jutellen. Heillä näytti olevan mukavaa, koska kaikki nauroivat jollekin.

Juna nytkähti liikkeelle, ja perhoset alkoivat lepattaa vatsassani.
”Jännittääkö sinua Tylypahkaan meno?” kysyin ja käänsin katseeni poikaan, joka istui minua vastapäätä. Hänen vaaleansinisten silmiensä katse olisi vaikuttanut kylmältä, ellei hän olisi hymyillyt takaisin.
”Ei jännitä, mutta on mukavaa kun on matkaseuraa ja joku tuttu jo ennen kouluun pääsyä.” Hymyilin takasin. Poika oli todella söpö ja kohteliaskin. Juttelimme niitä näitä koulusta ja opettajista, joista olimme kuulleet vanhemmiltamme.
”Keitähän siellä vielä olisi?” mietin ääneen.
”Historian opettaja professori Cuthbert Binns on väkisinkin siellä. Mikä ihme kummituksen tappaisi?” Scorpius sanoi. Nauroimme molemmat.
”Hagrid opettaa kuulemma vieläkin. Isä sanoi sen olevan huono asia, koska hän ei pysty takaamaan oppilaille turvallisuutta tunneilla.” Scorpiuksen kulmat kurtistuivat hetkeksi.

Odotimme Suuren salin ovilla pääsyä lajiteltaviksi muiden ekaluokkalaisten kanssa. Pian nuori ylpeänoloinen nainen avasikin suuren parioven.
”Minä olen professori Gladys Madley ja Luihusen tuvanjohtaja. Tulkaahan perässäni salin etuosaan, jotta voimme aloittaa lajittelun”, nainen sanoi siihen sävyyn, että kaikki taatusti tottelivat häntä mukisematta. Vilkaisimme Scorpiuksen kanssa toisiamme.
”Kukahan on puraissut tuvanjohtajaamme takamuksesta? Vai onko hän aina noin kiukkuinen?” Scorpius kuiskasi ja virnisti. Minun oli pakko kääntää katseeni lattiaan, etten olisi revennyt nauramaan.
Kävelimme vieretysten salin etuosaan, ja pian alkoi lajittelu. Jännittyneinä tyttöjä ja poikia käveli aina tuolille nimensä kuultuaan.
”Avery Emily.” Professori Madleyn sanoessa minun nimeni hengitin kerran syvään. Tunsin jonkun käden tarttuvan käteeni. Se puristi hellästi ennen kun irroitti. Katsoin viereeni ja näin Scorpiuksen hymyilevän kannustavasti. Hymyilin takaisin ja kävelin reippaasti tuolille istumaan.
Vanha hattu mumisi ja heilahteli, kun se laskettiin päähäni. Pian hattu ilmoitti: ”Rohkelikko!”
Mitä?! Katsoin epäuskoisena Scorpiusta, joka katsoi takaisin hämmentyneen näköisenä. Nousin hitaasti tuolilta ja kävelin Rohkelikon pöytään taputusten saattelemana. Miten tässä näin kävi? Mitähän äiti tähän sanoisi?


”Emily? Hei Em, maa kutsuu!” Rose sanoi nauraen havahtuessani vihdoin ajatuksistani.
Katsoin punatukkaista kaveriani Rosie Weasleyta. Asiat olivat muuttuneet melkoisesti sitten ensimmäisen päivän jälkeen.
”Mitä sinä mietit noin keskittyneesti? Vai pitäisikö kysyä ketä?” Rose kysyi ja vinkkasi silmää.
”Ajattelin vain ensimmäistä päivääni Tylypahkassa. On mukava olla täällä taas.” Istuimme sängyillämme taas pitkän ja lämpöisen kesän jälkeen. Nyt olimme kuudesluokkalaisia. Silittelin ajatuksissani Sisua sen kehrätessä sylissäni.
”Ajattele, enää kaksi vuotta, ja sitten emme enää palaa tänne. Tuntuu hassulta ajatukselta, kun täällä on viettänyt viimeiset viisi vuotta elämästään”, Rose sanoi.
”Niin. Tuntuu tyhjältä ilman sitä, vaikka eiköhän työ ja ystävät sitten pian sen tyhjiön täytä. Enkä voi sanoa, että jään kaipaamaan kaikkea.” Irvistin Roselle, ja hän nauroi minulle takaisin.
”Eihän se ensimmäisen päivän ilkityö nyt niin paha ollut Scorpiukselta, mitä nyt sinun kaikki tavarasi levisivät pitkin rappusia ja pihanurmea kouluun tullessamme.”
”Minä kostan sen vielä”, murisin.
”En minäkään kyllä heidän kepposiaan jää kaipaamaan. Ei ole aina käytävillä liikkuessaan kiva olla koko ajan varuillaan, että mistä nurkan takaa he nyt ilmestyvät”, Rose totesi.
”Voisimmekohan päästä setäsi Charlien avustajiksi Romaniaan ensi kesänä? Olisi hienoa tehdä töitä lohikäärmeiden kanssa”, mietin puheenaihetta vaihtaen.
”Uskoisin. Varsinkin jos olemme ahkeria taikaeläinten hoidon tunneilla. Voisin lähettää Charlielle kirjeen. Ehkä nyt olemme hänen mielestään tarpeeksi vanhoja ja eteviä.” Olimme kysyneet samaa Rosen sedältä joka vuosi ensimmäisestä luokasta lähtien. Hän oli aina vastannut, että katsotaan ensi vuonna.

Kyllähän äiti ja isä tottuivat siihen että olen Rohkelikko, kun ei vaihtoehtoja ollut. Lajitteluhatulta kun ei ollut tapana mennä pyytämään uutta arviointia. Tykkäsin kyllä asustella tornissa. Se kuulostikin jo paljon mukavammalta kuin tyrmät. Näköalat ikkunoista olivat loistavat, ja huonekaverit olivat mukavia.

Rose ja minä olimme samankokoisia ja hoikkia. Minun hiukseni olivat vaaleat ja Rosen punaiset, samoin kuin lähes kaikilla hänen serkuillaan. Hyvä puoli samankokoisessa kaverissa oli se, että vaatteita voi aina lainata, kun omasta vaatekaapista ei tunnu löytyvän mitään päällepantavaa.

Huoneet olivat viidenhengenhuoneita, ja meidän huoneessamme asui Rosen ja minun lisäkseni kaksi Rosen serkkua. Roxanne Weasley oli ainoa meistä, joka pelasi huispausta. Hän oli jäntevä, ja hänen punaiset paksut hiuksensa oli useimmiten vedetty tiukalle ponnarille. Hän oli Rosen isän Ron Wealeyn veljen Georgen tytär. Toinen serkku oli Percy Weasleyn tytär Lucy Weasley. Lucylla oli lyhyet punaiset hiukset, ja hän oli normaalikokoinen ja räväkkä persoona, joka sekä suuttui että leppyi hyvin helposti. Linnasta löytyi kahdeksan Weasleyn serkusta, eli heitä oli joka lähtöön. Viides tyttö huoneessamme oli Alice Longbottom, professori Longbottomin tytär, joka oli saanut nimensä aurori-isoäitinsä mukaan. Alice oli hoikka ja keskipitkä keijukainen. Hänellä oli musta leukaan asti ylettyvä tukka, joka oli aina laitettu. Alice oli niin sanotusti meidän huoneemme muoti-intoilija, jolla oli aina kasapäin Me Noidat -lehtiä. Hänellä oli myös tummanharmailla raidoilla varustettu harmaa kissa, jonka nimi oli Pippuri.

Aamulla heräsin aikaisin, sillä ensimmäinen koulupäivä oli alkamassa. Huomasin, ettei kukaan muu ollut vielä herännyt, joten valtasin suihkun. Olin jo pukenut päälleni ja ruvennut meikkaamaan, kun Rose heräsi ja kipaisi suihkuun toisena. Lupasin odottaa häntä oleskeluhuoneessa, jotta voisimme mennä yhdessä syömään. Lueskelin juuri ilmoitustaulua, kun joku nappasi minut halaukseen ja pyöritti ympäri. Minua alkoi pyörryttää.
”Anton, laske minut heti alas!” kirkasin, ja hän totteli saman tien. ”Moikka vain sinullekin” sanoin sitten nauraen hänelle. Anton Leach oli lihaksikas, ja hänellä oli tummat hiukset aina huolettomasti laitettuna. Poika oli minua päätä pitempi, mutta myös kuudesluokkalainen Rohkelikko. Anton pelasi lyöjänä Rohkelikon huispausjoukkueessa. Olimme ystävystyneet saman tien ensimmäisellä luokalla, sillä ajatuksemme kulkivat täysin samalla aaltopituudella. Olimme olleet joskus vähän enemmänkin kuin kavereita, mutta nyt olimme pelkästään ystäviä.

”Miten sinun kesäsi meni?” Anton kysyi hymyillen. ”Ehti jo tuleen ikävä seuraasi”, hän lisäsi osittain leikillään.
”Hyvin meni. Reissasimme aika paljon porukoitten kanssa. Kouluun paluu menikin sitten pilalle, mutta on mukava olla taas täällä”, sanoin. Anton nauroi.
”Kuulinkin Scorpiuksen tempauksesta. Haluatko, että menen muotoilemaan hänen kasvonsa uusiksi?”
”Ei kiitos, enköhän minä jotain keksi itsekin.” Hymyilin takaisin.
”No muista, että jos tarvitset apua, ei tarvitse kuin pyytää.” Nyökkäsin. Antoniin pystyi aina luottamaan.
”Miten sinun kesäsi sujui?” kysyin.
”Lähinnä nuorempia sisaruksia vahtiessa. Tänne tulo tuntuu ennemmin lomalta kuin toisinpäin”, hän nurisi leikillään.
”Ole kuule onnellinen sisaruksistasi, minulta ei heru sääliä sillä saralla”, nauroin. Rose saapui tuli rappusia juuri alaspäin. ”Mennäänkö? Kauhea nälkä”, hän kysyi.
”Mennään vain. Tuletteko tekin?” Antonin kaksi kaveria olivat juuri saapuneet makuusalista.
”Takuulla”, Mikael Bagman sanoi. Hän oli toinen lyöjä huispausjoukkueessa ja ruumiinrakenteeltaan samanlainen Antonin kanssa. Kolmas poika Jasper Jordan oli joukkuessa pitäjänä. Hän oli vähän pitempi kuin kaksi muuta ja myös hieman hontelompi. Hänen afronsa oli kesän aikana kasvanut ja hapsotti hauskasti.

Aamupalalla tarkastelin lukujärjestystä.
”Meillä on tänään liemiä, muodonmuutoksia, loitsuja ja historiaa. Toivottavasti en nukahda iltapäivällä tunneille.”
”Aika paha, että on historiaa ruokailun jälkeen”, Rose myönsi. Kävellessämme alas tyrmille mietin, mitä ihmettä keksisin Scorpiuksen päämenoksi. Olin toivonut, että hän olisi kesän aikana kasvanut juonittelujen yli ja vähän aikuistunut, mutta se oli selvästi turha toivo. Enkä minä ainakaan alistuisi kiusattavaksi.

Liemien opettaja professori Penelope Clearwater oli keski-ikäinen nainen, jonka voisi kuvitella osaavan vain lemmenjuoman keiton. Ulkokuori kuitenkin petti pahemman kerran. Opettaja oli taitava, ja vaikka monet liemet ovatkin mutkikkaita, niiden tekeminen onnistui kohtalaisen usein. Professori Clearwater tiesi aina heti mikä oli mennyt vikaan ja jos liemi näytti väärältä. Toisaalta läksyjä tuli aina kauhea kasa, koska hän halusi oppilaidenkin selvittävän kaikki mahdollisen ongelmat, mitä minkäkin liemen kohdalla voisi tulla.

”Tervetuloa takaisin kouluun oppilaat!” professori Clearwater aloitti, ”tänään autammekin professori Longbottomia valmistamalla hänelle vesikuoriaisten torjunta-ainetta. Hakekaa jokainen tällainen nokallinen pullo ja valmistusaineet kaapista. Taululla ja sivulla 15 on ohjeet, kysykää jos tulee ongelmia tai jokin kohta on epäselvä.”
Luokassa alkoi tohina kun oppilaat keräsivät tarvittavia tavaroita kasaan. Minä hain tarvikkeet meille sillä välin kun Rose vielä luki ohjeen toiseen kertaan.
”Kun seos on keittynyt noin kolme minuuttia, se sylkäisee pinnalle kertyneen liman ulos putkesta. Toinen pareista ottaa liman kiinni ämpärillä. Varokaa ettei sitä osu vaatteille tai hiuksiin. Uskokaa minua, lima ei lähde edes kulumalla”, professori sanoi kiertäessään luokkaa jaellen ämpäreitä kaikille pareille. Siinäpä se!
”Sinä keität, minä otan kiinni liman”, sanoin Roselle. Hän katsoi minua epäuskoisena, mutta nyökkäsi.
Käänsin keittopullon nokan tarkkaan osoittamaan vasemmalle suoraan naapuripariamme. Rosekin huomasi ajatukseni ja kun virnisti tarkistettuani nokan osoittavan suoraan Scorpiukseen. Enää tarvittiin limalle kunnon lähtölaukaus. Laskin sekunteja liemen kiehumisen alkamisesta.
”Jos nostamme lämpötilaa hiukkasen juuri ennen liman irtoamista, se saa paremman vauhdin”, kuiskasin Roselle, joka nyökkäsi takaisin.
Luokassa alkoi kuulua mäiskähdyksiä limojen irrotessa ja läsähdellessä ämpäreihin. Näin niiden lentelevän aika hyvällä vauhdilla. Opettaja kulki juuri työpöytämme ohitse, kun kuului ”flop” ja lima lennähti Scorpiuksen niskaan. Scorpius huudahti, ja Rose tirskahti.
”Neiti Avery, sinun kuului ottaa lima ämpärillä kiinni!” professori Clearwater sanoi tiukasti. ”10 pistettä pois Rohkelikolta ja neiti Averylle jälki-istuntoa huomisillaksi. Tunti päättyy tähän. Pullottakaa liemi näihin ja poistukaa. Herra Scorpius, sinun kannattaisi käydä sairaalasiivessä välittömästi, jos haluat saada kaapuasi koskaan irti hiuksistasi.” Scorpius katsoi minuun vihaisesti.
”Kai sinä tiedät, että tämä kostautuu vielä?” Rose kysyi kuiskaten. Nyökkäsin. Tiesinhän minä. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Emme silti voineet olla nauramatta.

Kävelimme Rosien kanssa tyrmistä ylöspäin. Pojat juoksivat meidät kiinni, ja Anton rutisti minut kainaloonsa ja virnisti.
”Aivan loistavaa! Miten en itse keksinyt käyttää sitä ampuma-aseena?” Micael onnitteli.
”Oli se taatusti jälki-istunnon arvoinen”, myönsin.
”Se oli paljon parempi! Sitä limaa oli kaikkialla Scorpiuksen hiuksissa”, Anton virnisteli.
”Eipähän ehtinyt professori antaa läksyjä meille, kun tuli yllättävä lopetus”, Rose hymyili.

Meillä oli muodonmuutoksia Korpinkynsien kanssa, ja odottelimme luokan ulkopuolella tunnin alkua.
”Meillä on kuulemma uusi opettaja muodonmuutoksissa tänä vuonna. Kukahan hän on?” Rose mietti.
”Joo niin on, hän on professori Boot. Hän on meidän tuvanjohtajamme, vain jotain kuusi vuotta meitä vanhempi ja tosi komea!” Michelle Corner, yksi Korpinkynnen tytöistä sanoi.
”Hän on myös kuulemma animaagi”, Alice lisäsi
”Tiedättekö miksi eläimeksi hän muuttuu?” kysyin, mutta Alice ja Michelle pudisti päätään. Samassa meidät kutsui luokkaan hoikka mutta lihaksikas mies, joka oli käärinyt kauluspaidan hihat ylös ja jättänyt muutaman ylimmän napin rennosti auki.
Hänellä oli lyhyet vaaleat hiukset hopeisilla raidoilla. ”Kieltämättä komea”, Rose kuiskasi, kun istuuduimme paikoillemme.
”Hei, olen professori Andrew Boot ja opetan teille muodonmuutoksia. Voisimme näin alkuun käydä läpi mitä olette jo opetelleet ja kuinka hyvin osaatte jo opetellut asiat. Voimme sitten katsoa mistä jatketaan ja mitä on syytä kerrata.”

”Professori Boot vaikuttaa pätevältä”, Anton sanoi kävellessämme Suureen saliin lounaalle.
”Niin vaikuttaa”, Rose myönsi.
Kun astuimme saliin, hän nyökkäsi Luihusten pöytään päin. Katsoessani sinne näin Scorpiuksen, jonka hiukset oli ajeltu parin millin pituisiksi.
”Ilmeisesti lima irtosi”, totesin. ”Pakko kyllä sanoa, ettei hän pahalta näytä lyhyilläkään hiuksilla. Ei tainnut kepponen ihan onnistua toivotulla tavalla.”
Rose virnisti. ”Tuskin siitä silti selvitään kiitoksella.”

Viiimeiset tunnit olivat historiaa, joka oli kyllä puuduttavin aine ikinä. Siitä ei saanut tekemälläkään mielenkiintoista, eikä Professori Binns edes yrittänyt. Vihdoin kuitenkin koulupäivä oli ohi eikä läksyjäkään ollut tullut kuin kahdesta aineesta. Teimme Rosen kanssa ne ensimmäisenä pois alta. Pojat pyysivät meitä katsomaan heidän huispausharjoituksiaan, joka sopi hyvin, koska ulkona paistoi vielä aurinko ja oli kohtalaisen lämmintäkin, vaikka syksy tekikin uhkaavasti tuloaan.

Ensimmäinen viikko meni totutellen takaisin koulurytmiin. Kasvitieteen tunnit olivat lähinnä tylsiä. En ollut koskaan ollut mikään viherpeukalo, enkä ymmärtänyt, kuinka professori Longbottom oli niin innostunut aiheesta. Taikaeläinten hoidon tunnit ovat mahtavia, vaikka en ollutkaan mikään professori Hagridin ystävä. Oli todella mielenkiintoista nähdä, mitä eläimiä hän toi tunneille. Professori osasi käsitellä hirveimpiäkin petoja helposti. Harmi vain, ettei tunnille saanut tuoda lohikäärmettä.

Ensimmäinen tylyahoreissu oli perjantaina reilun kuukauden kuluttua koulun alusta, ja meillä oli vain aamupäivä koulua sinä päivänä. Anton oli pyytänyt, että lähtisin sinne hänen kanssaan. Olin myöntynyt. Rosella oli onneksi seuraa hänen serkuistaan, joiden kanssa hän menisi.
Aamulla kävin suihkussa ja puin päälleni mustat pitsiset alusvaatteet. Yleensä en ollut niin tarkka siitä, olivatko alushousut ja rintsikat samaa paria, mutta treffeille oli aina hyvä pukeutua viimeisen päälle. Laitoin punaisen polviin asti ylettyvän mekon päälleni. Siinä ei ollut vetoketjua tai nappeja ja se sujahti helposti pään yli, mutta istui kuitenkin kivasti yläosasta.
”Miltä näyttää?” kysyin Roselta ja pyörähdin pari kertaa ympäri. Laitoin vielä viitan, ettei tulisi kylmä.
”Hyvältä. Minäkin voisin laittaa mekon tänään”, Rose mietti.

Kävelimme yhdessä aamiaiselle. Siellä ei ollut paljonkaan porukkaa; vain noin nelisenkymmentä ihmistä istui pöydissä. Pojat olivat syömässä rohkelikkojen pöydän keskivaiheilla, ja me menimme heidän luokseen. Yhtäkkiä kaikki keikahti ympäri, ja tunsin kiskaisun nilkoissani. En ehtinyt reagoimaan mitenkään ennen kuin viittani ja mekkoni sujahtivat pääni yli lattialle. Katsoin niiden putoamista ja huomasin roikkuvani viiden metrin korkeudessa ylösalaisin pelkillä alusvaatteisillani.
”Nyt riittää herra Malfoy”, kuulin kiukkuisen professori Clearwaterin äänen. Samassa laskeuduin lattialle oikeinpäin, tosin selin Scorpiukseen päin. Silmäni olivat kiinni.

Nyt et kyllä ala itkemään, sanoin itselleni. Mitä ihmettä teen? Jos juoksen suoraan Rohkelikon torniin, en koskaan enää kehtaa näyttää naamani täällä. Asettelin viekkaan hymyn huulilleni ja käännyin ympäri. Huomasin kaikkien tuijottavan minua. Jopa juuri Suureen Saliin tullut professori Boot katseli minua tarkasti. Kävelin Scorpiuksen luo keinuttaen lanteitani tietoisesti. Tiesin näyttäväni hyvältä, vaikken nauttinutkaan tilanteesta. Kunhan nyt en punastuisi, ajattelin. Kävelin Scorpiuksen luo, joka seisoi lähellä Suuren salin ovia. Laitoin toisen käteni hänen rinnalleen työntäen häntä taaksepäin.
”Näin kovastiko sinä halusit nähdä, mitä minun vaatteitteni alta löytyy?” kysyin. Ihmettelin, kuinka sain pidettyä ääneni vakaana ja kevyenä, vaikka kaikkein mieluiten olisin juossut ja kovaa. Scorpiuksen kaksi kaveria Jeremy Greengrass ja Tom Musta naureskelivat vieressä, mutta Scorpiuksen katse oli vakava. Hän oli melkein kuin peloissaan, joka kyllä tuntui mahdottomalta. Scorpius peruutti vasten seinää, joten painauduin lähemmäs häntä ja kuiskasin huulet kiinni hänen korvassaan, ”etkö sinä haaveilekin tästä, minusta puolipukeisena sinuun painautuneena?”
Hän avasi vähän suutaan, mutta en antanut hänelle mahdollisuutta vastata, vaan siirsin kasvoni vasten hänen kasvojaan ja katsoin häntä suoraan silmiin. Scorpius nielaisi, mikä sai suupieleni nytkähtämään. Katsoin alas hänen huuliinsa ja näin sivusilmällä hänen katseensa seuraavan minun katsettani alas. Painauduin niin lähelle, että huulemme hipaisivat toisiaan. Sitten nojasin taaksepäin, katsoin häntä vielä kerran silmiin ja lähdin ovellepäin.

”Jatkossa et saa minua mielestäsi, ja aina kun olet ajatuksissasi, ei kavereidesi tarvitse montaa kertaa arvata, mitä sinulla on mielessäsi”, sanoin ja kävelin rauhallisesti ulos suurista ovista. Heti ollessani käytävällä poissa näköetäisyydeltä, juoksin lähimpään tyttöjen vessaan. Jo juostessa silmäni täyttyivät kyynelistä. Miten Scorpius saattoi olla noin inhottava? Miten kaikki kääntyi näin, vaikka ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan tullessa olin varma, että meistä tulisi vielä hyvät ystävät? Haukoin henkeäni, ja kyyneleet valuivat vuolaina poskillani. Miksi Scorpius ei vain voisi jättää minua rauhaan?
Kuulin kuinka vessan ovi aukesi, ja Rosen ääni kuului ovelta.
”Em?” Kuulin askeleet vessankopin ulkopuolelta. Ne pysähtyivät kohdalleni. ”Miksi sinä itket? Toin vaatteesi. Ole kiltti ja avaa ovi.”  Avasin oven ja sujautin äkkiä mekon päälleni. ”Miksi sinä itket? Olisin voinut vaikka vannoa, että nautit itsesi esittelystä”, Rose tirskahti. ”Ei siis millään pahalla, mutta olit tosi vakuuttava. Scorpiuksen pila kääntyi heti häntä vastaan! Mieti nyt, aina kun hän on ajatuksissaan tai ei keskity tunneilla, hänen kaverinsa piikittelevät häntä.” Rose naureskeli ajatuksellensa.
”Kiitos”, sanoin ja kuivasin silmiäni. Rose osasi aina sanoa juuri oikeat asiat.
”Huuhtele naamasi niin mennään meikkaamaan sinut uudestaan”, Rose ehdotti.
”Okei, mutta laitan kyllä jotakin paljon pukevampaa päälleni! Jotakin, mitä ei saa kiskomallakaan irti.” Naurahdin ja Rose nauroi kanssa.
”Scorpius sai jälki-istuntoa heti, kun professori Clearwater tointui sinun tempauksestasi. Ja olisit nähnyt professori Bootin, hän meni aivan tolaltaan! Tuijotti vain sinun puolialastonta kroppaasi, joka oli verhottu mustilla pitsiunelmilla. Mittaili sinua päästä varpaisiin niin kuin mikäkin teinipoika. Hän kyllä näytti siltä, että piti näkemästään!” Rose sai kauhean hepulin, enkä minäkään voinut olla nauramatta asialle.

Aamupäivällä jo tosi moni oli kuullut tapahtuneesta, ja lounaalla sen tiesivät kaikki viimeistä maalausta ja kummitusta myöteni. Onneksi koulupäivä oli jo ohi ja voisimme lähteä Tylyahon kylään. Tullessani tyttöjen makuukamarista Anton odotti jo minua oleskelutilassa.
”Sait vaatteet päällesi?” hän naurahti. Muksautin nyrkillä häntä käsivarteen ja siristin silmiäni. ”Okei, en kiusaa, anteeksi.”
Lähdimme kävelemään vierekkäin ulos linnasta ja tietä pitkin Tylyahoon. ”Mutta pakko sanoa, että näytit kyllä hyvältä.” Anton hymyili.
”Tiedän, mutta en silti ollut suunnitellut pitäväni julkista strippaustuokiota Suuressa salissa”, vastasin teeskennellyn kiukkuisesti.
Anton otti minut kainaloon. ”Olisit kyllä saanut hyvät tipit, jos olisit vähän kierrellyt”, Anton kiusasi. ”Olisit nähnyt professori Bootin ilmeen! Hän ei ainakaan käyttäytynyt kovin professorimaisesti. Mykistit hänet täysin. Tämä tempaus tuottaa taatusti treffipyyntöjä.”
”Joo, kuulin jo Roselta. Vaihdetaanko aihetta johonkin muuhun?” kysyin.
”Sopii”, Anton myöntyi. ”Missä haluaisit käydä?” Mieleni teki hirveästi suklaata, joten kävimme Hunajaherttuassa. Sen jälkeen Anton halusi Sekon pilailupuotiin.  Kiertelimme ympäriinsä katsellen näyteikkunoita ja jutellen.

 Illalla kun palasimme linnaan ja astuimme muotokuva-aukon läpi oleskeluhuoneeseen, Rose tempaisi kädestäni kiinni ja raahasi minut makuukamariin. ”Tule, sinun on pakko kuulla tämä!” hän hihkui.
”Kiitos Anton seurasta, nähdään myöhemmin”, sanoin ihmetellen, kun Rose raahasi minua eteenpäin.
”Tule nyt!” hän sanoi malttamattomana.
”No? Mitä ihmettä on tapahtunut?” kysyin ihmeissäni.
”Charlie vastasi”, Rose sanoi innokkaasti hymyillen. Suuni aukeni innostuksesta.
”Oikeasti? Hän ottaa meidät sinne ensi kesänä? Hellittämättömyys palkitaan viimein?” kysyin innoissani. Tämä olisi mahtavaa!
”No juu, tässä on kyllä yksi mutta”, Rose sanoi miettien.
”Niin?” sanoin hoputtaen.
”Ehkä parempi, että luet tämän kirjeen itse”, Rose sanoi ojentaen minulle pergamentinpalan. Otin sen malttamattomana ja luin nopeasti lyhyen kirjeen.

  Hei, Rosie ja Emily!

  Huomaan, että olette oikeasti kiinnostuneita alasta ja siispä sinnikkyytenne on syytä palkita. Jos olette valmiita jo nyt ottamaan vastaan tehtävän, joka valmistaa teitä ensi kesää varten ja selviydytte siitä kunnialla, pääsette ensi kesäksi tänne töihin. Tänne tulo on hyvä mahdollisuus edetä uralla ja päästä myös vakituisiin hommiin koulunne jälkeen. Tässä kuitenkin muutama varoituksen sana:
- Työskentely lohikäärmeiden kanssa ei ole niiden koulutusta. Niitä ei voi kesyttää, mutta niiden ystävyyden voi ansaita.
- Niiden kasvattaminen lemmikeiksi on laitonta.
- Vaikein asia tässä työssä on lohikäärmeiden olemassaolon salaaminen jästiyhteisöltä.
Niinpä kysykin, oletteko valmiita ottamaan haasteen vastaan? Harkitkaa tarkkaan ja vastatkaa minulle, niin katsotaan siitä eteenpäin.

  Charlie Weasley


”Todellakin olemme valmiita!” huudahdin Rosen nyökytellessä vieressä.
”Niin minä vastasinkin.”





A/N: Olisin kommenteista kiitollinen!
« Viimeksi muokattu: 27.11.2014 23:46:16 kirjoittanut zougati »

rrooooosa

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #1 : 04.01.2010 21:54:53 »
Tykkäsin tästä tosi paljon!!!
Jatkoo<3 ja nopeeeeestiiiiiii!!!! 
<3

Sindoria Lilyénia

  • Lover of tradition
  • ***
  • Viestejä: 36
  • Slytherin Pride
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #2 : 10.01.2010 20:19:46 »
Jep! Jatkoa jatkoa.
Pidin tosi paljon varsinki toi
lohikäärme homma kuulostaa mielenkiintoselta
ja nauroin professori Bootille! :D

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #3 : 10.01.2010 22:09:21 »
rrooooosa Kiitos kommentista, mukava kuulla että pidit! Tässä jatko, ole hyvä :)

Sindoria Kiitos kommentista!

Amanecer joka betaa lukuni, kiitos hänelle siitä, että loihtii sekavista lauseistani luettavia kokonaisuuksia. Hän  myös varoitti että juoni saattaa edetä hiukka nopeaa, pahoittelen, koittakaa olla häiriintymättä :D



2. Leonidas

Tunneille paluu ja linnassa kulkemien oli kiusallista, koska kaikki näyttivät edelleenkin puhuvan paljasteluistani Suuressa salissa. Anton oli oikeassa poikien suhtautumisesta, sillä jopa muutama luihunen pyysi minua treffeille. Odotellessamme muodonmuutosluokan edessä tunnin alkua myös kolme korpinkynttä ja yksi rohkelikko pyysivät minua ulos. Professori Boot tuntui jäävän katsomaan minua pidemmäksi aikaa kuin muita oppilaita ollessamme hänen tunnillaan. Tai ehkä minä vain olin tulossa vainoharhaiseksi. Rosen mielestä se kaikki oli erityisen huvittavaa, mutta hän suostui kuitenkin kulkemaan kanssani salakäytäviä ja kiertoreittejä, jotta pystyin välttelemään mahdollisimman paljon ihmisiä.
”Kyllä se pian unohtuu”, Rose lupasi, kun olin torjunut jälleen erään puuskupuhin treffipyynnön.

Seuraavalla viikolla postin mukana tuli kirje ja jättimäinen laatikko Roselle. Hän avasi kuoren ja alkoi lukea. Odotin malttamattomana mitä paketissa oli. Rose nosti katseensa minuun ja näin hänen silmistään paistavan innokkuuden.
”Tule”, hän sanoi nostaessaan painavalta vaikuttavan paketin kainaloonsa ja käveli reippaasti ulos Suuresta salista ja rappusia ylös aina seitsemänteen kerrokseen asti. Menimme tauluttomalle käytävälle. Vihdoin Rose pysähtyi ja nyökkäsi laatikkoon päin, jonka hän oli laskenut lattialle. ”Ruotsalaisen ruttukuonon urospoikasen muna.”
”Sitä siis meinasi se, että edellisessä kirjeessä oli alleviivattuina sanat salainen ja laiton. Meidän tehtävämme on siis pitää se salassa ja voittaa sen ystävyys”, nyökyttelin yhtä aikaa epävarmana ja innoissani. ”Mitä kirjeessä luki?” kysyin, miettiessä, miten ihmeessä voisimme piilottaa sen.
”Se mitä sanoin. Ruotsalaisen ruttukuonon urospoikasen muna ja tieto siitä, että se on valmis kuoriutumaan noin kahden viikon päästä. Ei mitään ohjeita tai mitään”, Rose sanoi harmissaan. ”Meidän täytyy varmaan selvitä tästä itse.”
”Okei, ensin etsitään sille paikka ja sitten mennään kirjastoon etsimään tietoa”, sanoin päättäväisenä. ”Millaisen asuinpaikan se tarvitsee?” kysyin ääneen miettien.
”Tilaa. Ei mitään syttyvää lähellensä. Vettä. Mahdollisuuden lähteä lentoon, kun sen aika koittaa”, Rose luetteli.
”Ja täydellisen piilopaikan”, lisäsin. ”Joku tyhjistä torneista linnan pohjoispäässä, ehkä. Sielläpäin ei ole tupia eikä oppitunteja”, ehdotin.
Rose nyökkäsi. ”Mennään tarkistamaan vaihtoehdot. Niitä taitaa olla siellä seitsemän mahdollista.”
”Joista kaksi voimme heti hylätä, sillä niissä ei ole minkäänlaista ulkotasannetta. Lentoharjoitukset voivat käydä niissä vaikeiksi”, totesin.
Kiipeilimme tornien rappusia ja olimme ihan uuvuksissa jo parin ensimmäisen jälkeen.
”Ei näytä lupaavalta”, harmittelin.
”Älä nyt heti alkuun luovuta, onhan meillä vielä kaksi mahdollista”, Rose sanoi, kun kiipesimme kierreportaita pitkin toiseen niistä.

Avasimme puisen oven, jonka saranat olivat lähes kiinni ruostuneet.
”Nuo pitäisi öljytä”, sanoin. Olimme lyhyessä eteisentyylisessä tunnelissa, jonka päässä avautui iso ja pyöreä kivinen linnantorni. Huone oli korkea ja siellä oli yksi puinen ovi johonkin komeroon, takka ja korkeat pariovet ulkotasanteelle. Rose laski laatikon maahan ja käveli ulosvieville oville.
”Mitähän tuon oven takana on?” kysyin ja kävelin katsomaan. Vedin kahvasta, mutta ovi ei auennut. Kampesin uudestaan jaloillani seinää vasten ja vedin koko painollani. Siinä samassa puinen ovi irtosi saranoiltaan ja kaatui päälleni. ”Auh! Voitko auttaa tämän oven päältäni?” huikkasin Roselle, joka oli avannut parioven ja mennyt ulos. Samassa hän olikin jo tullut luokseni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan samalla kun nosti ovea toisesta reunasta niin, että pääsi pois sen alta.
”Juu, mustelma vain taisi tulla”, sanoin ja samalla katsoin, mitä ovi oli piilottanut taakseen. Siellä oli pieni kylpyhuone, jossa oli amme. ”Tuleekohan täältä vielä vettä?” ihmettelin ja käänsin hanan auki. Kirkasta puhdasta vettä tuli hyvällä paineella.
”Tämä on täydellinen!” Rose sanoi olkani takaa. Nyökkäsin. Olin täysin samaa mieltä.

Avasimme yksissätuumin pahvilaatikon. Siellä oli jättimäinen muna, joka oli kiedottuna huopaan. Halasin sitä ja huomasin sormenpäideni koskettivat juuri ja juuri toisiaan käsivarsieni ollessa munan ympärillä.
”Okei, paikka löydetty. Sitten kirjastoon”, Rose sanoi. Jätimme munan torniin, ja se näytti hyvin yksinäiseltä isossa huoneessa.
”Mistä saisimme öljyä saranoihin ja ruokaa liskolle? Meidän pitää keksiä sille nimikin”, mietin.
”Kotitontuilta öljy ja ruoka”, Rose sanoi heti.

Istuimme kirjastossa tuntikausia lukien lohikäärmeistä. Löysimme kirjan nimeltä Ihminen Emona, josta Rose luki asioita ääneen.
”Muna on pidettävä tulessa, sillä emotkin puhaltelevat niitä hautoessaan”, Rose mumisi. ”Hyvä juttu, että siellä on takka”, hän kuiskasi. ”Poikasta ruokitaan puolen tunnin välein ämpärillisellä konjakkia ja kananverta”, Rosen naama vääntyi irveeseen. ”Voiko tämä pitää paikkansa? Puolen tunnin välein! Miten se on mahdollista, kun meillä on koulukin?” Rose ihmetteli. ”Viikossa vastasyntynyt kasvaa pituudeltaan kolminkertaiseksi”, hän luki sitten. Sitten ei olisi kauan aikaa opetella käytöstapoja. Vaikka olisikin muita isompi, niin ketään ei toki saanut tallata jalkoihinsa, mietin. ”Kolmannella viikolla ruoaksi tarvitaan laatikkokaupalla rotanraatoja”, Rose luki.
”Käyköhän raaka liha? Sitä voisi saada keittiöstä vähän helpommalla”, tirskahdin. ”Vaikka Sisu välillä raahaakin lahjakseni rotanraatoja, ei niitä ihan laatikkokaupalla kerry.”
”Poikasen purema aiheuttaa ikävän ja syvän tulehduksen”, Rose sanoi. ”Okei, vältetään puremia.”

Kävimme kotitonttujen luona keittiössä, ja he suostuivat mielellään keräämään kaikkien teurastamiensa kanojen veren ämpäreihin meitä varten. Raahasimme sylikaupalla polttopuita torniin, jotta pystyisimme pitämään tulen yllä silloinkin, kun emme itse olleet paikalla. Mietimme kaikkia mahdollisia nimiä lohikäärmeelle aina kävellessämme pitkin linnan käytäviä. Päädyimme siihen, että sen olisi oltava joku ylväs ja jalo nimi. Mietimme muinaisia jästikuninkaita, kuten urhoollista Leonidasta samoin kuin Kreikan jumalten nimiä, kuten Zeus ja Atlas. Mietimme myös kuiden nimiä. Yksi suosikeistamme oli Titan, joka oli Saturnuksen suurin kuu. Pidin myös kovasti Tritonista, joka kuului Neptunuksen kuistoon.
”Titan... Minusta se on hyvä, mutta vähän lyhyt. Tykkään ehkä eniten Leonidasta. Silloin voisimme kutsua sitä Nidaksi”, Rose ehdotti.
”Triton on minun ehdoton suosikkini. Mutta on kyllä helpompi sanoa Nida”, nyökkäsin hymyillen.
”Hyvä, se on sitten päätetty eikä tarvitse sitä enää murehtia”, Rose huokasi.

Olimme saaneet kaiken valmiiksi Nidaa varten jo muutamassa päivässä. Ehtisimme hetkeksi palata normaaliin koulurytmiin ennen kuin pitäisi valvoa munan kuoriutumista. Teimme silti joka päivä läksyjä tornissa Nidan munan seurana, jotta hän oppisi tunnistamaan meidän äänemme. Pysyimmekin hyvin kouluaineiden mukana, kun luimme niitä ääneen Nidan munalle joka päivä iltamyöhään. Saavuimme Rohkelikon torniin iltaisin vasta, kun kello oli niin paljon, ettei linnassa saanut enää kuljeskella.

Scorpius jätti minut hetkellisesti juoniltaankin rauhaan Suuren salin tapahtumien jälkeen. Tai sitten hän odotti, että minä tekisin vuorostani jotain. Jätin asian hautumaan päähäni toistaiseksi.
Lopulta suostuin lähtemään seuraavana viikonloppuna Tylyahoon erään kuudesluokkalaisen luihusen Thomas Dolohovin kanssa. Voisihan sitä pitää vähän hauskaakin, enkä ollut koskaan käynyt kenenkään luihusen kanssa treffeillä. Sitä paitsi poika oli hyvännäköinen.

Kiertelimme Tylyahossa koko iltapäivän. Thomas ihmetteli, kun halusin ostaa kymmenen pullollista konjakkia. Mutisin vain, että meillä oli tiedossa pienet yksityiset juhlat muutaman kaverin kanssa. Jossain kohtaa Scorpius tuli kahden kaverinsa kanssa vastaan. He pysähtyivät meidän eteemme niin, ettemme päässeet jatkamaan matkaamme.
”Malfoy, en kaipaa mitään kepposiasi nyt”, Thomas varoitti.
”Mitä kepposia? kuhan ollaan menossa ohi ja ajateltiin vain tervehtiä”, Scorpius sanoi.
”Niitä kepposia joita yleensä viljelet, kun joku rohkelikko kulkee ohi”, Thomas sanoi kulmaansa nostaen Scorpiukselle ja vilkaisi minuun.
”En tietenkään tekisi mitään, mikä pilaisi sinun treffisi”, Scorpius sanoi virnistäen. Thomas virnisti takaisin ja minusta tuntui, että minulta meni ohi jokin sanaton viestiminen juuri sillä hetkellä. Scorpius katsoi minua vielä silmiin, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Oliko tuo tervehdys? Ja tervehtikö hän minua?

”Mennäänkö vielä käymään Kolmessa luudanvarressa?” Thomas ehdotti, kun pääsimme jatkamaan matkaamme.
”Kello on kyllä jo aika paljon ja alkaa olla pimeää. Pitäisi varmaan palata linnaan”, sanoin.
”Kyllä me yksillä kermakaljoilla ehdimme käydä”, Thomas painosti, ja minun oli pakko nyökätä myöntyvästi. Tilasimme juomat matami Rosmertalta, ja Thomas maksoi ne herrasmiehen tavoin.
”Onpas ollut mukava päivä”, hän sanoi. ”En olekaan ollut aikaisemmin rohkelikon kanssa ulkona. Sinä olit kyllä selkeästi sen arvoinen”, Thomas virnisti. Hän oli yksi heistä, jotka olivat itse nähneet paljasteluni Suuressa salissa.
”No kiitos vaan, en kyllä tiedä pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena vai loukkauksena”, naurahdin. Meillä oli minunkin mielestäni ollut oikein mukava päivä. Ehkä se, että joku on luihuinen, ei automaattisesti tarkoittanutkaan, että ihminen on kiero ja inhottava.
”Ehdottomasti kohteliaisuutena. Saanko kysyä yhtä asiaa? Olen utelias.” Nyökkäsin vastaukseksi. ”Miksi lähdit juuri minun kanssani ulos? Tiedän kyllä, että moni muukin pyysi sinua ennen minua”, Thomas kysyi ja katsoi minua uteliaasti.
”Oikeastaan…”, En ehtinyt sanoa enempää, kun ovesta ilmestyi Eleanor Zabini, kuudesluokkalainen luihuistyttö ja Thomasin entinen tyttöystävä.
”Thom, voitaisiinko me jutella?” Eleanor kysyi.
”Etkö näe, että minulla on juttu kesken?” Thomas vastasi tylysti.
”Silti”, tyttö sanoi. ”Nyt heti”, hän jatkoi, kun mitään ei meinannut tapahtua.
”Okei. Anteeksi tämä, pieni hetki vain”, Thomas sanoi. Hänen katseestaan näki selvästi, että keskeytys harmitti häntä. He menivät ovesta ulos, ensin Eleanor ja Thomas sitten perässä.
Odottelin ehkä kymmenen minuuttia, mutta koska asia näytti kestävän, kaivoin laukustani yrttitiedon kirjan. Se aine kaipasi eniten lukemista, joten kertasin tunneilla käytyjä asioita samalla, kun join kermakaljaani.
”En voi tarjoilla sinulle enempää. Minun mielestä sinun kannattaisi nyt palata linnaan, professori Boot”, kuulin matami Rosmertan sanovan. Se havahdutti minut kirjan parista. Kauankohan olin oikein lukenut? Katsoin kelloa. Olin ollut siellä jo puolitoista tuntia odottamassa. Oho, no ei taida Thomas enää palata, mietin.

Professori Boot näytti olevan aika tuhdissa humalassa. Hän keikkui tuolilla siihen malliin, että varmasti tipahtaisi kohta.
”Tottahan tokhi voith tharjoilla minulle. Olehn elämäni kuhnnossah!” professori Boot sammalsi. Tirskahdin. Matami Rosmerta näytti epätoivoiselta. Laitoin kirjan laukkuuni ja menin baaritiskin luo.
”Professori, kävelisitkö minun seuranani takaisin linnalle?” kysyin hymyillen. Minun oli vaikea pidättää itseäni nauramasta ääneen, tilanne oli jotenkin niin koominen. Professori Boot katseli minua hetken ihmeissään.
”Mitenkhäs neiti Averyh on näinh myöhäänh liikentheessä?” hän kysyi lopulta.
”Unohduin lukemaan kirjaa, enkä huomannut ajan kulua. Miten on, mennäänkö yhtä matkaa takaisin?” ehdotin uudestaan.
”Tokihan, enhän voi jätthää sinua enääh näinh myöhään yksihn kävelemäähn”, professori sanoi. Matami Rosmerta nyökkäsi kiitoksen minulle helpottuneen näköisenä. Nyökkäsin takaisin naurua pidätellen.
”Tulehan professori, mennään”, sanoin ja laitoin hänen toisen kätensä niskani taakse, että pystyin vetämään hänet pystyyn. Onneksi hänen jalkansa kantoivat, sillä en olisi mitenkään saanut kannettua häntä linnalle saakka.
Lähdimme hoipertelemaan tietä eteenpäin. En pystynyt professorin painon alla täysin hallitsemaan hänen horjahduksiaan, joten kuljimme aikamoista siksakkia tien laidasta laitaan. Professorin silmät alkoivat mennä kiinni, joten ajattelin, että keskustelu voisi pitää hänet hereillä perille asti.
”Professori saanko kysyä yhtä asiaa?”
”Ymh”, tulkitsin sen myöntäväksi vastaukseksi.
”Olen kuullut että olet animaagi, pitääkö se paikkansa?” Tämä näytti tehoavan.
”Khyllä pitää”, professori virnisti.
”Öh, miksi eläimeksi muututte?” Ihmettelin hänen yllättävää heräämistään.
”Sudekshi, haluatko nähdä? Olenh oihkein komea eläinh”, professori naureskeli saapuessamme linnan oville. Virnistin takaisin.
”Jos nyt ei kuitenkaan, sillä en tiedä kuinka sutta talutetaan.” Mieleni teki hirveästi lisätä, että ajattelin vain jos hän olisi hiiri, jolloin hänet saisi kannettua paljon helpommin. ”Toki olen kiinnostunut näkemään muodonmuutoksesi, mutta ehkä jossain toisessa tilanteessa.”
”Taidath ollah oikeassah.” Pääsimme vihdoin pimeydenvoimiltasuojautumisen luokan eteen ja mietin, selviäisikö professori itse loppumatkan huoneeseensa. Äskeiset rappuset olivat kyllä olleet aika iso kynnys, joten oli parempi saattaa hänet perille saakka.
”No niin, enää yhdet rappuset ja sitten pääset sänkyyn.” Ravistelin professoria liikkeelle.
”Ehnköh voihsi jäädä thähän nukkumaahn?” professori pyysi. Naurahdin.
”En usko, että haluat oikeasti oppilaiden löytävät sinut aamulla luokan edestä nukkumasta.” Pääsimme liikkeelle, kuljimme luokan läpi rappusten luo ja niitä ylös. Vihdoin pääsimme professorin huoneen ovelle, jolloin työnsin sen auki ja saatoin Bootin sängyn viereen. Sain juuri peiton pois alta ennen kuin hän mätkähti sängylle pitkäkseen. Kiskaisin kengät pois hänen jaloistaan ja nostin jalat sänkyyn. Siinä kohtaa alkoi jo vaimea kuorsaus kuulua. Naurahdin taas ääneen ja vedin peiton hänen päälleen. Kävelin ovelle.
”Ruususen unia”, sanoin ja sammutin valot.

Hiippailin käytäviä Rohkelikon torniin. Toivottavasti en törmää kehenkään, kello on jo reippaasti yli puolen yön, mietin. Oli pimeää, enkä nähnyt paljoakaan eteeni. Reitti oli kuitenkin tuttu. Enää käännös ja rappuset, ja sitten olisin Lihavan leidin muotokuvalla. Nurkan takana törmäsin johonkuhun.
”Valois”, kuului tuttu ääni, ja pian näinkin Scorpiuksen kasvot valossa, joka hohti hänen taikasauvastansa. Hän tuijotti minua hetken epäuskoisena. ”Tuletko sinä vasta nyt Tylyahosta? Odotitko näin kauan Dolohovia takaisin?”
Hämmästyin siitä, kuinka oikeassa hän oli ja tiesi senkin, että Thomas jätti minut sinne odottamaan. Sitten mieleeni palasi paluumatka professori Bootin kanssa. Naurahdin.
”Joo, harvinaisen hyvin veikattu”, sanoin hymyillen. Reaktioni hämmensi Scorpiusta.
”Onko siinä jotain huvittavaa? Etkö sinä ole vihainen tai loukkaantunut ollenkaan?” hän kysyi.
”Ei siinä oikeastaan ole mitään huvittavaa”, myönsin ja yritin saada kasvoni peruslukemille. ”Mutta en minä ole loukkaantunut. Ihan sama jos Thomasia ei kiinnostanut tulla takaisin. Se oli hänen valintansa. Eikä se loukannut minua, koska en minäkään häneen ihastunut ole”, sanoin ja Scorpius nyökkäsi epäilevänä.
”Mille sinä sitten naureskelet?”
”Kotimatkaseuralleni. Mutta nyt jatkan matkaa nukkumaan ennen kuin joku opettaja saa minut kiinni liikkumisesta yöllä. Hyvää yötä”, sanoin ja lähdin jatkamaan matkaa.
”Öitä”, kuului ääni jäljessäni. Ihmettelin, kuinka olimmekin voineet pitää niin normaalin keskustelun ilman että jompikumpi laukoo ilkeyksiä.

Seuraavana aamuna herätessäni näin, että Rosen sänky oli tyhjä. Olin melko varma siitä, missä sängyn omistaja oli. Puin reippaasti päälleni ja otin sängyn alta ostamani konjakkipullot sisältävän laukun. Juoksin koko matkan Nidan tornille. Miten olin unohtanut, että kuoriutuminen on niin lähellä? Kun viimein pääsin puiselle ovelle hidastin vauhtiani, vedin sen tiukasti kiinni takanani ja kävelin lyhyen tunnelin tornihuoneeseen.
”Em?” kuulin Rosen hiljaisen kysymyksen.
”Niin? Myöhästyinkö? Onko se jo kuoriutunut?” kysyin samalla, kun huomasin kaksi ämpärillistä verta seinän vieressä. Rose oli varmaan hakenut ne aamulla.
”Et, mutta se koputtelee kuoreen jo. Nostin sen juuri pois takasta. Se kuoriutuu minä hetkenä hyvänsä”, Rose sanoi kääntämättä katsettaan munasta, joka oli huopaan käärittynä takanedustalla. ”Muistitko ostaa konjakkia eilen? Minä ostin viisitoista pullollista, sillä en kehdannut ottaa enempää ja nolotti jo tuokin määrä”, Rose sanoi.
”Joo, ostin minä”, sanoin haltioituneena, laskin kassin ämpäreiden viereen ja kävelin Rosen viereen istumaan. Kohotin kättäni koskeakseni munan pintaa.
”Älä, se on polttavan kuuma. Ota tämä”, Rose sanoi ja ojensi minulle patakintaan. Istuimme siinä hiljaa varmaan vartin, kunnes muna alkoi keikkua ja koputtelu sisältä voimistui. Munaan tuli halkeama, ja me molemmat henkäisimme yhteen ääneen. Katsoimme toisiamme hymyillen innosta.
Pian jokin terävä rikkoi munan kuoreen reiän. Sen jälkeen Nida yritti työntää kuonoaan siitä ulos, mutta se ei mahtunut. Sitten käpälä raapaisi rikkoutunutta kohtaa uudestaan, ja se suureni. Nida yritti uudestaan työntää päätään siitä reiästä, ja samassa puolet munan kuoresta meni halki keskiosan yläpuolelta ja muna kellahti kumoon niin, että Nida pääsi ryömimään sieltä ulos huovalle.
”Se on niin komea”, henkäisin. Kuulin Rosen huokaisevan.
Leonidalla oli sinihopea suomuinen nahka, joka välkehti kauniisti takkatulen loimussa. Sillä oli kömpelöt jalat, ja kokoonsa nähden suuret siivet. Sen kirkkaat silmät katselivat meitä tutkien, ja sieraimet vapisivat kun se veti sisäänsä ilmassa olevia tuoksuja. Sen katse kääntyi ovella oleviin sankoihin ja se lähti vaappumaan niitä kohti.
”Öh, luulen että se konjakki on sitä varten, että sen kehittyy oikein tulensyöksemistä varten. Tyhjennä yksi pullo tähän ämpäriin, niin minä kaadan joukkoon tätä kananverta”, Rose sanoi ja nosti yhden täyden ämpärin. Aloin kaatamaan konjakkia tyhjään ämpäriin. Pian seos olikin valmis, ja veimme ämpärin Nidalle, joka oli jo puolimatkassa sen luo. Lohikäärme joi tyytyväisenä kaiken ja käpertyi syliini, kun istuin ihan vieressä ja nukahti saman tien. Hymyilimme toisillemme naurua pidätellen.
”Siirretään se tuonne viltille takan eteen, ettei se palellu”, sanoin ja otimme yksissätuumin siitä kiinni ja nostimme sen viltille.
”Oletko saanut selville, koska sen pitäisi oppia lentämään tai syöksemään tulta?” kysyin katsellen nukkuvaa Nidaa.
”Yhden kuukauden iässä sen pitäisi aloittaa lento-opinnot, tulen syökseminen onnistuu noin kahden kuukauden ikäiseltä”, Rose vastasi epävarmana.
”Kirjoitetaanko Charlielle, että meillä menee hyvin?” ehdotin ja Rose nyökkäsi. ”Oletko sinä jo syönyt? Voisin käydä aamupalalla ja hakea muutaman ämpärillisen juotavaa lisää. Voisin samalla tuoda pöllösi ja kirjoitusvälineet.”
”Olen syönyt jo, mutta käy vain. Jään vahtimaan tänne”, Rose sanoi.

Lähdin juosten. Hain ensin Rohkelikkotornista kirjoitusvälineet ja nappasin muutaman koulukirjan ajankuluksi. Sitten suunnistin Suureen saliin ja söin niin nopeasti kuin pysyin. Lähinnä hotkin aamiaisen ja lähdin taas juosten ulos.
”Emily?” epävarma ääni pysäytti minut. Katsoin suuntaan josta se kuului. Luokseni käveli Thomas Dolohov, joka oli eilisillä treffeillä jättänyt minut yksin Sianpäähän.
”Niin?” kysyin malttamattomana. Halusin jatkaa matkaani.
”Olen pahoillani eilisestä”, Thomas sanoi sen näköisenä, että tarkoitti sitä.
”Ei se mitään, sellaista sattuu”, sanoin huolettomana. ”Olen kyllä kiinnostunut kuulemaan, että minne katosit?” jatkoin. Thomas näytti vaivaantuneelta. ”Hmm, se on monimutkainen juttu..”, hän sanoi kierrellen. Tuskin mitään hyvää syytä oli siis tulossa.
”No antaa olla, unohdetaan koko eilinen”, sanoin huolettomasti. ”Minun pitää nyt mennä. Moikka.”
Thomas näytti siltä kuin ei olisi halunnut unohtaa koko eilistä, mutta en antanut hänelle mahdollisuutta enää vastata, vaan jatkoin matkaani juosten keittiölle.

Juuri kun olin tulossa keittiöstä ulos kahden ämpärin kanssa, törmäsin johonkuhun.
”Professori Boot”, sanoin kun huomasin kuka hän oli. ”Saanko tiedustella vointianne?” kysyin hymyillen, kun muistin eilisen illan.
”Ymh? Anteeksi se eilinen, pääsi riistäytymään käsistä”, professori sanoi ja painoi kämmenensä ohimolle.
”Paras lääke krapulaan on, että juo paljon vettä ja syö makeaa, koska alkoholi haihduttaa nestettä ja laskee verensokeria”, neuvoin hymyillen. Professori naurahti takaisin.
”Kiitos vinkistä.”
”Älä sitten unohda, että lupasit näyttää minulle muodonmuutoksesi. Sanoit, että se on komeaa nähtävää”, virnistin. Oli pakko vähän piikitellä. Professori Boot virnisti takaisin.
”Taisi vähän juttu lentää eilen. Pääsin silti sänkyyni asti.” Professori ei tainnut muistaa ihan kaikkea.
”Niin, minun taluttamanani. Hyvää päivänjatkoa professori, minun pitää mennä”, hymyilin ja jatkoin matkaa. Näin kuinka hänen ilmeensä jäi miettiväiseksi. Melkein aavistin, kuinka hän yritti muistella eilisillan tapahtumia. Onneksi hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota ämpäreihini. Millähän ihmeellä olisin ne selittänyt?

Pääsin vihdoin perille takaisin Nidan torniin. ”Mikä sinulla oikein kesti?” Rose kysyi.
”Ai niin, se pöllö, en muistanut sitä. Törmäsin Professori Bootiin äsken”, sanoin. Rosen ilme oli kauhistunut. ”Ei hätää, hänellä oli krapula, ja törmäsimme keittiön ovella. Hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota ämpäreihin”, sanoin. Rose huokasi. ”Onneksi.”
”Minulla olikin aikamoinen ilta eilen. En ollenkaan muistanut kertoa.”
”No, miten treffit menivät luihusen kanssa? Näytät ainakin selvinneen hengissä”, Rose kysyi kannustaen jatkamaan. Kerroin sitten eilisistä treffeistä, siitä kuinka Thomas jätti minut yksin Kolmeen luudanvarteen ja kotimatkasta taluttaen humalassa olevaa professori Bootia. Rose naureskeli jutulleni.
Kirjoitimme Charlielle kirjeen, jossa kerroimme Nidan kuoriutumisesta ja kehuimme valtavasti hänen komeuttaan. Loppupäivä meni puolen tunnin välein ruokkien Nidaa ja läksyjä lueskellessa. Kävimme vuorotellen syömässä, muuten istuimme koko sunnuntaipäivän tornissa.

Olimme tuskailleet jo etukäteen sitä, kuinka ihmeessä selviytyisimme puolen tunnin välein tornille ruokkimaan Nidan. Keksimme kuitenkin kohtalaisen hyvän systeemin. Aina toinen meistä lähti ”vessaan”, kun tuli ruokkimisen aika. Kun Nida oli kylläisenä nukahtanut, sille laitettiin ämpäri valmiiksi verellä ja konjakilla täytettynä odottamaan seuraavaa heräämistä. Niin se selvisi seuraavan tunnin yksin. Sitten taas toinen meni käymään siellä ja teki saman asian. Tosin yöunet jäivät vähän vähiksi, kun vietimme vuorotellen öitä Nidan luona ruokkien sitä. Onneksi sentään läksyt oli tehty huolellisesti, kun tornissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä Nidan nukkuessa.
Nida kasvoi silmissä, oikeasti pelottavaa tahtia. Kolme päivän päästä kuoriutumisesta se oli jo puolet isompi kuin syntyessään. Se innostui valtavasti aina, kun menimme katsomaan sitä. Se oli kovin leikkisä ja hellyttävä. Puolentoista viikon päästä Nida alkoi näykkiä meitä aina, kun olimme sen luona.
”Tuo täytyy saada loppumaan heti”, Rose sanoi minulle, kun Nida tarttui hampaillaan hänen kaapunsa helmaan. Niinpä aloimme opettaa Nidalle mitä ”ei” tarkoitti.

Arvelimme kuitenkin hänen kaipaavan kiinteämpää ruokaa. Niinpä aamulla, kun löysin makuukamarin matolta kolme rotanraatoa, jotka Sisu ja Pippuri olivat arvatenkin yöllä metsästäneet, käärin ne pyyhkeen sisään ja laitoin laukkuuni. Menimme käymään Nidan luona ennen aamupalaa, ja tarjosin rotanraatoja sille. Lohikäärme nappasi innoissaan yhden rotista ja piteli sitä etukäpälillään paikallaan samalla, kun alkoi kiskoa suullaan palasia rotasta.
”Yäk, tätä minun ei tarvitse nähdä ennen aamupalaa!” Rose sanoi ja lähti ovesta ulos.
”Nähdään tunnin päästä, Nida”, sanoin ja juoksin Rosen perään aamupalalle.
”Enää kolmisen päivää täytyy juotella konjakkiseosta, ja sitten voidaan siirtyä täysin kiinteään ruokaan”, laskeskelin.
”Voin hakea samalla lihaa keittiöstä, kun haen muutaman uuden ämpärin. Varmaan on hyvä, että hetken aikaa on molempia ruokia vielä tarjolla. Voin käydä siis ensimmäisellä ruokintareissulla tänään”, ehdotin.
”Sopii. Hyvä ettei tarvitse sekoitella niitä nesteitä kauempaa, se on niin ällöttävää”, Rose sanoi.

Kun olin palaamassa Nidan luolta tunnille, näin professori Bootin käytävällä.
”Hei professori. Olen miettinyt, että haluaisin opetella animaagiksi. Ja koska sinulla on siitä niin hyvä kokemus ja olet meidän muodonmuutoksien professorimme, niin voisitko opastaa minua?” Olin miettinyt tätä jo jonkin aikaa. Professori Boot näytti epävarmalta.
”Ja missähän välissä sitä sinulle opettaisin, neiti Avery? Ja mitä muut professorit sanovat, jos viettäisin niin paljon kahdenkeskeistä aikaa oppilaan kanssa?” professori kysyi epävarmana.
”No, monet opettajat pitävät tukiopetusta niille, jotka sitä osaavat pyytää ja jotka sitä tarvitsevat”, suostuttelin. Professori näytti mietteliäältä.
”Hyvä on, minä mietin asiaa”, hän sanoi ja virnisti.


A/N: Kommenttia, kiitos?
« Viimeksi muokattu: 11.01.2010 08:23:34 kirjoittanut MinaVaan »

rrooooosa

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #4 : 11.01.2010 22:17:35 »
Tykkäsin tästä taas kerran..!
Jatkooo ja nopeeestiiiiiii<3
<3

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #5 : 13.01.2010 09:20:59 »
rrooooosa kiitos  kommentista, nyt tuli jatko melko nopeasti :)
Tässä myös tarjolla sitä draamaa mitä alku genreihin lupailin :D Betani on uskomattoman nopea ja tehokas, kiitos siitä!



3. Muodonmuutos

Illalla olimme kaksin Rosen kanssa makuusalissa.
”Pyysin professori Bootia opettamaan minulle animaagin muodonmuutoksen”, töksäytin. Rose nosti katseensa Me Noidat -lehdestä, jota oli ollut lukemassa.
”Onko sinulla tekemisenpuutetta, vaikka olemme kuudesluokkalaisia ja saamme kasan läksyjä joka päivä? Ja vielä sen lisäksi yritämme piilottaa hirmuista vauhtia kasvavaa lohikäärmevauvaa linnaan, jossa asuu satoja ihmisiä samaan aikaan?” Rose ihmetteli.
”No ei, mutta tämä on täydellinen tilaisuus ja tiedät, että se on kiinnostanut minua jo pitkään”, sanoin. ”Eikä hän vielä luvannut mitään, sanoi miettivänsä asiaa.”
”Mikäs siinä”, Rose sanoi hymyillen. ”Mutta katsokin, ettet jätä minua yksinhuoltajaksi”, hän varoitti vakavana ennen kuin purskahti nauruun.

Lopulta professori Boot kuitenkin myöntyi opettamaan minulle animaagin muodonmuutoksen. Niinpä saavuin luokan eteen sovittuna päivänä illallisen jälkeen ja koputin oveen.
”Sisään”, kuului miehen ääni luokasta. Avasin oven ja huomasin, että professori Boot oli raivannut tilaa luokan eteen. Pulpetit olivat seinän vieressä ja tuolit niiden edessä kuin katsomona. Kävelin luokan eteen tyhjään tilaan professorin luo.
”Iltaa, oletko valmis aloittamaan?” hän kysyi. Nyökkäsin jännittyneenä.
”Okei, mitä tiedät animaagin muodonmuutoksesta?” professori Boot kysyi.
”Että se ei ole synnynnäinen lahja, vaan animaagiksi voi vain opetella. Sitä eläintä, joksi muuttuu, ei voi valita, vaan se määräytyy lähinnä luonteen perusteella”, vastasin. Professori nyökkäsi.
”Aloitetaanko sitten?” hän kysyi.
”Näytätkö mallia?”
”Ei siihen voi näyttää mallia”, professori naurahti. ”Voin kyllä tehdä muodonmuutoksen edessäsi, mutta et sinä siitä mitenkään hyödy”, hän sanoi.
”Tiedän. Olisin vaan halunnut nähdä suden”, hymyilin. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”Sulje vaikka aluksi silmäsi. Se auttaa keskittymään oikeisiin asioihin. Eläin ei tiedosta tunne-elämää niin kuin ihminen. Eläin turvautuu vaistoihinsa ja aisteihinsa. Keskity siihen mitä kuulet, mitä haistat ja mitä tunnet. Sinun pitää tiedostaa vartalosi, mutta ei sen muotoa. Ensimmäisen muutoksen jälkeen se on helpompaa, koska tiedät miksi muutut ja voit keskittyä siihenkin”, professori neuvoi. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Tunsin viileän ilman täyttävän keuhkoni ja kuulin meidän molempien hengitykset. Aistin ilman viileyden lämpimällä ihollani. Seisoin siinä ainakin vartin ennen kuin avasin turhautuneena silmäni. Professori Boot nauroi, kun näki ilmeeni.
”Ei kukaan sanonut, että se olisi helppoa. Okei, yritä siirtyä siihen tilaan, missä seuraat vain vaistoa ja aisteja. Eläimellä on paremmat aistit kuin ihmisellä. Yritä havaita ympäristöäsi vielä enemmän. Jätä kaikki tunteet taaksesi.”
Yritin uudestaan, suljin silmäni ja jätin kaiken muun taakse paitsi sen mitä aistin. Tein sen uudestaan ainakin seitsemän kertaa ilman että mitään tapahtui.
”Uskotko sinä, että voit onnistua siinä?” professori kysyi, kun avasin taas silmäni yhden turhan yrityksen jälkeen.
”Aluksi uskoin, en varmaan enää”, sanoin epätoivoisena.
”Okei, se että uskot kykyihisi on erittäin tärkeää. Jospa jatketaan ensi kerralla uudella uskolla?” professori Boot ehdotti. Nyökkäsin. Tuskinpa siitä mitään tänään enää tulisi.

”Professori, saanko kysyä, miksi sinä alunperin ryhdyit animaagiksi?” kysyin uteliaana.
”Sano vain Andrew, kun olemme kahden. Professoriksi sanominen saa minut tuntemaan itseni vanhaksi”, hän sanoi. ”Itse asiassa se oli vahinko. Ensirakkauteni oli jättänyt minut ja halusin vain paeta todellisuutta. Muodonmuutos on paras keino paeta tunteitaan”, Andrew naurahti. ”Ja kuten sanoin, toinen kerta on sitten helpompi. Parin vuoden päästä muuttuminen hahmosta toiseen on sinulle yhtä helppoa kuin paidan vaihtaminen”, hän sanoi hymyillen minulle.
”Vahingossa! Sinä teit vahingossa jotain, mihin minä olen ponnistellut pitkän illan saamatta aikaiseksi edes pientä karva tupsua!” puuskahdin turhautuneena.
”Kyllä se siitä alkaa sujua”, Andrew sanoi nauraen turhautumiselleni. ”Jatketaanko ylihuomenna taas illallisen jälkeen?” hän kysyi.
”Joo”, sanoin epävarmana miettien, montako iltaa tässä menisi seistessä silmät kiinni Andrewn huoneessa, saamatta mitään aikaan. ”Hyvää yötä ja kiitos”, hymyilin.
”Hyvää yötä”, hän vastasi virnistäen. ”Kyllä se siitä lähtee”, hän sanoi varman kuuloisena.

Seuraavana päivänä en pahemmin keskittynyt tunneilla, vaan mietin vain eilistä iltaa Andrewn kanssa. Mieleni olisi kovasti tehnyt jatkaa heti tänään harjoituksia. Olin yön aikana saanut uutta luottamusta itseeni ja muodonmuutokseen. Viihdyin Andrewn seurassa, ja kun olimme kaksin, hän ei ollut professori enkä minä oppilas. Olimme ennemminkin ystäviä.

Onneksi kertasimme illalla Nidan luona tunneilla käydyt asiat, sillä huomasin, että yli puolet asioista oli mennyt minulta ohi sinä päivänä. Nida katseli kiinnostuneena touhujamme ja yritti aina välillä napata sulkakynän jommankumman kädestä.
Tänä iltana oli kuitenkin tiedossa jotain mahtavaa. Leonidas oli nyt päivälleen kuukauden vanha, ja lentoharjoitukset voisivat alkaa. Kun olimme saaneet läksyt tehtyä, Rose katseli ikkunasta ulos ja sanoi:
”Voisimme aloittaa lentoharjoitukset heti kun hämärtyy.” Nyökkäsin.
”Minä voin käydä nyt hakemassa luudat, niin olemme sitten valmiina”, ehdotin.
”En kyllä vieläkään usko, että se on hyvä idea. Emme ole kovinkaan loistavia lentäjiä”, Rose sanoi epäillen.
”Jonkun täytyy näyttää sille mallia”, totesin, ennen kun lähdin.

Hain huispauskentän luutavarastosta kaksi koulun luutaa. Törmäsin kentälle tulleeseen Scorpiukseen. Ilmeisesti luihuisilla oli harjoitukset alkamassa.
”Mihin sinä noita tarvitset?” Scorpius kysyi uteliaana.
”En mihinkään”, sanoin vältellen.
”Minä kun luulin, ettet pidä valehtelijoista”, hän sanoi kulmaansa kohottaen.
”Tahallaan valehtelu on väärin, mutta totuutta ei tarvitse kertoa niille, joille se ei kuulu”, korjasin ja jatkoin matkaani. Scorpius jäi katsomaan jälkeeni ihmetellen.

Pääsin onneksi Nidan torniin törmäämättä muihin ihmisiin. Vihdoin pimeäkin laskeutui, ja pystyimme aloittamaan. Avasimme pariovet ulkotasanteelle ja kävelimme sinne luutien kanssa. Nida seurasi meitä kiinnostuneena. Istuimme molemmat luutiemme selkään ja nyökkäsimme toisillemme ennen kuin ponkaisimme ilmaan. Nousimme suoraan tornin yläpuolelle ja jäimme sinne kaartelemaan. Nida kiipesi kaiteelle päästäkseen mahdollisimman lähelle meitä ja päästi kimeän huudon peräämme. Nostimme vähän korkeutta, ja samassa Nida hyppäsi tornin katolle ja kiipesi sitä pitkin niin ylös kuin pääsi, jättäen kynsillään pahaa jälkeä katon laattoihin. Nida huusi uudestaan meidän peräämme ennen kuin hyppäsi. Katsoimme huolestuneina sen tippumista hurjaa vauhtia alaspäin. Vihdoin se sai tuulta siipiensä alle ja kohosi ilmaan.
”Jes! Wuhuu!” Rose huusi niin, että tyynessä yössä kaikui.
”Älä nyt koko linnaa herätä”, nauroin hänelle.
Laskeuduimme takaisin tasanteelle katselemaan Nidan ylvästä lentoa tähtitaivasta vasten. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Olin niin ylpeä sen rohkeasta hypystä ja toisaalta katselin haltioituneena lohikäärmeen kaartelua ilmassa. Se oli selvästi syntynyt lentämään.
”Mitä jos se ei tule takaisin?” Rose kysyi huolestuneena, kun Nida lensi aina välillä pois näkyvistä.
”Kyllä se tulee”, sanoin lohduttaen, vaikka en ollutkaan yhtään varma.
Nida kuitenkin lopulta tuli, laskeutuen kömpelösti kiviselle ulkoilutasanteelle innostuneena ja ylpeänä uudesta taidostaan.
”Laskeutumista täytyy kyllä harjoitella vielä”, Rose naurahti.
”Se meni kyllä paljon helpommin kuin ajattelin”, sanoin hänelle, kun kävelimme Rohkelikon tupaan.
”Niinpä”, Rose myönsi.

Iltaisin Nidan lennellessä huomasimme, että pystyimme kutsumaan sen luoksemme viheltämällä. Se kävi hyödylliseksi, sillä Nida nautti lentämisestä, emmekä olisi muuten saaneet sitä takaisin tornille, kun olimme itse lähdössä nukkumaan.

Seuraavalla viikolla harjoittelin taas muodonmuutosta, mutta en ollut edistynyt mihinkään.
”Saanko uteliaisuuttani kysyä, aiotko rekisteröityä animaagiksi? Se on suositeltavaa, vaikka näin meidän kesken voin kertoa, että yli puolet animaageista ei rekisteröidy. Rangaistukset ovat kuitenkin ankaria ja joku voi saada selville taitosi ja käyttää sitä sinua vastaan”, Andrew kysyi, kun olin taas eräänä iltana viettämässä aikaa hänen huoneessaan silmät kiinni seisten.
”Aion, mikäli eläin, joksi muutun ei ole sika tai ötökkä”, vastasin. ”Koska jos se on jompikumpi niistä, en aio enää ikinä tehdä muodonmuutosta uudelleen.”
Andrew nauroi vastaukselleni ja nyökkäsi. Jatkoin taas yrittämistä. Muutamalla kerralla sain terävät kynnet ja joskus viiksikarvatkin. Andrew poisti ne aina sauvan heilautuksella ja kehotti minua jatkamaan yrittämistä.

”Ei pelkoa, en ole sika tai ötökkä”, sanoin myöhemmin Roselle Rohkelikkotornissa.
”Onnistuitko näin vähällä harjoituksella?” Rose kysyi innostuen. Kohotin kulmaani hänelle mahdollisimman epäuskoisella ilmeellä. Eihän kukaan oppinut animaagiksi muutamassa viikossa.
”En, mutta sain muutaman viiksikarvan”, virnistin. ”Mennäänkö Nidan luo tekemään läksyt?”
”Joo, taitaa olla minun vuoroni hakea Nidalle sapuskat keittiöstä.”
”Niin taitaa olla. Minä vien läksykirjat edeltä”, sanoin.

Istuin takan edessä nojaten Nidan kylkeen. Olin jo aloittanut läksyjen teon. Kuulin kolinaa ja käänsin katseeni ovelle. Rose ilmestyi pian eteistunnelista leveästi hymyillen.
”Hei”, sanoin ja käänsin katseeni takaisin kirjaan.
”Hei”, Rose sanoi ja käveli Nidan pään luo silittämään sitä, antaen sille raakaa lihaa ämpärillisen. Hetken Rose kierteli hermostuneen oloisena huonetta, ja minä katsoin häntä ihmetellen. Hänen suunsa oli hymyssä ja hän tuijotti kivilattiaa onnellisen näköisenä niin, että silmät tuikkivat.
”Mitä?” kysyin ihmetellen, ja Rose virnisti.
”Lysanderin Scamander pyysi minua iltakävelylle tänään.”
”Okei”, vastasin.
”Hän on niin kohtelias ja huumorintajuinen ja huomaavainen ja komea ja ihana”, Rose luetteli.
”Okei”, vastasin taas.
”Ja hän pyysi minut iltakävelylle!” Rose huokasi.
”Sanoit tuon jo. Hän on ihan samannäköinen kuin veljensä, miten sinä erotat heidät?” kysyin kiusaten. Lorcanin ja Lysander Scamander olivat kuudesluokkalaisia korpinkynsiä ja identtiset kaksoset.
”Ajattelin vain, että kai sinä pärjäät läksyjen kanssa yksin, koska sovin tapaavani hänet viiden minuutin päästä ulko-ovilla”, Rose sanoi virnistäen ja sivuuttaen minun kysymykseni.
”Mene ihmeessä, viisi minuuttia taisi mennä jo siinä, kun kiipesit tänne torniin”, huomautin.
”Hitsi”, Rose havahtui ja lähti tornista juoksujalkaa. Naurahdin hänen touhotukselleen ja syvennyin taas läksyihin.

Seuraavana viikonloppuna heräsimme aikaisin, jotta pystyimme raahaamaan kokonaisen paistetun porsaan ja kolme ämpärillistä raakaa lihaa Nidalle syötäväksi ilman, että käytävillä vielä liikkui ihmisiä. Olimme pakanneet koulutavarat mukaan, sillä aikomuksenamme oli tehdä kaikki rästiin jääneet tutkielmat ja kerrata tunneilla käytyjä asioita. Nida työnsi päänsä vastaan eteiskäytävään, kun kuuli äänemme. Se oli valtava nykyään, noin täysikasvuinen. Onneksi se ei kasvanut enempää.
Kippasimme ruoat lattialle, missä se alkoi maiskuttaa niitä tyytyväisenä. Avasimme koulukirjat ja levittelimme ne ympärillemme tuttuun tapaan. Nidan syötyä se katseli hetken touhujamme ja yritti taas napata sulkakynää kädestäni. Kutittelin sen kuonoa, kunnes se yhtäkkiä aivasti, ja sähkönsininen liekki leimahti sen kidasta. Silmämme suurenivat yllättyneinä, ja vasta hetken päästä huomasin, että kaapuni helma oli tulessa.
”Aquatulio”, mumisin ja sammutin tulen taikasauvani päästä tulleella vesisuihkulla. Emme osanneet sanoa mitään. Tuijotimme vain toisiamme ja Nidaa hämmentyneinä jonkin aikaa.
”Kyllähän tämä oli odotettavissa”, Rose sopersi.
”Lohikäärmeet syöksevät tulta.” Sanoin asian, joka oli itsestään selvä.
”Meidän pikkuisemme on nyt aikuinen”, Rose sanoi haikeana.  Nidakin näytti hämmentyneeltä. Kohta se kuitenkin taisi keksiä jutun jujun, koska se syöksi uudestaan tulta kidastaan, tällä kertaa onneksi takkaan päin. Sen liekki oli kauniin sininen.

Tuntui, että olin sulkemassa silmiäni miljoonatta kertaa. Terästin aistejani ja seurasin vaistoa. Tuttu tietoisuuden laajeneminen ympäristöstä häivähti mielessäni, mutta katosi saman tien. Avasin silmät ja Andrew virnisti, katsoen taakseni. Seurasin hänen katsettaan ja huomasin itselläni pitkän hännän.
”Taidat olla jokin kissaeläin”, Andrew mietti ääneen ja poisti häntäni. Innostuin yrittämään uudella puhdilla. Kissaeläin kuulosti hyvältä.
Yritin uudestaan, suljin silmäni ja jätin kaiken muun taakseni paitsi sen, mitä aistin. Yritin laajentaa tietoisuutta ympäristöstä. Saavuttaessani tietoisuuden, päästin kaikesta muusta irti paitsi siitä. Tällä kertaa se ei kadonnut. Avasin silmäni ja huomasin katsovani maailmaa paljon matalammalta. Näin edessäni Andrewn hymyilevän, katsoin jalkoihini ja näin isot tassut, joista pilkisti terävät kynnet. Takanani pitkä häntäni heilahteli puolelta toiselle hermostustani. Näin seinällä peilin ja hyppäsin pulpetille, joka oli sen edessä. Heijastuksesta näin puuman, joka oli harmaan beige sävyltään. Yritin virnistää, mutta paljastinkin vain terävät hampaani. ”Okei, mitäs nyt sitten?” ihmettelin ääneen, mutta suustani tuli vain karhea maukaisu. Andrew naurahti.
”Voit muuttaa muotosi takaisin keskittymällä omaan ruumiiseesi sellaisena kuin sen tunnet. Keskity nyt tunteisiisi”, hän neuvoi, samalla kun nousi seisomaan. Tein niin. Ihmishahmo oli kuitenkin niin tuttu minulle, että löysin helposti tuttuja tunteita, kun etsin niitä. Horjahdin kun muutuin. Minulla olikin vain kaksi jalkaa, joiden päällä piti tasapainotella.
Andrew otti minut kiinni ennen kun tömähdin lattialle saakka. Seisoimme kasvotusten vasten toisiamme, hetken mieli johteesta kurkotin huulillani lähemmäs hänen huuliaan, ja Andrew liikahti myös vastaan. Huulemme kohtasivat vain sekunnin. Se tuntui niin pehmeältä ja lämpöiseltä. Sitten Andrew käänsi päätään niin, että vain otsamme nojasivat toisiinsa.
”En voi”, hän kuiskasi, veti keuhkot täyteen ilmaa ja astui askeleen kauemmaksi surullisen näköisenä. Andrew siirsi hiussuortuvani korvan taakse ja pyyhkäisi sormillaan leukapieltäni hellästi. ”Minä olen opettaja ja sinä oppilas, vaikka se ei siltä ole meidän kesken tuntunutkaan”, hän huokaisi. ”Olet oppinut kaiken, mitä voin opettaa animaagin muodonmuutoksesta. Loppu on pelkkää harjoittelua, jonka voit tehdä yksinkin”, hän sanoi haikean kuuloisena ennen kuin poistui jättäen minut yksin luokkahuoneeseen. Kiva, pilasin sitten tämänkin, ajattelin ennen kuin lähdin kävelemään Rohkelikkotornille.

Rose istuskeli oleskeluhuoneessa Alicen kanssa, kun tulin muotokuva-aukosta läpi.
”Hei”, sanoin tytöille. ”Rose, voidaanko jutella?” kysyin lopulta.
”Totta kai. Mennään makuusaliin, se on tyhjillään.” Kävelimme rappuset ylös ja Rose sulki oven perässään.
”No, miten meni muodonmuutos?” hän kysyi.
”Onnistuin siinä ensimmäistä kertaa ja muutun puumaksi”, sanoin haikeana.
”Ja miksi et hypi tasajalkaa ja huuda ’jee’, vaan näytät ennemminkin siltä, kuin olisit maasi myynyt?”
”Koska tein jotain typerää.” Ääneni oli vain kuiskaus. Selitin, kuinka olin suudellut Andrewta, ja kuinka hän oli sanonut, ettei voi opettaa enää minua. Rose katsoi minua hämmentyneenä kun lopetin. Olimme hetken hiljaa.
”Sinun kuuluisi sanoa jotain lohduttavaa, tiedätkös?” sanoin lopulta kyllästyneenä.
”Siis joo, en vaan saa millään ajatuksiani kasaan. Et ole koskaan tehnyt mitään tuollaista, enkä oikein tiedä mitä sanoa”, Rose sanoi lopulta. Huokasin ja katsoin kattoon.
”Aloitetaan helpommasta. Kuinka ihmeessä voin kehittyä kunnolla animaagiksi ilman opettajaa?” mutisin.
”No tuo on helppo. Professori Boot sanoi, että loppu on harjoitusta, etkä olisi edes tarvinnut häntä enää. Tiedät jo, kuinka muutos tapahtuu”, Rose sanoi varmana.
”Okei, jos olet varma”, sanoin piristyneenä, ”entäs, kuinka kehtaan tulla enää ikinä muodonmuutostunnille, kun suutelin opettajaa, joka kaiken lisäksi torjui minut?” kysyin hämilläni.
”No, ei kai siinä muu auta kuin mennä vaan”, Rose sanoi lopulta ja halasi minua. ”Kaikkeen sinä itsesi järjestät”, hän naurahti.
”Kiitos”, naurahdin myös.
”Haluatko nyt kuulla hyviä uutisia?” Rose kysyi.
”No?”
”Sander ja minä seurustellaan”, Rose sädehti.
”Sander?” kysyin hämilläni.
”Niin, Lysanderista on vaikea keksiä lempinimeä”, hän naurahti.
”Olen onnellinen puolestasi”, hymyilin Roselle.

Seuraavalla viikolla eräänä aamuna Rose sai kirjeen aamupostin mukana. Hänen nostaessaan katseen kirjeestä hän näytti surulliselta.
”No?” kysyin huolissani. ”Mitä on tapahtunut?”
”Lue itse”, Rose sanoi ja antoi kirjeen minulle.


Hei Rosie ja Emily!

Mitä kuuluu? Miten Leonidas voi? Lentäminen on jo opittu? Ja hienot siniset liekit nähty? Tehtävänne on siis suoritettu. Tulen käymään Hagridin luona kylässä noin viikkoa ennen teidän joululomaanne, jolloin lennän Leonidaksen kanssa Romaniaan. Näette hänet sitten kesällä kun tulette meille töihin.

Terveisin tuleva työkaverinne,
Charlie Weasley


”Mitä? Ei hän voi viedä Nidaa! Sehän on julmaa! Ihan kuin antaisi koiranpennun ja sitten kun toinen on kiintynyt siihen, vie sen pois!” sanoin hysteerisenä.
”Ehdotetaan hänelle, että tuomme Nidan kesällä, kun tulemme itsekin”, Rose ehdotti ja minä nyökkäsin. Rose kaivoi koululaukustaan kynän ja pergamentin, raapusti siihen lyhyen kirjeen ja sitoi sen saman pöllön jalkaan, jonka mukana kirje oli tullutkin. Pöllö huhuili innokkaana palaamaan kotiin ja lehahti siivilleen. Silloin Sander ilmestyi Rosen taakse ja suikkasi hänen poskelleen suukon.
”Huomenta neidit”, hän tervehti.
”Huomenta”, me sanoimme yhteen ääneen.
”Jos arvon neidit ovat syöneet, voisimme siirtyä muodonmuutosluokan suuntaan. Siellä on ensimmäinen tuntimme”, sanoi Lorcanin, Sanderin veli, joka ilmestyi paikalle.
”Joo, eiköhän mennä”, Rose sanoi ja minä voihkaisin. Rose virnisti takaisin.

Muodonmuutostunnilla pidin katseeni visusti taululla tai muistiinpanoissa. En vilkaissutkaan Andrewta. Rose huomautti aina noin viiden minuutin välein professori Bootin vilkaisseen minua. Olin helpottunut, kun tunti oli ohi.
”Ei se ainakaan enää pahemmaksi voi muuttua”, Rose lohdutti.

Päivällä lounaan aikaan saapuikin vastaus Charlielta.
"No, mitä hän sanoo?" hoputin Rosea, joka luki kirjettä. Hän nosti katseensa minuun masentuneena.
"Että Nida tarvitsee myös kokemuksia oikeasta elämästä pärjätäkseen muiden lohikäärmeiden kanssa. Sellaista, jota me emme voi hänelle antaa tai opettaa. Ja että näemme keskiviikkona huispauspelin aikaan, koska silloin kaikki ovat kentällä, ja voimme kuljettaa Nidan huomaamattomammin", Rose huokaisi.
”Minun tulee ikävä Nidaa, vaikka näemmekin sen kesällä”, sanoin.
”Eipähän tarvitse murehtia, että joku näkee sen illalla lentämässä tai sitä mitä tekisimme joululoman kanssa, kun sitä ei voi jättää yksin”, Rose sanoi lohduttaen.

Päivä kului hitaasti, mutta vihdoin tunnit loppuivat. Olin päättänyt viettää koko illan Nidan luona. Rose ja Sander todennäköisesti kuhertelisivat jossain, mutta minä en halunnut menettää mitään viimeisistä ajasta lohikäärmeemme kanssa. Surullista, että Nida lähtisi pian Romaniaan. Nautin kovasti siitä, että sain viettää aikaa sen luona. Linna tuntuisi tyhjemmältä ilman jättimäistä lohikäärmettä. Torni olisi taas pian autio, eikä kukaan enää sytyttäisi takkaan tulta tai temmeltäisi kivilattialla.

Lähdin vasta illalla Nidan luota. Kello oli melko paljon, mutta ei vielä liikaa käytävillä liikkumiseen. Olin jo melkein Rohkelikkotornilla, kun huomasin hahmon nojaamassa seinään edessäni. Tunnistettuani hänet jatkoin matkaani ärtyneenä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyin tylysti. Scorpius vain virnisti.
”Olit oikeassa”, hän sanoi. Pysähdyin hänen kohdalleen, sillä uteliaisuuteni heräsi.
”Yleensä olen. Mutta missä tällä kertaa?” kysyin piikitellen. Scorpius ei vastannut heti, vaan astui lähemmäs minua. En voinut peruuttaa, koska selkäni takana oli kiviseinä.
”Siinä, etten saisi sinua mielestäni”, Scorpius sanoi lopulta. ”Usko pois, olen yrittänyt kyllä”, hän naurahti. Katsoin häntä epäuskoisena kulmieni alta. Vihjasiko hän siihen Suuren salin tapahtumaan?
”Ilo ei ollut kyllä minun puolellani, jos meinaat sitä, kun riisuit minut julkisesti”, töksäytin.
”Olen pahoillani siitä. Se meni liian pitkälle. Vaikka en kyllä tiennyt, että vaatteesi lähtisivät niin helposti”, hän sanoi pahoillaan olevana.
”En tiennyt minäkään”, totesin. Scorpius otti minua leuan alta kiinni, kohotti kasvojani ja kumartui suutelemaan huuliani. Tunne oli huumaava. Perhoset lepattivat vatsassani hänen kosketuksestaan. Hän laittoi kätensä vyötäröni taakse ja veti minut tiukemmin itseään vasten. Kiedoin käteni hänen niskansa taakse, jotta voisin vetää hänet lähemmäs.

Samassa kuulin tömähdyksen vähän matkan päästä. Irrottauduin haluttomana Scorpiuksen syleilystä ja katsoin äänen suuntaan. Näin Andrewn silmissä katkeran surullisen ilmeen ennen kuin hänen tilallaan seisoi valkohopea susi. Susi häipyi välittömästi siihen suuntaan, josta professori oli tullut. Lattialle jäi kaksi kirjaa. Ilmeisesti ne olivat aiheuttaneet tömähdyksen pudotessaan. Irrotin otteeni Scorpiuksesta.
”Ensimmäinen kerta, kun joku professori käyttäytyy noin nähdessään käytävällä kuhertelevan parin”, hän sanoi. Katsoin poikaa epäuskoisena, suljin silmäni ja kallistin päätäni niin, että se kolahti kiviseen seinään takanani. Päässäni kaikuivat Andrewn sanat ”muodonmuutos on paras keino paeta tunteitaan”. Olin satuttanut häntä. Huokasin ja avasin silmäni. Luikahdin Scorpiuksen käden alta suden perään. Scorpius otti kuitenkin ranteestani kiinni ennen kuin ehdin pidemmälle.
”Mitä...?” hän ehti aloittaa, ennen kuin kuulin Antonin äänen.
”Sinun olisi parempi irrottaa ne saastaiset näppisi Emilystä ennen kun minä ehdin räpsäyttää silmiäni”, hän murahti. Scorpius irrotti välittömästi. Anton seisoi siinä Jasperin ja Micaelin kanssa, eikä Scorpiuskaan niin tyhmä ollut, että tappelisi yksin kolmea vastaan. Hän vilkaisi minua silmissään epäröintiä ennen kuin lähti rappusia alas.
”Mihin olit matkalla?” Anton kysyi hymyillen.
”Minun pitää vielä käydä äkkiä kirjastossa”, huijasin katsoen Scorpiuksen perään. Ei tässä näin pitänyt käydä.
”Okei, nähdään tuvassa”, Anton sanoi. Nyökkäsin ja poimin Andrewn kirjat lattialta mukaani. Ennen kuin astuin muodonmuutosluokkaan koputin oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Avasin sen varovasti, ja näin suden makaamassa ikkunalaudan edessä olevalla pöydällä.
”Toin kirjasi. Olen pahoillani siitä, että jouduit näkemään sen”, sanoin epävarmana. Susi nosti päätään ja katsoi minua hetken, ennen kuin käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Lähdin hiljaa pois luokasta ja suljin oven jälkeeni. Rose oli niin väärässä. Tämä muuttui koko ajan vain pahemmaksi.

Joulutanssiaiset lähestyivät ja niihin oli enää viikko aikaa. Ajalla oli tapana lentää silloin, kun toivoi sen hidastuvan. Ensi viikolla olisi Nidan lähtö.
”Eikö kukaan ole vieläkään pyytänyt sinua tanssiaisiin?” Rose kyseli hermostuneena, kun istuimme illalla Nidan luona. Hän oli menossa tanssiaisiin Sanderin parina ja murehti, kun ei voisi pitää minulle seuraa, jos en saisikaan ketään paria. ”Voisithan sinä pyytää Micaelia tai Jasperia. Harmi, että Anton on jo varattu”, Rose tuskasteli.
”Rauhoitu, en aio pyytää ketään. Se on poikien osa. Ja vaikka en menisikään sinne kenenkään parina, niin enköhän minä muutaman tanssin pääse tanssimaan”, sanoin. ”Turhaan siitä stressaat.”
”Minä voin kysyä puolestasi, jos et halua itse pyytää. Voi vaikka kysyä, jos serkkuni Louis lähtisi kanssasi?” Louis Weasley oli kuudesluokkalainen korpinkynsi, Rosen sedän Bill Weasleyn poika. Hänen äitinsä Fleurin isoäiti oli veela, ja tästä johtuen he kaikki olivat tavattoman kauniita.
”Ihan tosi, voin lyödä vaikka pääni pantiksi, että Louisilla on jo pari tanssiaisiin. Sanoin, että tanssiaisiin pyytäminen on poikien tehtävä. Olen ainakin tähän päivään asti luullut sinua tytöksi. Onkohan sinulla jotain kerrottavaa minulle?” kysyin Roselta virnistäen.
”Hehheh”, Rose esitti nauravansa jutulleni. ”Okei, annetaan sitten olla, neiti-pärjään-itse”, hän sanoi tyytymättömänä.
”Etkö sinä meinaa ollenkaan nähdä Sanderia tänään?” kysyin vaihtaen aihetta.
”Kyllä meinaan. Jos ei haittaa, niin voisinkin lähteä hänen luokseen”, Rose sanoi hymyillen, ja minä nyökkäsin.
”Minäkin taidan lähteä oleskeluhuoneeseen”, sanoin ja nousin ylös Nidan vierestä.
”Hyvä. Eihän kukaan voi pyytää sinua tanssiaisiin, jos olet aina täällä piilossa”, Rose sanoi iloisena. Pyöräytin silmiäni kävellessäni hänen perässään tornin rappusia alas. Oleskeluhuoneessa istahdin takan edessä olevaan nojatuoliin Alicen ja Lucyn luo.
”Hei, onko sinulla jo joku, jonka kanssa menet tanssiaisiin?” Alice kysyi minulta.
”Ei ole, äläkä sinäkin vain aloita. Olen koko päivän vakuuttanut Roselle, ettei maailma kaadu siihen, vaikka saapuisinkin ilman paria. Hänen mielestään se on kai säälittävää”, huokasin kyllästyneenä.
”No ollaanko sitten säälittäviä yhdessä?” Lucy virnisti.
”Ai, eikö teilläkään ole vielä paria?” kysyin hämmentyneenä.
”Lucy ei halua lähteä kenenkään kanssa, vaikka useampikin on jo pyytänyt häntä”, Alice ilmoitti.
”En halua mennä kenenkään muun kanssa”, Lucy irvisti Alicelle. Lucy ja hänen poikakaverinsa olivat eronneet juuri viikko sitten. ”Olen mieluummin ylpeästi yksin. Itseäsi ei kukaan uskalla pyytää, koska isäsi on vahtimassa”, hän jatkoi, ja Alice näytti kieltään.
”Eli mennäänkö yhdessä?” ehdotin huojentuneena siitä, etten joutuisi seisoskelemaan siellä ihan yksin.



A/N: Jos vaivaudut lukemaan tänne asti olisin MIELETTÖMÄN KIITOLLINEN KOMMENTEISTA ihan lyhyistäkin :)

8)

  • Vieras
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #6 : 13.01.2010 17:35:25 »
Uusi lukija ilmottautuu :D
luin nyt kolme lukua putkeen ja petyin kun ei ollut enempää, joten jatkas pian :)

8)


rrooooosa

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #7 : 14.01.2010 19:23:05 »
Tää oli tosi kiva luku jälleen kerran !
jatkoooooooo<3
<3

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #8 : 15.01.2010 21:08:42 »
Kiitos kommenteista, ne lämmittävät aina mieltä ja ovat erittäin toivottuja, kiva tietää että joku odottaa jatkoa. Seuraava luku on jo betalla saatte sen toivottavasti ennen etelän matkaani. Sitten tulee viikon tauko mutta lupaan että korkeintaan 2 viikon sisään on seuraava kasassa ja betattavana.

Myös pahoittelen huijaustani, viimeseen lukuun on niin paljon asiaa, joten ficci venyy 6 lukuiseksi. :D

Kommentit erittäin toivottuja!

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #9 : 18.01.2010 18:05:55 »
Hyvin tässä pakkaamisen lomassa ehtii vielä luettavaa teillekin laitella :D

4. Hyvästit

Keskiviikko saapui aivan liian pian. Olimme sopineet, että toisimme Nidan Hagridin mökille iltapäivällä noin vartin huispauspelin alkamisen jälkeen. Rose menisi patistamaan sen lentoon, ja minä kutsuisin sen viheltämällä mökille. Seisoimme kaikki kolme, Hagrid, Charlie ja minä, nurmikentällä Hagridin mökin luona. Katsoimme, kuinka yhdestä linnan monista torneista nousi lentoon valtava olento. Olin niin ylpeä Nidasta ja siitä, että olin sen ystävä. Vihelsin ja näin, kuinka se muutti lennossa suuntaa kohti minua. Hymyilin huomatessani Nidan riemuitsevan liidellessään linnan yllä. Kuulin, kuinka Hagrid huokasi lumoutuneena, ja Charlie hymisi tyytyväisenä. Lopulta Nida lensi nurmikolle ja laskeutui sievästi eteemme niin, että ilmavirta heilautti hiuksiamme voimakkaasti. Naurava Rose hyppäsi sen selästä alas.
”Pääsin kyydillä”, tyttö hihkaisi, kun katsoimme häntä hämmentyneinä.
”Eivät lohikäärmeet anna ratsastaa itsellään.” Charlie ilmoitti mahdottomuuden, vaikka todisti sitä omin silmin.
”Ei se ole ennen antanutkaan”, sanoin ihmeissäni rientäessäni Nidan luokse.
”Tytöt, teillä on paljon opittavaa. Vaikka lohikäärme on tuttu, sen luokse ei ryntäillä, eikä siihen ei kosketa ilman, että se itse antaa luvan”, Charlie sanoi vakavana, kun pääsin Nidan pään luokse, ja se laski sen halattavakseni.
”Ihan epäreilua, että sinä pääsit lentämään sen kanssa”, kuiskasin Roselle, joka sädehti innosta ja silitteli lohikäärmeen niskaa.
”Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan”, hän hymähti.
”Okei, minä otan siitä vastuun nyt, ja teidän tehtävänne on suoritettu. Onnistuitte kyllä hienosti. Huomaan, että luottamussuhde toisiinne on molemmin puolin harvinaisen vahva”, Charlie sanoi ja käveli lähemmäs Nidaa tekemään tuttavuutta.
Samassa näin välähdyksen siepistä huispauskentän yläpuolella. Nidaltakaan se ei jäänyt huomaamatta. Se ryntäsi juoksuun ja vauhdin saatuaan kohosi siivilleen. Nida lähestyi kovaa kyytiä huippauskenttää. Katsoimme toisiamme Rosen kanssa jännittyneinä ja lähdimme juoksemaan sen perään. Myös Charlien ja Hagrid liittyivät joukkoon.
”Ei hätää, olemme lennelleet sen kanssa luudilla”, sanoin juostessani, kun Charlie näytti huolestuneelta. Vihelsin Nidalle, joka oli juuri ehtinyt kentän ylle. Katsomosta kuului kirkumista ja huutoja. Charlien taikoi äänensä kuuluvaksi.
”Älkää yrittäkö taikoa sitä kohti. Taiat vain ärsyttävät sitä ja kimpoavat sen suomuista.” Monilla oppilailla ja opettajilla oli jo sauva esillä. Vihelsin uudestaan Nidalle päästyämme kentälle sen alapuolelle. Se syöksähti luokseni ja nappasi minut jalkaansa noustessaan uudestaan ilmaan. Katsomosta kuului huutoja ja kiljuntaa lohikäärmeen roikottaessa minua jalassaan. Nauroin vauhdin hurmasta ja näin katsomossa Scorpiuksen kasvot, joilta paistoi hämmennys ja silmissä välähti huoli.
”Nyt ei ole aika leikkiä”, nauroin Nidalle ja aloin kiivetä sen jalkaa ylemmäs, jotta pääsisin sen selän päälle. ”Laskeudutaan Rosen luo”, kehotin. Nida vaikutti pettyneeltä, mutta suostui siihen.
”Ei hätää, kaikki hallinnassa”, kuulin Charlien taialla vahvistetun äänen huutavan, ”jatkakaa rauhassa peliä.” Laskeuduimme kentän ulkopuolelle Rosen luo.
”Se oli mahtavaa!” nauroin hänelle. Kun Charlie ja Hagrid saapuivat luoksemme perässään professori Madley.
”Kuka on vastuussa tästä liskosta?” professori kysyi vihaisena. Katsoin Rosea säikähtäneenä ja mietin, saisimmeko potkut koulusta tämän takia.
”Minä olen”, Charlie vastasi yllätykseksemme.
”Viekää se välittömästi pois koulun alueelta. En halua yhtään onnettomuuksia”, professori varoitti. Charlie nyökkäsi ja lähdimme kulkemaan portteja kohti.
”Kiitos”, Rose sanoi. ”Pelastit meidät potkuilta.”
”En minä mitään pelastanut. Otin vastuun Leonidaksesta juuri ennen hänen tempaustaan”, Charlie sanoi. ”Lohikäärmeet eivät ole tyhmiä. Se taisi kuulla, ettei sen aiheuttama hämminki johda teitä enää ongelmiin”, hän jatkoi.

Lopulta kaikki oli valmista heidän lähtöönsä. Nida painoi päänsä alas niin, että pystyin halaamaan sitä. Laitoin otsani vasten sen otsaa ja suljin silmäni.
”Ole varovainen äläkä anna kenenkään talloa sinua jalkoihinsa”, huokasin ja kyynel vierähti silmäkulmastani. ”Älä muutu”, kuiskasin vielä ja irrotin otteeni, jotta Rosekin voisi hyvästellä ystävämme. Silittelin Nidaa sen siiven juuresta.
”Pidä huolta itsestäsi ja ole kiltisti”, Rose kuiskasi ja nyyhkäisi. ”Tulee niin kova ikävä.”
Sitten he nousivat lentoon, Charlie luudallansa. Nida päästi kimeän huudon, joka kaikui linnan tiluksilla, ja pärskäytti komean sinisen liekin ennen kuin lähti Charlien perään. Seisoimme Rosen kanssa paikoillamme niin kauan, ettei sinisellä taivaalla näkynyt enää pienintäkään pistettä.
”Tuntuu jotenkin niin tyhjältä. Kuin iso palanen linnaa olisi poissa. Kuin Tylypahkasta puuttuisi jotain, joka sinne kuuluu", Rose huokaisi.
 
”Saanen tiedustella neiti Lohikäärmeratsastajalta, mikä se oli”, kuului Antonin ääni takaani.
”Lohikäärme”, vastasin ja käännyin katsomaan poikaa.
”Mutta mistä se tuli ja miksi se ei syönyt sinua sen sijaan, että antoi sinun lentää itsellään?” Michael hämmästeli muiden kerääntyessä ympärillemme.
”Se tuli munasta, niin kuin niillä on tapana. Eikä se viitsinyt syödä minua, sillä siinä tapauksessa olisin suuttunut, eikä kukaan halua nähdä minua suuttuneena”, vastasin, ja Rose alkoi nauraa vieressäni.
”Kulta, miksi se lohikäärme lensi luoksesi kun vihelsit?” Sander kysyi päästessään Rosen luo.
”Koska kutsun Leonidasta aina viheltämällä. Hän tietää, että tahdon hänen tulevan luokseni silloin”, Rose vastasi ylpeänä. Väkijoukosta kuului puhetta. ”Tai kutsuin ennen”, Rose lisäsi haikeana ja katseli taivaalle.
”Ja tulet vielä kutsumaan”, sanoin hänelle piristäen. ”Tule, mennään illalliselle”, jatkoin ja lähdin raahaamaan häntä väkijoukon läpi, johon jopa luihuiset olivat kerääntyneet muiden tavoin. Kohtasin Scorpiuksen arvioivan katseen ja virnistin hänelle.
”Teinkö vaikutuksen?” kysyin hiljaa, kun kävelimme heidän ohitseen. Poika ei vastannut, virnisti vain takaisin. Jatkoimme matkaa linnaan muiden ihmisten seuratessa meitä.
 
Koko loppuviikon linnassa kulki mitä villeimpiä huhuja lohikäärmeratsastajasta, lohikäärmeenpesästä, sadoista munista, jotka ovat piilossa linnassa, lohikäärmeistä lentämässä iltaisin linnan yllä ja meistä, jotka olimme kasvattaneet sellaisen salaa. Kuulin seitsemän ihmisen vannovan, että olivat nähneet meidät joskus illalla lentämässä lohikäärmeen selässä. Emme kuitenkaan myöntäneet mitään, eikä opettajilla ollut mitään todisteita meitä vastaan, koska Charlie oli ottanut vastuun Leonidaksesta.
 
Kaikki oppilaat olivat innoissaan joululoman alkaessa. Ensimmäisen lomapäivän iltana olisivat joulutanssiaiset, ja huomenna suurin osa oppilaista lähtisi kotiin viettämään lomaansa. Myös minä ja Rose olimme lähdössä. Matkustaisimme hormipulverilla tuvanjohtajien huoneesta.

”Em, herää” Rose sanoi ja heitti minua tyynyllä.
”Mitä? Miksi ihmeessä? On lauantai”, mutisin ja käänsin kylkeä.
”On joulutanssiaiset, ja pitää olla valmiina illalla”, Rose hihkaisi innostuneena.
”Nimenomaan illalla. Nyt on aamu”, mutisin. En olisi jaksanut nousta vielä.
”Nyt ei ole aamu! Nyt on jo lounasaika!”
”Miten ihmeessä?” kysyin ja nousin istumaan sängylläni.
”Oli vapaapäivä, enkä viitsinyt herättää sinua. Mutta jos et ehdi edes lounaalle syömään kuolet vielä nälkään”, Rose sanoi.
”Kuinka minä nukuin näin kauan?” kysyin haukotellen, ja Rose hymyili minulle säteilevästi ja kohautti olkapäitään. Laahustin suihkuun.
Menimme lounaalle, kun tulin suihkusta. Palatessamme makuusaliimme siellä oli jo kova tohina, kun kaikki alkoivat valmistautua. Lakkailin kynsiäni kaikessa rauhassa, kun muut tytöt tappelivat siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä suihkuun.
”Minun hiusteni kuivuminen vie kaikista kauiten aikaa!” Roxanne kirkaisi, kun Alice luikahti pyyhe päällä kylpyhuoneeseen ja laittoi oven lukkoon.
 
Kello oli yllättävän paljon, kun kaikki alkoivat olla valmiita. Minun vaaleat hiukset olivat niskassa taidokkaalla nutturalla, jonka Alice oli taikonut. Musta kukkakoriste oli kiinnitettynä nutturan viereen. Yllä minulla oli olkaimeton, polviin asti ylettyvä musta mekko, jonka helma leveni lanteilta alaspäin. Kaunis ja yksinkertainen mielestäni. Kun olimme kaikki valmiita, Roxanne ja Rose lähtivät etsimään tanssiparejansa.
”Valmiina neidit?” Lucy kysyi, tarkistaessaan vielä itsensä viimeisen kerran peilistä.
”Kyllä”, vastasimme yhteen ääneen Alicen kanssa.
”Eiköhän sitten mennä.”
 
Saavuimme kolmistaan Suureen saliin. Sali oli koristeltu kauniisti, ja keskelle oli jätetty suuri tanssilattia. Salin reunoilla oli pieniä pyöreitä pöytiä. Tanssilattian toisella reunalla oli lava esiintyjiä varten, ja salin sivupäädyistä löytyivät tarjoilupöydät. Haimme juotavaa ja etsimme tyhjän pöydän. Johtajapoika ja -tyttö pitivät puheen ja toivottivat kaikille mukavia tansseja. Illan esiintyjä soittaisi puoleen yöhön asti.

Istuimme tanssilattian lähellä katsellen tanssivia pareja. Minun silmäni seurasivat lähinnä Scorpiusta ja hänen tanssipariaan Miranda Mustaa. Ärsytti katsella heitä ja tunsin mustasukkaisuudenpistoksen. Vaikka käänsin katseeni monta kertaa tietoisesti pois, se hivuttautui aina takaisin. Huomasin haaveilevani itseni tytön tilalle, Scorpiuksen vahvoille käsivarsille, lähelle häntä. Scorpius kohtasi tuijottavan katseeni hetkellisesti. Tuntui hyvältä, että hän huomasi minut, vaikka tanssi jonkun toisen kanssa. Toivoin, että hän katsoisi uudestaan. Seurasin tiiviimmin heidän tanssiaan. Scorpius katsoi minua taas, huomasi hymyni ja virnisti takaisin. Virnistikö hän minulle vai onko hänellä vain mukavaa seuralaisensa kanssa? Huomasin etäisesti, kuinka joku poika haki Lucyn tanssimaan. Myös Alice sai tanssiseuraa nopeasti. Joku käveli näkökenttäni eteen katkaisten katseyhteyteni Scorpiukseen. Yritin katsoa eteen tulleen ihmisen ohi ja toivoin, että hän siirtyisi pian. Häiriöstä ärtyneenä nostin katseeni. Kysyvän näköinen poika seisoi edessäni.
”Tulisitko tanssimaan?” Sanderin veli Lorcanin ehdotti hymyillen ja ojensi kätensä.
”Mm, kiitos”, sanoin, kun selvisin hämmennyksestä. Tartuin pojan ojentamaan käteen, ja hän johdatti minut tanssilattialle. Poika osasi viedä hyvin, ja tanssi sujui helposti. Huomasin Scorpiuksen katsovan minua. Hän ja Miranda tanssivat melko lähellä meitä, Lorcaninin selän takana. Aina kun katsoin heitä, Scorpius katsoi minua. Toisen tanssin jälkeen huomasin Scorpiuksen kävelevän parinsa kanssa pois tanssilattialta. Tyttö lähti Suuren salin ovien suuntaan pojan jatkaessa tarjoilupöydille päin. Tässä olisi minun tilaisuuteni.
”Tanssitaanko vielä yksi?” Lorcanin ehdotti.
”Minun täytyy käydä haukkaamassa happea”, vastasin ja kiiruhdin tytön perään. Aula oli autio, ja näin tytön loittonevan selän, joka meni ulko-ovien suuntaan. Vedin taikasauvani esiin ja osoitin tyttöä.
”Hämäyty”, mumisin ja kävelin tytön luo. ”Jos sinusta tuntuu kovin väsyneeltä, niin ehkä sinun kannattaisi mennä jo nukkumaan”, sanoin tytölle, joka näytti siltä kuin ei tietäisi missä oli.
”Taidat olla oikeassa”, tyttö sanoi ja lähti tyrmien suuntaan. ”Hyvää yötä.”
Käännyin takaisin Suuren salin suuntaan ja näin Scorpiuksen seisovan oven suussa ilmeettömänä. Kauanko hän oli seissyt tuossa? Paljonko hän ehti nähdä? Kävelin hänen luokseen. ”Miranda oli väsynyt ja lähti nukkumaan”, sanoin pojalle, kun pääsin lähemmäs.
”Niinkö?” hän kohotti kulmaansa epäileväisenä. ”Normaalisti en katsoisi hyvällä tupakaverini noitumista, mutta menkööt tällä kertaa”, hän virnisti. Eli Scorpius oli nähnyt kaiken. Hän ojensi minulle toisen juomalaseistaan, jotka olivat hänen kädessään. Toinen oli alun perin tarkoitettu Mirandalle. Katsoimme toisiamme hetken hiljaisuudessa, joka alkoi tuntua sekä huvittavalta että kiusaantuneelta. Vatsassani lenteli perhosia, enkä keksinyt mitään järkevää sanottavaa.
”Käydäänkö ulkona kävelemässä?” Scorpius lopulta ehdotti. Nyökkäsin hänelle. En saanut katsettani irti noista silmistä. Kävellessämmekin vilkuilin niitä sivusilmällä ja huomasin käyttäytyväni kuin mikäkin lemmenkipeä höperö. Tuntui, että jos en vahtisi, hän katoaisi kuin tuhka tuuleen. Ulkona oli kylmä, eikä minulla ollut kuin pieni mekko päälläni. Ristin käteni rinnalleni ja kävelin Scorpiuksen vierellä lammenreunustaa, johon oli muodostunut pieni polku. Niin monet olivat jo kävelleet siitä ennen meitä. Taivas oli tumma ja lähes musta. Tähdet tuikkivat valkoisina ja kuu loi valoa, joka hohti puhtaassa valkoisessa lumessa.
Scorpius vilkaisi minua, irrotti viittansa ja kietoi sen olkapäilleni. Hänen lämpimien käsiensä kosketus aiheutti kylmänväreitä selässäni. Viitta tuoksui Scorpiukselta, jotenkin miehekkäältä ja tosi hyvältä. Painoin kasvoni kiinni siihen ja vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan.
”Miksi sinulla ei ole paria tanssiaisissa?” Scorpius kysyi uteliaana.
”Ei kukaan pyytänyt minua”, vastasin.
”Ehkä kaikki olivat varmoja, että sinulla oli jo pari”, poika sanoi mietteliäänä.
”Tai ehkä olen loukannut syvästi kaikkien poikien itsekunnioitusta, torjuessani niin monia treffipyyntöjä kiitos sinun”, nurisin. Scorpius virnisti.
”Ehkä. Olisin voinut pyytää sinua, jos olisin tiennyt, ettei sinulla vielä ole paria. Mutta olin kyllä varma, että sinulla olisi ollut jo”, hän jatkoi.
”Ei se ole säälittävää tulla ilman paria. Onpahan vapaa tanssimaan kenen kanssa haluaa”, töksäytin, koska minusta tuntui, että hän arvosteli minua.
”Jos on sopiva pari ei tarvitse selitellä, miksi ei tanssi muiden kanssa kuin hänen”, poika mietti välittämättä äänensävystäni. Kohautin olkapäitäni. ”Haluaisitko tanssia?” hän ehdotti. Nyökkäsin. Halusin kovasti tuntea hänen kosketuksensa ihollani, kun hän pitäisi minua lähellään. Voisin nojata hänen olkapäähänsä ja painaa otsani hänen poskeaan vasten. Kävelimme linnan oville ja niistä sisään. Annoin Scorpiukselle hänen viittansa takaisin. Juuri kun pääsimme Suuren salin oville, huomasimme Mirandan seisovan niiden edessä.
”Tuo noitui minut, Scorpius. Ei ollut tarkoitus jättää sinua yksin. Menin oleskeluhuoneeseemme ja siellä yksi ystäväni palautti minut maanpinnalle. Tuo hämäytti minut!” tyttö sanoi vihaisena tuijottaessaan minua. ”Mutta nyt olen tullut takaisin ja voin taas tanssia kanssasi”, hän ilmoitti Scorpiukselle.
”Olen luvannut seuraavan tanssini hänelle, koska poistuit enkä tiennyt, olitko tulossa takaisin”, Scorpius selitti Mirandalle ystävällisesti. Tytön ilme muuttui kiukuttelevaksi, kun Scorpius ojensi minulle kätensä. Hän vei minut tanssilattian reunalle, jossa seisoimme, kunnes seuraava tanssi alkoi. Se oli hidas, ja sain kietoa käteni Scorpiuksen kaulalle. Painauduin häntä vasten.
”Harmi, ettet keksinyt mitään pitempiaikaista taikaa”, hän kuiskasi huvittuneena huulet kiinni korvassani. Kylmänväreet kulkivat ihollani hänen pehmeän henkäyksensä ja huulten hipaisun ansiosta. Tanssi loppui liian pian. Samassa Miranda seisoi vierellämme
”Siinä oli yksi tanssi. Olet kuitenkin pyytänyt minua pariksesi ja velvollisuutesi on tanssittaa minua loppuillan”, hän tokaisi.
”Ehkä se ei olekaan niin huono idea tulla ilman paria”, muistutin Scorpiukselle virnistäen samalla kun päästin irti hänestä. Hän virnisti takaisin ja suuntasi katseensa tyttöön, joka oli jo valmiina tanssiasennossa. Lähdin kävelemään makuusaliin. Loppuiltaa en haluaisi seurata Scorpiuksen tanssimista oikean parinsa kanssa. Eikä minua huvittanut tanssia kenenkään muunkaan kanssa.

Olin ensimmäinen, joka palasi makuukamariimme. Ihmekös tuo. Tansseja oli jäljellä vielä pari tuntia. Nyt kaipasin Nidaa kovasti. Olisin voinut mennä sen luokse ja vuodattaa kaikki murheeni. Se olisi katsonut minua suurilla ymmärtäväisillä silmillään ja painanut päänsä olkapäälleni. Ikävä pahensi vain oloani. Ei huvittanut mennä nukkumaan, mutta ei ollut muutakaan tekemistä. Riisuin vaateeni ja vaihdoin päälleni yöpuvun. Sen jälkeen pesin meikit pois ja harjasin hampaani. Irrotin kampauksen ja harjasin hiukseni suoriksi. Scorpius olisi voinut häätää tytön tiehensä ja sanoa, että löysi parempaa seuraa. Tai olisin voinut tainnuttaa tytön siihen paikkaan, lennättää luutakomeroon ja lukita oven niin, ettei hän olisi enää keskeyttänyt iltaani. Ehkä Scorpius kuitenkin halusi viettää illan tytön kanssa. Olin nähnyt, kuinka tyttö loi aina kaipaavia katseita häneen. Heillä näytti olevan mukavaa, kunnes keskeytin heidän iltansa. Scorpius olisi voinut tehdä sen itsekin, jos olisi halunnut. Tyhmä Scorpius, voisi painua muualle ajatuksistani. No, huomenna pääsisin kotiin ja voisin unohtaa kaikki linnaan liittyvät asiat. Olisi mukavaa viettää aikaa vain pienen perheemme kesken. Aamulla saisi nukkua pitkään ja illalla tehtäisiin jotain yhdessä olohuoneessa takanääressä.

Lähdimme aakkosjärjestyksessä ja olin ensimmäisenä. Halasin Rosea.
”Nähdään loman jälkeen.”
”Neiti Avery, muut odottavat jo vuoroansa”, professori Cassandra Hitchens, Rohkelikon tuvanjohtaja hoputti minua. Kävelin takkaan ja nakkasin tuhkannäköistä ainetta jalkoihini sanoen samalla kotiosoitteeni. Pian tupsahdinkin jo tuttuun takkaan. Astuin takasta pois ravistellen tuhkan helmastani irti. Äiti riensi luokseni.
”Kultaseni, ihana nähdä sinua. Tule, niin voit vaihtaa vaatteet ja jättää tavarasi huoneeseesi.” Halasin äitiäni.
”Mukava nähdä pitkästä aikaa.”
”Isäsi tulee kohta töistä, ja sitten voimmekin lähteä”, äiti sanoi, kun kaivoi toisia vaatteita kaapista.
”Voin kyllä valita vaatteeni itse. Ja lähteä mihin?”
”Malfoylle. He pyysivät meidät illalliselle nyt, kun molemmilla on taas lapsetkin kotona”, äiti sanoi ojentaen mustaa lyhyttä hametta ja tummanviolettia paitaa, jossa oli paljetteja. Otin vaatteet käteeni.
”Onko minun pakko tulla? Pääsin vasta kotiin. Voisin purkaa tavarani ja asettua aloilleni sillä välin, kun te olette isän kanssa heillä”, ehdotin toiveikkaana. Minua hävetti eilinen käytökseni, kun tunkeuduin Scorpiuksen seuraan hämäyttäen hänen parinsa, ja arvelin tilanteen olevan hiukan kiusallinen.
”Höpsis”, äiti sanoi. ”He pyysivät koko perheen, sinut myös.” Asia oli loppuun käsitelty. Äiti lähti alakertaan vastaanottamaan isää.
Istahdin peilipöydän eteen. Mitähän ihmettä saisin tehtyä hiuksilleni? Olin tehnyt sotkuisen nutturan aamulla, kun pakkasin tavaroita, ja nyt hiukset taipuivat joka suuntaan ja olivat takussa. Äiti saisi auttaa sen kanssa. Puhdistin naamani ja meikkasin kevyesti. Puin äidin ojentamat vaatteet päälleni, vedin mustat korolliset saappaat jalkaani ja heitin mustan silkkisen viitan olkapäilleni. Kipaisin raput alas.
”Äiti voisitko suoristaa tukkani?” Äiti hymyili minulle ja heilautti sauvaansa.
”Kiitos.”
”Isäsi on vaihtamassa työkaapunsa parempaan ja sitten mennään. Meitä varmasti odotetaan jo”, äiti sanoi katsoessaan kelloa.

Pian seisoimmekin jo Malfoyden olohuoneessa tervehtien heitä.
”Käykää peremmälle”, rouva Malfoy sanoi johdattaen meitä ruokailuhuoneeseen. Söimme monen lajin aterian. Jälkiruokana oli herkullista suklaakakkua. Aterian jälkeen herra Malfoy johdatti isäni ja äitini suureen olohuoneeseen.
”Scorpius, esittelisitkö Emilylle taloa?” Scorpiuksen äiti ehdotti. Poika virnisti minulle ja nyökkäsi seuraamaan. Kävelimme suurten huoneiden läpi. Malfoyt asuivat isossa kartanossa. Välillä Scorpius sanoi jotain huoneesta, mutta muuten kuljimme lähinnä hiljaa. Tulimme suureen hallimaiseen tilaan.
”Täällä pidämme jokavuotisen uudenvuodenjuhlan”, Scorpius sanoi, kun kävelimme sen läpi. ”Kuinka ihmeessä niin pääsi käymään, että sinut lajiteltiin Rohkelikkoon?” poika töksäytti yllättäen. Kohautin olkiani välinpitämättömästi.
”Ehkä minä olen ainoa meistä, joka ei ole synkkä ja kieroutunut”, sanoin. Scorpius pysähtyi eteeni käytävällä ja katsoi minua arvioiden.
”Olenko minä mielestäsi synkkä ja kieroutunut?” hän kysyi virnuillen.
”Välillä”, sanoin ja vastasin katseeseen.
”Okei”, hän naurahti ja sotki tukkaansa kädellään.
”Sinun hiuksesi ovat sitten ehtineet kasvaa takaisin vanhaan mittaansa.” Scorpius katsoi minua ja naurahti.
”Kyllä sinäkin olet vähän synkkä ja kieroutunut välillä.” Hän jatkoi matkaansa avaten oven yhteen niistä huoneista, jotka olivat käytävällä.
”Minun huoneeni”, hän sanoi ja astui sivuun oven edestä niin, että pystyin kävelemään huoneeseen. Hän sulki huoneen oven heti, kun olin astunut sisäpuolelle. Huone oli tilava. Yhdellä seinustalla oli suuri sänky, jossa oli mustat satiiniset lakanat. Oven vieressä oli suuri hyllykkö, jossa oli joitain kirjoja ja paljon muita tavaroita. Yhdellä seinustalla oli takka ja sen vieressä sohva, jonka sohvan yläpuolelle oli kiinnitetty kolme luudanvartta. Varmaan kaikki Scorpiuksen entiset luudat. Scorpius katseli minua, kun katselin hänen huonettaan.
”Tiedätkös”, hän aloitti, ja käänsin katseeni häneen. ”Silloin kun suutelin sinua käytävällä, ei ollut kohteliasta juosta vain pois sanomatta mitään. Varsinkaan, kun nautit siitä niin paljon.”
”Eihän se niin mennyt. Sinä lähdit pois, kun pojat tulivat”, sanoin ihmetellen.
”Sinä olit jo menossa siinä kohtaa. Muistatkos, tartuin sinun käteesi.” Itku. Scorpius oli oikeassa. Sitä en kyllä saisi selitettyä, että meinasin lähteä professorin perään.
”Ja silti eilen hämäytit tanssiparini, jotta saisit olla kanssani”, Scorpius astui lähemmäs minua ja otti kädestäni kiinni vetäen minut lähemmäs. Sydämeni alkoi tykyttää, kun hän piti kädestäni kiinni. Kasvomme olivat lähekkäin toisiaan, kun seisoimme vastakkain. Hän virnisti ja painoi huulensa nopeasti huulilleni.
”En meinaa millään pysyä perässä siinä, mitä sinä haluat”, hän kuiskasi ja suuteli taas huuliani pehmeästi. Suudelma muuttui vaativammaksi. Hän veti minut tiukasti vasten itseään. Kiedoin käteni hänen ympärilleen samalla, kun hän raotti suutaan ja työnsi kielensä hieraisemaan kieltäni. Hän irrotti viittani ja tiputti sen jalkoihimme. Avasin yhden hänen kauluspaitansa napin hänen käsien etsiessä tietä vyötärölläni paidan alle. Avasin loputkin napit ja Scorpiuksen paita tipahti lattialle. Nostin käteni, kun hän riisui minun paitani. Hänen kätensä avasivat näppärästi rintaliivieni hakaset. Scorpiuksen ylävartalossa näkyivät lihakset selvästi, ja hänen lämmin ihonsa tuntui ihanalta paljasta ihoani vasten. Kylmänväreet kulkivat ihollani, kun tunsin hänet itseäni vasten. Scorpius nosti minut syliin ja laski sängyllensä.

Havahduin yöllä kääntäessäni kylkeä. Avasin silmät ja huomasin, että nukuin Scorpiuksen sängyssä hänen kainalossaan. Huone oli pimeä, mutta takassa paloi vielä hiillos antaen heikkoa valoa. Nousin varovasti ja ihmettelin, mistä löytäisin vaatteeni. Ne tuntuivat kuitenkin menevän selkeää polkua ovelle. Puin vaatekappaleita päälleni sitä mukaa kun niitä löysin. Viimeisenä nostin lattialta viittani. Hiipiessäni ovelle potkaisin oven vieressä olevaan hyllyyn varpaani.
”Samperi!” tiuskaisin, kun tunsin kivun.
”Meinaatko häipyä ennen aamua?” kuulin Scorpiuksen äänen. Hän oli herännyt kolahdukseen.
”Se oli vähän niin kuin suunnitelmani”, mutisin takaisin.
”Okei”, Scorpius naurahti unisena. ”Löydätkö ulos? Mene ovesta oikealle, raput alas ja kolme huonetta eteenpäin. Takan vieressä on kannellinen maljakko, josta löydät hormipulveria”, hän neuvoi. ”Olisit voinut jäädä viereeni nukkumaankin, kyllä meillä aamupalaa saa.”
”Taidan silti valita suunnitelma A:n ja häipyä ennen aamua”, vastasin ennen kuin luikahdin ovesta käytävälle. Onneksi Scorpius neuvoi reitin. Olisin varmaan kulkenut tässä labyrintissä vielä aamullakin. Vihdoin ilmestyin omaan tuttuun takkaan ja kipaisin rappuset omaan huoneeseeni. Riisuin vaatteeni ja kietaisin pyyhkeen ympärilleni. Menin suihkuun, pesin meikit pois ja harjasin hampaani ennen kuin pujahdin omaan leveään sänkyyni. Nukahdin saman tien.

Heräsin seuraavana päivänä vasta puolenpäivän aikaan ja laahustin rappuset alas keittiöön. Äiti leipoi jotain piirakkaa, kun kaivoin kaapista muroja.
”Teillä taisi mennä Scorpiuksen kanssa myöhään eilen? Rouva Malfoy lupasi, että voisit jäädä sinne yöksikin, niin emme sitten viitsineet häiritä teitä”, äiti hymyili. Minä punastuin pikkuisen. ”Mukavaa, että olette ystäviä, vaikka ette päässeetkään samaan tupaan”, hän jatkoi katsoen minua arvioiden. ”Tiedäthän, että jos sinulla on jotain kysyttävää seksistä, voit puhua vapaasti kanssani. En tuomitse tai pidä mitään kysymystä tyhmänä”, äiti sanoi katsoen minua silmiin. Nielaisin muroja henkeeni ja aloin yskimään hullunlailla.
”Anapneo”, äiti sanoi ja heilautti sauvaansa. Samassa henki taas kulki normaalisti.
Tiesikö äiti, että menetin neitsyyteni eilen? Ei kai minua noin helppo ole lukea? mietin hämmentyneenä.
”No, jos et halua puhua asiasta, niin muistathan kuitenkin aina huolehtia ehkäisystä, ettei tule yllätyksiä”, äiti sanoi, kun en vastannut mitään.

Joulu sujui mukavasti. Pelailin isän kanssa velhoshakkia ja vietimme muutenkin aikaa perheenä. Kävimme kylässä muutamien sukulaisten luona ja tietysti isovanhempien luona vakiovierailulla. Välipäivinä äiti ilmoitti, että menisimme Malfoyden uudenvuodenjuhliin.
Niinpä välipäivät väittelimme asiasta, mutta huonoin seurauksin. En olisi halunnut viettää Malfoylla uutta vuotta. Äiti oli sanonut, että sinne tulisi muitakin meidän koulustamme. Arvatenkin kaikki olisivat luihuisia. Mutta isä oli varma, että saisin heistä nopeasti ystäviä. Justiinsa joo, heittäkää vaan leijona käärmeiden sekaan ja luulkaa, että se sopeutuu sinne.


A/N: Jätäthän kommentin, on kiva tietää jos joku tykkää/ei tykkää lukea!

8)

  • Vieras
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #10 : 18.01.2010 18:43:01 »
joo tykkäsin :D
yhden taivutus virheen huomasin alussa, mutta en jaksa ettiä sitä (:
jätit jännitttävään kohtaan ja toivon, että jatkoa on tulossa pian loman jälkeen  :P

8)

PS. Hyvää lomaa! ;D

rrooooosa

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #11 : 18.01.2010 22:46:12 »
Tykkäsin jälleen kerran täst tosi paljon !
jatkoo oottelen innolla <3
<3

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #12 : 30.01.2010 11:56:45 »
rrooooosa: Kiitos jälleen kommentista! olet ihana kun jaksat jättää puumerkkisi :D toisiksi viimeinen luku, olkaa hyvä :)
8): Kiitos myös sinulle, kommentit aina lämmittävät mieltä! (höh nimimerkkisi heittäytyy väkisin hymiöksi) Loma meni rattoisasti, ihana kun ei aamuisin tarvinnut herätä herätyskelloon!


5. Uusivuosi

Puin päälleni tummansinisen mekon, joka oli olkaimeton, reisieni puoleenväliin ylettyvä ja napakasti linjojani myötäilevä. Sujautin korkokengät jalkaani. Lakatut varpaankynteni pilkistivät kärjissä olevista koloista. Äiti oli sauvaansa pyöräyttämällä kihartanut hiukseni ilmaville kiharoille, jotka laskeutuivat vapaina olkapäilleni.
”Emily, oletko jo valmis?” isä huuteli alakerrasta.
”Joo”, hihkaisin takaisin tullessani rappuja alas.
”Eiköhän mennä, kultaseni”, isä sanoi äidille, joka oli juuri tullut olohuoneeseen päällään myöskin musta iltapuku.

Saavuimme vanhempieni kanssa jälleen Malfoyden kartanolle. Tällä kertaa huoneet olivat täynnä juhla-asuisia velhoja ja noitia. Äiti ja isä kävelivät suoraan Scorpiuksen vanhempien luo tervehtimään heitä, mutta minä jäin seisomaan paikoilleni. Huoneen toisessa päässä Scorpius jutteli Jeremylle, jonka kainalossa oli hänen tyttöystävänsä Ellie. Scorpiuksen vieressä seisoi Miranda Musta, joka oli toiminut pojan parina joulutanssiaisissa. Tom Musta, Mirandan kaksoisveli, jutteli Eleanorille, tytölle joka keskeytti Thomasin ja minun treffit joskus vuoden alussa. Myös Thomas seisoi heidän kanssaan. Jep, kaikki luihusia. Mitä ihmettä minä täällä tein?
 
En halunnut mennä kilpailemaan Scorpiuksen huomiosta Mirandan kanssa. Muutenkin minua nolotti viimeöinen pakeneminen, enkä tiennyt miten Scorpius suhtautuisi minuun. Käänsin selkäni ja lähdin kiertelemään huoneita. Kaikissa seisoi juttelevia ihmisiä. Löysin avonaisen oven tyhjälle parvekkeelle ja menin sinne. Oli pilvetön yö. Raketit näkyisivät keskiyöllä komeasti. Voi kun olisin voinut mennä omille kavereilleni viettämään uuden vuoden. Ei tarvitsisi olla yksin. Katselin taivaalla tuikkivia tähtiä ja nojailin kaiteeseen.
”Hei”, kuulin tytön äänen. Katsoin taakseni ovelle, jossa näin Jeremyn tyttöystävän Ellien seisovan. Hänellä oli kaksi juomalasia kädessä.
”Hei”, vastasin epäröiden.
”Ajattelin tuoda sinulle juotavaa, kun en jaksanut kuunnella poikien juttuja enempää, ja sinä näytit yksinäiseltä”, Ellie sanoi.
”Kiitos.” En keksinyt mitään sanottavaa tytölle, kun otin lasin häneltä.
”Et taida tuntea oikein ketään täältä?” hän kysyi, kun en sanonut muuta.
”En niin.”
”En minäkään. Jeremy pyysi minut mukaan, kun hän tuli tänne vanhempiensa kanssa. Onhan se kiva saada poikakaverilta suudelma, kun vuosi vaihtuu. Kyllähän minä tunnen kaikki tupalaiseni, mutta en ole kauhean hyvä ystävä Eleanorin ja Mirandan kanssa”, Ellie kertoi.
”Meistä ei taida tulla mitenkään läheisiä ystäviä Mirandan kanssa. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin kuollut heti, kun ilmiinnyimme tänne”, naurahdin.
”Huomasinkin, että hän tuijotti sinua pahasti. Miksi ihmeessä? Ei se voi johtua ainoastaan siitä, että olet rohkelikko”, Ellie ihmetteli.
”Varmaan lähinnä siitä, että noiduin hänet joulutansseissa ja tanssin yhden tanssin Scorpiuksen kanssa”, sanoin ja hän nauroi.
”No, mitäs teidän välillänne on? Hän ei muusta puhukaan kun sinusta, ja tuntui, että hän odotti saapumistasi kuin kuuta nousevaa.”
”En tiedä”, sanoin ja todellakin tarkoitin sitä. Olin ihan sekaisin, enkä ajatellut mitään muuta kuin Scorpiusta. Mutta emmehän me olleet käyneet edes treffeillä.
”Okei”, Ellie katsoi minua epäilevänä. ”No, tykkäätkö sinä hänestä?”
”Kai, joo, ainakin hän on saanut minut ihan sekaisin”, sanoin epätoivoisena. Tuntui hyvältä jutella jonkun tytön kanssa asiasta, vaikka en tiennytkään, kuinka luotettava Ellie oli.
”Ehkä tänään ei tarvitse selvitellä tunteita. Pidetään mieluummin hauskaa”, Ellie naurahti. ”Täällä on ehkä kuiva tunnelma vielä, mutta voin sanoa, että kyllä se tästä paranee. Eivät ole minun ensimmäiset uudenvuodenjuhlani täällä, meinaan!”
 
”Mitäs kauniit neitokaiset täällä ulkona naureskelevat?” Jeremy kysyi ja astui ovesta parvekkeelle.
”Tyttöjen juttuja”, Ellie naurahti ja sai suukon huulilleen.
Scorpiuskin ilmestyi ovenrakoon ja katsoi minua päästä varpaisiin hymyillen.
”Täällähän on kauniit maisemat”, hän sanoi katsoen minua silmiin koko ajan. Jeremy virnisti Scorpiuksen jutulle.
”Mennäänkö tanssimaan?” Ellie pyysi Jeremyltä, joka suostui. Pian he katosivatkin sisälle.
Jäimme kahden Scorpiuksen kanssa parvekkeelle. Hän katsoi edelleen suoraan silmiini huvittuneen näköisenä. Huokaisin ja käännyin katselemaan maisemia kääntäessäni samalla selkäni hänelle.
”Etkö sinä tullut edes juttelemaan minulle?” Scorpius kysyi kävellen taakseni seisomaan. Hän painautui kiinni minuun ja laski kätensä käsieni viereen kaiteelle saaden väristykset kulkemaan selässäni.
”Eikös se ole isännän tehtävä kiertää juttelemassa vieraille ja viihdyttää heitä?” kysyin takaisin. Tuntui, kuin sähkövirta olisi kulkenut lävitseni hänen painautuessa minuun.
”No sitten”, hän naurahti ja suuteli niskaani. ”Minä jo ajattelin, että kadut sitä yötä ja yrität vältellä minua.” Hänen hengityksensä kutitti ihanasti ihollani. ”Minä en kadu sitä. Se oli elämäni paras”, Scorpius sanoi vakavana, kun en vastannut mitään. Lopulta, kun en ollut vieläkään sanonut mitään, hän käänsi minut ympäri, jotta pystyi katsomaan suoraan silmiini. Seisoimme vastakkain. Hän oli painautunut minuun kiinni. Hetken hän tutki minun ilmettäni mietteliäänä. ”Etenimmekö liian nopeasti?” hän kysyi sitten.
”Ehkä”, sanoin epävarmana. ”Se oli ensimmäinen kertani”, tunnustin ja pieni puna nousi poskilleni.
”Olisit sanonut”, Scorpius sanoi harmissaan. ”Olisi pitänyt olla hellempi”, hän mumisi kuin puhuen itselleen. ”Eihän sinuun sattunut?” hän kysyi huolissaan katsoen tarkkaan reaktioni.
”Ei, se oli ihanaa”, sanoin tuijottaen hänen paitansa nappia punastuen vielä vähän lisää. Hän tarttui leukaani kiinni ja nosti katseeni niin, että silmämme kohtasivat. Sen jälkeen hän painoi hellästi huulensa huulilleni ja suuteli minua.
”Jospa aloitetaan alusta. Haluaisin viedä sinut treffeille vaikka seuraavan kerran, kun pääsemme Tylyahoon. Lähdetkö kanssani?” hän kysyi. Kasvomme olivat edelleen lähellä toisiaan, ja mieleni teki vain suudella uudestaan noita pehmeitä huulia.
”Mm”, vastasin hänelle. Hän kumartui vielä suutelemaan minua.
”Saisinko tämän tanssin?” hän kysyi vetäytyen kauemmaksi minusta ja ojensi kätensä. Tartuin siihen, ja hän veti minut sisälle huoneeseen, jossa tunnelma oli jo huomattavasti keventynyt. Ilta kului mukavasti, vaikka Miranda tuijottikin minua pahasti koko ajan, kun olin Scorpiuksen lähellä. Ellie oli tosi mukava ja hänen kanssa oli helppo jutella kaikenlaisista asioista.
 
Vihdoin kello tuli lähemmäs puoltayötä, ja kaikki vieraat menivät ulos Malfoyden kartanon takapihalle. Olimme Scorpiuksen, Jeremyn ja Ellien kanssa viimeisinä.
”Eihän täältä näe mitään”, Ellie harmitteli, kun seisoimme kaikkien vieraiden takana.
”Tulkaa, tiedän parhaan paikan”, Scorpius sanoi ja tarttui käteeni vetäen minut mukanaan. Juoksimme muutaman huoneen läpi portaikolle ja niitä ylös. Sitten olimmekin jo käytävällä, jonka varrella tiesin Scorpiuksenkin huoneen olevan. Menimme sisään yhteen huoneista, ja Scorpius avasi parvekkeen ovet.
”Täältä näkee hyvin”, hän ilmoitti. Parveke oli kaikkien vieraiden yläpuolella. Olimme tosiaan parhaalla paikalla, vaikkakin viime hetkellä.
”10, 9, 8, 7..”, kuului jo alapuolellamme olevan porukan kovaääninen laskeminen. Scorpius vetäisi minut lähelleen.
”...4, 3, 2, 1, Hyvää uuttavuotta!” raikui alapuolellamme. Scorpius painoi pehmeästi huulensa huulilleni. Hänen huulensa muuttuivat vaativammiksi ja hän raotti niitä hieman ja kosketti kielellänsä kieltäni. Mahassani surisi perhosia ja kietouduin häneen kiinni. Scorpius irrottautui. Olisin itse halunnut jatkaa koko loppuyön.
”Etkö halua nähdä raketteja? Ne ovat aina edellisvuotta hienompia”, hän kehui virnistäen.
Ellie seisoi kädet kietaistuna Jeremyn ympärille ja virnisti minulle vilkaisten myös Scorpiusta. Katselimme kaikki raketit parvekkeelta. Hetki oli taianomainen.
”Mitä jos jäisit aamupalalle tällä kertaa?” poika kuiskasi korvaani ja minä nyökkäsin katsoen häntä silmiin. Ilotulituksen loputtua juhlat ja tanssiminen jatkui railakkaana pikkutunneille asti. Viimein ihmiset alkoivat lähteä kotiin. Ilmoitin äidille jääväni yöksi. Hän toivotti hyvät yöt ja muistutti ensimmäisen aamun juttutuokiostamme saaden minut punastumaan. Scorpius näytti uteliaalta. Miranda murjotti nurkassa, koska ei saanut huomiota Scorpiukselta, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Jeremy lähti Ellien kanssa koulukavereista viimeisenä, jollei Mirandaa laskettu mukaan.
”Mene sinä edeltä, niin minä lähetän Mirandan kotiin”, Scorpius kuiskasi ja irrotti otteensa vyötäröltäni. Lähdin kiipeämään rappusia ylös kuitenkin uteliaana näkemään Mirandan kotiinpassituksen. Niinpä hidastelin. Kuulin heidän puheensa hyvin.
”Juhlat alkavat olla ohitse. Nähdään taas koulussa, Miranda”, Scorpius sanoi.
”Voisin jäädä vielä viihdyttämään sinua. Tiedän, mikä saa sinut huokaamaan nautinnosta”, Mirandan ääni kuului ja näin, kuinka tyttö käveli Scorpiuksen eteen laittaen käden hänen rinnalleen. Scorpius otti Mirandan ranteesta kiinni ja laski sen pois. Olin vihainen kuin ampiainen. Tuota en olisi halunnut tietää.
”Meitä ei enää ole, yritä ymmärtää. Nykyään huokailen erään toisen ansiosta”, Scorpius sanoi naurahtaen ja lähti kävelemään rappusia kohti. En voinut olla hymyilemättä. Sain Scorpiuksen huokailemaan nautinnosta. Virnistin ajatukselle ja juoksin hänen huoneeseensa. Hetken kuluttua Scorpius seurasi perässäni ja sulki oven. Hän katsoi minua arvioiden ja käveli lähemmäs kaapaten minut syliinsä ja hukuttaen suudelmaan. Avasin hänen kauluspaitansa ja tiputin sen lattialle. Kuljetin sormeani hänen lihastensa rajoja pitkin ja työnsin hänet sängylle kiiveten itse perässä.
”Voimme ottaa rauhallisemminkin. Vaikka pyysin sinua jäämään yöksi, ei se velvoita mihinkään. Haluan vain olla lähelläsi koko yön”, Scorpius sanoi, kun avasin vyön hänen housuistaan. Lopetin riisumisen siihen ja painauduin makaamaan hänen päällensä suudellen hänen huuliaan.
”Oletko väsynyt huokailemaan nautinnosta?” kysyin nauraen. Paljastin sanoillani sen, että olin kuunnellut Mirandan ja hänen juttutuokionsa. Hän katsoi minua virnistäen.
”En todellakaan. En vain halua, että luulet sen olevan ainoa asia mitä sinulta haluan, tai että tunnet painostusta johonkin.”
Suutelin häntä nopeasti ja vetäydyin sentin päähän. Hän yritti yltää huulillaan saamaan suudelmia lisää, mutta väistin aina kauemmas kiusaten häntä. Scorpiuksen luovuttaessa hipaisin taas huulillani hänen huuliaan saaden hänet hamuamaan lisää. Väistelin taas ihan lähellä, mutta silti saavuttamattomissa. Scorpius naurahti ja pyöräytti meidät toisin päin niin, että jäin hänen alle. Hän painoi huulet huulilleni vaativasti ja innokkaana saadessaan viimeinkin haluamansa. Hän jatkoi suudellen kaulaani ja minä jatkoin hänen riisumistaan.

Scorpius nukahti ennen minua. Hänen tasainen tuhinansa kuulosti rauhalliselta. Hän piti minua tiukasti itseään vasten, ja siinä oli hyvä olla. Suljin silmäni ja nukahdin onnellisena. Juhlat olivat paremmat kuin olin osannut kuvitellakaan. Olin saanut suudelman keskiyöllä, saanut uuden ystävän ja sopinut treffit Scorpiuksen kanssa.  Ja kaiken lisäksi nukuin nyt hänen kainalossaan. Paremmin ei vuosi olisi voinutkaan vaihtua.
 
Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun Scorpius silitteli hiuksiani. Raotin silmäni ja näin hänen katselevan minua.
”Huomenta”, hän hymyili. ”Maistuisiko neidille aamiainen sänkyyn?” hän kysyi ja nyökkäsi tarjotinta kohti. ”Tontut toivat sen äsken”, hän vastasi kysyvään ilmeeseeni. Söimme vuoteessa. Tontut olivat laittaneet tarjottimelle kaikkea mahdollista.
”Voisinkohan käydä suihkussa?” kysyin noustessani vuoteelta.
”Toki”, Scorpius sanoi ja nyökkäsi huoneen toisessa päässä olevaa ovea kohti. ”Kaapissa on pyyhkeitä.”
Mietin, kehtaisinko kulkea alasti koko huoneen poikki Scorpiuksen katsoessa liikkumistani. Huomatessani vaihtoehtojeni olevan vähissä nousin sängyltä ylös ja katsoin Scorpiusta silmiin virnistäen. Hänen mittaili minua päästä varpaisiin ja hymyili.
”Kelpaako neidille seura?” Scorpius kysyi ja tuli perässäni kylpyhuoneeseen.

Tulin puolenpäivän aikaan takaisin kotiin Scorpiukselta.
”Tulithan sinä takaisin. Ajattelin jo, ehditkö viettää meidän kanssamme ollenkaan aikaa ennen kuin illalla palaat koululle”, isä sanoi. Hymyilin vain hänelle ja kipaisin ylös huoneeseeni. Minun piti vielä pakata tavarat ennen lähtöä. Niinpä ainoastaan söin illallisen äidin ja isän seurassa ennen kouluun paluuta.

Näin Rosen Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa. Hän oli palannut ennen minua.
”Hei! Miten lomasi meni?” kysyin ja istuin hänen luokseen sohvalle.
”Hyvin. Sander kävi tapaamassa vanhempiani ja minä vuorostani hänen vanhempiansa.”
”No, millaisia he olivat?”
”Ihan mukavia, tosin hänen äitinsä oli hiukan outo. Hänen nimensä on Luna. Isä ja äiti tuntevat hänet kouluajoilta. Hänellä oli erikoiset retiisikorvakorut ja hän varoitteli koko ajan jostain ihme eläimistä. Isällä oli tosi hauskaa, kun kerroin hänelle. Ihan kuin joku sisäpiirin vitsi, jota en ymmärtänyt”, Rose kertoi.

”Pysy kaukana Emilystä, tai en vastaa seurauksista!” kuului vihainen ääni edestäpäin. Nopeutin askeleitani ja näin edessäni kaksi poikaa vastakkain. Toisella oli tummat hiukset ja toisella vaaleat. He olivat yhtä pitkiä, mutta muuten aivan erilaisia. Molemmat olivat puristaneet toisen kätensä nyrkkiin niin, että rystyset olivat valkoiset. Toisessa kädessä molemmilla oli sauva valmiina syöksemään kirouksen.
”Anton!” huusin ja juoksin poikien väliin. Työnsin käsilläni heitä kauemmaksi toisistaan. ”Lopettakaa!” komensin, kun pojat jatkoivat vihaista tuijotustaan pääni yli.
”Mitä jos ratkaistaan tämä huispauskentällä?” Scorpius ehdotti itsevarmana. ”Kun me voitamme, sinä pysyt erossa tästä”, hän jatkoi hiljaa, mutta sitäkin vaarallisemmin.
”Kun ME voitamme”, Anton painotti sanaa me, ”sinä jätät Emilyn rauhaan ja pysyt kaukana hänestä!” hän lisäsi hieman tarpeettoman kovalla äänellä ottaen huomioon, että me kaikki seisoimme niin lähellä toisiamme.
”Eikö minulla ole mitään sanottavaa asiaan?” kysyin kulmia kohottaen ja katsoin poikia vuorotellen. ”No?” jatkoin, kun en kuitenkaan saanut heidän huomiotaan.
”Mitäs täällä mekastetaan?” kysyi professori Madley ilmestyessään nurkan takaa. ”No niin, jatkakaa matkaanne. Emme kaipaa käytävätappeluita”, hän lisäsi nähdessään, kuinka seisoin poikien välissä.
”Huispauskentällä nähdään”, Anton sanoi hampaitaan kiristellen Scorpiukselle.
Scorpius vain hymyili julmasti takaisin ja nyökkäsi. Minä tuhahdin ja lähdin jatkamaan matkaani Rohkelikkotornille. Totuus oli, etten halunnut Scorpiuksen pysyvän kaukana minusta. Olin pahasti ihastunut häneen, ja perhoset lepattivat vatsassani aina, kun hän katsoi minua. Kylmänväreet kulkivat ihollani hänen kosketuksestaan. Rakastin hänen virnettään. Hänen pahan pojan maineensa kiehtoi minua ja olin antanut hänen viedä neitsyyteni.
Huispausottelu olisi huomenna lauantaina. Seuraavana päivänä taas Tylyahonreissu. Pitäisikö Scorpius lupauksensa Antonille ja pysyisi kaukana minusta, jos luihuiset häviäisivät? Entäs meidän treffimme seuraavana päivänä? Jättäisiköhän poika tulematta?

Istuimme kaksin makuusalissa Rosen kanssa.
”Jos Nida ei olisi vielä lähtenyt, viettäisimme parhaillamme aikaa hänen kanssaan, emmekä täällä kaksin istuen”, Rose sanoi mietteliäänä havahduttaen minut ajatuksistani.
”Minulla on treffit Scorpiuksen kanssa”, töksäytin lopulta. En ollut saanut kerrottua joululomastani mitään, koska en tiennyt, miten kertoisin sen. Olin hautonut erilaisia keskustelunaloituksia mielessäni keksimättä mitään hyvää. Kuitenkin minulla oli pakottava tarve kertoa kaikki Roselle.
”Ja kymmennen pistettä neiti Averylle yllättävimmästä aiheenvaihdosta”, Rose sanoi matkien tuvanjohtajamme professori Hitchensin ääntä. Naurahdin hänelle.
”Oletko sinä tosissasi? Malfoyn kanssa vai? Miten ihmeessä niin kävi?” Rose kyseli palaten antamaani aiheeseen. Selitin kaiken, mitä joululomalla oli tapahtunut.
”Sinä annoit hänen viedä neitsyytesi? Ja minä kun olen murehtinut sitä, että seurustelimme Sanderin kassa vain kuukauden ennen kuin teimme sen, ja minä pidin itseäni liian helppona”, Rose huokaisi.
”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa, vaikka se on Malfoy?” kysin ihmeissäni. Luulin, että olisin joutunut selittelemään enemmän ja vakuuttamaan, etten ollut lyönyt päätäni mihinkään. ”Minua vain mietityttää, että peruuko hän ne treffit”, sanoin ja kerroin, mitä käytävällä oli aikaisemmin tapahtunut.
”En osaa sanoa. Kai hän jonkun kepulikonstin keksii ja käskee sinun sanoa, että haluat mennä. Niin Antonilla ei ole siihen enää mitään sanottavaa”, Rose mietti.

Aamulla istuimme Rosen kanssa aamupalalla, mutta minun ei tehnyt mieli syödä mitään.
”No, mikä on? Näytät siltä kuin pelaisit itse huispausjoukkueessamme”, Rose sanoi, kun tökin ruokaani.
”En halua nähdä sitä, että Luihuinen häviää. En voi myöskään tulla kannustamaan Rohkelikkoa”, mutisin.
”Mene sinä katsomaan Sanderin kanssa peliä, niin minä menen juoksentelemaan metsänreunaan. Se on ainoa konsti pysyä järjissäni. Nähdään pelin jälkeen ovilla. Voit sitten kertoa, miten kävi”, ehdotin levottomana.
”Etkös sinä nyt vähän liioittele? Ei maailma yhdestä pelistä niin paljoa..”, Rose oli sanomassa.
”Hei, kulta!” Sander keskeytti ja istuutui hänen viereensä.
”Olen varma. Nähdään pelin jälkeen”, sanoin ja poistuin pöydästä, ettei Rose ehtisi väittää vastaan. Juoksin linnan oville ja ulos. Lähdin kävelemään kiellettyä metsää kohti, joka oli täysin eri suunnassa kuin huispauskenttä.
”Hei, mihin matka?” kuulin Scorpiuksen äänen ja hänen lähestyvät askeleensa, kun hän juoksi minut kiinni. ”Etkö tule katsomaan, kuinka voitamme teidät?” Scorpius kysyi kummissaan, kun sai minut kiinni. Hänellä oli vihreänhopea huispauskaapu yllään ja luuta kädessään. Hän näytti komealta. Huokasin.
”En ajatellut. Käyn mieluummin kävelyllä”, sanoin. En viitsinyt paljastaa, että pelkäsin hänen häviävän ja jättävän treffimme väliin. ”Mutta teidän olisi parempi voittaa”, sanoin hymyillen onnistumatta huolen kätkemisessä äänestäni.
”Ai, sekö sinua huolettaa?” Scorpius kysyi virnistäen ja veti minut lähemmäs niin, että pystyi painamaan huulensa hellästi huulilleni. ”Älä suotta murehdi. Nähdään huomenna aamulla eteishallissa joka tapauksessa. Meillä on tänään voitonjuhlat, niin en ehdi näkemään sinua illalla”, hän sanoi virnistäen ja lähti kävelemään kentälle päin. Minä taas juoksin loppumatkan metsänreunaan ja muutin muotoani pysähtymättä. En ollut ennen onnistunut siinä, mutta nyt taisi olla enemmän tahdonvoimaa. Pian juoksinkin tukevasti neljällä tassulla kovaa vauhtia metsänreunaa pitkin poispäin koululta.

Lopulta palasin juoksultani ja kävelin nurmikentällä linnalle päin. Huispauskenttä oli jo tyhjä ja vain muutama puuskupuh käveli järvenrannalla. Peli oli siis jo ratkennut. Juoksin loppumatkan Rohkelikon tupaan ja astuin varovasti muotokuva-aukosta sisään. Tunnelma oli rauhallinen, joka tarkoitti sitä, että luihuiset voittivat. Kävelin Rosen luokse sohvalle. Hän nosti katseensa minuun ja virnisti.
”Luihuinen voitti.” Nyökkäsin ja huokasin helpotuksesta lysähtäen sohvalle.
”Odotin vain, että saavut”, Rose sanoi ja nousi sohvalta. ”Sander odottaa jo, nähdään”, hän sanoi vielä ennen kuin lähti ulos muotokuva-aukosta. Olin väsynyt koko päivän juoksemisesta, joten kiipesin makuusaliin ja heittäydyin sängylleni. Huomenna olisivat treffit Scorpiuksen kanssa. Mietin maatessani, mitä laittaisin päälleni, ja miten laittaisin hiukseni. Vihdoin nukahdin.


A/N: Kiinnostaako jotakuta tietää miten kaikki päättyy? Seuraava luku olisi siis viimeinen!

rrooooosa

  • ***
  • Viestejä: 30
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #13 : 30.01.2010 17:54:14 »
Mua ainakin kiinnostaa!
Nopeesti jatkooooo!! <3
<3

8)

  • Vieras
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #14 : 30.01.2010 22:15:00 »
Yhdyn rrooooosaan!
mitä muuta tästä voikaan sanoa? :D
Kerrankin näin päin, että luihuiset voittaa ja kavereilla ei oo hirveitä ongelmia, kun joku seurustelee luihusen kanssa. ;)

jjossun

  • Vieras
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #15 : 15.02.2010 17:46:35 »
Vaikuttavaa tekstiä!
Muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutta eivät ne nyt niin haitanneet lukemista, kun teksti oli muuten todella sujuvaa ja luovaa.
Odotan innolla viimeistä osaa!

MinaVaan

  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #16 : 16.02.2010 18:09:05 »
A/N: Ensiksikin haluan pyytää anteeksi, kun kesti viimeisen luvun kanssa. Läppärin kovalevy kärvähti ja olin juuri saanut sinne kirjoitettua tämän loppuun. Sitten siinä ehdin jo hyvän paniikin kehittämään ja luopumaan toivosta luvun suhteen, ennen kun se saatiin kun saatiinkin pelastettua !

rrooooosa,8), jjossun olette ihania kun viitsitte kommenttia jättää! Tässä teille viimeinen luku.



6. Iloa ja surua

Aamulla heräsin aikaisin ja juoksin heti suihkuun. Sieltä tullessani istahdin Rosen sängylle.
”Minua jännittää”, sanoin välittämättä siitä, ettei Rose ollut vielä herännyt.
”Mmh?” hän äännähti ja raotti silmiään.
”Jännittää! Miten minun pitää olla? Tai mitä ihmettä me edes teemme? En minä ole viettänyt aikaa Scorpiuksen kanssa!”
”Et ole viettänyt aikaa juu, mutta silti olet menettänyt hänelle neitsyytesi?” Rose kysyi katsoen minua kysyvästi ja nousi istumaan.
”Shh, tytöt voivat herätä! No siis, emmehän me ole käyneet treffeillä tai mitään, se on ollut vähän spontaanimpaa”, mutisin hämilläni.
”No, puhukaa vaikka huispauksesta. Eiköhän siitä juttua irtoa. Ainakin silloin, kun seurustelin sen Korpinkynnessä olevan jahtaajan kanssa, ei tarvinnut kun sanoa ’huispaus’, ja hän puhuikin siitä loppuillan”, Rose ehdotti ja lähti suihkuun. Muutkin tytöt alkoivat heräillä, joten minä kuivailin hiukseni ja meikkasin Rosea odotellessani. Vedin pillifarkut jalkaani ja laitoin mustat saappaat sillä välin, kun Rose laittautui. Olin kokeillut jo kolmea eri paitaa, enkä tyytynyt mihinkään niistä.
”Minkä paidan laitan?” kysyin turhautuneena.
”Ota vaikka tämä”, Rose sanoi ja heitti minulle punaisen neulepaidan, jossa oli hivenen avonainen kaula-aukko. Puin sen päälleni.
”Kehtaanko laittaa tämän ilman, että laitan toppia alle?” kysyin, kun peilailin itseäni.
”Kehtaat, näytät hyvältä. Eikä se paljasta liikaa”, Rose sanoi ottaessaan viittaansa naulakosta. Hän ojensi myös minun viittani. ”Mennäänkö sitten? En viitsisi odotuttaa Sanderia.”

Kävelimme aamupalalle perhosten lennellessä vatsassani. Sander istui kanssamme aamupalalla Rohkelikon pöydässä. Minä lähinnä istuin omissa ajatuksissani ja tuijotin rakastunutta paria, joka istui minua vastapäätä. Sander kiusasi Rosea jostain ja Rose tunki Sanderin suuhun kokonaisen muffinsin tukkiakseen sen. Näin Scorpiuksen nousevan Luihuisten pöydästä ja katsovan minua kysyvästi. Hän vinkkasi minut luokseen ja jäi odottamaan salin oville.
”Minä lähden nyt, nähdään”, huikkasin Roselle ja Sanderille. Kävelin Scorpiusta kohti, joka hymyili minulle.
”Huomenta”, hymyilin, kun olin puhe-etäisyydellä.
”Huomenta, mennäänkö?” Scorpius kysyi ja ojensi minulle kätensä johon tartuin. ”Missä haluat käydä?”
”Ihan sama, minulla ei ole mitään erityistä tarvetta minnekään”, vastasin.
”No, mennäänkö suoraan Sianpäähän?” hän ehdotti. Katsoin Scorpiusta hiukan hämilläni. Hän veisi minut ensitreffeillämme koko kylän likaisimpaan ja epämääräisimpään paikkaan, vaikka olisi paljon romanttisempiakin kahviloita. Scorpius virnisti ilmeelleni. ”Luota minuun.” Kävelimme siis suoraan Sianpäähän ja astuimme ovesta likaiseen saliin.
”Malfoy”, baaritiskin takana oleva mies tervehti.
”Onko pieni takkahuone vapaa?” Scorpius kysyi.
”On”, mies vastasi ja nosti kaksi kermakaljaa tiskille Scorpiuksen eteen. Scorpius otti pullot ja johdatti minut portaikkoon. Kävelimme käytävää pitkin. Yhden oven kohdalla Scorpius pysähtyi ja avasi sen. Hän astui sivuun päästäen minut sisään ensimmäisenä. Jäin oven sisäpuolelle seisomaan ja katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaksi isoa nojatuolia takan edessä. Scorpius istahti toiselle laittaen kermakaljat pöydälle nojatuolien väliin. Minä kävelin toisen tuolin luo.
”Tule tänne”, Scorpius sanoi ennen kuin ehdin istua. Hän ojensi kätensä ja veti minut syliinsä. Hivuttauduin niin, että istuin nojatuolin nurkassa sivuttain, jalat Scorpiuksen sylissä.
”Ei tarvitse mennä niin kauas, vaikka olemmekin ensimmäisillä treffeillä”, hän naurahti ja ojensi kermakaljan minulle.
”Toivotko, että sinulla olisi sisaruksia?” kysyin, kun olimme olleet hetken hiljaa. Hän kohautti olkiaan.
”Enpä oikeastaan. Olemme Jeremyn kanssa serkuksia ja hyviä ystäviä. Meidän perheemme ovat tekemisissä aina, ja hän on minulle kuin veli. Toivoisitko sinä sisaruksia?”
”Toivoisin. Isä on joutunut aina pelaamaan ja leikkimään kanssani. Minulla ei ole edes samanikäisiä serkkuja, vaan kaikki ovat kymmenen vuotta vanhempia tai nuorempia”, sanoin. ”Te olette viettäneet aika paljon aikaa Jeremyn kanssa yhdessä myös jälki-istunnoissa”, totesin sitten ja sain Scorpiuksen naurahtamaan.
”Meidän touhumme johtivat melko usein vaikeuksiin”, hän myönsi. ”Nykyään ne lähinnä huvittavat. Kerran ensimmäisenä vuonna Tylypahkassa maistoimme ensi kertaa tuliviskiä. Maistelumme päättyi siihen, että pieni alue kielletystä metsästä oli ilmiliekeissä ja Hagrid sai kauhean hermoromahduksen”, Scorpius naurahti.
”Tekö sen alueen poltitte? Ihmettelinkin, mitä sille oli tapahtunut”, sanoin. ”Olette kuitenkin rauhoittuneet. Ainakaan ette ole niin usein jälki-istunnossa.”
”Me noudatamme sääntöjä ihan yhtä paljon kuin ennenkin”, Scorpius virnisti. ”Kokemus vain opettaa, emmekä jää enää niin usein kiinni.” Katsoin häntä epäuskoisena.
”Okei. Miten muuten huispaus meni eilen?” kysyin. ”Kuulin kyllä että voititte, mutta oliko tiukilla?”
”Helpostihan me voitimme. Tulos oli 200-50.”
”Eli olitte tasoissa, kunnes saitte siepin kiinni”, totesin ja mietin, kuinka lähellä Rohkelikon voitto oli ollut. Scorpius taisi huomata epätoivoisen ilmeeni.
”En minä olisi sinua rauhaan silti jättänyt, vaan olisin tavannut sinut silti keinoja kaihtamatta. Muistathan, että olen luihuinen”, hän virnisti. ”Päästään kuitenkin helpommalla, kun Anton jättää meidät rauhaan.”
”Minun piti kysyä sinulta yhtä asiaa”, hän sanoi vielä hetken päästä pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Niin? Kysy mitä vain”, sanoin uteliaana.
”Alkaisitko seurustella kanssani? Haluaisin sinut tyttöystäväkseni”, Scorpius sanoi ja katsoi minua silmiin. Hymy hiipi väkisin kasvoilleni.
”Kyllä alkaisin”, sanoin ja suikkasin suukon hänen huulilleen. Scorpius laittoi kätensä niskani taakse ja veti minut uuteen suudelmaan. Uppouduin siihen täysin. Hengitykseni tiheni ja raotin suutani koskettaakseni kielelläni hänen huultaan. Scorpiuskin raotti suutaan, kun huomasi tekoni. Lopulta vetäydyin irti hengittääkseni. Heilautin sauvaa nojatuoleihin päin, jotka sulautuivat sohvaksi.
”Et taida olla ihan huono muodonmuutoksissa”, Scorpius sanoi hämmentyneenä ja minä virnistin hänelle.
”Yllättyisit, jos tietäisit kuinka hyvä”, sanoin ja upotin hänet uuteen suudelmaan antamatta hänen jatkaa aiheesta. Avasin hänen paitansa ylimmän napin ja kaadoin hänet alleni sohvalle. Hän katsoi minua kysyvästi.
”Näinkö sinä käyttäydyt ensimmäisillä treffeillä?”
”Eikö nyt ole vähän myöhäistä alkaa sievistellä?” kysyin nauraen samalla, kun avasin hänen loputkin nappinsa ja heitin paidan pois.

Makasimme kyljillämme vastakkain sohvalla. Scorpius oli kietonut vahvan kätensä ympärilleni ja piti minua tiukasti vasten paljasta rintaansa.
”Kello alkaa olla paljon. Pitäisi varmaan palata linnaan”, hän sanoi.
”Minä luulin, ettet sinä noudata sääntöjä.”
”Minä en ehkä, mutta sinulla on ollut tapana, vai onko minulla noin huono vaikutus sinuun?” hän naurahti ja ojensi lattialta alusvaatteitani.
Kävelimme linnalle käsikädessä ja nopeasti olimmekin sinne, missä tiemme erkanivat. Scorpius veti minut lähelleen ja suuteli minua. ”Olet tärkeä. Nähdään aamulla. Voisit tulla syömään aamupalaa kanssani.” Nyökkäsin.
”Sopii. Nähdään aamulla. Kauniita unia”, sanoin ja virnistin ennen kuin lähdin kiipeämään rappusia Rohkelikkotornia kohti leveä hymy huulillani.

”Kuule, vaikka me hävisimmekin luihuisille ja samalla minä hävisin vetoni, ei se oikeasti tarkoita, että sinun täytyisi sietää Malfoyn seuraa”, Anton sanoi saapuessani oleskeluhuoneeseen.
”Hänen seuransa on ihan mukavaa, älä sinä siitä murehdi”, vastasin ja istuin Rose viereen sohvalle. Rose virnisti minulle, kun jäimme kaksin istumaan.
”Vai ihan mukavaa seuraa... No, miten meni?” hän kyseli.
”Hyvin”, vastasin, enkä voinut olla hymyilemättä. ”Me seurustelemme nyt.”
”Onnea!” Rose hihkaisi ja hyökkäsi halaamaan minua.

Seuraavana päivänä kävelimme ulkona Scorpiuksen kanssa ja etsimme rauhallisen paikan, jotta voisimme olla kaksin. Kumpaakaan meistä ei kiinnostunut olla yksi niistä pareista, jotka kuhertelivat käytävillä kaikkien nähtävänä. Kävelimme pitkin kielletyn metsän reunaa, kunnes Scorpius kaappasi minut syleilyyn. Ehdimme viettää vain hetken kahdestaan.
”Vihdoinkin Malfoy on yksin, karkotaseet!” kuului pojan ääni. En tuntenut tulijoita nimeltä, mutta heitä oli neljä poikaa. Sen verran tiesin, että he olivat Puuskupuhista ja meitä nuorempia. Taikaa ei oltu onnistuttu tekemään oikein, koska Scorpius ainoastaan horjahti taaksepäin sen voimasta.
”Heittäös”, Scorpius sihahti salaman nopeasti vierestäni. Ensimmäisen taian tehnyt poika lensi kaarella kaveriansa päin kaataen hänet. ”Immobulus, liikkumitor kuolitus”, Scorpius jatkoi vihaisen kuuloisena ja osoitti kahta seisomaan jäänyttä. Toinen heistä pysähtyi osittain ilmaan taikasauva koholla. Toisen jalat lukkiutuivat ja hän kaatui.
”Karkotaseet!” Scorpius sanoi vihaisena ja kaikkien sauvat lensivät kohti hänen kättänsä, joka nappasi ne ilmasta.
”Ihan tosi, kannattaisi valita omantasoisia vastustajia”, Scorpius murisi. ”Älkääkä enää ilmestykö eteeni. Ennen kuin osaatte käyttää edes jotakin yksinkertaista taikaa, ei teistä löydy vastusta.” Olin ihan hämilläni. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Scorpiukselta oli mennyt noin viisi sekuntia aikaa tehdä neljästä taikasauvaa pitävästä ihmisestä puolustuskyvyttömiä. Scorpius näki hämillään olevan ilmeeni.
”Rohkelikot eivät ole ainoita jotka inhoavat luihuisia”, hän sanoi ja virnisti. ”Ja sinä et ole ainoa, jota olen kiusannut”, hän lisäsi pahoillaan olevana. ”Jätän nämä jonnekin teidän löydettäviksenne”, Scorpius sanoi pojille, tarkoittaen heidän sauvojaan. Hän kaappasi minut kainaloonsa ja lähdimme yhdessä kulkemaan huispauskenttää kohti.
”Mihin sinä aiot viedä nuo?” nyökkäsin sauvoihin päin.
”Ajattelin viedä ne kaikki eri tornien huipuille”, Scorpius virnisti. ”Heidän on vähän noloa mennä pyytämään opettajilta apua, kun itse aloittivat”, hän sanoi.
”Meinaatko jättää minut tänne yksin odottamaan? Etkö voisi vain jättää niitä tähän?” kysyin mutristaen huuliani. Scorpius katsoi minua arvioiden.
”Okei”, hän virnisti ja tiputti sauvat siihen kohtaan nurmikolle. Hän pyöräytti minut eteensä ja painoi huulensa huulilleni.
”Malfoy”, kuului naurava pojan ääni ja erkanimme toisistamme. Jeremy käveli meitä kohti linnan suunnalta. ”Miksi ihmeessä sinulla on kasa taikasauvoja jaloissasi?” hän kysyi ja sai Scorpiuksen naurahtamaan.
”Törmäsin roskasakkiin”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. Jeremy nyökytteli päätään tietäen selvästi mistä puhuttiin.
”Se selittää kaiken”, hän virnisti. ”Ajattelimme mennä Ellien kanssa käymään Tylyahossa. Tuletteko mukaan?” hän kysyi sitten. Scorpiuksen kaverit olivat hyväksyneet minut heti. Heillä ei tainnut olla tapana puuttua toistensa asioihin. Scorpius katsoi minua kulmat koholla odottaen vastausta.
”Eihän sinne ole lupaa mennä muuten kuin tiettyinä päivinä”, ihmettelin. Scorpius vain kohautti olkiaan ja virnisti.
”En ole koskaan ollut hyvä noudattamaan sääntöjä. Kyllä me tulemme”, hän sanoi Jeremylle ja lähti kuljettamaan minua linnan oville Jeremyn perässä. Ellie odotti meitä linnan aulassa. Kävelimme yhdessä kolmanteen kerrokseen. Pojat tarkistivat, että reitti on selvä, ennen kuin Ellie meni yksisilmäisen noidan patsaan taakse, osoitti sitä sauvallaan ja sanoi ”halkhios”. Noidan kyttyrän takaa aukesi salakäytävä, jonne Scorpius veti minut perässään. Kävelimme tunnelia jonkin matkaa alaspäin ennen kuin se muuttui tasaiseksi ja lopulta nousi ylöspäin. Jeremy avasi tunnelin päässä olevan luukun ja kiipesi ylös vetäen Ellien perässään. Scorpius kiipesi seuraavaksi ylös ja nosti minut perässään vinkaten minulle silmää. Kuljimme hiljaisen Tylyahon läpi Sianpään ovelle ja astuimme sisään.
”Malfoy, Greengrass, tämäpä mukava yllätys”, pubin omistaja nyökkäsi pojille.
”Voisimme ottaa neljä kermakaljaa. Onko vakiopaikka vapaa?” Jeremy kysyi. Pubin omistaja nyökkäsi ja nosti kermakaljat tiskille.
”Minä tarjoan”, Scorpius sanoi ja antoi rahat. Kävelimme kolmanteen kerrokseen. Scorpius avasi raskaan puuoven huoneeseen ja odotti, että menisin ensin sisään. Huoneessa oli suuri takka ovea vastapäätä ja siellä palava tuli lämmitti koko huoneen. Toisella seinustalla oli koko seinän mittainen jättimäinen sohva. Sitä vastapäätä oli laatikko, jonka päällä oli kangas. Laatikko heilui ja rymisi koko ajan. Jeremy sulki oven perässämme ja mutisi ”umpiovius”. Istuimme sohvalle. Kaikilla muilla oli sauva valmiina.
”Tämä on peli”, Scorpius selosti, ”voittaja on se, joka on kironnut eniten ilkiöitä niiden loputtua. Istumme sohvalla samalla seinustalla välttääksemme toistemme satuttamisen.” Otin sauvani esiin epävarmana, ja Scorpius veti minut kainaloonsa upottavalla sohvalla.
”Valmiita ollaan Greengrass”, hän sanoi. Jeremy katsoi vielä virnistäen Ellietä, joka nyökkäsi, ennen kuin poisti kankaan laatikon päältä ja avasi luukun. Laatikossa oli ainakin viisikymmentä Cornwallilaista Ilkiötä, jotka olivat pieniä, sähkönsinisiä, lentäviä ja ilkeäluonteisia taikaolentoja. Ilkiön naama on suippo ja ääni kimakka. Jeremy hyppäsi loikalla Ellien viereen ja he kaikki alkoivat syökseä kirjouksia pieniin liikkuviin kohteisiin. Naurahdin ja seurasin mallia. Vihdoin kaikki olivat kopsahtaneet lattialle. Pojat nauroivat ja kehuivat toistensa eriskummallisimpia iskutyylejä.
”Ei pahemmin ensikertalaiselta”, Ellie virnisti minulle ja minä nauroin takaisin. Scorpius rutisti minut kainaloon. Juttelimme vielä jonkin aikaa parhaista kirouksista ja läheltä-piti -tilanteista juodessamme kermakaljamme, jotka olivat kaikessa hauskuudessa jääneet koskemattomiksi.
”Se oli kyllä hauskaa, täytyy myöntää”, sanoin Scorpiukselle virnistäen, kun olimme saapuneet linnaan ja kiipesimme ulos salakäytävästä.
”Ehkä sinä sitten osaatkin pitää hauskaa, kun on oikeaa seuraa”, hän vastasi. ”Hyvää yötä”, hän sanoi vetäen minut suudelmaan, ennen kuin lähti Jeremyn ja Ellien perään Luihuisten tupaa kohti.
”Hyvää yötä”, sanoin hymyillen hänen peräänsä ja lähdin Rohkelikon tornille.

Seuraavana iltana kävelimme rannalla koulupäivän päätteeksi.
”Ajattelin, että kun olen nyt tutustunut sinun ystäviisi, niin voisimmeko tehdä jotain viikonloppuna Rosen ja Sanderin kanssa?” ehdotin hymyillen.
”Enpä usko”, Scorpius vastasi ystävällisesti, mutta varmasti. Kurtistin kulmiani ja katsoin häneen hämmentyneenä.
”Ja miksihän ei?”
”Tiedäthän, toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset. En halua ystävystyä väärien kanssa”, hän vastasi olkiaan kohauttaen välinpitämättömästi. Pysähdyin ja käännyin Scorpiukseen päin. Hän pysähtyi myös viereeni. Katsoin häneen epäuskoisena ja vihaisena.
”Kuinka sinä voit sanoa noin ystävistäni? Mikä minä sitten olen?”
”Minä teen omat valintani ja valitsen sinut, neiti Avery”, hän vastasi. Nyt suutuin tosissani.
”Minun ystäväni eivät ole yhtään huonommasta suvusta kuin sinäkään. Minä valitsen sitten ystäväni”, sanoin ja katsoin Scorpiusta murhaavasti. Hän näytti hetken surulliselta ja pyyhkäisi hiljaa poskeani, mutta nyökkäsi. Tutut kylmänväreet kulkivat ihollani hänen kosketuksestaan.
”Harmi sinänsä. Minä todella pidän sinusta”, hän sanoi, käänsi selkänsä ja käveli pois.
 
Mitä ihmettä tapahtui? Tässäkö tämä nyt sitten oli? Kyynel vierähti poskelleni, mutta pyyhkäisin sen pois. Mieleni teki juosta hänet kiinni ja rukoilla, ettei hän enää ikinä kääntäisi minulle selkäänsä noin. En kuitenkaan mennyt, vaan laahustin Rohkelikkotorniin. Kävelin huomaamatta mitään aina meidän makuusaliimme asti ja lysähdin omalle sängylleni. Otin tyynyn syliini ja annoin kyyneleiden valua poskilleni. Olo oli niin tyhjä ja epätodellinen. Ei se voinut olla ohi, eihän se kunnolla edes alkanutkaan.
”Em?” kuului Rosen ääni. Hän oli lähtenyt perääni oleskeluhuoneesta. ”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi huolissaan. Pudistin päätäni, mutta en katsonut hänen suuntaansa.
”Haluan olla yksin”, sanoin. Kuulin, kuinka ovi kolahti kiinni Rosen lähtiessä.
 
Seuraavana aamuna mietin hetken, oliko se ollut unta vai totta. Nousin istumaan ja huomasin, että kaikki muut paitsi Rose olivat jo lähteneet.
”Mitä eilen tapahtui?” Rose kysyi huomatessaan, että olin herännyt.
”Scorpius… hän jätti minut”, sanoin lopulta.
”Mitä tapahtui?” Rose kysyi ihmeissään. ”Hän katsoi sinua aina niin rakastuneen oloisena.”
”En halua puhua siitä, en ainakaan vielä. Mennään nyt syömään ennen kuin aamiainen loppuu”, sanoin penkoessani arkusta vaatteita. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa Suureen saliin. Scorpius seisoi eteishallissa Tomin ja Jeremyn kanssa. Hän katsoi suoraan minuun kasvot ilmeettömiänä, mutta hänen silmänsä olivat surulliset. Vilkaisin vain muutaman kerran häntä, kun kävelimme ohi.
”Hän katsoo vieläkin”, Rose kuiskasi, kun kävelimme ovista sisään. ”Mitä ihmettä on tapahtunut, kun te molemmat olette surullisia eikä kumpikaan vaikuta vihaiselta?” Rose uteli.
”Ei nyt”, sanoin vain vastaukseksi.
”Miksi te ette vain pysyneet yhdessä ja olleet onnellisia? Molemmat näytätte haluavan sitä”, hän jatkoi välittämättä vastauksestani.
”Koska minä valitsin sinut! Okei? Valitsin sinut enkä häntä, koska en voinut saada molempia!” tiuskaisin.
”Miksi et voinut saada molempia?” Rose kysyi hämmentyneenä.
”Sanoin jo, etten halua puhua siitä.”
”Et koskaan halua puhua mistään kun olet surullinen. Asiat täytyy aina onkia sinusta pihalle”, hän mutisi, mutta lopetti kyselyn. ”Usko pois, tuntuu paremmalta nyt kun olet puhunut asiasta, vaikkakin vasten tahtoasi”, hän virnisti vielä. Se oli kyllä totta. Tuntui hyvältä, kun Rose tiesi ainakin osittain mitä oli tapahtunut. Kertoisin kyllä loputkin, kun tulisi sopiva hetki.

Päivät kuluivat kuin sumussa. Aamuisin oli tuskaista nousta sängystä tietäen, ettei koko päivässä ollut mitään odottamisen arvoista. Mihin ihmeeseen olin kuluttanut kaiken aikani ennen Scorpiuksen ilmestymistä elämääni? Rose höpötteli omia asioitaan yrittäen saada minut ajatuksistani. En jaksanut tunneilla keskittyä ja kaikki läksyjen teko ahdisti. Toivoin, että voisin olla jossakin muualla ja joku muu.
Iltaisin Rosen viettäessä aikaa Sanderin kainalossa minä lähdin ulos, kävelin metsän reunaa syrjäiselle paikalle, muutin muotoani ja lähdin juoksemaan. Muistan aina, kuinka Andrew sanoi, että se on helpoin tapa päästä pakoon tunteitaan. Sen avulla selvisinkin yksinäisistä illoistani ilman, että mietin Scorpiusta.
Oikeastaan nautin niistä illoista, kun sain olla joku muu. Kun juoksin metsän reunaa pitkin tai kiipeilin puihin katselemaan ympäristöä. Enää ei ollut kouluakaan paljoa jäljellä. Pian olisivat uudet maisemat, jotka toivon mukaan helpottaisivat oloa.

”Olen kyllästynyt katsomaan sinua surullisena. Ehkä teidän pitäisi sopia Scorpiuksen kanssa ennen lomaa?” Rose ehdotti, kun olimme lounaalla viimeisenä koulupäivänä.
”Mitä sovittavaa siinä on? Jos kumpikaan ei halua joustaa, ei ole mitään tehtävissä.”
”Yrittäisit edes jutella hänen kanssaan. Seuraava tunti on liemiä, sen jälkeen voisi olla hyvä tilaisuus”, Rose sanoi.
”Hyvä on, jos se on sinusta hyvä idea”, myönnyin lopulta.
”On se”, Rose nyökkäsi tyytyväisenä.

Niinpä liemituntien päätyttyä pakkasin tavarani nopeasti ja kävelin Scorpiuksen luo.
”Voidaanko me jutella?” kysyin häneltä. Hän katsoi minua hetken epäröiden, mutta nyökkäsi.
”Okei. Mennään kävelemään.” Kävelimme harvemmin käytettyjä käytäviä pitkin.
”Mitä ihmettä tapahtui?” kysyin lopulta, kun olimme kävelleet hiljaisuudessa jonkin aikaa. ”Meidän juttu tuntui niin hyvältä ja oikealta.” Scorpius ei sanonut mitään heti. Vihdoin hän kuitenkin pysähtyi ja kietoi kädet ympärilleni vetäen minut tiukasti itseään vasten. Hän painoi kasvonsa hiuksiini ja veti hitaasti keuhkot täyteen ilmaa. Kietouduin häneen kiinni tarrautuen hetkeen ja tunsin taas sydämeni lyövän onnesta. Jos vain saisin hänet takaisin antaisin mitä vain. Melkein mitä vain.
”Me yritimme, mutta emme taida ymmärtää toisiamme. Sinä et ymmärrä, miksi minä en halua ystävystyä sinun ystävien kanssa, ja minä en ymmärrä miksi minun täytyisikään”, Scorpius sanoi hiuksiini. ”Tupasi tuo sinulle oudon ajatusmaailman. Jos olisit luihuinen ymmärtäisit mitä tarkoitan. Mitä odotat minun tekevän?” hän kysyi irrottautuen minusta. Pudistin päätäni. Hän taisi olla oikeassa, olimme umpikujassa. Kyyneleet nousivat silmiini.
”Mutta, miten minä selviä ilman sinua? Vaikka yritän, en pääse eteenpäin”, mutisin nyyhkytyksen lomasta.
”En tiedä. Yritän selvittää sitä vielä itsekin”, hän sanoi, antoi suukon otsaani ja lähti pois.
Katselin hänen loittonevaa selkäänsä. Minun oli pakko istua alas, kun tuttu turtumus ja alakulontunne valtasi minut. Se tunne, kun tiesin menettäväni hänet kokonaan. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä, kun en voinut kertoa hänelle päivästäni tai yllättää häntä vilkuilemasta minua tunneilla. En voinut suudella hänen huuliaan ja olla hänen vahvojen käsivarsien vangitsemana. Pyyhin kyyneleitä istuessani siinä iltaan asti.

Viimein raahasin itseni Rohkelikkotorniin. Löysin Rosen makuusalista lueskelemasta lehteä sängyllänsä. Rose kohotti katseensa tullessani ovesta. Hän huomasi ilmeeni.
”Ei tainnut mennä kovin hyvin?”
Nyökkäsin vastaukseksi ja vaihdoin muotoani puumaksi ja takaisin. Oli totta, että se helpottui kokemuksen myötä. Enää minun ei tarvinnut kuin keskittyä ja onnistuin. Vaihdoin muotoani uudestaan ja uudestaan, kuin renkaten kahden vaihtoehdon välillä. Toisessa tunteet väistyivät taka-alalle ja tunsin kylmän kivisen lattian tassujeni anturoiden alla ja huomioni kiinnittyi ympäristöön. Toisessa en muuta huomannutkaan kuin sydämeni, joka oli pieninä murusina. Ympäristö tuntui sumuiselta ja kaukaiselta. Molemmat omia maailmoitani, niin erilaisia.
”Mitä tarkoitit sillä kun sanoit, ettet voinut saada molempia?” Rose kysyi lopulta, kun olin taas ihmishahmossa. Huokasin ja lysähdin sängylleni istumaan.
”Sitä, ettei Scorpius halua olla sinun ystäväsi”, sanoin. Selitin sanasta sanaan, mitä oli tapahtunut ensimmäisen riitamme aikana ja sitten kaiken, mitä oli tapahtunut tänään.
”Mutta eihän hän käytännössä pakottanut sinua valitsemaan. Ei hän kieltänyt sinua olemasta minun kaverini”, Rose ihmetteli.
”Mutta miten voisin seurustella tietäen, ettei se johda mihinkään?” kysyin ihmeissäni. ”Tietäen, että jos joskus menisimme naimisiin Scorpiuksen kanssa, emme koskaan voisi viettää aikaa perheinä toistemme kanssa?”
”Mutta jos hän tekee sinut onnelliseksi, eikä kiellä sinua olemasta ystäväni, niin minua ei haittaa, vaikka hän ei haluaisikaan olla minun ystäväni”, Rose sanoi. ”Minulle riittää, että sinä olet ystäväni ja että sinä olet onnellinen.”
”En tiedä”, sanoin harmissani. ”Scorpius tekee minut onnelliseksi, mutta en tiedä. Tuntuu, että tuo vaatimus on vähän liian paljon… Elän nyt päivän kerrallaan.”  Rose huokasi ja tuli viereeni kietoen kätensä ympärilleni ja jäi halaamaan minua.
”Olen pahoillani.”
”Katsotaan mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ehkä pääsen hänestä kesällä yli”, sanoi Roselle ja mietin sanojeni mahdottomuutta.

Olimme sopineet viettävämme kesäloman ensimmäisen viikon perheidemme kanssa ennen kuin lähtisimme Romaniaan töihin. Olisin mieluiten lähtenyt heti, sillä kaipasin Leonidasta valtavasti, mutta äiti oli vaatinut, että viettäisin hetken heidänkin kanssaan, kun en muutenkaan ollut koskaan kotona. Rosen isä oli luvannut järjestää meille porttiavaimen, jolla matkaisimme Romaniaan toisella viikolla.


A/N: Vieläkin sen kommenttinsa voisi jättää jos kaiken on lukemaankin viitsinyt :D

jjossun

  • Vieras
Vs: Kaikki tekevät oman valintansa. K-13
« Vastaus #17 : 16.02.2010 21:43:49 »
Mielenkiintoinen lopetus. Välillä tuntui että tarina meni liian nopeasti, mutta ei se loppujen lopuksi haitannut.
Kun olin lukenut kohdan, missä Scorpius jätti Emilyn, ajattelin että nyt voisi olla professori Bootin aika astua kuvioihin :D mutta hyvä lopetus oli näinkin, miten sen itse kirjoitit.