Kirjoittaja Aihe: Elävää vai kuollutta? k.11 | oneshot  (Luettu 1820 kertaa)

Leslie

  • hämmentynyt
  • ***
  • Viestejä: 172
Elävää vai kuollutta? k.11 | oneshot
« : 04.01.2010 11:08:51 »
Nimi: Elävää vai kuollutta?
Kirjoittaja
Ikäraja suomeksi:  k 11
Tyylilaji: horror

A/N: Pari vuotta vanha kauhutarinani. Se on joistain kohdista vähän tönkkö, joten parannus ehdotuksia otetaan vastaan  :).

Pidin painavaa mallinukkea kainaloista kiinni. Työkaverini kehotti minua raahaamaan nuken seinänviereen. Puoliksi kannan, puoliksi raahaan nuken paikalleen. Ne ovat paljon painavampia, kuin luullaan. Lasken nuken lattialle ja nojaudun huohottaen seinään.
  Nukke iskee minulle silmää. Eivät nuket iske silmää! Olen varma, että sen silmässä välkähti jotain punaista. Katson tarkemmin, mutta nukke pysyy paikallaan. Eivät nuket iske silmää. Ne ovat elottomia. Taisin vain nähdä harhoja…


Työpäivä on jo lopuillaan ja melkein kaikki olivat lähteneet kotiin. Minäkin olen melkein valmis, viimeistelen vain muutaman selonteon ja täytän pari lomaketta. Ovelta toivotetaan hyvät yöt ja viimeisetkin askeleet katoavat ulos. Jään yksin suureen hallimaiseen huoneeseen. Pöytävaloni vaikuttaa hiukan yksinäiseltä muuten hämärässä tilassa. Huokaan syvään ja venyttelen. Katsahdan kelloa. Puoli yksitoista. Käännän katseeni takaisin tietokoneen ruutuun, ja keskityn taas työhöni.
Kirjoitan viimeisen rivin ja nousen. Katseeni osuu varastohuoneen aukinaiseen oveen, ja sieltä kajastavaan valoon. Hetkinen… Valoon? Olen varma, että olin sulkenut oven ja sammuttanut valot, kun olin aiemmin sinä päivänä lähtenyt huoneesta viimeisenä. Olimme koko tiimin voimin järjestelleet aamulla saapuneen mallinukkekuorman ja kovalla työllä saaneet ne ojennukseen. Sydämeni takoo hiukan tavallista tiheämmin, kun lähden hiipimään ovelle. Kiskaisen sen kokonaan auki. Mikään ei liiku. Mallinukkien rivistöt ovat edelleen aivan suorat. Vain yksi mallinukke seisoo vähän omituisessa asennossa keskellä lattiaa. Mallinuken toinen jalka on hiukan ilmassa, kuin se olisi lähdössä liikkeelle, ja sen käsi on kohottautunut eteen. Naurahdan hiljaa. Kummallista tuo huoltomiesten huumori. Siirrän nuken paikalleen ja vääntelen sen takaisin normaaliin asentoon. Lähtiessäni sammutan valot, ja lukitsen oven huolellisesti. Nappaan laukkuni ja lähden kotia kohti.
  Aamuni alkaa hitaasti ja myöhästyn töistä. Aamiaiseksi ehdin hörppiä vain lasillisen appelsiinimehua. Pomoni katsoo vähän pahalla, kun varttia yli kahdeksan suvaitsen vihdoin saapua, mutta minä istun vain tyynesti pöytäni ääreen ja mainitsen myöhäisistä ylitöistä. Pomoni kävelee rivakasti pois ja palaa hetken kuluttua suuri paperipinkka kädessään. ”Nämä sitten tämän päivän aikana”, hän urahtaa. Huokaan syvään ja kuuluvasti. Ylitöiksi menee taas.
  Päiväni kuluu matelemalla voittamattoman paperipinkan kanssa ja pian kello lähestyykin kuutta. Vatsani ilmoittaa olemassaolostaan murahtamalla kuuluvasti. Jätän läjän hetkeksi ja kiiruhdan kadun toisella puolella sijaitsevaan kiinalaiseen ravintolaan. Otan ruokani mukaan ja palaan työpaikalle. Asetun uudestaan pöytäni ääreen ja syön kirjoittamiseni lomassa. Tyhjät paperipakkaukset unohtuvat viereeni, kun vajeneva pinkka saa taas väistämättömän huomioni. Vihdoin lasken viimeisen paperin käsistäni ja haukottelen syvään. Varastossa palaa valo. Hiljenen korvat tarkkana. Mitään ei kuulu. Sitten… narahdus, aivan kun joku olisi raollaan olevan oven takana. Nappaan lähimmän esineen vieressäni olevalta pöydältä. Lähestyn ovea varovasti niittikone tiukasti hikoavissa käsissäni. Tartun oven ripaan ja yritän hengittää. Kiskaisen oven auki ja kirkaisen. Mallinuken jäykkä käsi sojottaa suoraan nenäni edessä. Yritän tasata hengitystäni ja siirrän varovasti nukkea oviaukon edestä. Huone on tyhjä. ”Pikkupoikien kiusaa vain…”, yritän vakuutella itselleni. Sydämeni takoo vieläkin tuhatta ja sataa, kun siirrän mallinukkea paikalleen. Nukkea siirtäessäni, huomaan sen selässä, lapaluun päällä, pienen ristin. Risti on musta ja aivan kun tatuointi. Sammutan valot ja päätän lähteä kotiin nukkumaan, ennen kun tulen hulluksi.
  Aamulla oloni on kuumeinen ja päätän jäädä kotiin. Vietän iltapäivän rauhallisesti sohvalla istuen lempi tv-sarjani parissa. Lounaaksi kokkaan herkullista kanarisottoa. Päivä kuluu huomaamattomasti ja pian onkin ilta. Painun aikaisin nukkumaan, josko sitten huomenna pääsisin töihin. Minusta kyllä tuntuu että sairauteni johtui vain ylirasituksesta ja liian vähästä yöunesta. Minkäpä minä työajoille mahdan? Kestää hetken ennen kun nukahdan. Minusta on varmaan tulossa hermoheikko, koska koko ajan näen jotain liikettä varjoissa.
  
  Jokin puristaa kaulaani. En saa happea. Se on jotain kylmää ja kovaa. Havahdun unestani. Jokin todella puristaa kaulaani ja räväytän silmäni auki. Kiljaisen. Tuijotan mallinuken tyhjiin silmiin. Riuhdon sen kättä pois kaulaltani. Se ei hievahdakaan. Voimakkaat kylmät sormet ovat takertuneet kurkkuuni. Happeni alkaa loppua ja viimeisillä voimilla ennen pyörtymistä, nappaan herätyskelloni yöpöydältä ja lyön kättä. Kuuluu posliininhelinää ja uskallan avata silmäni, jotka olin puristanut paniikinomaisesti kiinni ennen räsähdystä. Mallinuken käsivarsi on puolestavälistä poikki. Rikkoutunut reuna on säröinen. Loppuvartalo seisoo edelleen hievahtamatta sänkyni ylle kumartuneena. Silmät tuijottavat tyhjinä tyynyäni kohti. Lattia, peittoni ja minä olemme yltäpäältä sirpaleissa. Katseeni osuu taas mustaan ristiin. Se on jotenkin aavemainen. En halua ajatella tapahtunutta. Jonkun on pitänyt tulla asuntooni ja laittaa nukke sänkyni viereen. Muuta mahdollisuutta ei ole. Mallinuket eivät ole elollisia. Minusta tuntuu että tämä yksi ja sama nukke vainoaa minua. Oloni lähentelee edelleen paniikkia. Kurkkua kuristaa ja sydän pamppailee epätahtiin. Yritän rauhoitella itseäni ja tartun puhelimeen. Valitsen Blom Wright’s plastic blonds – tehtaan numeron ja odotan. Viiden minuutin jonotusajan jälkeen saan jonkun ihmisen langan päähän. Kerron asiani olevan tuotevaihto ja että edustan B’s clothesia. Kerron haluavani vaihtaa mallinukkekuorman toiseen. Nainen toisessa päässä lupaa uusien nukkien saapuvan noin kuuden kuluessa. Kiitän ja suljen puhelimeni. Oloni on hiukan hölmö. Ehkä olen vain vainoharhainen. Jos joku pilailee kustannuksellani, ei nukkejen vaihtaminen vaikuttaisi asiaan ollenkaan. Mutta entä jos ei?
  Tuleva työpäivä hermostuttaa minua ja ennen lähtöä pyörin puoli tuntia toimettomana ympäri asuntoani. Sain runsaasti liikuntaa kävellessäni eteinen-keittiö – väliä noin tuhat kertaa. Tavoistani poiketen olen kerrankin ajoissa. Kello 7.25 saavun työpaikalleni ja asetun pöytäni ääreen. Tällä toiminnalla saan väännettyä pomoltani lämpimän hymyn. Noh, kerran sitten niinkin. Päivä kuluu melko nopeasti, sillä pyrin pitämään itseni kiireisenä. Vaikka pidänkin itseni fyysisesti kiireisenä, pahaksi onnekseni aivoillani on paljon aikaa ajatella. Teen työt konemaisesti samalla, kun erinäiset oudot selitykset leikkivät piirileikkejä aivoissani. Lopulta olen aivan sekaisin. Mielenkiinnolla odottaen ja hiukan peläten, lupaan jäädä ylitöihin työkaverini puolesta. Kaverini on lähdössä jollekin keikalle ja tarvitsisi tuuraajaa. Tavoistani poiketen suostun.
  Näin siis jäin jälleen kerran yksin, samaan tuttuun huoneeseen. Kirjoittelen joitain kangastilauksia tietokoneelle aikanikuluksi. Vähän väliä olen kuulevinani tai näkevinäni jotain, joka onkin sitten autonvalo tai liikenteen ääniä. Niinhän sitä sanotaan, että pimeys muuttaa kaiken. Vilkuilen kelloa. Aika tuntuu kuluvan aivan superhitaasti. Yritän keskittyä työhöni. Epäonnistun surkeasti. Hitaasti, mutta varmasti keskiyö lähenee. Kellon viisarit tikittävät ja säpsähdän jokaisesta äänestä. Vihdoin keskiyö tulee – ja menee. Päätän odottaa vielä hetken. Nojaan kättäni leukaani ja oloni alkaa olla melko uninen. Silmäluomeni alkavat lupsahdella, ja painuvat vihdoin kiinni. Vajoan syvään uneen.
  Herään säpsähtäen. Ulkona on jo valoisaa ja seinäkello näyttää kuutta. Mitään ei tapahtunut. Haukottelen. Ei yhtään mitään. Nousen ylös ja verryttelen puutuneita paikkojani. Käyn vessassa ja satun katsahtamaan peiliin. Näytän kerrassaan hirveältä. Hiukset sekaisin, punaisia painaumia poskissa ja tummat silmänaluset. Pesen kasvoni kylmällä vedellä ja lähden kotiin. Mitään ei tapahtunut.

  Kahden viikon hiljaisuuden jälkeen, minun on pakko uskoa, että joku vain kiusasi minua. Uudet nuket olivat saapuneet muutama päivä sitten, ja järjestelimme ne varastoon. Pomoni hiukan ihmetteli uutta nukketilausta, mutta selitin rikkoneeni yhden – olihan se tottakin, ainakin osittain. On tiistaiaamu. Lähden töihin vasta iltapäivällä, sillä meillä on kokous. Minulla on siis kerrankin aikaa kokata itselleni kunnon aamupalaa ja laittaa hiuksiani paremmin, kuin kolmen sekunnin hätäponnarille. Vietän rentouttavan aamupäivän ja lähden töihin puoli kahden aikaan. Kokous on pitkä ja tylsä ja nuokun suurimman osan ajasta tuolillani kuunnellen mitä minua tärkeämmät henkilöt päättävät. Pääsemme pois vasta kahdeksan aikaan, jolloin yksi tiimini jäsenistä tiedustelee jotain budjettiasiaa. En tiedä asiasta mitään, mutta toisaalta, eihän siinä kauan mene, jos käväisen koneella tarkistamassa. Lupaan soittaa työkaverilleni myöhemmin sinä iltana. Kipaisen takaisin sisään, kokoushuoneemme ohi työhuoneeseemme. Minulla on hiki, joten riisun takkini siksi aikaa, kun etsin tiedon tietokoneelta. Istuudun pöydän ääreen ja painan käynnistysnappia. Odotan latautumista ja naputtelen kynsilläni pöydän pintaa. Avaan selaimen ja siirryn budjettitietoihin. Löydän vastauksen, mutta menen vielä tarkistamaan oman sähköpostini. Oloni on jotenkin levoton.
Yhtäkkiä nostan katseeni. Varaston ovi on auki ja sieltä kajastaa valoa. Sydämeni alkaa pamppailla ja yritän hengitellä syvään. En kykene liikkumaan. Olen juuri aikeissa kaivaa puhelimeni esille, kun tunnen muovisten ja kylmien käsien laskeutuvan kaulalleni.

//hapanpastilli kiittää! Kommentit toivottavia ;)//
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 15:41:32 kirjoittanut Sansku »