Kirjoittaja Aihe: Pain (angst - death - romance - K-11)  (Luettu 2637 kertaa)

Eustace

  • ***
  • Viestejä: 29
Pain (angst - death - romance - K-11)
« : 14.07.2007 22:38:37 »
Nimi: Pain
Kirjoittaja: Eustace
Genre: angst, death, romance
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Koko tarina on minun.

A/N: Kiva tekstin pätkä mielestäni. Vaikka kyllä MEGA-angstia... En kai osaa kirjoittaa oikein muuta.... ; ) Lopun lyriikkalainaukset on Alesanan kipaleesta nimeltä the Third Tempation of Paris
***

Se vaan makaa siinä sängyllä. Se ei käänny katsomaan. Silmät vain seisoo paikoillaan tuijottaen ulos ikkunasta. Se näyttää melkein kuolleelta kalpeine ihoineen ja tummine silmänalusineen. Minun tekisi mieli huutaa sille, huutaa niin kauan, että se huomaisi minut. Tajuaisi, että minun on melkein yhtä paha olla kuin sillä.Se ei tajua kuinka minuun sattui, ja kuinka minuun sattuu nyt, kun näen sen. Mielessäni juoksee kuvia siitä kuinka se työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Oksentaa, vaikka vatsassa ei ole mitään oksennettavaa. Se ei ole syönyt mitään kunnollista moneen päivään. Pelkkää vettä ja ehkä omenan tai kaksi. Mielessäni juoksee kuvia siitä kuinka se makaa vessan lattialla ranteet auki vedettynä. Tekisi mieli huutaa, että se on ahdistunut pieni teini, mutta en huuda. Se tietää sen itsekkin. Sen takia se on täällä. Mielessäni juoksee kuvia siitä kuinka se on kuollut. Verivanat valuvat pitkin sen ranteita ja sen rintakehä ei enää nouse hengityksen tahdissa. Vai kuolisiko se sittenkin nälkään? Jonain aamuna se ei vaan heräisi, koska keholla ei olisi voimia nostaa sitä ylös, ei olisi voimia pitää yllä ruumiintoimintoja.

Ahdistunut pikkuteini!

Kävelen sängylle, ja kosketan varovasti sen kättä. Sen käsi on ihan kylmä, kuin kuoleen käsi. Se värähtää hiukan kosketustani, mutta ei siirrä kättään pois. Istun sängyn laidalle, ja tartun sen käteen. Se kääntää katseensa minuun. Se sanoo lähes äänettömästi kolme sanaa. Ne kolme sanaa saavat minut sekaisin. Saavat minut pelkäämään. Saavat minut huutamaan äänettömästi apua joltain korkeammalta taholta. Nieleskelen itkuani, minun on oltava vahva nyt. Minun on jaksettava senkin puolesta. Taisteltava. Taisteltava se takaisin pinnalle, näytettävä kuinka tärkeä se on. Ei jättää sitä enää ikinä yksin. Se ei ole enää ikinä yksin.

Pyörähdän sängylle makaamaan sen viereen. Ihan kiinni sen kehoon. Kierrän käteni sen ympärille, lämmittämään sitä. Näyttämään että välitän. Näyttämään, että kaikki voisi olla paremmin. Se kääntyy ympäri otteessani. Se kääntyy vastakkain kanssani. Se suutelee minua kylmillä huulillaan. Se painautuu minua vasten lujasti, se kiertää kätensä ympärilleni. Se takertuu ja hengittää kaulaani vasten. Se tietää, että välitän. Se välittää.

-

Se on terve. Se on terve nyt, se nauraa ja hymyilee. Se suukottaa minua lämpimillä huulillaan ja nukkuu vieressäni. Se on laiha, mutta ei liian laiha. Se syö, muttei oksenna. Sillä on käsivarsissa arpia, mutta nekin haalistuvat aikanaan. Se ei ole enää sairaalassa. Se asuu minun kanssani kerrostalokaksiossa kaupungin keskustassa ja on töissä vaatekaupassa. Se tulee iltapäivällä kotiin, laittaa ruokaa, ja me syömme yhdessä saman pöydän ääressä. Katsomme yhdessä elokuvia, käymme baareissa ja rakastelemme. Se on kuin normaalit ihmiset, me olemme normaaleja ihmisiä. Me välitämme toisistamme, ja olemme onnellisia. Kaikki on täydellistä. Se on niin täydellinen. Monesti kiitän jotain näkymätönsä siitä, että sain sen omakseni. Sain sen nostettua pinnalle, sain meidät nostettua pinnalle.

-

Se on kuollut. Se on kuollut nyt, se ei naura, eikä hymyile. Se ei suukota minua lämpimillä huulilla, eikä edes kylmillä. Se ei nuku vieressäni, muuta kuin unissani, painajaisissani. Se ei ole mitään, se ei tee mitään. Arvet ehtivät haalistua jo lähes näkymättömiksi. Se ei ehtinyt sairaalaan. Minä asun meidän kerrostaloasunnossamme yksin, enkä käy töissä. Minä olen vain kuin ahdistunut pikkuteini. Minä en liiku asunnostamme paljon mihinkään. Käyn kaupassa ostamassa omenoita. Syön vain niitä ja oksennan. Oksennan muistoille, muistojen takia. Oksennan, etten unohda ja että unohtaisin. Oksennan, koska sekin oksensi. Minä en ole onnellinen nyt, enkä varmasti enää koskaan. Minä rakastin, minä rakastin todella. Ja minä rakastan vain sitä.

Haluaisin ehkä kuolla.

-

...the pain surrounding me...

...and tonight we die...

...it ends tonight...

...the pain surrounding me...



***

A/N2: Pidän kommenteista ja mielipiteistä.
« Viimeksi muokattu: 02.01.2010 14:17:21 kirjoittanut Karolain »
Like a Goth, only a lot less dark and much more Harry Potter. That is fucking emokid<3

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Re: Pain (angst - death - romance - PG)
« Vastaus #1 : 31.07.2007 23:22:32 »
positiivisena ajatuksena (jos voi sanoa niin tämän ficin jälkeen) tää toimi. alku oli kamalaa, toistaalta ihanaa, kun ihmiset saivat toisensa, mutta kamalaa. kuvailu oli loistavaa miun mielestä. niin, toimivuudesta, tällä varmasti haluttiin herättää jonkin sortin tunteita ja ajatuksia, niin miulle ainakin kävi. rupesin miettimään oikeestaan miks ihmiset tekee noin, mikseivät ne rakasta itseään... (en oo mikään hippi). sit tää herätti tunteita miussa. ensin tuli semmonen ahistunu olo, mielikuvat pintty kyllä päähän. sit tuli hetkeks semmonen et jesh, menee hyvin, mutta loppu...  :'(
jos tää ficci ois jääny siihen, et ne ois saanu toisensa ja eläneet elämänsä loppuun onnellisesti, niin tää ei sit ois ollu niin hyvä.
en tiiä... siis, tää toimi, oli hyvällä tavalla kamala. osasit kirjottaa arasta aiheesta upeasti. en tiiä, en osaa sanoo..hienoa. loistavaa. jatka kirjoittelua. kiitos.


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100