Nimi: Vladimirin niminen keijunkainen
Kirjoittaja: jjb eli meikä
Genre: Tämä oli todella vaikea päätellä, mutta postmoderni fantasia menee lähimmäksi. One-shot
Ikäraja: S
A/N: Itse asiassa minulla itsellänikään ei ole mitään hajua siitä mistä tämä kertoo, ja kertooko mistään. Sen sen nyt vain tiedän, että saatuani otsikon jostain mystisestä syystä (ja Nukkemestarin yllyttämänä) päähäni, ei se lähtenyt sieltä pois ennen kuin saisin kirjoitettua novellinen keijunkaisesta, jonka nimi on Vladimir.
Vladimirin niminen keijunkainen
Lähtökohtaisestihan on olemassa hyvin erilaisia olentoja, on talon tonttuja, on puutarhan mönkijäisiä, on metsän menninkäisiä ja kaiken maailman sinipiikoja joka kivi ja kolo täynnä, että niiden kaikkien nimeäminen veisi isommaltakin folkloristiikan syventävältä teokselta sivuja ja arvokasta tilaa, joten emme keskitykään nyt siihen. Olisi tavattoman puuduttavaa kerrata sitä millainen on todellisuudessa ihmiselle useimmiten niin näkymätön maailma, eikä se niin ketään hyödyttäisikään, sillä varjo-olentojen olemassa olo ei ole laisinkaan riippuvainen siitä uskooko hölmö ihminen niihin vai ei.
Ei, tämä lyhyt kertomus ei sukella syntyihin syviin maailmasta rakennettujen kaupunkien tuollapuolen, sillä tässä tarinassa on merkitystä vain pienellä olennolla, joka elää aivan tiskikaapin nurkassa, juhlamaljakkojen takana ja raastinraudan vieressä. Kyseessä on joku jota kutsuisit kenties keijunkaiseksi, keijukaiseksi, keijuksi, hengeksi, poltergeistiksi, miksikä lie, mutta hänen nimensä on Vladimir.
Syntyjään Vladimir on todellisuudessa jotain, jota voisi kutsua fyysiseksi psykedeliaksi, sillä hän oli saanut alkunsa ajatuksesta, jonka muuan sivutoiminen muusikko, mutta päätominen tilintarkastaja, oli pulauttanut aamukrapulassaan pohtiessaan eksistentialismia, ja siitä lähtien Vladimir oli asunut huoneiston B 40 tiskikaapissa Rauhankadulla.
Muusikko/tilintarkastaja oli jo aikaa sitten mennyt pois, muuttanut kai, ja taloon oli tullut jotain muuta väkeä, jotka melusivat ja saivat lapsia muutaman vuoden välein, mutta koska Vladimir ei ollut ehtinyt elämässään nähdä juuri mitään muuta, ei hän osannut oikein kaivatakaan erityisempää kuin ilmanvaihtokanavan läheistä hurinaa kaappinsa perukoilla.
Mutta maailma on erilainen pienille siivekkäille olennoille, joita joko on, tai ei ole, riippuu siitä kenen ihmisen puheisiin on uskominen, ja aikansa lenneltyään kaksion huoneesta toiseen kenenkään kiinnittämättä huomiota Vladimir alkoi kyllästyä elämäänsä ja pohti oliko tässä todella kaikki mitä maailmalla oli hänelle annettavana. Piilottaa nyt joskus sukkien pareja, ryöstää lattialle pudonneet tavarat palauttamatta niitä koskaan, vaihtaa pikkulasten hampaita rahoiksi... tämäkö sitten oli kaikki mitä keijunkaisen toimenkuvaan kuului? Syntyä vain jokun alitajunnasta kyllästymään kuoliaaksi, koska maailma on tyly paikka ja ihmiset sokeita?
”Tämä ei käy laatuun!” huusi sitten kerran Vladimir ja potkaisi maljakon alas ylimmästä hyllystä niin, että kaikki räsähti kerta kaikkiaan sirpaleiksi. Huoneiston asukkaan eivät huutoa kuulleet, mutta hämmästyivät ja säikähtivät meteliä.
”Kuka oli laittanut minun suosikkimaljakkoni noin lähelle reunaa? Lyödä sitä pitäisi joka niin on tehnyt!” kiljahti se jota äidiksi kutsuttiin, heittäen lisää astioita seinään. Vladimir kirkui kovempaa ja potki lisää kippoja ja kuppeja nurin, hyppi polkien jalkaa ja koko kaappi romahti sisältöineen päivineen.
”Mitäs ostat niin paljon mukeja, kukaan järkevä ihminen tarvitse noin paljon laseja?” karjahti se jota kutsuttiin isäksi, paukuttaen pöytää tupakka suussaan. Vladimir ymmärsi, ettei saisi huomiota ihmisiltä, koska ei hän selvästi kuulunut samaan ulottuvuuteen heidän kanssaan masentuen siitä kovin, huomaamatta laisinkaan miten tuuletusikkuna sälekahtimien vasemmalla puolen oli aivan auki.
”Voi miten minun nyt käy? En ole koskaan nähnyt muuta kuin tämän rähjän kaapin”, Vladimir voivotteli ja istui rikkoutuneen keittolautasen päälle katsellen itseään sen kiiltävästä pinnasta. Koska hänet oli valmistettu pelkästään tunteesta, visuaalisesta näystä, muuttui hänenkin tunnetilansa suoraan säyhkyväksi merkiksi, hänen pikkuiset siipensä väpättivät valoa, joka ihmisten silmiin ei ulottunut, mutta joka läpäisi seinät ja katon ja kivet, eikä aikaakaan kun avoimesta tuuletusikkunasta lensi sisään kymmeniä pieniä keijunkaisia, jotka kaikki olivat syntyneet ihmisten pahasta olosta ja murjotuksesta.
”Keitä te olette?” kysyi Vladimir ihmeissään ja oli hämmästyksekseen huomasi että sietämättömien ihmisten puolta pienemmät pikkukersat saattoivat nähdä miten väpättävät Vladimirin kaltaiset värikkäät olennot laskeutuivat keittiön pöydälle, joku pirulainen osui suoraan kukkalaudan kaktukseen ja kirosi pahasti.
”No, näistä kaikista en osaa sanoa, mutta minä olen Jakov ja tämä tässä on sisareni Miriam,” totesi tyynesti ensimmäisenä paikalle tullut keiju.
”Niin, ja minä olen Daria”, totesi joku hyvin säikky ujosti. Kaikki tahtoivat esittäytyä, jotkut huutelivat toistensa päälle ja tönivät toisiaan.
”Minä olen Andrei.”
”Minä taas Vasili, Vasili Markov, toisessa sukupolvessa jo meikäläisiä.”
”Kuule, kuule, me tässä, meitä on tässä viisi, kuusi olisi, jos Mihail olisi jo laiskuuttaan ehtinyt paikalle”, joku höpötti ja ravisti Vladimirin kättä. ”Tässä on Anna ja Maria ja Tatjana ja Ksenia... niin ja minähän olin Pavel, hauska tutustua.”
Kaikki olivat kamalan ystävällisia ja Vladimir hymyili. Paitsi että jokin kaihersi vielä mieltä.
Niinpä Vladimir irroittautui otteesta ja perääntyi.
”Kuulkaas nyt hei, keitä te nyt oikeasti olette, mitä tämä nyt tarkoittaa? Olen ollut täällä vaikka kuinka kauan aikaa yksin, miksi minun piti teitä huutaa ennen kuin huomasitte?”
Keijunkaiset olivat kaikki hiljaa ja katsoivat toisiaan. Mietintä oli niin voimaks että sen kai jo ihmisetkin tunsivat kun olivat niin vaiti ja painuivat teilleen, paitsi lapset tietysti, joka polvistuivat likaiselle muovimatolle kuuntelemaan mitä hämärän ajan varjo-olennot kertoivat, niiden sanoista juuri mitään ymmärtämättä.
”Voi kuule, Vladimir, Vladimirhan se oli? Niin, se on näin miten meidän elämämme on muodostunut, mitä muuta voisit odottaa joltakin joka on syntynyt omia aikojaan? Miten me sinua täältä piilosta olisimme löytäneet? Vasta kun sytytit merkkitulesi saatoimme tulla sinun luoksesi”, sanoi Pavel ja kaikki nyökkärivät, niin Tatjana, Jakov ja Miriam, Anna, Ksenia, Andrei, Vasili, Darria ja monet muut, jopa myöhään tuuletusaikosta tippunut Mihail, jolla ei ollut hajuakaan siitä mistä oltiin yhtä mieltä.
Näinhän se on keijunkaisten kanssa, ja kaikkien muidenkin mielikuvituksestamme syntyvien pahojen ja hyvien kanssa: miten niistä kukaan tietäisi, jos niistä kerro? Miten niitä kukaan näkisi, jos ei tuo mitään nähtäväksi?
Tiskikaapin perukoilta, raastinraudan vierestä ei kyllä kukaan pahaa oloa huomaa, siitä on ihan oma mekkala nostettava, ja johan aukenee ikkunat ja sälekaihtimet näyttäen valon rumalle omistusasunnolle harmaassa ihmisten kaupungissa, josta Vladimir sinä iltana pääsi lentämään yhdessä muiden kanssa ulkoilmaan, joka toki ihmisten takia oli saateinen, mutta vapaa taivaaseen asti. Muutenkin on sanottava, ettei ollut ollenkaan harmi, että Vladimir oli syntynyt pimeästä psykedeliasta, sillä tulen sytyttyä kaikki värit näkyivät sen valossa, ja ne olivat sekaiset mutta kuitenkin kauniit.
Se tämän tarinan opetuksesta, liekö tuosta kirjan kansiin painaminen, mutta oikeasta todellisuudesta se palanen nyt kuitenkin oli.
