// Alaotsikko: Angst, death, oneshot ja triplaraapale(?) K11, ei paritusta
Title: Nyt on mun vuoro lähteä
Author: Ziri
Genre: Angst, death, oneshot ja triplaraapale(?)
Rating: K11, luulisin
Pairing: Ei ole
Warnings: Kuolema
Summary: Niinpä mä lähdin hitaasti kohti loukkoa, jossa mua nöyryytettiin ja kidutettiin, ihan aina
A/N: Eli mulla oli huono päivä, ja ittelläni on kokemusta koulukiusaamisesta (ei kyll yhtä vahvana), nii synty sitte tällänen. Kommenttia pliiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiis! Ja tää on tosi lyhyt, että siitä ei tarvi kuittailla.
Nyt on mun vuoro lähteä
Mä katoin suurta, punatiilistä rakennusta silmät kauhusta selällään. Mä en halunnu mennä sinne! Musta tuntu siltä että mä yrjöän kohta. Mun vatsaa kääns, en mä ittekkään tiedä miks. Mut se olin selvää, etten mä halunnu mennä kouluun. Mä aioin jo kääntyä, mutta sitte tuli mieleen se, että mulla on jo kaks selvittämätöntä poissaoloa, kun mä olin lintsannu parii viikkoa sitte
niiden ilkeilyn takia. Ja mä tiesin, että kolmannesta menisi vanhemmille. Niinpä mä lähdin hitaasti kohti loukkoa, jossa mua nöyryytettiin ja kidutettiin, ihan aina. Mä olin pukeutunut mahdollisimman huomaamattomasti, mulla oli tummat farkut, musta t-paita ja hiukset hajallaan kasvojen ympärillä. Ja silti, vaikka mä kuinka yritin olla muuta, mä näytin kummajaiselta. Erilaiselta kuin kukaan muu. Mä kävelin seinän vierustaa yrittäin olla näkymätön, edes huomaamaton. Rinnakkaisluokkalaiset käyttäytykin, mun onnekseni kuin mua ei olis, mut mä tiesin että pahin oli vielä edessä. Ja sitte
ne olikin siinä. Ehkä kymmenen metrin päässä musta. Ne katteli mua oikeen tyytyväisinä. Ne oletti että mä aioin vaan seistä ja hyväksyä niiden kiusaamisen. Mutta sitä mä en tehny. En enää. Mä ryhdistäydyin, ja onnistuin melkein hymyilemään tyypeille, jotka oli pilannu mun elämän, ja vuodet jotka ilman niitä olisivat olleet miljoona kertaa paremmat. Mä tiesin, että mun hetki oli tullu. Jokaisella ihmisellä on se oma aika jonka pituutta ei voi määritellä, ja mun aika oli nyt kulunut loppuun. En mä ollut suunnitellut tätä, mutta tiesin, että oli mun aika jättää maailma. Mä hapuilin iskän joskus antamaa linkkaria taskustani, ja löydettyäni sen, hymyilin leveämmin kiusaajille. Mä tiesin sadan prossan varmuudella, että ahdistus tai pelko toisten mielipiteistä ei enää ikinä vaivais mua. Ja kyllä ne porukatkin joskus selviäis, ne oli aina ollu normaaleja. Joskus mä toivoin että mä oisin ollu samanlainen, mutta nyt mä tiedän, että tää on mun paikkani, ja mun onnekseni aika on loppumassa
Nyt oli mun vuoro lähteä.
