// Alaotsikko: Monologihaaste, Narcissa Malfoy. Ficlet
Kirjoittaja; haru-chan
Ikäraja: k-11
Genre: Draama, lievä angst
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Varoitukset: Mainitaan kuolema vähän ohimennen, sanaa "huora" käytetään kerran.
Summary: Minä en enää välitä, sillä tänään minun käteni vapisevat pelosta viimeistä kertaa. Narcissan ajatuksia Voldemortin kukistamisen jälkeen.
A/N: Narcissa on ihmisraunio, katkera ja kapinahenkinen, ihan varmasti on! Ja se puhuu seinille.
Hyvin koulutettu
Mahdotonta. Minä, se olin aina minä. Minä, joka uhrasin itseni hänen työnsä tähden. Minä, joka jaksoin kannatella sitä kirkuvaa pikku nilviäistä - aivan kuten isänsä - käsivarsillani läpi pimeän yön, kun hän oli jossain tekemässä jotain tärkeää. Ja sitten, kun hän oli poissa, se olin taas minä. Minä, jolle hän uskoutui, minä, johon luotettiin. Minun täytyy olla siisti, huoliteltu ja hiljainen, kerran hän löi minua poskelle, kun nutturasta repsotti yksi ainoa hiuskiehkura. Minun täytyi pitää huolellisesti tulenpunaiseksi punattu suuni tiukasti kiinni, kalpeat, luisevat, heikosti vapisevat käteni sievästi sylissä, kun hän, mieheni puhui lipeviä Pimeän Lordin korviin. Minut pakotettiin verhoutumaan tarpeeksi peittäviin ja siveisiin kaapuihin, kuin pakkopaitoihin, kun taas armas sisareni näytti aivan miestennielijältä avokaulaisine huoramekkoineen ja tummine piirteineen.
Se oli aina, ihan alusta asti niin. Minua kasvatettiin pikkuvaimoksi kuolonsyöjälle, kun taas hän sai mennä ja tehdä mitä huvitti, silloin kuin huvitti. Kuolonsyöjän vaimo hänestäkin tuli, tuli jopa kuolonsyöjä. Itse Pimeyden Lordin paras luutnantti, joka sihisi luumunpunaisilta huuliltaan rivouksia, esitteli sulojaan julkisesti ja flirttaili jopa minun pojalleni. Pojalleni, jolta jo 16-vuotiaana odotettiin jotain liian haastavaa, jotain, johon vain täysiverinen kuolonsyöjä pystyisi.
Kosto. Se se oli, aivan varmasti. Lordi Voldemortin kosto mieheni älyttömyyksistä. Jos minä olisin saanut puuttua, jos olisin saanut puheenvuoron.. Me emme olisi tässä. Mieheni ei olisi kuollut, eikä poikani olisi katkaissut välejään minuun. Aivan kuin kaikki olisi minun syytäni. Ehkä onkin. Ehkä minä en ollut tarpeeksi hiljainen, tarpeeksi siveä, tarpeeksi huoliteltu. Ehkä Pimeyden Lordi näki lävitseni uhkuvan kapinahengen ja päätti rankaista meitä.
Nyt, kun olen jo vanha, minä olen unohdettu. Punaan yhä huuleni, tarkistan, etteivät hiukset karkaile nutturastani ja pidän käteni siivosti ristissä lanteillani. Olen kuullut, että olen isoäiti, mutten ole koskaan nähnyt pikku-Scorpiusta, poikani ei halua vierailla luonani. Enkä minä jaksa enää välittää.
A/N: kommentteja? *puppueyes*