Mitä pitäisi ajatella (K11) KESKEYTETTY

[Haltiamieli]

Title: Mitä pitäisi ajatella
Author: Haltiamieli (minä)
Beta: Satan
Rating: K11, ei pitäisi nousta.//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Pairing: Kaikki ovat omia hahmoja, joita sitten paritan.
Genre: Tasainen sekamelska, useimmiten drama ja romance, sekä lievä angst.
Warnings: Jonkin verran kiroilua, outoa huumoria, vihjailua, lievää angstia, ei kovin pahaa muttei mitään aivan pienimmillekään sopivaa. Tämän enempää en osaa itsekään kertoa. Jossain vaiheessa tulee myös hieman kauhua, toivon mukaan onnistun luomaan sellaisen tunnelman.
Disclaimer: Maailma Rowlingin ja osa hahmoista, muuten ihan minun keksimääni. En saa tästä rahaa tai muutakaan korvausta, paitsi hyvän mielen ja kirjoittamisen ilon.
Summary: Tämä on minun mielestäni Tylypahka-ficci, vaikka käytänkin muitakin asioita Rowlingilta. Ottanut vahvasti vaikutteita erilaisista kelmi-ficceistä, joten henkilöt vaikuttavat varmasti ainakin niiltä osin tutuilta. Voi siis laskea tältä osin hieman kelmi-ficciksikin. Kertoo Mary Strewottista ja hänen ystävistään, sekä Kelmien uudesta sukupolvesta, muutamaa vuotta ennen Harryn ja kumppaneiden lasten saapumista Tylypahkaan. Viimeistä vuotta viedään ja ihmissuhteet alkavat muotoutua loppuelämää ajatellen. Mary pitää ystävineen päiväkirjaa, joten kertoja vaihtuu aina välillä, ilmoitan vaihtumisesta aina. Pääosilta kertojana on kuitenkin Mary.

A/N: Kommentit ovat siis toivottuja! Sekä risut että ruusut, ihan mitä mieleen pulkahtaa. Betani, tai oikeastaan oikolukija, ei tarkastele kielioppia, hän periaatteessa lukee tarinaa ennen kuin julkaisen sitä ja antaa kommenttia. Ei sen enempää, joten pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirhe-paholaisia. Pyrin kuitenkin lähes, en täysin, virheettömään tekstiin. Virheistä saa ilmoittaa, mielellään joku kiltti tekisikin niin jos virheen löytää. Tämä ficci löytyy myös Vuotiksesta, samalla nickillä, eli Haltiamielellä. Minulla on nyt useampi luku jo Vuotiksessa julkaistu, mutta nyt uskallan julkaista tämän täälläkin.
Prologin kirjoitustyyli on sinänsä erilaista, että siinä ei ole minä-kertojaa, joka tulee jatkossa olemaan tässä ficcissä. Myös aika on eri, en keksinyt oikein parempaakaan aloitusta tälle kuin tämän, joka kertoo Maryn elämän mullistaneesta onnettomuudesta.

Prologi

Neljännen vuosikurssin oppilaiden viimeisinkin koe oli juuri loppunut, ja kaikki tämän vuosikurssin tupalaiset, niin Rohkelikot, Korpinkynnet, Puuskupuhit kuin Luihuiset, astelivat ulos pihamaalle nauttien saapuneen kesän lämmöstä ja iloiten kokeiden loppumista. Aurinko paistoi lämpimänä siniseltä ja täysin pilveettömältä taivaalta, kielletty metsä hehkui vihreänä ja antaen itsestään ystävällisemmän kuvan. Järvi säkenöi sinisen jokaisessa sävyssä ja jättiläiskalmarin lonkerot lämmittelivät aivan rantavedessä.
Myös Kelmit, James Potterin, Sirius Mustan, Remus Lupinin ja Peter Piskulainin vannoutuneet ihailijat, nauttivat kesäloman lähestymisestä järven rannalla kasvavan puun alla.
”Mitä sanot Suurhäntä, mitä me keksitään sitten päättäjäisjuhliin?” Alex Stromball, vihreähiuksinen ja tummasilmäinen, hieman kalpeat ja kapeahkot kasvot omaava rohkelikko kysyi puuhun nojailevalta ystävältään, Tom Lemberiltä.
”En tiedä Pörröharja. Meillä on tosin vielä viikko aikaa keksiä sopiva pila niihin”, Tom naurahti ja ravisteli päätään niin, että ruskeat hiukset menivät entistä sekaisemmiksi. Suklaanruskeat silmät tähyilivät järven rannalla istuvaa tyttökolmikkoa.
”Äh, Suurhäntä, antaisit jo olla. Ei Mary ole sinusta kiinnostunut. Uskoisit sen jo, ja siirtyisit muihin tyttöihin”, Alex puuskahti seurattuaan Tomin katsetta tyttöjoukkoon.
”Minä en ole niinkuin sinä. Keltasilmä, olisiko ehdotuksia päättäjäisjuhlien pilaksi?” Tom kysyi kolmannelta kelmiltä, vaaleahiuksiselta, kellertävänvihreäsilmäiseltä sekä melko tummaihoiselta Simon Beckiltä. Tämä pudisti päätään.
”Ei ole. Mutta tuolla astelee Rastatukka”, Simon sanoi ja nyökkäsi juuri järven rantaan ilmestyneen pojan suuntaan.
”Loistavaa”, Alex virnisti. Rastatukaksi kutsuttu poika, oikealta nimeltään Jerry Oliver, istuutui muutaman metrin päähän tyttöjoukosta, jota Tom edelleen tarkasteli ja heilautti mustat rastansa olkansa ylitse.
”Eikä ole. Tom, Alex, älkää nyt tehkö mitään typerää”, neljäs ja vastuuntuntoisin, sekä pahimman ongelman omaava,  Edvard Murmall sanoi innostuneille ystävilleen.
”Älä viitsi Puolikorva. Mitä pahaa Rastatukan härnäämisessä on?” Tom virnisti ja veti taikasauvansa taskustaan.
”Paljonkin. Mutta varoitan sinua Tom, menetät viimeisenkin mahdollisuuden Maryyn jos härnäät vielä kerrankin Jerryä hänen nähtensä”, Edvard sanoi pitäen katseensa kirjassaan. Tom puri huultaan.
”Suurhäntä, et sinä muutenkaan saa Marya millään. Neljä vuotta olet kokeilut siinä onnistumatta. Sitä paitsi, Rastatukka ansaitsee härnäämisen! Lisäksi se piristää tätä muutenkin kyllä jo täydellistä päivää”, Alex sanoi.
”Ei tämä täydellinen ole. Vaikka, no, kokeet loppuivat, mutta meillä oli kuitenkin tänään yksi koe ja se pilaa tämän päivän. Mokasin varmasti siinä kokeessa –”, Simon puuskahti, mutta vaikeni Tomin ja Alexin noustessa seisomaan ja tajutessaan etteivät nämä olleet kuunnelleet häntä.
”Tom. Alex”, Edvard varoitti. Kaksikko ei kuitenkaan välittänyt ja Edvard pystyi vain uppoutumaan kirjaansa ja yrittää esittää ettei hänellä ollut tekemistä tulevan kanssa. Simon seurasi silmät kiiluen Tomin ja Alexin kävelyä Jerryn luokse.

Mary nauroi ystäviensä kanssa iloisesti järven rannassa jalat veteen upotettuina, kun hän huomasi Jerryn sekä tätä lähestyvät Tomin ja Alexin.
”Emma ja Lucia. Minulle tuli muuta menoa”, Mary sanoi mahonginruskeat, kiharat hiukset omistavalle Emmalle ja vaaleahiuksiselle Lucialle. Nämä kääntyivät vaistomaisesti ja äkkäsivät saman kuin Mary.
”Mary, älä viitsi. Sinä tunnet heidät. Anna vain olla”, Lucia sanoi ylös nousselle Marylle siniset silmät kimmaltaen.
”Jerry on minun ystäväni. En anna Lemberin ja hänen ystäviensä pilata hänen opintojaan”, Mary sanoi pyyhkäisten vaaleanruskean hiustöyhdön otsaltaan.
”Jerry on Luihuisessa. Joten totta kai kelmit härnäävät häntä. Mary, anna oikeasti olla”, Emma sanoi katsellen kuitenkin liiloilla silmillään Alexia.
Mary ei välittänyt ystävistään, vaan asteli lähemmäs Jerryä, joka oli nyt noussut seisomaan ja katsoi hieman kalvenneena Tomia ja Alexia, joilla molemmilla olivat nyt taikasauvat esillä.

”Terve Rastatukka. Mites koe meni?” Alex kysyi valkeat hampaat sädehtien.
”Et sinä varmaan mitään nähnyt, kun hiuksesi kuitenkin peittivät näkyvyyden”, Alex lisäsi ja osoitti nyt taikasauvallaan huolettomasti Jerryä. Toisia oppilaita oli alkanut hiljalleen nyt kerääntyä heidän ympärilleen, lähes kaikki neljännen vuosikurssin oppilaat olivat nauttimassa ulkoilmasta, myös muutama ensimmäisellä ja toisella vuosikurssilla oleva oli paikalla. Yhtäkään valvojaoppilasta ei kuitenkaan näkynyt paikalla, eikä johtajaoppilaitakaan.
”Hei luihuinen, on kohteliasta vastata kun jutellaan”, Tom sanoi. Jerry irvisti.
”Ei minulla ole teille kahdelle mitään puhuttavaa”, Jerry mutisi ja veti oman taikasauvansa esiin.
”No no, Rastatukka, ei mitään hätää. Ei me pahaa aiota tehdä”, Alex naurahti.
”Halkinaurus!” Jerry huudahti ja osoitti sauvallaan Alexia. Tämä kuitenkin väisti ketterästi hopeisen valosuihkun.
”Karkotaseet! Itse tämän aloitit Rastatukka”, Alex puuskahti ja otti itselleen ilmaan lennähtävän sauvan. Jerry katsoi kalvenneena Tomia ja Alexia nyt sauvattomana.
”Lember ja Stromball, antakaa hänen olla!” Mary huudahti ja asteli kolmikon ympärille kerääntyneen ringin keskelle.
”Kas, Mary. Tulitko myös antamaan Rastatukalle opetuksen?” Alex virnisti ja heitti Tomille Jerryn sauvan. Mary mulkaisi Alexia.
”Ensinnäkin, hänen nimensä on Jerry. Toiseksi, millä oikeudella te kiusaatte häntä näin? Kolmanneksi, minä olen edelleenkin Strewott sinulle sekä ystävillesi”, Mary sanoi.
”Älä viitsi Strewott. Me vain pidämme hauskaa”, Tom sanoi.
”Millä oikeudella? Jerry ei ole tehnyt teille mitään”, Mary sanoi.
”Ei vai? Hän on luihuinen, siinä on syytä kerrakseen. Viime huispausmatsissakin hän yritti pudottaa minut luudaltani!” Alex puuskahti ja osoitti sauvallaan edelleenkin Jerryä.
”Älä yritä! Tuo on huono selitys, eikä oikeuta tekemään sitä mitä teette. Antakaa Jerryn olla ja menkää vetämään päänne Murjottavan Myrtin vessanpytystä alas!” Mary puuskahti.
”Valitettavasti en suostu tekemään sitä Strewott. Paitsi jos suostut tulemaan junamatkalla samaan vaunuosastoon kanssani koko matkan ajaksi”, Tom virnisti.
”En missään nimessä Lember”, Mary sanoi mulkaisten Tomia murhaavasti ja vihreät silmät säkenöiden.
”Oikeasti Strewott.. Hei Rastatukka! Et mene minnekään! Hämärrys!” Alex huudahti huomatessaan Jerryn yrittävän poistua paikalta. Musta side peitti salamannopeasti pojan silmät. Tom kampitti Jerryn kamppiherjalla ja samassa Jerry roikkui avuttomana ilmassa jalat ylhäällä Alexin kirouksen voimasta.
”Antakaa hänen olla!” Mary huusi.
”Valitan, Strewott, mutta ei käy. Siirry syrjemmälle”, Alex virnisti.
”Karkotaseet!” Alexin sauva lennähti Maryn käteen ja Jerry mäjähti maahan.
”Hei oikeasti! Älä viitsi pilata meidän iloamme!” Alex huudahti.
”Pyydä anteeksi Jerryltä, niin saat sauvasi takaisin”, Mary murahti.
”Karkotaseet! Olen pahoillani Strewott”, Tom huudahti ja otti Maryn sekä Alexin sauvat itselleen. Mary katsoi Tomia silmät salamoiden.
”No niin Pörröharja, tehdään tämä loppuun”, Tom sanoi.
”Aina valmiina. Estradi on sinun Suurhäntä”, Alex virnisti ja otti vastaan sauvansa, jonka Tom heitti hänelle. Tom virnisti ja heitti hämmentyneen Jerryn sauvan tälle.
”Saat mahdollisuuden puolustautua Rastatukka”, Tom virnisti ja osoitti sauvallaan Jerryä. Tämä kohotti sauvansa valmiina.
Monta asiaa tapahtui samaa aikaa. Ensin Tomin sauvasta lennähti kaikissa väreissä hehkuva valojuova kohti Jerryä, tämä torjui sen kilpiloitsulla ja kilvestä kimmonnut juova osui suoraan Maryyn.
”Mary!” Emma ja Lucia kiljahtivat ja tyrkkivät itsensä ringin joukosta maahan lysähtäneen Maryn vierelle.
”Mitä kirousta sinä käytit Tom?” Emma kysyi pikkuserkultaan silmät laajenneina, kun Mary alkoi hiljalleen täristä ja hänen hiuksensa alkoivat muuttaa väriään vinhassa vauhdissa.
”E-en minä tiedä Emma! Minä vain loitsin jotain mutta jokin meni pieleen!” Tom huudahti avuttomana.
”Hakekaa joku matami Pomfrey!” Lucia huusi Maryn kalvetessa nyt lakananvalkeaksi. Edvard ponnahti puun juurelta ja lähti kiitämään linnaa kohden. Simonkin tuli nyt harvenneen ringin poikki Tomin ja Alexin luokse.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi. Alex pudisti päätään avuttomana.
”Ei tietoa Keltasilmä, ei tietoa.”

Aurinko laski kielletyn metsän taakse valaisten punertavilla säteillään sairaalasiiven valkeita seiniä ja sänkyjä. Yhden sängyn ympärille olivat kerääntyneet Emman ja Lucian lisäksi kaikki kelmit, jotka olivat tulleet sairaalasiipeen heti McGarmiwan pitämän puhuttelun jälkeen. Edvard ja Simon olivat pelastuneet syytöksiltä, mutta he olivat kuitenkin olleet puhuttelussa paikalla, kuuluivathan he kelmeihin.
Kaikki kuusi katsoivat vaitonaisina sängyssä rauhallisesti hengittävää Marya. Matami Pomfrey ei tiennyt, mitä Tomin äänettömästi loitsima kirous oli tehnyt, mutta ainakaan Maryn hiukset eivät olleet tutun vaaleanruskeita. Päinvastoin, ne vaihtoivat edelleenkin väriään, tosin nyt hitaammin.
”Mitä sinä ajattelit loitsiessasi Tom?” Lucia kysyi saman kysymyksen, mikä oltiin esitetty niiden muutamien tuntien aikana ties kuinka monta kertaa.
”En tiedä. En oikeasti tiedä -. Minä vain osoitin Rastatukkaa sauvallani ja loitsu vain tuli”, Tom sanoi lohduttomana.
”Kyllä Mary siitä varmasti toipuu. Kiitä onneasi että meillä on kesäloma edessä”, Emma taputti pikkuserkkuaan olalle.
”Hienoa, tosi hienoa. Hän ehtii koko kesän suunnitella kostosuunnitelmia minulle”, Tom ähkäisi.
”Ai niin vai?” Mary tuhahti.
”Mary! Millainen olosi on? Huimaako? Särkeekö päätä? Vai –” Lucia puuskahti ja kyseli lakkaamatta.
”Lucia, olen ihan kunnossa! Ei, minua ei huimaa, ei särje päätä tai muutakaan. Minua vain nukuttaa ja on vähän outo olo”, Mary naurahti.
”Olet sentään hengissä”, Alex virnisti.
”Mitä te kaikki teette minun ympärilläni? Entä miksi sinä, Lember, nojaat sänkyyn jossa minä makaan?” Mary kysyi ja mulkaisi äkkiä suoristuvaa Tomia.
”Me olimme kaikki sinusta huolissamme Mary. Jopa kelmit”, Emma virnisti.
”Loistavaa. Mitä tapahtui?” Mary kysyi tuhahtaen. Kaikki hiljenivät.
”Eikö kukaan tiedä mitä tapahtui? Mitä helvettiä tämä meinaa? Miksi minä makaan sairaalasiivessä? Miksi teidän kaikkien kasvot ovat kuin olisin kuollut?” Mary tiuskahti ja yritti nousta, mutta Emma painoi hänet takaisin sänkyä vasten otsa rypyssä.
”Mary, rauhoitu”, Lucia mutisi. Mary puri huultaan ja alkoi hengittää rauhallisesti. Vähitellen hän rauhouttui. Rypyt Emman otsalla syvenivät.
”Emma, sinä mietit jotain. Mitä?” Mary kysyi ystävältään ihmeissään. Tämä pudisti päätään.
”Ei se voisi olla mahdollista.. Minä menen hakemaan matamin”, Emma sanoi edelleenkin mietteliäänä ja lähti astelemaan sairaalasiiven toiseen päähän.
”Oikeasti. Ei hemmetti, nyt te kaikki mietitte jotain. Mitä ihmettä te oikein mietitte?” Mary parahti alkaen taas kiukustua.
”Ei voi olla mahdollista. Mitä luulet Tom, olisitko voinut onnistua..?” Lucia kysyi Tomilta kiertäen mietteliäänä vaaleaa hiuskiehkuraansa sormensa ympäri.
”En tiedä”, Tom mutisi purren huultaan.
”Nyt kerrotte minullekin. Mistä te puhutte?” Mary kysyi. Edvard huokaisi.
”Kun sinä äsken olit, mh, vihainen, hiuksesi olivat punaiset. Sitten rauhoituit ja ne muuttuivat vaalean liiloiksi. Sen jälkeen ne muttuivat taas turkooseiksi. Ja nyt ne ovat muuttumassa vinhaa vauhtia violeteiksi”, Edvard selosti.
”Mitä helvettiä -?” Mary puuskahti, mutta samassa paikalle säntäävä matami Pomfrey kumartui hänen ylleen.
”Miksette heti ilmoittaneet että hän heräsi? No niin neiti Strewott, käykää siihen ja hengittäkää rauhallisesi. Te muut, ulos täältä. Herra Lember voisi varmaan hakea rehtori Verson ja professori McGarmiwan”, matami julisti. Kelmit astelivat Lucian ja Emman kanssa ulos sairaalasiivestä katsellen nyt uteliaina Marya. Mary katsoi ihmeissään ystäviensä ja kelmien perään.
”Eivät kai he tarkoittaneet, että minun hiukseni näyttävät eri väreillä tunnetilani?” Mary kysyi itseltään ihmeissään. Toisella puolella olevasta ikkunasta Mary näki kuvajaisensa ja huomasi hiustensa olevan nyt kirkkaan turkoosit.

A/N: Kommentit olisivat siis kivoja, olisi kiva tietää onko täällä lukijoita tälle.. Lisää tulee luultavasti huomenna tai ylihuomenna heti kun kommenttejakin (toivon mukaan niitä tulisi) tulee.

[sauniu]

pistä ihmeessä nopeesti lisää!!!! sait ainakin yhden lukijan   
teksti oli mielenkiintosta ja sujuvaa ja muutenkin hyvä
tekstin luettuani aloin nauraa tolle nimelle, tosi hyvä !

[Haltiamieli]

A/N: Laitan tänne nyt kaksi ekstrajuttua, varmaankin maanantaina tulee ensimmäinen luku. Niin, ja kiitos kommentistasi saniu, toivon mukaan toisetkin uskaltautuisivat lukemaan tätä.

Tähän mennessä tapahtunut, eli mitä edellisinä vuosina on tapahtunut ja miten tähän on päädytty
Emma: Aika tiivistettynä, Maryn näkökulmasta.

1. vuosi – Saavuimme Tylypahkaan. Lajitteluhattu lajitteli meidät kaikki Rohkelikkoon, sinä iltana ystävystyin samassa makuusalissa olevien Emman ja Lucian kanssa. Tom rakastui minuun ensimmäisellä viikolla. Hän ja Alex alkoivat kokeilla sääntöjen rajoja ja pian heistä tuli koulun pahimpia keppostelijoita.

2. vuosi – Aloin ymmärtää, että vanhemmistani huolimatta (isä surkki, äiti jästi), minusta oli tulossa vuosikurssimme paras noita. Ja Tomista velho. Tom, Alex, Edvard ja Simon alkoivat kutsua joukkoaan Kelmeiksi, suurten esikuviensa James Potterin, Sirius Mustan, Remus Lupinin ja Peter Piskulainin kunniaksi.

3. vuosi – Edvard alkoi katoilla kuukausittain. Kertoi äitinsä sairastuneen. Puolen vuoden päästä muutkin Kelmit alkoivat katoilla joka kuukausi. Tom pommitti minua Tylyaho –kutsuilla. Minä, Emma ja Lucia vannoimme pysyvämme ikuisesti ystävinä.

4. vuosi – Emma tutustui Tomiin ja Alexiin lomalla, joten suureksi harmikseni Kelmit alkoivat hengailla kanssamme. Tom ei vieläkään lopettanut piirittämistäni, joten aloin käyttää kirousvalikoimaani torjuakseni hänet. Huonolla tuloksella. Tomin epäonnistunut kirous osui minuun vahingossa ja siitä lähtien hiukseni ovat näyttäneet eri väreillä mitä tunnen milloinkin.

5. vuosi – Minusta ja Edvardista tuli valvojaoppilaita. Lucia alkoi seurustella Edvardin kanssa. Saimme kuulla Edvardista tulleen ihmissusi kolmannella. V.I.P. –kokeet. Kaikin puolin painajaismainen vuosi. Aloin seurustella loppuvuodesta Puuskupuhiin kuuluvan Samuel Jacksonin kanssa. Alex äkkäsi, että meidän kouluaikamme muistuttivat suuresti Kelmien kouluaikoja ja siitä lähtien hän on ollut varma, että seitsemännellä minä ja Tom päädymme yhteen. Turha toivo, olen vannonut.

6. vuosi – Erosin Samuelista ja, ihme ja kumma, aloin ystävystyä Tomin kanssa. Emma alkoi kiinnostua Alexista huomaamattomasti ja Simonista alkoi tulla melkein yhtä paha keppostelija kuin Tomista ja Alexista. Kävin Tylyahossa Tomin kanssa ja viha häntä kohtaan vaihtui pelkäksi vastenmielisyydeksi. Kelmien salaperäisest katoamiset kerran kuukaudessa eivät ole vielä selvinneet, mutta minä, Emma ja Lucia arvelemme niiden liittyvän Edvardiin, onhan hän ihmissusi.

Emma Andersin värikartta Mary Strewottin hiuksille
Alkuperäinen hiustenväri oli vaaleanruskea

Punainen – Pieni raivostuminen tai nolostuminen, riippuu asianhaaroista
Sininen – Suru
Vihreä – Kateus, harvinainen väri, ei yleinen
Keltainen – Ilo
Violetti – Sekava olo, ei varmuutta mitä tuntee
Oranssi – Rauhallinen, mutta riskialtis raivostumiselle
Musta – Puhdas viha/raivo
Valkoinen – Pelko tai syvä järkytys

Mitä vaaleampia värit ovat, sitä viileämpiä tuntemukset ovat.
Tummat taas todistavat tunteen olevan todellista ja aitoa.

Mary: Tästä on hyötyä teille, kun pyritte tulkitsemaan tunteitani. Nerokas idea Em!
Lucia: Tämä oli lisäksi Emman oma idea, minä vain autoin häntä listauksessa ja taustatyössä.

Emma: Monia muitakin värejä on, tässä yleisimpiä.

Vaaleansininen – Tyyni, hieman alakuloinen
Harmaa – Syvä järkytys, tiedoton olo, ”zombi”
Mary: Milloin muka tuota olisi?
Emma: Silloin kuudennella, kun olit kironnut Edvardin.
Lucia: En muista tälläistä, mutta Edvard on joskus maininnut.
Mary: Miksi kirosin Edvardin?
Emma: Tom sapetti ja Edvard sattui lähelle.
Lucia: Toipuminen kesti sinulla kuukauden.
Kulta – Puhdas ilo
Turkoosi – Hämmentynyt
Pinkki – Todella nolo
Ruusunpunainen – Rakastunut
Tulenpunainen – Kiehuu yli äyräiden
Emma: Lisäilen värejä sitä mukaa kun uusia värejä ilmestyy.
Lucia: Hyvä tietää.
Limenvihreä – Paha olo, 100% varmuudella oksentaa
Sähkönsininen – Jännittynyt
Neonvihreä – Ylipirteä
Tasaisen ruskea – Normaali, niin normaali kuin vain voi olla
Vaalea liila – Rauhallinen
Vaalea rosa – Kiukku
Neonoranssi – Uteliaisuus
Haukanturkoosi – Kysyvä

A/N: Kommentit ovat tervetulleita. Tuohon värikarttaan saa myös ehdotella värejä ja tunnetiloja, itse en aina niitä jaksa/pysty keksimään. Apu on siis tarpeen.

[Haltiamieli]

A/N: Tässä tulee ensimmäinen luku mahdollisten lukijoiden iloksi. Hope you enjoy this, but if you don't, please don't tell it! Eli, toivon mukaan pidätte tästä, mutta jos ette niin älkää kertoko sitä! Älkää ainakaan hirmuisen suurella äänellä, mutta kommenttia olisi silti kiva saada.

1. luku – Viimeinen vuosi alkaa sopimusten kera

Mary:
Raijasin matka-arkkuani King’s Crossilla. Lehtipöllöni Albus nukkui häkissään, joka kiikkui varsin kiikkerästi arkkuni päällä. Ihmisiä kulki sinne tänne asemalaiturilla, minä olin lukinnut katseeni tiettyyn pisteeseen. Tolppa laiturien 9 ja 10 välissä oli pian muutaman metrin päässä minusta. Iloinen, säkkäräkutrit ja mahonginruskeina kiiltävät hiukset omaava Emma Anders seisoi sen luona ja viittoili vinhasti minulle.
”Mary! Tänne!” Emma huusi innoissaan. Hymyilin ja pujahdin viimeistenkin ihmisten ohitse hänen vierelleen.
”Miten kesä meni?” Emma kysyi halatessaan minua.
”Hyvin. Minusta tehtiin johtajatyttö”, kerroin Emmalle hymyillen. Hänen hymynsä leveni.
”Hienoa! Minä vietin kesäni Alexin luona, pelasimme huispausta ja Tom tuli sinne loppulomasta. Tomista on tehty muuten huispausjoukkueen kapteeni ja myös johtajapoika”, Emma pulputti iloisesti napatessaan Albuksen häkin itselleen. Astelimme pikaisesti tolpan lävitse ja saavuimme laiturille 9 ja ¾. Tuttu väkijoukko oli vallannut laiturin ja Tylypahkan kiiltävän punainen pikajuna hohti edessämme. Minulla kesti hetki tajuta mitä Emma oli juuri kertonut.
”Lemberistä on tehty mitä?” kiljahdin ja jähmetyin paikoilleni. Emma sulki suunsa ja puri huultaan.
”Huispausjoukkueen kapteeni.”
”Ja mitä muuta?”
Olin varma, että olin kuullut väärin. Emma irvisti ja lähti vetämään minua ja arkkuani junavaunuja kohti.
”Älä siitä välitä. En edes muista mitä sanoin”, hän sanoi. Ravitselin päätäni ja riuhtaisin huivin päästäni. Olin joutunut pitämään taas koko kesän huivia päässäni, sillä se oli paras keino pitää jästien katseet piilossa. Hiukseni nimittäin muuttivat väriään sitä mukaa kuin minun tunteenikin muuttuivat, joten arvasin nyt niiden iloisen kullan vaalenneen. Purin huultani ja astelin Emman perässä junan keskivaiheille. Vedimme yhdessä arkkuni junaan ja lähdimme sitten astelemaan vaunukäytävää pitkin etsien Emman varaamaa osastoa. Hän kertoi tuoneensa jo tavaransa sinne. Toinen hyvä ystäväni, Lucia Marwell odotti meitä siellä. Ja Kelmit.
Tom käänsi katseensa vihreähiuksisesta Alexista ruskeat hiukset heilahtaen ja hymyili minulle, kun Emma avasi osaston oven ja asteli sisään. Minä yritin hymyillä Tomille, mutta siitä taisi tulla ainoastaan irvistys.
”Johtajatyttö. Arvasin sen kukka”, Alex virnisti minulle. Pyöräytin silmiäni ja arvasin johtajatytöksi tulemiseni tukevan hänen teoriaansa, siitä, että kaikille tuttu kelmi-tarina James Potterista ja Lily Evansista toistuisi. Istuuduin ainoalle vielä vapaana olevalle paikalle ikkunan ja Tomin väliin.
”Emma varmaan mainitsi jo”, Tom sanoi.
”Kertoi sinusta tulleen huispauskapteeni”, mutisin. Ja jotain muuta, en vain suostunut rekisteröimään sitä mieleeni. Tomin naama venähti hieman, mutta hän hymyili silti minulle.
”Hiuksesi ovat näemmä nyt hieman vakiintuneet”, Edvard sanoi oven vierestä Lucia sylissään.
”Minkä väriset ne ovat?” kysyin uteliaana. En enää jaksanut itse arvailla hiusteni väriä, kuten olin tehnyt lähes koko viidennen vuoden.
”Vaalean kullan väriset. Mitä se tarkoittaa?” Lucia hymyili. Irvistin. Arvaukseni oli osunut oikeaan. Emma kaivoi arkustaan viidennellä tekemänsä värikartan ja tutkaili sitä Alexin kurkkiessa hänen olkansa ylitse.
”Kulta meinaa iloa, suurta iloa. Sen ymmärrän kyllä. Ollaanhan palaamassa Tylypahkaan. Vaalea väri taas johtaa pienoiseen pelkoon”, Emma tulkkasi tutkailtuaan värikarttaa hetken. Irvistin uudelleen. Loitsu ei ollut edelleenkän haalistunut, vaan oli täysin oikeassa kuten oli ollut aina.
”Iloisuuden ymmärtää todellakin, mutta miksi pelkoa? Sinähän istut Suurhännän vieressä, kukka”, Alex virnisti.
”Sehän ei kuulu sinulle”, mutisin synkentyneenä.
”Minä taidan tietää syyn. Sori Tom, mainitsin jo Marylle siitä”, Emma sanoi virnistäen.
”Mainitsit vai? Mistä muka? Kerroit kyllä että To – Lember on huispauskapteeni”, kysyi rypistäen kulmiani.
”Hän ei muista sitä”, Simon virkkoi vastapäätä Edvardia ja Luciaa.
”Kiitos vain Keltasilmä. Huomasin sen itsekin”, Tom huokaisi. Kelmeillä oli tapana kutsua toisiaan todella älyttömillä nimillä. Tom oli Suurhäntä, Alex taas Pörröharja. Simonin lempinimi oli Keltasilmä ja Edvardin Puolikorva.
”Mistä nuo nimet oikeasti tulevat?” Emma tuskaili.
”Kelmisalaisuus, pikkuserkku hyvä”, Tom virnisti.
”Nyt vaihdoitte puheenaihetta. Mistä muka Emma mainitsi minulle, jota en sitten muista?” kysyin irvistäen.
”Et taida haluta tietää. Saat sen muutenkin selville ennemmin tai myöhemmin”, Lucia sanoi varuillaan. Päässäni alkoivat soida hälytyskellot ja samassa muistin mitä Emma oli kertonut. Hyvä tuuleni hävisi sen siliän tien ja muutkin huomasivat sen.
”Mary, ota nyt ihan rauhallisesti. Ei ole syytä raivostua”, Lucia yritti rauhoitella minua. En huomannut häntä, sillä olin lukinnut salamoivan katseeni Tomiin.
”Sano ettei se ole totta Lember”, sihahdin. Hän irvisti pahoittelevasti ja veti johtajapojan merkin taskustaan. Pahoittelevasta irvistyksestään huolimatta arvasin hänen olevan innoissaan. Minä en ollut. En todellakaan.

Lucia:
Tiesin rauhoittelun olevan turhaa Maryn hiusten muuttuessa leiskuvan punaisiksi, kun Tom näytti merkkinsä. Pujahdin äkkiä pois Edvardin sylistä ja kiirehdin nopeasti toiset perässäni käytävälle. En edes ollut huomannut junan lähteneen jo liikkeelle ja kiitävän peltojen poikki. Alex ja Emma rynnistivät käytävälle ja Simonkin ehti viime tingassa pois vaunuosastosta. Mary alkoi samassa huutaa. Korviani suojellakseni suljin kiireesti oven ja katsoin avuttomana lasin läpi kuinka nyt mustahiuksinen Mary huusi kalvenneelle Tomille. Sanat kiirivät lasinkin lävitse meidän korviimme. Varmasti myös toisissa vaunuosastoissa kuultiin ne.

Emma:
Säälin Tomia. En olisi halunnut olla hänen sijassaan. Mary huusi säälittä mielensä tyhjäksi ja jatkoi vain. En pysty kertomaan niitä sanoja ylös, sillä suurin osa ei millään menisi sensuroimatta läpi. Vilkaisin Tomista Maryyn ja hämmästyksekseni hänen hiuksensa olivat muuttuneet mustista turkooseiksi. Huuto loppui Maryn lysähtäessä penkille istumaan. Tom vilkaisi Mary varovasti ja katsoi sitten minua avuttomana. Nyökätessäni hän pyyhälsi kiireesti käytävälle. Sanattomasta sopimuksesta minä ja Lucia kiirehdimme junaosastoon Maryn luokse. Hän tuijotti käsiään hiukset nyt taivaansinisinä. Istahdin Maryn viereen ja laskin käteni hänen olalleen. Lucia istui toiselle puolelle, vastapäätä Marya. Odotimme vaitonaisina Maryn avautuvan meille.

Mary:
Ymmärsin kyllä raivoamiseni olleen typerää ja kaduin sitä nyt. Silti tiesin, että minun piti suuttua Tomille. Lemberille, korjasin ajatuksiani. Katsellessani Lemberiä huutoni lopetettuani, tunsin oloni kurjaksi. Nyt en tiennyt mitä olisin tiennyt taikka ajatellut. Jos ilmaisisin katumukseni, antaisin Lemberille vain turhaa toivoa. Merlin, minä olin sekoamassa. Viisi ja puoli vuotta olin vihannut, tai oikeastaan inhonnut, Lemberiä, mutta kuudennen vuoden keväällä se oli muuttunut pieneksi vastenmielisyydeksi tutustuessamme paremmin. Merlin, olin jopa käynyt Tylyahossa hänen kanssaan! Ja vain sen takia, koska Lember sattui lähelle kun tarvitsin lohdutusta Samuelin ja minun eroni jälkeen..
Heräsin ajatuksistani ja nosti katseeni minua vastapäätä istuvaan Luciaan.
”Oletko valmis avautumaan?” Emma kysyi vierestäni. Käännyin katsomaan häntä ja siirsin katseeni sitten ikkunassa vilahtaviin maisemiin. Olin perin pohjin alakuloinen äskeisen huutamiseni vuoksi.
”Mary?” Lucia kysyi varovaisesti. Painoin otsani ikkunalasia vasten ja suljin silmäni.
”En tiedä miksi tein mitä tein”, mutisin ympäripyöreästi. Tunsin Emman ottavan kiinni nyt molemmista olkapäistäni ja kääntävän minut ympäri. Avasin silmäni huokaisten ja nostin katseeni. Näin Emman olan ylitse vaunuosaston ovelle ja käytävässä näin Tomin. Avasin suuni, mutten saanut sanaakaan suustani. Katseeni oli jämähtänyt Tomiin, joka katseli käytävän ikkunasta ulos ilmeisesti hieman masentuneena, päätellen siitä kuinka Alex läimäytteli häntä selkään.
”Maa kutsuu Marya”, Emma sanoi. Räpäytin silmiäni ja vedin katseeni Tomista Emman liiloihin silmiin.
”Nyt kerrot”, Emma puuskahti minulle.
”Kerron mitä?” mutisin ja yritin ajatella jotain muuta kuin Tomin suklaanruskeita silmiä, jotka olivat katsoneet minua hänen olkansa ylitse. Irvistin ja ravitselin päätäni.
”Mary? Em, päästä hänet irti”, Lucia mutisi. Emma huokaisi ja irroitti otteensa olkapäistäni. Laskin katseeni lattiaan.
”Ei se voi olla niin kamalaa, että Tom on johtajapoika”, Lucia sanoi.
”Lember”, korjasin automaattisesti. Kuulin Emman huokaisevan kuuluvasti.
”Nyt pyydät Tomilta anteeksi purkaustasi ja Kelmit voivat palata vaunuosastoon”, Emma sanoi ja nousi seisomaan.
”Em”, Lucia varoitti. Emma näytti kieltään ja asteli vaunuosaston ovelle. Jäykistyin, mutten kääntänyt katsettani lattiasta, kun Emma avasi oven. Kelmit astuivat varuillaan vaunuosastoon ja Emma veti minut käytävälle. Tomin hän työnsi seurakseni ja sulki oven perässään.
”Helvetin Emma”, mutisin ja vilkaisiin oveen nojailevaa Tomia. Hän katsoi minua huultaan purren.
”Et kai todella suuttunut niin paljoa siitä, että olen johtajapoika?” Tom kysyi.
”En tiedä”, vastasin. En todellakaan tiennyt. Ei ollut helppoa päästä monen vuoden ajatuksista ja tuntemuksista vaikka viime puolivuotinen ennen lomaa olikin niitä vähän jo muuttanut.
”Etkö?” Tom rypisti kulmiaan ihmeissään.
”En tiedä. Ehkä tarkoitin. Tai sitten en”, mutisin.
”Miksi Emma jätti meidän tänne?”
”Minun pitäisi pyytää sinulta anteeksi.”
”Pyydätkö?”
Nielaisin. Tom virnisti, ja tunsin kasvojani alkavan kuumottaa. Miksi helvetissä olin alkanut reagoida näin Tomin katseisiin ja hymyihin? Merlin vieköön.

Tom astui lähemmäs minua, ja peräännyin vaistomaisesti kapean käytävän toista seinää vasten. Tom astui aivan eteeni ja asetti kätensä olkapäilleni. Hän katsoi minua suklaanruskeat silmät välkehtien, ja tunsin hänen hiljaisen hengityksensä kasvoillani.
”Lember”, mutisin varoittavasti.
”Mitä jos aloitettaisiin puhtaalta pöydältä?” Tom ehdotti katsoen minua silmiin.
”Riippuu vähän – ” aloitin, mutta lauseeni jäi kesken, kun Tom painoi huulensa huulilleni sekunnin mittaiseen suukkoon. Polveni pettivät ja lysähdin käytävän lattialle. Kasvoni olivat kuin tulessa, arvasin niiden hehkuvan punaisina. Hiuksistani en tiennyt, mutta arvelin niiden olevan melko punertavat. Sydämeni takoi yhtäkkiä tuhatta ja sataa rintaani vasten, en ymmärtänyt miksi reagoin näin.
”Mitä sanot?” Tom kyykistyi eteeni ja katsoi minua virnistäen. Hän sujautti kätensä hiuksiini ja pörrötti niitä.
”Jos aiomme aloittaa alusta – puhtaalta pöydältä”, aloitin varovaisesti. Purin huultani ja Tom lopetti hiusteni pörröttämisen.
”Mutta koska sinä suutelit minua ilman lupaani, voin vapaasti tehdä tämän”, lopetin lauseeni, puristin käteni nyrkkiin ja löin Tomia niin kovaa kuin vain saatoin siitä asennosta. Lyöntini osui suoraan Tomia kasvoihin ja hän joutui perääntymään vaunuosastomme ovea vasten. Irvistin ja heiluttelin pakottavaa kättäni ilmassa. Lyönti oli sattunut minuakin. Rystyseni oli kuin tulessa. Nousin seisomaan ja katsoin Tomia, joka katsoi minua hieman hämmentyneenä.
”Miksi sinä noin teit?” Tom kysyi.
”Sanoin jo. Koska suutelit minua ilman lupaani”, mutisin.
”Se oli ennemminkin suukko. Etkä vaikuttanut kovinkaan haluttomalta sen jälkeen”, Tom virnisti. Merlin, minä olin varmaan sekoamassa, mutta huolimatta Tomin selvästä kieroilusta ojensi vielä vapaan käteni häntä kohden auttaakseni hänet ylös. Tom tarttui siihen virnistäen ja veti minut syliinsä.
”Tom Lember”, mutisin varoittavasti kasvot hälyttävän lähellä hänen kasvojaan. Eikö lyöntini ollut vaikuttanut mitenkään häneen, Merlin sentään.
”Se sattui”, Tom virnisti. Pyristelin hänen sylissään, yritin päästä pois. En onnistunut. Ähkäisin turhautumisesta ja katsoin Tomia silmät salamoiden varoittavasti. Painoin pakottavan käteni hänen rinnalleen ja työnsin itseni edes hieman etäämmäs hänestä. Toinen käteni oli edelleen hänen kämmenensä otteessa.
”Sen pitikin sattua. Ja jos et nyt päästä minua, käytän taikasauvaani”, uhkasin, vaikka tiesin etten saisi sitä millään. Tom reagoi kuitenkin nopeasti ja päästi käteni otteestaan. Hän sujautti kätensä nopeasti takataskussa olevan taikasauvani varrelle ja veti sen itselleen näppärästi. Jähmetyin paikoilleni ja katsoin häntä myrkyllisesti.
”En yhtään tiedä miksi annan tämän tapahtua”, mutisin synkkänä. Tom virnuili tyytyväisenä.
”Sinä vain pidät minusta niin paljon”, hän sanoi.
”Eikö lyönti kertonut mitään?”
”Ei tainnut.”
Tom päästi minut muutaman tuskallisen minuutin päästä irti ja vetäydyin kiireesti toiselle puolelle käytävää. Nousin seisomaan pitäen salamoivan katseeni edelleen Tomissa.

Äkkiä vaunuosastomme ovi avautui Tomin takana. Hän horjahti taaksepäin, ja minä rynnistin hänen otteestan livenneen taikasauvani luokse. Nostaessani sauvan lattialta katsoin kiitollisena oven avannutta Luciaa. Tom nousi manaillen seisomaan ja asteli osastoon istumaan hieman synkkänä.
Sujahdin Lucian perässä vaunuosastoon ja pamautin oven kiinni. Istahdin paikalleni ikkunan viereen ja nyt vieressäni istuva Emma katsoi minua silmät palaen uteliaisuudesta.
”Mitä se oikein oli?” Emma kysyi.
”Ei nyt. Ei täällä”, mutisin nyökäten Tomin luokse kerääntyneitä kelmejä kohden. Emma nyökkäsi ja supisi korvaani:
”Tylypahkassa sitten.”

Parin tunnin kuluttua, meidän jo vaihdettua kaapuihin, Alex katseli minua virnistellen.
”Miksi ihmeessä löit silloin Suurharjaa kukka? Luulisi sinun reagoineen edes hieman rauhallisemmin, kun kerran sait suukon häneltä”, Alex kysyi. Mulkaisin synkkänä häntä. Miksi Alexin piti ottaa aihe puheeksi juuri nyt?
”Minä en tahtonut sitä. Suukkoa. Ja luulisi lyönnin kertoneen kaiken mitä siitä ajattelin ja ajattelen edelleen”, mutisin.
”Ihan rauhassa kukka. Kunhan kysyin”, Alex naurahti.
”Sinun ajatuksenjuoksustasi ei ota sekopääkään selvää”, sanoin ja nousin seisomaan.
”Minne menet Mary?” Lucia kysyi avatessani oven ja astuessani käytävälle.
”Pitää mennä sinne valvojaoppilaiden kokoontumiseen. Johtajaoppilaiden täytyy opastaa uusia valvojaoppilaita tehtäviinsä”, sanoin ja lähdin kulkemaan käytävää pitkin.
Kohta perästäni kuului juoksuaskelia ja kääntyessäni katsomaan näin Tomin juoksevan minua kohti.
”Mitä nyt?” tiuskaisin.
”Minä olen johtajapoika, jos unohdit sen jo. Minun täytyy tulla kanssasi sinne valvojaoppilas juttuun, mikä se ikinä onkaan. Itse sanoit äsken, että meidän pitää olla siellä”, Tom huohotti. Purin huultani. Olin todellakin unohtanut Tomin olevan johtajapoika.
”Kunhan käyttäydyt ihmismäisesti”, mutisin jatkaessani matkaa kohti junan kärkipäätä.
”Minä olen ihminen. Joten en voi käyttäytyä epä-ihmismäisesti”, Tom naurahti lähtiessään kulkemaan perässäni.
”Sinusta ei saa ihmistä tekemälläkään. Olet liian – ”, sanoin ja hiljenin miettimään mikä kuvaisi Tomia tarpeeksi todenmukaisesti.
”Kelmi?” Tom ehdotti varovasti. Huokaisin ja nyökkäsin.
”Niin. Sinä olet liian kelmi. Et pysty käyttäytymään kuten normaalit ihmiset”, sanoin virnistäen hieman.
”Kuinka niin en muka pysty? Kyllähän minä nytkin puhun kanssasi sivistyneesti, kuten normaalit ihmiset”, Tom naurahti.
”Mitä ihmettelenkin suuresti. Kohta kuitenkin alat taas lähennellä minua”, mutisin.
”Haluatko sitä?” Tom kysyi. Purin huultani pysähtyessäni muutaman vaunuosaston päähän valvojaoppilaiden osastosta. Käännyin katsomaan Tomia.
”Kuuntele nyt To – Lember. En tiedä kuinka tyhmä voit olla, mutta minua ei kiinnosta. Yritä ymmärtää se vihdoinkin”, sanoin turhautuneena Tomille. Näin hänen ilmeensä hieman valahtavan, mutta nopeasti Tom nosti kasvoilleen tutun virneensä. Hänen silmänsä kuitenkin paljastivat sanojeni loukaanneen häntä pahastikin.
”Lember. Ehkä se puhtaalta pöydältä aloittaminen toimisi. Mutta sinun täytyy yrittää olla vain ystävä minulle, tai sopimus raukeaa”, sanoin hieman katuen edellisiä sanojani. Ojensin käteni varovasti Tomille, joka tarttui siihen virnistäen.
”Minä olen Tom Lember, johtajapoika.”
”Minä olen Mary Strewott, johtajatyttö.”

Emma:
Kun Mary ja Tom sitten palasivat, huomasimme heidän sopineen. Lisäksi he selvästi yrittivät olla ystäviä. Aloin kihistä uteliaisuudesta. Mitä ihmettä Tom oli tehnyt Marylle, kun tämä yritti kerran olla ystävä tälle?
”Mary – ”, aloitin, mutta Mary pudisti päätään.
”Selitän sitten myöhemmin”, Mary mutisi istuessaan viereeni.
”Kohta sinä et ehdi tehdä muuta kuin selittää meille sitten tänä iltana makuusalissa”, Lucia sanoi hymyillen.
”Meillä on muuten enää tämä vuosi aikaa päästä tyttöjen makuusaliin Suurhäntä”, Alex sanoi paikaltaan.
”Olet oikeassa. Onko ideoita?” Tom virnisti.
”Miksi tahdotte meidän makuusaliimme?” Mary kysyi.
”Koska pojat eivät pääse sinne. Meidän on siis tehtävä se. Edellisetkään kelmit eivät kuulema pystyneet siihen”, Tom naurahti.
”Ja tietysti te haluatte juuri meidän makuusaliimme”, Mary mutisi kääntyessään katselemaan ulos ikkunasta jo pimentyneitä maisemia.
Käännyimme jokainen katsomaan ikkunan takana vilahtavia tummia maisemia hiljaisina.

Mary:
Ahtauduimme kaikki samaan vaunuun, jotka veisivät meidät Tylypahkaan. Valitettavasti, tai ei sittenkään, Merlin, kyllä, valitettavasti, Emma ja Lucia pakottivat minut istumaan Tomin viereen. Vaunuun tuli lisäksi Simonin ystävä Puuskupuhista, meidän ikäisemme Kim Felton. Ja tämän vuoksi jouduin sitten ahtautumaan aivan kiinni Tomiin.
Tiiviisti täyteen pakattu vaunumme huojui kohti Tylypahkaa. Annoin ajatusteni vaeltaa vapaasti melko lyhyellä matkalla. En pystynyt unohtamaan minun ja Tomin käymää keskustelua. En saanut mielestäni sitä ilmettä, joka Tomilla oli ollut sekunnin ajan kun olin sanonut hänelle ettei minua kiinnostanut. Alusta aloittaminen oli ollut ainoa asia, jonka olin sitten keksinyt lohdutukseksi, en kestänyt jos Tom olisi pettynyt minun vuokseni. Merlin, olin sekoamassa.
Voihkaisin ja painoin pääni vaunun seinää vasten. Mitä helvettiä oikein ajattelin? En minä ollut kiinnostunut Tomista missään mielessä, Merlin vieköön!
”Mary?”
Lucian kirkas ääni havahdutti minut ajatuksistani. Ravistin päätäni ja huomasin vaunun tulleen Tylypahkan pihamaalle.
”Mh?” mumisin Lucialle. Hän katsoi minua sinisillä silmillään mietteliäänä.
”Ollaan kohta linnassa. Varaudu siis kuulusteluun”, Lucia hymähti.
”Makuusalissa sitten. Elleivät kelmit tunkeudu juuri silloin sinne”, mutisin vaunun pysähtyessä uhkaavasti heilahtaen. Kömmimme vaunusta ulos ja kiirehdimme suurille kiviportaille pihan ylitse. Nostin katseeni ylös ja katsoin Tylypahkan huimaavan korkeita torneja.
”Mary!” Emma huusi ovelta hieman kiukkuisena ja kiirehdin heidän peräänsä linnan korkeaan eteisaulaan.

Kelmit valtasivat itselleen paikat Suuressa salissa Rohkelikkopöydän keskivaiheilta. Myös minä, Emma ja Lucia suuntasimme kelmien luokse.
”Ja kukka saa paikan Suurhännän vierestä”, Alex virnisti ja siirtyi antaakseen minulle tilaa. Emma tyrkkäsi minut Tomin ja Alexin väliin ennenkuin ehdin sanoa vastalausetta.
”Mikä paritusvillitys teillä nyt on meneillään?” kysyin tuskastuneena.
”Te olette sopineet, nopeammin kuin koskaan ennen, joten pakko meidän on takoa vielä kun rauta on kuumaa”, Emma sanoi hymyillen. Tuijotin häntä kysyvänä.
”Em tarkoittaa sitä, että sinulla ja Tomilla on nyt mahdollisuus päätyä yhteen, kun olette juuri sopineet näinkin nopeasti”, Lucia selvensi toiselta puolelta pöytää.
”Turha toivo, minusta ja To – Lemberistä tulee korkeintaan ystäviä. Mutta päätyisimme yhteen? Ei ikinä. Ei vaikka lukitsisitte meidät samaan luutakomeroon, mitä sivumennen sanoen on turha yrittääkään”, mutisin ja katselin opettajainpöytää.
Tutut professorit istuivat pöydän ääressä. Huomasin ensimmäisenä muodonmuutoksen opettajan professori Minerva McGarmiwan. Hän näytti entistä vanhemmalta ja toivoin, että hän kestäisi vielä tämän vuoden kelmejä. Yrttitiedon professori Neville Longbottom oli omana, hieman hajamielisenä itsenään pöydän ääressä. Rehtori Pomona Verso istui koristeellisella tuolillaan hymyillen ja nauraen jollekin, mitä professori Longbottom oli juuri kertonut. Pidin rehtorista, vaikkei hän kuulema yltänyt aivan legendaarisen professori Albus Dumbledoren tasolle. Dumbledoren hauta oli järven rannalla, sitä pidettiin erityisen maagisena paikkana jonne oli hyvä mennä mietiskelemään.
Verson vieressä oli tyhjä paikka. Aloin pohtia kukakohan meillä olisi tänä vuonna opettamassa pimeyden voimilta suojautumista.
”Kukakohan meille tulee tänä vuonna kirottuun virkaan? Mitä luulet Mary?” Tom kysyi viitaten kirotulla viralla pimeyden voimilta suojautumiseen. Huhut kertoivat miltei Dumbledoreakin legendaarisemman pimeyden lordi Voldemortin kironneen sen viran, kun ei vuosia sitten päässyt sen viran haltijaksi. Pudistin päätäni ja katsoin Tomia huokaisten.
”Mistä minä tietäisin sen?” mutisin.
”Minä arvelen jotakuta auroria. Me tarvitaan kunnollinen opettaja, jotta päästään S.U.P.E.R. –kokeista kunnialla läpi”, Tom sanoi.
”Sinä ja Alex läpäisette ne kokeet leikiten vaikka vasemmalla kädellä. Se ei ollut kehu, vaan totuus. Meillä muilla on sitten hieman ongelmia. Annattehan tänä vuonna McGarmiwan opettaa meitä rauhassa?” sanoin. Katsoin Tomia silmät kiiluen ja hän naurahti.
”Riippuu vähän. Minä olen joka tapauksessa johtajapoika, joten minun on edes hieman parannettava tapojani”, Tom virnisti.
”Mikä sinua vaivaa? Me jatketaan entiseen malliin, kesti MacGarmiwa tai ei, ja tehdään tästä legendaarinen vuosi. Me ollaan Kelmit, eikä sitä sovi unohtaa!” Alex puuttui keskusteluun.
”Ekaluokkalaiset tulevat!” Simon suhahti ja hiljenimme katsomaan Suureen saliin riistanvartijan ja taikaolentojen hoidon professori Hagridin perässä astelevia kalpeakasvoisia ekaluokkalaisia. Merlin he näyttivät pieniltä kaapinkokoisen Hagridin perässä kulkiessaan.
”Tuo yksi poika on varmasti metamorfaagi”, Emma supatti innoissaan. Huomasin itsekin kyseisen pojan, hänen hiuksensa loistivat sähkönsinisinä. Kasvoilla oli ilkikurinen virne vaikka kasvojen kalpeus paljastikin pinnan alla kytevän jännityksen.
”Hän on varmasti Teddy Lupin, Remus Lupinin poika!” Alex arveli kiinnostuneena.
”Luultavammin”, mutisin. Katselimme kuinka ekaluokkalaiset asettuivat riviin opettajainpöydän eteen.
McGarmiwa oli kadonnut paikaltaan, mutta hän asteli pian ekaluokkalaisten eteen lajitteluhattua ja penkkiä kantaen. Suureen saliin laskeutui käsin kosketeltava hiljaisuus kaikkien katsoessa lajitteluahattua. Pian sen lieriin repeytyi suu ja se alkoi laulaa aluksi rauhallisesti ja siitä sitten nopeutuen.

Minä muistan rohkean Rohkelikon,
jalon Godrickin.
Minä muistan ylpeän Luihuisen,
ovelan Salazarin.
Minä muistan terävän Korpinkynnen,
nopsaälyisen Rowenan.
Mina muistan lempeän Puuskupuhin,
äidillisen Helgan.
Minä muistan siivottoman linnan,
perustajien välähdyksen.
Minä muistan ensimmäisen oppilaat,
Tylypahkan jatkajat.
Minä muistan neljä perustajaa,
neljä tupaa.
Minä muistan paljon muutakin.

Mitä tässä nyt siis
turhia teille löpisen.
Kun lajittelun aloitan
ja teidät tupiinne laitan.

Minut nyt päähäsi panet
toivosi siis minuun laitat.
Kuinkahan käynee sinulle,
onneasi nyt siis koita!

Hurjien aplodien jälkeen McGarmiwa veti esiin nimilistan.
”Kun sanon nimenne, tulette tänne eteen ja istuudutte jakkaralle. Laitan päähänne tämän lajitteluhatun ja se kertoo, mihin tupaan kuulutte seuraavat seitsemän vuotta. Jane Astoria!” McGarmiwa aloitti lajittelun. Vaaleahiuksinen, hieman sinisilmäistä Luciaa muistuttava pieni tyttö asteli tuolille ja hänen päänsä katosi hatun syvyyksiin.
”Korpinkynsi!” lajitteluhattu kailotti pian. Taputimme kohteliaasti uudelle korpinkynnelle ja seurasimme sitten Andrew Coltin lajittelun.
Ensimmäinen uusi rohkelikko oli nimeltään Tim Jenkins. Annoimme hänelle hurjat aplodit ja kelmit virnuilivat Timille voitonriemuisina. Muutaman ekaluokkalaisen jälkeen McGarmiwa kuulutti kelmien kovasti odottaman nimen.
”Ted Lupin!”
Nyt liilahiuksinen Ted asteli melko rennonoloisesti tuolille. Sali hiljeni kuuntelemaan mihin hänet lajiteltaisiin. Lajitteluhattu oli hiljaa muutaman minuutin. Toivoin hartaasti kelmien kanssa Tedin tulevan tupaamme.
”Rohkelikko!”
Taputimme ja hurrasimme innoikkaina, kelmit vislasivat Tedin ottaessa hatun helpottuneena pois. Hän asteli korokkeelta pöytäämme ja Alex kutsui hänet viereensä. Katselin sivusilmästä Alexin viereen istuutuvaa Tediä. Hänen hiuksensa olivat taas sähkönsiniset.
”Oletko oikeasti Nymphadora Tonksin ja Remus Lupinin poika? Harry Potterin kummipoika ja kasvatti?” Alex kysyi Tediltä kuiskaten.
”Tietysti olen. Huvikseniko minulla on äitini isän nimi ja isäni sukunimi vai?” Ted virnisti hieman hämmentyneenä saamastaan huomiosta.
”Oletko oikeasti metamorfaagi, kuten Tonks?” Emma kysyi. Ted virnisti ja nyökkäsi. Hän muutti pikaisella silmienrutistuksella hiuksensa pinkeiksi.
”Vau!” Emma huokaisi.
”Lajittelu on edelleen käynnissä, jos ette muista”, Lucia muistutti toisia taputtaessaan uudelle rohkelikolle, Sam Ormaylle. Ted vaihtoi hiuksensa sähkönsinisiksi, se oli ilmeisesti hänen lempivärinsä, lajittelun jatkuessa.
Lajittelu kesti vielä kymmenisen minuuttia ja kun viimeinenkin, Victoire Weasley, oltiin lajiteltu Rohkelikkoon, meillä kaikilla oli jo hirmuinen nälkä. Rehtori Verso kuitenkin nousi seisomaan hymyssä suin ja levitti kätensä iloisesti hymyillen.
”Tervetuloa Tylypahkaan. Ennen kuin aloitamme ihanan syömisen, ilmoitan muutaman asian uusimmasta opettajastamme”, Verso ilmoitti. Keskittymiseni nousi huolimatta nälästäni ja katsoin Versoa odottaen. Nyt saisimme kuulla kuka hullu oli tullut uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksemme.
”Voin vain sanoa uudesta professorista sen, että hän ei halua että kerron hänen nimensä teille nyt tai edes mitä sukupuolta hän on. Hän ei ole myöskään täällä salissa, mikäli sitä epäilette.” Verson sanat yllättivät meidät kaikki.
”Miksi ihmeessä?” Alex huudahti ihmettelevän kuiskinnan noustessa salissa.
”Tarkkaa syytä en voi sanoa herra Stromball, mutta tämä on arvon professorin pyyntö. Kaikki tulevat tapaamaan hänet kuitenkin kuluvan viikon aikana”, Verso sanoi hymyillen.
”Jotta pääsette nyt rauhassa kauhistelemaan tätä tapausta ja tyydyttämään vatsojenne vaatimukset, toivotan teille hyvää ruokahalua”, Verso sanoi ja taputti käsiään.
Kaikki lautaset, vadit, kannut ja lasit täyttyivät ruuista sekä juomista. Iloinen lautasten ja ruokavälineiden kilinä täytty suuren salin Verson istuutuessan tuoliinsa.
”Ruoka on onneksi ennallaan”, Alex huokaisi alkaessaan täyttää lautastaan perunoilla ja pihvillä.
”Miksi se olisi muuttunut?” kysyin juodessani pikaristani.
”Ei sitä tiedä. Tunnet Verson, kokeilee kaikkea uutta”, Alex virnisti.
”Keskity nyt vain syömään, ettet tukehdu kun yrität syödä ja puhua samaan aikaan”, Edvard varoitti.
”Minä olen harjoitellut tätä taitoa jo kuusi vuotta, enkä ole vielä kertaakaan tukehtunut tai ollut tukehtumaisillani”, Alex protestoi.
”Kerta se on ensimmäinenkin”, Emma naurahti.
Pian pääruokien jälkeen tulivat jälkiruoat.
”Mary muuten”, Tom aloitti matalalla äänellä. Kohautin kulmiani syödessäni jäätelöä.
”Mitä luulet, voisitko tulla joku Tylyaho-kerta kanssani sinne? Ihan ystävinä vain”, Tom ehdotti varovaisesti. Kohautin olkiani purren huultani ja laskin lusikkani pöydälle.
”Jos katsotaan sitten lähempänä. Olen kuitenkin ollut jo kerran kanssasi siellä, joten ehkä toinen kerta onnistuisi. Ystävinä vain”, mutisin. Tom virnisti iloisesti ja halasi minua pikaisesti. Tunsin pienen sykähdyksen rinnassani ja punehduin hieman kasvoiltani.
”Lember! Mitä sanoin lähentelystä?” murahdin ja tunsin naamaani kuumottavan hieman.
”Tuon äskeisen Tylyaho-kutsunkin voi laskea lähentelyksi, etkä kironnut minua. Minulla on siis vielä toivoa, ystävyyden puitteissa”, Tom naurahti. Nappasin pöydältä kurpitsaleivoksen ja painoin sen hänen hiuksiinsa.
”Hei!” Tom huudahti. Virnistin ja kostoksi Tom heitti minua torakkatertulla.
”Lapset rauhoittuvat nyt. Olette sentään johtajaoppilaita”, Emma naurahti. Näytin hänelle kieltä ja virnistin iloisesti. Tom kaappasi minut yllättäen halaukseen.
”Tom!” huudahdin ja pyristelin itseni irti Tomista. Emma katsoi minua virnuillen ja mutisi jotain Alexille.
”Mitä minä sanoin? Teoriani on oikeassa”, Alex virnisti.
”Ei ole. Minä ja Tom tulemme korkeintaan ystäviksi”, sanoin ja samassa lautaset tyhjenivät.
”Lyödäänkö vetoa?” Alex ehdotti silmät pilkahtaen.
”Minä en harrasta vedonlyöntiä”, sanoin varuillani.
”Entä jos panokset ovat tälläiset, jos minä voitan sinä esität ainakin yhden viikon ajan Tomin tyttöystävää. Jos sinä voitat me jätämme Rastatukan rauhaan kuukaudeksi”, Alex ehdotti.
”Mistä löisimme vetoa?” kysyin mietteliäänä.
”Sinulle tulee ennen joulua kehittymään sellaisia tunteita Tomia kohtaan”, Alex pamautti.
”Sellaisia? Tarkenna”, mutisin.
Verso kuitenkin nousi samassa seisomaan enkä saanut vastausta kysymykseeni.
”Mitä sanot?” Alex kuiskasi.
”Tämän kerran”, mutisin. Löimme kättä ja sali hiljeni samassa Verson taputtaessa käsiään.

Emma:
Alex kumartui minun puoleeni Tedin ohitse nopeasti ennen kuin Verso aloittaisi puheensa.
”Oikeastaan Marylle tulevat ne tunteet ennen halloweenia, en halunnut kuitenkaan säikäyttää häntä”, Alex mutisi minulle. Virnistin iloisesti.
”Me voidaan lyödä siitä vetoa”, ehdotin.
”Panokset?”
”Kymmenen kaljuunaa ja kierros Kolmessa luudanvarressa.”
”Sovittu.”

Mary:
”Nyt teidänkin vastanne ovat täynnä ja minä joudun pitämään teille jokavuotisen tylsän puheen. Kaikille oppilaille tiedoksi, että kielletty metsä on kiellettyä aluetta, nimikin sen jo kertoo. Eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden, mutta kaikkien tuntemien, olisi hyvä muistaa tämä asia erityispainolla. Huispausjoukkueiden karsinnat järjestetään tämän kuukauden aikana, kapteenit ilmoittavat niistä tupien ilmoitustauluilla. Vahtimestari Voro on pyytänyt minua, Merlin ties kuinka monennen kerran, ilmoittamaan käytävillä loitsimisen ja toisten oppilaiden kiroamisen sekä manaamisen seka herjaamisen sekä kaikenlaisen taikuuden käyttämisen toisiin oppilaisiin olevan kiellettyä. Tämä kerrataan joka vuosi, mutta silti oppilaat tuntuvat unohtavan sen. Ja kaikki varmasto sitten muistavat, että oppitunnit alkavat huomenna ja tupien johtajat jakavat lukujärjestykset huomenna aamiaisella. Kiitos ja kumarrus, hyvää yötä kaikille! Dumbledore”, Verso toivotti. Tuolit kirskuivat kun oppilaat nousivat ja alkoivat poistua salista. Tunsin itseni yllättävän väsyneeksi ja täydeksi, sekä jostain kumman syystä onnelliseksi, vaikka olin istunut Tomin vieressä koko juhlan ajan.
”Neiti Strewott ja herra Lember!” McGarmiwan huuto pysäytti minut ja Tomin, sekä pyyhkäisi ajatukseni mennessään.
”Menkää jo, me tulemme perässä”, Tom sanoi toisille ja me jäimme odottamaan keppiinsä nojaavaa ja meitä lähestyvää vanhaa professoria.
”Te olette johtajaoppilaita, joten seuratkaa minua niin saatte tiedonannon vuoden tehtävistänne”, professori sanoi ja lähti johdattamaan meitä portaita ylöspäin kohti työhuonettaan.
”Oletka varma siitä vedonlyönnistä Pörröharjan kanssa?” Tom kysyi minulta kuiskaten.
”En ole”, vastasin, ja Tom katsoi minua ihmeissään.
”Miksi sitten löit vetoa?”
”En tiedä.”
Tom purskahti nauramaan iloisesti ja MacGarmiwa katsoi meitä mulkaisten.
”Tom, rauhoitu. Ei se nyt noin hauskaa voinut olla”, mutisin yrittäen pidätellä omaa nauruani.
”Herra Lember lopettaa nauramisen tai teiltä jää saamatta koko tiedonanto”, McGarmiwa sanoi. Tom vakavoitui, vaikka virnisteli edelleenkin. McGarmiwa päästi meidät työhuoneeseensa, mutta katseli Tomia varoittavasti.

”No niin. Neiti Strewott, herra Lember, istukaa olkaa hyvä”, McGarmiwa sanoi meille työpöytänsä takaa ja piirsi meille ilmaan kaksi suoraselkäistä tuolia pöytänsä eteen.
”Te olette siis tämän vuoden johtajaoppilaita, onnea sen johdosta. Tehtäviinne kuuluu siis partiointia viisi kertaa viikossa kymmenestä yhteentoista. Valvojaoppilaat hoitavat loput kaksi päivää. Juhlien järjestämiset ovat vastuullanne, sekä monia muita erilaisia tehtäviä on vastuullanne, ne ilmenevät vuoden mittaan. Tiedotan niistä ajoissa teille.
Juhlat, joita järjestätte, ovat Halloween-juhla, joulutanssiaiset, seitsemännen valvojaiset uutena vuotena, sekä ystävänpäivä. Teiltä odotetaan osallistumista joulujuhlan sekä päättäjäisten järjestelyihin. Mahdollisia omia juhlia voi myös järjestää, ne tosin täytyy hyväksyttää minulla ja rehtorilla. Onko kaikki selvää?” McGarmiwan selostus kesti ainakin viisi minuuttia, mutta väsymyksestäni huolimatta kuuntelin sen kokonaan ja annoin sanojen painua mieleeni. Nyökkäsimme kumpikin ja professori hymyili nyt lämpimämmin.
”Toivon teiltä lisäksi esimerkillistä asennetta. Erityisesti sinulta Tom”, McGarmiwa sanoi.
”Ette pety professori. Maryn parina teen mitä vain täytyy”, Tom virnisti.
”Hienoa. On hyvä, jos yhteistyönne pelaa, sillä tulette viettämään tämän vuoden melko tiiviisti yhdessä partioinneissa sekä juhlien suunnitelluissa”, McGarmiwa sanoi.
”Voitte poistua, ellei ole kysymyksiä.”

Kiirehdimme Tomin kanssa kohti Rohkelikkotornia. Tom pysäytti minut kuitenkin ennen käännöstä Lihavan leidin talun eteen.
”Mary, minulta saattaa sitten jäädä joitakin partiointeja väliin, olenhan huispauskapteeni. Minulla on myös aina välillä vähän muutakin puuhaa illalla”, Tom sanoi käsi olallani. Huokaisin ja nyökkäsi, aloin kuitenkin pohtia mihinköhän Tom ja toiset kelmit katosivat kerran kuukaudessa. Edvardin ihmissusi –salaisuuden olimme selvittäneet Emman ja Lucian kanssa ja olimme sitten aloittaneet miltei heti opiskelemaan animaagiksi tulemisen saloja. Halusimme jotenkin auttaa Edvardia. Muiden kolmen kelmin katoamis-temppujen salaisuutta emme olleet vielä onnistuneet selvittämään. Ravistin päätäni ja katsoin Tomia.
”Selvähän se. Minä hoidan silloin partioinnin sitten yksinäni”, mutisin.
Astuimme taulun eteen, jossa kaikkien rohkelikkojen tuntema Lihava leidi oleili.
”Tunnussana?” leidi kysyi.
”Mikä se muuten on?” Tom kysyi minulta.
”Et kuunnellut silloin junassa? Hevoskotka”, ihmettelin virnistäen. Viimeisen sanani osoitin leidille, joka nyökkäsi ja taulu siirtyi Rohkelikkotornin sisäänkäynnin tieltä.
Tutut punaiset ja kultaiset värit pelmahtivat silmiemme eteen. Takassa paloi iloisesti tuli ja upottavat, punaiset sohvat odottivat oleskeluhuoneessa.
”Hyvää yötä Mary”, Tom toivotti kavutessaan poikien makuusalin portaisiin.
”Yötä”, haukottelin astuessani tyttöjen makuusalin portaisiin.

Makuusalissa Emma ja Lucia odottivat minua. Myös makuusalimme neljäs asukas, Jessica Perkins oli paikalla.
”Hei Jessica”, tervehdin häntä istahtaessani punaisen päiväpeiton peittämälle sängylleni.
”Miten lomasi meni?” Jessica hymyili minulle. Hänen hiuksensa loistivat mustina, en tiennyt ketään toista jonka mustat hiukset olisivat loistaneet.
”Ihan hyvin”, mutisin riisuessani kenkäni.
”Mary”, Emma sanoi. Nostin katseeni ja katsoin sängyllään istuvaa Emmaa.
”Nyt selität Mary”, Lucia sanoi oikealla puolellani olevalta sängyltä.
”Mitä haluatte että selitän?” huokaisin. Olin ehtinyt jo unohtaa koko kuulustelun.
”Kaiken. Miksi helvetissä löit Tomia? Merlin sentään, sen jälkeen yrität sitten olla hänen kanssaan ystäviä! Pidät selvästi hauskaa hänen kanssaan suuressa salissa, etkä näyttänyt lainkaan pettyneeltä kun McGarmiwa kutsui teidät kaksi luokseen” Emma puuskahti. Olin hetken ajan hiljaa, mietin miten selittäisin sen kaiken.
”Lisäksi sitten löit Alexin kanssa vetoa, ettei sinulle kehity sellaisia tunteita Tomia kohtaan ennen joulua”, Lucia naurahti.
”Ja minä kun toivoin pääseväni ajoissa nukkumaan”, mutisin.

Lucia:
”Se on turha toivo. Ensin selität”, Emma virnisti. Mary huokaisi ja nosti jalkansa risti-istuntaan sängylleen.
”Selittäminen on helpompaa, jos esitätte kysymyksen kerrallaan”, Mary sanoi.
”Miksi löit Tomia?” kysyin heti. Mary virnisti hieman ja hänen hiuksensa alkoivat punertaa.
”Hän suukotti minua yllättäen, en tahtonut sitä”, Mary sanoi. Vilkaisin Emmaa kulmat koholla. Hän katsoi Marya päätään pudistellen.
”Hiuksesi kertoivat toista”, mutisin.
”Minkä väriset ne olivat? Merlin, tekö näitte kaiken?” Mary huudahti.
”Rauhassa Mary. Ja kyllä, me katsoimme. Ei siinä muutakaan tekemistä ollut. Hiuksesi olivat sen sekunnin ajan ruusunpunaiset. Sen jälkeen ne muttuivat punaisiksi”, Emma virnisti ja merkkasi jotain värikarttaansa. Mary oli kalpea kasvoiltaan ja punertava hiuksiltaan. Hän lysähti selälleen sängylleen ja voihkaisi. Minä katsoin Marya hieman säälien.
”Älä nyt Mary. Mikä kieltäisi sinua olematta reagoimatta sillä tavoin? Kuka tahansa normaali ihminen reagoisi niin”, sanoin.
”Kaikki on sitä vastaan. Olen vihannut Tomia viisi ja puoli vuotta, puoli vuotta vain vähän inhonnut. Eivät tunteet noin vain muutu täysin päinvastaisiksi”, Mary puuskahti.
”No, nyt on se asia selvitetty. Seuraava asia”, sanoin ja katsoin Emmaa.
”Miksi sinä ja Tom yritätte olla ystäviä?” Emma kysyi Marylta. Hän mutisi jotain, josta en saanut selvää.
”Mary?” kysyin.
”Sitä en tiedä. Helvetti, en tiedä mitä pitäisi ajatella!” Mary huudahti.
”Mary, ihan rauhassa. Jospa hoidetaan kuulustelu huomenna loppuun”, ehdotin.
”Sopii. Varaudu aikaiseen herätykseen Mary”, Emma virnisti.

Mary:
Makoilin sängyssäni vielä pitkään sen jälkeenkin, kun Emma ja Lucia, sekä Jessica olivat nukahtaneet. Jessican kissa Amber naukui hiljaa ikkunalaudalla. Näin puolikuun loistavan kirkkaalla tähtitaivaalla. Muistelin sen olevan kasvamassa.
Meidän täytyy jatkaa niitä opiskeluja heti huomenna. Olisimmepahan jonkinlaisena tukena Edvardille. Viimeinen vuosi aikaa.
Huokaisin ja katselin sänkyni kattoa. En ollut jaksanut sulkea verhojani, joten näin periaatteessa kaiken mitä makuusalissa tapahtui. Amber hypähti äänettömästi lattialle ja käpertyi sitten Jessican jalkopäähän. Virnistin hieman.
Viimeinen ajatukseni oli Tomissa ennen nukahtamistani. Muistelin hänen ilmettään, kun sovimme puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Siinä virneensä oli ollut jotain surumielistä, mutta myös tuttua kelmimäisyyttä. Merlin, en todellakaan tiennyt mitä pitäisi ajatella. Olin alkanut näemmä huomaamattani ihastua hieman Tomiin. Naurahdin ja käperryin palloksi peittoni alla. Hymyillen nukahdin Tomin suklaanruskeiden silmien iskostuessa alitajuntaani. Ehkä aamulla olisin taas järjissäni. Ehkä.

A/N: Kommenttia kenties?

[sauniu]

ihanan pitkä pätkä ! mainiota luettavaa, en muista löytäneeni virheitä...
 

[Haltiamieli]

A/N: Toinen luku, olkaa hyvät. Olen juuri tullut Pariisista, eilen puolen yön aikoihin kotona, joten vain muutama tunti nukkumista takana. Kiitän onneani että tämä luku on ollut aikaisemmin valmiina.. Tässä esittelen siis enemmän myöhemmässä vaiheessa yhdeksi tärkeimmistä hahmoista tulevaa Jerry Oliveria. Tuo sukunimi ärsyttää minua, mutta minkäs teet kun se on jo..
saniu: Kiitos.
Toivon mukaan muutkin kommentoisivat. VAADIN niitä kommentteja.

2. Luku – Hyvän ystävän pettymys

Mary:
Kun seuraavana aamuna Emma ja Lucia herättivät minut kaatamalla vettä päälleni (Lucia: Sen teki Emma!) en aluksi muistanut muuta kuin viimeiltaisen kuulustelun. Joten kun nousin, en yllättynyt Emman odottavasta tuijotuksesta.
”Paljonko kello oikein on?” kysyin huokaisten ja venytellen.
”Jo varttia yli seitsemän. Käy nopeasti suihkussa, niin jatketaan siitä mihin eilen jäätiin”, Emma vastasi pomppien samalla istuallaan pehmeällä sängyllään. Hän vaikutti malttamattomalta, ja hänen silmänsä välkehtivät vaarallisesti.
”Jo varttia yli seitsemän? Miksi Merlinin parta sentään herätätte minut niin aikaisin?” parahdin. En ollut koskaan herännyt niin aikaisin, paitsi silloin viidennellä kun seurustelin Samuelin kanssa.
”Aika ei riitä muuten”, Emma virnisti.
”Mene jo suihkuun siitä, niin Em rauhoittuu edes hieman”, Lucia sanoi hymyillen omalta sängyltään.
”Sinäkin Lucia!” voihkaisin noustessani seisomaan ja astelin sitten suihkuhuoneeseen.
Veden huuhtoessa yön tomut yltäni ajatuksenikin kirkastuivat. Hämmästelin sitä, kuinka helposti olinkaan vastaillut Emman ja Lucian kysymyksiin. Saatoin vain toivoa, että kuulustelu olisi edes hieman samankaltainen kuin viimeiltainen. Sammutin suihkun käteni heilautuksella ja kuivasin itseni nopeasti. Epäilin vahvasti pääseväni helpolla, ottaen huomioon päivän olevan alussa ja illallisen jäänteiden kaikotessa. Lisäksi eilinen, lähes unenomainen tila oli nyt poissa, enkä uskonut vastaavani yhtä helposti, peräti ajattelematta, kysymyksiin.
Epäröin hieman suihkuhuoneen ovella, mutta avasin sen kuitenkin huokaisten. Mitä nopeammin se alkaisi, sitä nopeammin se loppuisi. Jessicakin oli jo hereillä ja hän pujahti ohitseni suihkuun mustat hiukset vilahtaen. Emma pomppi edelleen malttamattomana kiharat hiukset heiluen sängyllään. Lucia istui kärsivällisenä sänkyni päädyssä siniset silmät kiiluen uteliaina.
”Nyt kerrot koko jutun Mary. Eilen vastasit vain vähän, nyt haluan kuulla kaiken”, Emma sanoi alkaessani pukeutua koulupukuuni.
”Kaikki asiat eivät välttämättä kuulu sinulle Emma”, huokaisin pujottaessani valkeaa kauluspaitaa päälleni.
”Kerro edes syy, miksi vaihdoit niin nopeasti mielipidettäsi Tomista”, Emma aneli.
”Siinä menee koko päivä”, mutisin varovasti.
”Mitä sinä ajattelet Tomista juuri nyt?” Lucian kysymys jähmetti minut paikoilleni. Olin juuri aloittamassa koulupukuun kuuluvan tuvan värin mukaisesti värjättyä kravatin solmimista, mutta jäädessäni pohtimaan kysymystä se vain jäi riippumaan olkapäilleni.
”No?” Emma kysyi monen minuutin hiljaisuuden jälkeen.
”En...tiedä”, sanoin totuudenmukaisesti. En todellakaan tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella Tomista. Tunteeni olivat sen verran sekaisin, ottaen huomioon kaikki eiliset tapahtumat. Tomin johtajapoikuus, suukko junassa, se hauskanpito salissa, lämmin ja turvallinen tunne hänen lähellään... Liian paljon oli tapahtunut edellisen päivän aikana.
”Miksi sitten löit sen vedon Alin kanssa? Tuosta kehittyy nopeasti ihastuminen ja sitten häviän vedon – ”, Emma puuskahti, mutta vaikeni nopeasti.
”Vedon? Minkä vedon? Tietääkseni vain minä olen lyönyt vetoa Alexin kanssa mahdollisesti tulevasta ihastumisestani Tomiin”, äimistyin. Katsoin Emmaa odottavasti, mutta hän puri huultaan.
”En saa puhua siitä”, Emma sanoi nopeasti. Katsoin häntä haastavasti ja hiljaisuus laskeutui välillemme makuusaliimme. Vain Jessican hiljaiset suihkun äänet rikkoivat sitä hieman.
”Jospa mentäisiin aamiaiselle. Eiköhän kuulustelu ollut tässä”, Lucia ehdotti hiljaisuuden syvetessä, kun Jessican suihkun äänet loppuivat muutaman minuutin päästä.
”Sopii minulle”, mutisin ja lähdin Lucian perässä alas oleskeluhuoneeseen. Emma seurasi nyt epäilyttävästi hiljentyneenä perässäni.

”Jatketaanko me muuten opiskeluja missä vaiheessa?” Lucia kysyi meidän odottaessa eräiden portaiden siirtymistä. Riesu tosin häiritsi portaita kutittamalla niitä alhaalta, joten portaat kiemurtelivat uhkaavasti.
”Lounaalla? Jos otetaan jotain syömistä mukaan, niin saadaan vielä enemmän aikaa”, ehdotin. Lucia ei tarkoittanut normaaleja opiskeluja kysymyksellään, vaan meidän yksityisiä animaagi-opiskeluja. Olimme aloittaneet ne viidennen keväällä, heti kun olimme kuulleet Edvardin olevan ihmissusi.
”Tai pyydetään kelmejä hakemana meille keittiöstä jotain syötävää”, Lucia naurahti.
”Miksei. Vaikka pidän ehkä parempana sittenkin, että syödään nopeasti salissa ja mennään sitten etsimään kirjoja joista etsitään sitten apua tänään”, sanoin. Laskeuduimme kiemurtelevien portaiden alapäähän ja lähdimme astelemaan kohti eteisaulaa.
”Vaikka. Voidaan pyytää Prilliltä apua kirjojen löytymisessä”, Lucia virnisti.
”Ei kiitos. Prilliltä ei apua saada ilman kysymyksiä”, Emma puuskahti.
”Sinä puhut taas”, Lucia virkkoi.
”Tietysti. Mutta mennään lounaalla kirjastoon ja minä pyydän että Al tuo meille ruokaa”, Emma ehdotti.
Puhelemisemme keskeytyi kun astelimme suureen saliin ja huomasin siellä luihuisten pöydässä pitkäaikaisimman ystäväni Jerry Oliverin.
”Minä en tule vielä. Käyn tuolla”, mutisin Emmalle ja Lucialle.
”Anna sen Rastatukan olla. Ei hän ansaitse ystävyyttäsi Mary”, Emma murahti. Heilautin kättäni ja lähdin astelemaan minut huomannutta Jerryä kohti. Hän nousi seisomaan kun pysähdyin hänen viereensä.
”Hei. Selvisit elossa tänne”, tervehdin häntä virnistäen iloisesti.
”Terve. Sama sulle”, Jerry naurahti. Lähdimme sanattomasta sopimuksesta salista eteisaulaan ja sieltä edelleen pihamaalle.
”Sulla taitaa olla hauskaa niiden kanssa”, Jerry totesi meidän astellessa kohti järven rannalla loistavaa Dumbledoren hautaa.
”Vähän pakko olla normaali. Tom on nimittäin johtajapoika, ja minä johtajatyttö”, sanoin.
”Ei se siltikään määrää sua pitämään hauskaa niiden kanssa. Eritotenkaan Lemberin”, Jerry mutisi hieman synkkänä.
”Puhutaan jostain muusta, jooko?” pyysin. Minä ja Jerry olimme olleet ystäviä lähes koko ikämme, niin kauan kuin vain olimme Tanili Kanilin orpokodissa eläneet. Orpokoti oli kaikille orvoille velho- ja noitalapsille, joilla joko ei ollut muuta perhettä tai heidän jästitaustaiset vanhempansa eivät hyväksyneet heidän taikakykyjään. Minä olin joutunut sinne viisivuotiaanaa vanhempieni, tai oikeastaan isäni sillä jästi-äitini oli kuollut heti kun taikavoimani olivat tulleet esiin, koska surkki-isäni ei sulattanut ajatusta että minä osaisin taikoa ja pääsisin Tylypahkaan, mutta hän ei. Jerry taas oli kokonaan orpo, hänellä ei ollut vanhempia, ei sukua joka olisi ottanut hänet hoiviinsa. Olimme molemmat olleet aluksi hiljaisia, mutta vähitellen meistä oli tullut ystäviä kun olimme huomanneet samoja kiinnostuksen kohteita toisillamme. Jerry oli toiminut tukenani ja oppaanani minulle aivan uudessa maailmassa. Mutta Tylypahkassa minä olin rohkelikko ja Jerry luihuinen, eikä ystävyyttämme katsottu hyvällä. Eritotenkaan kelmit eivät hyväksyneet sitä ajatusta, ja pilkkasivatkin Jerry ”Rastatukaksi” tämän lyhyiden ja tummien rastojen johdosta.
Istahdimme lähelle valkeaa Dumbledoren hautaa ja katsoimme järvelle vaitonaisina. Kelmit olivat tuoneet välillemme monta suurta ja pientä railoa, joista vähäisin ei ollut Tomin ihastus minuun. Monesti epäilin Jerryn pitävän minusta muutenkin kuin ystävänä, mutta se tuntui liian epätodennäköiseltä.
”Onkohan meillä vielä yhteisiä liemitunteja”, mutisin kun hiljaisuus vain jatkui.
”Toivon mukaan. Kuhnusarvio on edelleen pysynyt virassaan”, Jerry sanoi nyt hieman rentoutuen.
”Se tarkoittaa Kuhnukerhon pystyssä pysymistä”, voihkaisin ja naurahdin huomatessani lauseeni kaksimielisyyden.
”Älä välitä”, Jerry virnisti. Vastasin hänen virnistykseensä. Olimme molemmat yllättävän lahjakkaita liemissä, mutta molempien kiinnostus oli muodonmuutoksissa.
”Vieläkö muuten Lember piirittää sua?” Jerry kysyi yllättäen.
”Ei”, mutisin. Epäröin kertoisinko puhtaalta pöydältä aloittamisesta, mutten uskaltanut. Olimme taas hiljaa, annoimme hiljaisuuden pysyä välillämme ja kertoa kaiken tarpeellisen, kuten yleensäkin.

”Toivon mukaan tavataan pian taas”, Jerry sanoi hetken päästä vilkaistessaan linnan oville. Katsoin itsekin sinne ja näin joukon luihuisia sekä meitä kohti astelevat kelmit ja Emman ja Lucian. Huokaisin.
”Nähdään”, mutisin, kun Jerry nousi ja lähti kohti luihuisjoukkoa. Kelmit ohittivat hänet vaitonaisina, mutta antaen synkkien mulkaisujen kertoa kaiken tarpeellisen. Emma ja Lucia kiirehtivät minun luokseni.
”Oliko kelmien pakko tulla mukaan?” kysyin huokaisten ja nousten itsekin seisomaan.
”Oli. He huolestuivat, kun näkivät sinun astelevan ulkona Rastatukan kanssa”, Emma sanoi silmät välkehtien.
”Tarkoitat kai, että Tom huolestui. Ja hänen nimensä on Jerry, ei ’Rastatukka’”, mutisin.
”Mary! Älä enää lähde tuolla tavalla varoittamatta, varsinkaan tuon mukaan, jooko? Näitkö keiden luokse se meni?” Tom puuskahti kelmien saapuessa luoksemme. Kohautin olkiani välinpitämättömänä.
”Luihuisten. Ja tietääkseni en edelleenkään ole vastuullasi, vaan vastaan itse itsestäni”, sanoin.
”Siinä luihuisjoukossa olivat kaikki läpimädät tyypit. Goyle, Harris sekä McMahon. Veljeänikään tietysti unohtamatta”, Alex puuskahti. Purin huultani enkä sanonut mitään. Tiesin toki tuon luihuisporukan. Vincent Goyle oli kuin isänsä Gregory Goyle, mutta huomattavasti viisaampi. Hän oli isokokoinen ja ehdottomasti pimeyden voimien kannattaja, aivan kuten isänsäkin ja tämän isä, joka oli kuulema kuulunut vuosia sitten Voldemortin joukkoihin kuolonsyöjiin. Tummahiuksinen Erich Harris ja punatukkainen Oliver McMahon olivat molemmat homoja, mutta myös pimeyden voimien kannattajia. Heidän ruumiinrakenteensa oli melko hento, mutta Harris oli hieman vankempi kuin homokumppaninsa McMahon. He pelasivat huispausta Luihuisen joukkuessa, Harris jahtaajana ja McMahon etsijänä. Alexin kaksoisveli Regulus Stromball oli miltei samannäköinen kuin Alex, mutta hänellä oli mustat hiukset ja hän oli luihuinen. Alex vihasi veljeään, vaikka oli kertonut heidän väliensä olleen joskus todella läheiset.

Kun menimme sitten muutama minuutin päästä suureen saliin, Tom veti minut hieman erilleen toisista.
”Minä pohdin illalla, että meidän ehkä kannattaisi olla joillakin tunneilla, esimerkiksi loitsujen ja muodonmuutosten, pareja. Parannettaisiin näin yhteistyötä, ruvettaisiin ehkä luottamaan toisimme enemmän”, Tom ehdotti matalalla äänellä. Katsoin häntä hieman epäillen. Olin edelleen hieman katkera Tomin huolehtivaisuudesta.
”Sinä pohdit tuota? Luulenpa että Edvard ehdotti tuota”, virkoin kohottaen toista kulmaani. Tom naurahti.
”Olet oikeassa, kuten yleensäkin. Pörröharja kyllä kehoitti minua pitämään sitä omana ideanani”, Tom virnisti pahoittelevasti.
”Alexia ei kannata kuunnella. Mutta voisi se ehkä toimia, voinpahan kirota sinut helpommin, jos käyt liian läheiseksi”, sanoin virnistäen, nyt hieman rentoutuneena.
”Sopii minulle”, Tom naurahti.
Istuuduimme rohkelikkopöydän keskivaiheille toisten luokse ja aloimme kaikki nauttia aamiaisesta.
”Voitteko te muuten käydä lounaalla hakemassa meille jotain syötävää keittiöstä?” Emma kysyi kymmenen minuutin hiljaisuuden kuluttua.
”Miksi? Ettekö te aio nauttia herkullista lounasta?” Alex ihmetteli.
”Meillä on tekemistä kirjastossa”, Emma sanoi.
”Minkälaista tekemistä?” Alex kysyi virnistäen.
”Ei sellaista mitä sinä luulet. Opiskeluja”, Emma sanoi virnistäen itsekin. Pyöräytin silmiäni heidän kaksimielisyydelleen.
”Miksi opiskelette? Ei ensimmäisenä päivänä tule läksyä”, Tom puuttui keskusteluun.
”Kolmenkeskeisiä juttuja, kelmivapaa salaisuus”, Lucia vastasi.
”Me emme kerro siitä toisille, emme edes teille, ennenkuin aika tulee”, sanoin.
”Joten meidn täytyy urkkia se selville”, Tom sanoi.
”Keneltä muka?” kysyin.
”Kelmisalaisuus, kukka hyvä”, Alex virnisti.
”Lopeta tuo kukittelu”, pyysin huokaisten.
”Jos kerrot mitä te opiskelette.”
”Turha toivo.”
”Valitan sitten. Pysyt edelleen kukkana minulle, kukka.”
Heitin Alexia paahtoleiväpalalla samaan aikaan kun McGarmiwa saapui luoksemme lukujärjestysen kanssa.
”Nyt jos olette rauhoittuneet, tässä olisi herrasväen lukujärjestykset. Lember ja Stromball muistavat sitten tulla iltaseitsemän jälki-istuntoon”, professori sanoi.
”Ei huolta Minerva, me saavumme paikalle ajoissa”, Alex virnisti ottaessaan lukujärjestyksensä.
”Varmasti tulette, tai annan Vorolle erityisluvan teidän rangaistuksenne suhteen”, McGarmiwa sanoi ja asteli pois luotamme.
”Mitä te olette tehneet, kun kerta jo jälki-istuntoa olette saaneet?” Emma kysyi vilkaisten pikaisesti omaa lukujärjestystään.
”Emme muuta kuin aiheutimme tulvan viidennen kerroksen tyttöjen vessaan, juuri kun Voron Norriska oli siellä”, Alex virkkoi. Emma oli tukehtua kurpitsamehuunsa ja minä jouduin peittämään lukujärjestykselläni virnistykseni.
”Meillä on näemmä ensimmäisenä liemiä. Luihuisten kanssa”, minä mutisin katsoessani lukujärjestykseni läpi ja yrittäen pitää pokkani.
”Loistavaa”, Alex virnisti taputtaessaan köhivää Emmaa selkään.

Liemien luokkahuone oli samanlainen kuin aina ennenkin. Kylmä, synkkä ja kolkko. Seiniä peittivät erilaisten töhnien ja epämääräisten aineiden täyttämät hyllyt. Silti Tylypahkan liemimestari ja Luihuisten tuvanjohtaja Kuhnusarvio sai luokkaan hieman lämpöä tukevalla ja iloisella olemuksellaan.
”Tervetuloa taas Tylypahkaan minunkin puolestani. Tänä vuonna teillä on edessä hastava liemien S.U.P.E.R. –kurssin viimeinen osio, jonka johdosta rikon hieman normaalia ja tuttua istumajärjestystämme”, Kuhnusarvio aloitti tunnin hymyillen hyväntyylisesti. Vilkaisi vieressäni istuvaa Jerryä ja arvasin oikein hyvin kenen kanssa joutuisin pariksi, eikä se joku olisi Jerry.
”Tähtioppilaamme Mary Strewott ja Jerry Oliver ainakin saavat uudet parit. Jerry, siirry tuonne perälle Beckin viereen. Lember tulee Maryn luokse tähän eteen”, Kuhnusarvio jatkoi. Voihkaisin hiljaa ja Jerry katsoi minua huultan purren. Katselin synkkänä kuinka hän siirtyi Simonin viereen luokan perälle ja Tom tuli minun luokse Kuhnusarvion pöydän lähelle.
”Minua ei yllätä enää mikään”, mutisin kun Tom asetti liemikattilansa minun kattilani viereen ja istahti alas.
”Varmasti yllättää”, Tom naurahti hiljaa.
”Sinulla on sormesi taatusti pelissä tämän asian suhteen. Ei Kuhnusarvio itse keksisi tälläistä”, sanoin samalla kun kyseinen professori ryhmitteli muutakin luokkaa uuteen järjestykseensä.
”Ei ole. Kuule, mikset voi vain uskoa, että minulle riittää ainakin tällä hetkellä ystävyys sinun kanssasi ilman kiroamisuhkaa”, Tom sanoi virnistäen kelmimäisesti.
”Ja minä menen kanssasi joulutanssiaisiin”, puuskahdin.
”Todellako?”
”Älä kuvittelekaan Lember. Vain pahimmassa painajaisessani.”

Puoli tuntia kului, kunnes luokka oli Kuhnusarvion mieleisessä järjestyksessä.
”Loistavaa. Nyt käydään tämän viikkoiseen juomaan. Tämän viikon aikana pyrimme saamaan aikaiseksi liemen, joka ilmaisee eri väreillä ja hajuilla, mitä liemeä tahi juomaa siihen on tiputettu. Se on siis tunnistuliemi, hienommalta nimeltään expelion tuntu. Ulkonäöltään se on väritöntä, hajutonta, mautonta, miltei kuin vettä. Mutta sellaisenaan se on äärimmäisen myrkyllistä eikä sen aiheuttamaan myrkytykseen edes besoaari auta. Kun sitten laittaa expelion tuntuun erillisissä astioissa eri juomia ja liemiä erikseen, pystyy näkemään mikä keitos on kyseessä. Tätä tunnistulientä käytetään erityisesti silloin, kun epäillään myrkkyjä. Tunnistusliemi on haastava valmistaa sinänsä, se ei kuitenkaan ole vaikein, koska se vaatii äärimmäistä keskittymistä. Siitä johtuu tämä uusi järjestely. Ohjeet löydätte liemikirjan sivulta 34, ainekset ovat kaapissa, voitte aloittaa”, Kuhnusarvio luennoi ja hänen lopetettuaan kaivoin kyseisen sivun kirjasta esiin ja lähdin hakemaan oikeita aineksia sen kanssa Kuhnusarvion sauvanheilautuksella avaamasta liemikaapista.
”Muistakaa myös, että valmistatte nämä liemet yhteistyöllä parinne kanssa. Valmistus vie myös koko viikon pitkien haudutusaikojen vuoksi”, Kuhnusarvio muistutti paikaltaan luokan edestä.

Tunnistusliemen valmistaminen oli vaikeaa Tomin kanssa. Kun kumarruimme molemmat liemen ylle tarkistamaan sen väriä, Tom sipaisi kämmenselkääni peukalollaan nopeasti, jolloin olin kaataa koko keitoksen kun vetäydyin kiireesti etäämmäs. Tom virnuili jatkuvasti, jopa silloin kun pyysin häntä pilkkomaan alruunan juuren puolikkaan. Hän myös kumartui aina katsomaan kun minä lisäsin jotakin ainesta liemeen, jolloin olin joka kerta vähällä läikyttää kyseistä ainesta liikaa liemeen. Kuhnusarvion luokassa kiertely ei helpottanut tuntia senkään vertaa, hän vain vaikeutti keskittymistäni ihastuneilla huudahduksillaan katsoessaan lientämme milloin missäkin vaiheessa.
”Nyt jokaisen liemen pitäisi olla räikeän sinipunaista ja tuoksua aivan vanhalta, viikoksi kumisaappaaseen unohtuneelta sukalta. Luokan ilman hajusta päätellen hajut ovat oikeat, kuten myös ilmeistänne näkien värikin täsmää. Nyt on aika jättää tunnistusliemi hautuumaan kahdeksi päiväksi, tuntia on jäljellä viisitoista minuuttia, joten pääsette etuajassa. Loistavaa työskentelyä kaikilta, eritoten Marylta ja Lemberiltä. Viisitoista pistettä Rohkelikolle sen johdosta!” Kuhnusarvio lopetti tunnin erityisen iloisen näköisenä. Minä olin vähällä yökätä, sillä liemistä kohoava haju ja Kuhnusarvion kehu olivat sen verran vastenmielisiä. Vaikka olihan se mukavaa tienata pisteitä tuvallemme.
”Miksi hänen piti laittaa juuri Tom minun parikseni?” tuskailin iloisesti hyräilevälle Emmalle meidän astellessamme käytävällä kohti loitsukäytävää. Emma oli ollut Alexin parina ja vaikutti erityisen tyytyväiseltä.
”Tunnet Kuhnusarvion Mary. Aina parittamassa teitä”, Lucia sanoi. Hänen parinaan oli ollut Edvard, mikä ei yllättänyt minua lainkaan.
”Ja Simon sai itselleen inhottavan, mutta lahjakkaan, Rastatukan”, Emma naurahti.
”Jerry sai pelastettua sen liemen. Simon oli räjäyttää koko kattilan lisätessään liikaa korpin mahahappoa”, mutisin.
”Silti. Juuri Rastatukka! Hän on tosin paras liemissä, heti sinun jälkeesi, ja Simon on surkein”, Emma hymyili. Saavuimme loitsukäytävälle ja istahdimme loitsuluokan eteen odottamaan ovien aukeamista. Kelmit saapuivat muutaman minuutin kuluttua käytävälle ja istahtivat luokseme.
”Mitä piditte liemistä?” Emma kysyi ja virnuili Alexin hieman hämmentyneelle ilmelle. Aloin pohtia, mitä Emma oli oikein tehnyt liemitunnilla Alexin kanssa. Tuskinpa ainakaan itse lientä.
”Kamala”, minä ja Simon puuskahdimme yhteen ääneen.
”Keltasilmällä oli Rastatukka, Marylla minut. Keltasilmän reaktion ymmärrän, mutten sinun Mary”, Tom virnisti. Pyöräytin silmiäni.
”Tunnin aikana tekemäsi lähentely rikkoivat sopimustamme Lember”, mutisin.
”Minkä sille voin, että sipaisin aina vahingossa kämmenselkääsi? Kun lisäsit niitä aineksia, kumarruin katsomaan minkä verran lisäät niitä, mahdollisen korjauksen varalle”, Tom sanoi.
”Virnuilit omahyväisesti jatkuvasti. Sipaisusi tapahtuivat joka kerta, joten se lasketaan lähentelyksi”, sanoin huokaisten.
”Viimeisillä kerroilla tunnuti tarjoavan kättäsi sipaistavaksi ihan itse. Ei siitä voi kieltäytyä”, Tom naurahti. Hiljenin. Tunsin toisten katseet itsessäni, eritoten Emman ja Lucian tietävät katseet.
”Miksi olisin tarjonnut kättäni sipaistavaksi Lember?” puuskahdin. Purin huultani, etten punastuisi kasvoiltani, mutta Emman leveä virne kertoi hiusteni paljastaneen minut.
”Mistä minä tietäisin”, Tom virkkoi.
”Alitajuntaisesti?” Lucia ehdotti. Purin huultani ja pysyin vaiti. Yritin saada hieman kiihtyneen sydämeni rauhoittumaan, etten vain olisi kironnut Tomia siihen paikkaan.

Emma:
”Voittoni lähestyy Em. Onhan sinulla varmasti rahaa?” Alex supatti minulle voitonriemuisena kun astelimme loitsuluokkaan.
”Minä sen vedon voitan. Ja Maryn punertavat hiukset saattoivat myös merkitä kiukkua Al”, mutisin. Oikeasti olin samaa mieltä hänen kanssaan. Mary oli selvästi jo ihastunut Tomiin, tosin alitajuntaisesti eikä tiennyt sitä vielä. Tai ehkä tiesi tai aavisti, muttei suostunut hyväksymään sitä.
”Milloin sitten mennään kierrokselle?” Alex kysyi virnuillen.
”Heti kun halloween on ohitse. Ja sinä tulet nimittäin tarjoamaan sen, pidän siitä huolen”, mutisin hänelle.
”Miten muka? Jos puhut Marylle, hän vain hätääntyy ja tuntee vielä voimakkaammin”, Alex naurahti. Purin huultani ja mulkaisin häntä.
”Minä voitan vedon Al”, sanoin hänelle mennessäni Maryn ja Lucian luokse lähelle Lipetitiä.
”Aina voit toivoa niin Em!” Alex huudahti mennessään toisten kelmien luokse takanurkkaan.

Mary:
Loitsutunnin Lipetit käytti teoriaan. Koko tunnin ajan kirjasimme ylös erilaisia loitsutyyppejä sekä niiden erityispiirteitä tunnistamisen helpotukseksi. Lisäksi Lipetit kertoi meille varhenna loitsus –loitsusta, jolla sai tietää mitä kyseisellä taikasauvalla, johon sitä käytettiin, oli viimeksi loihdittu. Lipetit sanoi, että tulisimme harjoittelemaan kyseistä loitsua ensi tunnilla.
”Mikä erilaisten paljastamis –juttujen kierre tämä on? Kuhnusarviokin laittaa meidät tekemään tunnistuslientä”, Alex kysyi kovaan ääneen.
”Näitä asioita tulette tarvitsemaan keväällä S.U.P.E.R. –kokeissanne. Esimerkiksi loitsujen käytännöstä voin paljastaa sen verran, että joudutte käyttämään tätä varhenna loitsus –loitsua yhdessä osassa ja tunnistamaan sitten siitä sauvasta paljastuneen loitsun”, Lipetit kertoi.
”Yhdessä osassa? Monta osaa siinä ja muissakin käytännöissä oikein on professori?” Emma parahti.
”Monta osaa neiti Anders. Jokainen S.U.P.E.R. –koe koostuu teoriasta ja käytännöstä, lisäksi käytännön kokeissa joudutte tekemään useamman eri asian. Ne ovat kuin viidennen V.I.P. –kokeet, mutta paljon haastavammat”, Lipetit sanoi.
”Minä en selviä niistä”, Emma mutisi. Hymyilin hänelle lohduttavasti, vaikka tunsin omankin oloni epävarmaksi.

Loitsujen jälkeen meillä oli hyppytunti, tosin Lucia ja Edvard menivät numerologian tunnilleen ja me muut astelimme ulos nauttimaan vielä lämpimistä auringonsäteistä.
”Milloin meillä on pimeyden voimilta suojatumista?” Simon kysyi meidän istuessa järven rannalla puun alla.
”Vasta torstaina. Tuplatunti luihuisten kanssa, heti liemien tuplatunnin jälkeen”, Tom sanoi. Simon voihkaisi.
”Miksi minun täytyy olla Rastatukan parina?” Simon mutisi synkkänä.
”Hän on Jerry”, korjasin huokaisten.
”Rastatukka on valitettavan lahjakas liemissä, heti kukan jälkeen. Sinä taas Keltasilmä, olet surkein”, Alex virkkoi minusta välittämättä.
”Ei se ole valitettavaa Alex”, sanoin.
”Minä kyllä olen surkein. Mutta miksei vaikka Mary voisi olla minun parini? Hän on ryhmämme paras. Tai Puolikorva? Miksi kaikista mahdollisista juuri Rastatukka, luihuinen!” Simon valitti.
”Kuhnusarvio on sellainen Simon. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tomin hän laittoi Maryn pariksi, tiedämme kyllä miksi. Edvard ja Lucia eivät yllätä, eikä kyllä sekään että minä ja Al olemme pareja. Joten, koska Rastatukka on paras Maryn jälkeen, Kuhnusarvio ajatteli sinun parastasi ja laittoi hänet pariksesi Simon”, Emma sanoi naurahtaen.
”Hän on Jerry, ei ’Rastatukka’”, tuskailin. Kukaan ei kuunnellut minua.
”Sitäpaitsi, nyt voit urkkia häneltä lisätietoja Keltasilmä”, Tom sanoi.
”Lisätietoja?” Simon ihmetteli.
”Älä nyt suunnittele mitään Tom”, mutisin varoittavasti. Kukaan ei huomionut minua, mikä ei yllättänyt minua enää.
”Niin. Voit selvittää vaikka millainen hänen lukujärjestyksensä on, niin voimme suunnitella iskumme paremmin. Ja kaikkea muuta perustavaraa, esimerkiksi lempipaikkoja ja sellaisia”, Tom selvitti.
”Eli minun pitäisi ryhtyä hänen ystäväkseen?” Simon oli yllättynyt, mutta myös mielissään saamastaan tehtävästä.
”Jotakuinkin niin”, Tom naurahti. Minä mulkoilin häntä synkkänä.
Simon katsoi Tomia mietteliäänä. Hänen katseestaan ei voinut lukea mitään.
”Mikä ettei. Voihan se olla kivaakin”, Simon virkkoi lopulta. Pyöräytin silmiäni turhautuneena ja lähdin astelemaan Dumbledoren hautaa kohti. Joku juoksi perääni.

”Ethän suuttunut Mary?”
Käännyin turhautuneena ympäri ja katsoin Tomia synkkänä.
”En suuttunut, mutta Jerry ei ole ’Rastatukka’. Hän ei ole ansainnut sellaista nimeä! Ja te saatte jättää hänet rauhaan”, puuskahdin Tomille.
”Rauhassa Mary”, Tom sanoi ja taputti minua olalle varovasti. Pyyhkäisin hänen kätensä pois.
”Minä olen rauhallinen. Ja te saatte todellakin lopettaa Jerryn kiusaamisen”, vaadin. Tom näytti mietteliäältä, eikä hänen ilmeensä kertonut mitään. Sitten hän vilkaisi etäämpänä, lähellä koulua olevaa luihuisjoukkoa jossa Jerry myös oli.
”Selvitetään asia sitten tässä ja nyt”, Tom virkkoi, tarttui minua kädestä ja lähti vetämään minua luihuisia kohti. Katsoin häntä ihmeissäni seuratessani vastentahtoisesti.
”Hoi Rastatukka! Tule tänne, haluan tehdä eräänlaisen sopimuksen kanssasi!” Tom huudahti pysähtyessään muutaman metrin päähän luihuisista. Nämä katsoivat synkkinä Tomia ja minua, erityisesti Jerry mulkoili kättäni Tomin kädessä. Purin huultani ja katsoin Tomia kysyvästi.
”Mitä helvettiä sinä yrität?” kysyin häneltä ja yritin saada käteni irti, mutta Tom vain tiukensi otettaan kädestäni.
”Jos en saa kutsua Rastatukkaa Rastatukaksi, hänenkin täytyy tehdä jotain joka hyödyttää minua ja on vastenmielistä hänelle”, Tom sanoi.
”Ja se olisi mitä?” ihmettelin, vaikka aavistinkin pahaa. Tom katsoi minua odottavasti, pyytäen minua katseellaan kutsumaan Jerry. Huokaisin.
”Jerry! To – Lember haluaa todella tehdä sopimuksen kanssasi!” huudahdin jo pois kääntyneelle Jerrylle. Hän jähmettyi ja kääntyi katsomaan minua. Muutaman hetken epäröinnin jälkeen Jerry kuitenkin lähti tulemaan meitä kohti ja Tom päästi kädestäni irti.

”Millasesta sopimuksesta olisi kyse?” Jerry kysyi pysähtyessään muutaman askeleen päähän Tomista.
”Minä ja muut kelmit emme enää kutsu sinua Rastatukaksi ja vähennämme härnäämistäsi, JOS pysyttelet kaukana Marysta”, Tom saneli. Katsoin häntä järkyttyneenä. Jerry puri huultaan ja vilkaisi minua.
”Tiesitkö tosta?” hän kysyi. Pudistin päätäni kalpeana.
”Miksi mun pitäisi suostua tohon?” Jerry kysyi Tomilta. Tom naurahti.
”Saisit olla enemmän rauhassa meiltä. Ja minä voisin päästää Maryn silmistäni hyvillä mielin, koska tietäisin ettet sinä taikka kaverisi uhkaisi häntä”, Tom vastasi virnistäen.
”Minä en edelleenkään ole vastuullasi Tom”, sanoin.
”Enkä mä satuttaisi Mary. En koskaan. Kamutkin tietää sen, eivätkä lähesty Marya”, Jerry sanoi nostaen kätensä puuskaan rinnalleen.
”Valitan sitten Rastatukka”, Tom totesi. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta minä riuhtaisin hänet takaisin turhautuneena.
”Et voi vaatia tuollaista häneltä”, sihahdin hänelle.
”Minä lupasin, että kelmit jättävät hänet suurimmaksi osaksi rauhaan, joten sinunkin on liityttävä sopimukseen jotenkin”, Tom virkkoi.
”Jerry on minun ystäväni! On aina ollut”, puuskahdin.
”Mutta hänen ystävänsä ovat vaarallisia, enkä luota Rastatukkaan tarpeeksi”, Tom sanoi ja vilkaisi meitä katselevaa Jerryä.
”Miten on? Tuleeko sopimusta vai ei?” Tom uteli. Jerry oli hiljaa ja pureskeli alahuultaan epäröivänä. Minä pidin käsiäni nyrkeissä yrittäen estää itseäni kiroamasta Tomia. Arvasin että Jerryä vetivät kahtaalle sopimuksen ehdot. Toisaalta hän saisi olla rauhassa, ainakin suurimmalta osin, mutta me emme voisi silloin tavata. Lopulta hän huokaisi ja katsoi minua tummilla silmillään anovasti, kuin pyytäen anteeksi.
”Sopimus käy. Te jätätte mut rauhaan, enkä mä oleile Maryn kanssa”, Jerry sanoi. Tom virnisti ja he kättelivät. Minä vingahdin hiljaa ja rynnistin kohti linnaa. Räpyttelin silmiäni, yritin saada itseni ymmärtämään sopimuksesta koituvan jotain hyvääkin. Mutta silti minusta tuntui kuin Jerry olisi hylännyt minut, hylännyt monen vuoden ystävyytemme. Noin vain, ilman tunnontuskia.

Lucia:
Olimme laskeutumassa Edvardin kanssa pihamaalle portaita pitkin, kun sinihiuksinen Mary rynnisti ohitsemme. Käännähdin katsomaan hänen peräänsä ja katsoin sitten pihamalle, jossa näin Maryn ystävän Jerryn sekä Tomin seisomassa vastakkain.
”Mitä ihmettä on tapahtunut?” kysyin ihmeissäni ja vilkaisin Edvardia.
”Mene sinä Maryn perään, hän näytti aika hysteeriseltä”, Edvard sanoi. Nyökkäsin ja Edvard lähti juoksemaan Tomin luokse. Minä lähdin Maryn perään portaita ylös, eteisaulan poikki ja lähdin juoksemaan siellä portaita pitkin ylemmäs, sillä arvasin mihin hän oli matkalla. Ainoa paikka, johon hän yleensä suruissaan vetäytyi. Lempipaikkaansa koko Tylypahkassa, linnan korkeimpaan tähtitorniin. Ohitin alas käveleviä oppilaita ja lukuisia tauluja. Ihme ja kumma en törmännyt Riesuun, vaikka yleensä se oli paikalla kun sitä vähiten kaivattiin.

Juoksin portaita pitkin, toivoen ettei Mary vaipuisi harmauteen, jolloin hän palaisi ennalleen vain monen viikon kuluttua. Viimeksi hän oli näyttänyt niin hysteeriseltä kuudennella, kun hän oli kironnut Edvardin sairaalakuntoon. Siihen syynä oli ollut Tomin viimeisin laulamassa esitetty kutsu Tylyahoon, miltei heti Maryn ja Samuelin eron jälkeen, ja Edvard sattui silloin olemaan lähellä kun Mary oli ollut räjähtämäisillään. Kuukauden ajan olimme yrittäneet Emin kanssa saada silloin Marya ennalleen, mutta hänen hiuksensa palasivat harmaasta väristä monivärisiksi vasta kun Tom pyysi häneltä anteeksi. Sen ansiosta he itse asiassa olivat lähentyneet, Mary oli nimittäin suostunut Tomin anteeksipyynnön jälkeen esittämään Tylyaho –kutsuun ja he olivat saaneet purettua hieman vihan muureja.
Nyt tosin vaikutti tilanne todella huolestuttavalta. Mitä Tom oli tehnyt, että oli saanut Maryn niin hysteeriseksi? Pysähdyin huohottaen tähtitornin huipulle vievien portaiden juurelle tasaamaan hengitykseni ja pohdin tilannetta. Jerry oli seissyt Tomin edessä. Jotain oli siis tapahtunut liittyen Jerryyn sekä Tomiin. Marykin liittyi siihen varmasti jotenkin. Mutta mitä helvettiä se saattoi olla?

Kapusin portaat varovasti ylös ja raotin ovea sen verran, että sain kurkattua tähtitornin huipulla olevaan huoneeseen. Päivällä tornia ei käytetty, yölläkin vain silloin kun tähtitiedon professori Sinistra opetti koululaisille kauimmaisina olevien tähtien tunnistusta. Nyt se oli muuten tyhjänä, paitsi että keskellä lattian koristeellista ympyrämosaiikkia ja kaikista korkeista ikkunoista tulevien auringonsäteiden muodostaman kukan keskikohdalla istui Mary jalat koukussa ja pää painettuna polviin niin, että hiukset olivat valahtaneina alas ja peittivät hänen kasvonsa. Olkapäiden tärinästä ja hiusten syvästä sinisestä päättelin hänen kuitenkin itkevän, joten sujahdin huoneeseen ja suljin oven takanani äänettömästi.
Hiivin Maryn luokse ja polvistuin hänen eteensä. Varovainen kosketukseni sai hänet hätkähtämään ja hän nosti kasvonsa. Maryn silmät punoittivat ja hän niiskutti.
”Voi Mary”, mutisin ja halasin häntä lujasti. Mary alkoi taas itkeä hiljaa ja minä annoin hänen painaa päänsä olkaani vasten. Silitin vaitonaisena Maryn syvänsinisiä hiuksia ja annoin hänen itkeä rauhassa.

Mary:
Itkin siinä varmaan kaksikymmentä minuuttia, koko sen ajan Lucia piti minusta lujasti kiinni ja antoi kyynelteni rauhassa pilata hänen kaapunsa. Vähitellen kuitenkin rauhoituin ja Lucia lopetti hiusteni silittämisen. Tunsin oloni turraksi ja mielessäni loistivat Jerryn anovat silmät.
Kohta minä ja Lucia istuimme vierekkäin seinään nojaillen ja kerroin hieman alakuloisena hänelle Jerryn ja Tomin sopimuksesta.
”Ei tuo nyt niin paha ollut”, Lucia totesi. Rypistin kulmiani epäuskoisena.
”Siis, sehän sopimus kieltää Jerryä lähestymästä sinua, muttei sinua itseäsi”, Lucia selvensi hymyillen. Äkkiä päivä tuntui huomattavasti paremmalta.

A/N: Kommenttia kenties?

[Haltiamieli]

A/N: Kolmas luku teille, vaikkei niitä kovasti kaipaamiani kommentteja olekaan tullut. Olisitteko oikeasti kilttejä kaikki lukijat, että kommentoisitte edes jotakin?

3. Luku – Suojeliuksia ja yllätyksiä

Mary:
Kädet vaelsivat kyljilläni, sivelivät kylkiluitani hellästi. Peukalot sipaisivat rintojani pikaisesti kun kädet siirtyivät takaisin alaselälleni. Sieltä ne kohovat vähitellen selkänikamieni mukaan niskaani, tuskastuttavan hitaasti. Hellät ja pehmeät kädet sivelivät poskiani samalla kun pehmeät huulet sipaisivat koloa kaulassani. Sitten ne hakeutuivat omille huulilleni hellinä ja rakastavina, kädet siirtyivät vyötärölleni. Kiersin omat käteni pojan ympärille suudelman syvetessä ja kehomme painautuivat tiukasti toisiaan vasten.
Samassa jotain märkää ja kylmää ja läiskähti vasten kasvojani ja heräsin parkaisten Emman ei-niin-ystävällisen herätyksen johdosta. Ravistelin läpimärkää päätäni ja katsoin Emmaa myrkyllisesti. Hän hymyili pirullisesti minulle ja laski matolle ämpärin, jota oli käyttänyt herättämiseeni.
”Olen pahoillani herätyksestä, vaikutit näkevän ihanaa unta, mutta kello on jo puoli kahdeksan ja meillä alkaa liemien tunti kahdeksalta”, Emma sanoi. Räpyttelin silmiäni ja vilkaisin sitten kelloani. Emma oli oikeassa.
”Hetkinen. Miten niin näin ihanaa unta?” ähkäisin. Emma virnisti ja veti minut istumaan.
”Hymyilit onnellisena, hiuksesi olivat miltei kokonaan syvän kullan väriset lukuunottamatta punaista sävyä. Ruusunpunaista”, Emma sanoi. Voihkaisin ja kiirehdin suihkuun. Minulla oli vain hämärä muistikuva unesta, en muistanut kuin pehmeät kädet ympärilläni. Pikasuihku onneksi virkisti ajatukseni ja muistikuvat unesta alkoivat yllättäen kirkastua pukeutuessani. Olin suudellut jotakuta, mutta ketä? En ainakaan Samuelia, puuskupuhia jonka kanssa olin seurustellut viidennestä kuudenteen puoli vuotta.
Vasta portaissa matkalla kellarikerrokseen muistin ketä olin suudellut unessani ja järkytyin siitä syvästi. Merlinin parta, miten se oli mahdollista?
”Voi helvetti”, minulta lipsahti ja Emma kääntyi katsomaan minua uteliaana.
”Mitä nyt?” hän kysyi kun astelimme täyteen liemiluokkaan.
”Muistin juuri mitä unta näin”, mutisin hiljaa.
”No?” Emman silmät välkkyivät kiinnostuneisuutta, ajattelin hetken hänen aiheuttaneen jotenkin uneni.
”Suutelin siinä jotakuta”, mutisin varovasti. Emma virnisti leveästi.
”Ketä?” En vastannut Emman uteluihin, vaan menin istumaan Tomin viereen lähelle Kuhnusarvion pöytää.
”Sinua ei näkynyt aamiaisella”, Tom sanoi.
”Nukuin pommiin. Emma onneksi herätti”, mutisin. En voinut uskoa edelleenkään untani todelliseksi. Miten helvetissä olin voinut uneksia sellaisesta? Emma tiesi jotain, hänen leveä virneensä oli paljastanut sen. Voihkaisin.
”Onko kaikki hyvin Mary?” Tom kysyi samalla kun luokan ovi suljettiin ja Kuhnusarvio asteli hitaasti paikalleen luokan eteen.
”Kaikki on hyvin. Aivan loistavasti”, mutisin Tomille. Hänen katseensa oli täynnä epäluuloa, yritin olla välittämättä siitä. Tunsin myös Emman katseen porautuvan itseeni, joten käännyin vilkaisemaan häntä pikaisesti. Emma virnuili tietävästi ja hänen silmänsä pilkahtelivat ilkikurisina. Voihkaisin. Emma tiesi ketä olin suudellut unessani. Ei se kyllä ollut vaikeaa arvatakaan, kyseinen henkilö näes istui vieressäni ja välttelin hänen kysyvää katsettaan miten parhaiten taisin.
Merlin minut vieköön, olin uneksinut Tomin suutelemisesta, ja Emman kertomasta päätellen pitänyt siitä. Tällä menolla minä sekoaisin lopullisesti.
”Nyt tunnistusliemet ovat hautuneet ja niissä pitäisi olla päällä sammalmainen, kirkkaan violetti kerrostuma. Vähän samanvärinen kuin Maryn hiukset, mutta vielä kirkkaammat. Nyt siirrymme ohjeissa sivulle kolmekymmentäviisi, olkaa hyvät ja jatkakaa ohjeiden mukaisesti”, Kuhnusarvio hymyili. Tom lähti hakemaan aineksia kaapista kirjan kanssa ja minä jäin säätämään kattilan alle oikeanlaista liekkiä. Toivoin hartaasti ettei liemitunnista tulisi yhtä kammottava kuin edellisestä, sillä en ollut aivan täysin varma miten reagoisin Tomin mahdollisiin lähentelyihin uneni edelleen kirkkaana mielessäni.

Tunti oli kuitenkin kaikin puolin suhteellisen onnistunut. Vastoin odotuksiani Tom ei ollut käyttänyt hyväkseen sekavaa oloani, vaan oli sitä vastoin toiminut ystävällisesti. Hän pilkkoi ainekset ja lisäsi ne kattilaan, minä sekoitin lientä ja säädin liekkejä. Olimme vaiti koko kaksoistunnin ajan, emme virkaneet toisillemme mitään. Oloni siis ehti rauhoittua mukavasti ennen tunnin loppumista ja tunsin jostain syystä oloni hieman tyhjäksi, koska en ollut puhunut Tomin kanssa mitään. Irvistin.
Kun astelimme liemien luokasta portaita ylös pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa kohden, Tom sitten puhui minulle:
”Mary?” En hetkeen käsittänyt Tomin puhuneen, mutta sitten rekisteröin sen ja kohautin kulmiani kysyvästi purren huultani.
”Mitä luulet, millainenkohan uusi opettaja on?” Tom virnisti. Kohautin olkiani välinpitämättömästi.
”Kunhan vain pitää teidät aisoissa”, mutisin.
”Siihen ei kukaan pysty”, Alex naurahti Tomin viereltä.
”Lyödäänkö vetoa?” Emma kysyi virnistäen.
”Sinä olet jo häviöllä edellisessäkin. Älä anna minun kyniä sinua puhtaaksi Em”, Alex virnisti.
”Mistä te olette nyt lyöneet vetoa?” kysyin.
”Emme me mistään erityisestä”, Emma vastasi vältellen katsettani.
”Edvard, tiedätkö sinä mistä Alex ja Emma ovat lyöneet vetoa?”, kysyin paikalle tulleelta Edvardilta. Tämä vilkaisi kulmat koholla Alexia ja naurahti.
”Siitä voi olla montaa mieltä. Mitä itse luulet?” Edvard virnisti.
”En minä voi sitä tietää”, puuskahdin. Edvardin silmät välkehtivät tietäväisinä, kuten kaikkien muidenkin.
”Sen voi kyllä helposti arvata”, Simon mutisi seinän vierestä.
”Nyt riitti! Miksi kaikki muut tietävät sen paitsi minä?” tuskastuin.
”Koska se liittyy sinuun”, Edvard sanoi. Rypistin kulmiani mutten ehtinyt sanoa mitään sillä samassa pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovi avautui äänettömästi edessämme. Kaikki oppilaat hiljenivät käytävässä ja jäivät katsomaan avonaista ovea. Kukaan ei ottanut askeltakaan astuakseen luokkaan.
”Mennäänkö?” Alex kysyi pienen hetken päästä.
”Menoksi Pörröharja”, Tom virnisti. Kaksikko asteli ovelle je me muutkin astuimme heidän perässään luokkaan. Seurasin kaksikkoa eturiviin tarkastellen luokkaa uteliaana. Seinät olivat erilaisten ryijyjen peitossa, kankaiden synkät värit kuvailivat mitä synkimpiä kohtauksia velhojen ja noitien historiassa. Noitarovioita, silvottuja maahisia, kultasieppelin jahtausta, ensimmäinen Voldemort –sota. Ryijyjä oli lukemattomia ja ne olivat kaikki taidokkaasti kudottuja. Opettajanpöydän takana oli useita hyllyjä täynnä kirjoja ja erilaisia pimeyden paljastimia. Kaikkein eniten katseita veti puoleensa kuitenkin opettajan henkilökohtaiseen huoneeseen vievien portaiden alla odottava synkän musta ovi. Istahdin Tomin viereen Emman tönäisystä ja huomasin vasta nyt ettei opettajaa näkynyt luokassa.
”Tuo ovi on samanvärinen kuin kukan hiukset silloin kerran viidennellä”, Alex mutisi matalalla äänellä. Mulkaisin häntä synkästi.
”Se oli vain sen kerran, eikä siitä puhuta niinhän me sovittiin”, sihahdin muiden kelmien sekä Emman ja Lucian katsoessa meitä uteliaina.
”Ai niin. Unohdin kokonaan etteivät muut tiedä meidän siitä pikku seikkailustamme”, Alex naurahti.
”Alex. Minä varoitan sinua. Siitä. Ei. Puhuta. Muille. Onko selvä?” mutisin.
”Asia selvä kukka”, Alex huokaisi.
”Missäköhän opettaja on?” Lucian kysyi hiljaa. Kuulin Tomin ja Alexin uppotuneen väittelyyn, jonka aiheeksi arvelin minun ja Alexin yhteisen salaisuuden.
”Pakko hänen on olla täällä luokassa. Ei ovi muuten olisi auennut”, Edvard mutisi. Puhuimme kaikki matalalla ja hiljaisella äänellä, luokan tunnelma oli melko synkkä eikä sitä tohtinut oikein rikkoa. Aivan kuin olisimme olleet jossain hautaholvissa emmekä yhdessä Tylypahkan luokkahuoneista. Eikä opettajaa edes näkynyt vielä.
”Höm höm”, hiljainen, erikoinen haukahdus sai jokaisen hätkähtämään ja kääntämään katseensa opettajan huoneeseen vieville portaille. Jopa Tom ja Alex lopettivat väittelynsä. Portailla istui tyynenä vasikan kokoinen, kirjavaturkkinen koira. Sen pystyt korvat kääntyilivät sinne tänne ja tuuhea häntä heilui seesteisen hitaasti. Koiran silmät paljastivat sen kuitenkin olevan ihminen, sillä millään koiralla ei voinut olla niin pistävän vihreitä silmiä. Kun kaikkien katseet olivat koirassa ja avautuneet suut suljettu, koira asteli portaat alas ja hypähti opettajanpöydälle suippo kuono väristen. Äkkiä pöydällä istuikin koiran tilalla jalkojaan pöydän reunalta heilutteleva nuori mies, jolla oli aivan yhtä pistävän vihreät silmät.
”Vau!” kuulin Alexin hiljaisen, ihailevan huudahduksen. Minäkin olin vaikuttunut. Vaikken ollutkaan ennen nähnyt animaageja, vaikka opiskelinkin sellaiseksi, tiesin, tai oikeastaan aavistin, miehen muutoksen olleen ällistyttävän nopea. Silmänräpäyksen pituinen.
Tarkastelin miestä vaikuttuneena. Vihreiden silmiensä lisäksi hän oli aika erikoisen näköinen, pystyssä sojottavat synkän mustat hiukset ylsivät ainakin puolen kyynärän korkeuteen. Hänen kasvonsa olivat melko kalpeahkot ja suipot, ruuminrakenne oli yllättävän roteva. Mies ei ollut pukeutunut kaapuun kuten professorit yleensä, vaan hänellä oli jalassaan mustat pillifarkut ja päällään taitavasti tehty ja leikelty vihreä kauluspaita sekä rennosti sidottu musta kravatti kaulassa. Hän oli lisäksi paljain jaloin.
”Höm höm”, mies yskäisi ja hätkähdin.
”Minun nimeni on sir Jonas Savior ja olen teidän uusi pimeyden voimilta suojatumisen professorinne. Teidän kaikkien tulee kutsua minua professori Savioriksi tai vaihtoehtoisesti sir Savioriksi, myös sir Jonas käy. Tänä vuonna tulen painottamaan opetuksessanne suojautumista sekä erilaisia taistelu ja –väijytystaktiikoita sekä manauksia, loitsuja ja herjoja. Onko kysyttävää?” uuden opettajamme ääni oli synkkä ja tiukka, se huokui arvostusta ja valtaa.
”Mitä teit työksesi ennen Tylypahkaa?” Alex kysyi.
”Toimin aurorina, erikoistuneena jäljittämiseen ja väijytykseen. Sinun nimesi on?” sir Jonas vastasi ja katsoi edelleen pöydällään istuen Alexia.
”Alex Stromball sir”, Alex sanoi.
”Tunnen isäsi. Tai oikeastaan tunsin, pitäisi sanoa. Hieno mies, mutta väärään liittoon astui. Muita kysymyksiä?” sir Jonas sanoi. Kun kukaan ei sanonut mitään hän hypähti seisomaan ja huomasimme hänen olevan ainakin kaksi metriä pitkä. Sir Jonas asteli opettajan korokkeelta alas minun ja Tomin paripulpetin eteen. Hän katsoi minua pistävän vihreillä silmillään ja huomasin nyt hänen vasemman silmänsä poikki kulkevan valtavan arven. Vasen silmä oli myös melko maitomaisen udun peitossa, joten arvelin sen olevan sokea. Nielaisin.
”Mikä sinun nimesi on?” sir Jonas kysyi minulta.
”Mary Strewott sir”, vastasin epäröiden.
”Professori McGarmiwa kertoi hiuksistasi. Et tiedä siis miksi ne ovat sellaiset, vai mitä neiti Strewott?” sir Jonas sanoi.
”En tiedä kirousta joka osui minun, eikä tiedä sen puoleen kukaan muukaan minun tietämistäni henkilöistä sir”, sanoin hieman hämilläni.
”Siihen on olemassa hetkittäinen parannuskeino”, sir Jonas totesi ja katsoi nyt vieressäni istuvaa Tomia.
”Sinä olet ilmeisesti Tom Lember?” Tom nyökkäsi.
”Äitisi on hyvin mukava ihminen. Ensimmäinen joka huomasi minut”, sir Jonas sanoi. Tällä tavoin hän kiersi miltei koko ensimmäisen tunnin ajan jokaisen PVS -ryhmämme oppilaan lävitse. Kaikkien kohdalla hän ei tosin virkanut mitään, katsoi vain tietäväisenä näit. Minä kihisin kuitenkin uteliaisuudesta. Miten sir Jonas tiesi parannuskeinon hiuksiini? Olkoonkin hetkittäisen, mutta parannuskeino mikä parannuskeino. Tukahdutin huokaukseni kun sir Jonas totesi välitunnin alkavaksi. Luokan täytti varovainen puheensorina, kun sir kääntyi katselemaan kirjahyllyään.
”Mary, mitä sinun hiuksesi nyt viestittävät?”
Hätkähdin ja käännyin katsomaan takanani istuvaa Emmaa.
”Mitä?” Emma tukahdutti pärskähdyksensä ja toisti kysymyksensä.
”Mikä väri?” kysyin.
”Neonoranssi. Sitä ei löydy kartastani”, Emma sanoi.
”Mitä siis tunnet nyt?” hän lisäsi nopeasti.
”Turhautuneisuutta. Ja haluan mistä tuo sir Jonas voi tietää parannuskeinon tähän, jos kukaan Pyhästä Mungostakaan ei osannut sanoa sitä”, puuskahdin.
”Uteliaisuus siis”, Edvard totesi oikealla puolellani olevasta paripulpetista Lucian vierestä.
”Tai tarkemmin sanottuna todella todella utelias, haukanturkoosihan on kysyvä”, Lucia virkkoi Edvardin viereltä.
”Minä kyllä hämmästelen sitä sir Jonaksen muutoksen nopeutta”, Tom sanoi.
”Se oli makeeta. Mitenköhän hän on saanut arvonimensä?” Alex naurahti.
”Hieman samalla tavalla kuin sinun isoisäsi Stromball”, sir Jonaksen ääni totesi edestämme. Alex rypisti kulmiaan.
”Isoisä-Matthewhan pelasti sen yhden noidan, minun mummoni, hengen kuolonsyöjiltä. Oletteko tekin tehnyt niin?” Alex kysyi.
”Sir Matthew oli ensimmäinen joka sai estettyä kuolonsyöjien aikeen. Minä olin ensimmäinen joka paljasti erään aurorin, korkeassa virassa olleen vieläpä, kuolonsyöjäksi”, sir Jonas naurahti.
”Osallistuitte siis viimeisimpään sotaan?” Simon hämmästeli.
”Siivosin jälkiä. Itse sodan aikana oli Saksassa kokemusta hankkimassa”, sir vastasi.
”Osaatteko siis saksaa?” Edvard kysyi.
”Ja, ich spreche Deutsch. Und du?” sir Jonas totesi.
”Ja. Meine Mutter kommst aus Deutschland”, Edvard sanoi.
”Et ole kertonut että puhut saksaa Puolikorva”, Alex ihmetteli.
”Ette ole koskaan kysyneet”, Edvard virnisti.
”Mitä te äsken sanoitte professorin kanssa?” Emma kysyi uteliaana.
”Professori Savior totesi puhuvansa saksaa ja kysyi puolestaan puhunko minäkin. Vastasin kyllä ja kerroin äitini tulevan Saksasta”, Edvard vastasi.
”’Ja’ on siis saksaksi kyllä?” Lucia kysyi. Edvard nyökkäsi.
”Saat luvan joskus opettaa minulle saksaa Ed”, Emma sanoi.
”Ei sinun kärsivällisyydelläsi. Saksankielessä on epäsäännöllisyyttä toisensa perään”, Edvard naurahti.
”Und ich glaube das”, mutisin. Emma katsoi minua järkyttyneenä.
”Miten SINÄ osaat saksaa Mary?” Emma kysyi.
”Jästiäitini oli opiskellut sitä ja opetti minulle vain perusteet”, mutisin varovasti. En ollut kertonut kenellekään asuvani orpokodissa. Siellä oli ollut yhtenä kesänä, minun ollessa yhdeksän, harjoittelijana Saksasta tullut velho, joka oli opettanut minulle ja Jerrylle saksan perusteita.
”Jästiäiti?” Simon ihmetteli. Nyökkäsin huultani purren.
”Olet siis puoliverinen?” Alex uteli. Vilkaisi Tomia, joka katsoi minua hämmästyneenä. Sir Jonas oli palannut opettajanpöydälle istumaan.
”Tavallaan”, mutisin välttelevästi.
”Tavallaan?” Alex toisti ihmeissään.
”Äitini on jästi, isäni surkki. Isäni vanhemmat tosin olivat kyllä ihan puhdasverisiä”, sanoin purren huultani. En muistellut mielelläni minut hylännyttä isää.
”Sinä kerroit äitisi kuolleen... Taikuudenko vuoksi?” Emma ihmetteli. Nyökkäsin huokaisten.
”En mielelläni muistele niitä asioita”, mutisin ja vilkaisin tahtomattani luokan perällä istuvaa Jerryä, joka oli uppoutunut keskusteluun Erichin kanssa.
”Ymmärrän. Se liittyy vai Jerryyn?” Lucia kysyi. Vilkaisi häntä ja arvasin hänen seuranneen katsettani.
”Joo”, mutisin. Kaikeksi onneksi sir Jonas ilmoitti tunnin jatkuvan ja vältyin näin lisäkysymyksiltä. Sir Jonas katsoi ympäri luokkaa pöydällään istuen ja heilutellen jalkojaan. Hän nousi seisomaan kaikkien istuuduttua alas ja veti nopeasti taikasauvansa esiin.
”Kuinka moni tietää suojelius –loitsun?” hän kysyi. Nostimme kaikki kätemme ylös. Viimeisin opettajamme, hermoheikko professori Bugman, oli kertonut tylsillä teorian täyteisillä PVS –tunneillaan muun muuassa suojeliuksista.
”Hyvä. Entä kuinka moni osaa loihtia täyden suojeliuksen?” Vain muutama, Alex, Tom, Edvard ja Emma mukaan lukien nosti kätensä.
”Moni varmaan saa edes sumua aikaan?” Nyt kaikki muut paitsi minä nostivat kätensä. Purin huultani sir Jonaksen katseen porautuessa minuun.
”Neiti Strewott, kuulin sinun olevan vuosikurssinne lahjakkain noita. Mikset osaa suojeliusta, kuten johtajaoppilaskumppanisi Lember? Et edes saa sumua aikaan, ainakin tästä kyselystä päätellen”, sir Jonas kysyi. Voihkaisin.
”Olin niiltä tunneilta silloin poissa sir”, mutisin.
”Miksi?” Vilkaisin Tomia murhaavasti ja tämä tuijotteli seinään.
”Olin koko sen viikon sairaalasiivessä”, sanoin.
Sir Jonas ei kysellyt enempää, hän arvatenkin arvasi sairaalasiipireissuni syyn Tomiin luomistani mulkaisuista.
”Hyvä on. Lember, osaat siis täyden suojeliuksen?” sir kysyi kääntäen katseensa Tomiin. Tom nyökkäsi.
”Näytä se”, sir Jonas pyysi. Tom nousi varovasti seisomaan ja asteli sir Jonaksen vierelle luokan eteen. Hän nosti esille vetämänsä sauvansa ja henkäisi sanat:
”Odotum suojelius!”
Kirkkaan valkoinen susi purkautui Tomin sauvankärjestä ja se lähti juoksemaan iloisesti haukkuen, tosin ääntä ei kuulunut, ympäri luokkaa. Se pysähtyi parin kierrokseen jälkeen eteeni ja katsoi minua valkeilla silmillään. Sir Jonaksen yskäisy karkoitti suojeliuksen sumuksi ja sumu hälveni nopeasti Tomin palatessa istumaan viereeni.
”Hienoa. Lember ilmeisesti voi täten opettaa neiti Strewottille suojeliuksen loihdinnan vapaa-ajallanne?” sir Jonaksen kysymys/käsky sai minut jysäyttämään otsani äänettömästi pulpettia vasten. Jotain tälläistä olin odottanutkin.
”Totta kai sir”, Tomin vastaus sai hiljaisen voihkaisun karkaamaan huuliltani.
”Loistavaa. Kymmenen pistettä Rohkelikolle tästä sekä hienosti loihditusta suojeliuksesta”, sir Jonas nyökkäsi.

Emma:
”Tietääköhän sir Tomin ja Maryn tulevasta suhteesta?” Alex supatti minulle hiljaa. Virnistin.
”Ehkäpä. Tukiopetus ainakin antaa sille potkua, varsinkin suojeliusloitsun yhteydessä”, kuiskasin. Alex virnisti ja alkoi yllättäen sivellä reittäni pulpetin alla. Jäykistyin ja katsoin häntä yllättyneenä. Alex vain virnuili tyynenä ja minäkin yritin keskittyä siten sir Jonaksen aloittamaan luentoon. Silti tunsin jokaisen Alexin sivelyn tarkasti. En ollut uskoa tätä todeksi. Vasta kahtena liemituntina olin aloittanut hienovaraisen ja silti suoran vihjailun Alexille, kun hän ei muuten vaikuttanut kiinnostuvan minusta kuin ystävänä. Nyt asiat kuitenkin vaikuttivat kulkevan tahtomaani suuntaan, sively paljasti sen. Ellei Alex sitten kieroillut ja yrittänyt hämmentää minua.
”Onko jokin ongelma neiti Strewott?” sir Jonaksen ääni katkaisi ajatukseni ja katsoin edessäni istuu Marya. Hän oli nostanut päänsä pulpetilta, mutta hiukset olivat alkaneet vihertää pahaenteisesti.
”Mary!” sihahdin hänelle ilman vaikutusta. Läpsäisin Alexin kättä saaden hänet lopettamaan reiteni sivelyn. Katsoin Maryn vieressä istuvaa Tomia. Hän katsoi Marya neuvottomana.
”Tom! Miltä Maryn kasvot näyttävät?” sihahdin Tomille.
”Vihertävät. Hänen huulensa ovat valkoiset ja hän hikoilee”, Tom kertoi nopeasti. Käännähdin katsomaan Marya tuijottavaa Luciaa.
”Nyt tuli kiire”, Lucia sanoi kun Mary alkoi pidellä vatsaansa. Nousimme molemmat seisomaan sanaakaan sanomatta ja autoimme Maryn nopeasti seisomaan.
”Mary, rauhassa. Ei ole hätää”, Lucia rauhoitteli Marya.
”Anders ja Marwell. Mitä tämä on?” sir Jonaksen ääni oli melko kysyvä. Irvistin hieman.
”Vaikea selittää sir. Mary saa joskus, melko harvoin tosin, näitä kohtauksia... Mary!” selitykseni keskeytyi kun Mary oksensi yllättäen lattialle.
”Laitetaan hänet istumaan Emma”, Lucia sanoi. Nyökkäsin ja autoimme Maryn istumaan lattialle. Hänen hiuksensa olivat nyt kirkkaan limenvihreät.
”Joku avatkoon ikkunan. Onko tuohon lientä joka helpottaa? Tai jotain muuta lääkettä?” sir Jonas kumartui Maryn puoleen.
”En tiedä”, Lucia mutisi. Minäkin purin huultani pudistaessani päätäni.
”Koinruohouute, johon on sekoitettu jauhettua kuukiveä helpottaa sir”, Rastatukan ääni yllätti jokaisen. Hän oli noussut seisomaan ja katseli Marya huultaan purren luokan perältä.
”Kiitos Oliver”, sir Jonas sanoi ja kiisi pöytänsä luokse Maryn oksentaessa uudestaan.
”Mistä sinä tuon tiedät?” Lucia puuskahti Rastatukalle, joka oli nyt astellut luoksemme.
”Tota on sattunut kesälomien aikana. Antakaa kun mä professori”, Rastatukka mutisi, otti sir Jonaksen tuoman pullon ja kumartui Maryn eteen.
”Mary, tässä tää. Juo se”, Rastatukka mutisi Marylle. Tämä räpytteli silmiän, tarttui sitten varovasti pulloon ja kumosi sen vaaleansinisen sisällön kerralla alas kurkustaan. Rastatukka otti pullon ja ojensi sen takasin sir Jonakselle perääntyessään takaisin paikalleen. Katsahdin Marya ja hänen hiuksensa olivat nyt muuttuneet turkooseiksi. Myös hänen kasvonsa olivat palanneet normaaleiksi.
”Mikä olo Mary?” kysyin. Mary irvisti.
”Parempi”, hän mutisi. Autoimme Lucian kanssa hänet takaisin Tomin viereen ja sir Jonas palasi istumaan pöydällensä. Hän katseli mietteliäänä Marya.

Mary:
Hetken kuluttua sir Jonas nousi taas seisomaan ja hän alkoi astella pöytänsä edessä. Minä tunsin edelleen oloni hieman heikoksi kohtauksen jälkeen, onneksi Jerry oli muistanut sen juoman jota orpokodissa aina annettiin minulle. Yllättäen Tom sujautti minulle lapun.

Mary,
Miten Rastatukka tiesi oloasi helpottavan lääkkeen?
Tom

Vilkaisin Tomia varovasti ja kirjoitin nopeasti vastauksen lapun toiselle puolelle.

Tom,
Se on pitkä juttu.
Mary

Tom puri huultaan muttei ehtinyt vastata kun sir Jonas alkoi taas puhua.
”Nyt voisimme siirtyä seuraavaan asiaan suojeliuksista. Pieni näytös voisi olla paikallaan, neiti Strewott, tulisitko tänne.”
Nousin epäröiden ja astelin ihmeissäni sir Jonaksen vierelle luokan eteen.
”Sinun kuuluu nyt astella tuosta portaiden alla olevasta ovesta sisään. Tulet ulos kun haluat, mutta tee silti sisällä minkä voit. Onko kysyttävää?”
Pudistin päätäni ihmeissäni ja samassa huomasin käveleväni mustalle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään pimeyteen. Kuulin oven naksahtavan kiinni takanani. En nähnyt mitään.

Lucia:
Katsoimme kaikki yllättyneinä professoria, joka seisoi nyt mustan oven vierellä tarkastellen taskustaan esiin vetämäänsä hopeista taskukelloa. Odotimme vaitonaisina jotain tapahtuvan.
Kymmenen minuuttia kului, eikä mitään ollut vieläkään tapahtunut. Siellä täällä oppilaita oli syventynyt omiin keskusteluihinsa. Professori seisoi edelleen ovella seuraten kelloaan. Minä nojasin poskeani käteeni tylsistyneenä. Edvard katseli ympäri luokkaa vierelläni ja naputteli kenkäänsä äänettömästi lattiaan.
”Mitäköhän tuon oven takan on”, mutisin itsekseni.
”Mary kertoo ehkä. Haluaisitko sinne?” Edvard kuiskasi. Kohautin olkiani.
”En ehkä. Näitkö mitä siellä oli, kun Mary meni sisään?” kysyin.
”En. Vain pimeää. Ties mitä sieltä löytyy. Mutta me jokainen varmaan joudutaan jokin kerta sinne”, Edvard virnisti pienesti.
”Siellä voisi olla jotain taikajuttuja, tai jokin ongelma. Sir Jonashan kehoitti Marya tekemään minkä voi”, Edvard pohti.
”Jep. Olen –”, lauseeni keskeytyi veret seisauttavaan kirkaisuun.
Kaikki säikähtivät sitä ja hypääsimme varmaan seistemänkymmentä jalkaa ylemmäs kun synkän musta ovi avautui selkoselleen ja paljasti takanaan vellova pimeyden.
”Merlinin kolmas lahje!” sir Jonas manasi ja asteli pimeyteen mutisten jotain painokelvotonta taikasauva esiin vedettynä. Olimme kaikki jähmettyneet paikoillemme, seurasimme äänettä kuinka sir tuli hetken päästä pimeydestä valkeahiuksista ja –kasvoista Marya mukanaan taluttaen.
”Lember, vie neiti Strewott matami Pomfreyn luokse. Tunti on päättynyt, läksyksi lukeaa luku yksi kirjasta Kasvottoman kohtaaminen jonka olette toivon mukaan jokainen hankkineet. Menkäähän siitä nyt”, sir Jonas julisti. Tom tarttui Marya kädestä ja lähti viemään häntä pois luokasta muiden alkaessa vasta pakata tavaroitaan. Huomasin Emman ja Alexin ottavan Maryn ja Tomin tavarat mukaansa ja lähdimme yhdessä tuumin Tomin perään. Minä olin ihmeissäni, ja kauhuissani. Mitä ihmettä oven takana oli tapahtunut?

Mary:
Kuljin kuin horteessa. Hämärästi tajusin Tomin vievän minua alaspäin, kohti sairaalasiipeä. En virkanut mitään vaikka Tom pitikin lujasti kädestäni ja olkapäästäni kiinni. Olin liian shokissa. Huone oli ollut kammottavampi kuin olin osannut kuvitellakaan. En halunnut muistaa yksityiskohtia, mutta äänet, tai oikeastaan ääni, palasivat kirkkaina mieleeni. Aivan kuin niiden sanoja olisi vierelläni Tomin sijaan.
”En tee sinulle pahaa pikkuinen. Ainoastaan katkon jokaisen raajasi hitaasti yksitellen ja seuraan kuinka kärsit tuskissasi. Nyt ei Tomppa –poju pääse sinua pelastamaan, eikö olekin surku? Hän varmaan pitää hauskaa jossain muualla, eikä ajattele sinua lainkaan. Satuttavatko sanani pikkuista?Kärsi, vihaa, koe tuskaa! Unohda kaikki muu paitsi kipu! Vain minä ajattelen sinua, kukaan muu ei välitä –.”
”Mary?” Tomin ääni sumun keskeltä sai synkän ja verenhimoisen äänen kaikkoamaan. Ravistin päätäni ja sain sumun katoamaan.
”Mhm?” mumisin.
”Onko kaikki hyvin neiti Strewott? Merlin vieköön millaiseksi tämä koulu on mennyt. Puoliksi tapetaan oppilaita järkytykseen! Toista oli Dumbledoren aikana... Istu siinä ja paikka. Lember, vahdi että Strewott pysyy paikallaan. Tähän tarvitaan verikivijuomaa, toivon mukaan Kuhnusarvio on muistanut täyttää varastoni. Merlin periköön sen Saviorin!” matami Pomfreyn tuttu kärinä ja mutina katosi ja huomasin istuvani valkealla sängyllä sairaalasiivessä Tom vierelläni. Matami oli kadonnut tonkimaan varastoaan ja katsoin Tomia helpottuneena.
”Mitä siellä oikein tapahtui Mary?” Tom kysyi varovasti.
”En puhuisi siitä mielelläni juuri nyt”, mutisin irvistäen. Tom nyökkäsi ymmärtävästi ja matami Pomfreyn palaamisesta kielivät askeleet kaikuivat muuten autiossa sairaalasiivessä. Tom puristi kättäni kun matami ojensi minulle pienen pullon täynnä kirkkaankeltapunaista nestettä, verikivijuomaa. Otin pullon varovasti vastaan.
”Juo se. Sen pitäisi helpottaa oloasi. Sitten käyt makuulle ja nukut painajaiset pois. EI VIERAITA TÄNNE! Vain yksi kerrallaan ja Strewottilla on jo yksi vieras!” viimeiset lauseet matami huusi ovelle tulleille Alexille, Emmalle, Edvardille, Lucialle ja Simonille. Minä join irvistäen juoman jonka olin saanut matamilta ja haukoin henkeäni sen valuessa alas kurkustani. Se maistui ihan kurkkuvedeltä, johon oli sekoitettu hapanta tuliviskiä. Olin maistanut kerran sellaista, pienenä orpokodissa kun miespuoliset hoitajat olivat alkaneet pitää pientä ryyppyiltaa. Tom nousi seisomaan kun kävin sängylle makuulle ja kääntyi lähteäkseen.
”Tom?”
Tom kääntyi katsomaan minua kysyvästi ja hymyilin hieman hänelle.
”Kiitos”, mutisin. Tom nyökkäsi virnistäen hieman ja lähti muiden luokse.

Emma:
Mary ei tullut lopputunneilla. Olin käynyt lounastunnilla viemässä hänen laukkunsa sairaalasiipeen, mutta silloin hän oli nukkunut. Lucia ja minä olimme hieman huolissamme, sillä eivät Maryn hiukset ennen ole olleet vitivalkoiset. Korkeintaan valkoiset. Jotain todella järkyttävää oli tapahtunut oven takan. Emme vain tienneet mitä. Alex ei tuntunut siitä paljoa huolivan, vaan jatkoi vaivihkaista flirttailuaan minulle. Minä vastasin siihen yhtä vaivihkaisesti ja hehkuin sisälläni asioiden saamasta käänteestä.
Illalla meitä odotti uusi yllätys. Istuimme oleskeluhuoneessa takan edessä kaikkien muiden rohkelikkojen mentyä jo nukkumaan, Mary palasi sairaalasiivestä. Hiukset vaaleanruskeina, hänen alkuperäisvärinään, ilman minkään sävyistä vivahdetta. Samanvärisinä ja –sävyisinä kuin ennen Tomin kirousta.
”Mary!” Lucia huudahti. Mary kohautti kulmiaan istuessaan sohvalle minun viereeni.
”Sinun hiuksesi. Ne ovat...normaalit”, Lucia sanoi. Mary virnisti iloisesti.
”Jep. Matami Pomfrey kertoi sen”, Mary sanoi.
”Miksi minusta tuntuu oudolta, kun en tiedä mitä tunnet tarkalleen”, mutisin.
”Olet tottunut hiustenvärinvaihtumiseen. Mutta tuo on varmasti ohimenevää”, Simon totesi makoillessaan lattialla.
”Mitä tarkoitat Simon?” Mary kysyi.
”Sir Jonashan kertoi tietävänsä hetkellisen parannuskeinon. Sen täytyi olla se, mitä tunnilla tapahtui”, Simon muistutti. Mary puri huultaan huokaisten.
”Riemuitsin siis liian aikaisin”, hän mutisi. Pieni suunnitelma alkoi itää päässäni ja päätin ottaa sen käyttöön heti.
”Ethän”, sanoin. Mary kohautti kulmiaan kysyvästi.
”Voit tehdä periaatteessa mitä haluat ja pitää piilossa tunteesi. Tom, suutele Marya”, sanoin.
”Mitä?” Mary huudahti.
”Miksi?” Tom kysyi.
”Kokeillaan josko hiukset palaisivat silloin tutumpaan värinvaihtoonsa, en kestä tätä epätietoutta. Älä viitsi Mary, se junassa annettu suukko oli turhan lyhyt ja siitä on jo aikaa”, sanoin. Tom virnisti ja tarttui vieressään istuvan Maryn olkapäihin. Maryn kasvot kuvastivat järkytystä. Virnuilin tyytyväisenä.
”Lember”, Mary mutisi varoittavasti, mutta Tom painoi huulensa silti Maryn huulille. Me muut pidätimme hengitystämme.

Mary:
Voi Merlinin parta, minä päätin tappaa Emman. Siis heti sen jälkeen kun Tom lopettaisi ihmeiden teon suussani. Silloin kiroaisin hänet ja tappaisin Emman. Loistava suunnitelma... Paitsi etten pystyisi tekemään sitä, en tämän jälkeen. Voi helvetti, minä oikeasti nautin Tomin huulista huulillani, hänen käsistään olkapäilläni... Voi Merlinin parta! Minä olin hullu. Hullu kuin tuliviskipullosta tullut. Irvistin kun työnsin Tomin pakolla irti minusta. Tönäisin hänet alas sohvalta sanaakaan sanomatta ja nostin käteni puuskaan katsoen häntä myrkyllisesti. Tunsin kasvojeni olevan hieman punertavat, mutta toivoin etteivät toiset huomaisi sitä.
”No?” tuhahdin.
”Ei muutosta. Helvetti, mitä sinä ajattelit kun Tom suuteli sinua?” Emma tuskasteli.
”Hän piti siitä.” Basiliski periköön Simon Beckin! Miten hän tiesi mitä ajattelin? Voi helvetin helvetti!
”Nyt hän haluaisi tappaa minut. Ja samalla tietää miten luen hänen tunteitaan”, Simon naurahti.
”Mekin haluamme tietää sen Keltasilmä”, Alex totesi antaen tilaa ylösnousselle Tomille nojatuolistaan. Sohvalle Tom ei uskaltanut tulla, mistä olin hyvilläni.
”Maryn ilmeet ja asennot kertovat riittävästi. Tunnen ne riittävän hyvin tietääkseni, että nyt hän nauttii sinun hämmästyksestäsi Suurhäntä”, Simon sanoi.
”Ai”, Tom tuhahti ja katsoi minua ihmeissään. Vastasin katseeseen pistävästi.
”Milloin pidät huispauskarsinnat Tom?” Lucia kysyi vaihtaakseen puheenaihetta.
”Lauantaina. Silloin on aikaa, McGarmiwa varasi kentänkin jo. Hakijoita on aika paljon, mutta viime vuoden pelaajilla on suurimmat mahdollisuudet päästä joukkueeseen elleivät sitten mokaa totaalisesti karsinnassa”, Tom kertoi virnistäen.
”Se tarkoittaa siis Alexia ja Emmaa”, totesin. Tom nyökkäsi. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni.
”Näyttää siis siltä, että minä joudun istumaan lauantaina huispauskentällä seuraamassa, kun jotkut yrittävät päästä joukkueeseen. Loistavaa”, mutisin. En voinut käsittää huispausta. Se ei vain kiinnostanut minua, vaikka pidinkin lentämisestä. Minulla ei vain ollut omaa luutaa jolla olisin voinut lennellä ja siksipä olinkin viimeksi lentänyt ensimmäisen luokan lentotunneilla. Ja pari kertaa viidennellä ja kuudennella Samuelin kanssa. Olin aina ennenkin ollut kannustamassa Emmaa joten nytkin minun pitäisi mennä sinne, vaikkei minua olisi vähempää kiinnostanut. Taas lisäaikaa Tomin lähellä oleiluun, häntä seuraten. Voi helvetti.

A/N: Kommenttia kenties?

[Gil Galad]

Ihan mielenkiintoinen ficci. Joitain virheitä oli McGarmiva oli kirjoitettu jossain välissä MacGarmivaksi, sekä joissain sanoissa kirjaimet oli hyppineet väärille paikoille tai tullu lyönti virhe. PVS opettajan salaperäisyys juttu vaikutti aluksi Harryltä, sitten hem hem:in jälkeen ajattelin että ei piru onko se Pimennto. Parempi ettei ollut pimento sillä niillä ois tullu surkee ope SUPER vuodeksi.

[Haltiamieli]

A/N: Kiitos kommentistasi Gil Galad. Laitoin sir Jonaksen yskimään tarkoituksella Pimentomaisesti. Tämän yskä on niin huippu. *hemhem*
Pidemmittä puheitta, neljäs luku olkaa hyvä.

4. Luku – Huispausta, kirjeitä ja partiointia

Mary:
Heräsin ähkäisten lauantaiaamuna. Noussut aurinko paistoi ikkunan kautta tilusten yli silmiini, kun avasin vuodeverhoni. Hiljainen tuhina kertoi muiden vielä nukkuvan ja kiitin siitä onneani. Kerrankin heräsin ennen Emmaa. Olin kyllä odottanut sitä, sillä yleensä minä heräsin aikaisin viikonloppuna kun taas Emma heräsi arkisin aikaisin. Käväisin pikasuihkussa ja astelin oleskeluhuoneeseen koululaukkuni kanssa. McGarmiwa ja Longbottom olivat molemmat antaneet läksyä torstain iltapäivätunneilla, joten nyt minulla oli paras hetki tehdä ne maanantaiksi. Aamupäivällä alkaisivat ne kirotut karsinnat ja niissä menisi suurella todennäköisyydellä koko päivä. Yllätyksekseni en ollut ainoa joka oli näin aikaisin liikkeellä. Myös Ted Lupin oli valveilla, hän istui takan luona olevassa nojatuolissa ja luki jotain pergamenttia keskittyneenä.
”Huomenta Ted”, sanoin istuessani itsekin takan ääreen. Ted säpsähti ja nyökkäsi sitten minulle.
”En arvannut jonkun olevan hereillä näin aikaisin”, Ted mutisi.
”Heräätkö itsekin näin aikaisin?” kysyin nostaessani laukustani läksyni pöydälle. Ted virnisti.
”En. Sain kirjeen kummisedältäni eilen illalla ja nyt vasta ehdin lukea sen”, Ted sanoi.
”Onhan se mukavaa kun on joku, joka kirjoittaa”, sanoin.
”Sinullako ei sitten ole?”
Pudistin päätäni naurahtaen ja ihmettelin miten pystyin puhumaan siitä aiheesta Tedin kanssa näinkin helposti.
”Äitini oli jästi ja hän kuoli kun taikuuteni tuli ensimmäisen kerran esiin. Isäni taas on surkki, eikä oikein sulata että osaan taikoa”, kerroin.
”Asutko kotona?” Ted kysyi uteliaana. Purin huultani ja epäröin.
”Ethän kerro sitä kenellekään?” varmistin ja virnistin kun tajusin miten pikkulapselta kuulostin.
”En kerro”, Ted lupasi silmät suurina. Virnistin ja kumarruin lähemmäs häntä.
”Asun kesät aina orpokodissa. Isä hylkäsi minut sinne”, kuiskasin Tedille.
”Minäkin olen orpo”, Ted mutisi.
”Olen kuullut siitä. Minä sentään muistan vanhempani”, mutisin.
”Minun isäni oli kuitenkin tärkeä mies. Ja äitikin oli”, Ted naurahti. Virnistin.
”Pelaatko sinä huispausta?” Ted kysyi. Pudistin päätäni.
”En ole kiinnostunut. Vaikka pidänkin lentämisestä”, sanoin.
”Mutta sinun ystäväsi, se Emma, pelaa? Voit sitten varmaan kertoa mitä niissä karsinnoissa tapahtuu”, Ted pyysi.
”Noo... En ole niin tarkkaan katsonut. Sinäkö sitten pelaat?”

Huomasin että pystyin juttelemaan Tedin kanssa yllättävän monipuolisesti ja vapautuneesti. Ted kertoi kummisedästään Harry Potterista ja tämän pienestä pojasta, Jamesista. Ted kertoi lentäneensä Harryn kanssa monesti eräällä syrjäisellä nummella ja hakevansa siten huispausjoukkueeseen vaikkei omaa luutaa omistanutkaan.
”Ensiluokkalaiset harvemmin pääsevät joukkueeseen”, sanoin.
”Kummisetäkin pääsi, eikä mikään estä yrittämästä.”
Ted oli yllättävän positiivinen luonne. Huomasin kuitenkin aamiaisen alkaneen ja karsintojen alkuun olevan enää pari tuntia. Emma asteli pian portaita alas unisena.
”Et herättänyt”, Emma mutisi lysähtäessään vierelleni sohvalle.
”Nukuit niin suloisesti”, naurahdin. Emma näytti kieltään ja katsoi sitten Tediä.
”En tiennytkään sinun tulevan juttuun kunniakelmin kanssa”, Emma totesi. Kohautin olkiani.
”Maryn oli tarkoitus tehdä läksynsä, mutta sitten jumituimme puhumaan huispauksesta”, Ted sanoi. Irvistin Emman singotessa minuun kysyvän katseen.
”Huispauksesta?” Emma kysyi.
”Ted hakee joukkueeseen ja pyysi vinkkejä. Minähän olen ollut aina katsomassa niitä, kiitos sinun”, sanoin.
”Ai”, Emma mutisi. Lähdimme sanakaan sanomatta aamiaiselle ja Ted asteli pirteänä mukanamme.
”Mitä paikkaa haet Ted?” Emma kysyi.
”Etsijän”, kuului pirteä vastaus.
”Hyvästä etsijästä on ollut pulaa, kun Sean Coltrane lähti neljä vuotta sitten”, Emma sanoi.
”Ai niin se. Häpeällinen murskatappio Korpinkynttä vastaan”, mutisin virnistäen.
”Älä muistuta”, Emma pyysi.

Olimme alkaneet rohkelikkopöydässä popsia paahtoleipiämm, kun kelmit ja Lucia tulivat suureen saliin samaan aikaan kuin postipöllötkin. Edvard nappasi Päivän Profeetan ja maksoi sen hinnan pöllölle. Sama lehti tuli myös Emmalle, Alex sai yllättäen kirjeen sysimustan pöllön tuomana. Näin hänen nielaisevan kalpeana ottaessaan kirjeen.
”Sää näyttää lupaavalta karsinnoille Tom”, Emma totesi vilkaistuaan lehden etusivua nopeasti ja ojentaen sen sitten minulle. Itselläni ei ollut mahdollisuutta tilata Päivän Profeettaa, sillä en omistanut omaa rahaa. Isäni ei antanut sitä, ja orpokodistakin liikeni vain sen verran että sain hankittua tarvitsemani tavara,t käytettyinä.
”Sadetta tulee iltapäivällä, sen tuntee ilmassa”, Tom sanoi.
”Loistavaa”, puuskahdin sekä Tomin sanoille että lehdessä olevalle artikkelille.
”Me voidaan suojautua sateenvarjolla, he eivät”, Simon naurahti. Pyöräytin silmiäni.
”Onko mitään merkittävää tapahtunut?” Lucia kysyi lusikoidessaan puuroaan.
”Ei kovin kummoista. Uusi ministeri on valittu, hänen nimensä on Kingsley Kahlesalpa”, sanoin.
”Uusi ministeri? Mitä vanhalle kävi?” Emma kysyi.
”Kuunnelkaa, tämä ei tiedä hyvää”, mutisin ja aloin lukea ääneen artikkelia Päivän Profeetasta.

”Taikamaailma koki eilen illalla suuren järkytyksen, kun taikaministeri Dolores Pimento salamurhattiin kylmäverisesti asuntoonsa Viistokujalla. Murhantekijöistä ei ole tietoa, mutta auroriviraston puheäänenä toimiva, ja väliaikaseksi ministeriksi valittu Kingsley Kahlesapla kertoi lehdellemme auroreiden epäilevän asialla olleen joukko kuolonsyöjiä.
”Kuolonsyöjäthän olivat muutama vuosi sitten lordi Voldemortin kannattajia. Vaikka Voldemort kuoli, niin hänen kannattajiaan onnistui pakenemaan silloin Tylypahkasta ja kaikki kuolonsyöjät eivät edes olleet siellä. Vaikka taikaministeriö onkin saanut lukuisia kuolonsyöjiä kiinni, niin osa on edelleenkin vapaana. Monien nimet tiedämme, kiitos erään nimettömän lähteen. Nyt haluan kuitenkin painottaa, ettei syytä hätäilyyn ole, meillä on aavistus ketkä olivat murhan takana ja tutkimukset ovat  jo käynnissä”, Kahlesalpa kertoi yöllä pitämässään haastattelussa.

Epäiltyjen nimiä lehtemme ei saanut selville, mutta nyt jo on liikkeellä huhuja että asialla olisivat olleet tunnettujen kuolonsyöjien lapsia. Nimiksi on näissä huhuissa mainittu Dolohovia ja Lestrangea, vaikkei toditeita näille ole. Myös erästä tunnettua vielä elossa olevaa kuolonsyöjä perhettä, Malfoyta, on haastateltu. He kiistivät jyrkästi olevansa tietoisia asiasta ja vannovansa että he katuivat vuosia sitten tekemiään valintoja ja tekoja.”

Toiset katsoivat minua hiljaisina, kun nostin katseeni lehdestä.
”Murhattu? Kuolonsyöjien toimesta?” Emma sihahti.
”Niin tässä lukee”, mutisin. Alex ärähti yllättäen hätkäyttäen meidät kaikki ja näimme hänen sytyttävän saaneensa kirjeen tuleen.
”Minä – en – käsitä – heitä – !” Alex murisi.
”Keitä?” Simon kysyi.
”Vanhempiani!” Alex ärähti.
”Mitä he nyt?” Tom kysyi.
”Lukekaa lehdestä!” Alex puuskahti synkkänä. Kaikki katsoivat minua, mutta Edvard alkoi lukea Päivän Profeetastaan artikkelia.

”Vaikka viimeiltainen murhatyö järkyttikin velhoja ja noitia ympäri maailman syvästi, niin järkytystä vain pahensi kun saatiin kuulla viimeviikkoisesta tapahtumasta.
Kaikki me tunnemme Stromballin perheen, äärimmäisen puhdasverisen ja huhujen mukaan kaukaista sukua edesmenneelle Voldemortille. Nyt olemme kuitenkin saaneet tietää, että Stromballin perheen ainoa poika Alex Stromball, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun opiskelija, on häädetty sukutalostaan ja karkotettu koko suvusta. Tarkkaa syytä emme tiedä, mutta naapurissa asuva erikoiskirjeenvaihtajamme Rita Luodiko osaa antaa viitteitä asiaan.
”Varsin kamala juttu se oli. Poika on tosin aina ollut pettymys vanhemmille, Tylypahkassa hän opiskelee Rohkelikossa vastoin muuta sukua, joka on pesunkestää Luihuista”, neiti Luodiko kertoo.
”Tämä tapahtui viikkoa ennen kuin koulu alkoi. Olin silloin kastelemassa kukkiani puutarhassa, kun kuulin järisyttävää meteliä Stromballien talolta. Menin siis portilleni ja katsoin ihmeissäni kun salamat välkkyivät ikkunoista ulos ja vihreät valot välähtelivät siellä täällä. Sitten nuori Stromball juoksee ovesta ulos kouluarkkuaan raahaten ja musta koiransa jaloissaan. Hän ehti ovelle asti, kun vanhemmat ilmestyivät ovelle. Äiti kielsi poikansa ja isä karkoitti tämän suvusta, suvun patriarkka kun on. Mutta mitä teki nuori Stromball, juuri suvustaan karkoitettu? Nauroi halveksivasti, laukaisi jonkin kirouksen äitiinsä ja kaikkoontui pois paikalta arkkuineen koirineen. En tiedä mitä talossa oli tapahtunut, mutta muutaman minuutin päästä ulos asteli joukko mustiin pukeutuneita velhoja ja noitia”, Rita Luodiko kertoo tuosta erikoisesta päivästä. Kun kysyimme tunnistiko hän näitä ”mustiin pukeutuneita velhoja ja noitia”, hän vain vastasi ettei nähnyt kasvoja, koska pitkät huput peittivät ne.
Mitä siis Stromballien talossa oikein tapahtui tuona päivänä? Monet tiedämme tämän suvun monien jäsenten olevan mielipuolia ja varsin pimeyteen taipuvaisia, mutta mikä sai nuoren Alex Stromballin lähtemään kodistaan? Rita Luodiko on luvannut tarkkailla tilannetta ja hän päivittää lehtemme tietoja joka päiväisellä pöllöllä.”

”Vau. Tiesin kyllä että vihaat vanhempiesi asennetta Al, mutta että tuollainen show”, Emma sanoi. Alex puristi käsiään nyrkeissä rystyset valkeina.
”Mitä tuolla oikein tapahtui Pörröharja?” Tom kysyi.
”Rakkaat vanhempani olivat kutsuneet niitä vanhoja kuolonsyöjäkavereitaan kylään. Tai ainakin näiden lapsia, sillä monet tosiaan ovat Azkabanissa. Siinä vanhempani alkoivat sitten yllättäen kertoa minulle järjestämästään avioliitosta, sen Yaxleyn tytön kanssa”, Alex mutisi synkkänä.
”Miksi he sitten niin hyvin minuun ja Tomiin suhtautuivat?” Emma kysyi.
”Koska olin vannottanut heitä olemaan velhoiksi. Siksi minä pyysinkin teitä lähtemään, kun kuulin keitä meille tulee. No, kun kuulin siitä järjestelystä minä raivostuin ja kirosin sen Yaxleyn tytön”, Alex naurahti pilkallisesti.
”Ja he taisivat suuttua”, Simon sanoi. Alex nyökkäsi.
”Suuttua on lievä. Raivostua kuvaisi paremmin. Tai oikeastaan räjähtää olisi oikea verbi Keltasilmä. Kaikki siellä olleet alkoivat laukoa kirouksiaan minua kohti, onneksi ehdin paeta paikalta. Hain nopeasti arkkuni ja juoksi pakoon koirani perässä”, Alex kertoi.
”Missä sitten asuit sen viikon?” kysyin.
”Vuotavassa noidankattilassa. Minulla on aika paljon rahaa, kiitos rikkaiden vanhempieni”, Alex sanoi.
”Mitä siinä kirjeessä luki Pörröharja?” Simon kysyi. Alex mulkaisi häntä synkkänä.
”Rakkaat vanhempani vain julistivat minut perinnöttömäksi ja kielsivät minut, ja vaativat lisäksi minua maksamaan korvauksia heille aiheuttamastani hämmingistä. He itse sen aloittivat!” Alex sanoi ja tuhahti lopuksi pilkallisesti.

Vaivuimme hiljaisuuteen emmekä osanneet sanoa mitään. Popsimme siis vaitonaisina aamiaistamme. Minä olin yllättynyt. En ollut ennen tietoinen että Alexin perhe oli luihuisia, ja vieläpä kaukaista sukua Voldemortille! Miten ihmessä Alex oli päätynyt sitten Rohkelikkoon? Virnistin tajutessani Alexin muistuttavan aika paljon alkuperäisistä kelmeistä Sirius Mustaa. Lopulta hiljaisuus oli muuttunut aika vaivautuneeksi, jonka Emma kuitenkin rikkoi.
”Tom muuten, Ted oli kertonut Marylle että hakee huispausjoukkueseen etsijäksi”, Emma sanoi vilkaistessaan meidän kokonaan unohtamaa Tediä. Tom hätkähti ja irroitti miettivän katseensa Alexista.
”Oikeasti?” hän kysyi Tediltä.
”Joo. Jos edes pääsen, kun en omista omaa luutaa”, Ted sanoi hieman vaivautuneena yllättäen saamastaan huomiosta.
”No on siitä sitten kokemusta ensi vuodeksi”, Tom sanoi lohduttavasti.
”Ja voihan sinulla käydä tuuri, sillä jos olet karsinnan paras niin pääset joukkueeseen”, Alex sanoi hyvillään aiheen vaihtumisesta. Ted virnisti.
”Kuinka paljon hakijoita on?” Lucia kysyi.
”Vähän vajaa kolmekymmentä. Aika monet hakevat loppujen lopuksi uudestaan joukkueeseen, vaikka viime vuonna heidät oltaisiinkin hylätty”, Tom virnisti.
”Toivon mukaan karsinnat eivät venyisi liikaa”, mutisin. Muodonmuutosten ja yrttitiedon tekemättömät läksyt kaihersivat edelleen mieltäni.
”Minä toivon samaa. Meillä olisi parempaakin tekemistä kuin katsella karsintoja”, Simon sanoi.
”Millaista tekemistä?” Emma kysyi salamana.
”Kelmisalaisuus Em”, Alex naurahti. Emma sinkautti Alexiin salamoivan katseen, joka sitten väisti kuvitteelliset salamat virnuillen.
”Meilläkin on tekemistä, muistathan Emma?” Lucia sanoi.
”Tietysti. Eli jahka pääsen joukkueeseen me lähdemme kirjastoon”, Emma nyökkäsi ja muutti Alexin heittämän leivänkannikkasateen taikasauvan näpäytyksellä lintuparveksi, jonka ohjasi Alexin kimppuun.
”Opiskeluja vai?” Tom kysyi kumartuessaan lintujen alta pois.
”Niitäpä juuri pikkuserkku”, Emma virnisti samalla kun Alexin äänettömästi leijuttama vesikannu tyhjeni hänen päähänsä.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta iloisen keltaisena, kun astelimme huispauskentälle. Simon ja minä autoimme Tomia sen verran, että kannoimme kentän luutavarastosta kasan koulun luutia sellaisia hakijoita varten, joilla ei ollut omaa luutaa. Lucia varasi paikan alakatsomosta meille, jotta karsintojen loputtua pääsisimme nopeasti lähtemään. Vähitellen kentälle saapuivat hakijat, sekä heidän kannustajansa. Tom siirtyi läpimärän Emman ja naarmuilla olevan Alexin kanssa hakijoiden luokse meidän luotamme ja ojensi jokaiselle luudattomalle koulun luudan. Tom pyysi sitten joukon jakaantumaan kolmeen ryhmään.
Kun ensimmäinen ryhmä sitten ponkaisi ilmaan Tomin pillin vihellyksestä ja lähti kiertämään kenttää ympäri, siinä olleet muutama ensiluokkalainen törmäsi toisiinsa aiheuttaen vaikuttavan ketjukolarin. Ainoastaan ensimmäisessä ryhmässä ollut Alex onnistui pysymään luudallaan.
Toisessa ryhmässä vähän yli puolet sai kierrettyä kentän ympäri. Oli alkanut tuulla sen verran kovaa, että ne pari jotka putosivat tässä vaiheessa pois, suuntautuivat kohti katsomoa ja ainoastaan Edvardin loitsima hidastusloitsu esti heitä törmäämästä täysillä katsomoon.
Kolmas ryhmä lensi leikiten kentän ympäri ja siinä ollut Emma kiersi kaiken kukkuraksi vielä maalisalotkin pujottelemalla. Kun sitten pari viidesluokkalaista poikaa yritti samaa, he törmäsivät suoraan maalisalkoihin, eivätkä päässeet seuraavaan vaiheeseen karsinnoissa.
Ryhmien kentän ympärilennon ansiosta joukosta olivat karsiutuneet kaikkein huonoimmat lentäjät, sekä kaikki ensiluokkalaiset pinkkihiuksista Tedia lukuunottamatta. Tedin lisäksi jatkossa olivat Emma ja Alex, sekä kymmenkunta hakijaa neljännestä vuosikurssista eteenpäin. Tom jakoi jatkoon päässeet ryhmiin sen mukaan mitä paikkaa nämä hakivat ja sen jälkeen alkoivat varsinaiset karsinnat. Minä avasin mukanani tuoman Päivän Profeetan ja uppouduin sen lukemiseen. Mitään muita kovin kiinnostavia artikkeleita ei ollut lukuunottamatta ministerin murhaa ja Alexin häätöä. Myös eräs pikkuartikkeli kiinnitti huomioni. Siinä kerrottiin yhden Tanili Kanilin orpokodin asukkaan saaneen mittavan lahjoituksen, jonka turvin tämä saattaisi muuttaa omaan kotiin, jahka pääsisi Tylypahkasta. Pohdin kukakohan tämä olisi, mutta lehdessä kerrottiin ainoastaan lahjoituksen saaneen opiskelevan Tylypahkassa, vuosikurssia ei kerrottu. En tiennyt muita orpokodin asukkaita Tylypahkassa kuin minut ja Jerryn, sekä kymmenisen alempiluokkalaista.
”Emman vuoro on nyt Mary”, Lucia sihahti minulle ja nostin katseeni seuratakseni nyt vuorossa olevan Emman lentoa kohti maalisalkoja. Tom oli päästänyt toisen ryhmyistä irti, jota nyt lyöjäksi uudelleen valitun Alexin kanssa löi kaadon kanssa lentävää Emmaa kohti. Jokaisen ryhmyn Emma väisti taiturimaisesti ja hän onnistui heittämään, minun ja Lucian jännittäessä jokaista maalia, kymmenen kertaa kaadon maalisalon lävitse ennenkuin Tom ilmoitti hänen päässeen joukkueeseen. Toiset kaksi jahtaajaa eivät olleet aivan monta vuotta pelanneen Emman tasoisia, mutta Edvard supatti heissä olevan lahjakkuutta, jonka Tom oli myös ilmeisesti huomannut. He olivat viidesluokkalainen Joel Kimbly sekä neljännellä oleva Sei Lloyd, meille kaikille tutun ja neljä vuotta sitten järkyttävään onnettomuuteen joutuneen Andrew Lloydin pikkuveli. Pitäjäksi löytyi kuudennella oleva Thomas Morrisson, hän oli ainoa jonka onnistui torjua Emman heittämät kaadot viisi kertaa hurjassa ryhmysateessa.
Pitäjänkarsintojen aikana sinisenä ollut taivas tummeni yllättäen tyhjästä tulleiden paksujen pilvien vuoksi. Kun Tom kutsui etsijähakijat luokseen, alkoi sataa kaatamalla.
”No niin, te jotka haette etsijöiksi. Sää on nyt sinänsä hyvä, koska etsijän tulee löytää sieppi oli sää millainen hyvänsä ja tälläinen kovin raivostuttava sadesää on yksi vaikeimmista olosuhteista siepin löytämiseen. Joten, pitemmittä puheitta ja jotta pääsemme nopeammin sisään kuivaan, ottakaa luutanne ja nouskaa ilmaan vihellyksestäni. Teidän tulee löytää sieppi, jonka päästän irti puhaltaessani pilliin. Kysyttävää?” Tomin selostus ei saanut aikaan kysymyksiä, joten hieman epäröivät etsijäkokelaat nousivat luutiensa selkiin ja ponkaisivat ilmaan pillin vislatessa kimeästi. Tom katsoi hetken ilmassa leijuvia etsijähakijoita.
”Okei, muistakaa, se joka löytää ensimmäisenä siepin pääsee suoraan joukkueeseen! Paikoillanne – valmiit – nyt!” Tom huusi ja päästi kädessään olleen kultasiepin irti. Se katosi samantien sateeseen ja hakijat, Ted joukossa mukana, hajaantuivat ympäri kenttää etsimään sitä. Sade esti meitä näkemästä heitä tai sitä, miten kukin pärjäsi, joten me vain istuimme hiljaisina paikoillamme.
Kului kymmenen minuttia.
Puoli tuntia.
Tunti.
Puolitoista tuntia kului, kunnes hakijat liisivät yksitellen Tomin luokse ja luopuivat etsinnästä. Viimeinen luovuttaja oli musertuneen näköinen Ted, ja hänkin luovutti vasta kun kaikki muut olivat lähteneet linnaa kohden lukuunottamatta kelmejä ja minua, Emmaa ja Luciaa.
”Voi Merlinin keskiviikkohousut sentään!” Tom manasi maassa sikinsokin lojuvien luutien luona. Ted asteli pää alhaalla kohti linnaa, kun me hyppäsimme alakatsomon laidan yli ja riensimme Tomin luokse. Joukkueeseen valituista ainoastaan Alex ja Emma seisoivat Tomin luona.
”Meidän on pakko saada se sieppi takaisin, matami Huiski vannoi nylkevänsä minut luudanvarrellaan jos se katoaa”, Tom sanoi.
”Sieppi vai luudanvarsi?” Simon kysyi virnistäen saaden Tomilta kirosanaryöpyn niskaansa.
”Entä etsijä sitten?” Emma kysyi.
”Huomenna uudestaan, kun on luvassa kauniimpaa säätä”, Tom mutisi.
”Kokeilitko kutsuloitsu?” Edvard ehdotti.
”Kokeilin, eikä toiminut. Sieppi on suojattu siltä, etteivät etsijät tai katsojat huijaisi kutsuloitsulla”, Tom sanoi.
”Mitä nyt siis tehdään?” Simon kysyi. Kukaan ei osannut vastata.
Hytisimme kaikki kylmästä sateen vain ranketessa. Lopulta Tom huokaisi ja alkoi noukkia maasta luudanvarsia. Minä purin huultani.
”Ei ole mitään ideaa, miten sen siepin saisi. Mennään sisälle ja toivotaan ettei sieppi karkaa lopullisesti”, Tom sanoi. Yskäisin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua.

Emma:
Katsoimme Marya ja hän katsoi minua.
”Emma, lainaa luutaasi”, Mary pyysi. Hätkähdin, mutta ojensin kädessäni olevan Komeetta viisisataseni hänelle.
”Mitä sinä nyt aiot Mary?” Lucia kysyi ihmeissään. Minä ihmettelin samaa, kuten ilmeistä päätellen kaikki muutkin.
”Haen sen siepin, kun kerran kukaan muu ei keksi mitään. Ei edes Tom”, Mary sanoi ja puristi luudanvarttani.
”Osaatko sinä lentää?” Alex kysyi naurahtaen. Läimäisin häntä olkaan.
”Etkö muista? Mary oli ensimmäisellä parhaita lentäjiä lentotunneilla”, sanoin Alexin katsoessa minua ihmeissään.
”Oliko vai? Entä löydätkö sinä kukka sitten siepin?” Alex ähkäisi ja katsoi Marya.
”Osaan lentää. Ja luulenpa että löydän sen siepin jahka pääsen ilmaan”, Mary totesi silmiään pyöräyttäen. Hän nosti enempää virkamatta jalkansa luudan ylitse ja valmistautui ponkaisemaan itsensä ilmaan.
”Haluatko sinä etsijäksi?” Simon huudahti, kun Mary ponkaisi itsensä läpimärkä nurmikko maiskahtaen. Mary ei ilmeisesti kuullut Simonin kysymystä, sillä hän ei vastannut mitään tai sitten hän ei vain viitsinyt vastata. Katsoimme kaikki niska kenossa taivaalle ja yritimme pitää tummana siluettina erottuvan Maryn silmissämme.
Odotimme hetken aikaa, ja pian tumma hahmo katosi yltämme sateen sekaan. Samassa kuului suhahtavaa ääntä ja Mary kiisi kentän pinnan tuntumassa kohti Tomia, käsi eteenpäin ojennettuna. Tom ehti juuri ja juuri väistää joukkomme poikki kiitävän Maryn ja Mary pyörähti täyden piruetin kääntyen samalla ympäri. Hän liisi luoksemme ja laskeutui Tomin eteen puristaen nyrkissään kultasieppiä. Maryn hiukset loistivat kultaisina, kun hän seisoi Tomin edessä voitonriemuisesti virnuillen ja puristaen käsissään sieppiä ja minun luutaani.
”Tässä se on”, Mary totesi ja ojensi siepin ällistyneelle Tomille.
”Otitko aikaa Puolikorva?” Tom kysyi Edvardilta ottaessaan siepin.
”Minuutti ja kaksikymmentäkolme sekuntia”, Edvard totesi heiluttaen hopeista taskunauristaan.
”Vau”, Simon henkäisi. Minä ajattelin aivan samaa.

Mary:
Tom katsoi minua ihmeissään, aivan kuten muutkin. Minä tunsin ainoastaan voitonriemua, olin päässyt lentämään vihdoinkin monen vuoden jälkeen! Ja vieläpä siepannut siepin nopeasti. Mutta kaikkien iloisin olin siitä lentämisen riemusta, jonka olin kokenut ja jonka jälkimainingeissa olin tällä hetkellä. Edes sade ei haitannut minua enää.
”Mary kuule”, Tom aloitti varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen. Kohautin kulmiani ojentaessani luudan takaisin Emmalle.
”Olisitko kiinnostunut etsijän paikasta?” Tom kysyi. Hymyni muuttui irvistykseksi ja iloni katosi.
”Olet loistava Mary! Ei ole toista joka olisi napannut siepin noin nopeasti karsinnoissa kylmiltään”, Emma sanoi.
”Rohkelikko tarvitsee hyvän etsijän kukka”; Alex naurahti.
”Ja sinä olet sellainen”, Tom lisäsi. Kohautin olkiani epäröiden.
”Ja tuo tarkoitti?” Tom kysyi.
”Voisi sitä ehkä koettaa”, mutisin. Tom halasi minua voitonriemuisesti ja nosti ilmaan nauraen. Alex ja Emma halasivat toisiaan myös, eivätkä näyttäneet tajuavan etteivät ulkoisesti pitäneet toisistaan (Emma: Älä viitsi Mary!).
”Loistavaa! Rohkelikko ei voi hävitä tänä vuonna!” Tom huudahti päästäessään minut lopulta irti halauksestaan.
”Todella hienoa. Mutta minä en laita huispausta sitten kaiken edelle”, sanoin.
”Hiuksesikin palasivat ennalleen”, Emma naurahti.
”Loistavaa. Täydellistä. Mitä vielä?” tuhahdin.

Kirjastoon meneminen karsintojen jälkeen oli mahdotonta. Tai no, me kyllä menimme sinne, mutta minulla, Emmalla ja Lucialla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan niitä animaagiopiskelujamme. Tom ja Alex nimittäin vaatimalla vaativat että minun tuli lukea tusina erilaista huispausaiheista –kirjaa. Rauniolinnu Sipiksen Huispaus kautta aikojen oli toki ihan kiinnostava ja kattava yleistietokirja huispauksesta, mutta esimerkiksi Brutur Rymistyirin Lyöjän läksyn kaltaiset kirjat painottivat aivan liikaa kuinka tärkeää vastustajajoukkueen etsijän eliminoiminen pois pelistä oli. Ne eivät siis helpottaneet lainkaan oloani, minun joka olin vajaa kuusi ja puoli tuntia vihannut huispausta yli kaiken, sillä nyt yllättäen olin Rohkelikon etsijä, se kaikkein tärkein pelaaja joukkueessa ja siten riskialttein onnettomuuksille. Olin siis mennyt kelmien ja Emman ja Lucian kanssa kirjastoon ja sieltä raahannut rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen kaikki mahdolliset huispaus –kirjat, joiden tärkeyttä Tom ja Alex, Emma mukana, painottivat. Simon kuitenkin esitti kysymyksen, joka oli kaihertanut myös minun mieltäni tekemättömien läksyjen lisäksi siis.

”Mistä Marylle luuta?” Simon kysyi meidän kaikkien istuessa takan äärellä. Simon makoili lattialla pehmeällä matolla, joten siirsin katseeni kädestäni olevasta kirjasta lattialle ja sieltä sitten Tomiin.
”Simon on oikeassa. Tarvitsen luudan, sillä koulun luudilla ei huispausta pelata. Eikä minulla ole rahaa”, sanoin. Lucia yskäisi ja katsoin häntä kulmiani rypistäen.
”On sinulla rahaa. Vaikka isäsi onkin surkki, niin eivätkö hänen vanhempansa olleet siten taikavoimaisia?” Lucia kysyi.
”Ei onnistu”, sanoin arvatessani mitä Lucia ajatteli.
”Miksei Mary? Varmasti sinullakin on heidän holviinsa pieni oikeus. Tai edes heidän kauttaan holvi ylipäätänsä”, Edvard sanoi.
”Yksi, en tiedä holvin numeroa. Kaksi, minulla ei ole sen avainta. Kolme, en pidä isääni minkäänlaista yhteyttä. Neljä, minulla ei ole fletkumadon vertaistakaan aavistusta, keitä isäni vanhemmat ovat”, sanoin nopeasti.
”Miten niin et pidä yhteyttä isääsi? Etkö sinä muka asu hänen luonaan?” Emma ihmetteli. Purin huultani kiroten mielessäni itseni mantikorille. Olin möläyttänyt liikaa. En tiennyt todellakaan mitään isästäni ja hänen tämänhetkisestä elämästä, pienet muistikuvat ennen taikavoimiani olivat myöskin hämärtyneet. Mutta en myöskään asunut hänen luonaan, vaan orpokodissa, mitä toiset eivät tosin tienneet.
”Mary asuu jossain Viistokujalla. Olen nähnyt hänet siellä lomalla useaankin otteeseen. Ja hänen isänsä kun on surkki, niin tämä tuskin sietää Maryn taikavoimaisuutta ja on varmaankin siksi kärrännyt Maryn jollekin taikasukulaiselle ja katkaisuut yhteydet, vai mitä?” Simon ehdotti. Nyökkäsin helpottuneena.
”Mitä sinä olet tehnyt Viistokujalla lomalla Keltasilmä?” Alex kiinnostui.
”Autan isää ja äitiä kaupan kanssa”, Simon sanoi.
”Onko heillä oma kauppa?” Emma kysyi.
”On tietysti. Herra Thomasin Nuorten Kaavut ja Arkivaatteet. Se nuorisolle tarkoitettu vaateliike”, Simon kertoi.
”Minä tiedän sen. Makeita vaatteita, en arvannut vain sinun vanhempiesi omistavan sen”, Alex totesi.
”Isän nimi on Thomas ja herra Thomas kuulostaa paremmalta nuorten vaateliikkeelle kuin herra Beck. Siitä puheenollen, minulla on yksi idea, joka tosin kuuluu pelkästään kelmeille”, Simon sanoi.
”Makuusaliin sitten. Mary, muista lukea ne kirjat”, Tom naurahti ponkaistessaan seisomaan. Pyöräytin silmiäni.
”Ei hullukaan jaksa lukea noita yhteen menoon! Varsinkaan noita kaikkia. Ja Huispaus kautta aikojen saa luvan riittää minun lukemana”, puuskahdin ja tartuin kyseiseen kirjaan. Tom kohautti olkiaan virnistäen astellessaan muiden kelmien kanssa poikien makuusaleihin vieviin portaisiin. Kun he neljä katosivat portaikkoon asetin käteeni ottaman kirjan takaisin pöydälle huokaisten.

”Etkö aio todellakaan lukea noita? Et edes tuota”, Emma kysyi. Pudistin päätäni.
”Mary, sinä oikeasti tarvitset luudan ja rahat saisi siihen isovanhemmiltasi. Mikset kirjoittaisi kirjettä isällesi?” Lucia ehdotti jatkaen puheenaihettamme ennen Simonin keskeytystä.
”Isä ei halua kuulla minusta mitään. Ei mitään Lucia. Hän ei halua kuulla mitä minulle kuuluu, tai mitä haluan tulevaisuudelta. Näin on ollut vuosia ja näin tulee aina olemaan”, puuskahdin.
”Oletko kokeillut?” Lucia kysyi.
”Kuusivuotiaana viimeksi lainapöllöllä. Se palasi höyhenet mustina, pyrstö kadonneena ja kirje avaamattomana jalassaan”, sanoin ja värähdin muistaessani tapahtuneen. Se oli ollut ensimmäinen kerta kun Jerry oli tuellaan osoittanut olevansa todellinen ystäväni orpokodissa. Nyt se oli kuitenkin ohi, kiitos Tomin. Vaikka Lucia oli selvästi viestinyt minun voiva olla Jerryn kanssa silloin tällöin, en saanut tapaamista aikaiseksi. Jerry vältteli minua, ei vastannut katseisiini ja viestilappusetkin tunki vain laukkunsa pohjalle.
”Kokeile kirjeen kirjoittamista isällesi Mary. Ties vaikka hän vastaisi”, Lucia keskeytti ajatukseni. Huokaisin.
”Kirjoitan sen huomenna, okei? Nyt minun täytyy tehdä ne muodonmuutoksen ja yrttitiedon läksyt”, sanoin.
”Voit kopioida minulta. Sinun on luettava Sipiksen kirjan lisäksi ainakin Siepin perässä, Josef Wronskin omaelämänkerta”, Emma sanoi ja heitti punakantisen kirjan minulle.
”En kopioi. Teen ne itse. Ja kirjaa en lue, Sipis riittää minulle”, sanoin ja viskasin kirjan takaisin Emmalle. Kaivoin aamulla pöydän luokse unohtuneen laukkuni esiin ja raivasin tilaa pöydälle läksypergamenttejani varten. Emma mulkoili minua alkaessani kirjoittaa muodonmuutosten essettä siitä, miten lasimaljan muuttaminen kiveksi mullisti muodonmuutoksia. Huomasin silmäkulmastani Emman kaivavan pelikortit esiin haastavan Lucian useaan erään räjähtävää näpäytystä. Virnistin itsekseni, kun Lucia vastasi haasteeseen epäröiden. Emmaa odottaisi murskatappio, sillä huolimatta epäröivästä asenteestaan Lucia oli lyömätön räjähtävässä näpäytyksessä.

Illalla minua odotti ensimmäinen partiointi Tomin kanssa. Kelmit olivat tulleet takaisin oleskeluhuoneeseen kahdeksalta ja he olivat seuranneet tarkkaavaisina Emman ja Lucian lukuisia räjähtävä näpäytys –eriä. Emma oli kuitenkin viiden häviön jälkeen kyllästynyt ja siirtynyt Alexin härnäämiseen. Lucia taas vetäytyi Edvardin kanssa etäämmäs, joten minä, Tom ja Simon olimme ainoat jotka istuimme edelleen takan ääressä. Tom ja Simon keskustelivat niistä näistä ja saadessaani yrttitiedon esseen yrmyliinistä vihdoinkin valmiiksi, huomasin kellon olevan kymmenen.
”Tom”, sanoin, ja Tom käännähti katsomaan minua.
”Kello on kymmenen”, mutisin. Tom rypisti kulmiaan ja minä huokaisin pyöräyttäen silmiäni. Miksi Tomin piti olla tänä iltana hidasälyinen?
”Partiointi”, puuskahdin. Tomin silmät välkähtivät ja heitin häntä tyynyllä tajutessani Tomin vain härnänneen minua.
”Ai niin”, Tom virnisti napaten heittämäni tyynyn. Tuhahdin ja nousin seisomaan, Tom nousi perässä ja lähdimme enempää virkamatta käytävälle muotokuva-aukon kautta.
Emme oikeastaan puhuneet mitään. Tom oli todellakin ihmeellisen hiljaa, muttei se minua haitannut. Puoli tuntia kiersimme ympäri linnaa ja astellessamme erään tähtitornin portaita alas, Tom puhui ensimmäisen kerran puoleen tuntiin.
”Etkö sinä oikeasti asu isäsi luona?” Tom kysyi. Epäröin ja purin huultani. Miksi Tomin piti ottaa juuri se puheenaihe josta vähiten halusin puhua esille?
”Mary?” Tom kysyi, kun pysähdyin astuessamme portaikosta käytävälle.
”Se on asia, jota en haluaisi kovinkaan paljoa pohtia”, mutisin.
”Ei kai sinua sitten haittaa, jos mietin sitä silti?” Tom kysyi. Virnistin.
”Ei haittaa. Ja kysymyksiä voit esittää, mutta niistä jokaisesta minä saan kysyä yhden kysymyksen sinusta. Sovittu?” sanoin.
”Sopii”, Tom virnisti.
”Monivuotiaana taikuutesi ilmesty?” Tom kysyi samantien.
”Olin neljä ja puoli”, sanoin.
”Millainen tarina siihen sisältyy? Mikäli haluat kertoa”, Tom kysyi. Virnistin.
”Se oli syksyä, olimme äitini kanssa marjametsässä. Isäni oli jäänyt autollemme. Tiedäthän mitä autot ovat?” kerroin ja katsoin kysyvästi Tomia. Hän nyökkäsi naurahtaen.
”Meillä on sellainen vanha ministeriön auto, jonka isä osti kun ministeriö myi sen mallin vanhentuessa. Ja sinulla on nyt yksi kysymys vapaana. Mutta jatka ihmeessä tarinaasi”, Tom sanoi. Nyökkäsin virnistäen.
”No, minä ja äiti sitten poimimme niitä marjoja. Kyllä, poimimme, äiti oli jästi mikäli muistat. Yllättäen meidän eteemme kuitenkin ilmestyi jostain hevoskotka. Ei hajuakaan mistä se sinne tuli, mutta kuitenkin se hyökkäsi kimppuumme. Syytä en tiedä, mutta silloin se tapahtui”, kerroin.
”Mikä tapahtui?” Tom kysyi kiinnostuneena. Nielaisin ja pyyhkäisin silmääni tulleen kyyneleen. Halusin kertoa tarinan mahdollisimman lyhyesti ja nopeasti, etten vain alkaisi itkeä. Mutta se oli ilmeisesti turha toivo.
”Taikuuteni ilmestyi. En ole varma mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta isä kertoi myöhemmin kuulleensa pamahduksen ja kirkaisu. Hän oli rynnännyt metsään ja löytänyt minut sieltä suuren männynrungon alle jääneiden hevoskotkan ja äitini ruumiiden luota. Kaikeksi onneksi lähellä oli ollut marjassa yksi vanha noita, joka sitten poisti hevoskotkan ja hautasi isän kanssa äitini”, lopetin kertomukseni ja irvisti, kun kyyneleen alkoivat valua silmistäni. Tom taputti minua olalle.
”Mitä sitten tapahtui?” Tom kysyi varovasti.
”Minä saan nyt esittää kolme kysymystä. Minä ja isä palasimme kotiin ja äiti julistettiin kuolleeksi metsäturmassa. Viisivuotiaana vallaton taikuuteni kävi lopullisesti isäni hermoille ja hän kuskasi minut kaukaisen noitakummitätinsä luokse ja jätti sinne. Siinä se tarina”, sanoin ja kiitin onneani että Tanili Kanilin orpokodin omisti todellakin isäni noitakummitäti.
Minä ja Tom olimme pysähtyneet istumaan erään salakäytävän portaiden varrelle. Tom halasi minua lohduttavasti ja työnsin hänet etäämmälle virnistäen.
”Nyt minun vuoroni kysyä ainakin kolme kysymystä”, naurahdin ja pyyhin kyynelten jäljet kasvoiltani.
”Antaa tulla”, Tom virnisti. Lähdimme jatkamaan matkaamme.
”Missä asut?” kysyin kun astuimme käytävälle ja lähdimme astelemaan kohti tyrmiä.
”Godrickin notkossa. Äidin suku on aina elänyt siellä”, Tom sanoi.
”Onko sinulla sisaruksia?”
”On, yksi pikkuveli. Ja sielunveljenä Alex”, Tom naurahti.
”Sen voin uskoa. Mitä vanhempasi tekevät työkseen?” virnistin.
”Isä toimii Irvetassa, en ole varma mitä hän tarkalleen ottaen tekee. Äiti taas kasvattaa vihanneksia kotonamme ja myy niitä veljen kanssa torilla”, Tom kertoi.
”Sinun vuorosi kysyä taas”, totesin.
”Sopii. Lempivärisi?”
”Vihreä. Sellainen luonnon ja metsän vihreä, ei luihuisvirheä. Lempipaikkasi linnassa?”
”Tarvehuone, ehdottomasti. Sinun lempipaikkasi?”
”Korkein tähtitorni. Mikä se tarvehuone on?”
Tom alkoi nauraa ja lähti viemään minua kohti seitsemättä kerrosta.

”Mitä täällä muka on?” kysyin, kun seisoimme tyhjän seinämän edessä. Vieressämme oli patsas, joka esitti Barnabas Bauka-aivoa opettamassa balettia peikoille.
”Tarvehuone, tai tulee-menee-huone. Näytän sinulle, pysy siinä”, Tom naurahti ja alkoi astella seinämän edessä otsa mietteliäästi rypyssä. Kolme kertaa hän ohitti seinän ja hätkähdin kun siihen alkoi ilmestyä kirskahtaen musta ovi. Suuni loksahti auki, kun Tom avasi oven ja paljasti sisältä pehmeillä tyynyillä, nojatuoleilla ja kirjahyllyillä täytetyn huoneen.
”Pyysin nyt huonetta, jossa voisi viettää aikaa”, Tom virkkoi vaatimattomasti.
”Se siis muuttuu miksi tahansa?” kysyin.
”Niin, tavallaan. Jos vain osaat keskittyä siihen asiaa tarpeeksi tiukasti. Tarvehuone antaa aina sellaisen huoneen jota kyseinen ihminen eniten tarvitsee sillä hetkellä. Jos vaikka etsit vessaa kulkiessasi tämän ohi, niin, no, arvaat kyllä”, Tom kertoi virnistäen ja sulki oven.
”Kokeile vaikka.”
Aloin epäröiden astella seinämän ohitse ja ajattelin samalla pimeyden voimilta suojautumisen tunti edelleen muistissa: ”Tarvitsen paikan jossa oppia suojelius –loitsu...” Kolme kertaa seinämän ohitettuani musta ovi ilmestyi taas ja avasin sen uteliaana. Sisältä paljastui keskikokoinen luokkahuonetta muistuttava paljas tila, jonka keskellä oli iso, musta vaatearkku. Seinillä oli lasihyllyjä täynnä suklaata, levyinä ja patukoina.
”Mitä toivoit?” Tom kysyi uteliaana.
”Paikan, jossa voin oppia sen kolmasti manatun suojelius –loitsun”, mutisin.
”Ai niin, sekin pitää joskus opettaa”, Tom virnisti ja sulki oven minun pyöräyttäessäni silmiäni.
”Mitäköhän siinä arkussa oli”, mutisini itsekseni.
”Varmaan mörkö”, Tom arveli. Katsoin häntä kysyvästi.
”Niin Harry Potterkin oppi suojeliuksensa Remus Lupinin kanssa. Mörön avulla”, Tom sanoi.
Loppupartioinnin aijan esitimme vuorotellen kysymyksiä toisillemme ja aika kului yllättävän nopeasti. Minä jopa aloin sietää Tomia enemmän, ja pidin partioinnin aikana käymistämme keskusteluista.

Sunnuntaiaamuna heräsin todella aikaisin. Vaikka olinkin valvonut edellisenä päivänä myöhään, olin todella pirteä noustessani. Olimme keskustelleen Tomin kanssa vielä pitkään partioinnilta palattuamme ja olin jopa toivottanut hyvät yöt Tomille halauksen kera. Hymyillen kävin pikasuihkussa ja vaihdoin yöpukuni arkivaatteisiin. Koulupukua ei onneksi tarvinnut laittaa näin viikonloppuna. Astelin alas oleskeluhuoneeseen ja sieltä käytävään mukanani kasa pergamenttia ja sulkakynä mustepulloineen.
Kävelin autoiden käytävien poikki ja tervehdin hereillä olevia muotokuvia. Yllätyksekseni pääovilla minua vastaan tuli kirkkaanpunaisilla, vaalearaitaisilla ja lyhyillä hiuksilla varustettu nuori nainen. Hänen silmänsä olivat kirkkaan vihreät, yhtä pistävän kirkkaat kuin sir Jonaksella. Epäilin hänen olevan sukua.
”Huomenta”, nainen toivotti pirteästi.
”Huomenta”, sanoin ja astuin pihamaalle vieville portaille, mutta nainen pysäytti minut tarttumalla minua olasta.
”Osaatko muuten kertoa, mistä löytäisin Jonin?” nainen kysyi.
”Jonin?” ihmettelin.
”Ai niin, unohdin. Sir Jonas Saviorin tarkoitin”, nainen naurahti irrottaen otteensa olastani.
”Hän on ehkä luultavammin huoneessaan”, arvelin epäröivästi.
”Pimeyden voimilta suojautumisen luokassa varmaankin. Mikä kerros?” nainen kysyi mietteliäästi.
”Neljäs. Lähellä sitä taulua jossa ovat iloiset noidat metsässä”, sanoin.
”Kiitos. Minä olen muuten Nora Savior, Jonin sisar. Minua voit kutsua ihan Noraksi, en välitä titteleistä”, nainen esittäytyi. Kättelimme.
”Mary Strewott. Oletteko kaksoset? Silmänne näyttävät niin samanlaisilta”, esittäydyin itsekin.
”Kaksosetpa hyvinkin. Jon kertoikin sinusta, hän pyysi osittain siksi minua tulemaan aikaisemmin”, Nora sanoi hymyillen.
”Aikaisemmin?” toistin kysyvästi.
”Jep. Mutta tuloni syy selviää kyllä aikanaan, se jääköön nyt salaisuudeksi. Menehän siitä nyt mihin olitkaan matkalla, minä menen herättämään rakkaan veljeni”, Nora naurahti ja iskien silmää asteli eteisaulaan. Minä katsoin hetken hänen peräänsä, kunnes lähdin jatkamaan matkaani pihamaan poikki kohti pöllötornia.

Kiipesin portaat nopeasti ylös pöllölään ja huomasin siellä olevan jo joku. Jerry. Jähmetyin pöllölän ovelle katsomaan sysimustan sarvipöllön luokse kumartunutta tuttua rastapehkoa. Nielaisin ja hätkähdin, kun Jerryn pöllö kirkaisi selvästi iloisesti huomatessaan minut. Jerry käännähti ympäri ja hetken katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten hän kääntyi pöllönsä puoleen mitään virkamatta. Hänen pöllönsä naksautti nokkaansa paheksuvasti. Astuin varovasti sisään pöllölään ja hain katseellani lehtipöllöäni Albusta.
”Albus lähti just metsästämään”, Jerry totesi. Hätkähdin ja katsoin häntä yllättyneenä.
”Tulin just tänne kun Albus lähti”, Jerry sanoi.
”Ai”, mutisin. Istahdin oven juurelle ja levitin eteeni lattialle ensimmäisen mukanani tuomista pergamenteista. Kastoi sulkakynäni musteeseen ja asettaessani sen valmiiksi pergamentille aloin pohtia mitä kirjoittaisinkaan.
”Kelle kirjotat?” Jerry kysyi.
”Isälle. Kiitos Lucian”, sanoin.
”Miks? Sehän, sun isäs siis, ei halua pitää yhteyttä”, Jerry ihmetteli.
”Lucian mielestä minun pitäisi kirjoittaa kirje hänelle ja kertoa mitä on tapahtunut vuosien varrella. Lucian mielestä isä ehkä jopa saattaisi kaivata minua”, mutisin.
”Ja sä uskot sitä Luciaa?” Jerry kysyi ihmeissään.
”Mikä kuulusteluvimma kaikilla on?” huokaisin.
”Sori. Olen vain utelias”, Jerry virnisti hätistäessään pöllönsä pois ja noustessaan seisomaan. Kohautin olkiani.
”Ei olla muuten juteltu vähään aikaan”, sanoin.
”Sä tiedät syyn. Se sopimus Lemberin kanssa –”, Jerry aloitti, mutta keskeytti lauseensa minun tuhahtaessa ja pyöräyttäessä silmiäni.
”Sopimus kieltää sinua lähestymästä minua. Mutta se ei kiellä minua lähestymästä sinua”, sanoin. Jerry hätkähti.
”Lucia sen kertoi minulle”, sanoin virnistäen.
”Fiksu likka se Lucia”, Jerry totesi. Kohautin olkiani.
”Onhan hän aika”, mutisin.
”Tarviitko apua kirjoittamisessa?” Jerry kysyi istahtaessaan minua vastapäätä.
”Ehkäpä. Mitä voisin kirjoittaa isälle?” tuskastelin.
”Jos kysyt ensin vaikka mitä se on puuhannut hylättyään sut. Kuulumisia ja näin. Sitten kerrot mitä sulle on tapahtunut”, Jerry ehdotti.
”Kirjeenaloitus on aina hankalaa. Vinkkejä?” naurahdin.
”Noo... Vaikkapa tälläin, ”Hei isä, toivon mukaan et heitä tätä heti tuleen, mutta ajattelin ottaa yhteyttä kiitos erään ystäväni”. Ja sitä rataa”, Jerry ehdotti virnistäen.
”Kiitos”, virnistin ja kirjasin Jerryn saneleman alun hieman muokaten sitä. Loppujen lopuksi kirjoitimme yhdessä kirjeen.
”Minun pitää myös kysyä vaarin ja maammon nimiä. Täytyisi pyytää heiltä rahaa”, sanoin lopetellessamme kirjettäni.
”Mihin rahaa tarviit?” Jerry ihmetteli lisätessäni kysymykseni kirjeeseen.
”Luutaan. Olen nykyään, yllätys yllätys, Rohkelikon etsijä”, huokaisin ja luin vielä kerran läpi kirjoittamani kirjeen.

Hei isä!
Toivon mukaan et heitä tätä tuleen, heti kun luet nimeni lopusta, mutta ajattelin ottaa yhteyttä. Tai oikeastaan eräs ystäväni, Lucia Marwell nimeltään, käski minua kirjoittaa tämän. Toinen ystäväni, Jerry Oliver, auttaa tämän kirjoittamisessa sillä en ole ollut koskaan hyvä kirjoittamaan kirjeitä enkä varsinkaan sukulaisilleni joiden kanssa en ole pitänyt yhteyttä pitkään aikaan. Jerry on sieltä orpokodista minulle tuttu, sieltä missä olen viettänyt kesälomani.
Mitä sinulle kuuluu? Oletko mullistanut jotenkin elämääsi, tai onko jotain muuta kertomisen arvoista tapahtunut?
Minä olen nykyään johtajatyttö, eli suurimman vastuun omaava oppilas koko koulussa johtajapojan ohella. Toimin lisäksi valvojaoppilaana, eli autan toisia tylypahkalaisia. Nyt jos milloin heität kirjeen tuleen kun luet sen koulun nimen, mutta ole kiltti äläkä tee sitä. Tupani on Rohkelikko, näin ohimennen. Olen miettinyt myös vähän, millaisia sinun vanhempasi olivat? Mikä oli heidän tupansa? Entä ammatti? Nimet olisi mukava tietää. Ammatista kysyin siksi, koska itselläni alkaa olla viimeiset mahdollisuudet päättää mitä haluan tehdä työkseni ja heidän ammateistaan voisin saada vinkkejä. Toivon ettet pidä tätä kirjettäni liian tunkeilevana, tai utelevana, mutta paljon on kysyttävää.
Pöllön, joka toi tämän, on omani ja sen nimi on Albus.

Onko sinulla mahdollisesti asioita, jotka haluaisit tietää minusta? Lähetä vain vastauskirje Albuksen mukana, niin se tuo sen minulle tänne Tylypahkaan. En osaa kertoa paljoa minulle tapahtuneista asioista tai minusta itsestäni, kun en tiedä mitä haluat tietää, tai haluatko edes tietä, ja pergamenttia on rajallisesti.
Olisiko kuitenkin mahdollista pitää säännöllistä yhteyttä? Ellei Albuksen tulo häiritse liikaa, tai jos sinä edes haluat pitää yhteyttä.

Lähetän tämän mukana kuvan minusta ja eräistä ystävistäni. Pojat siinä kuvassa ovat Kelmejä, Tylypahkan pahimpia keppostelijoita ja samalla kuitenkin varsin mukavia poikia. Tytöistä vaalea on Lucia, josta kerroinkin jo, ja kiharahiuksinen taas on nimeltään Emma Anders. Kelmeistä se hieman pystyhiuksinen, kuvassa ne näyttävät tummilta mutta ovat oikeasti ruskeat, on Tom Lember, johtajapoika. Tom muuten pitää minusta, ja alan vähitellen epäillä että pidän itsekin hänestä. Se virnuileva ja kuvassakin selvästi erottuvat, vihreät hiukset omaava Alex Stromball on Tomin sielunveli, ja samalla Emman ihastus. Tummaihoinen ja vaaleahiuksinen on Simon Beck, hiljaisin ja silti kieroin kelmeistä. Silmälasipäinen on nimeltään Edvard Murmall, hän seurustelee Lucian kanssa ja on vastuullisin kaikista kelmeistä. Minä olen siinä keskellä, minut tunnistaa siitä että hiukseni vaihtavat väriä, se tarina on aika pitkä juttu kertoa pelkästään kirjeessä. Kuva liikkuu velhovalokuvien tapaan, normaaleja kuvia minä en omista. Toivon että pidät siitä. Jerry ei ole kuvassa siksi, koska hän on Luihuisessa eivätkä toiset oikein pidä hänestä. Sekin on aika pitkä tarina kertoa kirjeessä.

Minä olen muuten nykyään Rohkelikon tuvan huispausjoukkueen etsijä. Tarvitsen tosin luudan ja siihen tarvitsen rahaa. Onko minulla omaa holvia Irvetassa, josta voisin sitä hakea? Ja voisitko sinä mahdollisesti käydä ostamassa minulle luudan?

Sinun, Mary.

”Luulisi että toi olisi hyvä kirje”, Jerry totesi.
”Aina voi toivoa. Näkyykö Albusta vielä?” kysyin.
”Tuolla”, Jerry nuokkasi eräälle tyhjälle orrelle, ja siellähän tuttu lehtipöllö kökötti silmät meitä katsellen. Taitoin kirjoittamani kirjeen mukanani tuomaan kirjekuoreen, jossa kirjeessä mainitsemani velhovalokuva jo oli. Suljin kuoren taikasauvan näpäytyksellä ja kirjoitin isäni nimen kuoren päälle. Albus lennähti olalleni noustessani seisomaan, ja ojensi ojensi kiltisti koipensa, jotta sain sidottua kirjeen siihen.
”Vie se isälleni oli hän missä hyvänsä, ja ole varovainen. Hän ei ehkä suostu ottamaan kirjettä vastaan”, mutisin Albukselle sen levittäessä siipensä. Albus näykkäisi korvalehteäni kuin pyytääkseen minua luottamaan siihen ja lennähti sitten ulos pöllölän ikkunasta.
”Sinne meni”, Jerry mutisi noustessaan takanani.
”Niin meni”, mutisin ja katsoin nyt Jerryä tarkemmin. Hän katsoi minua tummilla silmillään hieman vaivautuneena.
”Mä taidan mennä. Nähdään taas”, Jerry sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Nähdään”, mutisin ja jäin katselemaan ikkunasta ulos mietteliäänä, kun Jerry lähti.

A/N: Kommenttia janoan edelleen.

[sauniu]

no täältä tulee kommenttia pitkästä aikaa multa ! en oo huomannu että jatkoo on tullu, kun en yleensä käy Godrickin notkossa... mutta nyt tunnistin tän heti nimestä, joka on kerrassaan mahtava !  tarinan ideakin on hyvä, en oo koskaan nähnyt mitään samanlaista.
kirjota ihmeessä jatkoa, tästä lähin käyn aina säännöllisin väliajoin tarkistamassa milloin on tullut jatkoa... haluan tietää lisää sir jonaksesta ! 

[Haltiamieli]

saniu: Kiitos, juu, jatko nyt on vähäsen tökkinyt, en ole oikein varma koska sitä oikein ilmestyy sitten.  Mutta kyllä sen aikomus olisi tulla lähiaikoina, jahka nyt saadaan kokeet pois alta.

[sauniu]

huoh... ei ole tarkoitus valittaa, mutta pidän tästä kovasti joten millon sitä jatkoa olis mahdollista saada ? 

[Haltiamieli]

saniu: Vielä ei jatkoa ole tulossa, sillä inspis on jostain syystä ollut pitkään lomalla ja palailee sieltä vasta hitaasti takaisin. Ja lisäksi nyt kasaantui fyssan tutkielma, johon minun täytyy keskittyä.
A/N;Mutta tässä pieni pätkä, joka ei liity varsinaiseen tarinaan, mutta voi valoittaa ainakin Lucian hahmoa. Tälläisiä tulossa varmaan jatkossakin silloin tällöin. Ja olen oikeasti todella todella todella pahoillani ettei varsinaista jatkoa ole vielä tulossa.

Ote Lucian päiväkirjasta viidenneltä vuodelta

Torstai

En oikeastaan ole vieläkään ymmärtänyt, miksi tämä kaikki tapahtuu juuri meille kolmelle, minulle, Marylle ja Emmalle. Miksi juuri meidän kolmen täytyy olla kelmien valitsemat? Miksi juuri meidän täytyy olla sen verran pähkähulluja, että suostuimme siihen kelmien ehdotukseen ”suuresta ruokasodasta”? Mary ei oikeastaan suostunut, Emma taivutteli hänet. Ja minä osittain. Kukaan ei kuitenkaan huomannut, että minä en oikeastaan tahtonut tätä. Ja se taas johtuu siitä. Miksi juuri minä?

”Suuri ruokasota” ei oikeastaan edes ollut ruokasota, kelmit vain nimittivät sen niin, jotta opettajat hämääntyisivät kun kelmit suunnittelisivat sitä tunneilla. Oikea operaatio ei ollut nimittäin lähelläkään ruokasotaa, se ei edes koskenut keittiötä tai suurta salia. Ei, operaatio tapahtui liemien luokassa. Liemien luokka on kelmien lempiluokka tämän kaltaisten operaatioiden tekemiseen. Professori Kuhnusarvio ei nimittäin vanhuudeltaan huomaa, että kelmien kiiluvat silmät ja pahaenteiset virnistykset eivät lupaa onnistunutta taikalientä vaan onnistunutta kepposta. Aika ironista, että me kolme jouduimme mukaan tähän.

Emma ja Alex lähtivät hakemaan tarvittavia aineksia Simonin kanssa, Tom taas ohjeisti minua ja Edvard taas kertoi Marylle miten tämä harhauttaisi professoria. Mary oli siinä kuulema paras, hän kun loisti liemissä ja oli Kuhnusarvion suosikkioppilas. Minä kuuntelin vain puolella korvalla mitä Tom selitti, suurimmaksi osaksi kuuntelin Edvardin matalaa ääntä, kun tämä neuvoi Marya. Kaikeksi onneksi Mary oli tänään peittänyt hiuksensa huivilla, niin hänen hiustensa väri ei paljastaisi kelmien suunnitelmaa.

Suunnitelma käynnistyi, kun Kuhnusarvio oli kertonut sen päivän liemestä teorian ja liemien teko oli alkanut kunnolla. Alex vihelsi Marylle merkiksi, ja tämä alkoi kuin ehta kelmi kysellä Kuhnusarviolta liemen kaikista vaikutuksista, ja aineksien valintakriteereistä, esimerkiksi miksi juuri yksisarvisen jauhettua sarvea piti sekoittaa kilpikuoriaisen nesteeseen, miksei siihen käynyt vaikka hevoskotkan kynsimurska. Sillä välin kun Kuhnusarvio alkoi vastailla Maryn kysymyksiin, aloittivat kelmit toimintansa. Minä ja Tom hiivimme muiden kanssa, paitsi Simonin ja Edvardin, jotka jäivät sekoittelemaan kelmien liemiä, luokan perälle ja sieltä käsin aloimme leijuttamaan Alexin ja Emman valmistamaa pientä jauheseosannosta kuhunkin keskeneräiseen liemeen.

Kunkin annoksen leijutettuamme kuulimme Simonin vihellyksen ja kipitimme omien kattiloidemme luokse. Mary oli saanut vastauksensa kysymyksiinsä ja Kuhnusarvio jatkoi luokassa kiertelemistään. Hän kehui jokaisen lientä ja teki pikku korjauksia, kelmien virneisiin hän yritti vaikuttaa laskevasti moittimalla hieman Simonin liemestä nousevaa hajua ja Alexin liemen kiinteyttä. Lopulta hän kuitenkin julisti olevan tauon paikka, sillä liemien piti antaa hautua ja siinä samassa alkoi tapahtua.

Tom heilautti Emman kanssa sauvojaan ja samassa jokainen kattila alkoi syytää erivärisiä liekkejä ulos. Liemet kattiloissa kiehuivat ja kuohuivat laitojen ylitse ja kohta lattia lainehti sinivihreässä nesteessä. Se syövytti kaikki puuosat, eli tuolit ja pöydät katosivat, mutta meihin oppilaisiin eikä Kuhnusarvioon se ei vaikuttanut. Yllättäen kuului pamahdus ja luokka säkenöi loistavissa tähdissä. Lukuisat oppilaat pökertyivät valonkirkkaudesta ja Kuhnusarvio käski kaikkien poistua tilasta.

Sen sählingin aikana Edvard sujautti taskuuni kirjelapun.

Kun kaikki oltiin saatu sitten käytävään, alkoi tietysti tapahtuneen syyn selvitys. Luihuiset syyttivät tietysti heti kelmejä, mutta kelmit näyttivät viattomia naamoja ja minä ja Emma puhuimme heidän puolestaan. Marry pysytteli etäämpänä ja vaiti. Lopulta Kuhnusarvio katsoi Marya ja kysyi tämän kantaa.
”En minä nähnyt mitään, sillä keskustelin teidän kanssanne professori”, oli Maryn yksinkertainen vastaus.
Se sai aikaan luihuisten vastalauseryöpyn ja lopulta tilanne saatiin rauhoitettua kun Kuhnusarvio lopetti tunnin puoli tuntia etuajassa ja kaikki katosivat samassa paikalta. Vain me jäimme seisomaan käytävälle ja lupauduimme auttamaan liemien luokan siistimisessa.

Vaikea käsittää, miten ihmeessä kelmit tiesivät liemien reagoivan siihen jauheeseen sillä tavalla. Sillä kun avasimme sitten luokan oven, olivat kaikki pulpetit ja tuolit ilmestyneet paikoilleen ja neste lattialta oli kadonnut. Kuhnusarvio hätisti meidät matkoihinsa (hän kuulema tarvitsi nyt hermoryypyn) ja me menimme sitten ulos nauttimaan viimeisistä syysauringon säteistä.

Ulkona sitten menin hieman etäämmälle ja avasin Edvardin kirjelappusen.

”Operaatio oli minun suunnittelemani, että sain tämän lapun sinulle huomaamattomasti. Tule illalla tähtitorniin, minulla on sinulle asiaa. -E”

Arvasin pohtimatta mikä se asia oli. Ja arvasin mitä sanoisin siihen.

A/N: Kommenttia olisi mukava saada, sillä ne kannustavat kirjoittamaan tätä ficciä ja metsästämään inspistä. x)

[sauniu]

mahtavaa!!!!!!!!!!!!!! saa tosiaan vähän paremman otteen hahmosta kun lukee tällasii "ylimääräsiä" juttuja... jepjep toivottavasti kiire helpottuu ja voit jatkaa...

[Haltiamieli]

A/N: Tässä tämä vihdoinkin, ylikauan kestänyt viides luku! Syksy on mennyt liian nopeasti ja Vuotiksen jouluhuispaus on vienyt joulukuun osalta aikani. Mutta tämän pituus toivon mukaan korvaa sen odotuksen, Wordillani tämä vie tosiaankin 20 sivua. O.o
Kiitokset kommentistasi saniu!

5. luku – Nora Savior ja paljastuksia

Mary:
”Mary! Herätys!” Lucia heitti minua tyynyllä huutaen minua samalla hereille. Ähkäisin ja viskasin tyynyn summamutikassa Lucian ääntä kohden. Huudahdus paljasti minun osuneen Emmaan, ja noustuani istumaan Emma paiskasi minua kohden kaksi tyynyä. Väistin ne virnuillen väsyneesti ja vilkaisin jo pukeissa olevaa Luciaa.
”Kerro nyt. Kerro taas, mitä keskustelitte sen Oliverin kanssa”, Lucia pyysi.
”Taasko? Enkö ole kertonut sen jo ihan tarpeeksi monta kertaa?” puuskahdin. Oli jo maanantai, koko eilisen päivän olin joutunut toistamaan toistamisesta päästyäni minun ja Jerryn pöllötornissa vaihtamia sanoja. Osasin ne jo ulkoa takaperinkin ja Lucian anovan katseen kohdattuani aloin toistaa jo liiankin tuttuja sanoja ulkomuistista.
”Hän siis itse ehdotti, että kysyt mitä isäsi on tehnyt hylättyään sinut”, Lucia varmisti toistettuani keskustelun. Nyökkäsin huokaisten.
”Miksi takerrut juuri tuohon sanaan Lu?” Emma kysyi. Hänkin oli kuunnellut keskustelua.
”No siis, eiväthän vanhemmat yleensä hylkää lapsiaan. He vain laittavat lapsen parempaan paikkaan, koska tietävät sen olevan lapsen parhaaksi. Ei se ole hylkäämistä, se on...”, Lucia puuskahti, mutta vaikeni alkaessaan hakea oikeaa sanaa.
”Sijoittamista?” tuhahdin. ”Oletko muuten saanut kuukautista annostasi Lucia? Yleensä tuo ylipirteytesi on merkki tarpeesta.”
”Se ei liity tähän mitenkään”, Lucia mutisi.
”Minusta liittyy. Et saa olla liian höveli sen suhteen, mieti nyt, kuolisit ilman sitä annosta!” Emma puuskahti. Lucia mulkaisi murhaavasti puolelleni asettunutta Emmaa, joka viskaisi suojaukseksi tyynyn päin Luciaa.
”Täsmälleen. Koettakaa olla tappamatta toisianne”, mutisin virnistäen ja rynnistin suihkuun suojaan tyynysateelta.
”Mitä siellä nyt tapahtuu?” Jessica kysyi suihkunraikkaana. Hän oli juuri tullut makuusaliin. Virnistin kuunnellesani Emman ja Lucian aloittaman tyynysodan meteliä.
”Lucia herätti minut ja minä herätin Emman. Tyynysota siitä syntyi”, kerroin pääpiirteittäin. Jessica nyökkäsi irvistäen ja avasi oven varovasti raolleen kurkatakseen. Hän veti samantien päänsä takaisin ja huokaisi paiskatessaan oven ja huomatessaan minun kohottavan kulmiani kysyvästi.
”Luulivat minua sinuksi”, Jessica tuhahti.
”Onnea matkaa”, virnistin astuessani suihkuhuoneeseen.

Puolen tunnin kuluttua uskaltauduin palata makuusaliin ja avatessani oven minuun paiskautui kolme tyynyä.
”Hei!” kiljahdin nauraen ja huomasin Jessican liittyneen Emman ja Lucian kanssa minua vastaan. Kaikki kolme valmistautuivat heittämään uudet tyynyt, mutta kohotin käteni rauhanmerkiksi.
”Rauha jooko? Antakaa minun edes pukeutua”, pyysin. He laskivat tyynynsä ja pääsin suhteellisen rauhassa sängylleni pukeutumaan kouluasuun.
”Miksi sinä Lucia muuten haluat Maryn ja Rastatukan takaisin ystäviksi?” Emma kysyi puristaen tyynyänsä käsissään. Minä vedin huomaamattomasti käteeni sauvani ja pujotin slipooverin päälleni kuunnellen samalla keskustelua.
”No Maryn ja Oliverin ystävyydestä en sano mielipidettäni. Mutta Mary muuttuisi kovasti, mikäli hän ja Oliver katkaisisivat ystävyytensä. Valitettavasti Oliver kuuluu erottomattomasti Maryn persoonaa ja jos hän puuttuu niin Mary muuttuu”, Lucia selitti.
”Miksi olet siitä sitten niin huolestunut?” Emma kysyi tuhahaten.
”Mary on valmis!” Jessica huudahti. Hän ei ollut kuunnellut keskustelua, vaan vahtinut minun valmistumistani. Huudahdus esti Luciaa vastaamasta Emman kysymykseen heidän heittäessä tyynynsä minua kohti. Näpäytin piilossa ollutta sauvaani ja tyynyt muuttuivat kasaksi ruusunlehtiä, jotka leijuivat lattialle hiljaa.
”Kaunista”, Emma tuhahti.
”Marylla oli sauva”, Jessica mutisi harmitellen.
”Sarjatulitusta siis!” Lucia kiljahti ja jouduin turvautumaan kilpiloitsuun kun tyynyjä alkoi lennellä kolmelta suunnalta sarjana.

”Minä en taida haluta kuulla mitä te olette tehneet makuusalissanne, kerta olette tuon näköisiä”, Alex totesi minun, Emman ja Lucian istahtaessan kelmien luokse suuressa salissa.
”Ihan kuin sinulle sitä kertoisimme Al”, Emma tuhahti ja ravisteli höyhenet irti hiuksistaan.
”Niin, sinä et halua että Alex saa tietää sinun saaneen –”, aloitin virnuillen, mutta juuri saapuvat postipöllöt keskeyttivät lauseeni.
”Mitä Emma muka olisi saanut?” Alex huudahti pöllöjen siipien havinan ylitse. Virnistin tietävästi ja sain mojovan kirosanaryöpyn päälleni Emmalta.
”Sinuna en virnuilisi Alex”, Simon mutisi. Alex rypisti kulmiaan, mutta kalpeni huomattavasti kun hänen eteensä lennähti sysimusta sarvipöllö punaisen kirjekuoren kanssa.
”Räyhääjä”, minä ja Tom sanoimme samaa aikaa. Vilkaisimme toisiamme silmäkulmistamme ja virnistimme.
”Huomasin kyllä”, Alex murahti samaan aikaan kun räyhääjä alkoi savuta ja hetkessä salin täytti hirmuinen huuto.
”ALEXANDER GILBERT WILLIAM ALFRED STROMBALL! OLE HYVÄ JA PALAA HETI, NYT TAI VÄLITTÖMÄSTI KOTIIN POISTAMAAN NE PÄSSINSARVET KASSANDRAN PÄÄSTÄ!” taialla vahvistettu Alexin äidin ääni karjui. Kun kuori hiljeni, salissa oli järkyttynyt hiljaisuus.
”Alexander?” Emma sihahti minulle virnistäen.
”Minä mietin samaa”, virnistin.
”Miten sinä pystyit loitsimaan pässinsarvet Yaxleyn tytölle Pörröharja?” Simon kysyi hiljaa. Alex kohautti olkiaan poistaessaan räyhääjän jälkeensä jättämän tuhkakasan pöydältä. Tuttu meteli alkoi taas täyttää hiljalleen salia.
”Se oli ensimmäinen mieleeni tullut muutos”, Alex totesi. Minä ja Emma räjähdimme samassa nauramaan.
”Mikä noin naurattaa?” Lucia kysyi harmissaan ulkopuolelle jäännistä. Naurultamme emme kuitenkaan saaneet vastattua, viittoilimme vain Alexia ja räyhääjän tuhkien jättämää tummaa läiskää kohden.
”Ei räyhääjässä ole mitään hauskaa”, Tom sanoi pöydän toiselta puolelta puolustaen sielunveljeään.
”Emme – me – sille – naurakaan”, sain sanotuksi nauruni lomasta, kunnes räjähdin taas sellaiseen nauruun, etten saanut enää puhutuksi.
”Mille Merlinin parta sentään te sitten nauratte?” Simon kysyi. Vaivoin Emma ja minä saimme naurumme rauhoittumaan, mutta varoimme katsomasta kehenkään.
”Mary? Emma?” Lucia kysyi. Osoitin Alexia virnuillen katse pikarissani.
”Alex ei ole koskaan kertonut koko nimeään”, sanoin.
”Mutta nyt sekin selvisi”, Emma tyrskähti. Lucian kulmat kohosivat ja samassa me kolme saimme armottoman naurukohtauksen.
”Ei minun nimeni noin hauska ole!” Alex puuskahti.
”Ai ei vai? Mikset sitten ole kertonut sitä aikaisemmin Al –”, Emma kysyi, mutta hänen lauseensa keskeytyi naurunpurskahduksen vuoksi.
”Alexander Gilbert William Alfred Stromball?” päätin Lucian kanssa Emman lauseen. Siinä vaiheessa Tomin, Simonin ja Edvardin pokat pettivät ja liittyivät meidän kolme nauruun. Vähän aikaa Alex katsoi meitä epäuskoisena, kunnes alkoi itsekin virnuilla ja repesi sitten nauramaan.

Emma:
”Teillähän on täällä iloinen meininki”, minulle vieras naisääni totesi takani. Naurumme loppui kuin leikaten, kun huomasimme hätkähdyttävän punaiset ja miltei yliluonnollisen valkoisilla raidoilla raidoitetut hiukset ja yllättävän tutulta näyttävät kirkkaanvihreät silmät omaavan nuoren naisen seisovan luonamme.
”Kuka sinä olet?” kysyin ihmeissäni Alexin kanssa samaa aikaa.
”Ai, huomenta Nora”, Mary sanoi yllättäen meidät jokaisen.
”Ja mistä sinä tunnet hänet Mary?” Lucia kysyi uteliaana. Mary punastui ja hänen hiuksensa muuttuivat kiusaantumisen merkiksi sähkönsinisiksi vaaleanpunaisilla raidoilla koristelluiksi.
”Satuimme tapaamaan eilissäaamuna, Mary opasti minut veljeni Jonin luokse”, Nora sanoi iloisesti.
”Hän on sir Jonaksen kaksoissisar”, Mary mutisi saatuaan hiuksistaan vaaleanpunaisen häipymään.
”Sen kyllä huomaa”, Simon totesi.
”Teillähän on nyt ensimmäisenä taikaolentoja? Ja sen jälkeen pimeyden voimilta suojautumista?” Nora kysyi.
”Jep. Paitsi että Simonilla on nyt hyppytunti”, Alex sanoi.
”Hyvä tietää. Näemme siis Jonin tunnilla”, Nora virnisti ja iski silmää salaperäisesti lähtiessään takaisin kohti opettajanpöytää. Huomasin sir Jonaksen katsovan meitä mietteliäänä.
”Kaksoissisar? Miksi sir Jonaksen kaksoissisar on koulussamme?” Alex ihmetteli. Mary kohautti olkapäitään jatkaen aamupalansa loppuun syömistä.
”Onko meillä taikaolennoissa edelleenkin Hagrid?” Tom kysyi vaihtaen puheenaihetta.
”Eiköhän. Ei Verso uutta opettajaa siihen ainakaan esitellyt”, Edvard totesi.
”Miksi kukka muuten oli eilisaamuna poissa makuusalista, jotta tapasi tuon Noran?” Alex kysyi.
”Lähetin kirjeen”, Mary mutisi varovasti.
”Isällesi?” Tomin kysymys sai vastaukseksi pienen nyökkäyksen mustien hiusten kera.
”Ja tapasit siellä Rastatukan”, huomautin.
”Siis mitä?” kelmit jyrähtivät samaa aikaa. Mary mulkaisi minua murhaavasti ja vastasin siihen virneellä.
”Oletko hullu kukka?” Alex kysyi puristaen pöytää rystyset valkeina. Myös Tom näytti melko järkyttyneeltä ja raivostuneelta. Mary pyöräytti silmiään tuhahtaen. Hänen hiuksensa kuitenkin olivat turkoosin ja vaaleansinisen sekoituksen väriset.

Minä en kyllä ymmärrä Marya. Miksi hän oikein ylipäätänsä oli Rastatukan ystävä? Eikö hän tiennyt mitä luihuiset puuhasivat? Kelmit olivat saaneet sen selville viime vuonna ja Alex oli kertonut sen minulle. Ei mitään kaunista kuultavaa, joten Maryn olisi syytä todellakin pysyä kaukana Rastatukasta ja tämän ystävistä.
Hätkähdin hereille ajatuksistani, kun huomasin Maryn nousevan seisomana hiukset musteensinisinä. Avasin suuni kysyäkseni mitä oli tapahtunut, mutta Maryn synkkä katse sulki suuni. Vilkaisin Luciaa kysyvästi, kun Mary ryntäsi pois salista.
”Alex loukkasi Marya aika pahasti”, Lucia mutisi.
”Miksi minä en huomannut?” kysyin ihmeissäni. Yleensä kyllä olin perillä kaikesta mitä tapahtui.
”Mary käytti vaimennouksen ja harhautuskirouksen yhdistelmää”, Edvard kertoi. Vaimennous oli vanha loitsu, jonka kelmit olivat tuoneet muotiin kolmannella.
”Miksi minuun?” ärähdin harmistuneena.
”Olisit puolustanut Alexia ja Mary halusi saada edes vähän tasapuolisuutta siihen”, Edvard sanoi.
”Justiinsa juu... Tasapuolisuutta mihin?” tuhahdin ja rypistin kulmiani. Olin totisesti pihalla tapahtuneesta.
”Väittelyyn”, Lucia sanoi.
”Äläkä murehdi Em, sinä kyllä piristyt”, Alex sanoi virnistäen.
”Ja pah. Haista sinä kuule hevoskotkan jätös, kirjaimellisesti”, tuhahdin.
”Voisinhan minä muuten, mutta hevoskotkia ei ole Tylypahkassa”, Alex sanoi.
”Voisit vai? Ja miten niin ettei ole?” kysyin.
”Totta kai voisin”, Alex virnisti itsevarmana.
”Lyödäänkö vetoa?”
”Mistä lyödään?”
”Sinä viet minut treffeille Tylyahoon, jos voitan.”
”Ja minä saan jos voitan mitä?”
”Valitse sinä.”
Alexin virne enteili pahaa, kun hän kumartui lähemmäs minua.
”Houkuttelemme kukan ja Suurhännän luutakomeroon”, Alex kuiskasi korvaani.
”Miten minä liityn tuohon?” kysyin ihmeissäni.
”Se vaatii pientä houkuttelua. Otatko vedon vastaan?” Alex virnisti.
”Totta hemmetissä”, puuskahdin.
Paiskasimme kättä ja lähdimme muiden perään virnistellen ja suuntasimme pihamaan ylitse kohti Hagridin mökkiä ja kiellettyä metsää.

Mary:
”Lähemmäs! Te ette muuten nää näitä!” Hagrid huuteli, kun tunti alkoi. Olin juossut suoraan tänne suuresta salista ja onneksi kelmit ymmärsivät pysyä kaukana minusta. Minä olin edelleen raivoissani. Helvetin Alex! Miksi hänen piti vetää väittelyyn mukaan puuskupuhilainen Samuel Jackson, viidennellä puoli vuotta ollut poikaystäväni. Tietysti Alex osasi vetää oikeista naruista, kun kiskaisi Jacksonin mukaan kiistaan. Kirosin mielessäni Jacksonin että Alexin syvimpään mahdolliseen koloon.
”Mary? Kuulitko sinä”? Hagridin ääni sai minut hätkähtämään ja rypistin kulmian kysyvästi.
”Minä kysyin vaan, että voitko sinä helppii mua vähäsen näitten kanssa”, Hagrid toisti. Vilkaisin hänen ohitseen ja nielaisin kalvetessani, kun näin muutamat threstalit.
”Arvasin”, Hagrid myhäili. Minä irvistin arvatessani hiusteni muuttuneen valkeiksi osoitukseksi että näin threstalit. Hagrid kyllä tiesi sen jo aiemmalta vuodelta. Tiesin itsekin kyllä jo, että threstalit näki vain jos oli nähnyt kuoleman. Minä olin. Ja ilmesesti olin edelleen ainut ryhmästämme joka näki threstalit.
”Mitä pitäisi tehdä?” kysyin epäröiden ottaessani askeleen Hagridin valtavaa olemusta kohti.
”Sun tarttee vain taputtaa yhtä näistä, niin toisetkin tajuaa että nää on täällä jo”, Hagrid ohjeisti. Nyökkäsin ja hammasta purren ojensi käteni varovasti kohti yhtä threstalia. Näytin varmasti hullulta. Varovasti pidin kättäni lähellä threstalia, jotta se saisi haistetuksi sitä. Nuuhkaisu ja saatoin koskettaa threstalin luurankomaista kuonoa.
”Nää threstalithan on koulutettuja, ihan kesyjä. Minä näytin nämä teille jo viidennellä, mutta kertaus on opintojen äiti. Mary tässä taputtelee Norbertia, yhtä täällä syntyneistä yksilöistä. Täs ovat lisäksi mun suosikki Tenebrus, sekä Mariel, Winston ja tietysti Ginevra. Tenebrus on teille jo tuttu viidenneltä, kuka muistaa sen?” Hagrid vilkaisi muutamaa ylös nostettua kättä. Hän huokaisi hieman harmistuneena ja viittasi minut sitten palaaman takaisin muiden luokse. Huokaisin helpotuksesta ja virnisti huomaamattomasti Norbert –threstalille. Olin varma että se iski silmää minulle ja virnisti takaisin.

”Kuten te threstaleista tiedätte, niin ne on tosi hyviä suunnistaa. Niitten kanssa et eksy, olit missä tahansa. Vaikka monet uskoo et nää tuo huonoo onnee, niin se ei pidä paikkaansa, ja uskon teidän muistavan tän. Threstalit on hitonmoisia elukoita, ne osaa hommansa olise mikä tahansa”, Hagrid kertoi. Kuulin muutamien tyrskähtelevän ja virnistin itsekin viimeisen lauseen kaksimielisyydelle. Voi tätä ikää.
”Rauhoittukaa ny”, Hagrid mutisi tajutessaan mitä oli sanonut. Emma nosti yllättäen kätensä ja hämmentynyt Hagrid nyökkäsi Emmalle puheenvuoron merkiksi.
”Eikö täällä olekin muitakin taikaolentoja, jotka osaavat lentää?” Emma kysyi. Hagris nyökkäsi.
”Onko täällä esimerkiksi hevoskotkia?” Emma kysyi.
”Niitä ei oo täällä koulussa valitettavasti täl hetkel. Mut niit on tietty ollu, pitäis saada hankittua uusia ku vanhat kuoli viime vuonna”, Hagrid mutisi.
”Mitä minä sanoin Em!” Alex hihkaisi.
”Älä siinä leuhki Al!” Emma tiuskaisi ja asteli minun viereeni etäälle Alexista.

”Te löitte vetoa hevoskotkista?” kysyin ähkäisten kun astelimme portaita pitkin pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa kohti.
”Niin löimme. Ja minä hävisin”, Emma mutisi synkkänä.
”Ja se ei nyt yllättänyt yhtään”, totesin. Emma mulkaisi minua, ja virnistin pahoittelevasti. Olin unohtanut harmini taikaolentojen tunnin aikana ja nyt astelin ilman kiukkua kelmien ja Emman ja Lucian kanssa käytävällä. Minä en taida olla pitkävihainen muita kuin Tomia kohtaan.
”Miten muuten Alex tiesi ettei hevoskotkia ole?” Lucia kysyi.
”Kelmisalaisuus”, Tom vastasi heti Alexin puolestani viereltäni ja virnistäen Lucian ilmeelle.
”Kelmisalaisuus ja kelmisalaisuus. Miksette kerro koskaan mitään meille?” Emma tuhahti.
”Kelmivalat sitovat”, Alex naurahti.
”Kertoisitteko sitten pullonpyörityksessä salaisuutenne?” kysyin.
”Tarjoutuiko Mary juuri pullonpyöritykseen?” Tom yllättyi.
”Taisin tarjoutua. Jos te silloin paljastatte kelmisalaisuutenne”, mutisin.
”Totta kai. Mutta muista, sopimus sitoo molempia osapuolia”, Alex virnisti pahaenteisesti.

”Tervetuloa taas pimeyden voimilta suojautumisen tunnille. Hyvä että neiti Strewottkin on paikalla, sillä minulle on teille nyt varsin erilainen ja merkittävä uutinen”, sir Jonas ilmoitti tunnin aluksi kaikkien asetuttua paikoilleen.
”Jon, kukaan ei käytä enää sanoja ”merkittävä uutinen”, ja sinun pitäisi se tietää”, Nora totesi sir Jonaksen viereltä. Sir huokaisi ja nyökkäsi sisarelleen silmiään pyöräyttäen.
”Ja tämä tässä on Nora Savior, siskoni. Hän kertokoon syyn täällä oloonsa itse, koska näkee näemmä osaavansa itse paremmin kertoa sen”, sir Jonas esitteli ja tuhahti.
”Kaksoissisar, puolitoista tuntia vanhempi kuin Jon. Entinen metamorfaagi ja ammatiltaan ihmissusien metsästäjä, sekä tietysti nykyään puolet PVS opettajastanne. Kutsukaa minua vain Noraksi, minä en välitä noista arvonimistä joita on muutaman vuoden aikana ropissut”, Nora sanoi ja virnisti iloisesti.
”Vau”, oli ainoa sana jonka ryhmä osasi sanoa.
”Toivon mukaan ymmärsitte, sillä en toista sanojani, eikä toista Norakaan. Toivon mukaan jatkossakin ymmärrätte kerralla, mitä minä tai Nora sanoo. Nora hoitaa siis tästä lähin puolet teidän pimeyden voimien suojautumisen opetuksesta tämän vuoden kurssin osalta. Opetustapamme ovat erilaiset, mutta saatte kuitenkin kattavan kokonaisuuden. Onko kysyttävää?” sir Jonas kertoi tarkastellen luokan reaktiota.
”Miksi?” Alex kysyi heti.
”Jonilla on muutakin tehtävää, kuin teidän opettamisenne. Minulla sen sijaan ei ole paljoakaan tekemistä, ja paremman puutteessa tulin tänne Jonin pyynnöstä”, Nora sanoi.
”Tehtävää?” Tom kysyi.
”Salaisuus. Rehtori Verson ja ministeriön välisiä asioita”, sir mutisi.
”Mutta nyt aloitamme opetuksen. Jon painottaa taikoja, minä päättelyä. Teillä on taikojen osaamisen lisäksi oltava myös älliä huomata, koska käytätte mitäkin taikaa. Ette voi vain huiskia ympäriinsä mitä mieleen pulpahtaa, seuraksethan olisivat tuhoisat. Siksipä minä otan käsittelyyni teidän ällinne kasvattamisen. Onko kaikki selvää? Hienoa, aloitetaan teorian kirjaamiselle”, Nora sanoi. Hänen sauvansa heilautuksella taululle alkoi ilmestyä kirjoitusta siistein tikkukirjaimin.
”Kirjasta sivu 26, lukekaa kappale ja kirjatkaa kymmenen perusaatetta taikojen käytössä konflitkitilanteissa”, Nora ilmoitti.
”Siis mitä?” Alex kysyi. Vilkaisin häntä ihmeissäni ja näin hänen olevan ihan tosissaan.
”Niin Stromball, lukekaa ja kirjatkaa. Onko kysyttävää?” Nora sanoi. Tom ja minä tyrskahdimme huomatessamme Noran muistuttavan huomattavasti veljeään puhuessaan samoilla sananparsilla kuin tämä.

Tunti kului ja lopulta Nora käski laittaa muistiinpanovälineet pois.
”Meillä on nyt vartti aikaa, ja opetan teille nyt pienen hyödyllisen loitsun. Läksyksi opettelette sen käytön ja kirjoitatte kymmenen tuuman esseen loitsusta. Sauvat esiin”, Nora sanoi. Vedimme sauvamme taskuista ja odotimme.
”Tarkkana”, Nora mutisi vetäessään oman sauvansa esiin.
Seurasimme tarkasti kuinka Nora teki kärjellään olevan kolmion ilmaan sauvallaan ja survaisi sitä yllättäen sauvansa kärjellä keskelle huudahtaen:
”Artemral!”
Violetti valonsäde syöksähti luokan seinään ja sai sen kimmaltamaan. Yllättäen seinään alkoi ilmestyä kuvia. Seurasin ihmeissäni kuinka seinään muodostui metsäaukea, aukealle liekkejä ja liekkien ympärille taikaolentoja. Ne ääntelivät selvästi kukin omalla äänellään ja joukossa oli myös tavallisia eläimiä. Kuu loimotti taivaalla, mutta aukea oli täysin valaistu useiden liekkien johdosta. Keskellä tätä oli joukko susia, joista yksi seisoi selvästi takajaloillaan.
”Mitä ihmettä?” Alex huudahti.
”Hyödyllinen harhautustaika. Toimii hyvin yllättäen suuressa taistelutilanteessa. No niin, te voitte mennä”, Nora virnisti ja pyyhkäisi seinän tyhjäksi huolettomalla sauvan huitaisulla.

”Kumpi on parempi, Nora vai sir Jonas?” Emma kysyi meidän astellessa lounastunnilla kirjastoa kohti. Kelmit olivat kadonneet jonnekin, jota kutsuivat ”välittömäksi luihuisten ruoan värjäämis ja leijuttamis -operaatioksi ilman opettajien näkemistä” -tehtäväksi. Me kolme suuntasimme kirjastoon animaagiopiskeluja varten.
”Nora tuntuu tietävän asiat, kuten sir Jonaskin. Tosin sir vähän pelottaa minua ainakin”, Lucia sanoi.
”Minä pidän Norasta”, mutisin ja värähdin muistaessani mustan oven, johon sir Jonas oli minut pakottanu.
”Sir Jonas on aurori”, Emma sanoi.
”Miten Nora muuten voi olla entinen metamorfaagi?” minä mietin meidän laskiessa laukkumme erään kirjaston nurkkapöydän luokse.
”Kysy häneltä. Mutta sisarukset tietävät asiansa, parempia opettajia emme S.U.P.E.R –vuodeksi voi saada”, Lucia sanoi hakiessamme kasan jo tutuksi käyneitä kirjoja.
”Mitä muuten luulette, ehdimmekö animaageiksi ennen tämän vuoden loppua?” kysyin alkaessamme selata kirjoja.
”Jos vain pysymme tarkkoina, niin pitäisi sen onnistua”, Emma sanoi raapustaessaan jotakin ruskeakantiseen vihkoonsa, jota oli käyttänyt animaagimuistiinpanovihkonaan alusta alkaen.
”Kuinka tiedämme sitten mihin Edvard viedään täyden kuun aikaan?” Lucia kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.
”Me olemme jo puhuneet tästä. Me kyllä saamme sen aikanaan selville”, Emma puuskahti.
”Ja sitäpaitsi, varmasti toisetkin kelmit tietävät sen”, mutisin.
”Kuinka niin?” Emma kysyi. Pyöräytin silmiäni.
”He ovat kelmejä Em”, Lucia sanoi virnistäen.
”Mitä? Eivät kai? Minä luulin heidän olevan joukko ankanpoikasia, jotka ovat leimautuneet meihin”, Emma virnisti.
”Oikeastiko?” Lucia ihmetteli.
”No mitä oikein luulet? Kuka ei heitä kelmeiksi tunnistaisi?” Emma naurahti. Purskahdimme kaikki nauruun.

Lucia:
Loitsujen tunnilla istuimme jokainen eri puolilla luokkaa, koska Lipetit piti uutta istumajärjestystä opiskelun kannalta parhaimpana. Onnekseni Edvard istui takanani ja saatoin jutella hänen kanssaan Lipetitin huomaamatta. Tällä hetkellä Edvard hieroi hellästi hartioitani.
”Miksi te lensitte ulos kirjastosta?” Edvard kysyi minulta hiljaa virnistäen.
”Pidimme turhan paljon meteliä..”, virnistin katsoen häntä olkani ylitse. Edvard kohautti kulmiaan kysyvästi.
”Nauroimme turhankin lujaa. Emma heitti luulleensa teitä ankanpoikasiksi”, naurahdin.
”Puhuitte kirjastossa meistä? Jopa Mary?” Edvard kysyi yllättyneenä.
”Juu. Niin kävi. Oikeastaan Mary aloitti sen keskustelun”, virnistin. Naurahdimme molemmat. Sipaisin Edvardin leuan kaarta ja hymyilin.
”Minulla on sinulle muuten näytettävää”, Edvard sanoi silmät tuikkien salaperäisyydestä.
”Ai? Mitä se on?” kysyin uteliaana, jatkaen kuitenkin Edvardin kasvojen pientä hivelyä.
”Onko sinulla tänä iltana vapaata? Voin näyttää sen silloin”, Edvard virnisti. ”Ilta tosin voi vähän venyä, Alex on sunnittelut kaikenlaista ohjelmaa.”
”Alexko? Millaista ohjelmaa?” kysyin yllättyneenä.
”Se on salaisuus. Mutta jos muistat Maryn maininneen pullonpyörityksen, niin se liittyy siihen”, Edvard naurahti.

”Nyt tarkoitus on yrittää perusloitsuja, ottakaa parinne kanssa muutama tykinkuula ja käyttäkää niihin perus-siipirdium lentiusa –loitsua”, Lipetit ilmoitti keskeyttäen meidän flirttailuksi muuttuneen keskustelun.
”Haittaako sinua, jos minä ja Lu olemme pari?” Edvard kysyi vieressäni istuvalta Jessicalta.
”Ei haittaa”, Jessica virnisti ja kääntyi Edvardin vierustoverin puoleen. Edvard katsoi minua virnuillen.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Katsopa Marya ja Tomia”, Edvard naurahti matalalla äänellä ja käännyin hieman katsomaan luokan perällä istuvia Marya ja Tomia. Lipetit oli kuin yllättäen laittanut heidät istumana vierekkäin. Rypistin kulmiani ja avasin suuni kysyäkseni mitä erikoista muka siellä tapahtui, mutta sitten huomasin mitä oikein tapahtui.
Tom hiveli Maryn jalkaa!
Vilkaisi Edvardia virnistäen ja huomasin sitten Maryn hiusten värin. Ruusunpunaisen, valkoisen ja keltaisen sekoitus.
”Miten tuokin on mahdollista?” sihahdin Edvardille.
”Samaa minäkin mietin”, hän naurahti. Vilkaisin uudestaan Marya ja huomasin hänen sulkeneen suunsa ja purevan huultaan.
”Mary räjähtää kohta”, virnistin.
”Ehkä, ehkä ei. Mutta nyt hän kuitenkin nauttii olostaa ja kauhistuu sitä”, Edvard virnisti.

Mary:
Olisin voinut vaikka hirttää Tomin! Eikö hänellä ollut lainkaan ajatuksenkulkua? Lähennellä nyt loitsujen tunnilla. Voi Merlin sentään...
”Lopeta Tom”, sihahdin purren huultani.
”Miksi?” Tom kysyi ja arvasin hänen virnuilevan. Irvistin. Tom nautti tästä. Minun härnäämisestäni.
”Lember”, mutisin varoittavasti avaten silmäni varovasti. Tom pysäytti kätensä polvelleni, mutta se tuntui pahentavan oloani.
”Lopetin”, Tom naurahti mulkaistessani häntä murhaavasti.
”Ota se käsi pois”, mutisin.
”Kuulosti melko epäilyttävältä.”
”Se on se kelmiydestä tuleva kaksimielisyys. Ota se käsi pois Lember, tai muuten”, ärähdin hiljaa.
”Tai muuten mitä?” Tom kysyi virnuillen. Vetäisin sauvani taskustani ja osoitin sen kärjellä Tomin silmien väliin. Purin huultani.
”Haluatko kokeilla?” kysyin. Tomin silmät välähtivät haastavasti. Virnistin ja sihahdin loitsun, vaivautumatta sanattomuuteen, huulteni välistä.
”Siipirdium lentiusa.”

Tomin silmät välkehtivät hänen noustessa ilmaan hitaasti. Virnistin ja aloin leijutella Tomia ympäri luokkaa muiden seuratessa sitä virnuillen.
”Neiti Strewott!” Lipetit huudahti, mutta hänen äänensä hukkui kelmien ja Emman ja Lucian nauruun. Jopa Tom itsekin nauroi tälle, ja huomasin itsekin liittyneeni nauruun hihitykselläni.
”Laskekaa Lember heti alas Strewott!” Lipetit huudahti. Vilkaisin Tomia, ja hän nyökkäsi minulle virnistäen. Kohautin kulmiani ja lopetin loitsun. Tom rysähti suoraan pulpettinsa päälle.
”Ehkä uskon sinua”, Tom naurahti minulle Lipetitin alkaessa saarnata meille vastuuttomasta käytöksestä ja vaaratilanteen luomisesta.

Tunnin päättyessä sekä minulla että Tomilla oli seuraavan päivän illaksi jälki-istuntoa (meillä oli sinä iltana valitettavasti partiointi, niin jälki-istuntoa ei voinut pitää sinä iltana), tehtävänä olisi liemikaapin puhdistaminen Kuhnusarvion valvomana. Sekä tietysti kymmenen pisteen menetys osui meille, mutta eivät ne saaneet sisälläni kuplivaa riemua Tomin leijutuksesta poistumaan.

Emma:
Viimeistenkin tuntien päätyttyä minä rynnistin samantien liemiluokasta kadonneen Rastatukan perään. Kelmit olivat tunnilla onnistuneet leijuttamaan hänen päähänsä pullollisen paiselientä, ja suurten paiseiden ilmestyessä Rastatukan iholle oli Kuhnusarvio lähettänyt hänet sairaalasiipeen. Alexin ja muiden huudahduksiin en virkonut mitään, kiirehdin vain portaat ylös ja rynnistin kohti sairaalasiipeä. Rastatukan kohtalo ei minua kiinnostanut. Päähäni oli kehkeytynyt suunnitelma muutaman päivän aikana, suunnitelma josta muut eivät tienneet mitään. Nyt aioin toteuttaa sen, se tosin vaatisi että löytäisin Rastatukan niin nopeasti kuin mahdollista.

”Kukas se siinä, ettei olisi vain veljeni oma pikku tyttöystävä?” ilkeä ääni jähmetti minut eteisaulaan. Käännähdin ja kohtasin Alexin veljen, Reguluksen katseen.
”Yksi, en ole Alexin tyttöystävä. Kaksi, miksi ihmeessä edes vaivaudut puhumaan minulle?” tiuskahdin.
”Ei tarvitse suuttua Anders. Minulla on sinulle sitäpaitsi asiaa”, Regulus naurahti ja asteli nojailemansa seinän luota eteeni.
”Millaista asiaa luihuisella voisi minulle olla?” tuhahdin.
”Sellaista, josta ei parane puhua täällä. Tule, mennään rauhallisempaan paikkaan”, Regulus virnisti ja nosti kätensä olalleni.
”Luutakomeroon en tule kanssasi. Ja miksi edes puhut noin tuttavallisesti”, sanoin ravistaen hänen kätensä pois. Katselin Regulusta pistävästi, ja valitettavasti minun oli tunnustettava, että hän muistutti todenteolla Alexia. Hiukset vain olivat eriväriset ja silmien katse ilkeämpi. Tuo ei ole Alex, vaan luihuinen, muistutin itseäni. Regulus katseli minua virnuillen, kuin arvaten ajatukseni. Hän ei vastannut kysymykseeni, vaan lähti astelemaan edelläni ulos linnasta. Seurasin huokaisten hänen perässään. Aavistin pahaa.

Mary:
”Mihin Emma oikein katosi?” Alex ärähti palatessaan meidän luoksemme. Me muut olimme matkalla kohti Rohkelikkotornia, mutta hän oli mennyt toiseen suuntaan yrittäen saavuttaa liemiluokasta nopeasti kadonneen Emman. Ilmeisesti epäonnistuen siihen.
”Et löytänyt häntä?” Tom kysyi.
”Miksi muuten tässä yksinäni olisin, tollo?” Alex tuhahti.
”Mihinköhän hänellä oli kiire”, Lucia pohti.
”Kuka Emmasta nyt tietää. Antaa hänen olla rauhassa”, Simon virnisti, mutta vakavoitui Alexin mulkaistessa häntä.
”Alex, en tiennyt sinun välittävän noin paljon Emmasta”, sanoin.
”Minä välitän hänestä ihan vain hänen turvallisuutensa vuoksi. Huomasin nimittäin liemitunnilla veljeni katselevan häntä”, Alex tuhahti.
”Ai myönnät hänen olevan veljesi?” Edvard ihmetteli.
”Heko heko. Pakko ehkä, koska hänen nimeään en suostu sanomaan ja olisi hullua sanoa aina Stromball. Kuin puhuisin itsestäni”, Alex murahti.
”Sinähän tuitulla päällä olet Pörröharja. Mikä voisi lohduttaa sinua?” Tom ihmetteli.
”Lohduttaa?” Alex ihmetteli.
”Piristää hän tarkoitti”, Simon virnisti.
”No esimerkiksi sen tietyn jutun esiinottaminen Keltasilmä”, Alex virnisti silmissään pilke, joka kertoi hänen keksineen jotain.
”Älä viitsi Pörröharja, se tietäisi sitä, että Maryn ja Lucian pitäisi hylätä meidät”, Tom huokaisi.
”Ja sekös meitä harmittaisi”, mutisin puoliääneen. Lucia virnisti minulle hampaat välkkyen. Pyöräytin silmiäni.
”Mitä väliä? Emma on tärkeämpi kuin sinun ja kukan suhteen kehittyminen Suurhäntä”, Alex tuhahti.
”Meillä ei ole kehittyvää suhdetta Alex”, sanoin.
”Niin niin, ei ole ei”, Alex mutisi ja tuijotti haastavasti Simonia. Tämä nyökkäsi huokaisten.
”Loistavaa. Puolikorva ja Suurhäntä toivon mukaan malttavat seurata meitä tiedätte-kyllä-minne”, Alex virnisti ja erkani joukosta Simonin kanssa.
”Me sitten joudumme lähtemään. Nähdään myöhemmin”, Edvard huokaisi.
”Toivon mukaan Alex ei ole keksinyt mitään järjetöntä”, Tom murahti heidän lähtiessä Alexin ja Simonin perään.
”Meidät sitten jätettiin kaksistaan”, Lucia totesi silmät tuikkien. Rypistin kulmiani kiinnittäen nyt huomiota kunnolla Luciaan.
”Lu, oletko varma ettei vielä ole aika sille?” kysyin.
”Ei tietenkään ole. Sanon kyllä sinulle sitten, älä huoli”, Lucia huokaisi ja lähdimme vaitonaisina jatkamaan matkaamme.

Emma:
”Mihin sinä hevoskotka sentään minua olet viemässä?” ärähdin, kun huomasin Reguluksen lähteneen kasvihuoneilta järveä kohti.
”Rauhallisin paikka koko linnassa on haudalla. Ja siellä ei voi tapella”, Regulus vastasi.
”Ihan kuin se teitä estäisi”, tuhahdi.
”Keitä ”teitä” tarkoitat? Stromballeja vai luihuisia?” Regulus naurahti.
”Mietipä sitä ihan rauhassa. Minä haluan vain selvittää tämän nopeasti, siinä se”, mutisin. Regulus vain naurahti ja jatkoi matkaansa tihentäen kuitenkin askeliaan. Mutisten itsekseni nopeutin omia askeliani. Pian pysähdyimmekin valkean haudan luokse, ja Regulus viittasi minut istumaan yhdelle haudan luone olevista penkeistä.
”Ja nyt varmaan voit sanoa sanottavasi?” kysyin istuessani kädet puuskassa. Regulus pyöräytti silmiään istuessaan viereeni.
”Te varmaankin luitte sen uutisen Päivän Profeetasta eilen?” hän kysyi.
”Minkä uutisen tarkalleen ottaen? Alexin lähdönkö?” kysyin.
”No, senkin. Tarkoitin sitä uutista, missä kerrottiin siitä Pimennon murhasta”, Regulus sanoi.
”Mitä luulet? Koko salihan puhui siitä, vai olitko liian uppoutunut luihuiskavereihisi huomataksesi sitä?” virnistin.
”Kysyinpähän vain. Et huomannut mitään erikoista siinä?” Regulus kysyi.
”Miksi kysyt minulta tuollaisia?” kysyin.
”Ihan vain siksi, koska tämä liittyy siihen varsinaiseen asiaani”, Regulus sanoi.
”Niin varmaan. Miten Pimennon murha voisi liittyä asiaasi minulle?”
”Se selviää kyllä. Vastaa nyt, huomasitko mitään erikoista?”
”En. Alex luki heti perään sen hänen lähdöstään kertovan uutisen, joten unohdin aika nopeasti sen murhan.”
”Arvattavasti.”
”Mitä tuollakin tarkoitit?”
”En mitään, en yhtikäs mitään. Sinä taidat pitää veljestäni?”
”Miten sekin tähän muka liittyy? Ja miksi edes kysyt?” tuhahdin purren huultani.
”Koska se saattaa ratkaista kaiken”, Regulus naurahti.
”Lopeta kierteleminen, tiedät että inhoan sitä”, murahdin.
”Ai sinä muistat meidän kahden kokeilun silloin kolmannella?”
”Se ei kuulu tähän. Olethan pitänyt lupauksesi siitä?”
”Totta kai. En minä riko lupauksiani, vaikka niin tunnutaan kuvittelevan luihuisista.”
”Syystäkin. Mutta miten muka minun suhtautumiseni Alexiin liittyy mitenkään asiaasi?”
”Pyysit lopettamaan kiertelyn, joten sanon suoraan. Sinä olet vaarassa.”
Hiljenin. En kyennyt kuin tuijottamaan ihmeissäni Regulusta.
”Etkö sano mitään?” Regulus kysyi. Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
”Miten muka minä voisin olla vaarassa?” kysyin.
”No, näin vanhempasi kesälomalla meidän kotimme lähellä”, Regulus kertoi.
”Siis mitä? Et varmana”, hätkähdin.
”Kyllä vain. En itsekään uskonut sitä todeksi”, Regulus sanoi.
”Miten edes tunnistit muka heidät minun vanhemmikseni?” kysyin.
”Olen sattumoisin pyörinyt hieman teidän kulmillanne ja sattunut näkemään vanhempasi. Ihastuttavia, tosin meidän porukat suhtautuivat hieman toisinpäin heihin”, Regulus sanoi.
”Sanoitko juuri vanhempiani ihastuttaviksi?”
”Sanoin. Mutta kuule, vanhempani näkivät heidät. Ja tiedän kyllä isäsi olevan jästi. No, porukat eivät oikein pitäneet jästin olemisesta meidän kulmilla joten he lähettivät muutaman tyypin heidän peräänsä.. Mikä sinulle nyt tuli Em?” Regulus hätkähti käyttäen vahingossa lempinimeäni. Ravistin päätäni ja mulkaisin häntä.
”Miten minun vanhemmilleni kävi?” kysyin purren huultani ja yrittäen tasata hengitykseni.
”Ei mitenkään vakavasti. Katukissa ehti varoittaa heitä ja äitisi onnistui kaikkoontumaan isäsi kanssa ajoissa. Mutta porukat ehtivät tunnistaa heidät sinun vanhemmiksesi, ja kuulin ennen kouluun lähtöä heidän suunnittelevan iskua teille kotiin”, Regulus kertoi.
”Miten minä muka tuon kautta olen vaarassa Regulus?” sihahdin.
”Vanhempani pyysivät että minä hoitelisin sinut”, Regulus totesi. Jähmetyin ja huomasin nyt meidän kahden olevan melko lähellä toisiamme.
”Em, sinun täytyy uskoa minua. Minä en aio totella heitä. Mutta kun he huomaavat sinun olevan elossa ja kunnossa... Voi käydä pahemminkin. Suosittelisin siis äkkiä toimimaan ja päättämään suhtautumisesti Alexiin, koska se muuttaa tilannetta. Huolimatta petturuudestaan vanhempani eivät vahingoita Alexia”, Regulus sanoi nostaen kätensä olalleni.
”Eli sinä tarkoitat, että minun täytysi alkaa seurustella Alexin kanssa?” kysyin.
”Jotakuinkin niin”, Regulus naurahti.

Samassa etäämpäänä syöksyi valonsäde, joka lennätti meidät kaksi alas penkiltä muutaman metrin päähän toisistamme. Käännähdin ja huomasin Alexin rynnistävän meitä kohti sauva kädessään. Muut kelmit seurasivat häntä hieman etäämpää, mutta kuitenkin ollen paikalla.
”Alex!” huudahdin samalla kun Regulus nousi jaloilleen. Alex pysähtyi minun viereeni ja katsoi pistävästi kaksoisveljeään. Regulus katsoi takaisin ja heidän välillään pystyi tuntemaan sähköisyyden.
”Alex, Regulus, älkää viitsikö”, sanoin noustessani seisomaan.
”Ai sinä kutsut häntä nykyään Regulukseksi?” Alex tuhahti.
”Ihan kuin et sitä tietäisi, miksi. Helpompi kutsua etunimeltä kuin sukunimeltä. Eikä hän sinun veljenäsi ole koskaan sopinut minun päähäni kunnolla”, mutisin. Huomasin muiden kelmien jääneen etäämmäs, tarkkailemaan tilannetta. Hienoa, he jättivät sen sitten minulle.
”Anders sitten muistaa varoitukseni. En halua tahrata itseäni sillä, että satutan sinua Alex”, Regulus sanoi yllättäen minutkin.
”Ai et halua satuttaa minua? Mitä sinulle on tapahtunut?” Alex tuhahti.
”Alex”, mutisin, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.
”Tajusin, että kaikesta huolimatta me olemme veljiä. Vaikka sinä petitkin sukumme, en tahraa sitä tappamalla sinua”, Regulus tuhahti.
”Et uskalla”, Alex sanoi.
”Myönnetään. Ei ole mikään hyvä puoli tulevaisuuden kannalta, jos tapan koulussa oman veljeni”, Regulus naurahti.
”Mene sitten. Äläkä enää kaappaa tuolla tavalla Emmaa”, Alex murahti.
”Selvähän se. Sain varoitettua häntä”, Regulus sanoi ja katsoi minua. Nielaisin huomatessani hänen katseensa muuttuneen siitä tavallisesta kylmästä lämpimämmäksi. Kirosin itseäni. Regulukselle oli siis kehittynyt tunteita minua kohtaa kolmannella, vakavempia kuin mitä hän oli väittänyt.

Mary:
Kelmien ja Emman palatessa jokin heidän katseissaan esti minua ja Luciaa kyselemästä. Vaikka kyllä meidänkin kahden  katseissa taisi olla jotain, koska Emma oli samantien meitä katsottuaan Lucian kimpussa. Vain vaivoin saimme hänet pitämään suunsa kiinni. Vaihdoimme Emman kanssa katseita, kun Lucia oli käpertynyt Edvardin kylkeä vasten. Lucia tarvitsi jo nyt kuukausittaista annostaan, mutta hän ei vain myöntänyt sitä.
”Mitä meillä on tänään ohjelmassa?” Simon kysyi tavalliselta paikaltaan lattialta, pehmeältä punamatolta.
”Läksyjä. Minulla ja Tomilla myöhemmin partiointi”, sanoin.
”Onko meillä edes huomiseksi läksyjä?” Tom kysyi.
”On ja paljon. Et ole huomannut, että huomenna on lähes samoja aineita kuin tänäänkin?” Lucia virnisti.
”En minä sellaisiin kiinnitä huomiota”, Tom huokaisi.
”Meillä kahdella on muutama tunti aikaa tehdä läksyt, ennen partioinnin aloitusta. Ja minä ainakin haluan palauttaa ne ajoissa”, sanoin kaivaessani kasan pergamenttia laukustani.
”Parasta meidän muidenkin ehkä paneutua kerrankin läksyihin”, Edvard sanoi vetäessään kirjansa esiin.
”Yhteistyöllä tehtävätkin tehdään nopeasti”, Simon virnisti. Pyöräytin silmiäni ja heitin jokaiselle muutaman pergamentin palasen.
”Ilmeisesti sitten teemme niin”, sanoin.
”Totta kai. Mikä loitsu se Noran opettama oli?” Lucia naurahti.

Tunnit kuluivat nopeasti. Läksytkin saimme ennätysnopeasti tehtyä yhdessä, vaikka vastaukset olivatkin meillä kaikilla melko samanlaiset. Mutta ainakin meillä nyt oli aikaa muuhunkin kuin kouluun, kuten Alex sen muotoili.
”No mitä muuta me sitten voisimme tehdä?” Tom virnisti nojatuolistaan Alexille.
”Vaikkapa räjähtävää näpäytystä!” Alex virnisti.
”Ei kai...”, huokaisin.
”Ja ensimmäisenä areenalle astuvat siis kukka ja Keltasilmä”, Alex julisti vetäessään kortit esiin.
”Miksi juuri me? Ja miksi kahdenpelinä?” Simon vingahti.
”Koska kukka täytyy saada heti peliin, ettei hän lähde karkuun. Ja sinä olet yleensäkin paras kaksinpelissä Keltasilmä”, Alex virnisti asettaessaan kortit pöydälle. Pyöräytin silmiäni.
”Peli alkakoon!” Alex huudahti Simonin noustessa polvilleen pöydän ääreen.

Lopultahan siinä kävi niin, että minä ja Tom muistimme partioinnin vasta kun Edvard pyysi Luciaa mukaansa näyttääkseen hänelle jonkin asian.
”Nyt lähdössä käytäville? Pitäisikö ottaa pisteitä tästä, Puolikorva?” Tom virnisti Edvardin ja innostuneen Lucian astellessa muotokuva-aukolle.
”Ei tietenkään, koska te ette saa meitä kiinni. Vai mitä?” Edvard virnisti poistuessaan oleskeluhuoneesta Lucian kanssa.
”Kymmenen minuuttia aikaa!” Tom huudahti ja virnisti minulle.
”Tämän kerran”, mutisin.

Emma:
Maryn ja Tominkin kadottua minä ja Alex vetäydyimme poikien makuusaliin Alexin pyynnöstä. Hänen katseensa kertoi syyn siihen. Hän halusi puhua siitä, mitä Regulus oli tarkoittanut varoittaneensa minua. Tukahdutin huokaukseni astuessamme makuusaliin ja lysähdin automaattimesti oven vieressä olevalle Alexin pedille. Olkiaan kohauttaen Alex istahti Tomin sängyn päälle. Hetken katsoimme toisiamme vaitonaisina.
”Sinä ja Regulus?” Alex kysyi.
”Kolmannella. Vedon vuoksi”, sanoin.
”Minkä vedon?” Alex kysyi.
”Minä ja Mary löimme jostain ihmeen syystä vetoa siitä, kumpi saisi ensimmäisenä poikaystävän. Kuten sanottua, minä voitin vedon helposti”, virnistin.
”Miksi juuri Regulus?” Alex tuhahti.
”Hän sattui olemaan silloin ainut poika, joka vähänkin kiinnosti tyttöjä. Luihuinen, sinun kaksoisveljesi, tylyn oloinen... Sellainen tuntui silloin kiinnostavan tyttöjä.”
”Miten muka se vaikutti siihen, että hän oli minun kaksoisveljeni?” Alex hätkähti.
”Kaikki tytöt ovat ihastuneet sinuun jollain tasolla. Reguluksen kautta ajateltiin, että päästäisiin sinua lähemmäs”, naurahdin.
”Vai niin. Mutta miten sinä ja Regulus..?”
”Päädyimme yhteen? Ei hajuakaan. Satuimme vain tapaamaan silloin ensimmäisellä Tylyaho –viikonlopulla Sekossa ja se vain tapahtui. Ei se mitään vakavampaa ollut, kunhan vain olimme sen reissun ajan ja siitä kuukauden eteenpäin. Sitten se vain loppui”, kerroin.
”Kuukauden? Enkä minä tiennyt siitä mitään?” Alex ihmetteli.
”Olit silloin kiinnostunut kovastikin Terry Rickmannista, siitä korpinkynnestä. Muistatko?” virnistin.
”Ehkä.”
”Niinpä tietysti.”
Naurahdimme molemmat ja vaivuimme taas hiljaisuuteen.

Mary:
Häädimme Tomin kanssa onnistuneesti muutamasta luutakomerosta ja yhdestä luokkahuoneesta harhateille ajautuneita oppilaita. Tai niin Tom ainakin virkkoi astellessamme kohti tähtitornia.
”Harhateille ajautuneita? Mistä tuollaisenkin sanan keksit?” virnistin.
”No, sitä tunnutaan käyttävän kun puhutaan sivistyneemmin”, Tom sanoi.
”Silti. Sinun suustasi se kuulosti epäilyttävältä”, sanoin.
”Kelmiys alkaa tarttua sinuun Mary.”
”Se pelottaa minua. Mutten kyllä pane sitä pahaksenikaan.”
”Mitä tuolla tarkoitat?”
”No, seitsemännen vuoden kuuluu olla unohtumaton. Ja siitä tulee unohtumaton tämän vuoksi, minusta on tullut kelmien ystävä”, naurahdin.
”Ei se paha juttu ole”, Tom sanoi.
”Ei olekaan, vaan yllättävää”, virnistin. Tom virnisit itsekin.
”Mitä jos tekisimme poikkeuksen ja tarkistaisimme tähtitornin viimeiseksi?” Tom ehdotti.
”Lucian ja Edvardinko takia?” kysyin.
”Osittain. Mutta onhan se ihan vaihteluakin”, Tom virnisti.
”No, jos tarkistetaan ensin vaikka muodonmuutoskäytävä, ja kierretään sieltä ylemmäs?” ehdotin.
”Sopii täydellisesti, yllätetään McGarmiwa ja Voro”, Tom naurahti.
”Mitä tuollakin muka meinaat?”
”Heillä täytyy olla jotain juttua..”
”Keksi omasta päästäsi. McGarmiwa ja Voro? Voi Merlinin parta sinun mielikuvituksesi kanssa.”
”No, yritystä ainakin sillä on.”
”Todellakin.”

Lucia:
”Mihin Kirken nimeen me olemme menossa Edvard?” ähkäisin kompastuessani kymmennen kerran muhkuraan. Kävelimme jo kolmannen eri salakäytävän lävitse, eikä minulla ollut enää kuin hämärä aavistus siitä missä oikein olimme. Edvard oli kumartunut Simonilta saamansa pergamentin palan ylle, eikä vastannut kysymykseeni.
”Edvard?” kysyin.
”Kohta perillä”, oli ainoa vastaus jonka sain, tosin virneen kera. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Jatkoimme matkaamme.

Astuimme jollekin hämärälle käytävälle, en ollenkaan tiennyt missä nyt olimme. Mutkikkaat salakäytävät olivat saaneet jopa minun yliherkän suuntavaistoni sekaisin.
”Tarkkana nyt Lu”, Edvard varoitti yllättäen. Vilkaisin jalkoihimme ja huomasin Edvardin jättävän yhden askelman väliin portaissa, joille hän astui. Seurasin perässä astuen itsekin portaan ylitse ja samassa huomasin meidän olevan sysipimeässä ja ahtaassa tunnelissa. Nielaisin kuuluvasti. En pitänyt pimeästä, se ei koskaan luvannut hyvää ainakaan minulle. Pimeys vain vahvisti tietoa siitä, että eläväinen Edvard oli edessäni... Purin huultani ja painoin mieleen nousseet ajatukset pois. Ei tässä, ei nyt. Huomasin ajatusteni alkaneen harhailla ja aloin itsepäisesti keskittyä Edvardin seuraamiseen hänen lähtiessä liikkeelle. Valitettavasti vilkas mielikuvitukseni, joka oli vilkkaimmillaan tähän aikaan, kuvitteli seinille kaikenlaisia hirviöiden kuvia, jotka tuntuivat hyppäävän kimppuumme. Irvistin ja tarrauduin Edvardiin.
”Lucia? Mitä nyt?” Edvard hätkähti pysähtyen siihen paikkaan missä olimme.
”Ei mikään. Mielikuvitus vain temppuilee”, mutisin, mutten päästänyt irti hänen kädestään.
”Pelkäätkö sinä pimeää?” Edvard kysyi varovasti pienen hiljaisuuden kuluttua. Painoin pääni hänen selkäänsä vasten ja nielaisin.
”Älä pelkää, täällä ei ole mitään vaarallista”. Edvard virnisti.
”Älä ole niin varma.. Oletko vai ollut täällä ennenkin?” kysyin.
”En”, Edvard naurahti. Samassa hän sytytti sauvansa päähän kirkkaan valon ja irroitti kätensä lempeästi kädestään. Hän kääntyi katsomaan minua hymyillen ja näytti kädessään olevaa pergamenttia.

”Katso”, Edvard sanoi näpäyttäen pergamenttia sauvallaan. Henkäisin kun näin kartassa olevan ykistyiskohtainen Tylypahkan kartta. Edvard oli taitellut kartan niin, että sen keskellä näkyi kolme käytävää vierekkäin, joista kaikkein kapeimmassa oli kaksi pistettä ja niiden yllä meidän nimemme.
”Miten tuo on mahdollista?” kysyin katsoen Edvardin välkkyviä silmiä.
”Tästä kiitos kuuluu ensimmäisille kelmeille, Sarvihaaralle, Anturajalalle, Kuutamolle ja Matohännälle”, Edvard kertoi.
”Miten te olette saaneet tuon itsellenne?” kysyin. Edvard virnisti.
”Kelmeiltä tämä ajautui Weasleyn kaksosille, heiltä Harry Potterille. Hän jätti tämän kartan linnaan ja Simon löysi sen kolmannella. Hyödyllinen se on, varsinkin nyt”, Edvard sanoi. Vilkaisin uudestaan karttaa ja rypistin kulmiani huomatessani leveimmässä käytävässä joukon pisteitä ja nimiä.
”Vincent Goyle, Oliver McMahon, Erich Harris, Regulus Stromball ja Jerry Oliver? Ja heidän keskellään...Henry Eriksson?” luettelin rykelmässä olevat nimet. Edvard hätkähti ja sihahti itsekseen ”Mitä helvettiä..” katsoessaan itsekin rykelmää.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Helvetin helvetti, kuvittelin Henryn olevan sängyssään. Nyt mennään nopeasti, näet miksemme oikein luota noihin luihuisiin”, Edvard sanoi. Hän tarttui minun käteeni ja alkoi vetää minua kiireesti käytävää pitkin melko nopeaa vauhtia.
”Tämänkö takia me tulimme tänne Ed?” kyysin juostessamme puolijuoksua.
”Osittain. Ensisijaisesti halusin ottaa selvää mihin Rastatukka oli menossa. Ei ole normaalia, että hän onnistuu noin helposti välttämään valvojia. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että hänellä on ollut apujoukkoja”, Edvard hengähti. Vauhtimme koveni ja samassa törmäsin hänen selkäänsä vasten pysähtyessämme yllättäen.
”Kuuntele tarkkaan”, Edvard kehoitti painaessaan korvansa tummaa kiviseinää vasten- Seurasin uteliaana hänen esimerkkiään. Kova ja kylmä kiviseinä tuntui epämukavalta, mutta kauheammaksi oloni sai se, mitä kuulin luihuisporukan puhuvan.

Mary:
”Tom?” kysyin, kun Tom pysähtyi yllättäen. Hän heilautti kättään ja kallisti päätään, kuin kuunnellen jotain ääntä tarkemmin. Rypistin kulmiani. Itse en ollut kuullut mitään, enkä kyllä sen puoleen nähnytkään sauvojemme valossa.
”Mitä nyt?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hys! Kuuntele”, Tom kuiskasi. Huokaisin ja suljin silmäni keskittyen kuuntelemiseen. Sydämenlyöntieni ja hengitykseni äänten joukossa kuulin selvästi jotain, mikä ei kuulunut sinne.

Puhetta. Tömähdys. Vaimennettu huudahdus.

Silmäni rävähtivät auki tunnistaessani huudahtajan. Tom katsoi minua kirkkain silmin.
”Kuulitko sen?”
Nyökkäsin ja purin huultani.
”Tunnistitko puhujat?”
”En, mutta huudahtajan kyllä”, mutisin. Tom viittoili minua tulemaan lähemmäs. Astuin askeleen ja Tom vetäisi minut hartioistani vasten seinää. Hän piti minut aloillani ja tunsin kiukun täyttävän itseni.
”Tom”, murahdin. Hän kuitenkin vain virnisti ja painoi leukansa olkapäälleni.
”Jos tämä on yksi lukuisa keino lähentetylle..”, ärähdin, mutta samassa Tom peitti suuni kädellään.
”Kuuntele nyt”, Tom naurahti.
”Suljin silmäni uudestaan ja yritin tunkea pois mielestäni Tomin läheisyyden.

Nyt kuulin tarkemmin sanoja. Silmäni rävähtivät kokonaan auki tunnistaessani yhden puhujista. Riuhtaisin itseni Tomin otteesta ja vetäydyin etäämmäs seinästä. En voinut uskoa kuulemaani, mutta miten omat korvani voisivat pettää minut?
”Mitä hittoa Jerry tekee tuolla?” sihahdin. Tomin kasvot olivat jähmettyneet ja hän oli painanut korvansa seinää vasten.
”Hitto sentään kun Puolikorva otti sen kartan”, Tom mutisi kuunnellessaan seinän takana olevia puhujia tummin silmin.
”Mitä siellä oikein tapahtuu?” kysyin turhautuneena, sillä arvasin Tomin tietävän tarkalleen mitä seinän takana tapahtui ja miten Jerry liittyi siihen. Tom katsoi minua.

Lucia:
”Tämä on paha juttu. Todella paha”, Edvard mutisi.
”Kuinka niin?” kysyin.
”Koska Tom on tuolla toisessa käytävässä, niin hän varmasti haluaa puuttua tapahtuvaan. Ja Mary ei tule pitämään näkemästään, ei todellakaan”, Edvard sanoi.
”Mitä? Tom ja Mary tuolla? Mitä me voimme tehdä?” hätkähdin.
”Voimme vain seurata tapahtumia ja toivoa parasta”, Edvard mutisi huokaisten.

Mary:
”Siis mitä?” kiljahdin ja Tom peitti kiireesti suuni.
”Ole nyt hiljempaa. Meidän täytyy yllättää heidät, Henrylle ei saa käydä mitään”, Tom sanoi kiireesti. Vetäisin hänen kätensä pois ja katsoin häntä murhaavasti.
”Miten voit väittää sellaista Jerrystä?”
”Rastatukan kaverit ovat sellaisia. Valitettavasti seura yleensä tekee kaltaisekseen.”
”Ei Jerry ole sellainen, ei varmana ole.”
”Kuinka voit olla niin varma? Miten selität sitten tuon?” Tom mutisi ja osoitti seinää tarkoittaen sitä, mitä sen takana tulisi ihan pian tapahtumaan.
”Mitä siellä edes tulee tapahtumaan?” kysyin.
”No kuuntele nyt todella.”

Tom painoi korvani seinään ja nyt sain selvän sanoista. Kalpenin lakanankalpeaksi ja niin tekivät myös hiukseni.
”Ymmärrätkö nyt?” Tom kysyi. Purin huultani.
”Mitä me teemme?” kysyin hiljaa.
”Puutumme tuohon tietysti”, Tom sanoi.
”Miten tuo ei yllättänyt minua yhtään.”
”No ei pitäisi edes tuottaa vaikeuksia arvata mitä teemme. Haluatko estää Rastatukkaa tekemästä sitä Henrylle, mitä sitten katuisi lopun elämäänsä jos hän edes voi katua?”
”Henrylle? Henry Erikssonille?”
”Jep, juuri hänelle. Etkö muka sanonut tunnistaneesi huudahtajan?”
”Tunnistin epävarmasti.”
”Menoksi sitten, aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Miten tyhmältä tuo kuulostikin sinun suustasi.”
”Totta kai se kuulosti, sen verran kulunut lause.”

Lähdimme juoksemaan vilkaistuamme toisiamme käytävän toista päätä kohti. Siellä oli ovi, jonka toivoin hartaasti olevan auki.
”Keitä muita siellä oikein oli?” kysyin meidän ohittaessa muutamia tauluja.
”Ainakin Jerry ja Henry. Luulisin siellä olevan myös perusluihuisjengi, Stromball, Goyle, McMahon ja Harris. Ja todellakin luulisin näin”, Tom mutisi.
”Mitä me oikein teemme sitten?”
”Yritetään riistää sauvat ensinnäkin pois. Muuta on vähän vaikea ruveta tekemään.”
”Taidat tietää mitä pitää tehdä.”
”Kelmien kanssa on tullut tehtyä joskus. Tainnutetaan heidät myös, niin eivät aiheuta ongelmia.. STOP!”

Pysähdyimme nopeasti ja Tom nojasi kädellään ovea vasten. Tasasin epätoivoisesti hengitystäni ja pulssiani yrittäen muistella mitä edellisinä vuosina oli tälläisistä tilanteista kerrottu pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla.
”Toisen pitää suojata meistä”, mutisin muistaen mitä ohjeita olimme saaneet. Tom vilkaisi minua.
”Sinun on parasta hoitaa se. Osaat ne meistä kahdesta parhaiten.”
”Menoksi sitten”, nyökkäsin puhaltaen keuhkoni tyhjäksi. Virnistäen Tom työnsi ovea.
Se ei auennut.
”Helvetin helvetti!” Tom murahti ja työnsi kovempaa.
”Alohomora!” mutisin osoittaen lukkoa sauvallani. Tom kokeili uudestaan ovea, mutta se ei avautunut.
”Suoja- ja lukkoloitsu samassa. Tietysti Harrisin tekosia”, Tom mutisi vilkaistuaan lukkoa tarkemmin. Hän painoi päänsä ovea vasten ja sulki silmänsä mutisten itsekseen niin, etten minä kuullut hänen sanojaan. Tarkastelin ovea vaitonaisena ja huomasin sen olevan melko suuri, mutta kuitenkin aika löysästi kiinni saranoissaan.
”Väistä Tom”, mutisin ja astuin taaemmas.
”Mitä sinä nyt oikein aiot?” Tom kysyi perääntyen etäämmäs ovesta. Osoitin sauvallani ovea ja huudahdin: ”Pommijo!”
Ovi räjähti suurella voimalla saranoiltaan ja jouduimme keskelle pölypilveä.
”Muistakin, sinä suojaat sitten!” Tom huudahti ja hypähdimme samaa aikaa reiän kautta toiselle käytävälle.

Seisoimme pölypilvessä, mutta näimme silti käytävän toisessa päässä olevan Henryn selvästi, luihuisjoukon piirittämänä. Huomasin Jerryn seisovan etäisimpänä joukosta, epävarmana ja selvästi inhoten koko tapahtumaa. Olin huokaista helpotuksesta, mutta samassa huomasin muiden luihuisten huomanneen meidät. (Emma: No ehkä koska räjäytitte melkein puoli käytävää.) Sauvat nousivat nopeasti kärjet meitä kohdin kohdistettuina. Nielaisin ja vilkaisin virnuilevaa Tomia.
”Valmiina?” Tom kysyi vastatessaan katseeseeni.
”Niin hyvin kuin vain voin”, mutisin.
”Karkotaseet!” Tom huudahti riistäen sauvan Goylen kädestä. Samassa lähdimme juoksemaan ja luihuisten loitsut sinkoutuivat meitä kohti.
”Varjelum!” huudahdin ja sain torjuttua ensimmäisen loitsuaallon kilvelläni.

Lucia:
”Nyt se alkoi”, Edvard mutisi. Nyökkäsin. Kuulin kyllä käytäväämme kantautuvat huudot ja suhinat, jotka syntyivät loitsujen sinkoutuessa käytävällä. Tiesin kuitenkin, että minun täytyi pitää rooliani tavallisesta ihmisestä, joten katsoin Edvardia.
”Oletko varma?” kysyin. Hän virnisti ja näytti minulle karttaa. Tomin ja Maryn pisteet olivat nyt leveimmässä käytävässä, ja ne kulkivat nopeaa vauhtia kohti luihuisrypästä. Tukahdutin virneeni. Olin kyllä tuntenut ja kuullut räjäytyksen.
”Seinä on yllättävän ohut”, Edvard sanoi painaessaan korvansa seinään. Painoin omankin korvani kovaa kiveä vasten ja kuulin saman kuin mitä äskenkin, nyt vain tarkemmin.
”He ovat vielä sentään hengissä”, Edvard naurahti.”Mutta millaisessa kunnossa he mahtavatkaan olla..”
”Se on helppo selvittää”, sanoi ja painoin molemmat kämmeneni seinää vasten. Sihahdin yhden ainoan sanan ja samassa näin suljettujen silmäluomieni lävitse aina viereiseen käytävään. Pystyin nyt seuraamaan tapahtumia kuin olisin itse siellä. Virnistin. Oli näistä erikoiskyvyistä jotain hyötyä. Virneeni leveni huomatessani miten saumattomasti Mary ja Tom toimivat.
”Mille virnuilet?” Edvard kysyi hämärtäen hieman kuvaani keskittymiseni siirtyessä häneen. Avasin silmäni ja asetin toisen käteni nopeasti hänen otsalleen.
”Sulje silmäsi”, mutisin sulkien samalla omanikin. Henkäisy kertoi minulle tämän onnistuneen. Nyt meidän molempien eteen hyökyi filmin lailla kuvaa siitä, miten käytävällä sujahtivat loitsut toisensa perään. Mary torjui luihuisten loitsut toisensa perään ja Tom kirosi luihuisia omalla tahollaan nopeaa tahtia.
”Hehän ovat täydellinen taistelupari”, Edvard mutisi, unohtaen kokonaan ihmetellä miten sain sen kuvan näkymään niin selvästi, ilman taikasauvan käyttöä.
”He ovat kuin yhtä”, naurahdin.
”Kuin tanssijoita”, Edvard sanoi.
”Täydellisiä toisilleen, nyt se on varmaa”, sanoimme molemmat samaan aikaan.

Mary:
Lopulta käytävä hiljeni, kun enää minä, Tom ja Jerry olimme sauvojemme kanssa hereillä. Katsoin Jerryä vaitonaisena, sauva valmiina. Jerry katsoi minua. Tom astui yhden askeleen kohti Henryä, ja samassa huomasin Goylen käden liikahtavan ja hänen sauvansa osoittavan Jerryä. En ehtinyt huudahtaa mitään, kun karmein jo tapahtui.
Jerryn silmät tyhjenivät.
Sauvan nousi kyljen luota osoittamaan jähmettynyttä Henryä.
Vihreä valo välähti.

Tomin kirous osui Goyleen täydellä voimalla ja tämä paiskautui seinää vasten siitä lattialla. Kuulin luiden rusahtavan, mutten reagoinut siihen. Olin rynnistänyt maahan valahtaneen Henryn luokse ja kokeilin nyt avuttomana hänen pulssiaan. Mitään ei tuntunut, minkä jo tiesin. Kuulin Jerryn lysähtävän polvilleen ja sauvan kalahtavan lattialle. Nostin katseeni Henryn tyhjistä kasvoista ja katsoin kauhuissani Jerryä. Tom oli lähettäny sauvastaan jo hopeisen valonsäteen, ilmeisestikin hälyttääkseen Verson paikalle. Minä vain katsoin Jerryä silmiin, ja hän pyysi minulta anteeksi sanattomasti katseellaan. Laskin katseeni Henryn tyhjentyneisiin silmiin ja purin huultani estääkseeni itkuni.

A/N: Kommenttia kenties? Onneksi sain tämän vihdoinkin valmiiksi tämän luvun.

[sauniu]

päätin taas kerran kurkistaa mitä tälle ficille kuuluu, ja mitä huomasinkaan, uusi luku! oikeastaan kun vähäin selailin, huomasinkin että olin jo lukenut tämän, en vain ollut silloin kerennyt kommentoida! joten teen sen nyt, luettuani kaiken kaksi kertaa...
tyttöjen ystävyys on ihanaa, vähän kiusoittelevaa mutta söpöä tulee välillä ihan omat kaverit mieleen noista. hahmot on muutenkin tosi hyviä, varsinkin Oliver...
teksti on hyvää, mutta voisi olla vielä vähän enemmän kuvailua
ah, ja siis 20 sivua wordilla! iiihanaaa kun nää ilmestyy näin pitkissä pätkissä, on aina paljon luettavaa... (vaikka toisaalta jos tulisi lyhyemmissä niin voisi tulla useammin... hmmm... ehkä tää on parempi ratkaisu)
eli tiivistettynä: hyvä fici, jatkoa toivotaan

[Haltiamieli]

A/N: saniu: Kiitos kommentistasi. On kivaa kun edes joku kommentoi tätä täälläkin. Ilmestyminen valitettavasti takkuaa, inspis katoilee tuon tuostakin. Mutta minä en hylkää tätä, vaan sinnikkäästi kirjoitan, vaikkakin hitaasti. x)

Tämä on siis yksi ekstra, ilmestynyt jo Vuotiksessa mutta laitan tämän nyt tännekin. Idea selviää kun ekstra on luettu loppuun. Toivon mukaan ainakin selviää.

****

Hän juoksi. Juoksi jumalattoman lujaa, ilman tietoista tietoa siitä, mihin päin oli menossa. Kunhan vain juoksi. Vaistojen turvin hän väisti ihmiset, lätäköt ja pylväät. Hän kuuli kirouksia ja manauksia takanaan, tööttäilyä ja pillin vihellyksiä. Hän ei välittänyt. Tämä paikka oli tuttu hänelle, kiitos monien vuosien jotka hän oli siellä elänyt, mutta viha ja suru estivät häntä näkemästä eteenpäin. Vain jalat kantoivat ja vaistot suojelivat. Ne kaksi pitivät hänet elossa pitkän juoksun aikana.

Kaikki turtui lopulta sinä aikana, eikä hän enää välittänyt mistään. Aika kadotti merkityksensä. Kaikki vain katosi. Äänet katosivat hiljalleen ja pian hän huomasi pysähtyneensä tyhjälle kadulle, yhden katulampun alle. Sade oli lakannut. Ympärillä olivat korkeat aidat kadun molemmin puolin, mutta toisessa aidassa olevasta reiästä hän näki temppelimäisen talon. Hän nosti päänsä ja katsoi kirkasta lamppua. Se antoi hieman lämpöä hänelle, ja toi myös turvan tunteen ympäristön pimentyessä nopeasti. Nyt hänellä oli aikaa ajatella kaikkea tapahtunutta.

”Häivy silmistäni! Sinä et ole mitään, et yhtikäs mitään, ymmärrätkö?”
”Mene pois, et ole minun!”
”Ulos! Me emme tunne sinua!”
”Mitä oikein mietit tehdessäsi tuon? Mitä ajattelit?”
”Sinulle ei ole paikkaa tässä pöydässä.”
”Kutsu ei koske sinua.”

Vihaiset äänet ja katseet ympäröivät hänet ja pakottivat maahan. Lukuisat lyönnit ja potkut läpi vuosien tuntuivat kehossa, aivan kuin joku olisi hakannut häntä nyt. Vihan kyyneleet valuivat  hänen silmistään ja kädet puristuivat nyrkkiin vaistomaisesti. Miksi juuri hän?

***

Monta tuntia poika oli maassa polvillaan, katulampun valaistessa hänet ja suojaten pimeydeltä. Musta kissa hiippaili aidan päällä. Se huomasi pojan, ja hypähti tutkimaan outoa ilmestystä.
Poika hätkähti tuntiessaan, että jokin pehmeä hipaisi hänen kättään. Hän nosti päänsä ja tummien rastojen alta hän näki kirkassilmäisen kissan. Se nuolaisi nyt hänen nenänpäätään hellästi ja naukaisi. Poika virnisti ja ojensi varovasti kätensä. Kissa ei tehnyt mitään, joten hän saattoi rauhassa laskea kätensä sen selälle. Kuului kehräystä, kun poika alkoi silittää hellästi kissaa.

Äkkiä kissa jähmettyi. Poika vetäisi kätensä pois kissan katsoessa häntä silmiin. Side muodostui noiden kahden välille ja sanattomasta sopimuksesta poika nousi seisomaan. Kissa lähti samassa liikkeelle, poika lähti nopeasti sen perään. Kaksikko kulki kadun toiseen päähän ja kääntyi siellä vasemmalle. Taas pitkä katu päästä päähän ja käännös oikealle. Mutkat ja kadut seurasivat toistaan, mutta kertaakaan ei poika kadottanut mustaa kissaa silmistään. Pian kissa pysähtyi ja niin pysähtyi poikakin.

Kaksikko seisoi nyt suuren, metallisen portin edessä. Portti oli raollaan, ja siitä raosta kissa pujahti suureen puutarhaan. Poika seurasi varovasti perässä ja portti naksahti hiljaa kiinni hänen astuessa kivetylle pihatielle. Kissan johdattamana poika käveli kartanomaisen talon ovelle ja nousi varovasti sen portaat ylös.

***

Kissa naukaisi, ja nuori nainen avasi oven. Nainen jähmettyi huomatessaan pojan, mutta hänen kasvoilleen levisi hymy hänen kohdatessaan pojan katseen. Poika hätkähti katsetta, mutta vastasi siihen tummilla silmillään.
”Kenet tällä kertaa Alert toikaan tänne?” nainen kysyi. Pojalla kesti hetki tajuta, että nainen oli juuri kysynyt hänen nimeään. Hieman ujona hän ojensi kätensä.
”Minun nimeni on Jerry Oliver”, poika esittäytyi naisen tarttuessa pojan käteen.
”Tervetuloa tänne Tanili Kanilin orpokotiin, Jerry Oliver. Minun nimeni on Minnea Seilor, enkä ole ollut lähelläkään merta”, nainen sanoi hymyillen. Jerry virnisti ja nyökkäsi.
”Tule ihmeessä sisään, niin et palellu. Etsitään sinulle ensin lämmintä juotavaa ja päälle pantavaa, sitten voit mennä nukkumaan”, Minnea sanoi antaessaan Jerrylle tietä. Hän kiitti ja astui varovasti ovesta sisään, suureen ja paneelitäytteiseen eteiseen.
Ajatus, joka pelmahti kaltoin kohdellun Jerryn mieleen oven naksahtaessa kiinni, sai hänet häkeltymään.

Hän oli kotona.

A/N: Kommenttia edelleen toivoisin.

[Haltiamieli]

A/N: Anteeksi että tämä on venynyt tämä jatko! Inspis vain karkasi totaalisesti tuon ysiluokan aikana, ettei kirjoittaminen luonnistunut sitten yhtään. Nyt kuitenkin saan vihdoin ja viimein tämän julkaistuksi, toivon mukaan annatte anteeksi että jatko on viipynyt. Tätä lukua kirjoittaessani minulla oli melkein joka hetki pieni angsti päällä, ja kuuntelin sitten kirjoittaessani jostain syystä PMMP:n Lautturia. Siksipä päätin ottaa sen kappaleen tähän mukaan, toivon mukaan pidätte. Inspis nyt vihdoin iski kunnolla, joten sainpas tämän kirjoitettua!

6. luku - Muistojen tuska

Emma:
”Onko Mary vielä herännyt?” kysyin varovasti. Olin vihdoin päässyt Alexin kanssa sairaalasiipeen, kaikeksi onneksi tämänpäiväiset tunnit oli peruttu. Saatoimme olla suhteellisen vapaasti, tosin riemumme siitä oli haihtunut, kun olimme nähneet toisten ilmeet. Tilanne ei ollut yhtään parempi.
”Kai nyt edes jotain myönteistä?” Alex kysyi.
”Hän on elossa”, Edvard totesi.
”Mitä muuta?” kysyin, ja katsoin Luciaa odottavasti.
”Ei muuta oikeastaan”, Lucia sanoi yrittäen hymyillä.
”Mutta hän on nyt koomankaltaisessa tilassa”, Tom mutisi.
”Kai hän vielä herää?”
”Totta kai herää. Ei Pomfrey häntä muuten täällä pitäisi”, uusi ääni mutisi etäämpää.
”Tuki turpasi, Rastatukka”, Tom ärähti.
”Mä oon ihan yhtä huolissani Marysta kuin säkin, Lember.”
”Pojat, rauha, nyt”, Lucia ärähti vihaisesti. Vilkaisin häntä kulmieni alta, mutta hän vain pudisti päätään huomatessaan katseeni.
”Ei, ennen kuin Mary on herännyt”, Lucia mutisi äänettömään kysymykseeni.
”Edellisestä on jo liian kauan, Lu”, mutisin.
”Mary on tärkeämpi.”
”Sinäkin olet ihan yhtä tärkeä.”
”Voitteko puhua niin, että mekin ymmärtäisimme?” Alex pyysi. Virnistin pahoittelevasti ja istahdin Tomin viereen Mary sängyn luokse.
”Mitä siellä tapahtui?” kysyin varovasti, vaihtaen puheenaihetta ja samalla saaden uteliaisuuteni vapaaksi.
”Sitä on vaikea sanoa”, Edvard mutisi.
”Rastatukka voi kertoa ihan hyvin mitä tapahtui”, Tom murahti.
”Ihan kuin te mua uskoisitte”, Rastatukka huokaisi ja käänsi kylkeään jättäen meidät keskenämme. Hän oli parin sängyn päässä Maryn sängystä, selvästi vuoteeseen pakotettuna.

”Kuinka tässä näin on päässyt käymään…”, mutisin, nyt Rastatukan unohtaneena.
”Ken tietää”, Lucia totesi.
”Sen minäkin tahtoisin tietää”, uusi ääni sanoi. Hätkähdimme kaikki ja kastoimme meitä katsovaa Noraa. Tämä oli puoli-istuvassa asennossa Marya vastapäätä olevassa sängyssä. Hänen yöpöydällään oli liilaa lientä sisältävä pikari.
”Mitä tuo on?” Alex kysyi.
”Lääkettäni. Mutta teidän on syytä kertoa minulle, mitä te täällä teette ja miksi Strewott makaa tuossa aika kuolleen näköisenä”, Nora totesi.
”Se on liian pitkä juttu”, Lucia sanoi.
”Meillä on aikaa, ainakin Strewottin tilasta päätellen. Ei meillä kellään ole kiire mihinkään”, Nora kohautti olkiaan virnistäen ja joi yhdellä kulauksella liilan juomansa. Hänen virneensä muuttui irvistykseksi hetkeksi hänen värähtäessä. Pian hän katsoi meitä taas omana iloisena itsenään.
”Ehkä jos minä aloitan”, Edvard ehdotti.

Lucia:
Edvard kertoi ja minä täytin häntä sieltä täältä. Hän ei onneksi alkanut kertoa voimistani, kuten oli luvannutkin ennen kuin olimme menneet Maryn ja Tomin luokse siihen käytävään. Se jos mikä olisi saanut Emman vaatimaan sen suorittamista. Emman katse tosin kertoi tarpeeksi. Hän tiesi, että se pitäisi tehdä heti kun mahdollista. Mutta Mary oli tajuton, joten hän ei voisi osallistua. Ja vaikka tiesin, että Emma olisi miltei ihan yhtä hyvä siihen, en siltikään aikonut hyväksyä hänen osallistumistaan. Jo yhden osallistuminen toi minulle tuskaa, en tahtonut kiinnittää itseeni yhtään enempää ihmisiä. Mary oli tarpeeksi minulle, en halunnut että Emmakin joutuisi kärsimään minun vuokseni.
Mietteeni keskeytyivät, kun Tom yskäisi. Edvard oli lopettanut, ja nyt oli Tomin vuoro alkaa kertoa hänen versiotaan tarinasta.

Kertomuksen edetessä keskityin yhä enemmän Tomin ääneen kuin mielessäni kaihertavaan itsepintaiseen ääneen. Tomin sanat kietoutuivat ympärilleni tuoden kuvia ja tunteita minulle. Nyt saatoin nähdä tapahtuneen Tomin näkemyksen mukaan ja kokonaiskuva alkoikin muotoutua päässäni. Vielä jos saisin kuulla Jerryn version. Maryn näkemys minulle selviäisi kyllä aikanaan, sitten koko tapahtumaketju aukeaisi minulle kokonaisuudessaan, ja voisin muodostaa paremmin oman mielipiteeni.
Tälläinen olin ollut aina. Olin yleensä kuunnellut ensin kaikkien osapuolten näkemykset ennen oman näkemykseni muodostamista. Kykyni mahdollistivat sen hyvin, mutta tieto lisäsi aina tuskaa. Nytkään en voisi sanoa mielipidettäni kellekään, sillä kukaan ei ymmärtäisi sitä.

Emma:
Nora nyökkäili sängyllään koko kertomuksen ajan. Itsekin huomasin nyökkäileväni. Uskomatonta, miten minä en ollut osallisena tapahtuneeseen! Vilkaisin Alexia, ja tämä virnisti viestittäen ajattelevansa aivan samaa kuin minäkin. Huolimatta siitä, mitä teimme silloin, olisi hänkin halunnut vaihtaa sen toisten kokemaan. Vaikka se olikin melko hirveää, mutta se oli jännittävää!
”Ja sen jälkeen meidät kiidätettiin tänne”, Tom päätti versionsa.
”Tuo tilanne kertoo aika hyvin tilanneripeydestänne”, Nora sanoi ensimmäiseksi.
”Sillä ei oikein iloita nyt, kun Mary on tuollainen”, Alex mutisi.
”Hän on shokissa, Stromball. Mutta syyn siihen saamme tietää vasta kun hän herää”, Nora sanoi pörröttäen hiuksiaan hieman.
”Ja siinä voi kestää”, Lucia mutisi.

”Ai missä voi kestää?” jälleen uusi ääni kysyi hiljaa. Käännähdin ja hymyilin leveästi huomatessani Maryn heränneen.
”Mary!” Lucia kiljahti ja hymyili hänkin leveästi valkeat hampaat säihkyen.
”Terve sinullekin”, Mary virnisti väsyneesti, ja katsoi meitä kaikkia.
”Pitäisikö hakea matami?” Edvard kysyi noustessaan seisomaan. Mary pudisti päätään naurahtaen, hiukset kullankeltaisina.
”Odotetaan mielummin, että hän huomaa minut, niin saamme olla pidempään rauhassa”, Mary virnisti.
”Miten sinä noin iloinen olet?” kysyin.
”Koska pääsin pois siitä pimeydestä”, Mary totesi, hiukset tummentuen ja muuttuen tumanharmaiksi.
”Mistä pimeydestä?” Nora kysyi hätkähdyttäen kaikki. Mary katsoi Noraa, ja yllättäen hänen hiuksensa muuttuivat mustiksi.
”Sinä”, Mary sihahti.

Mary:
Noran näkeminen siellä... Miten osaisin kuvata sitä tunnekuohua, jonka hän herätti minussa? Ei se pelkkää vihaa ollut, vaan enemmän, jotain syvempää. Se oli muutakin kuin vihaa, siinä oli mukana pelkoa ja iloa, sekä kauhua. Myös rakkautta siitä löysi, mutta syytä siihen kaikkeen en muistanut. Mitä siinä pimeydessä oli tapahtunut? Miten Nora oikein liittyi siihen? En muistanut, mutta vaistomaisesti minä reagoin Noran näkemiseen. Jotain oli tapahtunut, mikä sitten aiheutti tämän.
Toisen katseista näin, etteivät hiukseni kertoneet kaikkia tunteitani. Nora oli perääntynyt sänkynsä päätyä vasten pelästyneenä, hän katsoi minua silmät suurina. Näin silmäkulmastani, että Edvard ja Alex olivat perääntyneet ikkunan luokse. Emma ja Tom olivat sänkyni vierelle jaloillaan, kalpeakasvoisina ja jännittyneinä.
Lucian reaktio oli kuitenkin kaikista järkyttävin. Hän seisoi keskellä sitä sairaalasiiven sänkyjen muodostamaa käytävää täysin jännittyneenä, aavistuksen verran kyyristyneenä, hampaat huomaamattomassa irveessä. Kalpenin, koskaan ennen en ollut nähnyt Luciaa niin raivostuneena. Nyt se puoli oli eniten esillä, vaikka asiasta tietämättömät kelmit ja Nora eivät sitä nähneet. Hiukseni kertoivat varmasti pelkoni vuoksi, koska Lucia lysähti polvilleen kalpeana. Hän oli pelästynyt reaktiotaan, aivan kuten minäkin. Nyt hän katsoi minua ja sopersi vaimeasti:
”Heti kun vain voimme, me teemme sen.”
Nyökkäsin, ja Lucia hengähti helpottuneena. Edvard oli sujahtanut huomaamattani hänen vierelleen, ja hän laskikin nyt kätensä Lucian olalle.

”Mary? Mitä se oli?” Emma kysyi, tarkoittaen uskoakseni minun reaktiotani Norasta. Hengähdin ja katsoin häntä varuillani, edelleen peloissani Lucian vuoksi.
”Minä en osaa sanoa, Em. En muista sitä syytä”, mutisin.

Emma:
Maryn sanat vetivät meidät jokaisen entistä hiljaisemmaksi. Vaivautuneen hiljaisuuden täyttämä sairaalasiipi oli varmasti epäilyttävä, koska matami Pomfreyn pää ilmestyi saman tien hänen toimistonsa ovesta ulos. Kun hän huomasi Mary olevan hereillä, hän kiisi nopeasti tämän luokse.
”Miksette kutsuneet minua? Kauanko hän on ollut hereillä? Nyt te muut lähdette, Lemberiä lukuun ottamatta. Mars siitä nyt, pois!” matami mutisi ja hätisti meidät muut yllättävän ripeästi ulos.
”Miksi juuri Tom?” Mary kysyi hätkähtäen.
”Olen asianomainen, paikalla kun olin silloin”, Tom sanoi.
”Loistavaa”, Mary voihkaisi virnistäen. Enempää en kuullut, koska matami paukautti ovet kiinni.
”Ja mitä tuo nyt oli?” Alex ähkäisi.
”Me emme voi muuta kuin odottaa”, Lucia mutisi. Hän istahti lattialle seinän viereen ja me muut istuimme rinkiin hänen luokseen.

Minä odotan täällä tunnelissa
jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen
tuon kirkkauden kuoron kohtaa.

Muutaman tunnin päästä Tom tuli ravistelemaan meidät hereille ja pääsimme takaisin sairaalasiipeen. Mary istu sängyllään kaapua päälleen vetäen ja kuunnellen vieressä olevan matamin ohjeita, jotka koskivat tämän kädessä olevan pullon sisällön käyttöä.
”Kaikki kunnossa?” huikkasin ovelta Marylle.
”Täysin, matami päästää minut tosin vain jos muistan ottaa annoksen tuota litkua säännöllisesti”, Mary virnisti. Hän sai kaavun päälleen ja kiinni, joten hän otti pullon matamin kädestä ja laittoi sen taskuunsa.
”Kiitokset matami!” Mary sanoi ja lähdimme porukalla sairaalasiivestä.

”Mitä matami teki sinulle?” Alex kysyi meidän kiivetessä portaita, jotka veivät Rohkelikkotornia kohti.
”En minä tiedä”, Mary sanoi.
”Hänet tainnutettiin. Ja minua kiellettiin katsomasta”, Tom kertoi.
”Tottelit?” kysyin.
”Totta kai. Kyseessähän oli Mary, en tahtonut hänen nirhaavan minua jälkeenpäin sen vuoksi, että olisin nähnyt jotain enemmänkin”, Tom nauroi.
”Sinä tottelit matamia?” Alex kysyi.
”Minä epäilen sitä vahvasti”, totesin.
”Ja minä”, Mary virnisti ja nauroi Tomin kalvetessa hieman. ”Mutten tapa sinua. Joutuisin silloin pärjäämään partioinnissa ja tunneilla yksin.”
”Myönnät, että pidät Suurhännästä?” Alex kysyi.
”Kaverina, ja seurana, en muuna, Alex. Tom tuntee linnan sen hyvin, että partiointi on helpompaa hänen kanssaan”, Mary sanoi. Minä rypistin kulmiani huomatessani hänen hiustensa olevan kullankeltaiset.
”Onko sinun hiuksissasi jotain vikaa, Mary?” kysyin.
”Ei, miten niin?” Mary kysyi ja rypisti kulmiaan.
”Koska yleensä sinun puhuessa Tomin kanssa kahden olemisesta, ne ovat saaneet edes vähän punaista”, sanoin.
”Eivät varmana”, Mary mutisi. Samassa hiukset muuttuivat syvänpunaisiksi.
”Ovat ne. En ymmärrä, miten ne nyt vasta ovat punaiset”, totesin olkiani kohauttaen.
”Pää kiinni”, Mary murahti, hiukset ruusunpunaisina.
”Olisiko kyse siitä, ettei Mary aluksi ajatellut Tomia?” Lucia ehdotti. Virnistin leveästi.
”Varmasti. Joten nyt hän ajattelee tätä”, sanoin. Maryn naama punertui, ja hän mulkaisi minua murhaavasti.
”Voisitteko puhua tuosta joskus, kun kelmit eivät ole paikalla?” Mary pyysi.
”Et sinä pääse tästä irti noin vain, kukka. Illalla on edessä pullonpyöritys”, Alex sanoi nopeasti. ”Viimeiltainen unohtui.”
”Mitä?!”
”Jep, ja muista, lupauduit itse siihen.”
”Voi ei.”
”Loistavaa. Illasta tulee hauska.”
”Todellakin.”

Mary:
Olin juuri sanomassa minun ja Tomin illalla olevasta jälki-istunnosta, kun McGarmiwa asteli luoksemme kuin tilauksesta.
 ”Lember, Strewott. Jälki-istuntonne on peruttu eilisten tapahtumien vuoksi”, McGarmiwa sanoi.
”Miten Jerry voi?” kysyin muistaessani hänet vasta nyt.
”Verson huoneessa eristyksessä. Hänen huoltajilleen on ilmoitettu tapahtuneesta tänä aamuna”, McGarmiwa kertoi.
”Huoltajille?” Alex kysyi.
”Niin juuri, Stromball. Ja se saapuvat paikalle jahka ehtivät, eli ilmeisestikin tänään”, McGarmiwa naurahti.
”Oikeasti?” kysyin yllättyen.
”Kyllä vain. Arvelinkin, että ilahtuisit. Päivänjatkoa”, professori naurahti ja asteli pois.

”Ilahtuisit?” Emma kysyi katsoen minua yhtenä kysymysmerkkinä.
”Jep. Ja oikeassa professori onkin”, sanoin virnistäen.
”Syy on…?” Alex ihmetteli.
”Selviää kyllä teille”, virnistin. ”Enkä ymmärrä alkuunkaan, miksi olen iloinen siitä.”
”Iloinen?” Tom ihmetteli.
”No niin, olen aina suhtautunut sen selviämiseen teille negatiivisesti, mutta nyt olen vain iloinen siitä. Outoa.”
”Mistä sinä oikein puhut, Mary?” Emma kysyi.
”Selviää kyllä”, virnistin.
”Mentäisiinkö ulos? Sisällä olo näin kauniilla säällä on yhtä syntiä”, Lucia ehdotti nopeasti.
”Miten osaatkin vaihtaa puheenaihetta”, Edvard virnisti.
”Simonin etsimme kuitenkin ehkä ensin”, Alex sanoi.

Lucia:
Simon löytyi lopulta Rohkelikkotornista, nukkumassa sohvalla autuaan tietämättömänä tapahtumista. Tom ja Alex aikoivat selvästi herättää Simonin kertomalla tälle jotain, mutta Emma pysäytti heidät päänpudistuksella. Kuulin selvästi, kuinka hän kuiskasi:
”Marylle se ei saa paljastua vielä.”
Tom ja Alex nyökkäsivät huokaisten, ja sillä välin Edvard kävi ravistelemassa Simonin hereille. Kun tämä oli vironnut kunnolla, lähdimme pihamaalle.

Kaikki kävi niin pian
kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin
vaan en tiedä kuinka,
enkä edes minkä tähden.

Matkan aikana Edvard veti minut etäämmäs, ja katsoi kysyvästi minua. Arvasin, mitä hän tahtoi tietää, mutta nyt Maryn herättyä tiesin, että se piti pitää salassa. Valitettavasti nyt halusin kertoa sen. Aika oli todellakin juuri nyt. Katsoin Edvardia pahoittelevasti ja kiirehdin Maryn luokse.
”Voidaanko käydä hoitamassa se nyt?”, mutisin.
”Nytkö?” Mary ihmetteli.
”Edvard ihmettelee, enkä pysty enää kauaa olemaan kertomatta siitä hänelle”, sanoin. Mary nyökkäsi, ja lähti vetämään minua kohti järveä. Samalla hän totesi Emmalle:
”Meitä ei sitten seurata.”
Emma nyökkäsi ymmärtäen tilanteen, ja lähdimme juoksemaan. Ehdin kuitenkin nähdä helpotuksen Emman silmissä.

Emma:
Kelmit katsoivat minua kysyvästi.
”Mihin he oikein lähtivät?” Alex kysyi.
”Hoitamaan yhden jutun”, sanoin.
”Jutun?” Edvard kysyi huolestuneena.
”Meidän kolmen keskeisiä juttuja, ette tahdo tietää, vannon sen”, sanoin manaten mielessäni sitä, millaiseen tilanteeseen minut oli jätetty. Mary ja Lucia joutuisivat vielä korvaamaan tämän!
”Se liittyy Luciaan, vai?”
”Niin, ja vain hänen vuokseen se tapahtuukin.”
”Mikä se?”
”Ette tahdo tietää.”
”Jos se liittyy Luciaan, liittyy se meihinkin. Meillä on oikeus tietää.”
Voi Merlin sentään, Edvard oli selvästi valmiina seuraamaan heitä. Miten minä kelmejä estäisin?
”Ed, kuuntele. Jos seuraatte heitä, on meidän kaikkien henki kyseessä. Jos sen vuoksi me kaikki kuolisimme, ei Lucia voisi enää elää sen asian kanssa, kuten nyt hän pystyy”, sanoin tarrautuen Edvardin hihaan.
”Kerro sitten, mistä on kyse”, Edvard pyysi. Purin huultani ja huokaisten puristin hänen hihaansa.
”En voi. Olemme Maryn kanssa vannoneet, ettemme kerro sitä toisille.”
”Miksi?” Alex kysyi.
”Lucia ei tahdo koko maailmaan tietää erilaisuuttaan. Josko mentäisiin nyt sinne minne aioimmekin?” sanoin epätoivoisena.
”Tämä ei jää tähän”, Alex totesi.
”Ja varmasti jää”, sanoin.
”Jättäkää tuo myöhemmäksi, jooko?” Tom pyysi. Vilkaisin häntä, ja huomasin, ettei hän pitänyt tilanteesta.
”Miksi ihmeessä?” kysyin virnistäen.
”Koska tuo on niin vanhapariskuntamaista, ettei se sovi teille”, Tom naurahti.
”Voi kuinka kiva”, virnistin. Samassa Alex oli huomioni herpaantuessa loihtinut päälleni kukkasateen. Syöksähdin hänen peräänsä nauraen, ja mielessäni olin iloinen saatuani siirrettyä aiheen pois Luciasta.

Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen.

Lucia:
Palasimme toisten luokse, heti kun Mary pysyi jaloillaan. Nieleskelin, etten vain sanoisi mitään siitä. Tiesin, että se oli tarpeen. Tiesin, että ilman sitä en voisi olla tässä. Silti se sattui minua kerta toisensa jälkeen. Joka kerta, kun näin Maryn valkoisena, horjuvana, olin lähellä murtumispistettä. Joka kerta sain nieleskellä sanat alas, etten vain kieltäisi kaikkea mitä Mary uhrasi minun vuokseni. Olimme kahlittuja toisiimme, eikä sitä kahletta niin vain enää murrettaisi.
”Mitä pohdiskelet, Lu?” Mary kysyi nojatessaan minuun.
”Mitä yleensäkin sen jälkeen”, sanoin.
”Kunhan et vain ryhdy tuumasta toimeen.”
”Sanot aina noin.”
”Niin sinäkin.”
”Aina tämä sama keskustelu, jonka käymme läpi.”
”Toiset ovat tuolla.”
”Jaksatko?”
”Tietysti, minun täytyy vain päästä istumaan. Mutta jaksatko sinä?”
Hymähdin myöntävästi, ja kuulin jonkun huudahtavan nimemme. Samassa Tom ja Edvard syöksähtivät paikalle. Mary oli liian heikkona kieltäytyäkseen, kun Tom nosti hänet ilmaan ja kantoi hänet puun luokse. Emma vilkaisi Marya nojatessaan Alexiin, mutta Mary vain pudisti päätään. Sillä välin minä saatoin kietoa itseni kuoreen, jonka taakse pystyin kätkeytymään.
”Minä kyllä pärjää”, hän mutisi, kun Tom laski hänet Emman viereen puuta vasten.
”Aivan varmastiko?” Emma kysyi.
”Varmasti.”
”Mikä juttu teillä kahdella on menossa?” kysyin vaihtaen puheenaihetta istuutuen samalla Edvardin kanssa nurmelle. Minä todella halusin näyttää normaalilta, ja taisin onnistuakin siinä, kuten aina ennenkin.
”Tämä nyt on tälläistä”, Alex naurahti.
”Millaista?” Mary kysyi.
”Jotain”, Emma virnisti silmät säihkyen.
”Kerro, kun siirrytte eteenpäin”, virnistin iskien silmää.
”Tietysti, minähän kerron teille kaiken.”
”Eteenpäin missä?” Tom kysyi.
”Mietipä sitä, serkku hyvä.”
”Te käytte päivä päivältä sekavammaksi”, Mary mutisi.
”Kukapa ei kävisi?” Simon naurahti.

Mary:
Toisten ajautuessa väittelyyn porukan sekavuudesta, minä vaivuin autuaana puuta vasten. Se vei aina voimani hetkeksi, mutta auringon valo ja toisten läheisyys palauttivat voimani nopeasti. Lucia vilkuili minuun päin, mutta virnistin rauhoittavasti. Suljin silmäni hitaasti ja ilmeisesti nukahdin, koska aloin nähdä värikkäistä väripyörteitä ja kuulla rauhoittavaa lintujen laulua. Ainakin tuntui, että nukahdin, koska heräsin kuin unesta, kun joku ravisti minua.

”Mary, katso!” Emma henkäisi minun avattuani silmäni. Katsoin silmiäni räpytellen sinne minne toiset osoittivat, ja henkäisin innoissani.
”Mitä nyt Mary?” Tom kysyi vilkaistessaan minua. Virnistin leveästi ja ponnahdin seisomaan silmät säihkyen.
”Tulkaa!” sanoin lähtiessäni juoksemaan. He olivat tulossa jo nyt, kuten McGarmiwa oli luvannutkin!
”Mary, odota!” kuulin Emman huutavan, joten hidastin hieman askeliani ja käännähdin ympäri.
”Alkakaa tulla! He tulevat!” huusin.
”Ketkä?” Alex ihmetteli.
”He! Tulkaa, näette pian!”
”Mary!”
En jaksanut enää välittää heidän huudoistaan, joten käännyin ja jatkoin juoksuani kohti linnan pääovia.

Missä, miten päin täytyisi olla
huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot.

Emma:
Saatoimme vain juosta Maryn perään. Ihmettelin, miten hän oli nyt noin pirteä, ei siitä ollut kuin pari tuntia. Yleensä Marylla meni seuraavaan päivään, ennen kuin jaksoi tehdä mitään vauhdikasta.
”Katsokaa!” Lucia huudahti. Pysähdyimme niille sijoillemme katsomaan, kuinka aikaisemmin näkemämme lentävät vaunut alkoivat laskeutua jyrkemmin. Niitä vetivät kahdet parit siivekkäitä hevosia, joiden siivet ja karva kiilsivät mustina. Niiden hirnuminen kuului maahan korviimme saakka. Vaunut, joita ne neljä vetivät ilmassa, olivat kirkkaan siniset.
”Mary!” huudahdin, mutta hän oli jo pysähtynyt pääoville vievälle tielle. Vaunut tuntuivat liitävän nyt nopeammin, ja pian ne osuivatkin maahan. Näin Maryn juoksevan innoissaan jotain, ja hevoset pysähtyivät aivan hänen eteensä. Mary taputti hevosia ja katosi vaunujen toiselle puolelle.
”Mennään”, Alex sanoi, ja aloimme juosta kohti vaunuja.

Mitä lähemmäs vaunuja tulimme, sitä selvemmin näimme ne. Niiden sininen väri ei ollut eheä, sillä lukuisat riimut ja kullatut köynnökset halkoivat sitä. Ovissa oleva tunnus kiilteli auringon valossa, ja siinä oleva jäniksen kuva toi etäisiä muistoja mieleeni.
”Tuo on Tanili Kanilin orpokodin vaunu!” Simon hengähti.
”Miksi Mary siitä sitten ilahtui?” ihmettelin.
”Eikö se ole selvää?” Lucia kysyi.
”Tiedätkö sinä jotain, mitä minä en?”
”Se tuo tietynasteista tietoa, Em.”
”Niinpä tietysti.”
Hidastimme kulkumme kävelyksi, ja tulimme varovaisen uteliaina vaunujen luokse.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon.

”En arvannut että tulisitte oikeasti näin nopeasti tänne!” kuulin Maryn hihkaisevan.
”Totta kai tulimme, nyt kun mahdollisuus tulla tänne tuli, vaikkakin sellaisen asian vuoksi”, tuntematon naisääni nauroi.
”Ei Jerry sitä tarkoituksella tehnyt.”
”Tiedän, Mary. Tiedän että hänet komennutettiin.”
”Miksi sitten teidän täytyi tulla tänne?”
”Laki vaatii sitä. Ei Jerry kuitenkaan menetä mitään.”
”Oletko aivan varma, täti?”
”Olen, kyllä minä nyt lain tunnen. Olenhan itsekin ollut sen kanssa tekemisissä monta kertaa.”
Astuimme vaunujen toiselle puolelle, ja näimme Maryn halaavan hymyillen harmaahiuksista naista. Nainen näytti hieman Marylta. Hän oli pukeutunut punaiseen kaapuun, ja kiharien hiusten päällä keikkui kauniin punainen lierihattu.
”Maryn ystävät taisivat tulla”, nuori punahiuksinen nainen sanoi sen harmaahiuksisen vieressä. Musta kissa naukaisi naisen sylissä. Mary virnisti ja irrottautui halauksesta kullankeltaiset hiukset sädehtien kilpaa orpokodin tunnuksen kanssa.
”Kuka hän on, Mary?” kysyin uteliaana. Jokin mustassa kissassa oli tuttua, en vain saanut päähäni mikä.
”Tässä on isotätini Laurie Rickman. Hän on Minnea Seilor, ja kissan nimi on Alert”, Mary esitteli naiset ja kissan.
”Keitä he ovat? Sinä ainakin näytät tutulta”, Laurie kysyi, ja katsoi minua kirkkailla silmillään. ”Oletko varma ettemme ole tavanneet ennen?”
Pudistin päätäni ihmeissäni. ”Emme minun mielestäni…”
”Hän on Emma Anders. Tuossa on Lucia Marwell. Pojat ovat Kelmejä. Alex Stromball, Tom Lember, Edvard Murmall ja Simon Beck. Minähän olen kertonut heistä kaikista”, Mary esitteli meidät. Laurie muuttui mietteliääksi.
”Voi kyllä. Ainakin kelmeistä olet kertonut”, Minnea nauroi.
”Mary, tarkoittaako tämä, että sinä -”, Lucia aloitti, mutta Mary lopetti hänen lauseensa. ”- asun Tanili Kanilin orpokodissa? Kyllä.”
”Mikset ole kertonut?” kysyin.
”En vain ole pystynyt…Mutta nyt se pimeys sai minut vakuuttuneeksi, että voin kertoa teille tämän. Jokin on poissa, jokin joka esti minua kertomasta teille”, Mary mutisi synkistyen ja hiusten väri haalistuen hieman.

Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa yhä kuoro laulaa.

”Alert!” kuului huudahdus pääovien suunnalta. Kissa Minnean sylissä pomppasi maahan, ja loikki portailla olevan Rastatukan luokse.
”Kas, Jerry. Kaikki kunnossa?” Laurie hymyili havahtuen mietteistään.
”On, ei vammoja eikä traumoja”, Rastatukka virnisti rapsuttaen sylissään olevaa Alertia.
”Se on hyvä se”, Lauria nyökkäsi.
”Alert oli innoissaan kuullessaan tulostamme”, Minnea kertoi.
”Sehän on minun paras ystäväni”, Rastatukka naurahti painaen kasvonsa Alertin turkkia varten.
”Ja sinä sen”, Mary hymyili.
”Asutko sinä kesät Rastatukan kanssa?” Alex ähkäisi toivuttuaan monen uuden tiedon tuomasta hämmästyksestä. Yllätyin hieman, että Alex sanoi sen, ei Tom. Mutta Tom oli sulkeutunut jonkinlaiseen kuoreen, sillä hänen jähmettyneet kasvonsa eivät kertoneet mitään - paitsi minulle, joka olin vain kerran aikaisemmin nähnyt tuon ilmeen.
”Niin, Laurie on isäni kummitäti, kuten kerroin äsken”, Mary sanoi.
”Et kertonut Rastatukan osuudesta”, Alex totesi.
”Ette kysyneet. Enkä nähnyt niin merkittäväksi asiaksi.”
”Olisit sinä voinut kertoa aikaisemmin kaikesta tästä.”
”Ai heti kun olen teidän kanssanne väleissä? Ei luottamusta heti ansaita, Stromball. Ja minähän sanoin, että jokin on estänyt minua kertomasta tästä edes Emmalle tai Lucialle.”
”Nyt palattiin sitten sukunimiin vai?”
”Sinä tässä riitaa aloit haastaa.”
”Turhaan suutut, en vain käsitä Rast-”
”Al, nyt riittää”, huokaisin keskeyttäen heidän riidaksi kasvavan keskustelunsa.
”Vasta kun aloin päästä vauhtiin!” Alex totesi.
”Maryn hiukset lupaavat vakavia seurauksia. Hyvin vakavia”, nyökkäsin Maryn uhkaavan tummia hiuksia kohti.
”Ilonpilaaja”, Alex huokaisi nostaen kätensä ilmaan. Mary mulkoili häntä murhaavasti, joten hän näki parhaimmaksi vetäytyä hieman etäämmäs.
”Mary, me taidamme mennä nyt selvittämään sitä asiaa. Voimme sitten jutella myöhemmin”, Laurie sanoi estäen vaivaavan hiljaisuuden syntymisen.
”Selvä. Koettakaa saada hyvä ratkaisu aikaiseksi”, Mary virnisti hiusten kirkastuessa taas.
”Ainahan me. Koeta sinä nyt selvitä hengissä näiden kanssa”, Laurie hymyili, ja halasi Marya. Sitten hän lähti Rastatukan, Alertin ja Minnean kanssa linnaa kohti.

Mary:
Varhain opin, miten hauras onni onkaan
kuinka se ei kestä kauaa.

”No, nyt olette tavanneet heidät”, virnistin.
”Niin olemme”, Simon totesi. Pyöräytin silmiäni.
”Miksi olette niin hiljaisia? Minä kun luulin hukkuvani kysymyksiin.”
”Mikset ole aikaisemmin kertonut?” Emma kysyi saman tien.
”En ole voinut, johan sanoin”, mutisin. En enää tiennyt tarkasti, miksen ollut voinut kertoa orpokodissa asumisestani parhaille ystävilleni. Kuten olin sanonut, jokin on poissa, jokin joka esti minua kertomasta. Lucia oli tosin tietysti vaistonnut asian yhteytemme avulla, mutten ollut koskaan kertonut asiasta suoraan heille. Silti olin pystynyt kertomaan siitä ja isästäni Ted Lupinille. Jokin hänessä oli saanut sen jonkin poistumaan, ja sama oli saanut minut sitten luottamaan häneen heti kun olin nähnyt hänet ensimmäisen kerran suuressa salissa. Miksi en sitten ollut luottanut ystäviini? Minä tiesin Lucian salaisuuden, ja Emma oli aina kertonut meille kaiken. Siltikään en ollut kertonut heille kesäpaikastani heille. Jokin oli sulkenut sen sisälleni, käskenyt pitämään piilossa muilta.

Minä haluan tietää, miksi kauan sitten
sä et palannutkaan.

”Mary?” Alex kysyi, ja Emma heilautti kättään silmieni edessä.
”Herätys, Mary. Vajosit ajatuksiisi”, Emma totesi.
”Niin taisin.”
”Mitä näit?” Simon kysyi.
”Ihan kuin sitä teille kertoisin.”
”Mikset kertoisi nyt, kun illalla kuitenkin saatat joutua kertomaan sen meille”, Tom sanoi hiljaa. Hätkähdin, sillä en ollut huomannut hänen sanoneen mitään pitkään aikaan.
”Kuinka niin?” kysyin.
”Pullonpyöritys illalla.”
”Ette ole tosissanne.”
”Totta kai olemme.”
”Loistavaa.”
”Eikö olekin?” Alex virnisti.
”Oikein hypin riemusta”, mutisin.
”Mutta kyllä sinä siitä selviät”, Emma naurahti.
”Mutta selviättekö te?” virnistin saadessani idean pieneen suunnitelmanpoikaseen.
”Mitä sinä nyt suunnittelet?” Lucia kysyi.
”Eeeeen mitään…”
”En usko tuota muka-viatonta ilmettä.”
”Miten niin et?”
”Se ja hiuksesi kertovat, että suunnittelet jotain”, Tom naurahti nyökäten hiuksiani kohden. Vilkaisin otsahiuksiani, ja näin välähdyksen violettia. Virnistin. Tiesivät ne hiukseni sentään jotain, mutta Tom oli oikeammassa kuin tiesikään. Totta hemmetissä minä suunnittelin jotain - enhän minä nyt pullonpyöritykseen ilman kostoa ryhtyisi. Kaikeksi onneksi suunnitelma herätti sen verran erilaisia tunteita, että hiukseni näyttivät sen violettina, joka kuvasti Emman värikartan mukaan sekavaa oloa. He eivät saisi täyttä varmuutta suunnitelmastani, ainakin toivoin niin.

Pian kadotin suunnan
helppo polku kaltevana vietti mutkaan.

Lucia:
Istuin Rohkelikkojen oleskeluhuoneen perimmäisessä nurkassa pohtien syitä, jotka olivat ajaneet minut tähän tilanteeseen. Aina kun olin ottanut Maryn lahjan vastaan, mieleni täytti syyllisyys ja muistot. Muistot tukahduttivat minut ja saivat hiljaiseksi, Mutta mitä kauemmin kesti siitä toimituksesta, sitä kauemmas pääsin niistä. Mutta muistojen haalistuessa unohdin vaarallisuuteni. Siksi en voinut luopua Maryn ja minun välille muodostuneesta siteestä, muuten joutuisin lähtemään pois ihmisten luota.
Painoin pääni seinää vasten ja suljin silmäni pidätellen kyyneleitäni. Mieleni täyttivät kuvat perheestäni, jota ei enää ollut. Minä olin tuhonnut perheeni. Vain minä yksin olin syyllinen vanhempieni eroon ja veljeni vammautumiseen. Hän ei voinut elää normaalia elämää, vaan eli kahlittuna sänkyyn Pyhässä Mungossa. Maryn antama lahja toi minun mieleeni sen kaiken, eikä hän tiennyt siitä mitään. Muistoni olivat synkimmät salaisuuteni, ainoat mitä en jakanut kenenkään kanssa. En kenenkään, paitsi Jessican kissan Amberin kanssa. Sille olin yön yksinäisinä tunteina kertonut kaiken elämästäni.
Amber oli minulle enemmän kuin kissa, mutta tiesin että sekin johtui tästä kirouksestani.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon.

Purin huultani. Kuvat mielessäni pyörivät sen synkän metsän keskellä olevan kaivon ympärillä. Sinne ei enää kukaan eksynyt. Siellä kaikki tämä oli saanut alkunsa. Siellä olin saanut kirouksen päälleni.

Pieni, valkeahiuksinen tyttö juoksi metsäpolulla, parivuotias pikkuveljensä perässään. Edellä kävelivät lasten vanhemmat, käsi kädessä, hymyillen. He kuuntelivat lasten naurua onnellisina. Tämä oli heidän elämänsä täydellisimmillään. Metsä ympärillä huokui rauhaa ja taikuutta, jokainen tämän velhoperheen jäsen tunsi sen. Kukaan ei kuitenkaan huomannut tummaa varjoa, joka seurasi ahnain katsein pikkupojan huoletonta juoksua.

Kyyneleet eivät valuneet, sain pidettyä ne piilossa, mutta sieluni huusi tuskasta. Kuulin etäisesti Maryn ja Alexin kiistelyn ja Emman ja Tomin naurun. Tunsin huolestuneen katseen itsessäni. Edvard. En vastannut katseeseen. Pysyin paikoillani silmät sateen kastelemaan ikkunaan naulittuina. Syksyn ensimmäiset sadepisarat ropisivat ikkunalasia vasten. Tunsin itseni niin tyhjäksi, kuin olisin veden alla. Kukaan ei tullut pelastamaan minua sieltä, saatoin vain sopeutua siihen mustuuteen ja kylmään. Olin saanut tehdä niin aina, siitä lähtien kun olimme menneet siihen metsään kuten aina ennenkin. Mikään ei ollut ollut todellista sen jälkeen, kaikki oli erilaista minun silmissäni - kuin kaikki olisi kuplan sisällä. Ja minä olin sen kuplan ulkopuolella, eristettynä muiden luota.

Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon.

Kangistettuina mies ja nainen katsoivat järkyttyneinä, kun kalpeaihoinen mies lähestyi heidän pientä poikaansa. Taikasauvat lojuivat maassa siellä, minne ne olivat lennätetty. Mies ja nainen olivat voimattomia, kalpeaihoisen loitsun jähmettämiä. Poika tuijotti lumoutuneena häntä lähestyvän miehen kasvoja. Mies hymyili ja ojensi kätensä. Poika nosti kätensä, ja oli tarttumaisillaan käteen, mutta silloin pojan sisko kirkaisi. Mies hätkähti, ja hyppäsi vaistomaisesti tytön kimppuun. Poika saattoi vain katsoa siskoaan. Tämä katsoi veljeään kyyneleet silmissään.
”Pakene”, hän kuiskasi ennen kuin mies oli peittänyt näkyvyyden.

Veli ei paennut. Hän katsoi miehen jähmettämänä, kuinka mies muutti minut. Vanhempani eivät nähneet tapahtumaa, mutta he kuulivat kirkaisuni, kun muutos alkoi. Se oli tuskallinen ja lopullinen. Olin ollut niin pieni, mutta mies ei ollut säälinyt minua. Olin vienyt veljeni häneltä. Hän sen tekemällä minusta samanlaisen kuin hän itsekin oli.

Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa yhä kuoro laulaa.

Se muutos vei perheeni suohon. Vanhempani erosivat ja veljeni kadotti äänensä ja järkensä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, sillä hän oli pysyvänä potilaana Pyhässä Mungossa kohtaustensa vuoksi. Hän ei ollut toipunut näkemästään. Vanhemmistani en tiennyt. Minä elin tätini luona, selviten vain Maryn lahjan ansiota. Se piti minut järjissäni. Se piti minut ihmisenä.

Viekää minut sinne missä hän on
tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen.

Mary:
Huokaisin syvään, kun Alex vetäisi pöydän alta pullon. Se oli ollut siellä aina, niin kauan kuin olimme vain Tylypahkaa käyneet. Lucia oli sujahtanut vähän aika sitten minun ja Edvardin väliin, ja nyt hän nojasi Edvardiin uupuneena. Aina sen jälkeen Lucia vetäytyi joksikin aikaa yksinäisyyteen, mutta sen jälkeen hän oli taas kuten muutenkin, pyrki olemaan niin normaali kuin vain pystyi. Kunnes tuli taas sen aika. Kierto ei loppunut koskaan, olimme molemmat kahlittuja siihen - Lucia itsensä ja minä uhraukseni vuoksi.

”Hei!” Alex huudahti, ja hätkähdin mietteistäni hereille. Alex virnisti ja kohotti pulloa odottavasti. Irvistin, mutta nyökkäsin.
”Nyt siis avaamme kunnolla kouluvuotemme, ja pelaamme jo legendaariseksi tullutta pullonpyöritystämme! Säännöt ovat varmasti kaikille tutut, mutta uusien ekaluokkalaisten tähden kertaamme ne. Meille vanhemmillekin voisi kertaaminen olla hyväksi”, Alex aloitti kolmannella aloittamamme ”pullonpyöritysperinteen” aina samoilla sanoilla. Säännöt oli sovittu toisen luokan aikana Emman ja Alexin toimesta, ja kolmannesta luokasta lähtien olimme pelanneet sitä aina koulun alkaessa koko tuvan voimin. Yhteishenki parani ja jokaisesta selvisi toinen toistaan synkempiä salaisuuksia ja puolia. Oli vaikea uskoa, että olimme todellakin neljä vuotta sitten koonneet ensimmäisen kerran rohkelikot oleskeluhuoneeseen pelaamaan pullonpyöritystä - minut oli silloin pakotettu mukaan, ja kuului perinteeseen minun mukaan houkutteleminen. Alex rykäisi, ja havahduin jälleen mietteistäni.
”Kuten tiedämme, ensimmäiset kaksi kierrosta pelataan totuudella. Sitten alkavat tehtävät, vähintään joka kolmannella kerralla on otettava tehtävä. Ja jos kaksi peräkkäistä osallistujaa ottaa saman, tehtävän tai totuuden, saavat he rangaistuksen, joka on päätetty normaalisti muiden kesken. Sääntönä on myös se, että joka viidennen osuman jälkeen on otettava kulaus tuliviskipullostamme, tosin neljännestä luokasta alaspäin olevat juovat kermakaljaa. Olemme myös keksineet hieman lisää sääntöjä Emman kanssa!”
Alexin virne ei luvannut hyvää, joten varmistin nopeasti että taikasauvani ja tarvitsemani pullo olivat taskussani. Olivat ne. Pidätin hengitystäni, kun Emma nousi seisomaan Alexin vierelle. Ruskeat silmät tuikkivat pirteästi.
”Uusi sääntö on, että suutelemiseen tai muuhun läheiseen kanssakäymiseen liittyvät tehtävät on kielletty. Joten rangaistus saman ottamisesta uusiutuu hieman, kun lisäämme siihen erään kohdan tämän vuoksi. Joka kolmannella kerralla on otettava siis sama kuin edellinen, ja tällöin muut valitsevat jonkin rangaistuksen, joka silloin pullon uhrin on suoritettava vieressään istuvan kanssa. Siksipä olemme jännityksen vuoksi tehneet järjestykseksi tyttö-poika.”

Irvistin. Juuri Emman ja Alexin tyylistä. Silti muut ringissä istuvat muut rohkelikot näyttivät innostuneilta. Ennenkin pelissä mukana olleet olivat vain iloisia uudistuksesta, ekaluokkalaiset katselivat epävarmoina ympärilleen omana rykelmänään ringissä. Ymmärsin nyt, miksi Emma ja Alex olivat järjestäneet ringin muodostuessa istumajärjestystä. Kas kummaa, huomasin istuvani Edvardin ja Tomin välissä. Kirosin raskaasti, mutten ollut yllättänyt. Jotain tämäntyylistä olin odottanutkin Alexin ja Emman keksineen. Oli normaalia, että minut ja Tom laitettiin jollain tapaa kanssakäymiseen, ja nyt meidät oli sitten uuden säännön turvin tavallaan pakotettukin siihen. Tukahdutin huokaukseni, mutta hiukseni ”yllättäen” paljastivat ajatukseni, sillä Emma virnisti leveästi ja ekaluokkalaiset henkäisivät kuuluvasti hiusteni muuttuessa liekehtivän punaisiksi. Emma ja Alex istuutuivat rinkiin minun yrittäessä rauhoittaa itseäni. Mulkaisin heitä kahta synkästi. Ei tästä voinut edes enää vetäytyä pois.

Emma:
Ei siinä kauaa mennyt, että kaikki olivat päässeet vauhtiin pullonpyörityksessä. Tunnit kuluivat, tehtävät ja totuudet seurasivat toistaan. Jokainen joutui kerran tai kaksi pullon uhriksi, ja jokaisesta saatiin tietää toinen toistaan erikoisempia juttuja. Esimerkiksi Simon, hän oli pikkupojasta lähtien ommellut ja auttanut siten vanhempiensa kaupassa luomalla joitain omia mallistoja. Mary kertoi nyt kaikille asuvansa orpokodissa isänsä kummitädin luona. Jokainen kertoi jotain itsestään, jotain mitä ei oltu ennen tiedetty. Jopa minä kerroin osan menneisyydestäni - olin kokenut viimeisimmässä sodassa erään taistelun, mutta olin pelastunut sieltä erään tunnetun aurorin ansiota. Seuraavalla kerralla pullon osoittaessa minua, jouduin kertomaan sitten kuka aurori oli ollut pelastajani: kaikkien tuntema Ampuja. Hänen oikeaa nimeään ei kukaan tiennyt, mutta häntä kutsuttiin Ampujaksi, koska hän ei käyttänyt loitsuja, vaan kivääriä. Ulkonäöltä hänet toki tunnettiin, mutta kuvat olivat monta vuotta vanhoja, olihan sodasta kestänyt kauan. Sodan jälkeen Ampuja oli kadonnut, eikä hänen olinpaikkaansa tiedetty.
”Miten Ampuja sitten oli pelastanut sinut?” Ted Lupin kysyi uteliaana kerrottuani nimen.
”Hän vetäisi minut suojaan siltä taistelulta. Olin niin pieni, etten muista tarkkaan. Hän kuitenkin vei minut suojaan ja suojeli minua…”, kerroin, mutta vaikenin tajuttuani jotain. ”Mary, taidan muistaa nyt, miksi isotätisi oli tunnistavinaan minut.”
”Niinkö?” Mary ihmetteli.
”Jep. Ampuja toi minut Tanili Kanilin orpokotiin. Siksi se tunnus niissä vaunuissa tuntui tutulta”, sanoin.
”Ei sitten ihmekään, että Laurie tunnisti sinut. Hän ei unohda koskaan kerran näkemiään kasvojaan”, Mary virnisti.

****

Peli jatkui pitkälle yöhön, eikä mitään merkittävää tapahtunut. Maryn hiukset olivat haalean turkoosit, kun lopulta lopetimme pelin muutaman rohkelikon nukahdettua ja miltei poltettua hiuksensa takassa. Kaikkien kavutessa makuusaleihinsa, me (minä, Mary, Lucia ja kelmit) kuitenkin jäimme istumaan vielä hiipuvan takkahiilloksen luokse.
”Miksi sinä olet hieman hämmentynyt, Mary?” kysyin jäätyämme sinne keskenämme.
”Miten niin?”
”Hiuksesi.”
”Aina tuo sama fraasi. Miksi aina pitää selittää, mistä mikäkin johtuu?”
”Olen vain utelias.”
”No, te ette tehneet mitään…”
”Esimerkiksi mitä?”
”Mitä yleensä pullonpyörityksessä tapahtuu.”
”No, tällä kertaa annoimme teidän olla rauhassa.”
”Miksi?”
”Ehkä siksi, että tähän päivään on mahtunut ihan tarpeeksi menoa ja jännitystä”, Alex haukotteli.
”Tämä oli kyllä mukava päivä periaatteessa”, Mary myönsi.
”Kieltämättä”, Lucia virnisti. Mary katsoi häntä pää kallellaan.
”Kaikki kunnossa?”
”Mitä parhaimmassa.”

Maan ja vetten alla tyttö soutaa
ja kuolleilla kielillä laulaa
Maan ja vetten alla tyttö soutaa
se verkkainen ja tyyni virta on

Lucia:
Lopulta antauduimme väsymykselle ja kapusimme omiin makuusaleihimme. Edvard halasi minua hellästi ennen menemistään ylös, ja minä jopa hymyilin tullessamme omaan makuusaliimme. Jessica oli jo nukkumassa, mutta hän nukkui sen verran sikeästi, että saatoimme hieman vielä jutella.
”Tulee mielenkiintoista, kun me emme enää ole täällä”, Emma sanoi.
”Outoa pikemminkin”, totesin.
”Mitähän kaikille meille tapahtuu, kun lähdemme täältä pois”, Mary pohti.
”Riippuu ihan siitä, mitä kukin tahtoo. Minä olen pohtinut ryhtyväni parantajaksi”, Emma virnisti.
”Sinäkö parantajaksi?” Mary kysyi.
”Niin, tahdon kuitenkin auttaa ihmisiä, mutten kyllä aurorina. Ei taisteleminen ole minun juttuni”, Emma sanoi.
”Ja niin moni kuitenkin tahtoo yleensä auroriksi”, sanoin.
”Mitä sinä olet ajatellut tekeväsi Tylypahkan jälkeen, Lu?”
”En tiedä. Varmaan jotain kasveihin liittyvää, ehkä yrttien kasvattaja tai jotain vastaavaa”, mutisin. En todellakaan tiennyt, mitä saattaisin tehdä Tylypahkan jälkeen.
”Minä olen ajatellut ryhtyväni opettajaksi”, Mary kertoi.
”Opettajaksi? McGarmiwa kakkoseksiko?” Emma virnisti.
”En ehkä. Mutta ei minulla periaatteessa ole ollut muutakaan paikkaa kuin Tylypahka. Täällä opettaminen olisi mahtavaa.”
”Kieltämättä, silloin voisi jättää pysyvämmän jäljen itsestään tänne”, pohdin.
”Tavallaan. Mutta olisi outoa olla Binnsin työtoverina”, Mary virnisti.
”Professorithan kutsuvat toisiaan etunimillä? Mieti miten outoa olisi sanoa McGarmiwaa Minervaksi”, Emma sanoi.
”Tai ylipäätään olla samalla tasolla heidän kanssaan.”
”Mutta eihän opettajaksi tarvitse tulla Tylypahkaan. Voihan sitä mennä muuallekin, esimerkiksi Beauxbatonsiin tai Durmstrangiin. Tai miksei vaikka Skandinaviaan!”
”En minä kyllä tahdo täältä lähteä, Brittein saaret ovat kuitenkin kotisaareni. En minä osaisi muualla elää.”
”Mutta meillä on koko vuosi aikaa päättää.”
”On vai? Meillä alkavat jo kuukauden päästä ne ammatinvalintatunnit.”
”Alkavat vai?”
”Etkö ole seurannut ilmoitustaulua, Emma?”
”En.”
”Ei yllättänyt yhtään.”
”Ei minun tarvitse, seuraan vain teitä.”
”Miten selviät sitten, kun emme enää ole yhdessä koko aikaa?”
”Jaa-a… Sitä ehdin miettiä vielä vuoden verran.”
Purskahdimme samaan aikaan nauruun, ja sen hetken verran kaikki tuntui mahdolliselta. En ajatellutkaan kaikkea sitä tuntematonta, mikä meitä odotti, tai pimeyttä, mikä meitä vaani menneisyydessämme. Kaikki tuntui silloin mahdolliselta. Aivan kaikki.

Viekää minut sinne missä hän on
virta ole halki edessä airon
Viekää minut sinne missä hän on
lautturi, kuule mitä mä toivon
Tämä valo käy silmiin tunnelissa
jossa yhä kuoro laulaa.

Mary:
Olin valveilla vielä pitkään Emman ja Lucian nukahtamisen jälkeen. Hiljaisuuden tultua saatoin pohtia isälleni lähettämääni kirjettä. Olisiko se jo perillä? Lukisiko isä sen? Mitä hän ajattelisi? Vastaisiko hän siihen? Mitä hän vastaisi? Ei yllättänyt yhtään, että lopulta nukahdettuani näin unta isästäni.

Viekää minut sinne missä hän on
tumman virran ääreen
Viekää minut vielä hänen luokseen.

A/N: Risut ja ruusut ovat toivottuja. Anteeksi, että tämän kanssa on kestänyt. Voisin sanoa syyksi inspiksen puutteen ja kiireen Oikeassa Elämässä, mitkä ovat vain osa totuutta. En ole vain aikaisemmin saanut itseäni kirjoittamaan tätä kunnolla. Ajatukseni ovat aina olleet muualla. En kuitenkaan tahtonut keskeyttää tätä, ja nyt vihdoin sain itseni kirjoittamaan tämän loppuun. Toivon mukaan piditte, ettekä ole loukkaantuneet verisesti tämän luvun ilmestymisen venymisestä. Yritän parantaa tapani, mutta saa nähdä. Yritän kuitenkin saada seuraavan luvun ennen vuoden vaihtumista tänne. Siihen minulla on sentään enemmän ideaa kuin tähän. Niin, ja pahoittelen tuota pullonpyörityksen yli hyppäämistä. En vain keksinyt siihen mitään erikoista, joten näin parhaaksi hoitaa sen tuolla tavalla.

A/N2: Kommentit ovat edelleen ja jatkuvasti toivottuja.

[Sirius93]

Tää on niin ihana fikki! Nyt, kun olen kirjautunut tänne, niin voin lukea täällä fikkiä, eikä tarvitse lähetellä

(Ara)

[Haltiamieli]

Kiitokset kommentista, mutta valitettavasti joudun sanomaan etten ole ainakaan näillä näkymin kirjoittamassa jatkoa tälle ficille. Innostus on lopahtanut kesken ja juonikin on hukassa kun siitä on pitkä aika kun olen viimeksi tällä ajatusta uhrannut. Ehkä mä joskus tän aloitan uudestaan, mutta tältä erää tää on tässä. :/ Ärsyttää jättää teksti kesken, mutta turha tätäkään on pitää täällä odotuttamassa jatkoa, jota tuskin tulee lähiaikoina. Ideat ja inspis olleet jo kauan toisaalla. x)