Kirjoittaja Aihe: Haaveilua epäinhimillisyyden sekasorrossa, novelli, S  (Luettu 1211 kertaa)

hymykuoppa

  • Kuolonsyöjätär
  • ***
  • Viestejä: 2 256
  • You won't get out of life alive - so chill.
Title: Haaveilua epäinhimillisyyden sekasorrossa
Genre: Haaveilua, ankea arki :D
Paring: Vilma(/poika), kaverit
Raiting: S
Summary: Ei, kaikki haaveeni eivät olleet vain haaveita. Jotkin niistä olivat tapahtuneet oikeasti - ihan oikeasti.
A/N: Tällaista tänään koulussa. Nimet muutettu muilta kuin itseltäni.

Perustuu tositapahtumiin.



Haaveilua epäinhimillisyyden sekasorrossa



Katselin pää hieman kallellaan poikaa. Hän istui ystäväjoukkonsa kanssa penkeillä historian luokan edessä, enkä voinut olla hymyilemättä pojan tiukalle, ihoamyötäilevälle punaiselle t-paidalle. Hiukset olivat aseteltu aamulla huitaisten ja lihakset erottuivat käsivarsista hänen venytellessään. Totta, kahdeksan aamut eivät olleet kovin inhimillisiä.

”Vilma?”
Kohotin hieman kulmiani hymyillessäni ja katsellessani vuotta vanhempaa poikaa. Kuinka Jumala saattoi lähettää maahan tuollaisen Amorin?
”Vilma?”
”Ha?” suustani pääsi epämääräinen äännähdys ennen kuin siirsin vihreät silmäni ystävääni, joka juuri istuutui vierelleni.
”Että huomenta”, tyttö sanoi painaessaan takaraivonsa seinään ja sulkiessaan silmänsä. Hänen vaaleat hiuksensa laskeutuivat kauniisti olkapäita alas rinnoille.
”Mmm”, vetäisin itsekin syvään henkeä ja venyttelin. Niskani naksahti kuuluvasti ja ystäväni raotti silmiään luodakseen minuun katseen. En välittänyt hänestä vaan suuntasin jälleen katseeni tuohon kiehtovaan poikaan.

Muistin kuinka hänen kämmenensä olivat koskettaneet vyötäröäni, kuinka hän oli katsonut minua silmiin melkein kolme minuuttia, kuinka oli jutellut ystävällisesti ja hymyillyt. Tarttunut minua kädestä ja vienyt takaisin katsomoon ja palannut muiden joukkoon.  Vanhojen tanssit, en varmasti koskaan tulisi unohtamaan sitä ihanaa hetkeä, jota en ollut osannut odottaa. Hän oli hakenut minun tanssimaan vapaassa haussa, vaikka hänen ei ollut pakko. Ja vaikka olin jutellut muiden sukulaisteni kanssa siskoni tanssimisesta sillä hetkellä. Se oli kuin sadusta.

”...moottorimekaanikko on maalman pisin sana.”
”Ha?” käänsin päätäni ystäväni suuntaan. Hän katsoi minua hetken, huokaisi sitten ylidramaattisesti ja jätti toistamatta sanansa. Minua itse asiassa hieman harmitti, olisi se voinut olla kiinnostavaakin.
”Vilma, ihanat hiukset tänään”, eräs luokkalaiseni tyttö hymyili säteilevästi minulle. Käteni eksyi automaattisesti pitkiin, puoleen selkään saakka ulottuviin hiuksiin: ”Kiitos.”

Tyttö, Krista, hymyili vielä minulle astellessaan Paulan, Elinan ja Krissen luo. Kaikki neljä kikattelivat yhdessä, lauma idiootteja. Blondeja kaikki, Kristalla lyhyemmät hiukset kuin muilla.
”Yrittää mielistellä”, ystäväni mutisi pahasti tehdessään tilaa porukkamme kolmannelle jäsenelle, Anna-Kaisalle, ”Ei se olisi koskaan kehunut sinua.”
Heeei”, vinkaisin hiljaa kääntyessäni nyt kahta ystävätärtäni kohden, ”Kyllähän ihmiset voivat... tai eivät voi. Ei mitään, antaa olla.”
Anna-Kaisa hymyili nostaessaan laukkunsa syliinsä ja etsiessään käsiinsä huulirasvan. Hän oli hieman hiljainen aina, mutta ei se minua haitannut. Annista lähti niin paljon ääntä, minusta myös.

”Ja jos olisin enää yhtään mukavampi hänelle, oisin luultavasti kuollut.”
Huokasin ja nousin ylös valloittamaltamme penkiltä: ”Niin niin.”
”Mutta Vilma, ihan oikeasti, me ollaan parempi kuin se. Tai ne.”
Hymyilin vilmamaista hymyäni ja nosti laukkua olallani parempaan asentoon. Viisari liikahti. Se osoitti kahta yli kahdeksan.

Käännähdin vilkaisemaan historian luokalle. Siellä hän istui edelleen, nauraen. Kuulin hänen äänensä meluisan käytävän hälinästä, muut luokkalaiseni saapuivat jylinällä paikalle. Opettaja olisi varmaan tulossa kohta. Kohotin hieman silmälaseja nenälläni ja pyyhkäisin suunpieltäni. Pyyhkäisin pikkusormella alaluomiani ja heilautin päätäni. Ripsivärit olivat pysyneet paikoillaan ja olin epäilemättä ihan suloinen. Joku tönäisi minua ja pahoitteli mutisemalla mennessään. Kallistin vaihteeksi päätäni, mutta käännähdin nopeasti ympäri takaisin ystävieni puoleen. Hän oli katsonut minuun, suoraan minuun.

”Ää, eeii”, Anni murisi nähdessään pitkän miehen astelemassa meitä kohti avaimiaan heilutellen, ”Lukio on syvältä.”
Hymyilin tytölle ja paransin jälleen laukkuni asentoa. Ei lukio nyt niin kamala ollut.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:51:14 kirjoittanut Scarlett »
Live the adventure of a lifetime.

if you're looking truth, beauty and freedom, fanfiction is the way to go.♥
Patoutunut humoristi.