Title: Loputon homma
Author: Neeppu
Raiting: S
Genre: Öh... Drama, ja sitten jtn ironiaa/sarkasmia/pientä huumorintynkää yrittää olla
Warnings: Hehee... Hieman erikoinen hahmo
Summary:
"Höh."Disclaimer: Omistan itse hahmoni, paikkani ja koko juonen, mutta en omista valitettavasti hra Laihoa, josta hieman puhelen ficissä.
A/N: Tää on tällanen koulussa kirjoitettu tarina. Harvinaisen hyvä koulussa kirjoitetuksi, kouluaineissa on hieman tapana tyytyä mahdollisimman vähään ja tylsään tekstiin. Opettajan kommentti:
"Maaginen tarina! Kerronta erinomaista kuten aina. Aihe todella erikoinen ja vaikuttava!" Sellanen pieni huomio, että luokassani kirjoitusten taso on vähän mitä on. Mitä nyt tuohon aiheeseen kommentoin, mikä tässä tekstissä on, niin se on sellainen homma, mitä olen kehitellyt jtn yli vuoden kaverin kanssa, josta on muodostunut sellainen meikän oma juttu, jota ei oo kellään muulla. Tai en ainakaan tiedä olevan. Tämä on tavallaan spinoff kirjaan, jota olen ystäväni kanssa kirjoittamassa.
Kommentteja tulemaan, niitä kaivataan
Nousen ylös sängystä. Venytän hetken kumpaakin kylkeäni ojentamalla käteni vastakkaiseen suuntaan. Astelen peilipöytäni eteen. Tartun hiusharjaani ja rupean selvittämään takkuja mustista, suorista puoleen selkään pitkistä hiuksistani. Vaihdan ylleni mustan, nilkkapituisen mekkoni. Suin peilin edessä siipieni pörröttäviä sulkia siistiksi. Ne ovat aina lyhyiden yöunien jälkeen huonosti.
Poistun pienestä asunnostani. Läpyttelen hetken siipiäni, ennen kuin lähden lentämään kohti työpaikkaani. Avaan työhuoneeni oven, ja astelen kirjoituspöytäni luo. Tartun tämän päivän työlistaani. Joe Thompson, Sahara. Höh. Heti ensimmäiseksi joudun kärvistelemään hetken polttavan auringon alla. Otan pöydältäni kynän ennen kuin lähden matkaan.
”Joe Thompson, Sahara”, lausun ja tuossa tuokiossa olen maanpinnalla. Näen hiekalla selällään makaavan henkilön. Kumarrun tarttumaan hänen käteensä.
”Tuonela.” Heti kun jalkani koskettavat kylmää ja tasaista maata, tunnen elon palaavan herra Thompsonin käteen. Tai voinko oikeastaan sanoa elon, sillä hänhän on kuollut, mutta kuitenkin. Vedän listasta yli ensimmäisen nimen, ja katson seuraavaa. Ihanaa, pääsen uimaan mereen! Meggie Smith pitää hakea jonkin Kalifornian uimarannan pohjalta. Ihmisiä hukkuu aika vähän, joten en pääse usein tuntemaan vettä. Ilkeillä kuolevaisilla on vielä tapana hakea kuolleen ruumis pois vedestä, ennen kuin kerkeän käydä hakemassa hänen sielunsa. Sairaalakeikat ja onnettomuuspaikoilta ihmisten hakeminen on kaikista inhottavinta. Niissä joutuu usein näkemään verta ja itkeviä omaisia, ja joskus joudun jopa kulkemaan heidän lävitseen. Se ärsyttää, sillä omassa todellisuudessani saan sentään elää samantyylistä elämää kuin kuolevaisten maassa.
Loppuaika tämän päivän töistä on pelkkien luonnollisesti kuolleiden ihmisten hakemista. Se on hieman tylsää, sillä usein Tuonelaan saapumisen jälkeen se alkavat kysellä, missä saa pelata bingoa. Kun sitten saan neuvottua heille paikan, meinaan jäädä juoksevien jalkojen alle, sillä Tuonelassa eivät enää kuolevaisten maan ongelmat vaivaa. Välillä tekisi mieli erota koko työstä, mutta en pysty. Työni loppuvat vasta, kun seuraajani kuolee, ja hän ei ole välttämättä edes syntynyt vielä! Kun vielä lisätään, että kenestä tahansa ei voi tulla seuraajaani, niin uskot varmaan, että et halua päästä työhöni. Plussaa on kyllä se, että pysyn ikuisesti yhtä kauniina ja nuorena.
Lasken työpöydälleni työlistan, josta olen vetänyt yli kaikki nimet. Poistun työhuoneestani. Mitähän tekisin nyt? Voisin mennä käymään kuolleiden metallimuusikoiden luona. Heillä riittää kerrottavaa keikkamatkoillaan tapahtuneista asioista. Minua harmittaa vieläkin, etten saanut vuonna 2003 napattua mukaani Alexi Laihoa, hänen tyhmät ystävänsä ehtivät pelastaa hänet nenäni edestä. Sillä hepulla tulee riittämään juttua.
Laskeudun muusikoiden normaalin majapaikan luo. Ketään ei näy. Missä kaikki ovat?
”Neiti pääjehu, missä kaikki ovat?” huudan kasvot käännettyinä kohti harmaalla taivaalla olevaa mustaa pilveä.
”He ärsyttivät minua, joten laitoin heidät pakkolomalle maan alle”, vastaa naisääni minulle.
”Tuo heidät takaisin!” vaadin.
”En tuo, he saavat kärsiä rangaistuksensa”, ääni vastaa.
”Jos et tuo, lähden lomalle!”
”Hyvä on. Lomasi alkaa huomenna, ja ihmiset jotka sinun olisi pitänyt hakea, elävät vielä vähintään kymmenen vuotta.”
”Jee!”
”… Herra Laiho olisi kyllä pitänyt hakea huomenna.”
”Entä jos minä käyn hakemassa vain hänet?”
”Ei käy, halusit lomaa joten sitä myös saat.”
”Höh.” Lähden lentämään kohti kotia. Menen kyllä varmana heti nukkumaan. Heippa.
