Ficin nimi: Viimeinen
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Genre: angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Merlin
Tiivistelmä: Merlinin ystävät kuolevat.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Kirjoitin tämän Inspiraatiorohtoihin.
Skenaario: joku kokee suuren menetyksen
Tunne: tuska
Sanat: viha(ta), sininen, suru, yksin, valo
En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään uutta ja julkaisukelpoista, enkä ollut kamalan kriittinen tämän kohdalla siksi. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Viimeinen
Percival kuoli viimeisenä.
Niin paljon kuin Merlin olikin ottanut osaa Guineveren kokoamaan hoviin, hän ei ollut koskaan tutustunut uusiin jäseniin samalla tavalla kuin Arthurin uskottuihin miehiin. Hän oli yrittänyt uskoa Constantineen, jonka Guinevere oli nimittänyt seuraajakseen, kun hänen voimansa alkoivat lopultakin hiipua viitisen vuotta sitten. Tämä oli oikeudenmukainen, oppinut ja omasi auktoriteettia, mutta Merlinistä ei juuri oikeanlaista. Sitä sellaista, joka oli saanut ihmiset uskomaan Arthuriin vasten kaikkia odotuksia. Sellaista, jolla Guinevere oli hallinnut yli kuusikymmentä vuotta tarttumatta kertaakaan itse miekkaan. Tämä pelkäsi liikaa erimielisyyttä, kumarteli liikaa ja Merlin alkoi nähdä sen vaikutukset nopeasti. Päätökset jäivät tekemättä, neuvottelut kestivät tuhottoman kauan ja opportunistit tekivät tietään hoviin.
Joka kerta, kun yksi Merlinin ystävistä kuoli, hän kuvitteli, ettei suru voinut kohota suuremmaksi. Joka kerta hän oli väärässä. Hän oli luullut, että sen jälkeen, kun hänen äitinsä kuoli, hän ei enää kykenisi tuntemaan samanlaista fyysistä kipua. Sitten Guinevere kuoli ja hän hädin tuskin pääsi tämän muistotilaisuuteen. Ihan kuin hän olisi katsonut viimeisten toivon rippeiden katoavan hautaan ystävänsä ja johtajansa mukana. Hän ei ollut puhunut kenellekään moneen päivään, mutta Percival oli tullut hänen luokseen kammioonsa päivä hautajaisten jälkeen. He eivät puhuneet mitään. Percival istui häntä vastapäätä ja tuijotti hiipuvaan hiillokseen tulisijassa. Ikkunoista tuleva valo heikkeni päivän hämärtyessä, he istuivat hiljaisuudessa ja hiillos oli lopulta punaisia viiruja mustassa puussa keskellä haaleaa mustuutta.
Percival ei ollut myöskään sen jälkeen entisensä ja kieltäytyi Merlinin hoidoista, eikä Merlin tuputtanut niitä tälle. Ja tänä aamuna Merlin oli herätetty uutisiin, joita hän oli pelännyt viisi vuotta. Ehkä jo paljon pidempään.
Merlin keräsi kaikki voimansa ja puhui Percivalin muistotilaisuudessa. Hän irtaantui kehostaan sanoessaan sanansa, jotka eivät kyenneet mitenkään kertomaan sitä kaikkea, mitä mies oli hänelle merkinnyt. Ystävänä, turvana, linkkinä menneisyyteen. Se kaikki oli poissa ja hän seisoi tuntemattoman edessä yksin. Kipu kuristi hänen kurkkuaan, ohimoitaan, rintaansa. Miten se saattoikin tuntua edelleen näin pahalta? Hän oli jo menettänyt kaiken kauan sitten, jo silloin, kun Arthur oli mennyt. Hänen pitäisi kaiken järjen mukaan olla turta tälle. Mutta hän ei voinut mitään sille, että palattuaan kammioonsa, hän romahti kivilattialle polvilleen ja puhkesi raastavaan itkuun ja huutoon. Ihan kuin hänen luunsa olisivat tulessa, kuin hänen sydämensä olisi kuin neulatyyny, jota kohtalo tökki edelleen.
Kohtalo, tuo viheliäinen myrkky ei antanut hänelle rauhaa. Tasaisena virtana se piti hänet elossa odottamassa hetkeä, kun Arthur palaisi ja samalla puski häneen katkeruutta ja vihaa, jotka syövyttivät häntä. Merlinin silmät paloivat sulaa kultaa, hän karjui ja jokainen kynttilä kammiossa leimahti valtavaan liekkiin. Ikkuna räsähti palasiksi, hyllyllinen lasipulloja räjähti korviasärkevässä purkauksessa. Kivilaatat halkesivat Merlinin nyrkkien alla.
Ilta oli kalman kylmä, kun Merlin suuntasi talleille. Tallipoika antoi hänelle kuuliaisesti Merlinin hevosen, vaikka katsoi häntä pieni pelko ja uteliaisuus välkkyen hänen kasvoillaan. Poika oli hädin tuskin kymmenenvuotias, Merlin päätteli. Pojan nenä oli punainen. Nahkainen takki hänen harteillaan oli selvästi liian iso pojalle, eikä peittänyt kaulaa ilman koleudelta.
”Tässä”, Merlin sanoi, kaivoi salkustaan yhden sinisen huivinsa ja ojensi sen pojalle.
”Kiitos”, poika niiskautti ja solmi huivin kaulansa peitoksi. Merlin ei löytänyt sisältään voimia hymyillä pojalle, joten hän nyökkäsi tälle pienesti ja suuntasi ulos talleilta.
Ilta pimeni ja kylmeni, kun Merlin ratsasti lujempaa ja lujempaa pois linnasta ja Camelotista. Rinnan kivistyksen sekaan tuli jotain muuta, mitä pidemmälle hän pääsi. Se lepatti hätäisesti, väritti Merlinin punaista vihaa sinisemmäksi.
