Ficin nimi: Kalojen narrausta
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Avatar, the last Airbender
Ikäraja: S
Genre: Kepeä draama
Päähenkilöt: Zuko & Sokka
Summary: Joten siinä Zuko sitten istui matalahkolla kallionkielekkeellä Sokkan kerrankin vaiteliaassa seurassa ja tunnusteli pieniäkin nykäisyjä siiman toisessa päässä.
A/N: Olisipa siistiä päästä jälleen vanhalle kunnon mato-ongelle. xD Tarina sijoittuu kolmannelle kaudelle, kun avatar ja kumppanit viettivät aikaansa Läntisellä tuulitemppelillä.
***
Zuko hieraisi silmiään yrittäessään pysytellä kalastusvireessä, vaikka merkillinen nuutuminen saikin hänet haukottelemaan. Hiirenhiljaisella paikallaan istumisella oli sellainen vaikutus. Jos hän tavalliseen tapaansa olisi aloittanut aamunsa liikunnalla, hän olisi taatusti tuntenut olonsa virkeämmäksi.
Oli ollut hänen vastoinkäymisensä osua samaan aikaan samaan paikkaan Sokkan kanssa. Ylipäätään hän oli hämmästynyt nähtyään tämän jalkeilla auringonnousun aikaan. Zukolle itselleen oli kuin toinen luonne nousta yhtä aikaa auringon kanssa, mutta Sokka oli hänenkin hataran tietämyksensä mukaan sen verran aamu-uninen, että hän olisi odottanut törmäävänsä keneen tahansa toiseen. Huomenet toivotettuaan Sokka oli tuumannut aikovansa kalaan läheiselle lammelle ja oli ohimennen kysynyt häntä seuraksi. Totuuden nimissä Zukoa ei moinen olisi erityisesti innostanut, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän oli nyökännyt myöntävästi.
Hänen syynsä olivatkin olleet pitkälti sosiaaliset: avatar ja tämän ystävät näkivät hänet yhä hieman vieraana tiimissään, ja oli ennen kaikkea hänen etunsa mukaista antaa itsestään kuva tutustumisen arvoisena tyyppinä. Päinvastoin kuin siskonsa, Sokkan suhtautuminen häneen oli ollut kaikista puolueettomin ja avarakatseisin. Toisin kuin Katara, Sokka näki laatikon ulkopuolelle.
Ennen kaikkea Sokka oli hänestä äänekkyydestään huolimatta ihan mukava kaveri.
Joten siinä Zuko sitten istui matalahkolla kallionkielekkeellä Sokkan kerrankin vaiteliaassa seurassa ja tunnusteli pieniäkin nykäisyjä siiman toisessa päässä. Auringon asennosta päätellen he olivat yrittäneet saada saalista jo ainakin tunnin ajan, ja toimettomuus alkoi hiljalleen kiristää hänen muutenkin herkkiä hermojaan. Hän kuitenkin käski itsensä pitää pintansa. Kärsivällisyys oli juuri yksi niistä ominaisuuksista, joita hänen oli syytä toden teolla kehittää.
Sivusilmällään Zuko näki Sokkan siniharmaiden silmien tähyilevän kiireettä lammen hiljalleen väreilevää pintaa. Niin suulas ja äkkipikainen kuin tämä toisinaan olikin, kalastuksessa Sokka oli teräshermoinen ammattilainen ja osasi pysyä hiirenhiljaa asiaankuuluvalla tavalla.
”Zuko, lopeta tuo”, Sokka sanoi hiljaisuuden keskelle.
”Ai mikä?”
”Tuo haukottelu! Se on tart –”
Ainakin hän oli sivistyneesti peittänyt suunsa käsivarteensa, toisin kuin Sokka, joka haukkoi ilmaa suu niin ammollaan, että poskinivelet natisivat liitoksissaan.
”Tämä on niin pitkäveteistä.” Zukon tarkoituksena ei ollut kuulostaa niin marisevalta, mutta hän oli onnistunut siinä joka tapauksessa. ”Tai siis, kestääkö siinä aina näin kauan?”
”No se on hankalampaa mitä luulisi”, Sokka tokaisi ja kohotti vapaansa tarkastaakseen syötin kunnon. Todettuaan sen virheettömäksi tämä nakkasi sen takaisin veteen. ”Jokunen tunti sinne tai tänne.”
”Siksikö tulimme näin aikaisin?”
”Kala syö parhaiten aikaisin aamulla ja sateen jälkeen.”
”Siltä näyttää”, Zuko huokaisi voimattomasti. ”Eikö tätä voi nopeuttaa mitenkään?”
Sokka katsahti häntä huvittuneena. ”Ai niin kuin miten, iskemällä niitä tulipallolla suoraan vedestä käsin kuten vesinokkakarhu? Vaikka eihän se tietenkään tulta käytä.”
”Ei se huonolta idealta kuulosta.”
”No siinä on erinäisiä varjopuolia”, Sokka virkkoi. ”Jos sinulla ei ole jotain tulentaitajien supernäköä, sinun olisi vaikeaa nähdä liikettä suoraan vedenpinnan alla. Enkä ajatellut antaa sinun polttaa koko tienoota poroksi parin hassun kalan takia.”
”Miten niin polttaa tienoota?” Zuko kurtisti kulmiaan.
”Hmm, homman muuttuessa yllättävän vaikeaksi menettäisit ennen pitkää malttisi ja alkaisit riehua vanhaan tuttuun tapaan.” Sokka kohautti olkiaan huolettomasti. ”Kireytesi väreilee tänne asti.”
”En minä ole kireä”, Zuko ärähti ja säpsähti tuntiessaan selkeän nykäisyn onkivavassaan. ”Hei, minä sain sen!” hän älähti ja oli jo aikeissa kohottaa onkivapansa vedestä, mutta Sokka esti häntä.
”Vedät väärään suuntaan. Anna sille tilaa.”
”Eikö sitä voi vain vetää ylös?” Zuko kummasteli, mutta teki työtä käskettyä.
”Silloin sillä on suurempi riski karata!” Sokka totesi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. ”Pitää odottaa, antaa sen luulla olevansa pomo ja varmistaa, että sen huuli on kunnolla läpi koukusta.”
”Kuulostaa etovalta.”
”Et ole tainnut ennen kalastaa?” Sokka naurahti ärsyttävästi.
”Olenpas.”
”Et ainakaan järin menestyksekkäästi?”
”Hmh, päättelitkö sen ihan itse?” Zuko murahti ja hitaasti kohotti onkeaan yläviistoon. Sokkan hyväksyvän nyökkäyksen perusteella hän kerrankin teki jotain oikein ja lopulta pienen houkuttelun jälkeen veti kookkaan karmiininpunaisen kalan kalliolle. Hän oli vähällä kavahtaa kauemmas sen lennähdettyä hänen jalkoihinsa ja oli juuri aikeissa kysyä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta Sokka oli jo tarttunut toimeen.
”Haluatko kunnian?” Sokka tokaisi tartuttuaan sätkivästä saaliista tiukasti ja toisella kädellä piteli siimaa tiukalla niin, että kalan huulesta törröttävä koukku näkyi selkeästi.
”Tehdä mitä?” Zukon ääni oli puistatuksesta käheä.
”Irrottaa koukun tietysti!” Sokka sanoi välittämättä vähääkään kalan rimpuilusta.
”Kiitos ei”, Zuko sanoi hienoisesti irvistäen.
”Hmm, miten vain.” Sokka kohautti olkiaan ja muutamalla näppärällä nykäisyllä sai koukun irti. ”Ojenna sitä ämpäriä.”
Zuko olikin ollut aikeissa muutamaan otteeseen kysyä, mihin Sokka tarvitsisi puolilleen täytettyä ämpäriä, mutta asia valkeni hänelle, kun tämä laski kalan siihen.
”Mitäs nyt tehdään?”
”Saat uuden syötin”, Sokka virkkoi kiinnittäessään koukkuun leivänpalaa. Joko Sokka oli liikkeissään harvinaislaatuisen vikkelä tai sitten hän oli unohtunut toljottamaan sangossa polskivaa kalaa turhan pitkäksi aikaa.
”Vieläkö tämä jatkuu?” Zuko päästi suustaan.
”Meitä on sentään kuusi syöjää”, Sokka huomautti ja ojensi vavan hänelle. ”Sanoinhan, että tämä vie aikansa.”
Turtuneena ankeaan kohtaloonsa Zuko pudotti ongenpään takaisin veteen ja otti paremman asennon kalliolla istuessaan. ”Meitä on kylläkin viisi.”
”Laskin Momon mukaan. Se söisi vaikka yksin koko kalan.”
”Ai.”
Vedenhenget taisivat kerrankin olla heidän puolellaan, sillä seuraavia saaliita heidän ei tarvinnut odotella yhtä kauan kuin ensimmäistä. Sokka sai pyydettyä varmoin ottein kookkaan, vaalean kalan ja hänen onkimansa toinen, erikoisen tumma ja täplikäs yksilö päätyi sekin punaisen kalan seuraksi ämpäriin.
Kumma kyllä Zuko oli havainnut onkimisen jokseenkin rentouttavaksi puuhaksi, jos siihen vain kykeni suhtautumaan oikealla tavalla. Se oli loppujen lopuksi kuin meditointia. Zuko sulki silmänsä ja keskittyi hengityksensä kuuntelemiseen ja hallitsemiseen. Onkivapa pysyi mainiosti nilkan alla hänen ristittyään jalkansa lootusasentoon. Hänen vieressään Sokkakin oli oikaissut selälleen ja piti onkensa paikoillaan säärensä ja polvitaipeensa välissä. Ellei hän ihan väärin tulkinnut, Sokka taisi nukahtaakin, mutta vavan heilahtaessa tämä ponnahti istumaan kuin ei olisi koskaan makoillutkaan.
”No niin, alapas tulla. Kohta lillut padassa...” Sokka maanitteli ja liikutteli onkeaan kevyesti kiusaten saalistaan. Tuossa tuokiossa toinen punainen kala nousi vedestä suoraan Sokkan ojennettuun käteen.
”Hei, tämä ahmatti on nielaissut koko koukun!” tämä virkkoi ja pingotti siimaa niin, että hänkin varmasti näki.
”Siltä näyttää”, Zuko sanoi kulmat kurtussa. ”Minkä sille voi?”
Sokka katkaisi siiman lähellä kalan suuta ja laski sen ämpäriin. ”Pitäköön sen toistaiseksi. Se on parempi irrottaa vasta sitten myöhemmin.”
”Mitä myöhemmin tapahtuu?” Zuko ehti kysyä, ennen kuin ajatteli pidemmälle.
Sokka näytti tavanomaisen huvittuneelta hänen hölmöstä kysymyksestään. ”Annan sinun arvata.”
***
Heidän senhetkisessä olinpaikassaan oli sekin hyvä ominaisuus, ettei heidän tarvinnut valmistaa ruokaansa taivasalla. Hieman etsiskeltyään heidän onnistui löytää Läntisen tuulitemppelin yksi keittiötila, joka kylläkin oli vuosikymmenten saatossa pölyyntynyt kiitettävästi.
”Olisi pitänyt pyytää Aang mukaan”, Sokka totesi yskäisten. ”Hän olisi saanut vähän puhaltaa täällä.”
”Kieltämättä”, Zuko sanoi.
”Voittaa tämä ainakin metsässä kokkailut”, Sokka virkkoi ja pyyhkäisi kivipintaa käsivarrellaan niin, että tomut katosivat. Seuraavaksi Sokka nykäisi esiin veitsensä, jonka kahvassa oli koristeena jonkin eläimen hampaita. Zuko ei edes nähnyt, mistä Sokka sen oli ottanut, mutta tajusi sen sitten piilleen tämän saappaassa. Hänelle itselleen ei ollut tullut mieleenkään säilyttää aseita vaatteissaan.
Sokka tarttui ämpäriin ja poimi sieltä ensimmäisen kalan. ”Okei, jospa minä näytän, miten homma sujuu?”
”Kaikin mokomin”, Zuko sanoi ja astui lähemmäs nähdäkseen mistä oli kyse.
Sokka tarttui punaisen kalan pyrstöstä tiukasti ja ilmekään värähtämättä iski sen pään kivipöytää vasten riuskasti pari kertaa, kunnes kaikenlainen sätkintä oli lakannut. Zuko ei voinut estää ohimenevää ajatusta kansakuntien kulttuurieroista. Hänelle oli pienestä pitäen opetettu Vesiheimon sotureiden barbaarisuudesta samalla kun tulikansalaisten ylivertaisuutta oli korostettu suurella toitotuksella. Hän tiesi hyvin kaikkien maailman kalastajien toimivan samoin kuin Sokka, mutta verrattuna hänen omaan räpellykseensä maanpakonsa aikana vesiheimolaisten riuska ja anteeksipyytelemätön tyyli paistattelivat aivan eri tasolla.
Helppohan se oli vain nauttia kala suoraan pöydästä. Ellei Zuko olisi karulla tavalla saanut kokea myös elämän ankeampaa ja vaivalloisempaa puolta, hän olisi taatusti edelleen ajatellut yhtä pinnallisesti kuin kaikki hovissa. Se mitä hän kaloista oli nuorempana tiennyt, oli lähinnä se, että kultakarppeja saattoi syöttää palatsin puutarhassa ja monet muut lajit tarjoiltiin sitruunakastikkeessa.
”Tämä ei ole paras mahdollinen veitsi kalan perkaamiseen, mutta menettelee”, Sokka tuumasi viiltäessään suoran viillon kalan vatsaan. Jos sekään ei ollut vielä tarpeeksi häiritsevää katsottavaa, Zuko huomasi melkein pidättävänsä hengitystään, kun Sokka väänsi kalan auki ja tyynesti kaapi sisälmykset ulos. Hetken kuluttua saalis muistutti enemmän sellaista, jonka saattoi nauttia ruuaksi kypsentämisen jälkeen.
”Ei se vaikealta näytä”, Zuko totesi aavistuksen itsevarmempana. Kyllä hänkin moiseen kykenisi.
”Ei se vaikeaa olekaan”, Sokka sanoi hilpeästi. ”Siitä vain.”
Zuko veti syvään henkeä ja poimi ämpäristä Sokkan pyytämän vaalean kalan. Se oli selkeästi edellistä saalista eloisampi ja hänellä ilmeni pieniä vaikeuksia saada tukevaa otetta sen pyrstöstä. Kalojen limaisuus oli aina inhottanut häntä, mutta ylpeyden nimissä valitukset oli syytä jättää sikseen.
”Annatko veitsen?” Hän ojensi kättään varmistettuaan, että pari iskua pöytään olivat saaneet kalan hengiltä. ”Tässä kohtaa saatankin tarvita hieman neuvoa.”
”Irrota ensin sen vatsaevä”, Sokka kehotti.
”Näinkö?”
”Hyvä, sitten lähde tekemään viiltoa kohti päätä. Ja varo, ettet viillä sappirakkoa.”
Kylmät väreet kulkivat Zukon selässä. ”Mistä sen tietää, ettei siihen osu?”
”No kyllä sen sitten näkee, jos siihen nirhaisee”, Sokka sanoi epämääräisesti. Sekin taisi olla niitä asioita, joita oli yllättävän hankala selittää teoreettisesti kokemuksen ohjattua niin kauan. ”Okei, käännä se sitten auki.”
”Aika voimakas haju”, Zuko mutisi vetäessään sisälmyksiä sormellaan ulos kuin Sokka oli tehnyt.
”Tuoretta suoraan lammesta”, Sokka kuittasi hänen purnauksensa. ”Onpa sillä nätin punaiset kidukset.”
”Siitä voidaan olla montaa mieltä.”
Lievästä vastenmielisyydestä huolimatta Zuko tunsi olonsa varsin ylpeäksi saatuaan kalan perattua. Maanpaossa ollessaan se vähäinen määrä, mitä hän kuuna päivänä oli onnistunut kalastamaan, oli päätynyt vartaaseen sellaisenaan ja aiheuttanut usein ikäviä vatsanpuruja. Iroh-setä oli ollut kalankäsittelyssä hieman häntä asiantuntevampi, muttei lähellekään niin paljon kuin Sokka. Toisaalta sedän luontotuntemus oli muutamassa kohtaa osoittautunut vähän alavireiseksi.
Setä olisi varmasti ollut hänestä ylpeä, Zuko ajatteli ohimennen pieni haikeus hymyssään. Mistään muusta tämä tuskin sitten olisikaan ollut.
”Mitä nyt, nukahditko pystyyn?” Sokka ihmetteli ja ojensi kättään sätkivä kala toisessa. ”Saisinko veitseni?”
”Ai, toki.”
”Jos et pahastu, ajattelin hoidella nämä kaksi”, Sokka sanoi ja Zuko kuuli kuinka soturin vatsa kurisi vaativasti. ”Mitä nopeammin nämä saadaan tulille, sitä vähemmän minä kuolen nälkään.”
”Siitä vain”, Zuko sanoi salaa kiitollisena siitä, että Sokka tarjoutui perkaamaan loput. Tältä se sujui joka tapauksessa nopeammin. ”Äh, käteni löyhkäävät.”
”Sellaista sattuu”, Sokka virnisti. ”Hei! Haisevatko liekkisikin nyt sitten paistetulle kalalle?”
Kysymys oli Zukosta tyhmä ja närkästyneenä hän päätti kokeilla muodostaa pienen liekin sormenpäihinsä. Niin masentavaa kuin se olikin, Sokka oli oikeassa.
”Kyllä, haisevat ne”, hän huokaisi ja Tuulitemppelin keittiö raikui Sokkan hekotuksesta.