Nimi: Kun maailmanloppu ei tullutkaan
Paritus: Haymitch/Marilie (Chibi), Peeta/Katniss
Genre: Fluffy, romance, drama
Ikäraja: K11
Vastuuvapaus: Hahmot (Marilieta lukuunottamatta) tai miljöö eivät kuulu minulle, enkä saa niillä leikittelystä rahallisia tai muita hyötyjä hyvää mieltä lukuun ottamatta.
A/N: Mulla on meneillään teksteissä tällä hetkellä aika vaaleanpunainen hömppäkausi. Eli tässä on luvassa pääasiassa päämäärätöntä söpöilyä <3 Osallistuu parita itsesi fiktiiviselle hahmolle haasteeseen ja vaikka Ime kappale tyhjiin otsikointihaaste meni jo, tämä jatkaa nimellään sitä saagaa
En oikein tiennyt, olisiko nämä julkaissut ominaan, mutta päädyin nyt jakamaan tämän kahteen osaan (pyrin saamaan toisen osan ulos ennen loppiaista). Kaikki kommentit ovat rakastettuja ja hyvänä pidettyjä <3
1/2
Koputan oveen jännittyneenä ja hermostuneena. Minua ei odoteta, enkä tiedä olenko edes toivottu vieras, mutta en voinut jäädä kolmelletoista, eikä kahdeksikolla ole minulle enää mitään. Jos minut käännytetään kahdeltatoista, voin ehkä pestautua Capitoliin ompelijaksi. Kertaan mielessäni kirjettä, jonka Haymitch jätti lähtiessään, mutta siitä on jo viikkoja. Capitolin valtauksen jälkeen on tapahtunut paljon ja sain vasta viime viikolla varmistuksen siitä, että mies oli palannut Katnissin ja muutamien muiden kanssa vyöhykkeelle 12.
Odotan hetken, mutta vastausta ei kuulu. Vedän syvään henkeä ja lasken laukkuni portaalle. Koputan uudestaan; nyt aikaista kovemmin ja napakammin. Tuuli pyyhkii vielä kylmänä voittajien kylän pitkää katua ja tarttuu myös hiuksiini. Vielä matalalla pysyttelevä aurinko ei juuri lämmitä, vaikka joistain räystäistä tippuu jo paisteen sulattamia vesipisaroita.
Havahdun lumessa narahtelevien askelten ääneen. Kun käännän pääni ja pyyhkäisen kasvoille karkailevat hiukset korvani taakse, näen Katnissin kävelevän kadun reunaa kohti taloja. Huomatessaan minut hän pysähtyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten matkaa entistä nopeammin askelin.
”Marilie?” Katniss varmistaa ollessaan niin lähellä, ettei joudu enää huutamaan. Olen yllättynyt siitä, että hän muistaa nimeni. Hänellä on olallaan suuri ja painavan näköinen kangassäkki. Haymitchin aiemmista puheista päättelen tytön olleen metsällä. Hänen pitkät hiuksensa ovat palmikolla ja ehdin ajatella, että omani eivät karkailisi kasvoille, jos olisin tehnyt samoin.
”Hei Katniss”, vastaan vaikeasti hymyillen.
Katniss on minua yhtä paljon nuorempi, kuin minä Haymitchia. Se ei tuntunut oudolta 13:lla, mutta nyt kun asiaa ehtii miettiä, tilanne tuntuu konkreettisemmalta. Siinä missä Katniss on hädin tuskin täysi-ikäinen, minä täytän kohta kolmekymmentä. Vaikka omakaan taustani ei ole helpoimmasta päästä, mietin, kuinka paljon tuo edessäni seisova tyttö on käynyt läpi lyhyessä ajassa. Nälkäpelin läpikäyminen kerrankin on traumatisoivaa, mutta Katniss oli käynyt sen lisäksi läpi neljännesjuhlan ja kapinan.
”Etsitkö Haymitchia?” Katniss kysyy. Todennäköisesti olen siis oikealla ovella. Kohotan olkiani ja katson hetkeksi poispäin.
”Ehkä?”
”Miten niin ehkä?” Katniss kysyy niin hämmästyttävän suoraan, että se kuulostaa melkein töksäytykseltä. Poskeni punehtuvat ja jos hän ei seisoisi alemmalla portaalla, katsoisin häntä todennäköisimmin yläviistoon. Minua jännittää, mutta en voi olla kuin rehellinen.
”En ole oikein varma, mitä välillämme on enää kaiken jälkeen. Pelkään, että hän käännyttää minut pois”, vastaan takellellen. Huomaan raapivani kynsinauhaani, mutta asian tiedostaminen ei saa sitä loppumaan. Katnissin yllättyneille kasvoille nousee pieni hymy.
”Ei hän käännytä”, Katniss vastaa lyhyesti ja pudistaa päätään vielä sanojensa vakuudeksi. Katniss astuu ohitseni kynnykselle ja tarttuu laukkuuni. Hän potkaisee ovea kovaa ja kääntää samalla kahvaa. Ovi aukeaa kokoonsa nähden hiljaa, mutta potkun aiheuttama ääni ei ole voinut mennä ohi keneltäkään talossa olevalta.
”Haymitch!” Katniss huutaa astuessaan eteiseen. Hän potkii kenkänsä jalastaan sikin sokin eteisen lattialle ja avaa takin. Potkaisen omat kenkäni pois vain vähän siistimmin ja seuraan myös esimerkkiä takin avaamisesta. Katniss on edennyt jo asunnossa edelleen laukkuani kantaen. Kipitän hänen peräänsä. Ilmassa leijuu pölyä, mutta muuten asunto vaikuttaa siistiltä. Jostain kuuluu hymähdys vastaukseksi Katnissin tervehdykseen ja jokin lasinen tai keraaminen kuuluu kilahtavan parikin kertaa.
”Yleensä on tapana avata, jos joku koputtaa”, Katniss huomauttaa nasevasti astellessaan keittiöön. Hän laskee laukkuni kädestään, mutta pöydän ääressä istuva mies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Pöydällä ja keittiön tasoilla on sikin sokin kahvikuppeja ja pienehköjä kirkkaita lasipulloja, joista valtaosa on tyhjiä. Sisältäni kouraisee hieman, kun tajuan niiden sisältävän tai sisältäneen kotipolttoista viinaa. Se oli kuitenkin tavallaan odotettavissa. Vaikka Haymitch oli pakkoraitistunut vyöhykkeen 13 lakien vuoksi, juominen oli ilmeisesti palannut vanhoille raiteille jo pian Capitolin valtauksen jälkeen.
”Sinä pääset sisään vallan hyvin itsekin”, Haymitch vastaa nostamatta katsettaan lehdestä. Hänen äänensä sammaltaa hieman. Ristikko on toisella sivulla aloitettuna, mutta pahasti kesken. Osa kirjaimista on sutattu ja yritetty kirjoittaa uudestaan ruudun reunaan. Lehden kulma on rypistynyt, kuin siihen olisi kaatunut päälle jotain märkää.
”Näin on. Mutta Marilie olisi pian lähtenyt, jos en olisi päästänyt meitä sisään”, Katniss jatkaa haastaen.
Kuullessaan nimeni Haymitch kääntyy niin nopeasti tuolillaan, että tönäisee pöytää. Kahvi läikkyy miestä lähimpänä olleen kupin reunojen yli. Haymitch nousee ja ottaa hetken tukea tuolin selkänojasta. Hän mittaa minua katseellaan, kuin varmistaen, että olen todella siinä. Hymyilen pienesti ja levitän käsiäni melkein kuin Caesar Flickerman taikatemppujensa päätteeksi. Haymitch ottaa pari askelta lähemmäs ja vilkaisee Katnissia. Kun mies on tarpeeksi lähellä, hän kehystää kasvoni käsillään ja tuntuu, kuin Katniss ei olisi huoneessa enää lainkaan. Tilanne olisi täydellinen, jos hän ei haisisi viinalta.
”Sinä tulit”, Haymitch kuiskaa melkein huokaisten. Koko kehoni rentoutuu ja viinan hajusta huolimatta tunnen olevani juuri siellä, missä minun pitääkin.
”Sinä kutsuit”, vastaan ja hymyni levenee. Haymitch kietoo kätensä ympärilleni ja puristaa, kuin saattaisin kadota ilmaan hetkenä minä hyvänsä. Vastaan syleilyyn ja jopa varvistan päästäkseni lähemmäs. Vähä vähältä Haymitch tiukentaa otetta ympäriltäni. Ensin se tuntuu turvalliselta, sitten tukahduttavalta.
”Mithc”, mutisen miehen rintaa vasten. Haymitch havahtuu kuin toisesta maailmasta tai muistosta ja hellittää hieman otettaan.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Haymitch sanoo ja hellittää otettaan entisestään. Tiedän, että käsivarrestani voi viimeistään illalla laskea hänen sormiensa jäljet, mutta se ei haittaa. Haluaisin tietää, mitä hänen mielessään ehti vilistää, mutta sitä ehdin kysyä myöhemminkin.
”Ei se mitään”, vastaan ja vedän toisen käteni hänen ympäriltään miehen leukaa silittämään. Toisen käden jätän vielä alaselälle.
”En ole menossa minnekään”, vielä vakuutan ja katson häntä suoraa silmiin. Haymitch nyökkää, hengittää syvään ja painaa kasvonsa hiuksiini. Katnissin askelet kuuluvat yläkerrassa.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Haymitch liikauttaa päätään ja kuiskaa korvaani, ”Tulitko jäädäksesi?”
Sormenpäitäni kipristelee ja sykkeeni nousee. Käännän päätäni nähdäkseni hänen kasvonsa.
”Jos otat minut”, vastaan vakavana, mutta lempeästi. Haymitchin silmäkulmat kiiltelevät. Hän nyökkää muutaman kerran nopeasti ja painaa suukon otsalleni. Haymitch huokaisee. Kaikki tapahtuu sanaakaan sanomatta, luontevasti ja tutusti. Kohotan katsettani ja Haymitch miettii vain häilyvän hetken ennen kuin painaa huulensa omilleni.
Suudelma on pitkä, rauhallinen ja merkitsevä. Se tuntuu yrittävän aloittaa kaikkien niiden suudelmien korvaamisen, jotka ovat jäänet välistä Haymitchin lähdettyä kolmeltatoista. Havahdumme vasta, kun Katniss rykii kurkkuaan kovaäänisesti. Poskiani kuumottaa ja tiedän niille nousseen taas helottava puna. Äkkiä vielä päälläni oleva takki tuntuu tukahduttavan kuumalta ja yritän vaivihkaa avata sitä enemmän.
”Minä taidankin sitten jatkaa matkaa Hazellen luokse. Oletan, että Marilie jää päivälliselle?” Katniss varmistaa vilkaisten ensin Haymitchia ja sitten minua.
”Minä-”
”Hän jää”, Haymitch vastaa puolestani. Katniss nyökkää ja hymyilee. Hän vinkkaa minulle silmää ja heittää riistakassin olalleen.
”Nähdään kuudelta”, Katniss vielä huikkaa ovelta, jota käsittelee poistuessaan yhtä kovakouraisesti kuin saapuessamme. Oven sulkeuduttua Haymitch astelee pöydän ääreen.
”Oletko syönyt mitään? Haluaisitko jotain? Minulla on kahvia ja- ”, Haymitch alkaa siirrellä tavaroita pöydällä. Hän pysähtyy viinapullon kohdalle, nostaa pullon pöydältä ja laskee sen takaisin. Haymitch huokaisee ja sulkee silmänsä. Hän hieroo ohimoitaan yhdellä kädellä ja nojaa toisella pöytään.
”Mithc?” kysyn rauhallisesti, mutta saamatta vastausta. Kävelen lähemmäs ja toistan kysymyksen. Lopulta Haymitch reagoi, kun lasken käteni hänen omalleen. Mies säpsähtää ja ohimoita hieronut käsi huitaisee vain vähän ylitseni. Haymitchin hetkeksi vauhkoontunut katse muuttuu säikähtäneeksi sekunnin murto-osassa. Voisin olla melkein varma hänen säikähtäneen minua enemmän.
”Anteeksi”, Haymitch ehättää sanomaan ja ottaa kasvoni otteeseensa kuin olisi osunut ja tutkisi aiheuttamiaan vaurioita.
”Ei hätää, et osunut”, vakuutan hätäisesti, vaikka Haymitchin pitäisi itsekin ymmärtää se. Hän kääntelee kasvojani hetken ennen kuin vakuuttuu asiasta ja laskee kätensä hartioilleni.
”Marilie, minä-”, Haymitch henkäisee ja jää miettimään, mitä sanoisi. Jatkan lausetta hänen puolestaan.
”Haluaisit ehkä esitellä paikkoja?” ehdotan ja mielessäni käy, mihin Katniss oli vienyt laukkuni. Haymitch sulkee suunsa kuin lopettaakseen lauseen, jota ei ehtinyt aloittaa. Hän vetää syvään henkeä ja nyökkää. Silitän hänen poskeaan ja mies painaa kämmenelleni suudelman. Parran sänki kutittaa.
-*-
Havahdun hereille, kun patja liikahtaa allani. Huone on hämärämpi, mutta ei vielä pimeä. Haymitch parantelee asentoaan vierelläni ja kurottaa silittämään käsivarttani. Päälleni on ilmestynyt paksu neulottu monenkirjava peitto. Viimeinen asia, jonka muistan on, että Haymitch lähti etsimään jotain alakerrasta. Ehkä valokuva-albumia tai leikekirjaa.
”Hei”, Haymitch sanoo matalalla äänellä. Hän on vaihtanut vaatteensa. Väärin napitettu tahrainen kauluspaita on vaihtunut siniseen pehmeän näköiseen puuvillapaitaan ja kankeiden farkkujen tilalla on vaaleat pellavahousut. Mietin hetken, että paita on melkein saman sävyinen mekkoni kanssa.
”Hei, anteeksi taisin nukahtaa”, vastaan silmät sirrillään ja osaksi haukotellen.
”Se on vain hyvä, sinulla on ollut pitkä päivä”, Haymitch myötäilee.
”Mitä kello on?” kysyn ja kuin sanojeni piiloviestiksi vatsani kurisee. Junamatkalla syömäni aamiainen ja aiemmin iltapäivällä kahvin kanssa syödyt pikkuleivät eivät pitäisi nälkää loitolla enää kauaa.
”Pian puoli kuusi”, Haymitch vastaa ja on kuin ei olisi huomannutkaan vatsani äänekästä mielenosoitusta.
”Pitääkö meidän lähteä Hawthornien luokse?” kysyn haukotellen ja nostan käteni pääni yläpuolelle venytykseen. Jalkojen venyttäminen vetää peittoa päältäni, mikä kiinnittää huomioni huoneen viileyteen.
”Pitää, muttei ihan vielä”, Haymitch kietoo kätensä ympärilleni ja tuo kasvonsa lähemmäs omiani. Suuni on kuiva ja sydämeni pamppailee, kun hän vetää minut kiinni itseensä ja suutelee, kuin emme olisi jo tehneet sitä puolta iltapäivää. En pane pahakseni vaan vastaan suudelmaan. Kiedon käteni Haymitchin kaulaan ja työnnän toisen sormet hänen hiustensa sekaan. Ne tuntuvat kosteilta ja mietin, mitä mies on ehtinyt tehdä nukkuessani. Kun kielemme kohtaavat erotan hammastahnan maun, vaikka sen alta erottuukin vielä häivähdys viinan pistävyydestä.
”Kiitos, että tulit”, Haymitch kuiskaa. Hän katsoo minua suoraa silmiin ja alan hymyillä. Jos olinkin sekä matkalla että saapuessani epäillyt päätöstäni, se tuntuu nyt vain ja ainoastaan oikealta.
”Kiitos, että kutsuit”, vastaan ja kuron vielä sentit kiinni väliltämme.
