Title: Sarjamurhaajien joululahjat
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor, Vincent Whittman (Vox)
Genre: AU (jossa molemmat ovat vielä elossa ja ihmisiä), draama
Rating: K-11
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Vivziepopille, minä vain lainailen. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Hän ei periaatteessa olisi välittänyt saada Vincentiltä joululahjaa, eikä hän itse ollut todellakaan hankkinut tälle yhtään mitään, mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt.A/N: Tämä fic on omistettu
Maissinaksulle myöhäisenä joululahjana. Kun mulle nyt sattui tulemaan idea jonkinmoiseen MurderMedia-ficciin, niin pitihän se kirjoittaa sulle
Toivottavasti tykkäät.
Taustoja en ole tälle sen kummemmin miettinyt, mutta omissa mielikuvissani oli 20-30-luvun New Orleans, joka vilahtaa sarjassakin Alastor-takaumissa. Aikajana on kuitenkin hyvin löyhä eikä canontapahtumat ole mitenkään tarkasti mukana. Senkin voi jokainen keksiä itse, millä perusteella Vincent siellä on ja miten hahmot ovat tavanneet.
Osallistuu haasteeseen
Kerää10 vol 2 (hahmolla Alastor).
Sarjamurhaajien joululahjat”Alastor!”
Vincent ilahtui löytäessään miehen kellariteatterin nurkkapöydästä konjakkia siemailemassa ja heilautti kättään kiinnittääkseen tämän huomion. Vastaukseksi tämä kallisti päätään, mikä kieli ainakin lievästä uteliaisuudesta, vaikka muuten tämän mielialaa ja ajatuksia olikin vaikea tulkita. Alastor ei sanonut mitään, kun Vincent istahti tuoliin häntä vastapäätä, laski vain lasin kädestään ja jäi odottamaan.
”Hyvä että löysin sinut”, Vincent aloitti. ”En ollut varma, olisitko täällä.”
”Missäs muuallakaan minä vapaata iltaani viettäisin?” Alastor kysyi teennäisen herttaisella äänellä. He molemmat kyllä tiesivät siihen vastauksen, mutta sitä ei ääneen sanottaisi paikassa, jossa kuka tahansa muu saattaisi kuulla.
”Jouluun ei ole enää kuin muutama päivä, ja muistan kun kerroit suunnitelmistasi vierailla pyhän aikana äitisi luona”, Vincent päätyikin vastaamaan, mikä oli totta sekin. ”En tiennyt, olitko jo lähtenyt, mutta halusin tavata sinut vielä ennen joulua.”
”Millaisella asialla on niin kiire, että se ei voisi odottaa pyhien ylikin?”
Alastor kulautti konjakkilasinsa tyhjäksi ja kaivoi savukerasiansa esiin. Silkasta kohteliaisuudesta hän tarjosi yhtä Vincentillekin, joka poimi savukkeen rasiasta luisevien sormiensa väliin.
”Minulla on sinulle lahja”, Vincent kertoi sytyttäessään ensin Alastorin tupakan ja sitten omansa. ”Joululahja”, hän vielä täsmensi, ”eikä tuntuisi oikealta antaa sitä jälkikäteen.”
”Minua se ei olisi haitannut”, Alastor totesi yksinkertaisesti. Hän ei periaatteessa olisi välittänyt saada Vincentiltä joululahjaa, eikä hän itse ollut todellakaan hankkinut tälle yhtään mitään, mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Vincent touhotti siihen malliin, että lahja olisi jotain ainakin vähän erikoisempaa, ja vaikka Alastorille paras joululahja olisi ollut viikko ilman vilaustakaan Vincentistä, hänkin oli alkanut haluta tietää, mitä oli saamassa tältä lahjaksi.
”Kyse onkin ehkä enemmänkin periaatteesta”, Vincent naurahti tavalla, joka kieli siitä, että taustalla oli jotain muutakin. ”Mutta haluaisin antaa sen sinulle vielä tänään. Jos siis sinulle vain sopii”, hän lisäsi vielä nopeasti perään.
Alastor imaisi tupakkaansa ja puhalteli savun hiljalleen ulos. Hän käänsi katseensa teatterin tyhjälle lavalle ja sen vieressä seisovaan pianoon, jota soitti joku hänelle tuntematon mies. Sille illalle ei ollut luvattu mitään sen kummempaa esiintymisnumeroa, ei mitään, mihin hän voisi vedota jäädäkseen. Mimzyä tai muitakaan läheisimpiä tuttujaan hän ei ollut nähnyt koko päivänä. Kaipa hänen siis oli suostuttava Vincentin pyyntöön. Voisihan hän toki aina keksiä jonkin tekosyyn, mutta piru vieköön hänen uteliaisuutensa ei sitä sallinut.
”Hyvä on”, hän sanoikin, ja Vincentin kasvot kirkastuivat. ”Jos tarjoat minulle sitä ennen viskipaukun.”
”Sopii!”
Vincent suorastaan pomppasi ylös tuolistaan ja kiiruhti baaritiskille. Alastor katsoi hänen menoaan ja hymähti itsekseen. Kokonainen viikko ei onnistunut, mutta hänelle kyllä kelpasi minuuttikin ilman Vincentiä, varsinkin viskipaukun kera.
**
”Mihin oikein minua viet?” Alastor kysyi hieman epäileväisesti, kun hän puolta tuntia myöhemmin seisoskeli Vincentin kanssa raitiovaunua odottamassa. ”Etkö voikaan antaa lahjaasi heti?”
”Ei minulla ole sitä mukanani.”
”Vaan missä? Kotonasiko? Sinnekö me olemme menossa?”
Vincent pudisti päätään. ”Emme”, hän sanoi, ja Alastor tunsi heti rentoutuvansa hieman. Ilman kotikenttäetua Vincentillä ei olisi mitään mahdollisuuksia häntä vastaan, jos jotain erehtyisikin yrittämään. Hän ei juurikaan luottanut tähän, vaikka tämä miten vaikuttikin ihailevan häntä ja haluavan hänestä itselleen ystävää. Kyllä sarjamurhaaja kaltaisensa tunsi.
Raitiovaunu vei heidät lähelle Mississipin varrella olevia varastorakennuksia, joista ainakin puolet oli hylätty varmaan jo edellisellä vuosisadalla. Alastor kohotteli ärsyyntyneesti kulmiaan, kun he seisoivat taas kadulla ja ratikka jatkoi matkaansa ilman heitä. Mitä hittoa Vincentillä oli mielessään? Mitä he siellä oikein tekivät? Kuka tahansa muu olisi varmasti pelännyt tulevansa murhatuksi sinä iltana, mutta siitä Alastor ei ollut huolissaan. Muilla tavoin tilanne kyllä alkoi taas vaivata häntä.
”Pahoittelen tätä sijaintia”, Vincent sanoi huomattuaan Alastorin kasvoilla tympääntyneisyyden tämän hymystä huolimatta. ”Mutta mikään muu paikka ei oikein olisi sopinut – huomaat kyllä pian, mitä tarkoitan.”
”Niin varmaankin”, Alastor vastasi. Hän seurasi Vincentiä, joka harppoi rakennusten välissä sivuilleen vilkuillen. Niistä kenties hylätyimmän näköisen edustalla tämä pysähtyi ja varmistettuaan, ettei kukaan seurannut heitä, kaivoi taskustaan ruostelaikkuisen avaimen.
”Sinun jälkeesi”, Vincent sanoi avattuaan oven, mutta kohdattuaan Alastorin katseen hän rykäisi vähän kiusaantuneesti ja meni itse ensin sisään.
Varasto näytti sisältä yhtä hylätyltä kuin ulkopuoleltakin. Lattia oli lian ja papanoiden peitossa, seinät saastaiset, ja ilma löyhkäsi öljyltä ja kuolleilta rotilta. Alastor nyrpisti nenäänsä seuratessaan Vincentiä, joka johdatti heitä yhä vain syvemmälle rakennuksen sisälle. Olisi sittenkin pitänyt jäädä kellariteatteriin kuuntelemaan tuntemattomien pianonpimputusta eikä seurata tätä ihmisenkuvatusta ties minne. Alastor oli periaatteilleen uskollinen, eikä hänellä siksi ollut aikeita murhata Vincentiä, mutta jos he jatkaisivat rotanjäänteiden seassa kävelyä vielä pitkäänkin, hän saattaisi muuttaa mielensä ja iskeä vaatteidensa alle piilotetun veitsen tämän niskaan.
”Ihan kohta”, Vincent lupasi, kun he olivat kulkeneet rakennuksen käytäviä pitkin hyvän tovin ja portaita ylös ja alas. Alastor arveli, että he olivat melko syvällä maan alla. Erinomainen paikka joutua henkirikoksen uhriksi, mutta Alastoria ei vieläkään huolettanut. Kyllä hän aina yhden Vincentin päihittäisi, jos tarvitsisi.
”Toivottavasti.”
”Olen pahoillani tästä kaikesta”, Vincent sanoi. ”Haluan vain pelata varman päälle.”
”Kukapa ei”, Alastor totesi hiven halveksuntaa äänessään.
Viimein Vincent pysähtyi ruosteisen oven eteen. Sen rapistuneessa pinnassa erottui hailakasti luku 743. Vincent kaivoi taskustaan toisen avaimen, työnsi sen lukkoon ja väänsi. Ovi aukesi vaivalloisesti naristen.
”Tässä se on”, Vincent sanoi hengitystään pidättäen. Hänen äänensä oli innokkaan jännittynyt. ”Hyvää joulua, Alastor.”
Varastohuoneen lattialla kaiken rojun ympäröimänä makasi nuorehko, kaunis nainen. Tämän kädet ja jalat oli sidottu köysillä yhteen, ja silmät olivat kiinni niin, että oli melkein mahdotonta sanoa, oliko tämä unessa vaiko tajuton. Alastor tuijotti ensin naista, sitten Vincentiä ja sitten uudelleen naista.
”Vincent, mitä tämä on?” hän kysyi kääntäessään katseensa takaisin vieressään seisovaan mieheen.
”Lahjani sinulle”, tämä selitti. ”Uhri. Olethan puhunut siitä, miten vaikeaa viime aikoina on ollut löytää sopivia kohteita, joten minä ajattelin auttaa sinua, ja – ”
Alastor pudisti hitaasti päätään. ”Olet ymmärtänyt minut ja työni väärin”, hän tokaisi eikä näyttänyt lainkaan ilahtuneelta lahjastaan. ”Minä valikoin uhrini tarkkaan.
Minä – et sinä, eikä kukaan muukaan. Kuka tahansa ei minulle kelpaa. Miksi sitä paitsi edes luulet, että tappaisin jonkun, jonka sinä olet jo vanginnut? Puolet koko huvistahan on uhrin jahtaamista!”
”Öh – minä – ”
”Tämä nainen on minulle aivan yhdentekevä. Minulla ei ole mitään syytä murhata häntä.” Alastor katsoi maassa makaavaa naista jopa säälivästi mutta ei tehnyt elettäkään kumartuakseen tämän puoleen. ”Mutta oliko kenties sinulla? Haluatko hänen kuolevan jostain syystä ja ajattelit, että minä tekisin likaisen työn puolestasi?”
”Mitä? Ei! En edes tunne koko naista!”
Häkeltynyt ilme, joka oli hetkeä aiemmin vielä häälynyt Vincentin kasvoilla, katosi kurttuun painuvien kulmien ja vihaisina leiskuvien silmien taakse. Alastorin reaktio ei ollut se, mitä hän oli toivonut, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi.
”Tein tämän kaiken sinun takiasi! Halusin olla avuksi, tehdä vaikeimman ja työläimmän osuuden puolestasi, että sinulla olisi helpompaa!” Vincent puristi kätensä nyrkkiin.
Miksei Alastor nähnyt tilannetta kokonaisuudessaan? ”Väitätkö, että se oli turhaa?”
”Niin taidan väittää”, Alastor vastasi, ja hänen suupielellään karehtiva hymy ärsytti Vincentiä. ”Jos sinullakaan ei ole mitään oikeaa syytä tappaa häntä, päästä hänet vapaaksi.”
”Ja entä jos hän kielii meistä poliiseille?”
”Meistä?” Alastor naurahti. ”Vincent hyvä, ei meistä, vaan
sinusta. Sinähän se hänet sieppasit. Minua hän ei ole nähnytkään, eikä minulla muutenkaan ole tähän soppaan mitään osaa eikä arpaa. Sinä teit sen yksin, ja siksi saat myös syödä sen yksin. Mutta…”
”Mutta mitä?”
”Jos tapat tuon naisraukan vain turvataksesi selustasi, olet säälittävämpi kuin luulinkaan.”
Alastorin sanat olivat kuin viisisataa veitseniskua suoraan Vincentin sydämeen ja ylpeyteen. Niin paljon vaivaa kuin hän olikin nähnyt Alastorin lahjan eteen, hänen työnsä oli ollut turhaa. Se oli pikemminkin saanut Alastorin näkemään hänet negatiivisemmassa valossa kuin aikaisemmin.
”Olet oikeassa”, Vincent sanoi lopulta, vaikka tekikin sen hieman vastahakoisesti. Hänen olisi yritettävä pelastaa tilanne ja saada Alastorin kunnioituksesta takaisin se vähä, mitä siitä enää oli jäljellä. ”Minun olisi pitänyt ajatella tätä pidemmälle. Minä – minä vapautan hänet.”
Vincent käveli naisen luokse, kyykistyi tämän jalkojen eteen ja alkoi nyhtää nilkkoja yhdessä pitäviä solmuja auki.
”Viisas päätös.”
Alastor astui askeleen taaksepäin kohti varastohuoneen ovea.
”Sinä – sinäkö lähdet nyt?” Vincent kysyi ja käänsi päänsä Alastorin suuntaan.
”Kyllä.”
”Tulenko saattamaan sinut ulos? Tämä on aika sokkeloinen paikka.”
”Ei tarvitse”, Alastor vastasi. ”Löydän ulos ilman apuakin.”
”Va-vai niin. Niin tietenkin.” Saatuaan naisen nilkat vapautettua toisistaan Vincent siirtyi avaamaan tämän ranteiden ympärille kiinnitettyä köyttä. ”Me sitten varmaan näemmekin vasta ensi vuonna.”
”Niin varmaankin.”
Sen sanottuaan Alastor poistui varastosta. Vähän matkaa käytävää kuljettuaan, ennen ensimmäistä portaikkoa, hän kuitenkin pysähtyi ja jäi odottamaan. Hän kuuli etäisesti Vincentin, joka yhä näpersi auki naisen ranteisiin sitomia solmuja. Yksinäinen elossa vielä oleva rotta vilahti hänen ohitseen. Muuten kaikki siinä rakennuksessa tuntui jähmettyneen paikalleen ilmaa myöten.
”A-Alastor!”
Vincent peruutti juuri ulos varastohuoneesta ja puoliksi kantoi, puoliksi raahasi yhä tajutonta naista mukanaan. Hän vaikutti samaan aikaan yllättyneeltä sekä ilahtuneelta.
”Minä luulin, että sinä lähdit jo.”
”Pitihän minun jäädä varmistamaan, että saat tehtyä sen mitä lupasit.”
Vincent henkäisi äänekkäästi ja näytti hieman surulliselta. ”Sinä et luota minuun.”
”Minä en luota kehenkään.”
”Etpä tietenkään.”
Vincent raahasi naista kainaloiden alta kantaen kohti portaikkoa ja Alastoria. Tämän kohdalle päästyään tämä mitään sanomatta kumartui ottamaan naista kiinni jaloista ja nosti ne ilmaan.
Vincent yllättyi toistamiseen. ”Sinä sittenkin autat minua?”
”Niin taidan tehdä”, Alastor totesi yksinkertaisesti. ”Voit vaikka pitää sitä joululahjanasi minulta.”
”Ky-kyllä!”
Sen enempää he eivät puhuneet vaan hiljaisuuden vallitessa kantoivat naisen pois varastohuoneesta. Vain heidän askeleensa ja hengenvetonsa rikkoivat rakennuksessa muuten kaikuvan äänettömyyden. Kun he viimein pääsivät ulos raittiiseen ilmaan, he laskivat naisen maahan ja katsahtivat toisiaan.
”Kiitos avusta”, Vincent sanoi ja hieraisi niskaansa. Hän vilkaisi maassa makaavaa naista. ”Minulla ei sitten enää olekaan sinulle mitään joululahjaa”, hän naurahti ilottomasti. ”Olen pahoillani.”
”Älä suotta”, Alastor vastasi hymyillen. ”Tästä koko sopasta huolimatta sinä annoit minulle jo lahjan. Lahjan, jota parempaa en olisi osannut toivoakaan.”
”Ai, niinkö?” Vincent ilahtui. Vaikka Alastor ei kertonutkaan, mihin sanoillaan viittasi, Vincent heti ajatteli tämän tarkoittavan aikaa, jonka he olivat viettäneet käytännössä kahdestaan yhdessä työskennellen.
”Kyllä. Hyvää joulua, Vincent.”
”Hyvää joulua, Alastor!”
Alastor heilautti miehelle kättään ja suuntasi sitten askeleensa pois varastorakennusten sokkelosta kohti valaistua päätietä. Hän hyräili itsekseen, katseli hämärtyvää taivasta ja suunnitteli huomista matkaansa äitinsä luokse. Vincentin ilahtunut ilmekin käväisi hänen mielessään ja sai hänet melkein nauramaan. Mitä ikinäkin se raukka oli luullut hänen sanoistaan, tämä ei varmastikaan ollut ymmärtänyt niitä oikein.
Vincent oli sanonut heidän näkevän seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Alastor saisi siis sittenkin viettää ainakin
puolitoista viikkoa ilman vilaustakaan Vincentistä. Sitä parempaa lahjaa tämä ei olisi ikinä voinut hänelle antaa, vaikka miten olisi yrittänyt.
Siitä joulusta tulisi todellakin hyvä.
