Ficin nimi: Ajatusharhailuja
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Fandom: 911 Lone Star
Tyylilaji/Genre: hömppää, kaksi ja puoli raapale
Paritus: Carlos/TK
Vastuuvapaus: 911 Lone Star -tv-sarja kuuluu tekijöilleen. Kirjoitan huvikseni enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Lyrics Wheel
XX (lyriikat spoilerin alla),
Valloita fandom
IVSynthr - Cycle of Extinction
Organic civilizations rise, evolve, advance,
And at the apex of their glory they are extinguished
Organic life is nothing but a genetic mutation, an accident
You exist because we allow it
Your extinction is inevitable
You cannot escape
We are the end of everything,
And you will end because we demand it
The pattern has repeated itself more times than you can fathom
In the end, the cycle cannot be broken
The cycle cannot be broken
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Joskus Carlos pohti, miten he kaksi olivat päätyneet yhteen. Siis jos ei otettu huomioon, että he olivat tavanneet työssä ja hän oli tehnyt aloitteen. He olivat kumpikin pikkujumalia. Hän saattoi poliisina yhdessä hetkessä muuttaa ihmisen elämän suunnan löytämällä tämän hallusta jotain laitonta ja pidättämällä tämän. TK oli palomies-ensihoitaja. No, eihän sitä tarvinnut edes selittää. TK olisi voinut antaa maastopalon levitä ja todeta vain, että kuolkoon kaikki ja syntyköön sitten uudestaan, hänen itsensä avustamana tietysti. (Ehkä siihen leviämisen antamispäätökseen olisi tarvittu lupa hänen isältään, joka kuitenkin oli palopäällikkö.) Carlos oli lukenut jostain, että sukupuutot olivat luonnollinen osa sykliä, kaikki päättyisi joskus kaikkien kohdalta. Mutta hän ja TK olivat tuossa syklissä toteuttaja puolella tai niin lähellä sitä kuin kuolevainen saattoi päästä. Carlos halusi kuitenkin ajatella, että olivat hyviksiä. Hän pelasti nuoria kaidalle polulle ja TK ihmishenkiä noin yleensä. Tuollaiset tosiasiat varmaan olivat vetäneet toisiaan puoleensa.
Carlos heräsi aatoksistaan toisen kehon istahtaessa viereensä.
”Mitä mietit noin tarkkaan, muru?” TK kysyi häneltä painaen samalla suukon kaulansyrjään.
”Äh… oikeastaan… sinua vain, senkin kanelipulla.”
TK oli kavunnut hänen syliinsä. ”Ahaa… mikäs sinä sitten olet? Oma flambeerattu sokerikuorrutteeni?”
Carlos pyöritti päätään hymyn kutitellessa kasvoja. Oliko hän juuri kuvitellut tuon suloisen inhimillisen sotkun, jota kutsui poikaystäväkseen, olevan jumala? Koko maailmahan menisi moisesta sekaisin. ”Vaikka se. Nyt suutelet minua.”
TK:ta ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Suudelmien syventyessä ja käsien vaelluksen muuttuessa levottomammaksi Carlos päätti unohtaa kaikki syklit, johtivatpa ne elämään tai kuolemaan, jättää turhat ajatusharhailut ja pitää jalkansa tiukasti maassa, sillä siellä oli olemassa kaikkein paras, mitä toivoa saattoi.
