Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: draama
Fandom: Dungeons & Dragons
Vastuuvapaus: Hahmot ja maailma perustuvat DnD-roolipelin asettamiin rajoihin, maailmasta kiitos meidän pelinjohtajalle ja hahmoista muille pelaajille - vain Ciriel on minun luomani
Tiivistelmä: Kun painajaiset jatkuvat ja jatkuvat
A/N: Noniin elikkäs. Meillä on siis muutaman kaverin kesken menossa DnD-kampanja, ja tämä on minulle ensimmäinen sellainen jossa olen mukana, ja olen ihan tosissaan joutunut tämän meidän pelin ja maailman syövereihin. Pelissä (ja sen ulkopuolella) on tullut vastaan muutamia kohtauksia, joista tuntuu, että on vain
pakko kirjoittaa. Niinpä aloitan näistä hahmoista kertomisen tällä tekstillä.
DnD:tä tunteville: olen ottanut tässä tekstissä vähän taiteilijanvapauksia esim magian käytön suhteen, mutta koska kyseessä on kaunokirjallinen teksti niin se sallittakoon
Tässä tekstissä esiintyvä Caladai on siis rodultaan tiefling, mutta koska kyseiselle rodulle ei ole olemassa järkevältä suomelta kuulostavaa käännöstä, niin päädyin kääntämään sen horniksi. Muut löytämäni vaihtoehdot olivat syväläinen ja pirulainen, ja mielestäni ne eivät oikein sopineet...
Haasteet:Fantasiahaaste (Haltia)
Kesäbingo (Teksti, joka osallistuu johonkin muuhun haasteeseen)
Painajaisten sinfonia
“Minua ei sitten saa häiritä!” jo tutuksi tullut lausahdus kajahtaa seurueen korviin ja Lelmose kiiruhtaa sivummalle nuotion ääreltä. Ciriel hymähtää hänen peräänsä ja kääntää taas katseensa tuleen, joka räiskyy vielä iloisesti liekit tanssahdellen ja luoden luonnottomia varjoja ympärillä kohoavien puiden oksille. Vielä hetken ajan matkalaiset istuvat ringissä, vaihtavat päivän kuulumisia ennen kuin on aika ryhtyä nukkumaan.
Ciriel nyökkää vastauksena Caladain sanattomaan kysymykseen: vahtivuoroista on jo muodostunut tapa, ei niitä enää erikseen tarvitse sopia. Caladai valvoo ensimmäisen vuoron, Teomen toisen ja Ciriel loppuyön. Teomen asettuu puunrunkoa vasten ja susi käpertyy hänen viereensä, korvat höröllään kuunnellen yön ääniä. Caladai istuutuu leirinuotiosta jäljellä olevan hiilloksen ääreen ja laskee huotrassa lepäävän miekkansa kätensä ulottuville, aivan lähelle. Lelmose on jo nukahtanut hieman kauempana olevan siirtolohkareen varjoon. Ciriel asettuu suuren lepän alle ja sulkee silmänsä. Hän tyhjentää mielensä ajatuksista ja antaa itsensä rentoutua kuunnellen ympäristön laulua: tuulenvirettä puissa, hiilloksesta nousevien viimeisten liekkien räsähdystä, sarvipöllön hentoa huhuilua ja lukemattomia muita yön sinfonian muodostamia säveliä. Hiljalleen hän vajoaa siihen syvään transsiin, joka on vuosien myötä tullut tuttuakin tutummaksi, eihän hän edes muista milloin on viimeksi
nukkunut. Ei sen jälkeen, kun Ailen sairastui.
Vahtivuoronsa päätyttyä Teomen herättää Cirielin tökkäämällä häntä jousellaan olkapäähän. Se on ehkä ystävällinen kuittaus heidän ensitapaamisestaan, ainakin sellaiseksi Ciriel sen tulkitsee. Hän hymähtää ja nousee paikaltaan puun alta, astelee nuotion luokse ja istuutuu taas alas.
“Hyvää yötä”, hän mutisee Teomenille, joka vastaa jotain, mistä edes Ciriel ei saa selvää. Ja sitten mies on jo unessa. Cirielin katse pyyhkii leiriä ja varmistaa kaiken olevan kohdallaan. Lelmose nukkuu samassa asennossa kuin aiemmin, Teomen on laskeutunut uudelleen puunrunkoa vasten ja Caladai on siirtynyt nukkumaan kauemmas nuotion jäänteistä. Hän puristaa kädessään miekkaansa ja Ciriel pudistaa päätään huokaisten.
Ciriel kietoo kätensä jalkojensa ympäri, mutta nuotion viimeisten hiiltyneiden puunpalasien hiipuessa kylmä ulottaa sormiaan hänen ihoaan pitkin ja hän hytisee. Hän asettaa nuotioon yhden puunkappaleen lisää ja mutisee mahdollisimman hiljaa, yön rauhaa rikkomatta loitsun joka sytyttää puun roihuamaan. Hetken kuluttua se asettuu palamaan tasaisella liekillä ja pian Cirielin ei ole enää kylmä.
Kunnes ilmaa halkoo jäätävä huuto, niin paniikinomainen, että Ciriel on jo lausua loitsun itsensä ja tovereidensa suojaamiseksi. Kun hän katsahtaa ympärilleen etsien äänen lähdettä, Caladai istuu muutaman jalan päässä henkeään haukkoen ja rintaansa pidellen. Ciriel kurtistaa kulmiaan, nousee ja astuu Caladain luokse. Horni ei tunnu edes huomaavan haltianaista, ja Ciriel laskeutuu polvilleen toisen viereen, koskettaa varovasti matkakumppaninsa hartiaa. Caladai hätkähtää ja nostaa katseensa haltiaan, eikä Ciriel voi olla huomaamatta Caladain huolesta sumentuneita silmiä.
“Caladai”, Ciriel lausuu ja antaa äänessään kuulua häivähdyksen magiaa, ikään kuin kutsuen Caladain henkeä palaamaan painajaisunesta oikeaan maailmaan. Caladai hätkähtää uudestaan, sulkee silmänsä ja ravistaa päätään, ja kun hän nyt katsoo haltiaan, hänen silmänsä ovat taas kirkkaat. “Se uni taas”, Ciriel tokaisee, eikä se ole kysymys. Caladai painaa katseensa maahan, ei nyökkää muttei kielläkään. Ei hänen tarvitse, Ciriel osaa tulkita häntä muutenkin. “Nuku nyt”, haltia sanoo ja nostaa kätensä hornin hartialta. Caladai nyökkää sanomatta sanaakaan ja käpertyy uudestaan käsi miekkansa kahvalla.
Ciriel nousee seisomaan astellakseen takaisin nuotion luokse, mutta askel jää kesken hänen muuttaessaan mielensä. Silmäkulmastaan hän näkee, kuinka Caladain hännänpää vispaa hermostuneesti. Hän peruuttaa puolikkaan askeleen ja laskeutuu uudestaan Caladain vierelle. Toinen kultainen silmä avautuu kysyvästi, mutta Ciriel nostaa sormensa suulleen ja näyttää Caladaille hiljaisuuden merkkiä. Hän laskee kätensä Caladain käsivarrelle, kuiskaa hiljaa muutaman yksinkertaisen sanan ja nousee sitten hymyillen. Hiljalleen Caladain silmät vaipuvat kiinni, hännän vispaus lakkaa ja kyljen tasainen kohoilu kertoo hänen vaipuneen uneen: enemmän tai vähemmän levottomaan.
Ciriel astuu takaisin nuotion luokse ja miettii loppuyön Caladain miekkaa.
