Nimi: Väärää rakkautta
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: S
Varoitus: Huom! Käsittelee insestiä!Fandom: Bates Motel
Genre: General, angst
Paritus: Periaatteessa ei mitään, mutta tavallaan Norma/Norman
Summary: "Norman on erilainen kuin muut." Mitä Norman itsestään ja äidistään ajattelee?
A/N: 5x jotain uutta-haasteessa mukana, Uusi fandom
-Väärää rakkautta-Norman on erilainen kuin muut. Hän on tietänyt sen jo pitkään. Joskus aiemmin hän pystyi vielä ajattelemaan, että kaikki outo ja ulkopuolinen hänessä oli hänen äitinsä syytä. Mutta nyt hän ei ole enää varma siitä. Ehkä Norman itse oli syntyjään erilainen. Norma vain pahensi tilannetta. Ja isä.
Alakerrassa kolahtaa. Norman jähmettyy. Sitten tuttu ääni kantautuu ylös portaita. Norma ja Dylan. Riitelemässä.
Taas. Ainakin riitely on vähentynyt. Tai ainakaan Norman ei ole paikalla, kun Dylan ja Norma päätyvät kiehumispisteeseen. Onkin helpompaa asua Dylanin ja Norman kanssa, kuin Norman ja Samin. Nyt Norman voi lähteä ulos. Rannalle. Kaduille. Emman luo. Norma voi yrittää estää.
Estääkin joskus.
Mutta Oregon on tuonut Normanille tahdon havitella vapautta, yritystä pyristellä äitinsä painostuksesta. Ei äiti pahaa tarkoita, mutta joskus hänen katseensa Normanin vapisemaan. Äiti on tukahduttava, kuin savua, mutta ilman tulta.
Alhaalla etuovi paukahtaa. Dylan lähtee.
Norman tahtoisi lähteä myös.
"Kultaseni." Norma sanoo avatessaan huoneen oven.
"Hei äiti." Norman sanoo, nousee sängystään. Kiertää sängyn ja nostaa kätensä halaukseen. Norma vastaa, ottaa poikansa syleilyyn. Norman huokaa, painaa päänsä äitinsä olkapäähän. Norma tuoksuu saippualta. Saippualta ja joltain, mitä Norman ei voi tunnistaa, vaikka hän kuinka pinnistelee. Syleily on pitkä ja tyyni.
"Tuletko huoneeseeni katsomaan elokuvia?"
Norman pitää elokuvista. Vanhoista ja mustavalkoisista. Norman pitää äidistään.
Hän pitää äitinsä huoneesta, sängystä, joka on pehmeämpi kuin hänen omansa. Sängystä, jossa hän on nukkunut enemmän kuin omassaan. Tekeekö se parivuoteesta hänen ja äidin yhteisen vuoteen?
"Joo. Totta kai."
Norma hymyilee. Norman tietää, että hänen äitinsä on sokaisevan kaunis. Silti tuo hymy yllättää hänet. Lämmittää. Liikaakin. Hän astuu äitinsä ohi käytävään, kohti portaikkoa.
"Norman? Norman?" Norma sanoo pehmeästi. Vivahdus kepeää yllättyneisyyttä kuultaa läpi hänen äänestään.
"Käyn hakemassa juotavaa." Norman sanoo. Norma ottaa hänet käsikynkkään.
"Mennään yhdessä." Hän sanoo, johdattaa Normanin portaisiin.
Aina.
Aina yhdessä. Aina sylissä. Aina käsivarressa. Aina näköetäisyydellä. Ja jos ei mitenkään muuten, niin ainakin sitten aina mielessä. Ajatus tuntuu sairaalta. Miksi? Miksi näin? Norman on outo, erilainen, väärä. Hän lukee liikaa äitinsä suojelevasta otteesta. Hymyistä. Hän on se, joka on väärässä. Tulkitsee väärin. Äiti ei koskaan...
Hän oli ollut niin vihainen, kun äiti oli alkanut tapailemaan miehiä. Ne miehet tahtovat viedä äidin, eikä Normanilla olisi enää väliä. Kaiken sen jälkeen, mitä Norma ja Norman ovat kokeneet yhdessä, äiti oli mennyt muiden matkaan heppoisin perustein. Ehkä äiti antoi Normanin olla Emman ystävä vain siksi, että Norma ei enää tarvinnut Normania. Ehkä uusi vapaus ei ollutkaan lahja.
Ehkä Norman on vain lelu. Rakastettu riepu ja pehmolelu, jota voi koskettaa ja repiä, mutta heittää nurkkaan aikuisuuden kynnyksellä.
Ehkä Norman tarvitsee Normaa enemmän kuin Norma tarvitsee häntä.
"Kultaseni." Norma sanoo. "Olet ihan ajatuksissasi. Onko jotain vialla?"
"Ei äiti. Kaikki on hyvin."
Norma ei kysele enempää. Ottaa vain jääkaapista mehua, kaataa sen pöydällä nököttävään lasiin. Valitsee itselleen viiniä.
"Popcornia?"
Norman pudistaa päätään. Nostaa lasin pöydältä. Äiti nappaa taas hänen vapaan kätensä. He lähtevät keittiöstä. Äidin askeleet eivät edes pidä ääntä eteishallin kiiltävällä lattialla. Normankin sipsuttaa, mutta ei yhtä sirosti kuin Norma.
"Hei." Norman kysyy äkkiä. "Mistä te oikein riitelitte?"
Äiti pysähtyy. Niin hetkellisesti, että Norman ei olisi sitä huomannut, jos hänen sormensa eivät olisi kietoutuneina äidin pehmeisiin sormiin.
"Ei sillä väliä." Norma sanoo, vetää Normanin kohti yläkertaa. "Dylan on.. Dylan."
"Eli minusta." Norman toteaa äkkiä. "Hän-"
"Ei." Norma sanoo. "Ei sinusta kultaseni."
Norman irvistää. Norma synkkenee. Päästää irti, laskee viinipullonsa alas portaille. Ottaa kiinni Normanin kasvoista. Tiukasti.
"Hän on paha poika. Paha, paha poika, kultaseni." Norma artikuloi, terävästi selkeästi. "Hän sanoo asioita, joista ei tiedä mitään. Jos hän haukkuu sinua tai sanoo..."
"Ei." Norman keskeyttää. "Hän haukkuu sinua, äiti."
Norman synkkyys sulaa yllättäen.
"Sillä nyt ei ole mitään väliä. Minä kestän sen."
Norma hymyilee. Suloisesti ja hennosti. Mahdottoman vähän ja silti niin kirkkaasti. Norma astuu lähemmäs ja äkkiä Normanin on vaikea hengittää. Hänen selkänsä osuu seinään. Äiti suutelee hänen poskeaan.
"Sinusta minä olen huolissani." Norma kuiskaa suudelman päätyttyä. Norman nielaisee, hengittää syvään ja hitaasti.
"Minun kaunis herkkä poikani." Norma kuiskuttaa. "Älä kuuntele häntä. Älä kuuntele ketään, joka sanoo, että olet mitään muuta. Kuuntele minua."
Norman kuuntelee. Uskoo. Hänessä ei ole mitään väärää. On hyvä olla erilainen. Herkkä, kuten äiti sanoo. Millään muulla ei ole väliä, kunhan äiti rakastaa häntä. Kaiken pahan voi unohtaa. Kaiken veren. Norman voi olla oma itsensä. Äidin kanssa. Tässä talossa. Tässä kaupungissa. Yhdessä ja erikseen.
Norman voi olla vapaa.