Kirjoittaja Aihe: Palaset paikoilleen | K-11 | Kaapro/Noel  (Luettu 2671 kertaa)

creep

  • ***
  • Viestejä: 418
Palaset paikoilleen | K-11 | Kaapro/Noel
« : 02.09.2012 21:28:16 »
Title: Palaset paikoilleen
Author: creep
Rating: K-11
Pairing: Kauri/Noel, Kaapro/Noel
Genre: römäntiikkää, fluffyynki taitaa mennä
Disclaimer: Minu on nää poijjat
Summary: Kauri näytti epäröivän hetken, ennen kuin se sanoi: ”Mun nimi on Kauri. Ei Kaapro.”

A/N: Pitänee pahoitella sitä, että näitten poikien suhteen on ollut aika hiljasta... tänään yritin ryhdistäytyä ja saada jotain näistä jopa aikaseksi, mut sitten sattumalta löysin tän mun koneen kätköistä. Olin kokonaan unohtanu, että tän olin kirjottanu. :,D Olis se jo aikakin-pätkän kirjottamisen jälkeen taisin haluta kertoa hieman lisää Kauri/Noel/Kaapro-kuviosta.  :D Ja huhhuh, viime aikoina kyl fluffymonsteri on syönyt mun aivot, kun oon näistä kirjottanu ja sen voi huomata... Pahoittelen myös nimee, rehellisesti sanottuna mietin tälle nimee koko tän päivän ja sit päädyin tuohon... ja nyt päädyn itkemään verta, koska en osaa nimetä. :,D


Mä yritin muistaa hengittää, vedin ilmaa sisään, kun vartalo painautui jälleen mua vasten, lantio vasten lantiota, upoten muhun syvemmälle. Mä tartuin vaaleanruskeisiin pörröisiin hiuksiin ja kiskoin ne lähemmäs, iskin huuleni toisille, voihkaisin avonaista suuta vasten ja tulin vapisten.
Kauri oli mun päällä vielä hetken, kunnes se huohottaen siirtyi pois, mun vierelle ja jäi katsomaan mun kasvoja, kuten aina ennenkin. Mä taas tuijotin kattoa ja pyyhkäisin kosteaa otsaani käsivarteeni.

Seksi Kaurin kanssa oli aina yhtä hyvää. Me tultiin hyvin toimeen. Mä pidin Kaurista ja sen seurasta. Meillä oli paljon juteltavaa, koska meillä oli samoja kiinnostuksen kohteita ja me oltiin suurinpiirtein samalla tasolla älyllisesti. Mutta miksi musta tuntui koko ajan siltä kuin mä olisin puolustellut sitä, meidän suhdetta itselleni? Ehkä mä teinkin niin… vaikka siihen ei kyllä mitään tarvetta ollut. Meillä meni hyvin, oli aina mennyt.

Kaapro ja mä… se oli ollut vain mun eka suhde silloin joskus teinivuosina. En mä ajatellut Kaaprosta mitenkään pahalla, sen kanssa mulla oli tosi hyvä olla… sen kanssa mä tunsin voivani rentoutua, olla oma itteni, se sai mut nauramaan… mutta se siitä sitten, hyvä kaveri se oli, ei muuta. Mä en tajunnut, miten me oltiin edes voitu olla yhdessä silloin joskus, koska me oltiin niin erilaisia.

Niin, erilaisia toisiaan. Kaapron seura oli mukavan piristävää, vaihtelua muihin mun tuttaviin ja Kauriin.
Mä en… kaivannut sitä sillä tavalla. Enkä edes ajatellut. Tai muistellut menneitä, meidän vanhaa juttua. Miksi olisinkaan? Kun mulla oli Kauri ja kaikki hyvin sen kanssa. Kaikki sujui kitkatta Kaurin kanssa, ihan kuin me oltaisiin tunnettu toisemme vuosia, vaikka ei siitä ollut kuin pari vuotta, kun me oltiin tavattu. Kaapron kanssa ei koskaan ollut sellaista.

”Noel…”
Mä vilkaisin Kauria ja käännyin kyljelleni, hipaisin sen vaaleat suorat hiukset pois sen kasvoilta.
”No?”
Kauri näytti epäröivän hetken, ennen kuin se sanoi: ”Mun nimi on Kauri. Ei Kaapro.”
Mä tuijotin sitä hetken, käsittämättä, mitä se tarkoitti. Miten se yhtäkkiä just silloin otti Kaapron puheeksi, kun mä sitä ajattelin…? Kauri ilmeisesti näki mun hämmennyksen, sillä se huokaisi, kääntyi selälleen ja katseli kattoa sanoessaan: ”Sä sanoit tossa äsken Kaapron nimen.”

”En sanonut”, mä sanoin nopeasti, kiistin vaistomaisesti väitteen. Enhän…?
Kauri ei näyttänyt pettyneeltä tai suuttuneelta, se vain kohotti hieman suupieliään, kun se vilkaisi mua.
”Kyllä sä vaan sanoit. Noel… mä tunnen sut tarpeeks hyvin tietääkseni, ketä sä ajattelet. Ja mä tiedän, ettet sä ajattele mua. Enkä mä ollut kovin yllättynyt siitä, että Kaapro se on. Se oot aina puhunut siitä. Sä selvästi välität siitä yhä.”
Mä purin huulta, yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta kaikki sanat tuntuivat kuolevan mun kurkkuun ennen kuin ne pääsivät edes uloskaan.

”Kyllähän mua sattui nähdä, että kun se tuli takas sun elämään, sä aloit hehkua tavalla, jolla mä en ikinä sua saanut hehkumaan… mutta mä oon vaan tullut siihen tulokseen, että jos sä sen kanssa oot onnellinen, niin sitten… sun pitäisi olla sen kanssa.”
”Kauri”, mä aloitin ja nielaisin, mutten yhtäkkiä edes tiennyt, mitä mä olin ollut sanomassa ja miten mun pitäisi jatkaa.

Kauri hipaisi mun poskea ja hymyili. ”No hard feelings, vai mitä?” Kauri näytti miettivän hetken ja irvisti hieman.
”Ja… sori, mutta mä en ehkä ihan heti voi sun kanssa kaveria olla. Mä tarviin aikaa, mutta kun mä oon valmis, niin kyllä mä voin olla yhä osa sun elämää, jos sä haluat. Ja jos Kaapro on okei sen kanssa”, Kauri sanoi ja virnisti.
”Oota nyt”, mä sanoin ja nousin istumaan, tuntui liian oudolta käydä sellaista keskustelua siinä asennossa.
”Mitä helvettiä sä puhut? Oletko sä tosissas lopettamassa tätä?”
Kauri katsoi mua hetken ja sanoi: ”Etkö sä sitten halua? Tai oikeastaan… haluatko sä oikeasti olla mun kanssa, kun sä voisit olla Kaapron kanssa?”

Mä avasin suuni, valmiina sanomaan: ”Haluan”, mutta sitten mä tajusin, että edes tiennyt, kumpaa mä halusin. Kaurin kanssa… kaikki oli helppoa, yksinkertaista… arkipäiväistä. Turvallista, mukavaa. Miksi mä haluaisin heittää sellaisen pois? Kaapron kanssa… oli hankalaa, vaikeaa, turhauttavaa… jännittävää, mikään päivä ei ollut koskaan samanlainen, sillä mä en koskaan osannut arvata, mitä Kaapro tekisi tai sanoisi. Kaurin kanssa meillä oli jo omat rutiinit, jokainen kosketuskin tuntui kaavamaiselta ja suunnitellulta. Kaapron kanssa niin ei ikinä ollut ja mä tiesin – ei tulisi olemaan.

Mä rakastin Kauria ja se siitä. Se oli niin yksinkertaista… Kaapron suhteet mun tunteet oli aina olleet niin hemmetin ristiriitaisia, ajatuskin siitä sattui aivan helvetisti… kunnes se tuli ja suuteli ja mä unohdin kaiken kipuun viittaavankin.

Kaurin kanssa kaikki oli helppoa. Sillä oli vakituinen työ ja se muisti kastella kukat ja maksaa laskut ajoissa, mun äiti suorastaan palvoi maata sen jalkojen alla ja se otti multa silmälasit pois, jos mä nukahdin ne päässä.
Kaapro taas… se teki töitä, jos niitä sattui saamaan, se saattoi äkkiseltään päättää, että halusi lähteä Kiinaan ja varaisi lennon samana iltana. Se ei vieläkään osannut pitää itseään tai tavaroitaan järjestyksessä. Mun äiti vihasi sitä. Mä… rakastin sitä vieläkin.

Kauri pörrötti hellästi mun hiuksia. ”Se, että sulta menee noin kauan vastata, kertoo enemmän kuin tarpeeks. Mitäs jos sä menet Kaapron luokse ja kerrot sille? Mä meen suihkuun nyt.”
Mä katsoin, kun Kauri nousi ja kaivoi pyyhkeen kaapista. ”Sä sanoit kun mä voisin olla Kaapron kanssa… mistä sä tiedät, haluaako se olla mun kanssa?” Mä en olisi halunnut kääntää veistä Kaurin haavassa tai mitään, vaikka se olikin olevinaan urhea, niin kyllä sitä täytyi sattua se kaikki, mutta mun oli vaan pakko kysyä.

Kauri nauroi. ”Hei… en mä sokea oo, varmaan jokainen on nähnyt, miten kaipaavia katseita Kaapro suhun luo. Ja hulluhan se olisi, jos ei sua takaisin haluaisi.”
Kauri meni ja mä jäin. Hullu Kaapro olisi, jos mut haluaisi… ja ei helvetti, hullu mäkin olisin jos haluaisin sen kanssa yhdessä olla… ei siitä vois tulla mitään… vai voisko?

Ei mun pitäisi miettiä Kaaproa ja sen kanssa yhteen palaamista, kun mulla oli Kauri. Joka oli ilmeisesti päättänyt, että meidän juttu oli ohi? Ja multa ei edes kysytty mitään, tosi vitun kiva! Mun teki mieli mennä huutamaan Kaurille, mutta en mä voinut. Koska… kai se oli oikeassa. Mä hautasin pään käsiini. Miksi mä ajattelin Kaaproa koko ajan? Miksi mä olin aina ajatellut sitä? Miksi oli mahdotonta saada sitä mun päästäni?

Koska se oli ja tulis aina olemaan mun eka rakkaus. Mutta ei sellaiset jutut voineet kestää, eihän?

Lopulta mä lähdin, en Kaapron luokse, kuten Kauri oli ehdottanut. En mä voinut, kun mä olin niin sekaisin. Meni pari kuukautta. Kauri toi pikkuhiljaa mun kamoja, kunnes sen kämpässä ei tainnut enää olla mitään mulle kuuluvaa. Mennessään se pörrötti mun hiuksia ja sanoi: ”Älä mieti päätäs puhki, vaikka se sun tapaista onkin. Anna kerrankin mennä… Kaaprohan inspiroi sua siihen aina muutenkin, eiks niin?”

Niin kai. Mä olin aina ollut varautunut, mutta Kaapro oli aina, paremmin kuin kukaan, saanut mut rentoutumaan, vähentämään miettimistä. Antamaan mennä. Mä taas olin saanut sen miettimään, tosin kuin yleensä, mun kanssa se välillä jopa pysähtyi harkitsemaan. Me täydennetään toisiamme, niin mä olin tainnut aika montaa kertaa hokea silloin joskus…

Jos se olikin niin?

Mä yritin järkeillä sitä, miettiä, saada jotain tolkkua… mutta lopulta mä luovutin, totesin, että se oli aina se sama. Mitä tuli Kaaproon, ei missään ollut mitään järkeä ja… mä taisin haluta, että se olis just niin.

Joten mä yksi päivä ilmestyin Kaapron oven taakse. Sen vaaleanruskeat hiukset oli pahemmassa pörrössä kuin ikinä ja jokin ailahti mussa, kun mä näin sen hölmistyneen ilmeen. ”No moi. Sua ei ookaan näkynyt…”
Mä katsoin Kaapron kasvoja, jokaista tuttua luomea, luin sen ilmeitä tottuneena. Tiesin, että se oli kaivannut mua. Ja kaipasi, vaikka siinä mä seisoin, sen edessä.

Mä puraisin mun huulta, mietin, miten asiani sanoa. ”Mä ja Kauri... erottiin.”
Kaapro kohotti kulmiaan ja viittasi mut sisään ja silloin mäkin tajusin, ettei ollut kovin viisasta käydä sellaista keskustelua rapussa. Kaapro ohjasi mut keittiöön ja tiedusteli, halusinko mä jotain. Mä puistelin päätäni ja hymyilin, kun näin, että vaikka Kaapro ei enää jättänyt jälkeensä sekasotkua, oli silti tiskialtaassa pino likaisia lautasia ja pöydällä murusia. ”Sä et näytä kovin onnettomalta”, Kaapro sanoi ja mä olin melko varma, että kuulin toiveikkaan sävyn sen äänestä.

”Siitä on pari kuukautta”, mä sanoin ja mietin, miten sanoisin sen, miten hemmetissä…? En ollut yhtä hyvä sanojen ja tunteiden kanssa, niiden yhdistelmissä, tosin kuin Kaapro.
Kaapro ei sanonut mitään, me oltiin vajottu odottavaan hiljaisuuteen ja mä katsoin sen tuttuja siniharmaita silmiä, enkä tajunnut, miksen vaan osannut kyllästyä niihin. Miksi mä vieläkin tunsin kihinää kaikkialla, sormenpäissä, varpaissa, aivoissa, sydämessä, kun Kaapro vain oli siinä ja katsoi mua.

”Kauri sano, että… mä ajattelen sua, oon aina ajatellu. Vain sua.”
Kaapro katsoi mua tiiviisti, katseella, jota mä en osannut tulkita. ”No, oliko se oikeassa?”
Mä vastasin Kaapron katseeseen, sanoin: ”Joo, oli se. Ja se… vähän viittas siihen suuntaan, että sulla olis sama juttu?”
Kaapro virnisti hieman. ”Joo, totta, mäkin ajattelen mua päivin ja öin. Niin lujaa, ettei se enää tervettä oo.”
Mä nauroin, koska se oli niin kaapromainen vastaus ja mä melkein yllätyin siitä, miten se mun nauru tuntui tulevan jostain syvältä, sydämen pohjalta. Kaapro katsoi mua lempeästi hymyillen, enkä mä voinut tajuta, miten olin niin kauan kieltänyt. Kaapro se oli, aina ollut.

”Totta puhuen… mulla oli tapana ajatella vain mua päivin ja öin. Mut sitten yks Noel Koivula muutti ihan kaiken. Ja sit mä jotenkin tajusin, että mä ajattelin ekaa kertaa enemmän jotain toista ku itteeni, kato mä ajattelin sitä. Ihan koko ajan. Enkä mä koskaan lakannut, en sillonkaan, kun se lähti pois mun elämästä ja löysi jonkun Kaurin…”
Mä hymyilin. ”No, mitä sä sanoisit, jos tää Noel tulis yks päivä ja kertois, että se olis valmis alottaan alusta sun kanssa?”
Kaapro hymyili mulle takaisin, pehmeästi. ”No mä olisin täys idiootti, jos sanoisin mitään muuta kuin ’totta vitussa’. Katos, se Noel aina tako järkee mun päähän. Ja musta tuntuu, että mä todellakin tarviin jonkun sellasen.”
”No mitäs jos sanoisit sille Noelille niin?”
”Okei. Totta vitussa haluan olla taas sun kanssa. En mä tiedä, tuleeko tästä mitään vai eikö… mutta just nyt olis tosi jees, jos sä olisit takomassa järkee mun päähän”, Kaapro sanoi ja nuolaisi huuliaan, sen ilme muuttui vakavammaksi, kun se jatkoi: ”Ja… musta vaan tuntuu, että mä oon nää vuodet ollu niin saamarin yksinäinen. Kai siks, kun mä oon ollu ilman sua. Enkä mä halua olla, en enää.”

Mä nielaisin ja katsoin Kaapron vakavia silmiä, vedin sen lähemmäs ja halasin, kun en osannut sanoa mitään. Ei mua kaduttanut ne vuodet meidän välissä, koska musta jotenkin tuntui, että me oltiin tarvittu niitä, että päädyttäisiin siihen. Eikä siksi ne haitanneet yhtään.

Kaapro vetäytyi kauemmas, pitäen silti kätensä mussa. Ne lämmitti ja tuntui tutuilta ja samalla vierailta. Hyviltä, lähettäen sitä kihelmöintiä aina vain eteenpäin.
”Sä siis haluut kans…?”
Mä naurahdin. ”Joo, haluun olla sun kanssa.”
Mä päätin todistaa sanani parhaalla mahdollisella tavalla, mä vedin Kaapron suudelmaan ja sen rohtuneet huulet muistutti menneistä, mutta uusi, kiehtova maku Kaapron huulilta kertoi, että se oli ihan uuden alku.

Kliseistä kyllä, mutta mä en voinut sille mitään, totta se vain oli. Että mä tunsin itseni palapelin palaksi, kun mä olin siinä niin, Kaapron kanssa. Palapelin pala, joka oli vihdoin löytänyt sen toisen palan ja ne naksahti yhteen tuosta vain. Niin mun kuului olla. Niin meidän kuului olla.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 15:25:21 kirjoittanut Pyry »
i'm just a painting that's still wet, if you touch me i'll be smeared

vaapukka

  • Opetuslapsi
  • ***
  • Viestejä: 222
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #1 : 04.09.2012 00:07:50 »
tä pari (joka on ehkä yks finin parhaista originaalipareista) saa mut aina liikuttuneeks ihan vaan olemassaolollaan... Tä on niin kaunis ja suloinen ja aito pari, jota tä teksti kuvaili niin hyvin! onnelliset loput ja uudet luoaavat alut on ihaninta <3 tä oli ehkä liiankin täydellinen, mutta ei se synti oo. Oon kaiken muun materiaalin sulta tästä parista lukenu(ja kommentoinu naurettavan vähän, anteeksi), paitsi sen moniosasen! asiaan täytyy tulla muutos (;

creep

  • ***
  • Viestejä: 418
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #2 : 04.09.2012 18:30:06 »
Varpu: Koska oli jo aika myöhä, kun sun kommenttis luin, niin piti hillitä parhaani mukaan mun sekavat äännähdykset koska yks finin parhaista originaalipareista? ;__; Liian ihanasti sanottu! Nää pojat on kyl mun hahmoista ehottomasti mun lempiparitus, joten oon äärettömän onnellinen, että muitakin miellyttää. :'))

Joo myönnän, että tää on ehkä liianki täydellinen ja muuta, mutta... välil sitä on vaan pakko sortua moisiin. :D Kun haluaa, että kaikki hahmot olis onnellisia, hhaa. Mut kuka tietää, ehkä Kauri onkin oikeesti ihan palasina eikä se näytä sitä ja suunnittelee tyyliin itsemurhaa... ö__ö hömm, nyt haluan sit kirjottaa ihan vaan Kaurista jotain, koska pitäähän senkin saada onnellinen loppu, kuten kaikkien mun hahmojen. :,D

Ehaaanaa, että oot kaiken näistä lukenu. Hopefully luet viel jatkossakin, koska en todellakaan kyllästy näihin ihan lähiaikoina. ♥ : D
Joo, kannatan tuota muutosta erittäin vahvasti. 8')

Kiitoooos kommentista. :)
i'm just a painting that's still wet, if you touch me i'll be smeared

M4you

  • ***
  • Viestejä: 30
  • Elämä rikkoo ja kokoaa taas uudelleen
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #3 : 04.09.2012 21:05:45 »
Tätä on niin odotettu!!!!! :D

Ihan mahtavaa creep ja KIITOS! Oli taas yksi mahtavista poikien seteistä.
Ootko muuten suunnitellu pojille uutta jatkotarinaa kuten Vitun Noel? Kun nämä pienet osaset aiheuttavat vain tällaista ärsyttävää kutkutusta ja aina jää odottamaan uutta tekstiä! :D Ite haluisin niin tietää ajasta välillä Kaapro ja Noel muuttavat yhteen - Noel & Kauri.

Mutta en mä osaa tätä mitenkään kauhean järkevästi kommentoida, niin kuin edellisiäkään Kaapron ja Noelin tarinoita! Nää vaan on maailman parhaita oikeesti! :D
-Some Day Pain will be Beutiful-

creep

  • ***
  • Viestejä: 418
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #4 : 06.09.2012 18:58:45 »
M4you: Ihanaaa, että oli odotettu ja että ilmesesti kannatti odottaa? :,D Muahhah, awesome, että aiheutan näillä pikkusilla pätkillä tollasen fiiliksen, tunnen onnistuneeni. : D Mutta sun odotus palkitaan jälleen, nimittäin Pöytälaatikosta löytyy nyten uus moniosainen juttu näistä pojista, atm prologi löytyypi. :') Tosin, toi sijoittuu silleen, että pojat on asuneet yhdessä jo pääl vuoden. Siitä, miten Noel pääty Kaaprosta Kauriin ja näin, oon kans halunnu jtn pitempää kirjottaa, enköhän viel joskus. Kunhan nyt sais tuon yhen valmiiks, katotaan sit! :D

Muttaju, kiitos jälleen kommentista. 8')
i'm just a painting that's still wet, if you touch me i'll be smeared

SANTTU123

  • ***
  • Viestejä: 41
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #5 : 16.09.2012 18:26:26 »
Tähän oli siis tullu jatkoa. Kiitoksia.   

Oli tosi mukava lukea tota väliepistolaa ja sitten piti vähän muutenkin muistia virkistää ja siinähän aika taas hurahti.
Pojat elää ja kehittyy ja onnex kerrankin löysivät toisensa eikä kaikki päättynyt karseaan angstiin. ;D Päivän ahdistus on jo muutenkin täynnä.

Tässä tulee selkeästi mieleen että jos oon meinannu jotain joskus julkaista niin ne haaveet (ja paperit) on syytä työntää sinne mihin valo ei paista. On toi sun tekstisi sen verran eloisaa ja koukuttavaa että jatketaan sitä lukemalla niin maailma pelastuu.....Vai mitä?

Lisää odotellessa kateudesta vihreänä,

Santtu ::)

« Viimeksi muokattu: 16.09.2012 18:33:39 kirjoittanut SANTTU123 »

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Vs: Palaset paikoilleen | K-13 | Kaapro/Noel
« Vastaus #6 : 05.09.2014 00:52:31 »
Äh, tekis mieli kommentoida kaikkia näitä osia, mutta en nyt viitsi kuitenkaan :) Vaikka nää on niin ihania.

Musta tää oli jotenkin ahdistava pätkä. En halua ajatella että nää tyypit on ollu vuosia erossa. En vaan halua,joten koitan unohtaa tän pätkän ja elää omissa ruusulinnoissani :D Toki, ihanaa että Noel ja Kaapro palas yhteen, muuten olisin laittanut hyvinhyvin vihaisen kommentin ;) Mutta olisin halunnut lukea vähän syvällisempää keskustelua yhteenpalaamishetkestä. Älä käsitä väärin, tämäKIN oli oikein ihanaa, aidosti!
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."