Kirjoittaja: Sherrinford eli minä
Ikäraja: S
Tyylilaji: Jonkinlainen angst, luullakseni.
Fandom: Sherlock Holmes
Hahmot/paritus: Holmes, yksipuolista(?) Watsonin kaihoamista.
Vastuuvapaus: En omista Arthur Conan Doylen luomia hahmoja, enkä rahaa tekstistäni saa.
A/N: Uusi tulokas ilmoittautuu tällaisen vähän aikaa sitten kirjoitetun tekeleen kera. Pahoittelen mahdollisia virheitä joita ylläolevissa tiedoissa/otsikossa mahdollisesti voi olla. When I'm 64 soi taustalla kun tätä kirjoitin, joten viittauksia luultavasti löytyy.
Rakas Watson
Huomaan löytäväni itseni usein ajattelemasta miten enää kykenisin elämään ilman alituista seuraasi, kumppanuuttasi, avustustasi. Sinun avullasi olen ollut yhteiskunnan silmissä parempi henkilö näinä vuosinamme joina olet minua oppinut käsittelemään.
Olet huolehtinut ravitsemisestani silloin kun mieleni on ollut liian kiihtynyt minkään niin turhanpäiväisen ajatteluunkin. Sinnikkyytesi on tummina hetkinäni ollut kunnioitettavaa.
Olen kauttasi oppinut hillitsemään haluani olla kunnioittamatta veteen piirrettyjä sääntöjä ja ties mitäkin säädöksiä.
Tuskin olen sinua koskaan tarpeeksi kiittänyt, koskaan ilmaissut syvimmät tunteeni omistautumistasi kohtaan minun tuskastuttavia oikkujani sivuuttaen. Olet avosylin minut aina ottanut vastaan, jumalattomiinkin kellonaikoihinkin, kaikkialta paettuani, kaikkialta lopulta palattuani. Toivon sinun tietävän olevani paljosta kiitollinen.
Oletkohan siinä vielä kun vetäydyn eläkepäivilleni, kun vihdoin päätän luopua aktiiviurastani ja antaa Lestraden pärjätä yksinänsä. (Mihinköhän sekin johtaa?)
Tarpeellinen sinulle en luule olleeni koskaan, pikemminkin toisin päin, minä olen aina tietämättänikin ollut sinusta riippuvainen. Sinä olet meistä se johon turvata.
Tarvitsen, haluan sinut itselleni, vain minulle, jossain syrjässä sinua vaivaavilta tuomitsevilta katseilta johon et pelkää paeta kanssani. En toivo sinulle muuta kuin hyvää, vaikka silti jossain pistää aina kun ajattelen sinua valittusi kanssa. Kai olet onnellinen, huomaan.
Voisin olla hyödyksi jalkasi vaivatessa ja pituuttani hyväksi käyttäen yltää ulottumattomiisi paikkoihin, sinun dokumentoidessasi nerouttani paperille muiden luettavaksi. Teeskentelen ettei haittaa nähdä sinun kuitenkin iltaisin lähtevän, ties milloin palaavan taas hetkeksi elämääni joka on enää vain puolittain totta. Tutkimusteni parissa tunnen vain eräänlaista kokonaisuutta kun voin vaivata suurinta osaa ajattelustani, sinullekin varatun tilan täyttäen, ei se silti kuitenkaan sydäntäni syleileviä, älynnopeuttani imartelevia huomautuksiasi korvaa.
Olisin tunnustanut tämän kaiken sinulle paljon aikaisemmin ellet olisi rohkeuttani vienyt vihjaamalla kaltaisteni karttelemisen olevan oikeutettua. Ei minulla ole tunteistasi koskaan ollut epäilystäkään, en vain ole rohjennut sinulle todistaa niiden julkituonnin kannattavuutta.
Edelleen vuosien takaisia seikkailujamme mieleeni palauttaen yritän mahdollisimman tarkasti kuvitella miltä tuntui niinä harvoina, sattumalta tapahtuneina tilanteina vahingossa koskettaa käsivarttasi, seistä aivan vieressäsi väijyessämme milloin mitäkin murhamiestä tai murtovarasta syrjäkujilla, ja syke väpättäen hymyillä kanssasi kiperän rikosjutun ratkettua viimein.
Mutta sinun niin kovin ylistämän mieleni ansiosta ymmärrän perääntyä mahdottoman edessä, toki en sinulle tohdi aiheuttaa surua arkielämääsi minun tähteni, se on täysin selkeää tässäkin mielentilassa jossa antaisin aivopuoliskoni yhdestä velvollisuuksien painostuksesta vapaasta illasta seurassasi.
Ehkä vielä kerran ymmärtänet painotuksestani mitä todella toivoisin, Rakas Watson.