Kirjoittaja Aihe: Kadonnut(R/Hrm, angst/romance, K-11)  (Luettu 4151 kertaa)

Mirandel

  • Kentaurin tytär
  • ***
  • Viestejä: 52
Kadonnut(R/Hrm, angst/romance, K-11)
« : 02.08.2007 12:31:42 »
Kadonnut

Nimi: Kadonnut
Kirjoittaja: Mirandel
Genre: angst, romance, deathfic
Paritukset: Ron/Herm
Ikäraja: K-11/PG-11, hieman yli
Summary: Hermione ja Ron ovat 20-vuotiaita ja olleet naimissa puoli vuotta. Harry on kuollut kolme vuotta sitten, samoin Voldemort, mutta pahantekijöistä ei olla vieläkään päästy eroon. Yhtenä aamuna Ron on kadonnut tyystin, jälkiä jättämättä. Palaako Ron enää koskaan takaisin ja missä hän on?

A/N: Mietin ikuisuuden, että songficci vaiko ihan tavallinen ficci. Päädyinpä sitten jälkimmäiseen.   

---


Vielä oli niitä aikoja, jolloin pimeys otti vallan päivälläkin. Tähtiä ei näkynyt, vain synkkä ja musta pilviverho, josta ropisi joskus karvaita taivaan kyyneliä. Miksi? Kolme vuotta sitten koettiin suurin suru ja kauhu velhomaailmassa kautta aikojen, kun pimeyden Lordi Voldemort palasi täysissä voimissaan aiheuttamaan kuolemaa ja pelkoa ympärilleen. Hänen tielleen osui nuori velho, seitsemäntoistavuotias Harry Potter, joka onnistui antamaan vastuksen Voldemortille, mutta… onnistuessaan tehtävässään tappaa Voldemort, hän sai samalla tavalla takaisin. Myös Harry Potter kohtasi viimeisen leposijansa, ikuisessa, kivuttomassa unessa.

Yleensä kipu viilletyssä ihossa sattuu todella paljon, mutta joskus… läheisen menetys saattaa aiheuttaa suurempaa kipua. Kipua, jonkalaista ei voi aiheuttaa mikään muu kuin läheisen ihmisen kuolema. Veretön ja fyysisesti kivuton tuska, jota ei paranna muu kuin aika ja ystävien rakkaus - mutta eivät nekään koskaan täysin. Mutta nyt kun Hän on poissa… Harry. Tuo salaperäinen velhopoika, jota Hermione rakasti kuin veljeä. Ystävä, jonka vuoksi on vaarantanut henkensä seitsemän vuoden aikana. Ja kun mikään ei pelastanut, mikään ei auttanut, ei edes lähimmäisten rakkaus - jota kutsuttiin vahvimmaksi taiaksi - ei häntä pelastanut, voiko sen jälkeen elää loppuelämäänsä rauhassa ilman suurta palaa sydämessään?

Hermione on aina yrittänyt sulkea oman kipunsa ja murheensa pois, nehän vain huolettaisivat muita. Hän ei kuitenkaan enää pystynyt siihen. Ei kukaan muukaan ole pystynyt, kun Hän oli poissa. Hermionen ja Ronin paras ystävä. Ginnyn poikaystävä. Ron, Hermionen aviomies, yritti lohduttaa rakastaan, mutta ei itsekään pystynyt pidättämään kyyneliään. Harryn kuoleman jälkeen he saivat molemmat Aurorin töitä todistaakseen kuinka paljon he yhä arvostivat ja rakastivat Harrya. Ron ja Hermione halusivat todistaa, että pystyisivät vielä taistelemaan Hänen jälkeensäkin. Mutta Ron viipyi yleensä todella kauan töissä. Paljon kauemmin kuin Hermione. Hermione ei uskonut koskaan löytävänsä siihen järkevää syytä.

Erään kesäkuisen yön koittaessa Ron kietoi vahvat kätensä hänen ympärilleen. Nainen oli juuri riisuutunut vaihtaakseen yöpaidan yllensä, kun tunsi miehensä käsivarret ympärillään. Hermione tiesi tasan tarkkaan, mitä hän halusi. Niin halusi Hermionekin. He olivat puhuneet siitä jo pitkään. Itse asiassa Hermione oli sitä ehdottanut, mutta Ron oli vastannut vielä harkitsevansa. Kietoutuneet kädet ympärillään tuntuivat antavan vihdoinkin, kuukausien jälkeen, myöntävän vastauksen Hermionelle.
   ”Olen nyt valmis, Hermione. Oletko sinä?” Ron kuiskasi hänen korvaansa, mutta voimakkaasti ja pelottomasti. Hermione tiesi hänen olevan tosissaan. Hän tunsi Ronin huulet kaulallaan, kuinka ne liikkuivat rauhallisesti ja pehmeästi, huokuen lämpöä ja rakkautta. Ron tuoksui pehmeälle vaniljalle. Yhdessä lämpö ja tuoksu huumasivat Hermionen niin, ettei hän pystynyt inahtamaan sanaakaan. Hän ei pystynyt todellakaan puhumaan, vaan kääntymään ympäri katsoen Ronia suoraan sinisiin silmiin. Ronilla ei ollut paitaa päällään. Vain pyjamansa housut.
   
Hermione silitteli hänen kasvojaan, hiuksiaan ja huuliaan. Hän avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut. Pala kurkussa oli pysäyttänyt pienimmänkin inahduksen. Hän ei keksinyt muuta kuin kuiskata Ronin huulille. Suudella häntä. Ensin rauhallisesti, mutta pelottomasti. Ronin huulten liike nopeutui, samoin Hermionen. Voimakkaat kädet nostivat Hermionen suojaavaan ja hellävaraiseen syleilyyn, kun he suutelivat yhä Ronin kaataessaan Hermionen sängylle. Mies painautui Hermionea vasten varovasti, yhä huulet toisiaan kosketellen. Hermione kietoi kätensä Ronin lihaksikkaalle selälle ja suuteli hänen niskaansa. Hermione tunsi Ronin kasvojen painautuvan kaulalleen ja jotain kosteaa valui miehen silmistään. Kyyneleet. Hermione tiesi, miksi miehensä itki, vaikka hän yritti sen peittääkin. Kaiken sen surun ja kaipuun jälkeen… tuli tämä kauneus, ilon yö ja päivä. Nämä kyyneleet olivat siis onnen kyyneleitä, joita Hermione ei kehdannut pyyhkiä pois.

   Aamu valkeni. Käsi siveli Hermionen hiuksia. Hän siristi hiukan silmiään ja näki Ronin istuvan sängyllä aamutakki päällään. Ron hymyili vaimolleen, mutta mies vaikutti… surulliselta. Hermione ei tiennyt miksi, mutta hänen silmiinsä pisti jokin esine Ronin kädessä. Kirje. Yhtäkkiä Ron suuteli nopeasti vaimonsa otsaa ennen kuin nousi seisomaan.
   
”Teen meille aamiaista”, hän totesi hiljaa ja poistui huoneesta. Hermione katsoi hänen peräänsä miettien kirjettä. Sisälsiköhän kirje jotakin, joka sai Ronin näyttämään niin haikealta? Ja keneltä se voisi olla?

---

Päivä sujui normaalisti, eikä Ron vaikuttanut enää ollenkaan niin surulliselta. Hieman levottomalta ehkä ja koko ajan Hermionen ympärillä hääräämässä. Hän usein piteli käsiään Hermionen vatsalla ja pari kertaa jopa polvistui puhumaan sille.
   
”Hei, pikku Weasley, isä tässä!” Ron sanoi lujalla äänellä hymyillen. Hermione nauroi.

”Ei sitä vielä tiedä, Ron. Ei pidä vielä sanoa mitään”, Hermione totesi hänelle suu leveässä hymyssä. Ron ei vastannut vaan suuteli naisen vatsaa ja sitten nopeasti huulia. Hän ei kuitenkaan lakannut seuraavinakaan päivinä puhumasta vatsalle.

   ”Kuule, Hermione, kyllä siellä uusi Weasley on tulossa. Olen varma siitä!” Ron oli tohkeissaan, mitä ei olisi ihan heti odottanut häneltä. Viikon päästä hän ei kuitenkaan enää ollut niin riemastuneen oloinen, vaan vietti monta kymmentä minuuttia yksin makuuhuoneessa, vessassa tai missä tahansa kunhan sai olla hetken yksin. Luki näköjään sitä kirjettä uudelleen ja uudelleen. Kerran Hermionen kysyessään häneltä jotakin, hän ei suostunut vastaamaan.

Yhtenä iltana hän oli kuitenkin todella hiljainen, eikä tehnyt muuta kuin katseli vaimoaan. Lopulta yöllä ennen nukkumaanmenoa Ron vain toisti, kuinka paljon Hermionea rakasti - hänen katseensa ja kosketuksensa olivat herkkiä ja surullisia, joita harvoin Hermione oli oppinut näkemään ja tuntemaan. Ja juuri ennen kuin he sammuttivat valot, Ron suuteli Hermionea todella pitkään ja sanoi:
   
”Hyvää yötä.” Ja Hermione olisi voinut vaikka vannoa tunteneensa kostean kyyneleen huulillaan. Mutta Ron sammutti valot, eikä Hermione nähnyt enää mitään.


Seuraavan aamun järkytystä Hermione ei voisi koskaan unohtaa. Ei koskaan.

”Mmm… Ron”, Hermione mumisi herättyään. Hän ei kuitenkaan tuntenut tuttua, lämmintä hengitystä ihollaan, taikka nähnyt miehensä kasvoja edessään. ”Ron! RON!” hän tajusi, että… Ron oli poissa. Hermione huusi Ronin nimeä kauan ja hän juoksi hädissään ympäri heidän taloaan, mutta Ron ei ollut talossa. Pihallakaan hän ei ollut. Ron oli täysin kadonnut. Täysin jälkiä jättämättä. Sängyn toinen puoli oli petaamatta ja Ronin vaatteet lojuivat lattialla, mikä oli Ronille täysin normaalia jättää vaatteet levälleen. Yleensä Ron sai Hermionelta julman katseen niskoilleen, mutta tällä kertaa… Hermione ei voinut katsoa häntä. Nainen ei edes voinut kuulla haukotusta tai miehensä turhautuneisuutta ruveta poimimaan vaatteita lattialta. Hermionehan sen hoitaisi. Kyllä, hän sen aina hoiti, mutta siksi, koska hän rakasti Ronia liikaa. Ei, Hermione ei itsekään voinut tajuta, onko sellainen mahdollista, mutta joskus sanonta ”rakkaus tekee sokeaksi” pitääkin täysin paikkansa.
   
Hermione odotti muutaman päivän siinä toivossa, että Ron tulisi varmasti takaisin. Häntä ei kuitenkaan näkynyt taikka kuulunut viikkoon. Lopulta Hermione vaipui epätoivoon ja hänelle tuli tunne, että Ron oli siepattu. Hän ei kuitenkaan uskaltanut jättää kotia, sillä ties vaikka Ron tulisikin takaisin. Hermione meinasi soittaa Ginnylle, mutta tämä oli tarpeeksi maassa Harryn kuolemasta. Jos hän vielä luulisi veljensä kuolleen, Hermione ei tietäisi kuinka Ginny sen voisi kestää. Hän kuitenkin rakasti veljeään todella paljon.

Harry oli haudattu isänsä ja äitinsä luokse samalle hautausmaalle. Yhtenä päivänä Hermionen teki vain mieli ilmiintyä sinne. Hän halusi puhua Harrylle. Ainoalle henkilölle, jolle pystyi puhumaan, vaikka tämä ei vastaisikaan.
   
”Luulen, että tämä on hiukan hölmöä, mutta… en pysty puhumaan Ginnylle. Hän järkyttyisi liikaa. En tiedä, missä Ron on ja… ja… olen ehkä raskaana. Eikö olekin hieno juttu? Yksi uusi Weasley tulossa… niin kuin Ron sanoi. Niin… sanoin, etten tiedä missä Ron… tarkoitan, jotakin tapahtui. H- hän… yhtenä aamuna hän vain…”, Hermione ei voinut estää kyyneliään ja karvaita sanoja. Hän katsoi Harryn patsasta, jossa nuori silmälasipäinen mies oli polvillaan pidellen taikasauvaansa ja katkennutta Tulisalamaansa, surullinen ilme kasvoillaan, siivet selässään. ”…hän vain oli poissa! Niin kuin sinäkin! Anteeksi, Harry! Anteeksi! Kunpa kuulisit minut! Kunpa pystyisimme taas puhumaan niin kuin aina… niin kuin aina…”, Hermione itki Harry-patsaan polvia vasten tuntien syyllisyyttä Ronin katoamiseen. Tietenkään se ei ollut hänen syynsä, mutta miten hän ei ollut herännyt. Pakko oli Ronin joitakin ääniä päästää. Ainoa asia, mitä Hermione toivoi oli, että Ron olisi kunnossa.

”Ei se ole sinun vikasi, Hermione. Ja olisit voinut ihan hyvin kertoa minulle”, Hermione säikähti ääntä niin, että kolautti päänsä vahingossa kiviluudanvarteen. Onneksi ei pahasti, mutta… joku oli vain ilmestynyt sinne hänen taakseen. Hermione kääntyi ympäri katsomaan ja näki, kuinka Ginny katsoi häntä pidellen käsissään näkymättömyysviittaa ja kukkakimppua. Hänen punaiset hiuksensa olivat kiinni ja ruskeat silmänsä näyttivät väsyneiltä ja itkuisilta.
   
”O- olitko siinä koko ajan? Kuulitko kaiken, mitä sanoin?” Hermione katsoi häntä hieman nolona ja rauhoittuen. Ginny nyökkäsi ja heilutti näkymättömyysviittaa Hermionen silmien edessä.
   
”En olisi saanut tehdä niin. Se oli epäkohteliasta, mutta… luulenpa, että se ei nyt ole tärkeää. Sanoit, että Ron on kadonnut. Älä syytä itseäsi, se ei ole sinun vikasi. Minä… tiedän, missä hän on”, Ginny sanoi asetellen kukat Harry-patsaan syliin. Hermione tunsi hengityksensä melkein pysähtyvän. Hän ei pystynyt liikkumaan. Ron… Ginny tiesi, missä hän oli? Mutta miten hän voisi?

   ”Mi- mitä? Missä? Miten tiedät?” Hermione katsoi Ginnyä uskomatta korviaan. Häntä huimasi.

   ”En voi sanoa, koska on hyvin tärkeää, että pysyt kotona. Ron on poissa sinun takiasi. Lupasin Ronille, etten kerro sinulle”, Ginny sanoi ja arvosti selvästi lupauksen pitämistä. Hermione puolestaan oli järkyttynyt ja peloissaan. Ron oli poissa, Ginny tiesi miksi ja missä, mutta ei siinä Hermionen nenän edessä pystynyt kertomaan ystävälleen, joka oli Ronin vaimo. Hermione tunsi itsensä petetyksi ja yksinäiseksi, mutta samalla… tieto, että Ron oli poissa hänen takiaan, sai Hermionen tuntemaan itsensä suojatuksi. Ei tosin voinut tietää, mikä vaara häntä uhkasi, mutta näköjään Ron tiesi. Tiedettiinkö töissäkin? Vain Hermione ei tiennyt?

   ”Tu- tuleeko hän takaisin? Sanoiko hän tulevansa takaisin?” Hermione kysyi. Meni useampi sekunti ennen kuin Ginny pystyi vastaamaan. Hän nyyhkytti hiljaa ja pyyhki kyyneliä kädellään.

   ”Minä… en tiedä. Minä en tiedä, Hermione. Anteeksi”, Ginny tarttui Harry-patsaan kädestä. Ja yhtäkkiä hän alkoi itkeä enemmän. Viimeksi Hermione oli nähnyt hänet tuollaisena Harryn hautajaisissa. Hermione tiesi, ettei voisi mitenkään auttaa häntä, sillä Hermionen oma suru kävi koko ajan vain pahemmaksi, mutta… se ei ollut niin suuri kuin Ginnyllä. Siltä Hermionesta ainakin tuntui. Hän halasi Ginnyä ja itki hiljaa hänen kanssaan. Hermione yritti keksiä jotakin sanottavaa, mutta… mitä hän olisi sanonut? ”Pyysin, ettei hän lähtisi, koska… se on vaarallista! Se, mitä hän meni tekemään, on todella vaarallista, mutta… ymmärrän. Ymmärrän häntä. Hän tekee mitä tahansa, kunhan sinä, minä ja perheemme pysyy hengissä. Hä- hän ei ajattele ollenkaan omaa itseään! Ei enää! Hän välittää vain meistä… ja lapsestanne”, viimeisen sanan kohdalla Ginny purskahti vielä rajumpaan itkuun viimeisen sanan kohdalla. Hermione tuskin pystyi tajuamaan, kuinka Ginny oli haaveillut hänen ja Harryn lapsesta, mutta eivät koskaan olleet saaneet mahdollisuutta. Se, jos mikä sai Hermionen tuntemaan entistä tyhjemmältä ja surullisemmalta.

Muutaman viikon päästä Hermionen raskaus vahvistui. Hän tunsi itsensä yhtä aikaa väsyneeksi ja vahvaksi. Hän halusi uskoa päivään, jona Ron palaisi hänen luokseen. Ron palaisi! Aivan varmasti palaisi, niin kuin aina ennenkin! Toisella raskauskuulla Hermionen maha oli alkanut vihdoinkin pyöristyä. Hän kaipasi Ronin sanoja ja hymyä. Hän kaipasi aviomiehensä hellää kosketusta ja iloista luonnetta. Missä Ron oikein oli? Suojelemassa vaimoaan joltakin, josta tämä ei tiennyt mitään?

Sitten yhtenä sateisena aamuna Hermione meni normaaliin tapaan keittiöön ja huomasi pöllön tuoman Päivän Profeetan ruokapöydällä. Hän suoristi lehden ja nähtyään lehden otsikon, hän perääntyi pari metriä taakse päin järkytyksestä. Hän pudotti lehden lattialle samalla, kun itse valahti polvilleen. Hermione täristi kauttailtaan. Se ei voinut olla totta. Ei voinut olla totta! Ehkä hän luki väärin… ehkä hän vain pelon ja surun vallassa luki mitä sattuu, eikä ajatellut. Ajatuksen voimalla hän sai lehden lentämään takaisin luokseen. Hän luki otsikon uudelleen ja uudelleen, mutta aina saman.

“Aurori, Ronald Weasley, kuoli kuolonsyöjän teosta.”

Hermionen olo oli turta. Hän halusi itkeä. Todellakin halusi itkeä, mutta kyyneliä ei tullut. Tuntui kuin sydän olisi juuri revitty riekaleiksi ja haavat sydämessä olisivat olleet täynnä suolaa. Hermionen sydän itki ja huusi epätoivoisesti, mutta hänen silmistään ei pudonnut yksikään kyynel. Ehkä se oli vain huhu. Pelkkä luulo, sillä Ronista ei ollut kuvaa makaamassa kuolleena. Vain kuva hänestä, Hermionesta ja Harrysta. Kuva pahensi Hermionen oloa entisestään ja hän inahti sydämensä tuottamasta tuskasta. Vihdoinkin hän pystyi tuntemaan, kuinka kyyneleet valuivat vuolaasti poskiaan pitkin lehdelle. Mutta mitä jos Päivän Profeetta ei valehdellutkaan? Mitä jos hän todella oli… kuollut? Poissa… ikuisesti. Nukkumassa ikuista unta, jossa ei tarvitsisi pelätä mitään. Mutta miksi…. miksi? Miksi hän lähti? Miksi hän jätti Hermionen yksin ja raskaana? Avuton Hermione ei ollut, mutta hänestä tuntui siltä juuri sillä yksittäisellä hetkellä, kun Päivän Profeetta melkein huusi Ronin kuolemaa.

   “Tulisit nyt vain takaisin, kulta. Tulisit vain takaisin…”, Hermione nyyhkytti epätoivoisena. Hän ei vielä luovuttaisi uskomasta. Hänen olisi jaksettava taistella, tehdä kaikkensa, mutta… jos Ron tosiaan oli poissa. Hän myös pysyisi poissa, eikä mikään saisi häntä takaisin. Ei mikään.

   Ajatuksen voimalla Hermione lennätti luokseen hänen ja Ronin hääkuvan. Se oli liikkuva kuva. He näyttivät kummatkin niin onnellisilta. Hymyilivät kuin ei olisi tietoakaan maailman pahuudesta. Hermione hymyili hiukan takaisin valokuvalle, jossa hän itse oli kauniina valkeassa hääpuvussa, Ron vierellään pitelemässä häntä, välillä antamassa suukon poskelle. Lopulta hän ei enää pystynyt siihen. Hän ei voinut pitää hymyä huulillaan. Hän puristi polvensa tiukasti vartaloansa vasten ja painoi kasvonsa polviinsa. Ensin Harry oli poissa. Nyt Ronkin oli poissa. Ja siinä Hermione oli yksin. Ilman rakkaita ystäviään, jotka hän oli tuntenut yksitoistavuotiaasta asti. Toisesta oli tullut hänen aviomiehensä, joka myös Harryn tavoin oli lentänyt pois maan päältä. Jonnekin kauas pois paikkaan, jossa ei kipua tunnettaisi. Hermione tunsi kuitenkin kipua. Hän joutuisi tuntemaan sitä vielä pitkään. Todella pitkään. “Ron… Ron… RON!” Hermione huusi ja itki nyt pahemmin koskaan. Kyyneleet ja huuto purkautuivat hänestä kuin laava tulivuoresta. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimia nousta seisomaan tai paiskomaan tavaroita. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, sillä… tavarat tekivät sen itse. Päivän Profeetta repeytyi kahtia, teepannu räjähti, pari tee- ja kahvimukia rikkoutui seinää vasten. Lattia jylisi, samoin katto pudottaen pölyä lattialle ja Hermionen päälle. Lasinsirpaleita lensi ympäri keittiötä ja osuivat Hermioneen tehden muutaman haavan hänen käsiinsä ja poskiinsa. Sitten hän tunsi, kuinka mehukannu kolahti rikkoutuen hänen päähänsä. Hermione pystyi vain tuntemaan jomottavan kivun takaraivossaan, joka vuoti nyt vuolaasti verta. Hänen silmissään sumeni ja sitten… kaikki oli pimeää. Kipu, tuska ja raivo olivat kadonneet. Vain keittiö oli kuin tornadon jäljiltä.

---

   “Hermione. Olen kotona, rakas. Hermione?” kuului ääni ovelta. Ääni oli tuttu ja vanha turvallinen, mutta Päivän Profeetan mukaan sen äänen ei pitäisi enää kuulua. Talossa oli pimeää. Mies rämpytti valonkatkaisijaa, mutta lamppu oli palanut. Hän säikähti hiukan, mutta otti taikasauvansa esiin taikoen sen päähän valoa. “Hermione! Rakas! Olen kotona!” hän huusi, mutta vastauksena oli vain hiljaisuus. Oli yö, ehkä nainen oli nukkumassa.
   
Punahiuksinen, 20-vuotias mies, juoksi rappuset ylös kaksi kerrallaan. Rappusiin sai onneksi valon. Ronald Weasley painoi korvansa makuuhuoneensa ovea vasten ja yritti kuulla ääniä, mutta ei kuullut mitään. Hän koputti oveen ja avasi sen hitaasti. Valot sai onneksi päälle, sillä ne olivat näköjään olleet pitempään poissa käytöstä. Mutta järkytykseensä Ron huomasi, että hänen ja vaimonsa vuode oli tyhjä. Ron ei tietenkään ollut katsonut vielä kaikkia huoneita, mutta hän tutki ne, löytämättä Hermionea kuitenkaan mistään. “HERMIONE!” hän huusi ja oli jo hädissään. Ja lopulta hän suuntasi keittiöön. Juuri astuessaan kynnyksen yli, hän tajusi astuneensa lasinsirpaleen päälle. Onneksi hänellä oli vielä kengät jalassa. Sitten hän kohotti katseensa ja näki sekasorron, jonka keskellä oli melko pieni ruokapöytä. Lasinsirpaleita ja sanomalehden palasia oli joka puolella. Ruokapöydän ääreltä Ron löysi vihdoinkin etsimänsä, mutta ei sellaisessa kunnossa kuin oli toivonut. Hermione näytti nukkuvan kädet ja pää pöydällä, sillä näkyi, kuinka hänen selkänsä nousi rauhallisen hengityksen tahtiin ylös ja alas. Ron kuitenkin säikähti verta, joka oli kuivunut naisen ruskeaan hiuspehkoon. Mies ei kuitenkaan nähnyt syytä hätääntyä, vaan käveli rauhallisesti vaimonsa luokse sanoen:
   
“Hermione? Olen kotona, rakas. Et joudu enää olemaan yksin. Anteeksi, mutta… minulla oli hoidettavana yksi tehtävä. Eräs hyvin tärkeä tehtävä.” Hermione nosti hitaasti päätään. Hän mumisi ja voihki hiukan kipeää päätään. Naisen kasvot olivat naarmuilla, mutta Ron näki Hermionen juuri sellaisena kuin tämä oli aina ollut. Hieman väsyneen ja masentuneen näköisenä vain. Ron hymyili hänelle ja Hermionella meni monta sekuntia ennen kuin hänen aistinsa toimivat jälleen. Ron kosketti vaimonsa poskea, minkä vaikutuksesta Hermione värähti. “Minä vain se olen, kulta. Ron tässä. Olen kotona”, Ron jatkoi ja oli suutelevinaan Hermionea, mutta Hermione perääntyi tuolillaan nopeasti. Ron säikähti hiukan.

   “E- ei… se- se sinä…”, Hermionen silmät olivat laajentuneet kuin hän olisi nähnyt Voldemortin edessään. Hän pudisti kauhuissaan päätään, silmät kyynelissä. Nainen vilkuili ympärilleen kuin etsiäkseen jotakin, mutta ei sieltä sekasorrosta löytynyt mitään muuta kuin lasinsiruja ja Päivän Profeetan palasia. “Mutta… sinä, tai siis Ron… kuoli. Hän kuoli… sinä… et voi olla Ron!” Hermione sai änkytettyä ja parkaisi neljä viimeistä sanaa kovaan ääneen. Ron katsoi häntä kysyvästi ja jotenkin tutulla, virnistävällä hymyllään.
   
“Minä olen Ronald Weasley, joka on maailman upeimman naisen, Hermione Jean Grangerin, aviomies, ja joka hoitaa Aurorin töitä. Hänellä on kuusi sisarusta ja kasvoillaan hänellä on 29 tai 30 pisamaa, jotka Hermione Granger - nykyisin myös Weasley - on laskenut. Hän asuu -”, Ron ei saanut kuitenkaan tilaisuuttaan jatkaa, kun Hermione keskeytti hänet.
   
“Mutta sinun pitäisi olla kuollut!” Hermione huudahti.
   “Miten niin? Kuka niin sanoo? Näytänkö minä jotenkin kuolleelta?” Ron ihmetteli.
   “Päivän Profeetassa luki”,
   “Että minä näytän kuolleelta?”
   “Ei kun olet kuollut! Minä en kyllä… minä en… mutta se olet sinä. Kukaan muu ei tiedä, kuinka monta pisamaa sinulla on”,
   “Eipä taida. Fred ja George yrittivät joskus, mutta kukaan ei ole koskaan opettanut heitä laskemaan”, Ron naurahti ja jatkoi: “Pari asiaa unohdin kuitenkin mainita, jotta varmistuisit: hän eli Ron Weasley, asuu Lontoon läheisellä maaseudulla, pienessä kylässä, suuressa puutalossa, jossa Hermione Weasley odottaa esikoistaan syntyväksi. Kyllä siellä uusi Weasley on tulossa - pikku Weasley.” Ron lopetti ja nyt Hermione oli täysin varma. Sataprosenttisen varma, että tuo punahiuksinen, sinisilmäinen mies todella oli Ronald Weasley. Ei yksikään kuolonsyöjä pystyisi sanomaan samalla tavalla ja samoja asioita kuin Ron. Siinä liikuttuneena ja yllättyneenä Hermione hyppäsi voimalla Ronin syliin ja suuteli miestään intohimoisesti, mutta huulten pysyessä yhä paikoillaan. Hermione kosketteli hänen kasvojaan, hiuksiaan ja selkäänsä. Ron oli todellakin kotona ja täysin elossa, siinä hänen kanssaan. Lopulta Ron nosti Hermionen käsivarsilleen ja kantoi häntä samalla tavalla kuin heidän häissään. Hermione piti lujasti kiinni Ronista, jotta ei putoaisi, mutta vaikka hän ei pitäisikään kiinni, Ron ei häntä pudottaisi.
   
“Mennään nukkumaan. Haluan herätä aamulla suudelmaasi ja todeta, että tämä ei ole unta”, Hermione totesi, kun Ron kantoi hänet ulos keittiöstä ja kohti rappusia.
   “Suutelen sinua aivan varmasti”,
   “Mutta ööh… luuletko, miksi sinua luultiin kuolleeksi?”
   “Itse asiassa taidan tietää. Yksi kuolonsyöjistä oli nimittäin muuttunut minuksi ja onnistuin tapattamaan hänet”,
   “Miksi hän oli sinuksi muuttunut?”
   “Varmaan siksi, koska oli tulossa tappamaan sinut. Siksi minä lähdin. Minulle lähetettiin kirje, jossa uhattiin tappaa sinut siksi koska olet jästisyntyinen. Mutta ei puhuta siitä enää. Haluan nyt vihdoinkin olla kotona sinun ja pikku Weasleymme kanssa”, Ron totesi suukottaen vaimoaan otsalle ennen kuin katosivat makuuhuoneen oven toiselle puolelle.

---

A/N: Oi, onnellinen loppu! Ehkä parempi niin. Tuntui jotenkin hassulta kirjoittaa pitkästä aikaa Harry Potter- ficciä. Viimeksi taisin kai kirjoittaa 2-3 vuotta sitten. Aluksi kirjoitin minä -muodossa, mutta muutin sen sitten hän -muotoon. Niin, ja ensin tämän piti olla songficci, mutta minulla oli selkeä juoni päässäni, joten olin laiska hyvän laulun etsinnässä. Myöskin loppu muuttui. Alun perin piti tapattaa Ron, mutta… olin kai liian iloisella päällä tätä kirjoittaessani. Samoin lopetus olisi tuntunut jotenkin ehkä typerältä… en tiedä. Mutta kuitenkin, toivottavasti pidätte! ^^
« Viimeksi muokattu: 03.05.2015 23:10:45 kirjoittanut Beyond »
"Don't cry because it's over. Smile because it happened."

TheGoldenTrio.org suomalaiset Harry Potter Trio-fanisivut

Mort

  • ***
  • Viestejä: 571
Vs: Kadonnut(R/Hrm, angst/romance, K-13)
« Vastaus #1 : 12.11.2011 12:04:13 »
Eka! Kerran elämässäni. ;D

Ron/Herm ei ole koskaan ollut suosikkejani, mitä paritukseen tulee, sillä allekirjoittanut parittaa kumpaakin hahmoa mieluusti muille, mutta ei koskaan toisilleen. Tämä tuli luettuea facebookin kommentointikampanjan innoittamana.

Jotain järisyttävän hienoa tässä ficissä oli ja pidin paljon lukemastani. Paljon kuvailua, mutta silti teksti eteni sopivaa vauhtia alusta loppuun eikä jäänyt junnaamaan. Virheetöntä, helppoa luettavaa.

En tiedä, olisiko Ronin kuolema kuitenkin tehnyt lopusta pikkiriikkistä paremman.. Se olisi ehkä ollut sopivampi loppu tyylillisesti tälle ficille. Mutta en sano, etteikö iloiset loput olisi melkein aina hyvä valinta - jääpähän lukija paremmalle mielelle. :D

Mort kiittää ja kuittaa.