Kiitos palautteesta,
MinaVaan! Hyvä, että ficci on tähän asti miellyttänyt.
En toki lannistu, vaikkei kommentteja hirveästi tulisikaan, mutta ihan mukavahan niitä olisi tietysti lukea.
Luku 3: Kipeä kohta Mary näki unta.
Hän seisoi keskellä äitinsä olohuonetta, köyhää, mutta aina yhtä moitteettoman siistiä. Äiti katsoi Maryyn ja puhui hänelle. Mary ei kuullut sanoja. Ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat käsittämättömäksi puuroksi. Mutta Mary tiesi, mitä äiti sanoi. Äiti syytti häntä. Äiti sanoi, että hän häpesi Marya eikä koskaan enää haluaisi nähdä tätä. Sitten hän esitti Marylle kysymykseen, joka sai Maryn surun keskellä tuntemaan kiukkua.- En tietenkään, jos minulla vain olisi vaihtoehtoja! Mary lähes kirkui.
- Niin, et tietenkään. Hysss. Rauhassa nyt.
- Sinä et ymmärrä! Sinä et tiedä, millaista on olla yöstä toiseen kuin joku muu! Eikä sitä voi unohtaa aamullakaan. Ei koskaan!
Hetken oli hiljaista. Sitten Lupin vastasi hiljaisella äänellä:
- Ymmärrän minä. Paremmin, kuin uskotkaan.
Ehkä Lupinin rauhallinen vastaus sai Maryn havahtumaan painajaisestaan, ehkä uni vain loppui, mutta joka tapauksessa Mary hiljeni ja jäi makaamaan rauhassa aloilleen. Lupin nousi varovaisesti ylös vaikeasta asennostaan ja suoristi selkänsä. Hän oli herännyt Maryn reuhtomiseen, mennyt tämän luokse ja koettanut saada tämän heräämään. Tyttö oli mitä ilmeisimmin nähnyt kamalaa painajaista. No, se oli nyt ohi ja Lupin saattoi palata epämukavalle makuusijalleen. Mies huokaisi syvään ja poistui huoneesta.
*
Mary istui jälleen olohuoneessa nojatuolilla ja näytti jo paljon paremmalta. Flunssa tai mikä lie Marya olikin kiusannut oli jo selvästi hellittänyt. Mary oli myös saanut käytyä suihkussa ja siistittyä itsensä, joten hän alkoi tuntea olonsa jälleen ihmiseksi. Hänellä oli yllään yksi Lupinin kauluspaidoista. Housuina hänellä olivat vain alushousut, mutta se ei haitannut, sillä Lupinin paita oli hänelle niin suuri, että se kävi lyhyestä mekosta. Mary tiesi näyttävänsä naurettavalta, muttei jaksanut välittää siitä – eikä paljon mistään muustakaan. Hän odotti vain, että Lupin palaisi keittiöstä voileipätarjottimen kanssa. Mary häpesi syvästi, että hän näin käytti miehen ystävällisyyttä hyväkseen, mutta hän ei vain saanut itseään vieläkään pakotettua lähtemään miehen asunnosta, vaikka olisi takuulla jo kyennyt kävelemään lyhyen matkan. Toisaalta mies oli itse ehdottomasti vaatinut, että Mary viipyisi vielä yhden yön, jotta hän olisi takuulla kunnossa.
- En tiedä, pidätkö enemmän kinkusta vai juustosta, joten laitoin molempia, Lupin sanoi hivenen leikilliseen sävyyn ja sai Maryn hymyilemään pienesti. Lupin laski voileipätarjottimen sohvapöydälle ja alkoi kaataa höyryävää teetä kuppeihin.
- Näyttää herkulliselta. Sinähän ruokit minua kuin syöttöporsasta, Mary sanoi ja hymyili taas. Lupin vastasi hymyyn muttei sanonut mitään. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että Mary puhui hänelle ja laski leikkiä. Ystävälliselle ihmiselle on helppo olla ystävällinen, Mary ajatteli.
Teehetken aikana Mary antoi katseensa vaivihkaa harhailla pitkin olohuonetta, joka oikeastaan oli yhdistetty olohuone ja työhuone. Sisustus oli niin niukka, että asunto tuskin saattoi olla miehen vakituinen koti, Mary huomasi päättelevänsä. Paitsi että asunto oli hiukan karu, siinä oli myös joitakin omituisia yksityiskohtia, jotka olivat vanginneet Maryn huomion jo aiemminkin. Ensinnäkin Lupinilla ei näyttänyt olevan televisioita eikä mitään muutakaan modernia elektroniikkaa. Työpöydällä sen sijaan näkyi sulkakynä ja mustepullo. Työpöydän viereen oli kasattu joitakin vanhanaikaisia arkkuja, joista yhdestä tuntui sitä paitsi kuuluvan kolinaa. Tämä oli tietysti todennäköisesti pelkkä harha, mutta kummallinen yksityiskohta joka tapauksessa. Vaikka kaikki moderni elektroniikka muuten puuttui, jostakin syystä miehellä oli kuitenkin työpöydällään jokin omituinen, valokuvan näköinen pienoisnäyttö, jossa kaukaa katsottuna näytti seisovan ja liikehtivän kolme nuorta miestä. Tai ehkä se oli vain hologrammi?
Kun Mary huomasi Lupinin tutkivan katseen, hän oli vähällä punastua häpeästä. Ilmeisesti mies oli huomannut hänen pällistelevän asuntoa. Jotakin sanoakseen Mary kysyi:
- Oletko töissä täällä Lontoossa?
Saman tien hän jo katui kysymystään, sillä hänellä ei mielestään ollut oikeutta udella mieheltä yhtään mitään. Tämä vastasi kuitenkin lyhyen miettimisen jälkeen rauhallisesti:
- En täällä Lontoossa. Olen täällä vain valmistautumassa tulevaan lukuvuoteen.
- Olet siis opettaja? Mary henkäisi ihailevasti.
- Tavallaan. Opetan nuorille, miten puolustaa itseään, Lupin vastasi salamyhkäisesti ja hymyili kuin yksityiselle vitsille. Mary nyökkäsi ja tukahdutti halun kysellä enempää. Hänestä tuntui oudolta, että mies opetti itsepuolustusta, kun tämä ei tuntunut olevan mikään atleetti. Sitä mies oli kai tarkoittanut, että hän opetti itsepuolustuslajeja. Vai oliko?
*
Ilta oli jo pitkällä. Mary näytti torkkuvan sohvalla, Lupin huomasi heti astuttuaan sisälle. Hän riisui viittansa, käveli keittiöön ja alkoi nostaa pöydälle suuresta korista lautasia toisensa perään. Viimeisenä seurasi viinipullo. Mary oli ilmestynyt keittiön ovelle ja katseli silmät suurina. Pihvit, paahdetut vihannekset ja herkulliset kastikkeet nostivat Maryn kasvoille hymyn, joka antoi ymmärtää, että tämä luuli kuolleensa ja päässeensä taivaaseen. Lupin onnitteli itseään. Oli ollut hyvä idea hakea ravintolasta kunnon ruokaa heille. Tyttöparka oli sellaista tuskin hetkeen nähnytkään.
- Sinä sanoit hakevasi jotakin pientä, Mary henkäisi ja katsoi hymyillen Lupinia.
- No eihän tämä nyt kovin isoa olekaan, Lupin vastasi ja tajusi jo vaistomaisesti hymyilevänsä Marylle takaisin.
- En minä ole nähnyt noin paljon ja noin hyvää ruokaa kuukausiin, Mary sanoi hiljaisella äänellä ja vahvisti siten Lupinin epäilyn. Lupin ei vastannut mitään, kattoi vain pöydän loppuun ja kävi sitten ruokaan käsiksi melkein yhtä ahnaasti kuin Marykin.
Saatuaan pahimman nälkänsä tyydytettyä Lupin keskittyi siemailemaan rauhallisesti viiniä ja vaivihkaa katselemaan Marya. Tyttö näytti todella jo paljon terveemmältä – ja hyvin kauniilta, sen Lupin oli valmis oitis myöntämään. Tummanruskeat hiukset kaartuivat kauniisti latvoistaan, iho oli saanut heleän värinsä takaisin ja sinisissä silmissäkin oli hiukan loistetta. Lupin tunsi sydäntään kivistävän, kun hän mietti, miten kovia Mary oli ilmeisesti joutunut kokemaan. Se ei ollut oikein.
Lupin sai Maryn vilkaisemaan itseään hämmästyneenä, kun hän alkoi äkkiä yskiä. Totta tosiaan, mitä hänen päässään oikein liikkui? Lupin sätti itseään mielessään. Oli ikävää saada itsensä kiinni ajatuksista, jotka oli kieltänyt itseltään jo ajat sitten.
*
Ateria oli nautittu. Lupin ja Mary istuivat molemmat sohvalla, joskaan eivät kovin lähellä toisiaan. Lupin oli hakenut itselleen konjakkia ja tarjonnut sitä Maryllekin, mutta tämä oli kieltäytynyt. Hänellä oli edelleen edessään viinilasillinen – sama kuin tunti sitten. Siitä Mary joi niin vähän kerrallaan, että näytti, kuin hän olisi vain silloin tällöin kostuttanut huulensa. Sekä Lupinilla että Marylla oli hyvä ja rento olo. He olivat hiljaa, mutta se ei ollut painostavaa hiljaisuutta.
Kuin pitkän harkinnan jälkeen Lupin viimein rikkoi hiljaisuuden kysymällä:
- Oletko kovin yksinäinen?
Se oli hyvin henkilökohtainen kysymys, ja molemmat tiesivät sen. Mary tuijotti edessään olevaa viinilasia, ennen kuin vastasi:
- Olen. Yksinäinen, köyhä ja epätoivoinen. Vuokraisäntäni uhkaa heittää minut ulos asunnostani. En ollenkaan yllättyisi, vaikka tavarani olisi kannettu pihalle, kun palaan asunnolle.
Vastaus oli katkera ja Mary tuijotti Lupinia terävästi kuin kysyäkseen, tämänkö mies oli halunnut kuulla.
- Olen hyvin pahoillani. Se näkyy sinusta… yksinäisyys. Ja muukin. Kärsimys. Jakautuneisuus. Uskotko minua, jos sanon, että nuo tunteet ovat minullekin tuttuja? Lupin kysyi ja katsoi kiinteästi Maryyn. Tämä vastasi verkalleen:
- Miksi en uskoisi? En vain ymmärrä, miten olet joutunut ne tunteet kohtaamaan, sillä vaikutat aika tavalliselta, vaikka…
- Minä olen kaikkea muuta kuin tavallinen! Lupin keskeytti Maryn kovaäänisesti. Hän vilkaisi naista anteeksipyytävästi ja jatkoi:
- Joudun käymään säännöllisesti läpi sellaisen helvetin, ettet uskoisi sitä todeksi. Kirjaimellisesti: et uskoisi sitä todeksi.
- Olen kuullut aika uskomattomia tarinoita miehiltä, Mary vastasi ja hymyili varovaisesti.
- Et tällaista. On asioita, joiden olemassaolosta jäst… useimmilla ihmisillä ei ole aavistustakaan, Lupin selitti ja pudisti päätään kuin sanojensa vakuudeksi. Mary oli jälleen hiljaa ja lausui sitten:
- Kyllä minä luulen, että minulla on jonkinlainen aavistus.
Hitaasti Mary antoi katseensa kiertää olohuonetta ja palata sitten Lupiniin. Ele oli paljonpuhuva. Sitten hän jatkoi hiljaisella äänellä:
- Sinä kai häpeät jotakin, jotakin pahaa, mitä olet tehnyt ja ehkä teet edelleen. Mutta sinähän et
halua sitä, ethän?
Mary katsoi Lupinia syvälle silmiin ja jatkoi edelleen kuin itsekseen puhuen:
- Tiedän, ettet sinä halua, sillä et sinä ole mikään paha mies. Ei kenenkään tarvitse syyttää itseään sellaisesta, mihin on vasten tahtoaan ajautunut. Ainakin minä toivon, ettei tarvitse, sillä jos tarvitsee, minä kuolen syyllisyyteen ja häpeään…
Mary antoi äänensä kadota kuulumattomiin ja painoi katseensa alas.
Keskustelun aikana Lupin oli – ehkä vahingossa, ehkä tahallaan, hän ei tiennyt itsekään – siirtynyt lähemmäs Marya. Katsellessaan naisen alakuloista profiilia hellyys tulvahti hänen ylitseen kuin lämmin aalto ja hän tuli äkkiä kiusallisen tietoiseksi naisen läsnäolosta. Hän tunsi tämän tuoksun, saman, jonka hän oli tuntenut ensimmäisenä päivänä, kun hän oli tuonut naisen tänne. Hän katsoi naisen kauniisiin kasvoihin, joista hämmästys oli nyt pyyhkinyt alakulon. Marykin tunsi sen, selvästi hän tunsi!
Varovaisesti Lupin ojensi kätensä ja silitti kämmenselällään naisen poskea. Mary sulki silmänsä ja hänen koko olemuksensa heijasti saman ristiriitaisen tunteen, joka hänen sisällään velloi: toisaalta hän olisi halunnut mennä pois miehen luota, toisaalta jäädä. Siinä hän istui jähmettyneenä sohvan nurkassa, kun Lupin veti hänet kiinni itseensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi sanoja, joita hän ei kuullut eikä ymmärtänyt. Mary tunsi niskassaan Lupinin lämpimän hengityksen, sitten hänen varovaiset, tunnustelevat huulensa, jotka lopulta löysivät tiensä Maryn huulille – eivät kiihkeinä vaan sopivan lempeinä ja lohduttavina. Vähitellen jähmeys Maryn kehosta katosi ja painautui miestä vasten, kuin olisi sulanut hänen käsiinsä.
*
Kun yö alkoi olla jo pitkällä, Mary istui edelleen sohvalla, nyt päätään Lupinin olkapäähän nojaten. Mies silitti kädellään hänen hiuksiaan eikä sanonut mitään. Jossakin mielensä sopukassa Mary tunsi hämmästystä: tämä mies ei ollut halunnut häneltä muuta kuin läheisyyttä, lempeää ja kunnioittavaa läheisyyttä. Vaikka Mary ei tuntenut Lupinin tilannetta eikä Lupin selvästikään täysin ymmärtänyt hänen tilannettaan, he molemmat vaistosivat toistensa tunteet ja näkivät niissä heijastuksen omistaan. Tunteista päällimmäisinä olivat häpeä, tuska ja äänetön kysymys: miksi?
Molemmista tuntui, kuin toinen olisi rauhallisella äänettömyydellään antanut tähän kysymykseen jonkinlaisen vastauksen. He saivat sinä yön hetkenä toisistaan lohtua, joka oli molempien elämässä harvinaista.