Kirjoittaja: faux pas
Ficin nimi: Nux Memoriae
Fandom: Puella Magi Madoka ☆ Magica (Mahou Shoujo Madoka ☆ Magica) (anime)
Genre: romance, angst, H/C, pre-femme
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Madoka Kaname/Homura Akemi aka MadoHomu
Yhteenveto: Se oli viimeinen taistelu, viimeinen yö. Ja sitä yötä Homura Akemi ei tulisi koskaan unohtamaan.
Varoitukset: -
Vastuuvapaus: En omista “Gen Urobuchin sadistista nukketeatteria”.
A/N: Osallistuu Ficleletpakka -haasteeseen. (Cocktail: sama fandom, 500 - 700 sanaa, “femma”, eri päähenkilö)
SPOILEREITA. Noin, teitä on varoitettu.
Lisää MadoHomua! Riemuitkaamme. Tällä kertaa päästään suikkaamaan suukkokin. Ei mitään juuri sitä isompaa, mutta hei, ei pilata tätä paritusta liialla hässimisellä. Tämä on siis tällainen pienimuotoinen re-write jaksosta 12, jossa Madokasta siis tulee universumin kuningatar. Ei mitään hirveän isoa, mutta päätin tehdä tuosta Madokan viimeisestä hetkestä Maan päällä vähän romanttisemman ja Homuralle armeliaamman.Taas. Tuhannetta kertaa. Epäonnistuminen. Madoka solmii sopimuksen paholaisen kanssa.
Enää ei jaksa nousta, veri tippuu ohimoa pitkin. Päähän sattuu. Veri tulee sydämestä; ei sen kautta, vaan suoraan tuskaansa tihkuvasta lihaksesta. Madoka, ei. Ei, Madoka.
Ja sitten hän kääntyykin. Ja tulee takaisin. Tulee tänne. Ja minä en jaksa enää nousta.
“Älä, Madoka.” Heikko on kuiskaus, mutta saavuttakoon tytön, jos jossain on jumala.
Ja niin se saavuttaakin. Ehkä silloin on mahdollisuus, ehkä vielä on toivoa...
Tyttö polvistuu toisen viereen. Ja hän hymyilee, voi, kuinka minuun sattuu. Veren ja mustien suortuvien alla kasvoja riipii irvistys, joka enteilee tulvaa. Ja miten repivä on kontrasti kaksien kasvojen välillä.
Vaan luontoäiti tasapainottaa. Polvistunut säälii ja sympatisoi, ja vähän suruistuu hänenkin ilmeensä. Mutta onhan hän vaan oudon tyyni. Ei voi ajan orjan kipu häiritä peilityyntä lampea. Miksi, rakkaani, miksi? Jätätkö minut näin?
Ja sitten hän hymyilee taas! (Hänen huultensa muotoinen on haava sydämessäni...) Älä auta, älä pelasta, vahinko vain suurenee, älä... (Sitähän hymysi tarkoittaa?)
Vaan odota... ei, kyllä hän nousee taas!
Älä! Pyydän! Älä mene... Eikun odota.
Ei hän lähdekään, hänen kätensä lämmittää kasvojani. Tunteen liekittämällä poskellani se viilentää, kyynelten ja veren hyytämällä ohimollani sormet polttavat, johtaen poskieni lämpöä.
Silmät kii... Niin on parempi, eipä niillä ole enää mitään näytettävää. Ei mitään, mitä en olisi jo nähnyt satoja kertoja. Voi hyvä Jumala, jos olet siellä, auta... minua surettaa taas...
Tunnen lämpimän, leppeän tuulen otsallani.
Jumalani, oletko se sinä? Avaan silmät, mutta veden pohjalta ei näe mitään.
Jokin kevyt lehahtaa otsalleni, kuin ruusun terälehti olisi vain sattunut kulkemaan ohitseni karkumatkallaan tuulen kanssa. Sulkisin silmäni uudestaan, mutta puolimatkassa päätän toisin, ja nyt lampi on kadonnut. Näen, kaikki piirtyy eteeni pilven hopeareunustakin selkeämpänä.
Sehän olitkin sinä.
Siinä siis jumalani.
Olenpa ollut tyhmä.
“Luota minuun,” se suukko sanoi. Sehän se oli, suukko, eikä sittenkään ruusunkukka.
Kun hän kääntyi takaisin, ei minuun enää sattunutkaan niin paljoa.
A/N: kielioppiaturpaan.fi