Kirjoittaja Aihe: APH, Vereen tahriutunut sininen, K-11, (14/14) EPILOGI 12.5.2014  (Luettu 10326 kertaa)

Doubleblade Miriko

  • Fanfiction Collector
  • ***
  • Viestejä: 62
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (5/?) Jatkoa 9.1.-11
« Vastaus #20 : 11.01.2011 21:46:51 »
Privet, täällä taas. Mihin mä tän kommentoinnoin oikein lopettaisin? Kuka sua sitten piristäis?

Niin, hyvin, hyvin kirjoitettu luku, huomattavasti kevyempi kuin aikaisemmat, mutta se oli oikein hyvä. Radiolähetys oli hyvä idea aikavälin näyttämiselle. Ja Ruotsin puhelu oli hyvin kirjoitettu, täysin mahdollista että Ruotsi käski päättäjiä käskemään Suomea, mutta en ole tietoinen historiallisista tosiasioista, joten en sano muuta. Islannin vierailu oli kiva ja sopi juttuun, se näytti sen kuinka paljon asiat vaikuttavat Suomeen, pidin erityisesti Venäjän ja Suomen yhtäläisyyksistä. Kieli, tosiaan, suomessa on muutama lainasana venäjästä, esim. toveri on lausutaan melkein täsmälleen samalla tavalla. En tiiä enempää, pääsee lukemaan venäjää vasta ensvuonna.
Suomi on tässä kyllä kirjotettu niin oikein, ei sitä muuten voi sanoa, vähän iloinen, mutta kuitenkin vakava kun tilanne sitä vaatii.

Kyllä tuli taas venattua, mutta kiva kun kuitenkin sait tän suhteellisen nopeesti tehtyä. Sitten mun piti viel sanoa jotain, mutta mun aivot päätti lagata ja ny mä en muista :D  Niin, tuli mieleen, että tää on niin hyvä juttu, että tän pitäs olla saatavilla laajemmallekin yleisölle. Jos mä joskus kun jaksan/ehdin, kääntäsin tän enkuks ja julkasisin FF.Netissä, tietysti kertoen että se ei ole minun etc. Mitäs sanot? Noh, kuitenkin, kiitti tästä chapistä, jään venaamaan lisää jännityksellä, jos arvaan oikein niin pikkuhiljaa vois saada jotain toimintaakin!

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (5/?) Jatkoa 9.1.-11
« Vastaus #21 : 12.01.2011 18:05:30 »
Doubleblade Miriko: Well, hola! Kukapa minua sitten piristäisi, tuo on hyvä kysymys, en varmaan tekisi mitään ilman sinua *halirutistus* Eli kiitos jälleen kun kommentoit, aloin olla jo paniikissa, että tämä menee kakkossivulle eikä kukaan enää saa luettua uutta lukua : O Pelastit minut ja päiväni jälleen!
Ei tuossa Ruotsijutussa olekkaan minkäänlaista historiallista, ei tällä kertaa : D Se koko Suomen kotiinjättäminen on ihan omaa sävellystäni eikä ole siis keksitty historian kautta. Huh, onneksi suomessa ja venäjässä oli sitten niitä samankaltaisuuksia O_o En oikeastaan edes ajatellut oliko, se kohta vain tuli päähäni.

Noh, mutta selityksistä asiaan; Luitko ajatukseni? Samana päivänä kun ajattelin kuinka kiva olisi jos joku innostuisi tämän englannistamaan ilmestyit valaisemaan päivääni! Tottakai saat kääntää tämän! Haluan kyllä sitten lukea sen jos innostut/jaksat sen tehdä : D Saattaisit kyllä siinä samalla hoitelemaan Idässä ja Lännessä samaan syssyyn, eiväthän ihmiset tästä muuten ymmärrä mitään...
Eli senkun englannistat ^ -^
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (5/?) Jatkoa 9.1.-11
« Vastaus #22 : 14.01.2011 21:18:09 »
Awws, ihana! Eksyin lukemaan tätä eilen illalla, ja tänään luin ton viimisenkin luvun. Tino~ ♥

Mahtava idea ficciin, nyt ensinnäkin! Ja kirjotat ihanalla tyylillä Tinosta. Kuka tahansa sekoisi tollasesta! (Ainakin mä ja Tino nyt tuossa...) ;D
Enkä löytänyt kirjotusvirheitä, tykkään juonesta kovasti, Ivan on ihana ja kirjotustyyli sopii vallan mainiosti tähän~

Jatkoa~! :D
Nyt se on virallista. ♥

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (5/?) Jatkoa 9.1.-11
« Vastaus #23 : 10.02.2011 18:52:23 »
Noruz: Awww, kiitoksia kommentista : D  Hyvä jos Ivan on ihana, tarkoitus on saada häntä + muitakin valtioita seuraavaan lukuun (kun en saanut niitä tähänkään >.<) Ja vielä parempi jos Tino on onnistunut! Se tässä eniten päänvaivaa onkin tuottanut. Kiitoos uudestaan!
Kaikki: ANTEEKSI, kun tässä taas kesti eikä tässäkään päästä vieläkään minnekkään! A/N;ssä lisää siitä, mutta nyt VIHDOIN kuudes luku:

Aivan, ja varoitan, saattaa mennä aikas rasistiseksi O.o Ehkä te sen jo tiesitte...

Luku 6.

…Ghhhrzgh…

 ”Et vaikuta onnelliselta nykyiseen elämääsi.”

… Zrghgrz…

”Enkö? Minusta kaikki on täydellisesti.”

… Ghhhzr…

”Niinkö. Mutta rakas Suomeni, et näytä lainkaan siltä.”

… Szhrzzhhh…

”Hän kohtelee sinua väärin. Minä pidän sinusta hyvän huolen, kyllä sinä sen tiedät. Näethän miten onnellisia muut ovat.”

… Zhhzghz…

”Annan sinulle jotain minkä hän on sinulta evännyt. Annan sinulle sen mitä eniten haluat.”

… Zghz…
 
”Vapauden Suomiseni, vapauden. Sitähän sinä olet jo pitkään halunnut?”


* * *  

Suomi puristi silmiään kiinni ja yritti kadota mielensä pimeyteen vain unohtaakseen ympärillään olevan maailman. Liika puristaminen, käden värähdys, ulkoa tuleva valo, kaikki tekivät valtion yrityksestä valua uneen mahdotonta. Pakotettuna uni ei halua tulla, jos ei osaa rentoutua oikein. Tino ei osannut. Maailmassa oli niitä laiskoja valtiota jotka kyllä pystyivät nukkumaan riippumatta paikasta tai ajasta, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut heihin. Pitkät, pimeät talvet totuttivat hänet nukkumaan pimeässä, joten jo kesällä nukahtaminen saattoi venyä pitkälle aamuun. Joskus saattoi olla juuri tämän kaltaisia öitä, milloin jokainen väärä asento, turha ääni tai liika kylmyys vain yksinkertaisesti estivät nukahtamisen.

Tällä hetkellä todellinen ongelma oli kuitenkin se, että Suomi oli vasta noin kymmenen minuuttia sitten tullut huoneeseensa, kaatanut itsensä sängylle vaatteita vaihtamatta ja itsepäisesti sulkenut samaan aikaan niin silmänsä kuin nyrkkinsä.

Islanti oli tullut päivällä yllättävälle vierailulle ja pelastanut Suomen syvältä masentuneesta kuopastaan. Se antoi hänelle moneksi tunniksi muuta ajateltavaa, vaikkakin keskustelujen aiheet aika paljon kertoivatkin ympärillä menevistä sodista. Kuitenkin aina välillä Tino taas muisti oman tilanteensa ja vajosi pieniksi hetkiksi mietteisiinsä.
Pahin ja pisin sellainen hetki oli alkanut suihkussa ja jatkunut iltapalan yli. Demokraattisesti Suomi oli päättänyt Islannin jäävän yöksi, vaikka vierashuone olikin yleisen kaaoksen vallassa, niinpä Islanti oli päätynyt sohvalle. Suomi oli nopeasti etsinyt hänelle vuodevaatteet, mutta senkin aikana hän oli vain masentunut enemmän. Lopulta hänen oli pakko vain kadota mahdollisimman rivakkaasti omaan huoneeseensa, piiloon ja omaan rauhaan. Hänestä oli alkanut tuntua siltä, kuin olisi aivan pian romahtanut lopullisesti, jäänyt huutamaan paikallensa hetkeksi ja itkenyt loppuillan, silmissään Venäjän kasvot ja korvissaan hänen naurunsa.

Nyt hän makasi sängyllään ja yritti unohtaa koko valtion, kadottaa hänet viimeistään nyt mielestään. Pari kuukautta hän oli sitä jo ehtinyt harjoitella, mutta nyt sinä yönä se tuntui erityisen vaikealta, kuin hän olisi seisonut aivan hänen sänkynsä vieressä ja tökkinyt häntä hanalla kylkeen.

”Jotenkin osasin arvata ettet nuku.”

* * *

Sotamies Peltonen istui lumesta puhdistetulla kivellä pyöritellen sytyttämätöntä tupakkaa sormissaan. Lumisade oli siltä yöltä jo ohitse ja hän istui miehineen metsässä lähellä sen hetkistä valtioiden rajaa odottamassa ohjeita ylemmältä taholta. Oikeastaan he olivat odotelleet siinä pisteessä pari päivää ja miesten sodan kiristämät hermot alkoivat olla lohkeamispisteissä. Kylmyys ei ajatellutkaan lievittävänsä, se ei selvästi edes halunnut parantaa sotilaiden oloja.

Peltonen oli kokenut taistelija.  Ylpeänä hän pystyi väittämään sotilaan taitojensa periytyvän isältään, joka oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa. Parin kuukauden räiske ja rytinä ei monien muiden tavoin ollut käynyt hänen korviinsa, vain muuhun kehoon. Tämä tilanne oli äärimmäisen epäsuotuisa hänen joukkojensa suhteen, sillä hyvien sotataitojen lisäksi hän oli perinyt vanhemmiltaan myös äärimmäisen hyvän kuulon. Siitä oli paljon hyötyä, Peltonen kykeni kuulemaan metsästä pienempiä oksien naksahduksia kun hänen korvansa eivät tinnittäneet jatkuvasti, ja samoin hän myös kuuli kaikki miestensä jupinat ja valitukset.

Joskus oli päiviä jolloin satoi lunta. Joskus joku käskee niinä päivinä mennä ulos, pystyttää puolijoukkueteltta keskelle metsää ja odottaa pakkasessa ja ehkä parin päivän päästä joku ilmoittaa mihin seuraavaksi pystytetään leiri. Kukaan ei tiennyt tarkkoja suunnitelmia, jos sellaisia edes oli. Ja juuri tuollaisina päivinä, jolloin onneksi lumisade oli lakannut ja lämpöasteet laskeneet seitsemääntoista, oli keskelle ei mitään käskettyjen miesten juttelunaiheet juuri Peltosen hyväkuuloisille korville sopivia.

”Joteki perkuleen vuottava tunnelma tääl.” Yksi mies jupisi kuvitellen varmaankin ettei hänen parin metrin päässä oleva esimiehensä kuulisi sanaakaan, ”Ihanku vuotettas et ryssät hyökkääpi, miä sanosin et mentäs itte piälle.”
”Ne on nuo johtajat. Mitään ei saa tehdä ilman lupaa nykypäivänä.” Toinen mies vastasi eikä jaksanut edes vahtia äänensä voimakkuutta. Peltonen pysähtyi kuuntelemaan miesten keskustelua laittamalla edelleen palamattoman tupakan hampaidensa väliin. Ihan oikeassahan tuo sotilas oli, Peltonen tiesi heidän odottavan jotakin, mutta ei johtajiaan. Hän oli odottanut samaa koko sodan ajan.
”Mittää ei oo kuulunukkaa parriin päevään, taijettaan taas istuu tääl passis iha turhaa.” Kolmas sotilas ärähti puhdistaessaan saapastaan. Muut jupisivat myöntävästi.

Peltosta ärsytti, eikä se johtunut miesten jupinoista. Hän oli vasta pari kuukautta sitten haukkunut maansa, Suomen, pystyyn, muttei olisi sillä hetkellä uskonut hänen jänistävän paikalta oikeasti. Hän ei ollut kuullut Suomen johtajiston keskustelua, mutta kuvitteli heillä olevan jonkinlainen suunnitelma hänen varalleen. Siitäkään ei sitten ollut kuulunut mitään. Ja hänen tietämänsä valtio ei olisi ollut tällainen. Tino Väinämöinen ei karkaisi paikalta jos pitäisi taistella Venäjää vastaan.
Toisaalta välillä Peltonen sai kuulla suunnitelmia, jotka kuulostivat siltä, että vain valtio olisi ne voinut kehittää. Eli Suomiperkele oli jossain, mutta missä?

”Rrrzzz” Peltosen radiopuhelin lähti elämään, ”Rzt, täällä Tolopainen, kuuleeko Peltonen? Toistan, kuuleeko Peltonen, ollaanko siellä vielä elossa?” Sotamies Peltonen nappasi koneen käteensä ja painoi nappia.
”Kuulee Peltone, piästäänkö suihkuu?”

Hetken kuului vain rätinää.
”Sori mies, ette vielä! Teidän pitäisi hakea yksi mies tänne. Ja varokaakin jos hänelle sattuu jotain.”
”Mikäs mies sielt pitäs hakkee?”
”Se on katsos sellainen mies, joka saa sinullakin niskakarvat pystyyn jos haluaa. Ja varmaan haluaakin, ei kuulostanut puhelimessa muuten mitenkään onnelliselta.”

Peltonen hymyili.
”No sanoppa Penalle ethä mie haluvan sen maksavan velkansa meikäläiselle. Se hävis justiinsa vedon. Myö käyään hakkee se pentele, ol jo aikakii näyttääp meil naamasa.” Keskustelu päättyi siihen ja Peltonen nousi ylös katsellen virnuillen sotilailleen, jotka olivat hiljentyneet kuuntelemaan nyt vuorollaan häntä.
”Kiva et työ lopetitte sen paskanjauhannan. Käyää hakkee yks jätkä, suadaan tähänkii sotaa jotain taisteltavvaa. Pakatkaaha kamat, täs ei oo aikaa tolojotella ympäriinsä!”

Vain tunnin ajomatkan päässä olevan kaupungin laitamilta löytyi juuri porukan etsimä mies. Sotilasjoukon oli vallannut kummallinen kunnioitus kun hän hyppäsi rekan kyytiin, mutta Peltonen tohkeni nousta kunnioittavasti tervehtimään.
”Kävitkö sittekkii kattoo mite elämä siel Venäjäl olis sujun?”
”En käynyt.”
”Se on hyvä se.” Peltonen sanoi, ”Ei taia kiinnostaap?”
”Ei todellakaan.”
”Ain parempi.” Hän naurahti, samalla kun kyytiin saapunut henkilö käveli koputtamaan rekan seinää antaakseen kuskille lähtökäskyn.
”Eiköhän mennä!” Hän huusi hymyillen ylpeästi, ”Täällä ollaan istuttu ihan tarpeeksi mököttämässä!”

* * *

”Et voi vain istua täällä ja olettaa asioiden hoituvan puhelimella.”
”Näyttävätkö ne sitten hoituvan näin? Eivät, mutta sitten joku ja estää minua lähtemästä täältä. Sitä varten nuo ukot tuossa ulkopuolella pyörivät, eivät he ketään ulkopuolella yritä pitää.”
”Mitäs jos sanoisit, että lähtisivät kotiin?”
”Yritetty, yritetty karata, yritetty hämätä, keksitkö vielä jotain? Islanti-pieni, minulla on ollut hyvin aikaa kokeilla kaikenlaista.”

”… Sitten meidän pitää toimia yhdessä…”


* * *

Rekassa oli hiljaista, mutta Suomi nautti jo pelkästä kansalaistensa läsnäolosta, varsinkin kun ei ollut päässyt sellaiseen pitkään aikaan.
Islannin avulla Tino oli vihdoin päässyt pakoon omasta talostaan ja oli vihdoin matkalla hoitamaan asiat niin kuin ne olisi pitänytkin alusta alkaen. Mitä lähemmäs rajaa he ajoivat, sitä oikeammalta tilanne tuntui ja sitä varmemmaksi hän muuttui.

Vaikka parin kuukauden odottelu oli ollut täysin hyödytöntä, oli hänen akkunsa ehtineet latautua sillä aikaa ja nyt Suomi oli täysin valmis näyttämään Venäjälle kenen kanssa taisteli, näyttämään koko maailmalle sitä suomalaista sisua mikä hohkasi jo pelkästään hänen kansalaisistaan.
Rekassa istuessaan valtion keskittyneille kasvoille levisi vähän väliä ylpeä hymy, kun hän ajatteli mitä hänen miehensä olivat saaneet aikaan ilman häntä. Sitä oli ollut vaikeampi nähdä neljän seinän sisällä, mutta nyt se oli täysin ymmärrettävissä. Suomi ei ollut ikinä saanut olla niin ylpeä heistä kuin hän oli nyt.

Mutta nyt katseet ja odotukset tulisivat suuntautumaan häneen, ei enää kansaan. Eikä Suomi aikonut pettää kansalaisiaan, eikä ketään joka odotti hänen valintojaan ja tekojaan. Hän ei palaisi kuuraamaan Venäjän lattioita, ei hevillä, ei valssilla, eikä ikinä.

Kun oltiin ajettu tarpeeksi syvälle metsään alkoi vastaan tulla tiheitä rykelmiä eri kokoisia monen ihmisen telttoja. Väsyneitä ja kovia kokeneita miehiä oleskeli siellä täällä odottamassa ja rekan ajaessa ohi he alkoivat heräillä horroksistaan. Suomen hymy oli kadonnut jälleen hänen huuliltaan, muokkautunut syväksi miettimiseksi ja odotukseksi. Hän tunsi Venäjän rajan alkavan aivan lähellä, vain kymmenisen kilometrin päästä, ja se sai hänet huonovointiseksi.
Lopulta rekka pysähtyi parin suuremman teltan läheisyyteen. Sotilaita oli jo kerääntynyt seuraamaan tapahtumia ja teltasta ulos haettiin pari hyvinkin tärkeää miestä. Rekan sisällä sotilaat hyppäsivät järjestyksessä ulos joten viimeisinä ulos pääsivät Suomi ja Peltonen. Toinen tärkeistä miehistä jotka olivat tulleet ulos teltasta astui kättelemään Suomea.

”On hyvä saada teidät tänne vihdon.”
”Pena, perkele, mie haluvan miun rahat!” Peltonen huusi taustalla. Suomi katsahti nopeasti takanaan säheltäviä miehiä, mutta kääntyi sitten puhumaan vastaanottajalleen tarttumatta tämän käteen.
”Älä kiltti teitittele, emme ole Venäjällä.” Hän ilmoitti nopeasti hymyillen. Mies hymyili takaisin, veti kätensä itselleen ja nyökkäsi. Sitten Suomi katsoi hänen takanaan seisovaa miestä, hänen presidenttiään.
”Tämän kauemmin en valitettavasti voi pyöritellä peukaloitani.”
Hänen päämiehensä nyökkäsi.
”Ehkä se on kuitenkin näin parempi. Pyydän anteeksi.”

”Minä luulin, että saisimme oikeasti jotain apua!” Joku sotilaiden joukossa sanoi vähän liian kovaäänisesti kaverilleen, ”Mutta mitä me saimmekaan? Jonkun pikkupojan, eipä näytä siltä, että tästä jätkästä olisi meille oikeasti paljon hyötyä! Kuka tuo luulee olevansa?” Suomen pää käännähti heti puhujan suuntaan, eikä tämä pahaksi onnekseen tajunnut sitä. Hänen päämiehensä oli näkevinään valtion silmien leiskahtavan tuleen ja hän yritti korjata tilannetta.
”Hän on vain tämän vuoden jääkäreitä, hän ei vielä tiedä kuka-”

”Mitä varten olet täällä taistelemassa?” Suomi huudahti yllättäen miehelle, joka oli puhunut. Tämä hiljeni heti ja tuijotti Suomea hämmentyneen kylmästi.
”No Suomen itsenäisyyden puolesta, perheeni ja sukuni!” Jotkut vanhemmat miehet naurahtivat miehen tietämättömyydelle.

”Entä mitä varten me kaikki täällä olemme?” Suomi osoitti nyt kysymyksensä kaikille jotka kuulivat, ”Emmekö ole kaikki saman asian takia? Taistelemassa, että saisimme pitää oman kielemme ja lakimme, mitkä isovanhempanne ovat teille hengillään lunastaneet. Suojelemassa noita, jotka ovat meille tärkeitä.” Hän lähti puhuessaan kävelemään ympäri leiriä, katsellen sotilaita vaativasti.

”Kyllä olemme. Olemme kaikki suojelemassa tämän maan turvallisuutta. Eikä se ole mahdoton toive, se on saavutettu ennenkin. Ja se sama turvallisuus tullaan saavuttamaan jälleen. Minä tiedän sen, sillä minä luotan teihin, jokaiseen! Tämä maahan ei ole menossa Venäjälle, ehei! Kukaan, ei kukaan täällä anna sen tapahtua, ei teistä kukaan halua antaa pois sitä kaikkea mille hakkapeliitat aikoinaan ja kaikki muut ovat henkensä uhranneet.” Yhden teltan reunalla oli nojaillut yksinäinen puulaatikko ja ketterästi Suomi hypähti sille puhumaan.

”Tiedän kyllä, että nämä ovat olleet rankkoja viikkoja. Täällä rintamalla varsinkin, mutta suomalaiset: Olette tehneet loistavaa työtä! Tärkein on säilynyt, ettekä ole taipuneet venäläisille. Se ei tule tästä yhtään helpottumaan, tietojeni mukaan varusteet alkavat loppua, eikö? Sää, sää ei tästä tule varmaan pitkään aikaan paranemaan, mutta se on yhtä kurja molemmille osapuolille. Ja mehän olemme siitä enemmän hyötyneet, emmekö olekin? Tällaiset asiat ovat pikkuseikkoja, Venäjä on ehkä suuri ja mahtava, mutta hänelläkin on liian monta asiaa tällä hetkellä ajateltavana kuin vain me täällä. Hän on siellä idässä kärsinyt paljon enemmän tappiota kuin me täällä lännessä. Ja näin sen pitääkin mennä! Me emme ole täällä alistumassa hänen tahtoonsa ja valtansa alle.”
”Hei tyyppi!” Sama jääkäri, joka oli aikaisemminkin puhunut, huudahti pilkallisesti, ”Kai huomaat, että puhut Venäjästä kuin se olisi yksi henkilö! Mitä jos käyt tarkistuttamassa pääsi!” Moni ihminen nauroi, muttei Suomelle, vaan miehelle. Valtio hämmentyi, mutta vain hetkeksi.

”Sinulla ei näköjään ole mitään hajua? Mikä on nimesi?”
”Leinon poikiahan minä!”
”Leino? Hyvä on, leikitäänpä yhtä leikkiä. Arvaa minun ikäni.” Suomi tunsi viimeistenkin väsymyksen rippeiden katoavan. Hän puhkui intoa jatkaa selittämistä vielä pitkään.
”Hmmh. Jotain 16, luultavasti.”

Suomi naurahti ja kovaäänisesti. Sitä seurasi hetkellinen hihityskohtaus.
”On se mukava kun ihmiset arvioivat nuoremmaksi.” Hän sanoi hilpeästi, ”Eikö vain?” Hän katsahti kysyessään vähän matkan päässä kuuntelevia hieman vanhempia miehiä jotka virnuilivat julmasti.
”Se on oikeastaan sääli miten nämä nykyajan nuoret eivät tiedä maailman tärkeimmistä tapahtumista paljoakaan.” Suomi lisäsi vanha tuttu aurinkoinen hymy naamallaan. Jääkäri Leinosta alkoi hiljalleen tuntua hölmöltä, hän ei nyt ymmärtänyt jotakin.
”No kukas helvetti sinä sitten luulet olevasi?” Hän tiuskaisi, ”Joku menneisyyden legendaarinen taistelijasoturi mikälie, joka rientää pelastamaan ihmisiä pulasta?” Suomi nauroi uudestaan, eikä tällä kertaa meinannut kyetä lopettamaan lainkaan. Monet paikallaolijoista uskalsivat lähteä nauruun mukaan.

”Idiootti!” Joku huudahti Leinolle. Suomi vakavoitui uudestaan.
”Hei, älä arvostele! Tämä ei ole mitään helppoa ymmärtää!” Sitten hän katsoi ylhäältä laatikoltaan hieman mietteliäänä nuorta jääkäripoikaa.
”Kuka minä olen, sinä kysyt. Olen itse asiassa kysynyt samaa itseltäni viimeisen parin kuukauden aikana, moneen otteeseen. Olen istunut olohuoneeni sohvalla, kuunnellut radiota, että jospa saisin tietoa täältä taistelukentältä ja miettinyt kenen ohjeita kuuntelen. Sitä, kenelle olen lojaali.”

”Samana päivänä kun tämä sota alkoi, menin Helsinkiin ja sain kuulla, ettei minua päästettäisi tänne lainkaan. Että minun pitäisi tehdä juuri sitä mitä olen tehnytkin, istunut ja odottanut, pelännyt itsenäisen tulevaisuuteni puolesta. Koko elämäni oli teidän kaikkien käsissä, ja vaikka nyt taas luotankin teihin, ei ensimmäisinä viikkoina luottoa ollut lainkaan. Olin saanut ehkä yhden hölmöimmistä määräyksistä, enkä voinut uskoa kenenkään suomalaisen päättävän mitään sellaista. Mikä helpotus se olikaan kun sain selville sen olleenkin rakkaan läntisen rajanaapurin idea!” Suomi piti siinä vaiheessa pienen ärsyyntyneen tauon.

”Onneksi tässä elämässä on vielä niitäkin valtioita, jotka jaksavat tukea toista vaikka itselläänkään ei menisi niin hyvin. Takaisin asiaan! Olenko siis lojaali ruotsalaisille? Ei, ei enää kiitos. En ole ruotsalainen. Nyt taas olisi venäläisyys hyvin tyrkyllä. Kuka haluaa opiskella venäjää äidinkielenään?” Viimeisen lauseen hän osoitti kysymykseksi, johon kaikki jotka ymmärsivät vastata, vastasivat häntä miellyttävällä tavalla. Niin vahvaa kieltäytymistä hän ei ollut aikoihin nähnytkään.

”Eli tästä päätellen venäläinen en halua olla. Joten kuka minä sitten olen? Tässä vaiheessa voitaisiin ottaa esimerkiksi tuo Peltonen tuolla!” Suomi osoitti tupakkaa polttelevaa miestä, joka oli myös jäänyt väkijoukkoon kuuntelemaan.
”Voi kuulkaa, kun ensimmäisen kerran tuon miehen kanssa nähtiin ja pääsin kertomaan kuka olin, arvatkaas mitä hän tekee? Peltonen, mitäs sinä teitkään?” Tino kysyi hieman huvittuneena. Peltonen hymähti, otti tupakan suustaan ja vastasi: ”Kirosin teikäläisen.”
”Näin juuri! Hän rupesi huutamaan, raivosi ja kirosi! Kuka lie kehittänytkään noin ruman kielen, en minä ainakaan… Tämä oli nyt vain esimerkki, joten Leino ja kaikki muut jotka tässä nyt ovat miettineet henkilöllisyyttäni, älkää hermostuko. Joka sana tulee olemaan totta.” Valtio veti hieman henkeä ja tunsi ylpeyden kapuavan jostain sisältään.

”Ruotsalainen en ole! Venäläiseksi en perkele vieköön halua tulla, enkä kyllä tulekaan!” Hän huusi, täynnä jotain sellaista ylpeyttä jota Amerikkakin olisi kavahtanut, ”Te kuljette maailmalla kertomassa minusta tarinoita, sinisistä järvistä ja valkoisesta lumesta, te puhutte minun kieltäni ja asutte, voi luoja se kuulostaa aina yhtä väärältä, asutte minussa ja tänään, täällä! Te soditte minun puolestani!”

Leinon ilme oli näkemisen arvoinen, mutta tuttu. Suomi näki samanlaisia ilmeitä joka kerta kun kertoi uudelle henkilölle nimensä.
”Minä olen Tino Väinämöinen. Ja koska kenellekään ei tuo nimi ikinä mitään sano mitään, minä olen Suomi! Enkä valehtele kun sanon sen, olen kaikki mitä varten olette taistelleet nämä kolme kuukautta ja mitä varten kaikki muutkin ovat taistelleet, kuolleet ja voittaneet. Ja lisää tulee kuolemaan! Se on ehkä väistämätön totuus. Ja viimeinen joka täällä tulee kuolemaan, olen minä. Olen täällä vihdoin taistelemassa sen puolesta, että teillä, minun kansalaisillani, olisi jatkossakin hyvä elää täällä, turvassa tuolta saatanan veli Venäjältä tai ihan keneltä tahansa muulta joka yrittää tänne tunkea. Tai jos joku nyt haluaa olla ehkä sittenkin mieluummin hänen tai sen saatanan Ruotsin puolella saa luvan painua helvettiin täältä ja nyt kiitos! Sillä nyt minä olen täällä, ja minä olen ainakin täysin valmis tappamaan venäläisiä! Eikä yhtään haittaisi vaikka tappaisin juuri yhden tietyn Ivanin sieltä! Tämä on vittu meidän sota, ja me emme ole täällä perkule vie tätä häviämässä! Ja jos jollain on siihen sanottavaa voi tulla ilmaisemaan mielipiteensä suoraan minulle. Tällä hetkellä voin kyllä ampua muitakin kuin ryssiä!”

Suomi puhkui intoa ja se sama into levisi kuulijoihin todella hyvin. Jokainen mies, jopa nöyryytetty Leino, hurrasi hyväksyvästi tai huusi tappouhkauksia idän jätille. Tunnelma muuttui parissa hetkessä täysin erilaiseksi siitä, millainen se oli ollut vain minuutteja sitten ja nyt Tino pääsi omin silmin näkemään kohuttua suomalaista sisua. Ylpeys omasta kansasta ja omasta itsestään loi hänen poskilleen pirteän punan ja pian hän huomasi kannustavansa miehiään kovempiin huutoihin ja kannustuksiin. Jokainen leirissä tiesi saman asian samalla hetkellä: He eivät häviäisi venäläisille, tai jos häviäisivät, se tapahtuisi saappaat jalassa eikä suomalainen vastarinta loppuisi vuosienkaan päästä.

Perkele.

”Joten jos minä nyt kysyn teiltä, keitä te olette, mitä vastaatte?!” Suomi huusi. Kuin sanattomasta sopimuksesta jokainen mies piti kahden sekunnin hengitystauon ja huusi melkein yhteen ääneen, vain hieman eriaikaan saman vastauksen:
”Suomalaisia!”
”Perkele!”
”Juuri näin!” Suomi jatkoi innoissaan, ”Ja mitä te ette halua olla?!”
”Ryssiä!” Tässä vaiheessa vastaukset hieman vaihtelivat, mutta jokainen tarkoitti samaa. Huuto ja möykkä jatkuivat vielä, kun Suomi käännähti kannoillaan ympäri ja katsoi itään.
”Kuulitko Ivan!” Hän karjui möykän yli, ”Me olemme koko vitun kansa samaa mieltä, joten tervetuloa helvetti vie yrittämään! Tähän maahan tai sen kansalaisiin et enää koske, saatanan kolhoosi!”

A/N

*painuu jonnekin häpeämään*
AAARGH! Minä vannotin itselleni, että pääsisin tässä luvussa jo talvisodan loppuun, mutta ei siitä tulekkaan mitään vielä, kun ei miulla olekaan täydellistä käsitystä sen lopun kulusta O_O Olin jo laittamassa sinne Latviaa ja Liettuaa, jotka eivät muuten ole vielä Neuvostoliittoa! Hupsista, nyt ajattelen ensi luvun järkevämmin.
Tässä taas kesti, ja kesti ja kesti. Mie en saanu tuhon Islantikohtaan enää mitään järkevää, sen ja Suomen piti käyä läpi henkevä keskustelu, mutten mie osannukkaan kirjoittaa henkevää kun ei ajatukset pysy kasassa… Jonka huomaa Suomen kannustuspuheessa, monesti tuli pyyhittyä kun en tienny enää mistä miun piti kirjoittaa.

Ensi luvussa sitten lisää höpötystä, asiaa ja ehkä päästään jo aloittelemaan jatkosotaa. Tarina on jo hyvin lähellä puoltaväliä *tykkää*

//19.4 -TANA! Sain tuossa tietää, että Sveitsi AUTTOI Suomea Talvisodassa! Kukas hölmö kirjoittikaan, ettei se suostunut auttamaan... Äh. Pikkuvihreitä <.<
Ja jos joku tämän lukee ennen seuraavan luvun ilmestymistä, älköön olko huolissaan. Kyllä se seuraava luku on valmistumassa, se nyt jäi jumiin (vaihteeksi...) Tulossa on!
« Viimeksi muokattu: 19.04.2011 21:22:06 kirjoittanut Sieppeli »
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Muuttolintu

  • muuttis
  • ***
  • Viestejä: 97
    • tumblr
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (6/?) Jatkoa 10.2.-11
« Vastaus #24 : 13.02.2011 12:22:12 »
No huh..ei voi muuta sanoa. Mikä puhe. Mikä puhe!
Fikkisi on vakuuttanut minut nyt lopullisesti siitä, että kyllä se on suomalainen joka kirjoittaa parhaiten Suomesta ja Tinosta. Siis... vau. Vau. Mikä isänmaallisuuden tunne tulikaan, kun luin uusinta lukua.

Jotenkin minusta tuntuu etten saisi kirjoitettua yhtään järkevää sanaa ilman muutamia lempi kohtieni listailua, joten aloitan sillä.
Lainaus
Hänestä oli alkanut tuntua siltä, kuin olisi aivan pian romahtanut lopullisesti, jäänyt huutamaan paikallensa hetkeksi ja itkenyt loppuillan, silmissään Venäjän kasvot ja korvissaan hänen naurunsa.
Ihanaa kuvailua ♥ Todella auttaa ymmärtämään paremmin Tinon epätoivoa.
Lainaus
''Teidän pitäisi hakea yksi mies tänne. Ja varokaakin jos hänelle sattuu jotain.”
”Mikäs mies sielt pitäs hakkee?”
”Se on katsos sellainen mies, joka saa sinullakin niskakarvat pystyyn jos haluaa. Ja varmaan haluaakin, ei kuulostanut puhelimessa muuten mitenkään onnelliselta.”

Peltonen hymyili.
”No sanoppa Penalle ethä mie haluvan sen maksavan velkansa meikäläiselle. Se hävis justiinsa vedon. Myö käyään hakkee se pentele, ol jo aikakii näyttääp meil naamasa.”
Ahaha <3 Rakastin sitä, miten miehet tietävät tasan tarkkaan kenestä puhuvat mainitsematta kertaakaan kyseisen henkilön nimeä.  Also, tuo vedonlyönti oli hauska yksityiskohta, ja edelleenkin pidän hirmuisesti heidän murteestaan... ja Peltosesta~
Lainaus
Hän ei palaisi kuuraamaan Venäjän lattioita, ei hevillä, ei valssilla, eikä ikinä.
Miten nokkelaa lisätä tuo valssi tuohon, varsinkin kun vasta nyt tajusin, että 'hevi' -sanallakin on monta merkitystä... :'D  pfft. Muutenkin tuntuu että tekstisi aivan vilisee tällaisia hauskoja huomautuksia ja sanankäänteitä, jollaisia itselleni ei tulisi koskaan mieleenkään.
Lainaus
”Minä luulin, että saisimme oikeasti jotain apua!” Joku sotilaiden joukossa sanoi vähän liian kovaäänisesti kaverilleen, ”Mutta mitä me saimmekaan? Jonkun pikkupojan, eipä näytä siltä, että tästä jätkästä olisi meille oikeasti paljon hyötyä! Kuka tuo luulee olevansa?” Suomen pää käännähti heti puhujan suuntaan, eikä tämä pahaksi onnekseen tajunnut sitä.
Hahaha! Rupesin säälimään tätä kaveria jo heti alkutekijöissään, kun oli laukonut suustaan nuo sanat! xD Niin tyypillistä! ''Jonkun pikkupojan, eipä näytä siltä että tästä jätkästä olisi meille oikeasti paljon hyötyä! Kuka tuo luulee olevansa?'' Heti tästä tiesin, että nyt on luvassa jotain todella mahtavaa. Enkä ollut väärässä. Se, miten Tino ikään kuin terästäytyy ja ottaa upean badassin ''jaa kukako olen?!'' -asenteen ja pitää uskomattoman puheensa, lukeutuu nyt ehdottomasti niihin parhaimpiin hetkiin, mitä olen koskaan Suomesta kertovista fanfikeistä lukenut. On melkein kuin lukisi pirate!Englannista, paitsi parempaa, sillä kyse on omasta maasta ja vielä niinkin ylpeyttä herättävästä (ja ehkä vähän henkilökohtaisestakin) aiheesta kuin talvisota.
Lainaus
”Kuulitko Ivan!” Hän karjui möykän yli, ”Me olemme koko vitun kansa samaa mieltä, joten tervetuloa helvetti vie yrittämään! Tähän maahan tai sen kansalaisiin et enää koske, saatanan kolhoosi!”
U-pe-aa! Mitä määrätietoisuutta! Toivon todella, että Ivan olisi kuullut tuon kaiken.
Joissain kohdin puhetta rupesin kyllä vähän..en nyt tiedä, ehkä pelkäämään Suomea, kun karjui niin asiaanomistautuvasti....esim. siinä, kun  huusi: Tämä on vittu meidän sota, ja me emme ole täällä perkule vie tätä häviämässä! Ja jos jollain on siihen sanottavaa voi tulla ilmaisemaan mielipiteensä suoraan minulle. Tällä hetkellä voin kyllä ampua muitakin kuin ryssiä!” Mutta pohjimmiltani rakastin joka hetkeä. Rakastin sitä, millaisella agressiivisella palolla Tino julisti peräänantamattomuuttaan, ja sitä, miten hänen kansalaisensa siihen vastasivat. Aivan mahtavaa <3 Kirjoitat Tinon todella hyvin.

Anteeksi muuten taas tämän pituus... en oikeasti osaa kirjoittaa järkevän kokoisia kommentteja D: Toivottavasti tämä tämänkertainen heittämäni tiiliskivi ei sentään mitään pysyvää vauriota aiheuttanut! Ja jos aiheutti, niin... voin maksaa sairaalalaskun. *pahoillaan*

Jatkoa, jatkoa~


b.a.t 1/3 +2 | tumblr

Doubleblade Miriko

  • Fanfiction Collector
  • ***
  • Viestejä: 62
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (6/?) Jatkoa 10.2.-11
« Vastaus #25 : 13.02.2011 19:30:57 »
Hei, sori kun en ehtiny kommentoimaan ekana kuten yleensä, en oo käyny finissä pariin päivään. Kuitenkin, on aivan ihana nähä, että tää alkaa jo herättää kiinnostusta muissakin ihmisissä, tunnen tietynläistä holhouksenhalua tähän ficciin, niin tietysti pitää kommentoida. Niin, tästä chapistä...

Nyt juoni alkaa liikkumaan, eikä yhtään väärään aikaan, jaksoit rakentaa kaiken upeasti tunnelmaa ja tapahtumia, jos oisit tässä luvussa ehtiny niin pitkälle kun sun omasta mielestäs piti, se oi ois ollu puoliksaan niin hyvä kun se on nyt. Hahmot oli taas kirjotettu niin, etten tiedä mitä pitäs sanoa, kaikki OC:et oli niin ihmismäisiä, helposti toisistaan tunnistettavia ja omia persooniaan. Ja toi puhe... Niin loistava, sopiva, kaikkea mahdollista mitä vaan voin keksiä sanoa, sait jotenkin kiteytettyä kaiken suomalaisuuden tuohon puheeseen, sanottuna täsmälleen oikein ja oikein sanoin, pienikin virhe ois voinu vakavasti vahingoittaa puheen uskottavuutta, mutta suoriuduit kunnioitettavasti. Ja Venäjälle huudetut lupaukset oli loistavia, loppuun ois muuten sopinu cutscene Venäjään, joka jotenkin ois tienny mitä hänelle ollaan sanomassa, mutta se olis ehkä rikkonu tunnelmaa...

Sun kirjotustyylis on parantunu entisestään, kun vertaa vaikka ekaan chappiin tai johonkin muuhun aikasempaan työhös, siitä on tullu sujuvampaa, tai siltä se musta näyttää. Mähän en pysty enää antamaan rakentavaa kommenttia vaan alennun pelkäksi fanitytöksi  :D

Kuitenkin, hienosti etenee, ja ihana tietää ettei tuu loppumaan vielä vähään aikaan. Pyydän anteeksi, mutta en oo vielä saanut laiskaa persaustani liikkeelle ja aloittamaan tän kääntämistä, aattelin ehkä säästää sen kesälomaks, koska se ois hyvin hankala projekti, ilmotan sulle heti kun alotan, koska tuun tarviimaan sun mielipiteitäs kategorioista mihin sen laitan, summarista, etc. Julkasen sen siis FF.Netissä kun sinne päästään, aattelin tehä itelleni uuden tunnuksen sinne vaan tätä ja muita käännettyjä juttuja varten, koska en haluu niiden sotkeutuvan omien kamojeni kanssa. Noh, kiitos tästä, jään odottelemaan lisää.

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (6/?) Jatkoa 10.2.-11
« Vastaus #26 : 23.02.2011 23:31:40 »
... Mulla kesti hetken aikaa, ennen ko tajusin ettei ollu tullu enempää jatkoa... Aivot~

Mut siis! Tää oli ihana, mä nauroin kyl taas nii pahasti Tinon törkeyksille~! Viel ko kiukutteli kauheesti, ko miehet ei tunnistanu... Mä haluun Tinon~! ;) *huutoa*

Öägh. Ei kirjotusvirheitä, hyvin kuvailtu, juoni pysyy kasassa ja mä oon iha rakastunu tähä aiheesee... Kirjotat tää jotenki ultrasöpösti mut samal sillai, et pystyy hyvi kuvittelemaa se inhottava tunnelma rintamalla... Khii~! *fanitusta*
Ja toi Peltose murre on kans söpöö~
Ilmestyisköhä tähä tarinaa viel hahmoa, joka puhuis Porin murretta? :D
Jatkoa~
Nyt se on virallista. ♥

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (6/?) Jatkoa 10.2.-11
« Vastaus #27 : 20.04.2011 17:58:29 »
Muuttolintu: *Punast* Koit saman lukiessasi minkä minä koin kirjoittaessani. Ihanaa, että sama tunne tulee tällä tavalla molemminpuoliseksi! Ja kyllä, hevillä on monta merkitystä : D Olet hassu!
Pelkäsin menneeni vähän yli kun tuota "puhetta" kirjoitin, mutta se johtuu täysin siitä, että sotaleffoissa ja suomi-leffoissa yleisestikin kiroilu on jostain syystä kova sana. Suomi tietää siis mikä tepsii hänen kansalaisiinsa, miten vedotaan sotilaisiin. Ja jotainjotain, apua, tiiliskivesi vie minut sanattomaksi joka kerta kun luen sen. Kiitos oi ihanuus, tätä kuhmua otsassani en itke <3
Doubleblade Miriko: *Punast lisää* Ei se mitään ettet ole ensimmäinen, olet tehnyt sitäkin suuremman työn kommentoimalla jatkuvasti ja urhokkaasti (Suomalainen minun makuuni!) Mie itseasiassa mietin, laittaisinko tämän luvun alun edellisen perään, mutta päädyin tähän tulokseen.
Lainaus
Niin loistava, sopiva, kaikkea mahdollista mitä vaan voin keksiä sanoa, sait jotenkin kiteytettyä kaiken suomalaisuuden tuohon puheeseen, sanottuna täsmälleen oikein ja oikein sanoin, pienikin virhe ois voinu vakavasti vahingoittaa puheen uskottavuutta, mutta suoriuduit kunnioitettavasti.
<- Tää jäi jotenkin miun päähän pyörimään kahdeksi kuukaudeksi, kiitos hirvittävän paljon! <3 Ja sanoit vaikka kuinka paljon muutakin rakentavaa!
Ja hei, ei mitään kiirettä sen englannituksen kanssa, take your time darling. Tällä koko tarinalla kestää kyllä vielä pitkään valmistua (jatkosota, miksi olit niin pitkä?), joten... Jotain : D En osaa kommentoida mitään enää, kiitos, olet todella tärkeä tämän valmistumisen kannalta <3
Noruz: Nauroit? Tuota en odottanutkaan, loistavaa! Se tuomiollinen puhe aiheuttaa siis sellaisiakin tunnelmia, tämähän on mielenkiintoista.
Hahahaa! Olet koukuttunut, siitä minä olen onnellinen. *fanitusta fanitukselle* Kiitos sinullekkin hirveästi kommentista! (mites se Porrin murren vientyy? Mie e oikkee tiiäkkää, Peltonenkin vaan sotkee kaikkia murteita ^-^ Voin kyllä harkita sitä - harkinnut, paljon, syvällisesti, miettinyt sopivankaltaista hahmoa ja tilannetta missä sellaisen ihanuuden sinne saisi.)

Allt: Kaksi kuukautta, varmaan vähän ylikin, mutta sain sen tehtyä! JESH, uusin luku, kyllä, valmis! Monta viikkoa se jumittikin yhdessä tietyssä kohtaa, kun umpikuja tuli: "Ei tästä voi mitenkään jatkaa! Pitäisi aloittaa uusi luku tai jotain..." Ja sitten piti vain ottaa yksi lause ja aloittaa sillä uudelleen <3 Ja sitten lähtikin sujumaan!
Nyt alkaa alkuhömpötyksistä tulla pidemmät kuin itse tarina, olkaa hyvä ja lukekaa vain eteenpäin, I'm out (nähdään alhaalla! <3)

Luku 7.

* * *

… Kznnnn… rzzt.

”Shhh! Hän palasi, pitäkää pienempää suuta, eikä sanaakaan sii-”
Kolahdus
”Arg… Hy-hyvää päivää herrani Venäjä, mi-mi-miten kokous men-meni?”
”…”
”Ke-keitämmekö teetä tai-”
”Viro, älä selitä. Näen kyllä, että yritätte salata minulta jotakin.”
Hiljaisuus
”Viro… Latvia, Liettua… Missä on pikkuveljeni?”
”Su-suomiko, herrani?”
”Niin, missä on Suomi?”
”Hä-hän tuota, hän on… Hän…”
”Et jaksaisi jatkuvasti änkyttää. Kerroit vain missä hän on.”
”Suomi tuota…”
”Ei, anna minä kerron.”
”Vi-viro?”
”Kerro toki.”
”Hän lähti, herrani Venäjä, hän palasi kotiin.”
Hiljaisuus
”Hänestä tuli itsenäinen.”
Hiljaisuus
”… Kol… Kol… Kol…”

Khhhhhzzszsshzh…


* * *

”Kol, kol, kol, kol…” Pientä masentuneisuutta oli ilmassa, ja vaikka se jäikin leijumaan suuren kartanon käytäville, kukaan ei joutunut kärsimään siitä, sillä tämä masentuneisuuden lähde sulki itsensä nopeasti työhuoneeseensa.  Selkä pienoisessa kyyryssä hän kulki pöytänsä ääreen ja lysähti yhdeksi kasaksi tuoliinsa.

Maailman tapahtumista kärsivät kaikki ja jopa hänellä, suurella ja mahtavalla Venäjällä oli vaikeuksia niiden asioiden käsittelemisessä. Vaikka hän yritti ajatella asioita positiivisella kantilla, ei hänellä tuntunut menevän sen paremmin kuin muillakaan, eikä hän tuntenut oloansa niin suureksi ja mahtavaksi. Ne asiat, jotka onnistuivat, tuntuivat kuitenkin epäonnistuvan eivätkä hänen suunnitelmansa järjestyneet niin kuin hän oli tahtonut.

Hän kaipasi jotain piristävää, pienen voiton tai hyviä uutisia. Mitä tahansa millä hän pääsisi masentuneisuudestaan eroon.

Toistaiseksi kaikki keskustelut Latvian ja Liettuan päämiesten kanssa oli mennyt sopivasti lyttyyn, vaikka toisaalta oli selvää, ettei kumpikaan enää kauaa jaksaisi vastustaa kohtaloitaan, he kyllä liittyisivät Viron kanssa samaan porukkaan. Suomen kanssa asioista ei tullut mitään, Venäjä kyllä luotti omiin voimiinsa, mutta niihin olisi ollut parempi luottamus jos Suomi olisi näyttänyt naamaansa kentillä. Toistaiseksi heidän tiensä eivät olleet ikinä vielä kohdanneet samalla rajalla ja sen takia Venäjä alkoi jo kyllästyä sotimiseen, jos ei kerran edes sodittu ja vietti enemmän aikaa hoidellessaan muita asioita. Se sota, mikä oli menossa ulkopuolella, oli ihmisten sota, eikä veisi mihinkään. Kaikki se pieni jäynä mitä suomalaiset saivat aikaan, tuntui se varmaan heistä suurelta kun he saivat pidäteltyä vastajoukkoja näinkin hyvin, mutta totuushan oli, ettei tuon pienen maan vahvuus tulisi riittämään. Ne niin sanotut voitot, ne tuntuivat vain tökkimiseltä Venäjän kyljessä, miehiä kyllä riittäisi vielä monen vuoden taisteluihin. Kauanko Suomella riittäisi?

Mutta, toisaalta Suomella olivat takanaan kaikki, koko Eurooppa tuntui olevan Suomen takana tämän sodan aikana. Miksei kukaan puolustanut Venäjän mielipidettä asiassa? Kaikki, nekin jotka olivat sopimuksellisesti hänen puolellaan, olivat toisella sopimuksella vastapelaajan puolella ja kannustivat mieluummin pienemmän valtion mielipidettä vapaudesta, tajuamatta mitä hyötyä siitä olisi oikeasti ollut jos Suomi olisi asunut Venäjän talossa.

Kaikki olisi ollut silloin paremmin…

Samperin Amerikka, Venäjä ajatteli mielessään, piilottaessaan päänsä käsiinsä, nojaten niitä pöytään, miten jaksat aina tunkea nokkasi minun asioihini?
Samperin hyödyttömät Englanti ja Ranska, ovat aina niin olevinaan tärkeitä, mutta sotkevat vain asioita pahemmaksi.
Samperin Suomi, mikset vain voi hyväksyä tarjoustani?
Samperin lapsenvahti Ruotsi, voitko lopettaa minun jatkuvan estelemiseni? Olet aina tielläni!


Ajatuksiensa ärsyttämänä Venäjä ponnahti ylös ja kääntyi katsomaan takanaan aukeavaa lumista pihaa. Joka uloshengityksellä hän huokasi uudelleen, väsyneenä. Maailma oli hölmö paikka, hän ei jaksanut sitä, ehkä jopa vihasi sitä.

Kaikki voisi olla niin paljon paremmin, jos hänen mielipiteensä vaikuttaisi maailmassa, jos joku kuuntelisi. Jotkut oli helppo pistää kuuntelemaan, mutta kaikkia ei ollut…

Ja sillä hetkellä joku koputti oveen. Venäjä räpäytti kerran silmiään laiskasti, muttei jaksanut kutsua henkilöä sisään. Hän katseli vähän aikaa ovea väsyneesti, ehkä jopa mielessään toivoen henkilön lähtevän pois. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan koputtaja kokeili uudestaan.
”Herra Venäjä?” Ääni oli vain hiukan tuttu, joten Venäjä tiesi kyseessä olevan joku ihminen, ”Oletteko paikalla?”
”Proshu v kabinet.” Venäjä käski tulijaa. Sisään astui sotilas, hiukan jo vanhenevan puoleinen raihnainen ukko. Venäjä oli ehkä pari kertaa nähnyt hänet, kuullut hänen puhuvan, mutta hän ei ollut mitenkään tärkeä henkilö, ei hänen muistamisensa arvoinen, vain yksi jolle annettiin ohjeita ja jonka oli vain pakko kuunnella.
Mies ei tullut hirveän pitkälle huoneeseen vaan jäi hieman roikkumaan ovelle, suoraryhtisenä ja ilmeettömänä.
”Anteeksi häirintäni.” Hän pyysi heti, yrittäen kuulostaa muodolliselta, tai tärkeältä, ”Mutta minulla on teille tärkeä uutinen.”
”Puhu.” Venäjä tokaisi, kuitenkin kiinnostuneena, vaikkei sitä päällepäin näyttänytkään.
”Tuon uutisen lännestä. Siellä…” Mies joutui miettimään sanojaan hetken, ”Hän on saapunut.”

Venäjä katsoi suoraan miehen silmiin kuin katsoen siitä läpi. Hiljalleen hän alkoi ymmärtää miehen sanojen tarkoituksen.
”Tarkoitat siis, että olette vihdoin nähneet hänet kentällä?” Hänen oli pakko tarkistaa. Mies mietti hetken, loi katseensa hetkeksi yläilmoihin yrittäen hakea sanoja mieleensä, ja laski sitten katseensa takaisin valtioon, nyökäten. Hymy levisi Venäjän huulille ja silmät menivät hieman kiinnemmäs, omasta mielestään väsyneesti, mutta miehen mielestä kierosti.
”Tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?” Hän kysyi lähtiessään kävelemään kohti ovea. Mies antoi kieltävän vastauksen valtion ohittaessa hänet ja jatkaessaan matkaansa huivi hulmuten käytävälle.
”Sota on alkanut.” Kuului vastaus.

* * *

Suomi ryntäsi ulos teltasta ja jäi kahden teltan väliin oksentamaan.

Hän ei ollut enää lainkaan hyvässä kunnossa, vaan sairastui johonkin tautiin vain päivä päivältä pahemmin. Vaikkakin hän oli päässyt saapumaan kentälle ja pääsi mukaan taisteluihin, oli hänen saapumisensa mennyt kuitenkin liian pitkälle – oli jo liian myöhäistä. Suomalaisilla ja hänellä olisi riittänyt taisteluintoa ja tahtoa kukistaa Venäjä, mutta jokin pisti vastaan: Heillä ei olisi enää pitkäksi aikaa varusteita, eikä resursseja ylläpitää tätä kaikkea. Sota oltiin sittenkin häviämässä.

Teltassa oli menossa keskustelu tilanteessa. He olivat yrittäneet päättää seuraavaa liikettään, jatkaako puolustuslinjaa, hyökätä vai mennä keskustelemaan luovutusehdoista. Jokainen vaihtoehto tuntui väärältä, luovuttamista yritettiin kyllä välttää, mutta päämiesten taisteluinnokkuus ei ollut yhtä korkealla kuin itse sotilaiden tai Suomen ja he olivat sen vaihtoehdon kannalla. Suomi oli menettää hermonsa kuultuaan heidän mielipiteensä, mutta tällä kertaa hänen oli pakko olla samaa mieltä, sillä hän ei tulisi jaksamaan enää kauaa. Kyse oli ehkä päivistä.
Hänen huono kuntonsa oli kuitenkin pakottanut hänet ulos teltasta ja tilanteeseen, jossa hän oli nyt, pidellen vatsaansa ja toisella kädellään pyyhkien suupieliään. Ohitse kulkeneet sotilaat kirosivat pieneen ääneen ilmaisten omalla tavallaan huolenpitoaan maastaan ja niin kirosi Suomikin. Hänen päässään pyöri ja välistä hän luuli pyörtyvänsä lumihankeen, mutta sinnitteli pystyssä. Välillä, puhuessaan, hänellä ei ollut mitään hajua mistä hän puhui, eikä mistä kukaan muukaan puhui. Osa hänestä olisi halunnut jäädä nukkumaan, rauhoittamaan kehon huono olo, mutta pää päätti toisin. Turhaan hän ei ollut vajaa kuukausi sitten kentälle raahautunut ja hän aikoi pitää sen siinä. Turhaan hän ei siellä olisi, kävi sodassa lopulta miten kävi.

Lopulta Suomi ryhdistäytyi, vaikka se tuntuikin kurjalta koko kehossa, ja kääntyi pois telttojen välistä. Hän jäi räpyttelemään silmiään, yrittäessään selventää maailmankuvaansa joka sumeni aika ajoin. Väsymys yritti ottaa hänestä valtaa kun Suomi otti yhden horjuvan askeleen eteenpäin. Milloin hän oli viimeksi nukkunut? Mitä se nukkuminen oikeastaan olikaan?
Suomi yritti ottaa toista askelta, mutta horjahtikin nyt toden teolla ja menetti tasapainonsa. Hän luuli jo kaatuvansa, mutta nuori sotilas, jota hän ei kyllä muistanut ennen tavanneensa, otti hänet kiinni.
”Hej, är du okej!” Mies, melkein vielä poika, huudahti säikähtäneenä ja yritti tukea valtiota. Tämä sai ravisteltua itsensä hereille ja pystyyn.
”Joo… Joo…” Hän sanoi enemmän ehkä itselleen, vakuuttaen pystyvänsä kävelemään takaisin telttaan. Hänen pitäisi vain herätä, ei muuta, sitten hän taas jaksaisi.
Sotilas sai laitettua Suomen vasemman käden oman hartiansa yli, että kykeni tukemaan tätä paremmin ja nappasi sitten vyöltään vesileilin.
”Här. Dricka.” Mies sanoi ja ojensi pullon Suomen suulle, että tämä kykeni juomaan. Hän joi, ja tunsi hiljalleen voimiensa palautuvan, ei kokonaan, mutta tarpeeksi pysyäkseen hereillä.

”Kiitos.” Suomi mutisi, pienesti hymyillen ja irrottautui miehestä, kävellen vähemmän hoiperrellen takaisin teltalle. Mies jäi hieman miettimään mitä sanoisi ja huudahti hyvin vaikealla suomen ääntämisellä kiitoksen.

Teltasta kuitenkin tuli ulos ihmisiä ennen kuin Suomi ehti takaisin sisälle. Vaaleahiuksinen valtio jäi tuijottamaan hieman pidempiä miehiä varovasti, odottaen sitä, mitä he sanoisivat. Eräs heistä tuli hänen luokseen.
”Oletteko tehneet päätöksen?” Suomi kysyi, heräten viimeistään nyt horroksestaan, joka tuntui enää vain kipuna hänen ruumiissaan. Mies nyökkäsi.
”Kyllä. Päädyimme siihen tulokseen, että näin on parasta. Tämän on loputtava tähän, meillä ei mitenkään tule riittämään resurssit tämän pidempään. Ei, vaikka meille lähetettäisiin puolet Viron asukkaista tänne juuri nyt tällä hetkellä. Venäjä on vain liian vahva ja vaikka tämä on mennyt näin hyvin…” Suomi nosti katseensa taivaalle ja puhalsi ilmat keuhkoistaan pienen ärsyyntymisen poistaakseen. Vai niin
”Tiedätte kai valintanne hinnan? Minkä sekä minä, että te joudutte maksamaan?” Hän kysyi.
”Emme.” Tuli suora vastaus. Suomi laski kysyvän katseensa ihmisiin.
”Ymmärtääksemme se ei ole enää meidän käsissämme.” Hieman äskeistä puhujaa nuorempi mies sanoi hieman pirteämmin, ”Vaan sinun ja me tiedämme, että sinä saat sen hinnan alhaiseksi.”

Suomi räpäytti silmiään pari kertaa ja antoi itselleen luvan hymyillä pitkästä aikaa.
”Minä olen hyvä tinkimään!” Hän totesi jo reippaasti, ”Saan hinnan nollaan tuossa tuokiossa.” Sanottuaan sen hän kääntyi ja äskeisen sairautensa kokonaan unohtaen hän lähti kävelemään metsään. Miehet hänen takanaan alkoivat antaa määräyksiä sotilaille, joiden piti ottaa asemansa, mutta Suomi kulki vain määrätietoisesti kaakkoon, katse synkentyen ja napaten matkalla haulikon, jonka heitti olalleen.

Ehkäpä pienellä tinkimisellä hän jopa saisi Venäjän olemaan maksajan asemassa…?

* * *

Venäjä istui lumesta puhdistetulla kivellä odottaen, välillä hymynkaari leviten naamalleen. Kuukausi oli kulunut siitä, kun Suomi oli ensimmäisen kerran nähty rajalla ja vaikka suurvalta ei itse ollut häntä vielä päässyt kohtaamaan, hän silti tiesi sen hetken koittavan piakkoin. Hän kykeni kuvittelemaan hetken, jolloin hän astelisi pommin siistimälle alueelle ja jäisi katsomaan jalkojensa juuressa makaavaa Suomea, joka kovin pahoja kokeneena saisi kuiskattua sanan, jota Venäjä oli pitkään odottanut.
Luovutan
Venäjä tunsi sanan huulillaan ja se toi hänen suuhunsa voiton maun. Ei hän enää voisi hävitä, ei tässä vaiheessa. Hän pistäisi Suomen katumaan sitä hetkeä, kun hän oli lähtenyt karkuun Venäjältä ja valinnut itsenäisyyden. Hän tulisi rukoilemaan, ettei olisi ikinä kieltäytynyt ehdotuksesta palata takaisin tai lähtenyt sotaan häntä vastaan.

Asiasta oli jo hyvän aikaa sitten kehittynyt Venäjälle pakkomielle, saada Suomi haltuunsa. Hän oli huomannut tämän jopa enkelimäisen piristävän luonteen jo lapsena, kun ensimmäisen kerran he olivat jääneet puhumaan järven rannalle. Ajat eivät silloin olleet Venäjälle mitenkään helpot, sillä hänen lapsuutensa oli vaikea häntä kiduttavien hallitsijoiden ollessa vallassa, mutta aina tullessaan tapamaan pikkuveljeään, oli päivä kirkastunut hirveästi. Venäjä oli huomannut kaipaavansa vanhetessaan enemmän sellaista henkilöä, joka uskaltaisi taputtaa häntä olkapäälle ja todeta, että huomenna maailma olisi parempi ja Suomi oli ollut siihen mennessä ainoa, joka siihen oli pystynyt. Muut hyppivät kauemmas ja tärisivät kauhusta hänen ollessa lähellä, eikä mikään ollut yhtä masentavaa.
Ja sitten se ainoa henkilö, joka pystyi parantamaan Venäjän synkkyydestä, oli jättänyt hänet yksin, hetkenä, jolloin hän oli heikoimmillaan ja kaipasi tukea. Ja ihmiset ihmettelivät vielä mikä oli saanut hänet niin sekaisin…

Yllättäen jotain alkoi tapahtua. Kuului määräyksiä, huutoja, käskyjä ja jokainen mies kiirehti omalle paikalleen rintamalla. Venäjä katseli touhua hetken ja meni sitten läheisen komentajan luokse.
”Mitä nyt tapahtuu? Hyökkäyskäskyä ei ole annettu..”
”Joku on tulossa!” Komentaja vastasi, ”Ja suomalaiset ottavat taisteluasemiaan!”

Venäjä yritti katsoa vastapuolen metsään ja näki todella kaukaisen hahmon lähestyvän lumessa. Suurvallan silmät laajenivat ja hän nappasi lupaa pyytämättä komentajaltaan kiikarit.
”En näe valkoista lippua!” Joku mies huusi.
”Sitten se on joko hyökkäys tai ansa!” Venäjän vieressä oleva komentaja ilmoitti, ”Parempi ampua alas!”
Viimeisten sanojen aikaan Venäjä sai tarkennettua lähestyvään hahmoon ja tunnisti tämän heti. Toisella korvallaan hän kuuli pyssyjä ladatessa lähteviä ääniä ja toisella ampumismääräyksen.
”SEIS!” Hän karjaisi ensimmäisen pyssyn lauetessa. Sen pamahdus jäi kaikumaan, mutta muuta ei tapahtunut.
”Tätä te ette ammu!” Venäjä ilmoitti vielä suureen ääneen tyrkätessään kiikarit takaisin komentajalle, joka katsoi häntä hölmistyneesti.
”Mi-mitä?” Komentaja kysyi, laittaessaan kiikarit nyt omille silmilleen. Sitten hän kirosi mokaansa ääneen. Hänen vierellään Venäjä oli varmuuden vuoksi ottanut vesihanansa käsiinsä ja jäi katselemaan henkilöä, joka oli jäänyt seisomaan aivan keskelle tulilinjoja.

Nytkö Suomi tulee kotiin?

* * *

Pakkanen oli parina viime päivänä ollut kireä ja lumi kannatteli sen ansiosta kevyttä Suomea. Hän asteli varomatta eteenpäin, tuijottaen menosuuntaansa, jossa hän alkoi nähdä liikettä. Vaitonainen tuuli toi jotain ääniä hänenkin korviinsa, mutta hän ei kuullut niitä tarpeeksi lujaa ymmärtääkseen niitä. Kaiken, mitä tuolla toisella puolella oli, kaiken sen seasta hän näki yhden hahmon, jonka epäselvyydenkin läpi tunnisti. Suomen ilme kävi tiukemmaksi ja hän pysähtyi seisomaan sille paikalle, noin keskelle kaikkea. Silloin hän kuuli huudon, mikä oli niin vahva, että se kuului hänelle asti: ”Seis!”
Samalla kuului pamahdus, jota seurasi välitön suhina kun luoti meni aivan Suomen korvan juuresta, osuen hänen tuulen heiluttamiin hiuksiinsa. Hän ei kuitenkaan varonut, tai väistänyt, hän jäi siihen. Äskeinen huuto, äskeinen Seis, se ei ollut tarkoitettu hänelle. Venäjä oli juuri kieltänyt miehiään ampumasta.

Nyt Suomen piti enää vain odottaa. Hän näki kuinka pienen matkan päässä Venäjä lähti tulemaan häntä kohti, hahmon selventyen koko ajan. Suomi pysyi rauhallisena, hengittäen tasaisesti, yrittäessään pysyä pystyssä sairauden ottaen jälleen hänessä valtaa. Hän puristi kädessään haulikon olkanauhaa ja se oli ainoa, mikä kuvasti hänen pientä hermostuneisuuttaan, jonka hän yritti piilottaa itseltään. Hermostuneisuus ei saanut olla se, mikä lopulta pistäisi hänet häviämään hyvin taistellun sodan.

Kaksikon välillä oli enää vajaa kaksikymmentä metriä kun Venäjä jo aloitti puhumisen.
”Voi Suomiseni, tämäkö on nyt se kuuluisa viimeinen välien selvittely? Oletin sinun taistelevan pidempään. 105 päivää? Niinkö nopeasti olet ymmärtänyt sen mikä sinulle on parasta?”
Suomi räpäytti silmiään laiskasti kerran ja hänen ilmeensä oli vähintäänkin vihainen. Venäjä ei näyttänyt välittävän siitä astuessaan vielä pari askelta ja jäädessään seisomaan vain kahden metrin päähän.
”Minä tiedän mikä minulle on parasta.” Suomi sanoi vakavasti.
”Ai?” Venäjä sanoi hymyillen ja ojentaen kättään eteenpäin, ”Palaat siis luokseni asumaan ja voimme unohtaa tämän typerän s-”

Vastaukseksi Suomen sisällä kiehahti ja hän heilautti haulikon olkansa yli käsilleen, osoittaen Venäjää.
”En palaa ikinä luoksesi!” Suomi huusi. Venäjä kohotti kulmakarvojaan ja hänen hymynsä hyytyi hänen kerätessään sormensa nyrkkiin.
”Niinkö…” Hän kuiskasi, räpäyttäen silmiään kerran, ”Niinkö olet päättänyt?” Hän lähti astelemaan lähemmäs ja Suomi huomasi peruuttavansa samaan tahtiin.

”Niinkö pieni naiivi mielesi päätteli, että pystyisit pakenemaan minua, että saisit itse valita? Ajattelit turhauttaa itseäsi lisää täyspäiväisen valtion asioilla suuressa maailmassa josta et oikeastaan nuorena vielä ymmärrä mitään, vaikka voisit jättää sen kaiken minulle, joka voisin hoitaa kaikki valtion asiat puolestasi. Eikä sinun tarvit-”
”Mitä enemmän puhut asiasta, sitä varmemmin en palaa luoksesi.” Suomi keskeytti pysähtyen samalla, aseen piipun melkein osuen Venäjää rintaan, ”Sinun on turha uneksiakaan hetkestä, jolloin minä tai kukaan kansalaisistani alistuisi enää tahtoosi. Ne ajat ovat menneet, etkä saa niitä takaisin vaikka kuinka yrittäisit.”

”Mahdatko itsekään uskoa tuohon?” Venäjä kysyi.
”Min-… Mitä? Kyllä!” Aluksi Suomi oli hämmentynyt, mutta sai itsensä kiinni, ”Kyllä uskon, kyllä tiedän ja olen varma! Menneisyys on mennyttä, etkä sinä saa minua enää.”

Seurasi hetkellinen tuskallinen hiljaisuus. Suomen silmiin Venäjä näytti kasvavan tämän katsellessa nuorempaa valtiota halveksivasti, joka pelkäsi herättäneensä vielä nukkuneen pedon, eikä hän tiennyt mitkä hänen mahdollisuutensa olisivat selvitä sitä vastaan. Hän turvautui aseeseen, joka toimi pitkän matkan taisteluissa hyvin, mutta näin lähellä se toimi vain kilpenä. Jos Tino olisi toiminut järkevästi, hän olisi jo ampunut vastustajansa polvilleen ja käynyt tarvittavat keskustelut siinä. Niin hän ei kuitenkaan ollut tehnyt vaan hän oli jäänyt viivyttelemään. Toisaalta, laukauksen kuuluessa jommallekummalle puolelle saatettaisiin se ymmärtää väärin ja ties mitä siitä seuraisi. Haulikko oli kaikessa hyödyllisyydessään hyödytön eikä hänellä ollut muuta millä taistella vastaan ja Venäjällä oli vesihana, se yllättävän pelottava ase, minkä arvoa tuli harvoin ymmärrettyä.

Vanhemman valtion suu liikkui, kuin tämä olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta sanoja ei tullut enää. Suomi jäi odottamaan jos jotain kuuluisi, muttei ymmärtänyt intensiivisen tuijotuskilpailun olevan jo ohitse ja nyt olisi ollut aika toimia.
Venäjän suu lopetti liikkumisen ja irrottamatta katsettaan toisen violeteista silmistä hän tarrasi nopealla kädenliikkeellä Suomen haulikosta kiinni ja työnsi sen sivuun. Tino, jonka sormi oli pysytellyt liipaisimella, säikähti äkillistä liikettä ja vaistonvaraisesti laukaisi, liian myöhään kuitenkin, luodin vain nirhaisten Venäjän kylkeä. Suomi yritti korjata tilannetta ja saada tilanteen takaisin haltuunsa, mutta Venäjä oli ottanut vesihanansa vyöltään ja löi sillä häntä poskelle. Hän horjahti kivusta ja haulikko oli tipahtaa hänen kädestään veren maun pyrkiessä suuhun.

Jos joku olisi kuullut mitä Suomen pään sisällä tapahtui, hän olisi kuullut vahvan naksahduksen. Sekunnissa hänen mielensä kävi kaiken sen pahan läpi, minkä Venäjän toiminta oli hänelle aiheuttanut ja hän heilautti haulikon uudelleen käsiinsä, nyt vain väärinpäin. Vastustaja näytti taas olevan sanomassa jotain, mutta ei ehtinyt, sillä hetkessä äskeisestä kolahduksesta selvinnyt Suomi löi vuorostaan aseensa väärällä päällä tätä kasvoille. Ja ennen kuin toinen oli ehtinyt herätä lyönnistä, hän löi uudelleen.

Suomi huusi, kirosi, raivosi ja löi Venäjää kerta toisensa jälkeen yhä uudemman kerran. Suurvalta ei ehtinyt reagoida lainkaan ennen uutta lyöntiä ja hän heilahteli vaarallisen näköisesti aina uuden iskun saattelemana. Kivusta hänen jalkansa lopulta pettivätkin, kun kasvoihin kohdistunut paine oli kasvanut liian kovaksi, eikä silmittömän raivoissaan oleva Suomi vieläkään lopettanut. Toisen ollessa hänen edessään polvillaan hän löi vielä haulikon väärällä päällä ja sai Venäjän kaatumaan taaksepäin ja silloin hän heitti aseensa pois, hyppäsi tämän päälle ja jatkoi nyrkein siitä mihin oli jäänytkin, karjuen joka lyönnillä asioista, jotka painoivat hänen sydäntään, tajuamattaan kuitenkaan sen tarkemmin mistä raivosi milläkin hetkellä.

Kun Suomen nyrkki itse kieltäytyi enää lyömästä, heräsi hänkin horroksestaan ja tajusi vasta silloin istuvansa hajareisin hyvin nuijitun Venäjän päällä, nyrkki sekoittuneena omaan ja vastustajansa vereen. Venäjä yski verta ja hänen oikeasta silmästään valui kyynel. Suomi huomasi itsekin itkevänsä, mutta se tuntui enemmän helpottuneisuudelta. 
Venäjä niiskaisi ja kaksikon katseet kohtasivat. Kumpikaan ei näyttänyt minkäänlaista pelkoa tai myötätuntoa toista kohtaan, ne olivat täynnä pettymystä ja vihaa. Tino irrotti katseensa ensin, samoin myös vasemman kätensä toisen huivista ja nousi täristen ylös.
”T-…” Hän nielaisi yrittäessään etsiä voimiaan puhuakseen, ”Tämä oli tässä.”

Venäjä makasi edelleen maassa ja hänen kasvonsa muuttuivat täysin ilmeettömiksi. Suomi suoristi ryhtinsä ja oli hänen vuoronsa katsoa alaspäin halveksivasti.
”Se on ohi, hyvä veli Venäjä. Mene kotiin.” Ja hän kääntyi lähteäkseen.

”Se on ohi vasta kun minä niin sanon.”

Suomi ei ehtinyt kahta askelta pidemmäs kuullessaan Venäjän äänen, kylmänä kuin yksinäinen jouluyö Siperiassa. Äänen omistaja oli päässyt ylös hetkessä ja tarttui nyt Suomea oikeasta kädestä, vetäen tämän lähelleen. Suomi ei uskaltanut katsoa miestä silmiin, sillä hän oli kuullut äänestä saman minkä silmätkin olisivat voineet kertoa; Oli ollut Venäjän vuoro naksahtaa.
”Sodassa minua vastaan on aina vain yksi voittaja.” Venäjä kuiskasi, ”Minä. Veri on jo virrannut, joten turha kuvitellakaan, että lähtisimme molemmat tyhjin käsin kotiimme unohtaen asian.”

Nyt Venäjä joutui kuitenkin miettimään ennen kuin teki mitään. Suomi oli kyllä tämän sodan voittanut ja hän oli jo päättänyt hetkeksi säästää tämän itsenäisyyden, sillä sen riistämisestä syntyvät konfliktit olisivat liian suuret, mutta kuten hän oli jo todennut, hän ei täältä tyhjin käsin lähtisi. Jos hän ei saisi veljeään kotiin, hän toisi hänet kuitenkin lähemmäs itseään.

Vanhempi valtio katseli rauhallisesti veljensä silmiä, jotka eivät olleet edelleenkään kohdistetut takaisin. Tämä yritti riuhtaista hänen otettaan irti, mutta venäläisen käsi piti ja hän vetäisikin Suomen lähemmäs itseään, ottaen kiinni enää vain etusormesta.
”Olet sentään selvästi suurempi kuin Latvia. Häntä ei tarvitse kuin lyödä kerran vatsaan ja silloin hän on jo kokonaan omistuksessani.” Venäjä sanoi lempeästi ja sai nyt toisen kohdistamaan vihaisen ilmeen itseensä. Suomi meinasi lyödä, mutta Venäjä napsautti hänen sormensa rikki vain puristamalla.

Kivun tunne oli välitön ja se tuntui koko kädessä. Suomi huusi kivusta, joka tuntui siltä kuin hänen sormeaan olisi revitty irti.
”Kalastajansaarento.” Venäjä luetteli, lyödessään toisella kädellään Suomea kylkeen, ”Salla…” Ja viimeisenä, toisen menetettyä ryhtinsä ja hengittäessä kivun takia vaikeasti, hän polkaisi pienempää valtiota jalkaan. Huuto oli nyt kovempi kuin äsken ja Suomi valahti polvelleen Venäjän päästäessä hänestä vihdoin irti.
”Ja Karjala. Ne riittävät maksuksi tästä sodasta.” Venäjä sanoi tyynesti, ”Että osaat ensi kerralla luovuttaa ajoissa.”
Kaiken kivun keskeltä Suomi nosti kasvoilleen hymyn.
”Olen itsepäinen. Sitä minusta on vaikea kitkeä.”
”Sitten meitä on kaksi.” Ja hymy suli pois Suomen kasvoilta, vain muuttuakseen virnistykseksi Venäjän huulille. Se jäi viimeiseksi lauseeksi, sillä nyt Venäjä kääntyi pois ja lähti tarpomaan lumihangessa eteenpäin katsomatta taakseen. Suomi katsoi jostain ulos pyrkivien kivun kyynelten seasta hänen peräänsä.
”Sitten meitä on kaksi.” Hän sanoi halveksivasti ja tuhahti, jääden tuijottamaan lumihankea antaen kyynelten tulla.

Hänen oikea kätensä tärisi eri kärsimyksistä, etusormen ollessa täysin tunnoton. Kipu hänen kyljessään oli lievempi, johtuen myös hänen jalastaan, joka vei voiton kaikesta. Tuntui, kuin Venäjä olisi murskannut kaikki pienimmätkin luut siitä siirtäessään rajaa.
Tämä oli itsepäisyydestä maksettu hinta, Suomi ajatteli hammastaan purren, viitaten samalla omille miehilleen sen olevan ohi, Ei tämän kalliimpi. Ajatus tuntui kylmältä. Ei tämän kalliimpi. Se oli ollut hirvittävän kallis. Kaikki mieshäviöt ja varsinkin juuri menetetty Karjala, kyllä vain, se oli ollut kallis.

Pari miestä juoksi Suomen luokse ja auttoi tämän varovasti takaisin kohti leiriä, kysyen vain yhden kysymyksen: ”Onko se ohi?” Suomen vastatessa myöntävästi oli miesten riemu suunnaton. He aloittivat iloisen keskustelun siitä, mitä he tekisivät päästessään kotiin ja molemmat itkivät onnesta yhdessä. Muiden luokse päästyään he alkoivat kertoa samaa riemutarinaa muillekin, jättäen valtion päämiestensä joukkoon kertomaan tuloksen. Nämä miehet, huolimatta helpottuneisuudesta ja voiton tunteesta, kiristelivät hiukan huolissaan hampaitaan. Hekin kuitenkin osallistuivat riemuun: Se oli ohi. Pitkältä tuntunut synkkyys oli väistynyt ja sota oli voitettu.
”Se on ihme!” Joku kyynelsilmäinen mies huusi, ”Talven ihme!”
”Hyvin hoidettu, mies!” Suomelle tutuksi tullut jääkäri Leino heitti valtiolleen ohi mennessään, ”Oli sinusta näköjään hyötyäkin!”

Ja vaikka Suomi kuinka yritti hymyillä, ei se meinannut pysyä hänen kasvoillaan. Sisimmässään hän oli yhä raivoissaan ja vaati mielessään päästä löylyttämään Ivania uudestaan, vaatimaan takaisin sen mikä hänelle kuului. Kaiken tapahtuneenkaan jälkeen hänestä ei tuntunut sodan olleen oikeutetusti vielä siinä, kuin jotain olisi pitänyt vielä tapahtua.
Tämä uusi pettynyt raivo nosti päätään hänen sisällään ja muiden kiittäessä Jumalaa siitä, että saivat nähdä tämän päivän ja pysyä elossa, löi Suomi ehjän nyrkkinsä puuhun ja manasi mielessään.

Ei se voinut vielä loppua.

* * *

Venäjä käänsi katseensa pois Suomesta ja lähti kävelemään kohti omaa puoltaan. Hän tunsi itsensä murtuneeksi, jotenkin sisältään hajanaiselta. Kun hänen miehensä tulivat häntä vastaan, hän ei pysähtynyt puhumaan kellekään vaan jatkoi matkaansa heidän ohitsensa, yrittäen piilottaa itkuaan.
Suomi oli jättänyt hänet jälleen yksin kylmään maailmaan, taas, jälleen, aina yhä uudelleen. Hän oli lyönyt häntä, Venäjää, hän oli satuttanut häntä, niin päältä kuin sisältäkin. Hänen oma Suomensa, jota hän oli yrittänyt rakastaa, josta hän oli pitänyt huolta, oli taas karannut hänen sormistaan. Suomi oli selvästi ollut liikaa Ruotsin kanssa ja ominut jostain vääränlaisen ajattelutyylin, jota Venäjä ei jostain syystä saanut enää muutettua oikeaksi.

Murtunut suurvalta lysähti lumihankeen ja antoi itselleen luvan itkeä murtuneen sydämensä perään.

A/N
Mitenhän Venäjä sai Suomen jalan muserrettua jos alla oli pehmeää lunta? Mysteeristä…

En selvästi osaa kirjoittaa taisteluita, ne kulkevat joko liian hitaasti kun kirjoitan liian yksityiskohtaisesti tai sitten… Tapahtuu tällainen kahden sivun JYTKY (tuo sana ei kyllä sopinut tilanteeseen millään lailla…)

Menee kyllä niin K-13 rajoilla, ettäh… Ehkä olen ylittänyt sen jo pariin otteeseen? Dääm!
Ei, nyt en halua sanoa enempää, enkä ajatella tätä enää, haluan vain julkaista tämän ja päästä seuraavaan lukuun (jossa tavataan tuttuja ja pidetään kiinni sopimuksista! YAY!) Sen nyt vielä sanon, että ajattelen, että kun toinen valtio omii itselleen toisen alueen (Karjala -> Venäjä) vahingoittaa ko. valtio sitä aluetta toisessa valtiossa vahingollisesti ja jotain hämärää… Eli ei revi sentään irti. Jokainen valtion ruumiinosa on jokin maapläntti niin kauan kuin se on osa häntä. Sitten se osa ruumiista on jonkin aikaa tunnoton ja sitten se ottaa jonkin toisen maapläntin itselleen. Näin minun mielessäni <3

Ja Venäjä höpötteli jotain venäjäksi, taisi todeta: ”Astu sisään huoneeseen.”

Ei muuta… Nähkäämme muiden kivojen valtioiden kanssa ensi luvussa, sitten kun Suomi näyttää hulluuttaan muille! Talvisota oli siinä, sua kommentoida jos kehtoo.
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Aoi Taki

  • ***
  • Viestejä: 71
  • Saa kutsua Lakuksi. :3 (NM on vain randomia~)
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (7/?) Jatkoa 20.4.-11
« Vastaus #28 : 22.04.2011 00:48:06 »
"................................ WOW", sanoo Aoi Taki... Aivan mahtava ja jos jatkoa tulee tulen lukemaan varmasti! Minusta et tainnut juurikaan ylittää tota k-13 ikärajaa. Siis mä oon sanaton. Alotin joskus ennen puolta yötä lukemaan ja kello on nyt 0:47. :D Voi, että mä oon kateellinen sun kirjoitustaidolle~. Onnea seuraavaan lukuun/ficciin.
« Viimeksi muokattu: 28.04.2011 18:13:46 kirjoittanut Aoi Taki »

Doubleblade Miriko

  • Fanfiction Collector
  • ***
  • Viestejä: 62
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (7/?) Jatkoa 20.4.-11
« Vastaus #29 : 01.05.2011 15:55:55 »
Aa, kiva nähdä taas, oon ollu taas laiska ja pysyny pois täältä, mutta kiva tietää ettei se haittaa sua. Jtakan kommentoimista vaikka hamaan loppuun saakka! Ja ihana tietää että joku mitä puolihuolimattomasti kirjotin jäi pyörimään päähäsi kaheksi kuukaudeksi. Ja mun höpisemiset rakentavia.... Hyvä tietää.

Siis, se että tän kanssa oli ongelmia ei näkynyt mitenkään, juoni kulki hyvin ja kevyesti. Erityisesti pidin kohdista joissa olit kirjoittanut Venäjän näkökulmasta, ne sopivat hänelle, tarinan tunnelmaan ja tuon aikaisiin maailman tapahtumiin. Mutta erityisesti pidin tavasta jolla olit näyttänyt alueiden menetyksen: Nerokasta, ja muutenkin koko tappelu oli kirjoitettu hyvin ja siinä pysyi hyvin mukana, ei tarvinnut pysähtyä miettimään että mitä nyt tapahtui. Jotenkin muutenkin toi kaikki, päätösten teko, tunteet, reaktiot, etc, oli kirjoitettu niin luonnollisesti. Mutta niinhän sä aina oot sen kirjoittanu, nyt vaan se erityisesti näkyi, koska olen lukenut paljon ficcejä joissa tollasia juttuja ohitetaan olankohautuksella, että on ilo lukea hyvin kirjoitettua tavaraa.

Njääh, älä huolehdi ikärajoituksesta, jos tarvis niin nosta se. Suosittelisin nostamista, se antais vapaammat kädet toimia eikä tarvis mietti että sopiiko joku juttu rajoitukseen vai eikö. Joo, nyt ei taaskaan oikein fiksua tekstiä tule, on vähän menny se alunalkaenkin vähäinen mielenkiinto Hetaliaan, mutta älä huolestu tämä ficci o asia erikseen, en ikinä vois kuvitellakaan hylkääväni tätä :) Noh, toivottavasti seuraava luku o helpompi kirjottaa, odotan sitä innolla. Kiitoksia tästä jälleen kerran, see ya!

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (7/?) Jatkoa 20.4.-11
« Vastaus #30 : 01.05.2011 22:24:29 »
Oioi, vihdoinki jatkoa~
Awws, mun käy sääliksi sekä Suomea että Venäjää.. ;_; Ja must taistelu oli hyvin kirjotettu! En malt odottaa seuraavaa osaa... Suomi näyttää hulluuttaan muille, vaikuttaa lupaavalta. :D
Nyt se on virallista. ♥

Muuttolintu

  • muuttis
  • ***
  • Viestejä: 97
    • tumblr
Vs: Vereen tahriutunut sininen, K-13, (7/?) Jatkoa 20.4.-11
« Vastaus #31 : 28.05.2011 23:48:29 »
...Täytyy kyllä sanoa että tämä on hurjin, sekopäisin, kiihkein fikki mitä olen ikinä lukenut. Vau. En tiedä mitä ajatella. Olen ylpeä Suomesta, mutta samalla sätin häntä hänen huolimattomuudestaan. Ja Venäjä. Voi Venäjä, Venäjä, Venäjä.  Melkein säälin häntä! Varsinkin tuo luvun viimeinen lause, ''Murtunut suurvalta lysähti lumihankeen ja antoi itselleen luvan itkeä murtuneen sydämensä perään.'' Nythän on niin, että minä en kauheasti välitä Venäjästä (mutta senhän taisit jo tietääkin, muistaakseni mainitsin sen joskus). Olet ainoa fikkaristi, jolta ylipäätänsä luen yhtään mitään hänestä.  Kaikissa muissa lukemissani fikeissä Venäjää ei ole ollenkaan, tai sitten hän vain vilahtaa siellä fikin pahiksena. Joten luonnollisesti en tunne tai ymmärrä Ivanin mielenmaisemaa ollenkaan - tai, pitäisikö sanoa, en ennen tuntenut. Mutta kuten sanoin, luulen tämän fikin ansiosta ymmärtäväni häntä ja hänen suhdettaan Suomeen paremmin.
Lainaus
Hän oli huomannut tämän jopa enkelimäisen piristävän luonteen jo lapsena, kun ensimmäisen kerran he olivat jääneet puhumaan järven rannalle. Ajat eivät silloin olleet Venäjälle mitenkään helpot, sillä hänen lapsuutensa oli vaikea häntä kiduttavien hallitsijoiden ollessa vallassa, mutta aina tullessaan tapamaan pikkuveljeään, oli päivä kirkastunut hirveästi. Venäjä oli huomannut kaipaavansa vanhetessaan enemmän sellaista henkilöä, joka uskaltaisi taputtaa häntä olkapäälle ja todeta, että huomenna maailma olisi parempi ja Suomi oli ollut siihen mennessä ainoa, joka siihen oli pystynyt. Muut hyppivät kauemmas ja tärisivät kauhusta hänen ollessa lähellä, eikä mikään ollut yhtä masentavaa.
^ erityisesti tuo kohta auttoi merkittävästi.

Hmm, ja mitähän vielä... tuo Suomi vs Venäjä -kohta oli todella mielenkiintoinen. Pidin sen intensiivisestä tunnelmasta, ja nuo maininnat Ivanin kuuluisasta vesihanasta pistivät vastahakoisen hymyn huulilleni. Hymy tietenkin haihtui aika nopeasti mutta vain tullakseen takaisin, kun...
Lainaus
Jos joku olisi kuullut mitä Suomen pään sisällä tapahtui, hän olisi kuullut vahvan naksahduksen.
Tämä. <3 Melkein pystyin tuntemaan sen sähköisen ''noniiiin!'' elämyksen, kun luin tämän! Vihdoinkin! Tino antoi vallan pitkään patoutuneille tunteilleen... Ja tuo tapa millä hän lopetti sen, ''T-... tämä oli tässä'' oli ihmeellisen helpottunut ja tyylikäs tapa lopettaa koko Tinon kohtaus.
Lainaus
Suomi ei uskaltanut katsoa miestä silmiin, sillä hän oli kuullut äänestä saman minkä silmätkin olisivat voineet kertoa; Oli ollut Venäjän vuoro naksahtaa.
Tietenkään helpottuneisuuden tunnetta ei kestänyt kauaa, kun tuli Venäjän vuoro... ja mie oikeasti pelkäsin. o_o Voi apua miten pelkäsin. Pystyin kuvittelemaan sen niin hyvin... verinen Ivan, sairas ja äskeisestä tunnekuohusta ja lyömisestä palautuva Tino, keskellä metsää, pakkasen piirittäminä... ja Venäjällä naksahtaa. Ei, ei, ei, en halua edes ajatella sitä sen enempää. Siitä saisi hyvän kauhuelokuvan. En kyllä itse menisi katsomaan, olen sellainen jänishousu että Venäjä pahimmillaan olisi ihan liikaa minulle. ^^''

Aah, mie jo ajattelin että pääsin jo kertomasta tästä aiheesta, mutta onhan tässä vielä jotain: erityisen mielenkiintoisena pidin sitä, miten Venäjän oli fyysisesti satutettava Suomea niistä kohdista, jotka aikoi itselleen ottaa (voi luoja miten väärältä tuo lause tuntuu, nyt kun sitä miettii). Itse kun olen ajatellut sen aina vähän tylsemmällä tavalla... mutta toisaalta, empä ole asiaa kauheasti kyllä miettinytkään. :'D

Lainaus
”Hyvin hoidettu, mies!” Suomelle tutuksi tullut jääkäri Leino heitti valtiolleen ohi mennessään, ”Oli sinusta näköjään hyötyäkin!”
Ha haa, Leinohan se siellä! Tämä oli taas kohtia, jossa oli pakko hymyillä xD

Hups, kirjoitin taas enemmän kuin piti... en voi tälle mitään, fikeistäsi vain saa niin paljon irti, että näitä on hauska kommentoida. Uskoakseni olet kuitenkin jo tottunut näihin. ; )

Pidin kovasti lopusta, siitä miten Tino tunsi ettei kaikki päättynyt vielä siihen. Kuten ei päättynytkään. Seuraavaan osaan siis~!

b.a.t 1/3 +2 | tumblr

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Aio Taki: : D Se niistä yöunista? Huh, kiitos, hyvä tietää taistelun olleen hyvin kirjoitettu. En todellakaan, en missään tapauksessa repinyt hiuksiani sen takia. Vaikea kirjoitettava ; D Ja yleisesti vielä koko kommentista KIITOS! <3
Doubleblade Miriko: <3 Mahtavaa, että Venäjäkohdat kelpasivat! Tarkoitus kirjoittaa hänen näkökulmastaan tulevaisuudessakin, vaikka enemmänhän tämä menee Suomesta. Venäjä on kuitenkin yhtä tärkeä hahmo (Tai... Ainakin melkein ^^) Ja mie mietin vieläkin tuota ikärajajuttua, mutta ehkä nyt kun se kerran on pistetty tuohon pitäisin sen tuossa? Ja huh, iso kunnioitus siulle, jos siulla kerran on pieni kiinnostus Hetaliaa kohtaan ja silti niin tiiviisti tässä mukana. *Kunnioitusta* Ja *Kiitosta*
Noruz: Miunkin käy molempia sääliksi. Se on jännä, sillä en uskoisi voivani tuntea Venäjää kohtaan sääliä. Jännää! Mutta hyvä jos saan saman tunteen myös muihin linkitettyä! Se ajatus piristää kovasti <3 Kiitos!
Muuttolintu: TIILISKIVI! *väistöliike: epäonnistunut*
Lainaus
Täytyy kyllä sanoa että tämä on hurjin, sekopäisin, kiihkein fikki mitä olen ikinä lukenut.
ASIAA! <3 Tuo on taas yksi sellainen lause joka innostaa jatkamaan kirjoittamista! Ja koko tuo ensimmäinen kommenttisi pätkä... Ah, ma sulaan~! <3 Okei, mie en voi ruveta kommentoimaan kommenttisi jokaista kohtaa erikseen, muuten tästä tulee taas koko lukua pidempi pätkä, joten ilmaisen vielä kerran sulavani onnesta: Ah, ma sulaan~!, ja valun sohvaltani alas täysin punaisena, niinkuin valuin tuoliltani ensimmäisen kerran kommenttisi luettuani. Kiitos~! <3 Ve~!
Tutti!: Hei, lähestytään 2000 lukijaa! Ihanaa (Leijonat, ihanaa!) Vieläkö jaksatte sekopäistä Suomea? Hyvä, että vastasitte kyllä, sillä nyt on lisää raivoamista luvassa. Sitä riittää vielä! Tämän jälkeen ehkä pieni Suomemme rauhoittuu? En lupaa kyllä mitään : D Nyt nähtävässä luvussa tapaamme siis tuttuja, joista yksi on vähintään yhtä OC kuin Suomikin. Hän on myös sellainen, jonka olen halunnut nähdä äärimmäisen vihaisena jo hyvän aikaa <3 Joten... Täst se taas lähtee, olkaa hyvä:

Luku 8.

* * *

… Zzzzghz….

”Hello, is this Finland?”

… Ghrzhhh…

”Bonjour mon chéri Finlande.”

…. Khzzhgrzz…

”… Latvia tässä… Soittelin vain… O-oletko kunnossa?”

…. Zzzhzzz…

”Sveitsi tässä. Ihan turha yrittää soitella täältä apuja, en aio auttaa.”

… Rgt…

”Hej Finland, Tanska tässä jos et vielä tunnistanut ihanasta äänestäni. Milloin mentäisiin juomaan?”


* * *

Lähestyttiin kesää hiljalleen ja sen näki luonnosta. Talvi oli ollut pitkä, raaka ja kylmä, mutta nyt aurinko oli jo alkanut sulattaa suuriksi kasvaneita lumikinoksia. Koko maa ja sen ihmiset alkoivat heräillä horroksistaan ja koko talven kestäneestä sodasta oli jäljellä enää muisto, jälkiseuraukset ja kaikki paha. Korjaustyöt olivat paikoin edistyneet melkein joutuisasti ja Karjalan alueelta virtasi asukkaita jatkuvasti Suomen rajojen sisäpuolelle. Ja kaiken tapahtuvan päälle sodan voittamisesta tullut ilo oli alkanut jo kulua pois. Surulliset asiat nähtiin yhä surullisempina ja katkeruus alkoi nousta pintaan. Osalla se johtui koti-ikävästä, osa ajatteli menetettyjä sukulaisiaan, osaa kalvasi rajanaapuriviha ja loput olivat vain kummallisesti raivoissaan. Aivan kuin kaiken sen menetetyn jälkeenkään ei olisi puolustettu omaa tarpeeksi hyvin.

Julkisuudessahan sodan tulos oli ilmoitettu monimutkaisemmin: Vaikkakin Suomi oli taistellut urhokkaasti ylivoimaista vastustajaa vastaan, oli silti tyydyttävä suuremman sanelemiin rauhanehtoihin, jotka olivat kasvaneet sitten sodan alun. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan ja Karjala menetettiin. Samalla meni myös pieniä alueita, Kalastajasaarento aivan Suomen oikeassa kärjessä, sekä pieni Sallan alue, mukaan lukien muita paloja. Viipuri, maan toiseksi tärkein kaupunki, oli menetetty Karjalan mukana.

Suomen osalta tarina oli hiukan erilainen. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa Venäjää vastaan oli rakas veli vienyt nuo alueet mukanaan vaikeuttaen huomattavasti Suomen kävelemistä halvaannuttaen teollaan oikeastaan koko jalan. Kalastajansaarento, eli periaatteessa hänen oikean kätensä etusormi, oli myös yhtä käyttökelvoton, mukaan lukien muut pienet alueet.  Kuitenkin, se oli ollut voitto Venäjästä, tavoite itsenäisyydestä oli pysynyt. Kaikkien ylpeyden aiheiden läpi nähdessään tämä voitto tuntui kuitenkin häviöltä.

Kun sota oli loppunut 13. maaliskuuta olivat Suomen puolella taistelleet sotilaat saaneet vielä pelonaiheita heidän valtionsa linkuttaessa ympäriinsä ja raivoissaan paiskoessaan tavaroita tieltään pois. Tarvittiin kaksi karskia murretta vääntävää miestä rauhoittamaan hänet ja jälkeenpäin kaksikko oli ottanut vastuun Suomen liikkumisesta kunnes raja olisi muokkautunut kunnolla nykyiseen muotoonsa. Tehtävä oli siihen mennessä ollut vielä helppo, sillä heidän kaikkien kalenterit sulautuivat hyvin yksiin: Kotoa kokouksesta kokoukseen ja pitkän päivän päätteeksi tunneiksi kapakkaan keskustelemaan rintamalla olleiden tovereiden kanssa. Harvemmin ihmiskaksikkoa tarvittiin kokouksissa, joten heidän päivänsä kuluivat kouluttaessa uusia sotilaita, jotka eivät olleet vielä kuluneeseen sotaan ehtineet.

Ja kun nyt kuluva päivänhetki sattui olemaan ilta, olivat Suomi sekä kaksi auttajaansa pirteässä miesporukassa eräässä kapakassa istumassa. Sodan aiheuttamasta katkeruudesta ei näkynyt jälkeäkään musiikin soidessa ja miesten nauraessa kovaan ääneen toistensa jutuille, ellei sitten lähtenyt sellaista sieltä etsimään. Jos suuntasi ovelta vasemmalle ja pitkälle huoneen vasempaan nurkkaan, oli mahdollistakin löytää tällainen katkera henkilö istumasta pöydän ääreltä.

Käsi hapuili puista lautasta ja puristi otteeseensa kourallisen suolapähkinöitä. Ote kiristyi tärisevästi ja kuului pientä rätinää pähkinöiden musertuessa toisiaan vasten. Sormien välistä putoili pähkinänpaloja ja lopulta puristaja antoi kaikkien niiden pudota takaisin kuppiin. Hän ravisteli hiukan kättään päästäkseen eroon pienimmistä murusista, läimäytti sitten kämmenensä kolahtaen pöytään ja veti sen sitten vaaleisiin hiuksiinsa pyyhkien ne silmiensä edestä.
Täynnä oleva lasi hänen edessään ei ollut tyhjentynyt lainkaan siitä kun se oli hänen eteensä tuotu tunti sitten. Hän oli aivan liian keskittynyt ajatuksiinsa juodakseen hänelle tuotua lasia tyhjäksi.

Pitkän aikaa oli hänkin rauhoituttuaan yrittänyt olla onnellinen yhtä lailla muiden kanssa, epäonnistuen siitä katkerasti. Miksi juuri hän, jonka olisi pitänyt olla kaikkien noiden muiden keskellä iloitsemassa siitä, mitä oli, kököttikin yksin nurkassa ja oli murheellinen kaikkien muidenkin puolesta siitä, mitä ei ollut. Oliko hän menettänyt eniten sodassa, jota ei ollut kunnolla itse päässyt edes sotimaan, vai johtuikohan se juuri siitä? Ettei hän ollut päässyt antamaan omasta mielestään parastaan. Sitäkö, että-

”Kyll mää se tunne! Tuol hää töröttää, niiku aina.”
”Tak mand!”

Kaiken hälyn keskeltä kuuluneet kaksi ääntä saivat Suomen kuuntelemaan tarkemmin. Toinen kuului hänen toiselle avustajalleen ja toisen tunnisti jo kielestä. Hälyn läpi kuuluivat askeleet, joista ei myöskään voinut erehtyä, sillä niistä kuului jonkinlainen rehvastelu jo itsessään.
”Finland, Finland, Finland, sinä pieni paholainen, minä muistaakseni pyysin ilmoittamaan seuraavan kerran kun menet juomaan! Enkö varannut sinua itselleni tarpeeksi selkeästi?”
”Tanska…” Suomi sanoi varautuvasti suoristaen ryhtinsä pöydän päältä, Tanskan asettuessa seisomaan hänen pöytänsä eteen leveään haara-asentoon, ”Se viesti tuli muistaakseni perille kolmannella soitollasi. Viidennellä muistaakseni kyllästyin sinuun.”
”Mutta viestini ei selvästikään mennyt perille. Emmekö me sopineet sodan loputtua? Siitä on jo pitkä aika, kuomaseni!” Tanska heläytti ja pyytämättä antoi itselleen luvan istua Suomen vierelle, ”Voisitko tilata minulle jotain juotavaa, olen toivoton kielessäsi.” Hän ilmoitti heilauttaessaan tuon enempää ajattelematta jalkansa pöydälle. Suomi naurahti väkinäisesti, mutta toteutti tämän toiveen.

”Ihan kiva pikku paikka tämä.” Tanska ilmoitti tarkasteltuaan hetken ympärilleen, ”Tunnelma kohdallaan, jos tiedät mitä tarkoitat. Tai siis, totta kai tiedät mitä tarkoitan! Minultahan sinä olet juomakulttuurisi perinyt!”
”Siitä en olisi noin varma.” Suomi sanoi.
”Noh, älä nyt viitsi! Keneltä muultakaan, Sverigeltä? No joo, varmaankin. Siltä jätkältä ei peritäkään muita kuin pahoja tapoja, sano minun sanoneen.” Tanska naurahti ja Suomi tunsi raivon piston sydämessään kuullessaan puheen olevan taas Ruotsista. Tuli hetkeksi hiljaista, jonka aikana Tanska jatkoi ympärilleen katselemistaan kuin maailmassa ei olisi mitään hätää.
”Minulla on kotopuolessa vähän samankaltainen baari. Se on vain paljon enemmän baarin näköinen ja siellä juomat toimitetaan paljon nopeammin.”
”Vai että sillä tavalla.” Suomi vastasi ja nojautui kokonaan selkänojaan. Tanska siirsi katseensa häneen ja kohotti kulmakarvojaan tilauksensa saapuessa.
”No mikäs sinulla on? En minä yleensä sinulta noin melankonista vastausta saa.” Hän kysyi ja nopeasti kiittäen tarttui lasiinsa, ”Oletko viettänyt aikaa Norjan kanssa?”

Suomi naurahti ja levitti käsiään.
”Missä vaiheessa? Täällähän minä olen ollut vain olen ollut, hyvin jumissa omien rajojen sisäpuolella.”
”Ei teistä aina tiedä. Hyvin tiiviistihän te olette yläpäästä kiinni.” Tanska totesi olkapäitään kolauttaen ja sai Suomen hymyilemään letkautuksellaan. Hän siemaisi uudelleen juomaansa ja laskiessaan sitä pöydälle, hän osoitti sillä vieressään istuvaa valtiota.
”Noin sitä pitää. Hymyile vähän enemmän ja maailma näyttää paremmalta. Näytät itsekin. Tänne tullessa ei tarvinnut kuin kävellä suoraan mustaan pilveen niin johan löysi sinut. Semmoinen ei sovi sinulle, hymysi tehtävä on valaista maailmaa. Sopiva vastapaino naapureillesi.”
”Joka sisältää kourallisen mielipuolta, yhden homon ja Norjalle en nyt keksi mitään sopivaa ilmaisua. Aivan, ja Viro.” Suomi mietti.
”Ei sopivaa ilmaisua hänellekään?”
”Ei.”
”Hyvin ilmaistu.” Tanska totesi nojautuessaan itsekin rennosti taemmas, ”Voisin sanoa ihan samaa omista naapureistani.” Suomi räpytti silmiään.
”Ei Viro asu naapurissasi.”
”Ei, ei asukkaan. Olenko väittänyt asuvan? No, kuitenkin, mitäpä minun pitikään sanomani… Mitä noille pähkinöille on käynyt?” Hän osoitti pöydällä olevaa kuppia. Suomi katsoi myös niitä ja ojentautui poimimaan pari reunoille jäänyttä ehjää pähkinää.
”Mitä lie.”
”Älä vain sano niiden olevan tanskalaisia pähkinöitä.”
”Kasvatatko sinä pähkinöitä?”
”En muistaakseni. Toisaalta, ei sitäkään ikinä tiedä.”
”Juu…”

Tanska jäi tutkimaan Suomea katseellaan, kun tämä oli kääntänyt omansa pois ja katseli utuisin silmin poispäin.  Hän oli ehtinyt huomata jo monia asioita nuoremmasta valtiosta, tämän pois sulaneen hymyn ja väsymyksen karaisemat kasvonmuodot ja se ihmetytti kuningaskuntaa. Mikä oli mahtanut saada aina niin iloisen Suomen mielen matalaksi?
Tanska otti jälleen lasinsa ja joi pitkän kulauksen. Sitten hän kolautti lasin takaisin pöydälle ja venytteli suurieleisesti.
”Mukavaa, eikö vain? Kaksi miestä viettämässä aikaa ja puhumassa mitä sattuu?”
”Mmh…” Täysin epätavallinen vastaus Suomelta, joka ei edes kääntänyt katsettaan pois ei-mistään. Tanska kohotteli kulmakarvojaan.
”Rauha, eikä tarvitse välittää turhista asioista. Ei tarvitse välittää kenestäkään, ei Norjasta, ei Saksasta… Eikä Ruotsista tai Venäjästä.” Tanska näki, kuinka Suomi värähti kahden viimeisen nimen kuullessaan ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Oh? Anteeksi, taisi olla herkkä puheenaihe.” Hän sanoi viattoman kuuloisesti, aiheuttaen taas pienoisen hiljaisuuden. Laskettuaan kaikkien hampaidensa olevan paikallaan Tanska nojautui eteenpäin ja hypisteli lasista tuoppia sormissaan.

”Joten mikä on? Jättikö miehesi sinut tai jotain?” Ja sen sanottuaan Tanska tiesi missä raja oli mennyt. Hän oli juuri ylittänyt sen.
Suomi kääntyi kuolettavan hitaasti katsomaan toista valtiota silmiin omat violetit silmänsä ollessa raivoisassa tulessa. Tanska kuvitteli katsovansa Venäjän silmiin ja kylmiä väreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin.
”Huh, nyt ymmärrän miksi Venäjä sanoo sinua veljekseen. Teillä on ihan samanlaiset silmät.” Nyt hän pomppi jo kaukana rajasta ja kamelin selkäkin oli sahattu poikki. Tuntui hetken kuin talvi olisi alkanut uudestaan ja kuin joka ikkunasta olisi tuullut jääkylmää ilmaa. Edes Ruotsi ei ole ikinä noin pelottavalla päällä, Tanska ajatteli ja nielaisi, ”Taas väärä puheenaihe, oletettavasti?”

Enää puuttui vain kolhoosimaisuus.

Suomi kuitenkin muuttui. Murhaava katse katosi hänen kasvoiltaan ja muuttui harkitsevaksi.
”Niin. Väärä puheenaihe.”
”No, mistäs sitten puhuttaisiin?” Tanska kysyi, ”Jos ei Ruotsista tai Venäjästä.”
”Älä mainitse niitä.” Sähähti Suomi äkillisesti. Tanska perääntyi hiukan säikähtäneenä ja nosti kätensä ilmaan.
”Okei, okei, ihan miten haluat.” Hän sanoi, Älä mainitse ja älä mainitse, vastahan tämä on käymässä kiinnostavaksi. Pelataan sitten toisella tapaa.
”Eli et ole pitänyt viime aikoina yhteyttä Norjaan?” Tanska kysyi jälleen huolettomasti ja Suomi pudisti päätään vaitonaisena, ”Hah! Kiitä onneasi!”
”Miten niin?” Suomi ihmetteli.
”Muistatko kun jossain vaiheessa aikaan jolloin Saksa hyökkäsi Puolan taloon, Norja totesi, että Saksa ei ikinä tulisi hyökkäämään hänen kimppuunsa kun hänen kotinsa sijaitsee niin kauuukana? Noh, nyt näyttäisi siltä, että ei hän asukkaan tarpeeksi kaukana ja, että Saksalla olisi kaikki mahdollisuudet vallata hänetkin tuosta ohitse mennessään!” Tanska kertoi.
”Mutta… Sehän tarkoittaisi, että hänen pitäisi kulkea sinun lävitsesi.” Suomi ihmetteli ja sai Tanskan irvistämään.
”Että saitkin sen kuulostamaan julmalta. No, mutta näinhän se on: Jos Saksa hyökkää Norjaan niin tietenkin hänen on vallattava minut ensin ja tämän takia Norja on ollut hermoheikkona jo… No, hyvän aikaa. Koska hänen mielestään on todennäköistä, että Saksa tämän tekeekin jossain vaiheessa, koska pyrkii hyökkäämään Venäjän kimppuun. Sitä varten hänen täytyy saada miehiä ihan ylös asti, eli tuosta sinun tai Norjan lävitse – huh, se kuulostaa raa’alta, eikö vain – ja koska Norja nyt sittenkin asuu lähempänä on hän nyt ainakin ensimmäisenä kohteena. Ja siis tämän takia hän on raivonnut asiasta minulle, aivan kuin minä asiaan liittyisin jollain tapaa!”
”Sinähän olet ainoa linkki heidän kahden välillään.”
”Niinpä! Kai minä tiedän missä minä asun, joten miksi minulle huudetaan? Sanonpa vain, että Norja ottaa asian pikkaisen liian itseensä.” Tanska meuhkasi.
”Mutta sehän on periaatteessa sinusta kiinni hyökkääkö Saksa Norjan kimppuun.” Suomi yritti selvittää, tietämättä oikeastaan kummalle, itselleen vai Tanskalle.
”Totta tuokin, mutta eihän hän tule siinä tietenkään onnistumaan!” Tanska nauroi, ”Ei, ei minua vastaan. Minähän en Saksalle alennu, niin kuin et sinäkään Venäjälle. Meidän pohjoismaat on veistetty samasta kovasta luusta-”
”Puusta.”
”… Ei. Luusta.”
”Ai…” Suomi kurtisti hämmentyneenä kulmakarvojaan.

”Niin, samasta kovasta luusta, ei meitä ole tarkoitettu häviämään. Sinä sen kyllä tiedät, sinä teit suuren työn puolustaessasi itseäsi ja katso lopputulosta!” Tanska heilautti kättään ja virnisti. Ilmeet sulivat jälleen Suomen kasvoilta.
”Suuren työn ja pah.”
”Mitä?” Tanska kysyi mukamas hämmentyneenä.
”Minkä suuren työn minä muka olen tehnyt? Miten minä olen puolustanut itseäni, jos olen koko sodan istunut piilossa, voi kiitos hitosti vaan…”
Tanska ei vastannut, vaan virnisti mielessään. Suomi oli hetken hiljaa, mutta vastapäätä istuva valtio näki tämän silmistä, kuinka tämä ajatteli intensiivisesti. Mitä nämä ajatukset olivat, sen Tanska halusi saada tietää. Mikä oli saanut Suomen raivostumaan Ruotsille ja mitä sodan aikana oli ylipäätänsäkään tapahtunut?

Joten Tanska odotti hetken, joi lasistaan ja odotti mitä Suomi tekisi. Tietyt asiat pakottivat kuningaskunnan pitämään nuoremman luonteesta: Tämä saattoi olla hiljainen aluksi, ja jopa ujo välillä, mutta päällimmäisenä hän oli kuitenkin reipas kuin mikä, eikä yleensä ollut hiljaa – ellei joku pitänyt puhetta/opettanut/kertonut tärkeitä asioita ja kysynyt lopetettuaan, olisiko jollakulla kysyttävää. Tinolla ei ikinä ollut. – Ja hän halusi aina kuitenkin kertoa oman mielipiteensä asioista. Tunteita Suomi ei pitänyt sisällään, vaan jakoi ne kaikille, jotka kuuntelivat. Se oli mukavaa vaihtelua, sillä eräät – Norja, Norja, Norja, Norja! – eivät ikinä kertoneet mitään, mutta Suomen kannalta se oli tällaisissa tilanteissa valitettavaa, sillä mitä ikinä noiden violettien silmien takana tapahtuikaan, sitä silmien omistaja ei kykenisi, ei pystyisi pitämään itsellään. Yksinkertaisesti, hänen täytyi päästä puhumaan siitä.
Ja tähän Tanska pyrki. Hänen ei tarvinnut vaivautua kysymään mitään, sillä hän tiesi toisen alkavan puhua millä hetkellä hyvänsä.

”Jos vain…” Tanska huomasi virnistävänsä Suomen sanottua kaksi ensimmäistä sanaa. Nopeasti hän piilotti hymynsä ottamalla kulauksen lasistaan.
”Jos saisin tehdä sen kaiken uudestaan.” Suomi sanoi ärsyyntyneellä, mutta silti jollain tapaa haaveilevalla äänensävyllä, ”Että voisin olla alusta asti mukana. Korjata ne kaikki virheet mitä tuli tehtyä ja…” Hänen äänensä katosi ja elämä palasi hänen silmiinsä. Tanska sattui huomaamaan, kuinka Suomen nyrkkiin jääneet pähkinät musertuivat tämän pusertaessa niitä yhteen ja kuningaskunta kohotti kulmakarvojaan. Hän nielaisi suuhunsa jääneen juoman ja keräsi sen tilalle sanoja.
”Mutta sinähän voitit sodan.” Hän sanoi hieman hiljaisemmalla, rauhallisella äänellä, ”Joten mikä siinä jäi kaivertamaan? Olet elossa, olet itsenäinen ja selvisit siltä, miltä Puola ja Viro ja muut eivät selvinneet. Koko Eurooppa on iloinen sinun voitostasi.”

Tanska tiesi kuinka uuvuttavaa järkipuheen kuuntelu oli. Itse hän ei sitä harrastanut, mutta nyt hän oppi myös sen, kuinka uuvuttavaa oli puhua järkeä kun kukaan ei kuunnellut. Varsinkin kun se oli hänen, Tanskan, vuoro puhua järkeä ja Suomen vuoro olla kuuntelematta. Joten, kun Tanska oli sanonut sanottavansa, vastapäätä istuvan valtion katse muuttui taas tyhjäksi. Mitään, mitä hänelle oltiin juuri sanottu, ei ollut selvinnyt violettien silmien taakse aivoihin, vaan se oli kulkenut siitä suoraan lävitse.

Kuningaskunta huomasi, kuinka häntä itseään alkoi kismittää Suomen käyttäytyminen. Hän katsahti puolillaan olevaa tuoppiaan ja kulautti sen seuraavalla hörpyllä kokonaan alas. Sitä seurasi yksi yksinäinen hikkaus ja sitten hän katseli oven suuntaa.
Suomi, jos et nyt kuuntele minua, et tule kuuntelemaan minua vaikka kuinka puhuisin, Tanska ajatteli, Joten tarvitsen apua…

”Kasvatatko muuten pähkinöitä?” Suomi kysyi yllättäen. Tanska säpsähti ja katsoi tätä hämmästynein silmin.
Se katosi, Tanska ymmärsi. Ilma tuntui lämpenevän, Suomen silmät olivat jälleen elossa ja kasvoille oli muodostunut jonkinlainen hymynkaltainen. Myös pimeys katosi heidän pöytänsä ympäriltä, ja Tanska huomasi ilmapiirin muuttuneen rennommaksi. Nyt oli jälleen myös hänen vuoronsa virnistää.
”Saatan kasvattaa. Tule huomenna katsomaan takapihalleni, käydään pensaat läpi ja tutkitaan.”

Suomi nyrpisti nenäänsä.
”Tuo ei kuulostanut lainkaan positiiviselta kutsulta. Taidan jättää väliin.”
”No pöh.” Tanska huokaisi, katsahti lasiaan ja nyökkäsi sen lähemmäs Suomea, ”Lisää, kiitos.” Ihmiskooltaan pienempi valtio katsoi tyhjää lasia ja pisti virnuillen kätensä puuskaan.
”Sano se suomeksi.” Tanskan vuoro nyrpistää nenää.
”Pyydä tanskaksi!” Tämä vaati. Suomi naurahti ja vinkkasi silmää.
”Sig det med finsk.” Hän sanoi näppärästi. Tanska kirosi.
”Hitto… Miten sinä tiesit?” Hän kysyi, mutta sitten hän tajusi, ”Sve-” Mutta se lause jäi siihen ja hän jäi sormi pystyssä miettimään miten hän sanoisi sen jollain muulla tavalla. Suomen katse tiukkeni.
”Äh.” Tanska ähkäisi mietittyään hetken, ”Sverige tai Norge, jompikumpi on pettänyt minut ja opettanut sinua.” Suomi oli hetken hiljaa, mutta synkkyys suli jälleen pois hänen kasvoiltaan.
”Norja.”
”Minä tiesin!” Tanska huudahti läimäyttäessään kätensä yhteen, ”Norja! Tiesin, että te kaksi juonitte jotain siellä ylhäällä!”
”Niinhän me. Kun niin tiiviisti olemme sieltä yläpäästä kiinni.”
”Niin! Ja sitten-” Tanska henkäisi muka hämmästyneenä happea ja näytti järkyttyneeltä, ”Sitten te kehitätte salakielen jota vain te kaksi ymmärrätte ja valloitatte maailman!”
”Näin me teemme.” Suomi naurahti ja osoitti Tanskan tyhjää tuoppia, ”Etkö haluakaan enää juotavaa?”

Tanska katsoi lasia ja irvisti.
”En osaa kieltäsi.” Hän sanoi happamasti.
”Yritä.” Suomi vaati. Tanska tuhahti ja iski otsansa nyrkkeihinsä miettiäkseen.
”U-… Una birra, grazie?” Hän kokeili.
”Se oli italiaa…” Suomi huokaisi.
”No äh! Odota, kyllä minä kohta muistan… Jyks olu, aitah.”
”En tiedä mitä tuo oli, mutta se kuulosti hyvin paljon virolta.”
”Hitto!”
”Hyvä on, saat oluesi.” Suomi naurahti ja tilasi Tanskalle lisää juotavaa.
”Jes!”

Ennen kuin uusi lasillinen ehti tulla, havahtui Tanska ajatuksistaan.
”Paljonko kello on?” Hän kysyi hädissään Suomelta. Tämä kurtisti kulmakarvojaan ja kääntyi katsomaan takanaan olevaa kelloa.
”Lähenee kymmentä.”
”No voi-! Äh, antaa olla.” Tanska huokaisi ja rentoutui uudelleen.
”Mitä?”
”Äh, Norja käski soittamaan ennen kahdeksaa. Nyt se on jo liian myöhäistä.” Hän sanoi tyhjentävästi.
”Olisikohan sinun kannattanut sitten soittaa hänelle?” Suomi kysyi hieman huolestuneesti, ”Ettet saa hänen raivoaan niskaasi.”
”Ei Norja minulle suutu!” Tanska ilmoitti, ”Täytyy olla aika iso asia, jotta hän minulle raivostuisi kunnolla!”

Ja kahden päivän kuluttua tuosta keskustelusta oli Saksa hyökännyt Tanskaan, joka oli luovuttanut yhden päivän taistelujen jälkeen.

* * *

Huoneessa oli ollut hiljaista jo jonkin aikaa, ja vaivautunut pilvi oli pyörinyt kolmen siellä istuvan henkilön ympärillä. Yksi heistä oli istunut silmät kiinni, nojaten päätään nyrkkeihinsä, yksi heistä oli istunut pöydän toisella puolella välttäen kaikkien katseita ja kolmas oli tökkinyt jääpussia, joka oli siellä hänen kipeää poskeaan varten, kun ovi oli pamahtanut auki.
”Du!” Norja oli huutanut raivoissaan heti astuessaan ovesta sisälle, osoittaen Tanskaa, ”Du er dum, du er uverdig, du… Du… Hvorfor du ikke trenger å lytte til meg!?”

Heti sen jälkeen, kun Tanska oli vallattu, pitivät Pohjoismaat kokouksen. Tähän kokoukseen ei Islanti kuitenkaan osallistunut, ja juuri kun Tanska oli toivonut, että Norjakin jättäisi tulematta, pamahti tämä sisään ja…

”Undskylt!” Tanska parahti ja yritti peruuttaa tuolillaan kauemmas, mutta Norja tuli kävellen hieman nopeammin perässä.
”Mitä helvettiä sinä oikein ajattelit?” Hän jätti huutamisen sikseen ja jatkoi kylmääkin kylmemmällä äänensävyllä, ”Yksi päivä, yhden päivänkö jaksoit puolustaa itseäsi? Mitä kävi, sotkiko Saksa hiuksesi? Lohkesiko kynsi?” Norja jäi seisomaan aivan Tanskan eteen, niin, että hän katsoi tuolilla istuvaa valtiota reilusti alaspäin.
”Sanoinko sinulle, että varautuisit!” Hän sihisi.
”Sanoit, sanoit!” Tanska parkui ja valui hiukan alemmas tuolillaan, kauemmas Norjan pistävän katseen läheisyydestä.
”Joten… Mitä sinä teit sen asian hyväksi?” Norja jatkoi kylmällä äänensävyllään.
”Jeg…”
”Et mitään!” Norja ärähti ja jos joku muu olisi nähnyt hänen takanaan olevan peikon, tämä joku olisi kalvennut kauttaaltaan. Peikko kohotti jättimäisiä käsiään ja tarrasi puristavasti Tanskaan, nostaen tämän ilmaan.
”Vet du hva dette betyr, idiot?” Norja sihisi raivoissaan eikä välittänyt siitä, kuinka kovaa hänen peikkonsa puristi Tanskaa, joka yritti katkonaisin hengenvedoin pyytää anteeksi.

”Norge, stilla nu.” Pöydän toisessa päässä oleva Ruotsi sanoi rauhoittavasti, siirrettyään päänsä nojaamaan enää vain yhteen käteen. Norja mulkaisi häntä, ja katsahti sitten takanaan olevaa peikkoa, käskien tätä päästämään irti. Peikko murahti ja päästi Tanskan putoamaan tuolille, kadoten sitten näkyvistä. Tanska jäi yskimään tuolin reunalle, yrittäen palauttaa hengitysrytmiään, Norjan kävellessä toistaiseksi tyhjälle tuolille.
”Finland, Sverige.” Hän tervehti heitä, kuin vasta nyt huomioiden nämä kaksi. Kumpikaan ei reagoinut tervehdykseen pään nyökäytystä enempää ja huoneen kireä ilmapiiri säilyi koskemattomana.

”Tämän enempää ei varmaankaan tarvitse käydä kohteliaisuuksia läpi.” Norja jatkoi. Hän oli puheenjohtajan roolissa, sillä hän järjesti tämän kokouksen, joten oli hänen tehtävänsä yrittää saada puhetta aikaan.
”Eikä tilanteestaan varmaan tarvitse tämän enempää selvittää.” Hän jatkoi, ”Näitte esityksen jo. Nyt meidän pitää suunnata tulevaisuuteen: Minä hetkenä hyvänsä Saksa lähtee minun perääni.” Viimeisillä sanoilla hän loi murhaavan katseen Tanskaan, joka yritti parantaa koko kehoaan jääpussilla.
”Minä pyysin jo anteeksi!” Hän parahti, saamatta sympatiaa keltään.
”Joten mitä haluat meistä?” Ruotsi kysyi.
”Oletan sinun, Ruotsi, kantavan vastuusi.” Norja sanoi, ”Tämä on epäilemättä sinun ansiotasi, saksalaiset tahtovat varmistaa malmin saannin sinulta, joka kuljetetaan heille minun kauttani. Ja jos Saksa onnistuu valtaamaan minut, te olette silloin molemmat seuraavana hänen listallaan.” Kumpikaan, ei Suomi, eikä Ruotsikaan vastannut tähän mitään, ainakaan hetkeen.

”Ei Saksa minun kimppuuni hyökkää.” Ruotsi totesi.
”Aiotko olla hänen puolellaan? Vai puolueettomuuttako tarkoitat?” Norja kysyi, ”Ja mehän olemme jo nähneet mihin tämä Pohjoismaiden yhteinen puolueettomuus on johtanut.”
”HEI!” Suomi avasi vihdoin suunsa, ”Minut pakotettiin tähän sotaan mukaan!”
”Ei minultakaan paljoa kyselty.” Tanska huomautti, jääpussi jälleen poskellaan.
”Sinulta ei kysytä vieläkään mitään.” Norja töksäytti. Tanska kohahti ja levitti käsiään.
”No mitä minä sitten täällä teen!”
”Kyllä, Norja.” Ruotsi jatkoi siitä mihin keskustelu oli jätetty, ”Aion pysyä puolueettomana tämän sodan loppuun.”
”Näetkö sinä tälle jo lopun?” Norja kysyi happamasti, ”Minkälaisen? Että, kaikki muut ovat tuhonneet toisensa ja sinä, yksinäisenä Euroopan päänä, perustat uuden kansakunnan tuhkasta?”
”Jag-”
”Sinä mitä?” Norja tiuskaisi, ”Kyllä sinäkin näet miten tämä tulee menemään. Ensin Saksa valloitti Tanskan, nyt hän lähtee minua kohti ja seuraavaksi sinun ja Suomen kautta Neuvostoliiton kimppuun. Ja luultavasti tämä suunnitelma kuulostaa vieläpä Suomesta hyvältä.” Hän päätti jäätävästi. Kaikki kolme katsahtivat Suomea, joka oli jämähtänyt tuijottamaan Norjaa epäuskovasti.

”Mitä?” Suomi kysyi.
”Tanska kertoi.” Norja vastasi heilauttaen hiuksensa silmänsä edestä, ”Että haikailet revanssia.”
”En ole sanonut mitään sellaista.” Suomi totesi nopeasti.
”Sanoit, että haluaisit tehdä asiat uudelleen.” Tanska kertoi.
”Miten se liittyy mitenkään revanssiin!” Suomi huudahti, ”Jos minua kaduttaa se mitä tuli tehtyä ja mikä jäi tekemättä!”
”Jos saisit tilaisuuden siihen, jättäisitkö kostamatta?” Norja kysyi. Suomi jäi uudelleen tuijottamaan, mutta ei kyennyt sanomaan enää mitään. Hän huokaisi syvään ja painoi nyrkkinsä otsaansa.
”… Tiesin sen...” Norja jatkoi kylmästi, katsellen ilmeettömästi pöydän toisella puolella olevaa valtiota. Tuli hiljaista, eikä kukaan katsonut ketään silmiin. Tanska liikehteli vaivautuneena tuolillaan.

”Suomi.” Norja jatkoi lopettaen hiljaisuuden, tuijottaen tiukasti pöydän toiselle puolelle, ”Jos asiat lähtevät menemään huonosti ja päädyt uudelleen taisteluun, selvitän tämän nyt ja tässä: Tulet olemaan silloin yksin.”
”… Enkö minä ole jo?” Suomi kuiskasi. Tanska katsoi Norjaa jääpalapussinsa ylitse merkitsevästi.
”Vad?” Ruotsi, joka oli jätetty ulos keskustelusta, kysyi. Silloin Suomi pamautti nyrkkinsä pöytään ja nousi raivokkaasti seisomaan tuoliltaan, katsoen raivoissaan Tanskaa.
”Minkä helvetin takia sinä menet levittelemään minusta juoruja!?” Hän karjahti niin, että kaikki kolme muuta valtiota sävähtivät hieman kauemmas, ”Mikä helvetin ongelma teillä kaikilla on?”

Kukaan ei sanonut mitään Suomen vaatiessa katseellaan vastauksia. Norja ja Tanska kävivät nopean sanattoman keskustelun ja kääntyivät katsomaan Ruotsia. Tämä huomasi katseet ja huokaisi, nousten myöskin ylös.
”Tino-”
”Ei!” Suomi huudahti ja osoitti Ruotsia, ”Älä luulekaan, että kuuntelisin sinua!”
”Fin…” Tällä kertaa Tanska yritti puhua, mutta Suomi keskeytti jälleen.
”Mitä te minun tilanteestani välittäisitte? Mitä te siitä ymmärtäisitte? Hitto, tämä on tässä! Minun asiani eivät enää kuulu teille!” Hän ilmoitti ja lähti siltä seisaukselta ovet paukkuen pois huoneesta. Katseet kääntyivät uudelleen Ruotsin puoleen, joka heidät huomioituaan lähti Suomen perään.

Suomi oli juuri saavuttamassa talon ulko-oven, kun hän kuuli äänen takaansa.
”Tino, vänta.” Ääni pyysi. Suomi ei kääntynyt, mutta jäi odottamaan äänen jatkamista käsi ovenkahvalla. Ääni ei kuitenkaan jatkanut, vaan jäi miettimään sanojaan hetkeksi.
”Oikeastaan, meistä olisi ehkä parempi, että et osallistu sotaan lainkaan.” Suomi sanoi halveksivalla äänensävyllä, ”Suomi – Tino… Se on käsky.” Hän jatkoi, yhtä halveksien ja edelleen kääntymättä. Ruotsi ei vastannut mitään, joten Suomi jatkoi.
”Miten minä voin sotia ilman itseäni!” Hän huudahti, ”Miten voin-!… Argh!” Hän jätti lauseen kesken ja laski katseensa, sulkien lopulta silmänsä ja naurahtaen väkinäisesti.
”En tiedä enää miten sinä hoidat sota-asiasi…” Suomi jatkoi, ”Mutta minä en enää pakene. Minulla ei ole syytä pelätä taisteluita, tai menetystä. Minä en ole sinä.”
”Tino…” Ruotsi yritti sanoa, mutta ei enää saanut tilaisuutta siihen.
”Tajuatko, miten paljon menetystä sinun sekaantumisesi aiheutti?” Suomi kivahti, ”Luulitko, että siitä olisi jotain hyötyä? Luulitko, että sinusta voisi olla jotain apua?”
”Ei se niin mennyt.”
”Jaha, ei vai? Se on hyvin helpottava kuulla, oletitko tapahtuvan jotain muuta? Jotain parempaa? Olen tässä nyt kun en kuunnellut enää sinun antamiasi loistavia neuvoja!”
”Tino, kiltti, rauhoitu ja kuuntele minua.” Ruotsi pyysi. Suomi jäi jälleen odottamaan, avaten silmänsä, mutta edelleenkin kääntymättä ympäri.

”Kyllä, minä ehdotin, että sinun kannattaisi pysyä poissa sodasta, mutta se oli sinun omaksi suojaksesi ja-” Ruotsi pääse vihdoin selittämään, mutta Suomi naurahti uudemman kerran ja painoi oven auki lähteäkseen pois.
”Fin-, Tino, odota.” Ruotsi kiirehti tämän perään, mutta nuorempi valtio jatkoi kävelyään eteenpäin enää häntä huomioimatta.
”Tarkoituksena oli, että pysyisit vain kaukana vaarallisimmista tilanteista, mutta päämiehesi ottivat ehdotukseni liian vakavasti, ei tarkoitukseni todellakaan ollut pitää sinua piilossa-”
”Joten miksi sitten miehet, jotka olivat minua kotona vartioimassa, olivat sinun kansalaisiasi?” Suomi tiuskaisi pysähtymättä, ”Vai ottivatko hekin suunnitelmasi liian vakavasti?”
”Minä-”
”Sinä, sinä, sinä! Et osaa enää muuta sanoakaan. Niin, sinä yritit auttaa, mutta siltikään et auttanut. Sinä et ollut siellä! Loppujen lopuksi sinäkin jätit minut yksin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan.”

Ruotsi pysähtyi ja katsoi Suomen loittonevaa takaraivoa kummastuen. Oliko tämä tosissaan yksin taistelemisesta, vaikka kaikki olivat olleet hänen tukenaan?
”Tino, et missään vaiheessa ollut yksin.” Ruotsi kertoi ja sai Suomen pysähtymään.
”Mistä sinä sen tiedät?” Suomi tiuskaisi hetken mietittyään, muttei voinut värisevälle äänelleen mitään.

”Hej, är du okej?”
”Här. Dricka.”


”Joku oli aina tukenasi. Me muut… Emme me jättäneet sinua yksin Venäjää vastaan.” Ruotsi jatkoi.

”Hello, is this Finland?

”No ei teistä hyötyäkään ollut.” Suomi sanoi ärtyneesti. Ruotsi huokaisi surullisesti ja laski katseensa hetkeksi maahan. Hän tunsi kuinka hänen takanaan Norja sekä Tanska olivat linnoittautuneet jonnekin kuuntelemaan heitä kahta.
Norja, tämä oli sitten sinun ideasi, Ruotsi ajatteli väsyneesti, Joten sinä tulet vastaamaan seurauksista.
Ja niin Ruotsi nosti jälleen katseensa Suomen takaraivoon ja rohkaisi itsensä puhumaan.

”Siinä tapauksessa, tulevaisuutta ajatellen…” Hän puristi silmänsä kiinni, uskomatta sitä mitä aikoi juuri sanoa, ”Ehkä olisi parempi jos sinä tulisit… Tulisit jälleen luokseni asumaan. Jos yhdistäisimme voimamme, niin voisimme puolustautua yhdessä Saksaa tai Venäjää vastaan.”

* * *

”No ei teistä hyötyäkään ollut.” Suomi sanoi ärtyneesti, jääden sitten odottamaan mitä Ruotsi tekisi. Hän kuuli tämän huokaisevan ja tiesi, että tämä aikoi vielä sanoa jotain. Ärtyneitä ajatuksia kulki violettisilmäisen valtion päässä kun hän muisteli mitä Ruotsi oli juuri sanonut. Etteikö hän muka olisi ollut yksin sodassa? Kenen kanssa hän sitten oli ollut!? Kukaan ei ollut rintamalla hänen kanssaan! Kaikki olivat jättäneet hänet yksin, ja varsinkin Ruotsi!

”Siinä tapauksessa, tulevaisuutta ajatellen… Ehkä olisi parempi jos sinä tulisit… Tulisit jälleen luokseni asumaan. Jos yhdistäisimme voimamme, niin voisimme puolustautua yhdessä Saksaa tai Venäjää vastaan.”

Suomen silmät laajenivat vihasta ja hän kuuli päässään Venäjän äänen.
”Meistä kaikista olisi parempi jos heti alkuun, ennen kuin tilanne muuttuu vakavaksi, palaisit asumaan luokseni.”
”Palaat siis luokseni asumaan ja voimme unohtaa tämän typerän s-”


Suomi puristi kämmenensä nyrkkiin, raivoisa katse hänen edessään olevissa pensaissa, kuin odottaen niiden syttyvän tuleen.
”Oliko tuo olevinaan kosinta.” Hän kuiskasi hampaidensa välistä.

”Oletko jo unohtanut mitä varten minä kävin tämän sodan!?” Suomi huusi vihdoin kääntyen ympäri, vihdoin katsoen Ruotsia silmiin, ”Että saisin säilytettyä itseni! Jotta pysyisin itsenäisenä ja kappas! Minäpäs voitin! Mutta mitä vielä, mitä vielä! Johan sieltä tulee seuraava, joka haluaa minut!” Hän lähti kävelemään lähemmäs toista valtiota, sylkien sanoja suustaan ja heilutellen käsiään suurieleisesti kuin italialainen.
”Tino-”
”Ei, ei ja ei!” Suomi ei taaskaan jäänyt kuuntelemaan Ruotsin selityksiä, ”Minä sanoin saman Venäjälle, ja nyt sanon saman sinullekin, Ruotsi ja kuuntele tarkkaan! Minä olen itsenäinen valtio, enkä kuulu enää kenellekään muulle!” Hän jäi seisomaan aivan naapurivaltionsa eteen, välittämättä heidän kahden kymmenen senttimetrin pituuserosta ja katsoi tätä raivokkaasti silmiin.
”En Venäjälle, enkä sinulle, joten voit unohtaa ehdotuksesi. Ja jätä minut jatkossa rauhaan.” Sen sanottuaan hän ei jäänyt kuuntelemaan enää yhtään selityksiä, kääntyi uudelleen poispäin ja jatkoi matkaansa pitkin harppauksin.

Ruotsi jäi seisomaan paikalleen, ilmekään värähtämättä, mutta sisäisesti erittäin järkyttyneenä. Hetken aikaa hän oli oikeasti pelännyt, ettei pääsisi enää siltä etupihalta elossa pois.
”Sepä meni huonosti.” Kuului Tanskan ääni takaa. Hän ja Norja tulivat ulos talosta, Norja pitäen huomattavaa välimatkaa toiseen valtioon.
”Etkö sen kovemmin yrittänyt?” Hän kysyi hieman pettyneen happamasti. Ruotsi havahtui järkytyksestään ja pudisti päätänsä.
”Nej.” Hän kääntyi ympäri katsomaan kahta muuta, ”Se olisi ollut järjetöntä. Tuo ei ole Tino jonka minä tunnen.”

* * *

Astuessaan talonsa ovesta sisään Suomi arvasi jonkin olevan vinossa. Toisaalta sen myös näki, sillä hänen omien kenkiensä vierelle olivat tulleet kahdet muut kengät, joita hän ei tunnistanut omikseen. Jollain tapaa hänen olisi pitänyt huolestua asiasta, sillä siitä ei voinut seurata mitään hyvää jos joku oli tunkeutunut hänen taloonsa, mutta tällä kertaa se rentoutti hänet monta hetkeä sitten tapahtuneesta raivostumisestaan kokouksessa. Hän yksinkertaisesti vain huokaisi ja kumartui myös ottamaan omat kenkänsä jaloista. Sitten hän nousi ja lähti kävelemään kohti keittiötä. Jo käytävällä hän kuuli innokasta puhetta suunnasta, johon hän oli matkalla, eikä hänen enää tarvinnut arvata vieraiden henkilöllisyyksiä.

Ja niin hän astui huoneeseen, joka toimi niin keittiönä, ruokailutilana, sekä olohuoneena, eikä hän hämmästynyt nähdessään kaksi henkilöä pöytänsä äärestä. Enemmänkin hän hämmentyi siitä, että toinen heistä istui sen päällä, heilutteli jalkojaan ja puhui innokkaasti toiselle. Suomen astuessa sisään hän kuitenkin hiljeni ja vakavoitui. Pöydän äärellä, penkillä, istuva henkilö nosti katseensa pöydän puupinnasta ja nousi sitten rauhallisesti seisomaan, katse Suomessa, joka ei näyttänyt naamallaan mitään ilmeitä.

”Suomi.” Seisomaan noussut valtio tervehti vakavasti.
”Saksa, Italia.” Suomi vastasi yhtä vakavasti. Pöydällä istuva Italia pomppasi myös seisomaan ja heläytti myös tervehdyksen. Tino nyökkäsi ja hänen suulleen levisi pieni kohtelias hymy.
”Saisiko olla kahvia?”

A/N
Psssst! Kävin lainaamassa Saksalta Hr. Kepin, minua saa lyödä päähän sillä. Kostoksi, sillä taas meni pitkään saada tämä luku valmiiksi. *Ojentaa kepin jollekin joka haluaa toteuttaa lyömisen* Noh, tällä kertaa sille on ihan inhimillisiä syitä, koulustressi, liiat ideat (tarkoitus oli pistää tähän kohtaan iso liuta flashbackiä, mutta luovuin ideasta. Tai siis, että koko luku olisi ollut turinoita menneisyydestä.) ja tietenkin se, että jouduin opiskelemaan tämän ajan Jatkosotaa suhteellisen paljon. Kiitokset Ylelle, nyt minulla on seuraavat luvut ajateltuna, kiitos! (Tätä ennen oli vain ajatus: ”Seuraavaksi jatkosota. Mitähän siinä oikeastaan tapahtui?”
Ja syy viivytyksille oli myös kyllästymiseni Pohjoismaihin – Ei tähän tarinaan! Vain Pohjoismaihin! Helpottavaa oli kirjoitta vihdoin Saksasta ja Italiasta <3

Niin, siis Radio Suomesta (?) on tullut jonkin aikaa ”Suomi Jatkosodassa”-ohjelma, ja sitä olen kuunnellut. Sieltä kuului esimerkiksi hauska fakta siitä, kuinka (Hetaliatermein) Ruotsi kosi Suomea! Kaveri ei innostunut tästä faktasta yhtä paljon kuin minä ; ( Niin, ohjelma muuten tuli keksiviikkoisin klo 11. Eli historiantunnilla! Opettaja ei ikinä huomannut vaikka etupenkin tytöllä olikin napit korvilla <3
Öhh… Ja suomennokset (Google kääntäjä! <3 Eli lauseet ovat täysin nakista):
Tak mand = Kiitos mies
Sig det med finsk = Sano se suomeksi
Una birra, grazie = Yksi olut, kiitos
Du er dum, du er uverdig, du… Du… Hvorfor du ikke trenger å lytte til meg = Olet tyhmä, olet kelvoton, sinä…. Sinä… Mikset sinä voinut kuunnella minua (Tätä sen pitäisi tarkoittaa.)
Undskylt = Anteeksi
Vet du hva dette betyr, idiot = Ymmärrätkö, mitä tämä tarkoittaa, idiootti
Norge, stilla nu = Norja, rauhoitu
Väntä = Odota
Ja flashbackeja en jaksa enää uudelleen suomentaa. Ne löytyy aiemmista osista (toivottavasti?)

Ja kyllä, kerrankin Suomi tietää, että Ruotsi on homo! Tai sitten hän vain sanoo sillä tavalla kun… Noh, tiedämme vitsit.
Ei muuta! Taakse poistu!
« Viimeksi muokattu: 16.06.2011 11:58:04 kirjoittanut Sieppeli »
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Doubleblade Miriko

  • Fanfiction Collector
  • ***
  • Viestejä: 62
*Sulaa fanityttöydestä ja chapin upeudesta* Mä en ees tiiä mitä mun pitäs tähän sanoa! Tää oli ehdottomasti paras luku tähän mennessä, sait vangittua tunnelman täydellisesti! Tää... Äääähhh, enhän mä osaa selittääkään miks tää oli niin upea! Tää oli just sitä mitä mä odotin ja toivoin siitä saakka kun aloit kirjottamaan tätä! Ja tottakai mä jatkan tän lukemista, vaikka oon animen kattomisen lopettanu ajat sitten ja Venäjän cossaaminenkin jää ny vähemmälle, mutta tää on liian hieno hylättäväksi.

Siis, nyt kun sain ylimääräisen innostuksen järjestelmästä, voin kommentoida tätä kunnolla. Kohtaus Tanskan kanssa oli loistava, juuri oikea yhdistelma keveyttä ja vakavuutta, naureskelin koko kohtauksen ajan Tanskan edesottamuksille. Se tapa millä sinä kirjoitit Suomea tässä ja muutenkin miten kirjoitat Suomea, tuntuu enemmän Suomelta kuin Hetalian kuvaama Suomi, hänellä on pimeä puolensa, joka näkyi tässä aivan ihanasti. Kokous oli nerokas, erityisesti pidin Norjan reaktiosta ja syytöksistä ("Katkesiko kynsi...") ja Tanskan pahoinpitelystä. Ja Suomen reaktio Ruotsin kysymykseen... Loistavaa ja koska sille oli syy, melkein näin kaiken patoutuneen vihan tulevan ulos sillä hetkellä ja kohdistuvan Ruotsiin. Loppukohtaus... Mitä siitä voi sanoa? Ei muutakuin, että ilkeä Sieppeli, ei lukua saa jättää noin. Tuli uskomaton hinku lukea lisää, odotan innolla Saksan, Italian ja Suomen tapaamista ja jatkosotaa, mihin saatetaan päästä jo seuraavassa luvussa, vai?

Kyllä, haluaisin vielä kommentoida siä, kuinka kirjoitat maita. Erityisesti tässä näkyi, että saat heidät tuntumaan moniulotteisimmilta, jotenkin oikeammilta tällä kirjoituksella, he eivät ole kuin ihmiset eivätkä ajattele asioita aivan samalla tavalla, kaikelle on selvä syy. Nerokasta. En vaan osaa selttää mikä sinun kirjoitustyylissäsi on niin "oikein", mutta toivottavasti ymmärrät.

Aaa, tosiaan. *Ottaa mailan ja huitaisee* Tuo muistuttaa, että seuraava luku tänne nopeammin. Tämän pituus vähän säikäytti, mutta sitten kun aloin lukemaan se meni ohi niin, etten huomannutkaan, hienosti kirjoitettu. Ei ollut yhtään niin raskas lukea kun joskus pitkät luvut ovat. Ei tullut fiilista että milloin tää loppuu. Tosiaan, ikärajasta... K-18 on vielä tälle ainakin liikaa, jos jatkosotaa kirjoittaessa tulee jotain joka olisi hankalaa mahduttaa tähän ikärajaan, niin silloin nosta. Mutta muista selvästi alkuun muokata se mistä ikäraja tulee, koska pahimmassa tapauksessa korkea ikäraja voi karkottaa ihmisiä pois, koska he luulevat että täällä on lemoneita tai jotain... Ihanaa että tää on paritukseton. Kiitokset tästä, odotan enemmän kuin innolla seuraavaa lukua!

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Ohohohoho, jatko tuli~
FINALLY! *nauraa pahisnaurua ja aloittaa Sieppelin lyömisen mailalla innoissaan*

Tanska oli kyl aika loistava... Mä vaa repesin baarikohtauksel... Ja itse asias kokouksen alulle mut siihen syynä on Norja- insidevitsit... :D
Ruotsi! <3 Rakastan. Ja Suomen pimeä puoli o jotenki tosi osuva. ;D

Seuraavaa lukua odotellen... *lyö muistutuksena mailalla vielä pari kertaa*
Kiitos.
Nyt se on virallista. ♥

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Myöhäinen ja säälittävä kommentti on säälittävä ja myöhäinen.

Aloin siis seurata tätä ficciä jo aikaisemmin, mutta en oikein tykkää kommentoinnista- *shot*
Sodat Venajän (tai oikeastaan Neuvostoliiton) kanssa on tietenkin (monelle) läheinen aihe (omakin isoisoäiti pakeni Karjalasta isoäitini kanssa), ja siitä on varmastikin vaikeaa kirjoittaa. Tunnelma on kuitenkin loistava ja saa suuren isänmaallisuuden tunteen aikaan, teksti on mukavaa ja mielenkiintoista lukea, eikä se etene liian nopeasti.
Siitä, kun opiskelin tätä aikaa historiassa, ei ole kauaa, mutta opetus tapahtui nopeasti (koska olimme jäljessä), ja olen huono seuraamaan historiallisia faktoja Hetalia-ficeissä, joten ei siitä sen enempää.
Rakastan hulluksi meneviä hahmoja, mutta Suomesi on muutenkin hyvin rakennettu. Kaikki hahmot - jopa itse luodut - ovat loistavia ja persoonallisia (mikä on OC-hahmoille useinkin harvinaista), heidän tunteensä ymmärtää ja tuntee. Adfjgfjdfdhsp, en oikein osaa (taaskaan) ilmaista itseäni.

No, tiivistäen: ficcisi sai minut tutustumaan Hetaliaan, enemmänkin, lukemaan ja katsomaan sitä, alkuperäisena ja fanituotantona. <3
« Viimeksi muokattu: 26.06.2011 18:50:41 kirjoittanut MyName »
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
Doubleblade Miriko: *Ottaa ensimmäisen lyönnin vastaan miehisesti* Voi sinua ; D Mutta minä en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää tuohon ihanaan kommenttiisi, ehkä kopioin sinua? *Sulaa kommentin upeudesta* - tyytyväinen? Minä olen! <3
Eli selvästi luvut pitää jättää noin, muahhahahaa~!
Hahmot tuntuvat oikeimmilta? Mielenkiintoista (-ihanaa!-), sillä itse minusta tuntuu, kuin niistä jokaisesta tulee vain samaa massaa kun minä pääsen niitä muokkaamaan mieleisekseni. Hyvä, että onnistuvat siis O__O Okeiokei, kello on 1:15, nyt lopetan tämän kommentinkommentin tai en pääse ikinä nukkumaan. Kiitos ihana ihminen/mikälieoletkaan, kun jaksat kaikesta huolimatta kommentioda! <3
Noruz: *Säikähtää lyöntiä numero 2, ja saa päähän kuhmun* Jesssh! Baarikohtaus teki tehtävänsä <3 Sen pitikin olla vähän huumoripitoisempi kohtaus synkkyyden keskelle, mahtavaa! Hyvä, että Suomen kylmä puoli kelpaa, valtiot ovat mahtavia kun he saavat pimeät puolet (Ah, Espanja <3) ISO kiitos sinullekin tästä ja lyönneistä kanssa!
MyName: Kommentti se on lyhytkin kommentti, ja mie tykkään lyhyistäkin! Aika paljon itseasiassa... Vaikea kirjoittaa? Asdasdasdasdasd, kuhmut päässäni eivät ole vain kommentoijien lyönneistä! Itsellänikin luultavasti suku oli juuri Viipurin seudulta, mutta eivät ole enää... Joten jollain tapaa tuttu sota.
Voi ei, pyydän anteeksi, olen tartuttanut sinuun Hetalia-taudin! Anteeksi, ja tervetuloa meidän muiden hullujen joukkoon! Toivottavasti tekoni ei kuitenkaan ole paha teko <3 Kiitos siitä, että aktivoiduit kommentoimaan, arvostan (- kun olen itse huono kommentoimaan...) Joten grazie! <3 Iso GRAZIE! <3
Muut: Ja kiitos vielä kaikille, jotka edes ajattelivat lyövänsä minua! Tässä olen joka päivä yrittänyt aktivoitua ja kirjoittaa, edes lauseen ja ilman kaikkea apua en olisi onnistunut. Siksi teillekin kiitos (ja kommentoijille kolmennet sellaiset) Nyt, jatkakaamme matkaamme Italian ja Saksan seurassa hetkisen aikaa, andiamo? GO! ~>

Luku 9.

* * *

… Ghzzz…

”Midä? E- ei, oodata!”

… Schup…

”Enkä kyllä ole ikinä pitänyt tuosta rumasta kielestäsi, ehkä sille voitaisiin tehdä jotain.”

… Rrrrztrzzzhh….

* * *

”Saisiko olla kahvia?”

”Kyllä, kiitos.” Saksa huokaisi Suomen mielestä hieman jopa helpottuneen kuuloisasti. Oliko tämä odottanut jotain muuta? Oliko Saksa mahdollisesti pelännyt hiljaa itsekseen Suomen näkevän hänet uhkana ja jopa häätävän tämän sen kummempia miettimättä kotoaan pois?
”Minäkin voisin haluta!” Italia ilmoitti nopeasti, harkitsi kerran takaisin pöydälle istumista, mutta päätyi lopulta istumaan Saksaa vastapäiselle tuolille. Suomi nyökkäsi hymyillen ja pujahti Italian ohitse keittiön puolelle. Hän kuitenkin pysähtyi uudelleen vain tuijottamaan eteensä.
”Aivan!” Italia huudahti ja pyörähti tuolillaan ympäri, ”Veli ja minä unohdimme lähettää sen uuden pastalastin, joten toin sitä hieman nyt!” Suomi hymyili näylle puolella naamallaan ja yritti miettiä miten hän löytäisi tuon pastakasan alta kahvipannua, tai keittiötä laisinkaan.
”Ki-kiitos?” Hän kiitti, yrittäen olla kuulostamatta hämmästyneeltä. Sitten hän rohkaisi mielensä ja lähti pastakasan kimppuun, siirrellen niitä ja yrittäen etsiä keittiötään kasan alta.

”Pasta ei kuitenkaan taida olla ainoa syynne täällä oloon…” Suomi totesi mennen suoraan aiheeseen.
”… Olet oikeassa.” Saksa vastasi jäykästi, ”Olemme tulleet epävirallisesti keskustelemaan kanssasi.” Pastapaketti oli jäänyt Suomen käteen kun hän kääntyi katsomaan Saksaa.
”Puhu sitten.” Hän sanoi ja huomasi huomioivansa pieniä yksityiskohtia puhuttelemastaan valtiosta. Hyvin tarkkaan huolitellun ulkomuotonsa altakin hänestä paljastui tarkkoihin silmiin mustelmia ja ruhjeita, joista näki kuinka paljon hän oli oikeasti viime aikoina kokenut. Saksan oikeaa poskea esimerkiksi koristi ilkeästi sinertävä mustelma ja Suomi tajusi hymyilevänsä tajutessaan kuka sen oli aiheuttanut. Ei tainnut Tanskakaan ihan taisteluitta luovuttaa.

”Hyvä on.” Saksa sanoi puhaltaessaan ilmoja pihalle keuhkoistaan ja laskiessaan kätensä pöydälle. Tino vannoi näkevänsä pientä väsymystä hänen silmissään, mutta kääntyi jatkamaan etsimistään ennen kuin ehti huomioida asiaa sen tarkemmin.
”Ensiksikin, onnittelut veljesi kukistamisesta,” Suomi huomioi miten Saksa käytti Venäjästä nimitystä veli ja hän siristi hieman silmiään, ”Mitä olen kuullut tarinoita, suoriuduit haasteesta sinnikkyydellä, jota ei voi kuin vain ihailla.” Saksa huokaisi jälleen pitäessään taukoa.
”Kiitos.” Suomi sanoi väliin.
”Mutta ympärilläsi soditaan vielä ja tulee hetki, jolloin joudut uudelleen valitsemaan puolesi. Silloin kaikki ei tule sujumaan niin yksiselitteisesti, sillä sota vaikenee joka hetki vaikkemme huomaisikaan sitä. Ympärilläsi oleva sota tulee koskettamaan jälleen myös sinua, vaikka yrittäisit irtautua siitä.”
”Tarkoitat sinun ja Venäjän välistä sotaa.” Suomi sanoi jälleen väliin.
”Niin tarkoitan.” Saksa myönsi.

”Hyökkäät pian Norjan taloon ja kierrät sitten ylitseni.” Suomi kääntyi jälleen vieraidensa puoleen ja osoitti pastalaatikolla yläpuolelleen, piirtäen kuvitteellista karttaa ja näyttäen Saksan kuvitteellista kulkureittiä, ”Jolloin joudut kulkemaan myös minun alueeni läpi.” Hän näpäytti vasenta kättään.
”Tai riippuen tilanteesta…” Hän osoitti laatikolla myös muita ruumiinosiaan jotka kuuluivat Lappiin. Saksa katseli esitystä vaitonaisena ja nyökäytti hitaasti päätään. Italia oli jo ehtinyt menettää mielenkiintonsa, tai ehkä hän kuunteli, mutta päällepäin hän näytti olevan kiinnostuneempi pöydältä löytyneestä paperista josta hän yritti tavailla suomenkielisiä sanoja.
”Ja olet nyt tullut pyytämään läpikulkua alueilleni.” Suomi päätti esityksen kääntymällä takaisin touhujensa ääreen.
”Melkein. Mutta valitettavasti olet hieman väärässä.” Saksa korjasi ja Tino tunsi lihastensa jännittyvän kuin valmiina puolustautumaan, ”Pyrkimykseni tällä tapaamisella ovat… Hieman suurieleisempiä.”

Saksa huokaisi vielä ja jatkoi sitten puhumistaan.
”Tanska ei suostunut kanssani yhteistyöhön, joten minun oli tehtävä mitä minun piti. Norjan kohtalo tulee valitettavasti olemaan samankaltainen, sillä hänkin on minua vastaan. Mutta hänkin… Norja ei tule kestämään kuukautta pidempään.” Hän vakuutti, ”Jonka jälkeen olisi sääli joutua taistelemaan sinuakin vastaan, sillä meillä sentään on yhteinen vihollinen.”
”Minä olen sotani jo sotinut.” Suomi näpäytti, ”Minun ei tarvitse enää taistella tässä sodassa.”
”Jos saisit tilaisuuden siihen, jättäisitkö kostamatta?” Sanoi yllättäen Italia, käyttäen täysin samoja sanoja kuin Norja aikaisemmin, mutta hänen äänensä ei ollut yhtä kylmä kuin Norjalla oli ollut. Italia kysyi saman kysymyksen enemmänkin iloisesti, kuin ilmoittaen tietävänsä kuka kysymyksen oli kysynyt ja mitä siihen oli vastattu.
”Italia.” Saksa varoitti hiljaisella äänellä ja kuului läps! Kun Italia läimäytti kätensä suulleen.
”Scusa!” Hän voihkaisi käteensä. Suomi oli ehtinyt jo kaivautua pastakasan lävitse, löytänyt kahvipannunsa ja oli laittamassa hellaansa tulta, kun hän jämähti taas tuijottamaan. Yhteensattumako?

”Asiahan on näin, ” Saksa jatkoi Italian aiheuttaman hämmennyksen selvittääkseen, ”Että tarjoan sinulle tilaisuutta taistella uudelleen Venäjää vastaan ja järjestää asiat kuten ne olisi pitänyt mennä. Käydä sotaa minun kanssani-”
”Ja hävitä kanssasi?” Suomi kysyi.
”Ei Saksa häviä!” Italia ilmoitti, ”Saksa voittaa Venäjän! Saksa on vahva.”
”Italia…” Saksa sanoi pyytäen tätä rauhoittumaan.
”Che cosa?” Italia kysyi surullisesti keskeytyksestään, ”Mutta se on totta! Sinä sanoit sen itse.”
”Hnnh…” Saksa painoi päänsä alas miettiäkseen tarkkaan sanojaan, ”Se on kyllä totta. Tarkoitukseni eivät ole hävitä Venäjälle.”
”Entäpäs Englanti?” Suomi kysyi mittaillessaan pannuun kahvinpuruja, ”Ja Amerikka?”
”Heidän mielipiteillään ei ole väliä.” Saksa vastasi.
”Hmmh.” Suomi hymähti.
”Kenenkään mielipiteellä ei ole enää väliä. Venäjä tulee kaatumaan, halusit sitä tai et.”
”Sillä ei olekaan ollut viimeaikoina mitään väliä mitä minä haluan, tai mitä minä en halua.”

”Joten mitä sinä haluat?” Saksa kysyi ja sai Suomen havahtumaan, ”Jos sillä ei ole ollut väliä, niin nyt minä sen sitten sinulta kysyn: Mitä sinä haluat? Mitä ajattelet tästä kaikesta? Mikä on sinun mielipiteesi?”
Suomi ei osannut heti sanoa. Mitä hän tässä tilanteessa haluaisi? Mitä hän voisi sanoa?
”Öh…” Vaikka hän ei saanutkaan puhuttua, Saksa ei keskeyttänyt hänen miettimistään, vaan odotti. Hänellä ei ollut kiire, hän voisi odottaa vastausta. Suomi huokaisi, kuitenkin jollain tapaa kiinnostuneena tästä vapauden tunteesta, jonka Saksa hänelle loi. Kuin hänellä, suhteellisen pienellä valtiolla, olisi oikeasti merkitystä.

”Minua kaduttaa se mitä tuli tehtyä, ja mitä ei tullut tehtyä.” Hän aloitti tutulla lauseella, ”Jos saisin mahdollisuuden, kävisin sodan täysin alusta uudelleen, ja tällä kertaa taistelisin itsekin. Alusta asti. Minä tahdoin nähdä jo alussa, miten Venäjän hymy hyytyisi ja hän joutuisi pakenemaan. Ja lopultahan minä sain sen minkä halusin, liian isoin korvauksin. Se ei tuntunut voitolta. Se oli kuin katkerin häviö, minkä olen ikinä kokenut. Joku sanoi ettei tämän paremmin olisi voinut taistella ja siihen minä… Minä… Taisin heittää tuolin sitä ihmistä päin…” Suomi muisti ja säikähti. Teinköhän minä oikeasti niin?
”Joten…” Saksa tohti sittenkin puhumaan väliin, ”Mitä sanot? Tekisitkö yhteistyötä kanssamme?”
”Veh!” Italia äännähti innoittavasti. Suomi puhalsi ilmat keuhkoistaan, ja lyhyen harkinnan jälkeen hän pudisti päätään.

”En… En minä halua lähteä teidän valssianne tanssimaan. Minä…” Suomi naurahti huomaamattaan ja hymyili laskiessaan katseensa pöytään, ”Siitä puolueettomuudesta nyt ei ole enää mitään jäljellä, mutta en halua asettua kummallekaan taistelevista osapuolista. Se oli hyvä kun sain käydä sotaa itsekseni, niin etten ollut suuremmissa sopimuksissa mukana. Liian suuriluontoista minulle.”
”…” Saksa ei kommentoinut.
”Ja olisihan se parempi pysytellä nyt poissa jaloista!” Suomi jatkoi, ”Parannella haavoja ja…”
”Et sinä oikeasti halua vain istua sivussa.” Saksa huomautti ja se kyllä osui ja upposi. Tino suoristi selkänsä kuin sähköiskun saaneena ymmärtäessään sen olevan totta.
”E-…”
”Joten miksi jäisit paikallesi kun voisit mennä eteenpäin?” Saksa kysyi.
”Minä…” Mutta enempää Suomi ei osannut sillä hetkellä sanoa. Saksa odotti hetkisen, huokaisi, ja nousi sitten seisomaan.

”Sinulla on aikaa miettiä.” Hän sanoi, ”Sillä minun on mentävä. Palaan kuitenkin ja oletan silloin saavani vastauksen. Pyytäisin nyt, Suomi, että mietit mitä mahdollisuuksia sinulla on, muutenkin, kuin vain taisteluissa. Keitä on jäljellä, joihin voisit tukeutua?” Saksa jätti tuon kysymyksen roikkumaan ilmaan ja hän kääntyi lähteäkseen.
”Ve~! Odota minua!” Italia ilmoitti olemassaolostaan.
”Italia.” Saksa kuitenkin kääntyi ympäri, ”Älä tällä kertaa seuraa minua, vaan mene kotiisi.”
”Veh? Mutta en minä halua!” Italia huudahti. Suomi havahtui vasta silloin äskeisen kysymyksen uumenista.
”Hetkinen!” Hän kääntyi ympäri ja hypähti olohuoneen puolelle, kaataen hyvin järjestellyn pastakasan, ”Mitenkäs kahvi?” Hän kysyi Saksalta.
”Äh…” Saksa manasi, ”Italia, et sinä nyt voi tulla mukaan. Se on käsky!”
”Epäreilua! Sinne on niin pitkä matka…”

Suomi katsahti vierellään seisovaa Italiaa, hymyili, ja laski kätensä tämän olkapäälle.
”Italia voi jäädä tänne.” Hän ilmoitti reippaasti, mutta katsoi sitten vaativasti Saksaa silmiin, ”Jos tulet takaisin.”
”Todellako! Kiitos Suomi!” Italia riemastui ja loikkasi halaamaan tätä.
”… Hyvä on.” Saksa myöntyi, ”Eiköhän se toistaiseksi käy. Ja kyllä, minä tulen takaisin…”
”Kauanko?” Suomi tiukkasi. Saksa näytti tuskastuneelta miettiessään hetken. Sitten hän kääntyi ja lähti uudelleen kulkemaan pois.
”Pari kuukautta…”
”Pidän kahvin lämpimänä!” Suomi ilmoitti. Italia katsahti tätä kummastuneena silmiin.
”No enkä pidä, keitän sitten uudet…”
”Sí!”

* * *

”Pistä ensin nauhat ristiin.”
”… Tällä lailla?”
”Juuri noin! Hyvä! Sitten tee molemmista kaksi lenkkiä…”
”Momento, odota… Odota… Näinkö?”
”Öh, kyllä… Hetkinen, tulen siihen vierelle niin näen parem… Kyllä, juuri noin. Sitten, öh… Pistä oikea näin.”
”… Näin?”
”Sitten vasen siihen päälle. Noin! Ja sen jälkeen pistät sen vasemman tuosta välistä, ja vedät molemmista lenkeistä.”
”Vedän molemmista, okei! Näinkö?”

”Noin! Noin juuri! Teit juuri onnistuneen rusetin!” Suomi naurahti huojentuneena ja kumartui kauemmas. Italia näytti hämmästyneeltä ja tuijotti käsissään pitelemiään kengännauhoja.
”Oho!” Tämä huomasi, ”Niinpä teinkin!” Hän huudahti innostuneesti.
”Nyt toinen jalka.” Suomi virkkoi ja pisti itselleenkin toisen kengän jalkaan, ”Pystytkö jo tekemään perässä vai näytänkö vielä tarkasti?”
”Öh…” Italia mutisi vaihtaessaan painon toiselle jalalleen.
”Sitten tehdään hitaasti.” Suomi ilmoitti vielä kiristellessään nauhoja. Italia katseli pää kallellaan mitä toinen teki ja kokeili itsekin kiristää nauhoja, vaikka se olikin hänen osaltaan suhteellisen turhaa. Lopulta he olivat molemmat samassa tilanteessa, eli nauhat kiristettyinä ja vain rusettia vailla.
”Osaatko jo varmasti?” Suomi kysyi, ja Italia empi, ”No, kokeillaan. Ensin tavallinen solmu.”
”Tavallinen solmu…” Italia mutisi ja solmi perässä.
”Sitten kaksi lenkkiä.”
”Kaksi lenkkiä…”
”Pistä ne ristiin.”
”Noin!”
”Ja pujota vasen lenkki oikean alta, ja sitten kiristä.”
”… Katso! Katso! Minä solmin molemmat kengännauhat!” Italia huudahti pyllähtäessään istualleen ja ihaillessaan kättensä jälkeä, ”Ihan itse! Kiitos Suomi, Saksa ei ikinä ole jaksanut opastaa minua yhtä tunnollisesti! Saksalla on aina hirveä kiire ja hän laittaa nämä kiinni itse.”

Suomi nauroi heleää naurua ja se kuului ulos asti, jossa hänen kaksi suomalaista saattajaansa odottelivat valtioita, jotta heidän maansa pääsisi kokoukseen. Porilainen mies, Jorma Salo, katsahti vierellään odottavaa Peltosta hieman hämmentyneenä.
”Hoomaakko, kui Suomi alja kuulostae iloisemalt, kui viik site?” Salo kysyi toiselta mieheltä.
”Tokkeesa, sie ootp oekeesha.” Peltonen vastasi jäykästi, mutta hänen sodan jäykistämille kasvoilleen tuli hymy, ”Oha tuol jo hymy palan ja silleen. Se onp hyvä merkki, kato alkaa maa palautuup sodan jäläkee. Ja sit se, et hää on alkant treenaa kansha! Kyl kuule Salo meiän pithää olla ylypee meiän pienest Tinosest.”
”Kyl mää sen oo tienny!” Salo parahti, ”Kai mää ny oon ylypee meen maasta ja suomalaisist ylleensäkkii! Kui mon maa uskaltaep kähyä nokka Venäjää vastaan, hä?”
”Ja sejjälkkeen othaap viel tollassein italiaanon kylhään… Kyl tuo meiän Suomi on sithe hassu mies!” Peltonen nauroi, ”Ihha perrus suomalainen!”
”Kiitos.” Kuului Suomen ääni, kun kaksi valtiota pääsi vihdoin ulos talosta.
”Puhuttiinko minusta?” Italia kysyi innoissaan, satuttuaan kuulemaan sanan italiaano.
”Ei puhuttu.” Suomi valehteli naurahtaen, kun ei jaksanut tulkata kansalaistensa puheita. Italia näytti jokseenkin pettyneeltä.
”Ollaankos sitä valmiita?” Salo kysyi valtioilta virnuillen samalla Peltoselle.
”Olemme valmiita.” Suomi sanoi.

Vaikka Italia olikin kylässä, ei Suomen elämä ollut paljoa aikaisemmasta muuttunut. Maa oli edelleen vasta palautumassa sodasta, eli hän joutui edelleen käymään kokouksissa ja niin edelleen. Ja se, että Saksa oli käynyt hänen luonaan, oli jostain syystä päätynyt ihmisten tietoon ja se aiheutti ristiriitaisia mielipiteitä. Samoin kävi myös Italian paikallaolon kanssa. Hurjimpia salaliittoteorioita kehittelevät pitivät hänen läsnäoloaan Saksan järjestämänä, kuin Italia olisi Suomen luona vahtimassa tätä, tai jopa suostuttelemassa mukaan sotaan. Nämä teorioitsijat eivät kuitenkaan tunteneet saapasvaltiota.

Suomi katseli vierestä, kuinka Italia tutkaili mustaa karkkia arvioiden. Aluksi ruskeahiuksisen valtion ilme oli epäilevä, mutta sitten se rohkaistui ja karkki katosi hänen suuhunsa. Seurasi ankaraa pureskelua, eikä Suomi voinut olla nauramatta eri ilmeille, joita viereisen valtion naamalla kävi. Lopulta Italian kasvoille jäi hämmentynyt ilme, kun tämä katsoi Suomea.
”Tämähän on ihan hyvää.” Hän sanoi ihmeissään. Suomi näytti voitonriemuiselta.
”Salmiakki on hyvää!” Hän riemuitsi ja nakkasi omaan suuhunsakin yhden mustista karkeista. Italia katseli pussia hieman arvioiden ja nappasi itsekin uuden. Sitten hän nyökytteli päätään.
”Kyllä. Tämä on hyvää.” Hän vakuutti itselleen.

”Anteeksi jos keskeytän jotain.” Kuului ääni, kun joku tuli käytävälle, jossa kaksi valtiota oli ollut odottamassa, ”Väinämöinen, voimmeko jatkaa kokousta?” Mies kysyi Suomelta. Tämä huokaisi laittaessaan salmiakkipussinsa taskuunsa ja nousi ylös.
”Kyllä.” Hän sanoi vaitonaisesti, ”Anteeksi Italia, joudun poistumaan.”
”Sííí~…” Italia huokaisi ja katsoi surullisesti käytävän päähän, josta pääsi ulos talosta, ”Minunkin pitää varmaan lähteä harjoittelemaan… Saksa suuttuu, jos kuulee, että olen laiminlyönyt hänen päivittäistä harjoitusohjelmaansa…”
”Voisinpa tulla mukaan.” Suomi huokaisi. Italia katsoi häntä pyörein silmin.
”Pazzo finlandese…” Hän ihmetteli, kun Suomi meni kansalaisensa perässä takaisin kokoukseen.

”Nyt voimme jatkaa.” Suomen noutanut mies kertoi kokousväelle, jotka alkoivat heti palata penkkeihinsä, ”Nyt kun viimeisetkin osallistujat ovat tulleet paikalle.” Kokouspöydän toisella puolella eräs mies, joka oli juuri päässyt istumaan, nousikin jälleen ylös.
”Anteeksi myöhästymiseni, sotaoikeudessa oli ongelmia.” Mustahiuksinen mies pyysi.
”Ei haittaa. Hyvä kuitenkin, että saimme kaikki kutsutut paikalle edes kerran. Viimeisen kahden viikon aikana on aina joku puuttunut.” Joku, hieman vanhempi ministeri murahti.

”Ehkä joku haluaisi nyt selventää tilanteen minulle?” Kokouksesta myöhästynyt mies kysyi, ”Mikä tämä puhe Saksasta on?” Jokunen ihminen huokaisi, mutta kaikkiaan kaikki katsoivat Suomea, joka painoi päänsä otsaansa.
”Hän vain kävi tarjoamassa tilaisuutta liittoutumaan.” Hän vastasi tottuneesti, lyhennettyään tarinaa joka vastauskerta enemmän ja enemmän.
”Ja onko totta, että myös Italia on ollut jossain tekemisissä-”
”Italia vain jäi kylään luokseni. Ei mitään virallista. Saksalla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.” Suomi vakuutti. Miehet hänen ympärillään vaihtoivat tuttuja, epäileviä katseita. Sama, myöhästynyt mustahiuksinen mies katsahti pöydällä olevia papereitaan.
”Entäs jos mahdollisesti-”
”Ei, Italia ei yritä vakuutella minua mukaan mihinkään liittoon.” Suomi huokaisi.

”Oletko aivan varma?” Eräs mies kysyi. Hän oli kuullut tuon saman tarinan ainakin viisi kertaa, mutta siltikin jaksoi epäillä. Niin tekivät toisaalta muutkin. Tino veti hiuksiaan taakse ja päästi kätensä irti päästään.
”Olen varma. En usko Italian edes tajuavan olevansa minkäänlaisessa sodassa. Hän on…” Hän joutui pitämään pienen miettimistauon, ”Liian naiivi siihen.”
”Joten, voisiko Saksa olla pakottanut hänet mukaan sotaan?” Joku toiveikas mies kysyi, ja Suomi pudisti päätään.
”Ei, hän tekee kaiken omasta tahdostaan.”

”Tästä pääsemmekin seuraavaan aiheeseemme.” Mies, joka oli aiemmin hakenut Suomen paikalle, ilmoitti, ”Mitä teemme Saksan tarjouksen kanssa?”
”Maan tilanne ei ole hyvä.” Noin nelikymppinen, viiksekäs, hieman tukeva mies sanoi.
”Hei, maa on tässä paikalla!” Suomi huomautti.
”Koska kaikki muut maat alkavat olla Saksana alaisuudessa, ei mistään voida enää tuoda meille elintarvikkeita, tai muuta. Myös vesialueet ovat hänen, tai vastapelaajan.” Mies jatkoi röyhkeästi huomioimatta valtiotaan, ”Joten luultavammin meidän on takerruttava Saksan ehdotukseen, sillä hän on ainoa johon voimme enää turvata.” Suomi katsoi miestä vihaisesti.
”Saanen huomauttaa, että toistat samoja sanoja, mitkä Saksa minulle on kertonut.”

”Joten-” Mustahiuksinen mies oli osallistumassa keskusteluun, mutta Tino nosti kätensä pystyyn vaatiakseen puheenvuoron takaisin itselleen.
”Voisinko tällä kertaa…” Hän aloitti, ”Tehdä tähän asiaan päätökseni itse?”  Huoneessa oli hiljaista.

”Tarkoitan, että viimeksi en päässyt vaikuttamaan suurenluokan päätöksiin lainkaan.” Suomi jatkoi, ”Venäjä aloitti itsekseen sodan ja muut päättivät sen kulusta. Haluaisin… Valita kerrankin itse.” Miehet katselivat hetken toisiaan, ja sitten joku nyökytti.
”Onnistuu.” Tämä sanoi, ”Meidän valintamme olisi vain meidän valintamme. Jos sinä valitset, valitset koko maan ihmisten puolesta.”
”Minun mielestäni meidän pitäisi-” Viiksekäs mies yritti sanoa.
”Totta.” Toistaiseksi hiljaa ollut Suomen presidentti vastasi, ”Olemme tähän mennessä pelanneet väärillä panoksilla. Meidänkin täytyy kuunnella muita mielipiteitä, eikä ajatella vain itseämme. Äänestän, että annetaan Suomen itse päättää, mitä teemme Saksan ja ympärillämme olevan sodan kanssa.”

Suomi näytti helpottuneelta, hyvin onnelliselta. Pitkästä aikaa hän oli se, joka veteli naruista, eikä ollut vedeltävänä. Viiksekäs mies ja pari muuta puolestaan näyttivät kärsiviltä, sillä he olisivat halunneet toisin. Valtaosa kokoushuoneessa istuvista kuitenkin nyökytteli hyväksyvästi päätään, tahtoessaan antaa valinnanvapauden muualle.

”Ja sitten seuraavaan asiaan…”

* * *

Yöt alkoivat olla jälleen yöttömiä, joten kesä oli jo aivan kynnyksellä. Viimeiset raskaan talven lumet olivat sulaneet jo pois ja aurinko alkoi lämmittää maata niin, että se pysyi vielä yöstäkin lämpimänä. Tällaisina hetkinä oli hyvä istua ulkona odottamassa.

Sitä juuri Suomikin teki. Hän oli jossain välissä iltaa hipsinyt takapihalleen ja jäänyt nurmikolle istumaan, katselemaan taivaalla liiteleviä pääskysiä. Meluisan päivän jälkeen jokainen tarvitsi hetken omaa rauhaansa, hetken, jolloin sai miettiä omia asioitaan. Suomi tiesi monien valtioiden harrastavan samaa: Ranska löydettiin usein istumasta Seinen rannalta, Japani harrasti yksinäisiä teehetkiä, kuten myös Englantikin, Keski-Euroopan valtiot pujahtivat aina tilanteen sattuessa kapakkaan, Välimerellä asuvat nukkuivat kun oli mahdollista ja niin edelleen. Yleensä Suomi rauhoittui siivotessaan, tai väkertäessään jotain pientä käsillään, mutta talossa ei ollut enää mitään siivottavaa ja ulkona oli huomattavan kaunis sää… Ja sisällä Italia olisi jäänyt tuijottamaan Suomen olan yli ja kysellyt höpsöjä.

Suomi huokaisi hiljaa ja huomaamattaan nappasi maahan pudonneen kepin käsiinsä. Hän jäi nyppimään siitä oksia miettiessään kulunutta päiväänsä.

Englanti oli päättänyt taas soittaa hänelle. Nyt hänkin oli kuullut jostain Saksan käynnistä, vaikka tapahtumasta oli jo viikkoja. Puhelu oli ollut yksiselitteisesti yhtä pirteä, kuin Pohjoismaiden kokouskin hyvän aikaa sitten. Myös sisältö oli täysin sama: Jos rupeat tekemään yhteistyötä, minkäänlaista yhteistyötä Saksan kanssa, voisi Suomi olla varma, että Englanti ja muut jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Ja jossain Englannin taustajoukkona puhelimen toisessa päässä oli ollut myös Ranska, mutta Suomi ei tajunnut tämän huippunopeasta, vihaisenkuuloisesta papatuksesta sanaakaan.

Maailma ei siis ainakaan hyväksyisi, jos hän ryhtyisi Saksan kaveriksi. Ja silloin Suomi saattaisi päätyä mukaan taisteluihin, jotka eivät hänelle kuuluisi. Ei hän halunnut puuttua puolituttujen asioihin, hoitakoon itse ongelmansa. Ja sitä kautta hän myös saattaisi joutua taistelemaan valtioiden kanssa, joita vastaan hän ei halunnut taistella: Viro, Latvia, Liettua… Sen kaltaiset valtiot. Ja Ruotsi, vaikka toisaalta hän halusi kyllä näpäyttää tätä nenälle, Suomi tiesi kuitenkin olevansa kykenemätön siihen. He olivat kuitenkin olleet joskus niin läheiset toisilleen…

Tino puhalsi ilmaa poskiinsa ja heitti jo hyvin tapetun oksanpätkän pois kädestään hiukan tympiintyneenä. Tyhmä Ruotsi. Tyhmä Ruotsi, tyhmä Ruotsi, tyhmä Ruotsi!

”Suomii~!” Kuului Italian kiljaisu yllättäen hänen takaansa. Suomi säikähti hieman ja kääntyi katsomaan Italiaa.
”Minä kuulin jotain radiosta!” Tämä tuli talolta kantaen isoa radiota mukanaan, ”Mutta en ymmärtänyt mitä siinä sanottiin! Ne puhuivat vielä äsken, joten vielä jos ehtisit tulkkaamaan…”
”Italia.” Suomi huokaisi noustessaan, ”Radio toimii vain kun se on johdolla kiinni seinässä…”
”Sísísí, kyllä minä sen tiedän!” Italia sanoi, kuulostaen jopa huolestuneelta, ”Mutta minusta ne kuulostivat puhuvan Saksasta. Niinhän se sanotaan sinun kielelläsi, Saksa? Minä haluan tietää mistä on kyse!”
”Hyvä on, hyvä on!” Suomi sanoi lähtiessään kävelemään ruskeahiuksista valtiota vastaan, ”Vie nyt se radio sisälle niin kuullaan jotain.”

Joten, niin kaksi valtiota meni takaisin Suomen taloon sisälle ja laittoi radion takaisin paikalleen. Italian otettua se pois paikaltaan, oli myös aseman säätö mennyt pois paikaltaan ja Suomi joutui etsimään uudelleen kanavan, mitä toinen oli äsken kuunnellut.
”Ja niin tänä päivänä Pohjois-Norjaan on annettu evakuoimiskäsky. Brittiläiset ja ranskalaiset sotilaat ovat hiljalleen lähteneet vetäytymään pois, kohti viikko sitten alkanutta Saksan hyökkäystä Ranska-”
”Mitä se sanoo?” Italia pyysi Suomea tulkkaamaan, joka oli jäänyt tuijottamaan puisen radion pintaa.
”… Saksa-… Ranska ja Englanti joutuvat lähtemään pois Norjan luota…” Suomi kertoi hieman peloissaan.
”Todellako!” Italia innostui, ”Voittiko Saksa?”
”Ky-… Kyllä kai.” Suomi vastasi.
”Kivaa!” Italia hihkaisi pompatessaan tuoliltaan ylös.

”Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, ” radiossa puhuva mies jatkoi, ”Mutta on varmaa, että seuraavaksi Saksa tulee siirtämään kohteensa Venäjälle. Se, mikä Suomen osuus tässä sodassa on, se selvinnee kuluvien kuukausien aikana, mutta-” Suomi nielaisi. Enää hän oli Venäjän ja Saksan välissä.

”Italia…” Suomi sanoi hiljaisella äänellä, joka hädin tuskin kuului Italian tyhjästä alkaneen höpötyksen alta.
”Sí?”
”Me lähdemme huomenna Lappiin.”

* * *

Kauaa ei tuosta hetkestä kestänytkään, kun Suomi ja Italia istuivat lappilaisessa metsässä. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta Suomi puristeli paniikinomaisesti käsiään ja Italia rapsutti jäkälää kiveltä. Hiljaisuus oli jatkunut jo huomattavan pitkään ja ainoa, mikä heitä oli tuona aikana viihdyttänyt, oli yksinäinen kuukkeli, joka yritti etsiä ruokaa. Mutta lopulta…

”La meg gå.” Vieraskielinen määräys oli käskevä ja tiukka, mutta jollain lailla väsynyt. Suomi ja Italia pomppasivat molemmat ylös kiviltään samalla hetkellä ja käänsivät katseensa äänen suuntaan.
”La meg gå! Olet saanut jo haluamasi, joten mitä sinä vielä haluat?”

Suomi henkäisi ja laittoi kätensä suulleen, mutta hänen vierellään Italia näytti rentoutuvan ja hänen ilmeensä muuttui tyhjäksi, ehkä jopa jollain tapaa ylpeäksi.
 Harvan lappilaisen metsän keskuudesta Suomi tunnisti kaksi hahmoa ja toinen näistä oli Saksa. Tämän hiukset olivat jälleen räjähtäneet, housut ja kengät olivat polvia myöten mudassa ja hänen kätensä, sekä naamansa olivat täynnä pieniä viiltoja. Tarkkasilmäisestä Suomesta näytti, kuin hänen poskeensa olisi ilmestynyt uusiakin haavoja vähän väliä, mutta ei voinut olla varma, ja hän keskittyikin enemmän siihen, mitä Saksalla oli mukanaan. Hänen kätensä tukisti toisen valtion, Norjan, vaaleita hiuksia, joka ei voinut muuta kuin tulla perässä. Norjan kunto oli huomattavan paljon huonompi, kuin Saksalla: Hän nilkutti rimpuillessaan ja hän näytti siltä, kuin olisi kaatunut risuiseen mäkeen sadesäällä ja valunut kaikkien risujen läpi täydessä vauhdissa. Saksan ote ei kuitenkaan reagoinut lainkaan pohjoisen valtion väsyneisiin pyristelyihin ja hän käveli määrätietoisesti eteenpäin.

”Helvete-” Norja kirosi puoliääneen ja yritti vielä epätoivoisesti pyristäytyä irti toisen otteesta, mutta sitten hänen silmiinsä osui kohde, jota kohti häntä raahattiin ja hän lyyhistyi. Suomi säpsähti hieman kauemmas kun Norja katsahti häntä ja Italiaa niin tappavasti kuin pystyi.
”Guten Abend.” Saksa tervehti saavuttuaan puhe-etäisyydessä, ”Olen palannut.” Sen sanottuaan hän paiskasi ramman Norjan Suomen ja Italian jalkoihin. Tämä kierähti jäkälille, mutta nosti tappavan katseensa nopeasti Saksaan, jonka käteen ilmestyi uusi haava.
”Paskiainen.” Hän sihahti.
”Joten Suomi, ” Saksa jatkoi, ”Mikä on vastauksesi?”

Suomi oli jähmettynyt tuijottamaan Norjaa, jonka pää käännähti äkisti hänen puoleensa. Suomi peruutti puoli askelta Norjan silmien katsoessa suoraan häneen omiinsa tietoa vaatien.
”Vai haluatko päätyä samaan jamaan hänen kanssaan?” Saksa kysyi ja nyökkäsi maassa olevaa Norjaa kohti, ”Mikä olisi sääli. Minulla ei ole paljoa resursseja taistella myös sinua vastaan.”
”Eiei.” Suomi sanoi äkkiä, ”Ei sinun tarvitse.”

Saksan ja Norjan ilmeet muuttuivat. Saksa näytti hieman helpottuneemmalta, mutta Norja pettyneeltä.
”Oletko mukana?” Saksa kysyi, mutta Suomi pudisti päätään.
”En.” Kuului vastaus. Suomi nosti katseensa Norjan silmistä Saksan silmiin ja keräsi rohkeutta puhua.

”Minä sanoin, etten halua lähteä teidän valssianne tanssimaan.” Hän muistutti, ”Ja niin minä sanon edelleenkin. Saat luvan käyttää alueitani sotaan Venäjää vastaan, mutta pysyt pohjoisessa.” Suomi sanoi tiukasti. Saksan ilme tiukkeni.
”Suomi…”
”Ja samaan aikaan minä käyn omaa sotaani etelässä.” Tino jatkoi, ”Tilaisuutta kostaa en jätä väliin, mutta tämän sodan on oltava minun omani.” Saksa punnitsi hetken tämän sanoja ja Suomi katsahti uudelleen Norjaa. Tämä tuijotti edelleen häntä maasta käsin, ilme yhä happaman pettyneenä.
”Tuo riittää minulle.” Saksa sanoi, otti pari askelta lähemmäs ja potkaisi maassa lojumaa Norjaa, joka sihahti kivusta, ”Mene siitä. Sinua ei enää tarvita.”

Potkaistu Norja nousi varovasti, mutta ylpeytensä pitäen ylös ja katsahti viimeisen kerran Suomea, joka ei enää uskaltanut katsoa tätä suoraan silmiin. Mutta, kun heidän katseensa kuitenkin kohtasivat, tunsi Tinokin ei-mistään tulevan viillon poskellaan ja hän voihkaisi parin veripisaran valuessa alas.
Norjan siniset silmät katsoivat vielä pitkään halveksivasti Suomea, sitten hän pudisti päätään ja lähti linkuttamaan omalle puolelleen.

* * *

”Minä… En halua olla t-täällä enää…” Kuului pieni ääni. Viro huokaisi ja silitti ystävällisesti Latvian selkää heidän istuessaan yhteisessä huoneessaan pienemmän sängyllä. Neljästä sängystä, jotka huoneessa olivat, oli omistajistaan jo kaksi joutunut takaisin ja kolmaskaan ei Viron käsityksen mukaan kauaa enää pysyisi poissa. Latviakin oli raahattu paikalle vasta vähän aikaa sitten, mutta tämä vähäkin aika oli ollut hänelle jo liikaa.
”Tiedän… Tiedän…” Viro rauhoitteli pienempää valtiota, ”Älä huoli. Kyllä tämä tästä vielä.”
”E-eipäs…” Latvia nyyhkäisi irrottaessaan kätensä kasvoiltaan ja katsoessaan toista silmiin, ”Ei enää. M-me pääsimme pois jo kerran. Miten me ikinä pääsisimme täältä enää pois?”
”Rauhoitu.” Viro pyysi ja tarttui tätä molemmista olkapäistä, ”Kaikki tulee menemään hyvin. Me olemme vielä elossa, ja niin kauan kuin olemme, on meillä toivoa. Vielä jokin päivä me pääsemme takaisin kotiin.” Hän sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi. Latvia nyyhkäisi ja laski katseensa lattiaan.

”Minä en osaa luottaa siihen enää.” Hän myönsi itselleen. Viro huokaisi ja päästi irti, katsoen vastapäätä olevaa hyllykköä. Samalla kuului pieni kopsahdus, mutta hän ei huomioinut sitä enempää.
”Kyllä me pääsemme.” Viro jatkoi vakuuttelua, ”Minä ainakaan en aio pysyä täällä sen enempää, kuin on pakko.”
”Mutta jos meidän on pakko pysyä t-täällä… Ikuisesti?”
Kuului uusi napsahdus, nyt Viro yritti selvittää katseellaan sen äänen syntymispaikkaa.
”Ei se niin ole…” Hän sanoi kurtistaessaan kulmakarvojaan, ”Vielä jokin päivä Venäj-”

Kops.

Ääni tulee ikkunasta! Viro ymmärsi ja hyppäsi äkisti seisomaan. Myös Latvia oli kuullut tuon äänen ja katsoi kauhuissaan kohti ikkunaa. Viro asteli hiljalleen kohti ikkunaa, kunnes kuului jälleen uusi kopsahdus. Kuin jokin olisi törmännyt ikkunaan… Tai paremminkin… Kuin jotakin olisi heitetty siihen.
Viro kurkisti varovasti ikkunasta pimeään yöhön ja alas. Hän näki hahmon, joka yritti selvästi etsiä jotain maasta. Viro unohti hengittää hetken kun hän tunnisti hahmon ja avasi varovasti ikkunan.

”Soome!” Hän kuiskasi niin lujaa, että se saattoi kuulua alas. Siellä hahmo pysähtyi ja nosti katseensa ylös.
”Viro!” Kuului samanlainen kuiskaus, ”Moi! Päästä minut sisään!”


A/N
Huuuh~! Noniin, nyt vielä voin sanoa, että tämä on pitkä, mutta katsotaan kuinka paljon petyn kun julkaisen tämän : D
Mennään suoraan suomennoksiin:
Scusa = Anteeksi
Che cosa = mitä?
Momento = Hetki
Pazzo finlandese = Mielipuoli suomalainen
La meg gå = Päästä minut menemään

Tämä… Tämä luku tuntuu hyppivän asiasta toiseen! Urgh…  Ja silti ei olla vielä jatkosodassa ; D Noh, kohta ollaan, sitten alkaakin mielenkiintoiset osuudet…
Anteeksi Norja, en pidä sinun kiusaamisestasi, mutta tuo kohtaus näytti hyvältä päässäni : ( Ja Italia ei oikeasti ollut tietääkseni oikeastaan minkäänlaisessa kanssakäymisessä Suomen kanssa sodan aikana, mutta minä tarvitsin jonkun pitämään Suomelle seuraa. Hänestä olikin loppupeleissä mielenkiintoista kirjoittaa osana tätä tarinaa, kun jokainen näyttää vähän kummallisia piirteitä itsestään. Ei Italiakaan voi aina olla naiivi, kai hän nyt sentään sen tajusi, että oli sodassa? Noh, otappa hänestäkin nyt selvää…

Ja nyt ainakin ollaan yli puolenvälin! Ehkä… Sanoja 25 700 ja sivuja 67! Tämä on minulle paljon, joten iso kiitos kaikille jotka ovat tähän saakka pysyneet mukana ja innostaneet kirjoittamaan lisää <3 Seuraava luku ilmestynee kun valmistunee, häntä odotellessa siis~…
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Aoi Taki

  • ***
  • Viestejä: 71
  • Saa kutsua Lakuksi. :3 (NM on vain randomia~)
Yay~ Norja parka. Toi salmiakkikohtaus oli kyllä hauska! Seuraavaa osaa odotellessa~

Noruz

  • pandafanaatikko
  • ***
  • Viestejä: 136
  • KH-kaudella
    • Love♥Shine- Noruzin blogi
Ihanaa~
Mul on vaa yks asia jost valitan sulle: MUN TEKEE NY MIELI SALMIAKKIA. OAO
Se salmiakki-kohta oli nimittäi ihana~

Rakastuin kans siihe, et oli kaunista Pori murret täsä~ KIITOS. ♥

Jatkoa odotellen~ ♥♥♥
Nyt se on virallista. ♥

AnanasRypäle

  • Banaanikärpänen~
  • ***
  • Viestejä: 18
  • o~(ö__ö)~o
Apua! Miksen oo kommannu aiemmin. ;___; Mutta siis AIVAN MAHTAVA. <3
Sait mut juuri kaipaamaan salmiakkia...  Sinä kurja olento, joka kirjoittaa kivoja salmiakkikohtauksia! ^^ ~

Jatkoa odotellessa ja salmiakkia syödessä~ <3 ; )