Kirjoittaja Aihe: Naamio, K-11 (Voldemort, angst, oneshot)  (Luettu 5234 kertaa)

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Naamio, K-11 (Voldemort, angst, oneshot)
« : 24.08.2009 17:01:14 »
Nimi: Naamio
Kirjoittaja: MyName
Beta: Jekaterina (suuret kiitokset hänelle, mahtava betaaja), alun "naisen" PoVia ei ole betattu
Genre: angst, one-shot
Ikäraja: K-11 // Frederica muoksi ikärajaa
Warnings: viitataan femmeen (tosin voi tulkita miten tahtoo), hahmo kuolee, kidutusta
Disclaimer: Harry Potter-universumi kuuluu J.K.Rowlingille, muut oikeudet kustantajille ja blaa blaa blaa. En saavuta tällä taloudellista hyötyä.
Summary: Onko Voldemort sittenkään niin paha kuin luullaan?
A/N: Eka ficcini siis kyseessä, koettakaa kestää. Älkää välittäkö huonosta alusta, loppu on parempaa. Ja kommata saa.



***

"Naisen" PoV:

Istuin huteralla puisella tuolilla ajan tummentaman pöydän ääressä. Olin taas viettänyt pienessä talossani kuukausia. En ollut varma ajasta ajantajuni kadottua ainoan itseäni koossapitävän voiman kadottua, sinun kadottuasi. En ollut syönyt juuri ollenkaan, mikään ei velvoittanut minua lähtemään.
Niin oli ollut lähdöstäsi saakka.
Olimme viettäneet aikaa yhdessä, olimme olleet molemmat yksinäisiä ja hyljeksittyjä. Yhdessä pystyimme unohtamaan, kumpikaan ei välittänyt.
Sitten sinä lähdit, jätit minut yksin. Mutta enää vain minä olin yksinäinen, sinulla oli hänet. Ei aidosti, ei hänen tahdostaan, mutta kuitenkin.
En pystynyt estämään sinua lähtemästä, mutta toivoin, että palaisit vielä.

Hän palasi, sinä et. En saanut tietää hänen paluustaan pitkään aikaan, ennen kuin joku juorunkipeä naapuri tuli luokseni.
Jos olisit palannut, olisit kyllä tullut luokseni. Et olisi hylännyt minua enää toiste.
Niinpä lähdin etsimään sinua.
Etsin kaikkialta ja kaikilla tavoilla, kunnes viimein sain tietää sinun kuolleen. Kuolleen teidän lapsenne vuoksi.
Kaikenvoittava huoli oli vaihtunut suruksi, karvaiksi kyyneleiksi, ja siitä lopulta kylmäksi katkeruudeksi ja vihaksi.
Olit antanut hänelle kaiken, elämäsikin, ja jättänyt minut yksin. Ja hän antoi sinulle vain kuoleman, teidän lapsenne.

Minun täytyy kostaa. Maailmalle, joka antoi sinun kuolla, ja hänelle, joka tappoi sinut. Elämälläni ei ole enää muuta tarkoitusta. Kun sinä olet poissa, miksi olisikaan?
Mutta en voi kostaa itse, en ole enää tarpeeksi vahva. Veit elämäni menessäsi.
Ja kuka on paras kostamaan puolestani?
Teidän lapsenne. Lapsenne saa tappaa hänet kuten tappoi sinutkin, ja kostaa. Kaikille.


***



Mustaan kaapuun pukeutunut laiha mies seisoi ikkunan ääressä. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin kuolleella. Tutkimattomat, kuin niille olisi valettu naamio. Suureen, pimeään huoneeseen toi valoa vain sadepisaraisen ikkunan läpi tunkeutuva kuunvalo. Ulkona oli harmaata ja märkää, mutta mies ei katsonut ulos, vaan seurasi vesipisaroiden mutkaista polkua ikkunaa pitkin. Hän huomasi vertaavansa niitä itseensä.
Kulkevat ajan mukana, mies ajatteli. Voimattomana muuttamaan mitään.
Hän upposi jälleen muistoihinsa.

Tummahiuksinen nainen istui pienessä huoneessa puisella tuolilla. Hänen edessään sängyllä oli nuori, ehkä seitsemän- tai kahdeksan-vuotias poika.
"Tom, sinun täytyy auttaa minua. Tiedäthän, äitisi oli minulle läheinen ja..."
"Läheinen? Tunsitko sinä minun äitini?" poika keskeytti kasvot loistaen innostuksesta, mutta silmissään epäilyksen häivä.
"Tunsin. Olimme hyviä ystäviä." Naisen kasvoilla häivähti katkeruutta, mutta se pyyhkiytyi nopeasti pois.
"Kuitenkin, voin kertoa sinulle kaikenlaista äidistäsi ja hänen menneisyydestään. Mutta..."


Miehen silmissä kiilsi hetken sekoitus ahdistusta ja katkeruutta, mutta kukaan ei olisi voinut huomata sitä. Eihän kukaan voinut edes kuvitella, että hänellä olisi tunteita. Pelkkä kylmä naamio.
Hän oli pelkkä naamio.

Nainen vietti tuntikausia pojan huoneessa, salaa, ilman lupaa. Hän opetti pojan valehtemaan, sanoen, että näin tämä oppisi hallitsemaan puhumisiaan, muut eivät voisi määrätä häntä. Hän kertoi pojalle pimeästä taikuudesta, ihmisten ilkeydestä ja itsekkyydestä ja tällaisten henkilöiden hallitsemisen viehätyksestä. Välillä hän kuitenkin puhui pojan äidistä, kertoen juuri ne asiat, jotka poika halusikin tietää.

Poika oli hänen otteessaan.


Mies puristi toista kättään, mutta mikään muu ei paljastanut hänen hermostuneisuuttaan. Sillä ei tosin ollut väliä, olihan hän yksin huoneessa, mutta hän ei halunnut naamionsa rikkoontuvan. Mies pelkäsi, ettei voisi enää korjata sitä. Hänen ajatuksensa palasivat taas muistoihin.
Hän muisti vielä hyvin, liian hyvin, sen päivän...

"Tom, tehdäänkö sopimus?"
"Minkälainen sopimus?"
"Rikkumaton vala."
"Miksi?"
Poika oli epäileväinen, vaikka naisesta oli tullut hänelle kuin äiti. Aiemmin hän olisi suostunut empimättä, mutta nainen oli opettanut häntä olemaan varovainen ihmisiä kohtaan.
"Jotta tiedän, ettet kerro vahingossakaan kenellekään. Vaikka ethän sinä niin tekisi, ethän? Tämä voisi olla meidän yhteinen pikku salaisuutemme. Ja voimme luottaa toisiimme täysin."
Ja poika oli, jälleen kerran, suostunut naisen pyyntöön.

Se jatkui seuraavana kesänä. Ja sitä seuraavina. Joka kerta nainen pyysi yhä enemmän, tekoja sanojen sijaan, ja vahvisti sitten heidän lupauksensa taikuudella.


Voldemort kääntyi ovelle päin, kun sieltä kuului koputus.
"Sisään", hän sanoi kylmällä äänellä, tuntien melkein vilunväristykset selässään.
Oviaukosta kompuroi toinen kaapuun pukeutunut mies kumarrellen nöyristelevästi.
"Herrani, olen saanut tietoja."
"Vihdoin."
"Olisin kyllä tullut jo aiemmin, mutta..."
"Älä selitä."
"He-herrani... Se ei ollut minun syytäni... Vannon sen, älä rankaise minua, pyydän, herrani..."
"Kidutu."
Ovesta tullut mies kaatui kiljuen lattialle. Voldemortista tuntui, että mies oli kuin marionetti, jota kipu veti naruista saaden tämän kouristelemaan. Mies huusi, mutta Voldemort ei välittänyt. Oikeastaan millään ei ollut enää väliä. Kuolonsyöjien rankaisemista hän miltei nautti. Mokavat aivottomat nuoleskelijat, jotka jättäisivät hänet kuitenkin heti tilaisuuden tullen... Heidän lojaalisuutensa ei ollut aitoa.
Kun miehen huohotus oli hieman rauhoittunut, Voldemort puhui.
"Kerro."
"Minä...", mies piti tauon huohottaakseen, "olen saanut tietää lisää asioita, jotka helpottavat suunnitelmaa." Ja hän kertoi tietonsa.
"Loistavaa, loistavaa", Voldemort sanoi voitonriemuisella äänellä, vaikkei tuntenut lainkaan tyytyväisyyttä.
"Saanko... Saanko sitten... Hieman... Kiduttaa häntä?" mies kysyi epävarmalla äänellä, josta kuitenkin kuulsi läpi innokkuus.
Voldemortin kasvoille ilmestyi inho, ainoa oikea tunne, jonka hänen kasvoistaan oli voinut lukea monen vuoden aikana. Ainoa rehellinen tunne, joka oli päässyt hänen naamionsa läpi.
"Voit, mutta haluan, että hän on järjissään, kun tapatte hänet", hän sanoi miltei kehräävällä äänellä. Valetta jälleen. Sitähän oli melkein koko hänen elämänsä ollut.
"Hyvä on, herrani."
"Voit mennä."

Voldemort oli aina inhonnut kuolonsyöjien hillitöntä himoa tuottaa tuskaa toisille. Toki hän toimi itsekin niin, mutta vain olosuhteiden pakosta, jotta kuolonsyöjät arvostaisivat häntä.
Hän piti vallasta ja mahdollisuudesta hallita muita, mutta se ei ollut ongelma. Ongelma, joka hallitsi hänen elämäänsä.
Ongelma oli se, että hän pelkäsi kuolemaa. Pelkäsi niin paljon, että tunsi kauhua vain ajatellessaan sitä. Kuolema, kaikki lopussa, pelkkää tyhjyyttä. Muut eläisivät ja ajattelisivat häntä vain inhoten. Kukaan, kukaan ei jäisi suremaan häntä. Hän olisi kuin kuollut hämähäkki, vailla arvoa, pieni ja mitätön. Vaikka ei hänen elämänsä nytkään mitenkään kadehdittavaa ollut. Hän olisi kuitenkin vielä varmemmin yksin, edes kuolonsyöjät eivät olisi hänen puolellaan. Hän ei halunnut kuolla. Ei ainakaan vielä.

Sen takia hänen oli pidettävä samaa linjaa yllä, taisteltava jästejä, verenpettureita ja heidän puolustajiaan vastaan, haalittava valtaa, tuotettava kauhua. Hän oli nimittäin vannonut rikkumattoman valan. Eikä halunnut rikkoa sitä.

Voldemort huokaisi. Hänen oli vain jatkettava.

~~~

Noin kahden vuoden päästä:

Voldemort tunsi elämän pakenevan ruumiistaan. Nyt se oli ohi. Kaikki, ohi. Hän ei enää tulisi tekemään vääryttä. Ja ihmeekseen hän tunsi jäytävän pelon rinnalla hippusen rauhaa.





A/N: Aika epäselvä tuo idea kai oli, joten selvennämpä sitä: tuo "nainen" oli rakastunut (tai ainakin hyvin läheinen, jos ei muuten käy) Voldun äitiin, Meropeen, ja on nyt katkeroitunut, kun Merope on kuollut ja hänen (Meropen siis) rakastamansa mies hylännyt hänet. "Nainen" päättää kostaa maailmalle ja Meropen pojalle mainitun pojan avulla.  :DD Hulluksi kun tuli. Ovelaksi hulluksi.
Eli näin hän manipuloi poikaa ja saa tämän pelkäämään kuolemaa ja vannomaan rikkumattomia valoja (ja sivuhuomautuksena: yhdessä Tomin tulee tappaa perheensä). Viimeisessä Tomin siis tulee tavoitella maailman mahtavimmaksi velhoksi, jota kukaan ei uskalla vastustaa (=kaikki ovat hänen alamaisiaan) tms. Mutta Harry tappaa hänet ennen sitä.
« Viimeksi muokattu: 24.05.2015 04:45:07 kirjoittanut Beyond »
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.

Kurnau

  • ***
  • Viestejä: 21
  • Ja minä rakastan sinistä
Vs: Naamio
« Vastaus #1 : 05.09.2009 17:45:25 »
No, en osaa antaa minkäänlaista kommenttia mutta yritetään nyt.En havainnut kirjoitus virheitä.(Kirjoitetaanko se yhteen?)Valittettavasti en voi sanoa samaa melkein mistään mitä olen kirjoittanut.Naamio vertaus oli hieno ja pidin siitä.Kehotan kirjoittamaan lisää ficcejä, tuo oli parempi kuin mikään kirjoittamani ficci, mutta toisaalta olen kirjoittanut vain yhden Taru Sormusten Herrasta ääliöhuumori ficin.
Kiitoksia.

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Vs: Naamio
« Vastaus #2 : 06.09.2009 15:22:17 »
Kurnau: Kiitokset itsellesi kommauksesta.

Tänne(kin) ehdit sitten. :DD

Kirjoitusvirhe kirjoitetaan yhteen. :D Ja joo, kirjoittaessa teki mieli tunkea naamiota joka paikkaan, mutta hillitsin sentään itseni.

En oo ficciäsi lukenut, mutta älä aliarvioi itseäsi.

Kirjotan lisää, jos satun joskus saamaan jonkinmoista ideaista.
« Viimeksi muokattu: 06.09.2009 15:24:08 kirjoittanut MyName »
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.

Herrasmies

  • ***
  • Viestejä: 11
Vs: Naamio
« Vastaus #3 : 06.09.2009 21:14:44 »
Tää oli hyvä ! Omaperäinen ja hyvin keksitty idea. Mielenkiintoinen ajatus, että Voldemort ei ryhtynytkään tuollaiseksi murhaajaksi omasta tahdostaan. Itse tajusin ideaasi tekstistä sen verran, että nainen manipuloi poikaa jne, mutta en sitä kuka nainen on. Mutta toisaalta, se olisi ollut hieman hankala kirjoittaakin kun teksti on Voldemortin näkökulmasta. Joten se riittäköön tällä kertaa että selitit asian itse lopussa :D

Mielestäni tämä oli hyvä kuvaus:
Lainaus
Hän olisi kuin kuollut hämähäkki, vailla arvoa, pieni ja mitätön

Pidin siitä, koska se oli omalla tavallaan hyvin yksinkertainen, ja silti syvällinen. Ja Voldemort on muutenkin hyvä kuvata hämähäkkinä, koska hämähäkkeihin usein yhdistetään pahuus.

Pidin myös siitä kohdasta kun kuolonsyöjä tuli huoneeseen tuomaan jotain uutisia Voldemortille, ja Voldemortista huokui se kuinka hän yrittää olla kova. Hän vastasi kaikkeen lyhyesti, lähes yhdellä sanalla. Se oli hienosti kirjoitettu dialogi mielestäni, toi esille nimenomaan sitä Voldemortin naamiota.

Sitten päästääkin ficin nimeen. Naamio on mielestäni vähän tylsä nimi, joka ei välttämättä herätä mielenkiintoa, mutta se sopi tähän ficciin, koska käytit naamio kuvausta useasti (tarkoituksella). Omalla tavallaan nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis, ja sen "alastomuus" nimenomaan saattaa saada jotkut huomaamaan tämän ficin.

Anteeksi että olen näin ristiriitainen  ;D

Hmm, rakentavaa.. Kirjoitusvirheitä ei löytynyt! Nooo, hyvä ficci oli, enkä oikein keksi mitään viisasta sanottavaa tähän enää, vaikka joku asia minulla vielä olikin, mutta se pääsi unohtumaan  >:(

- Herrasmies
idiootti ei unta rakasta, ei pidä kuoleman serkkupojasta

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Vs: Naamio
« Vastaus #4 : 08.09.2009 21:44:03 »
Herrasmies, kiitos (pitkästä!) kommauksesta. Olen ihan amfetamiinissa. :DD

Asiaan. Tuolla oli pikku vinkkejä, naisen katkeruus jaehkäjotainmuutakinkivaavielä, mutta varmaan vaan mä itse pystyisin ne tulkitsemaan. Jos ei olisi oma tekstini, olisin aivan pihalla, älykäs kun olen. Mielessäni pyöri ajatus liittää tekstiin naisen näkökulmasta kirjoitettu osio (jossa hän siis olisi ollut Meropen kanssa ja katsonut katkerana, miten hän haikailee jästimiehen perään), mutta jos ihan rehellisiä ollaan, en usko, että osaisin kirjoittaa vielä sellaista tekstiä (jos koskaan). Katsos kun henkilökohtaisesti aika vieraat tunteet vielä, lapsonen kun olen. xp

Joo ja tämä pahuus. Yritin tehdä selväksi, että Voldemort ei ilman sitä manipulointijuttuakaan olisi mikään enkeli. Että siis, ei paha, muttei niin hyväkään. Kirjoitustaitoni eivät varmaan riittäisi tekemään hänestä uskottavasti täydellisen hyvää. :P Mitä en kyllä haluakaan.

Itse tykkään yksinkertaisista nimistä, mutta ehkä se on vain laiskuutta? :D Ja mielipidekysymys, totta kai.

// Oho, tulipa stoorit. Mutta tämähän on eka ficcini, ja haluan... No siis, perustella kaiken kaikesta. Iso juttu elämässäni.
« Viimeksi muokattu: 08.09.2009 21:45:49 kirjoittanut MyName »
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.

Herrasmies

  • ***
  • Viestejä: 11
Vs: Naamio
« Vastaus #5 : 08.09.2009 22:47:09 »
Joo, naisen näkökulmasta saisi kivan alkujohdattelun ennen kuin siirrytään Voldemortin mieleen vuosia myöhemmin. Ei sen tarvitse olla niin hieno ja korukirjoituksinen, kunhan tulisi vain esille se naisen rakkaus Meropea kohtaan, ja se että hän haluaa kostaa tämän pojan avulla, kyllä minusta sinä osaisit sellaisen kirjoittaa ainakin tämän ficin perusteella, mutta itsehän sen tiedät, jos tunnet ettet osaa. Kyllä tämä näinkin on erittäin hyvä. (:
Jos joskus raapustat sellaisen niin liitäthän sen tähän koska tahtoo lukea sitten !

- Herrasmies
idiootti ei unta rakasta, ei pidä kuoleman serkkupojasta

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Vs: Naamio
« Vastaus #6 : 21.09.2009 17:29:11 »
Yeah! Sain vihdoin (ja kirjoittamiseenkin meni jaksettuani aloittaa varmaan tunti) "naisen" näkökulmauksen tuonne alkuun.  Aika eri tyylistä kuin tuo muu teksti, huomaa, että siihen ei ole paljoa aikaa käytetty. Myös betaamaton. Korjailen ehkä myöhemmin.
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.

Herrasmies

  • ***
  • Viestejä: 11
Vs: Naamio
« Vastaus #7 : 26.09.2009 01:32:24 »
Hyvä tuo on tuo naisen pov! Tykkäsin paljon, kaunis ja katkera ja muutenkin tosi kivasti kirjoitettu, tykkään tyylistäsi. En minä ainakaan huomannut yhtään ettet olisi panostanut tuohon, se oli niin kiva ja mukavan lyhyt ja yksinkertainen, ei turhaa pröystäilyä. :D Sana juorunkipeä naapuri kuulosti kivalta ja Pikkuhirttivaarassahan niitä taisi riittääkin ;)
Jooo voisin mennä nukkumaan, anteeksi kauheasti tämä sekavuus, rakentava painui jo peiton alle kuorsaamaan.

- Herrasmies
« Viimeksi muokattu: 26.09.2009 01:33:55 kirjoittanut Herrasmies »
idiootti ei unta rakasta, ei pidä kuoleman serkkupojasta

eragon1

  • AntiAktiivinen
  • ***
  • Viestejä: 6
  • A day still I will come...
Vs: Naamio
« Vastaus #8 : 25.11.2009 11:40:17 »
Mainiota!! Nyt olet sinäkin aloittanut ficci putkesi!! Aika hyvä idea...
Juuri sellainen hullu nainen alussa kuin sin... hullu...
 Sori mutta minulta et voi leipasta enempää kommenttia... (et ainakaan mitään järkevää...)
Jatka samaan malliin...
« Viimeksi muokattu: 08.12.2009 16:57:34 kirjoittanut eragon1 »
All we sometimes it is died... In other words it is not worth mourning... One lives only on full ones... =)

MyName

  • Pyhän Mungon asiakas
  • ***
  • Viestejä: 61
  • Valkoista valkoisella
Vs: Naamio
« Vastaus #9 : 25.11.2009 23:26:21 »
eragon1:  Kiitti vaan. :DD Nyt on kolmas ficcini tullut uunista ulos, tokaa en vielä ole julkaissut puuttumattoman betan takia.
Ja hulluus on mielenkiintoinen aihe.

// Bwahaa. Tokakin on julkaistu (ilman betaa).
« Viimeksi muokattu: 14.01.2010 23:02:33 kirjoittanut MyName »
Mikään ei ole varmaa paitsi se, ettei mikään ole varmaa. Enkä ole siitäkään ihan varma.