Nimi: Laulu kävyistä
Kirjoittaja: Kaira
Ikäraja: K-11
Genre: draama
Varoitukset: hyyyvin vapaata pilkuttamista, lapsen näkökulma
A/N: Mistä tää tuli? En edes tiedä. Olisi ihanaa saada siihen kommentti.
*
Laulu kävyistä
Kun lähdetään mökille, äiti pakkaa eväät ja hyräilee.
Autossa reidet hikoavat nahkapenkkiä vasten ja vaikka ikkuna on auki, huono olo puristaa mahaa.
”Kuvittele, että olet huvipuistossa”, isä sanoo kun tie kiemurtelee ja kesä paahtaa. Äidillä on Iltalehti kädessä ja takaraivolla vielä muutama papiljotti, miksi, Anna, isä kiusaa sitä, ei siellä mökillä kukaan näe. Äiti tykkää siitä ja kai se tykkää isästäkin, se nauraa ja kun ollaan ajettu jonkin matkaa, se laittaa käden isän niskaan ja silittää.
Käännyn katsomaan Aijaa, joka puristaa silmiä kiinni.
”Älä oksenna”, kuiskaan sen korvaan. ”Äläkä katso puita.”
Aija heiluttaa päätään vasemmalle ja hymyilee minulle, pälyilee sillä tavalla hassusti ja minä nauran. Äiti vilkaisee meitä peruutuspeilistä ja kehottaa olemaan kiltisti. Aija katselee kirjaa ja minä luen sille välillä sanoja ääneen, LEH-MÄ, KUK-KO, KIS-SA, liu’utan sormea sivua pitkin ja kun tullaan kissan kohdalle kuvittelen silittäväni oikeasti kissanpentua.
Hikipisarat juoksevat kilpaa selkärankaa pitkin, kuin pienet ötökät tai ehkä hämähäkit.
Mökkitiellä isä alkaa laulaa Kotimaani ompi Suomea ja minä laulan mukana. Pidän siitä kun isä laulaa, sillä on vakaa ääni joka kuuluu kauas. Musiikintunnilla opettaja oli pitänyt meille kokeet ja pyytänyt kaikkia tulemaan luokan eteen laulamaan, ja vaikka Katri suositteli Keltaruusua, minä lauloin Kotimaani ompi Suomen. Ja vaikka opettaja ei pyyhkinyt silmiä niin kuin Jokisen Jukan laulaessa, sain pelkästään kehuja.
Kun juoksee paljain jaloin, täytyy varoa männynkäpyjä.
Aija istuu laiturilla äidin kanssa. Äiti pesee perunoita, Aija heittää kiviä järveen, ne särkevät pinnan ja umpsahtavat ja molskahtavat ja säikyttävät kaikki vesikirput kauaksi. Aija ei uskalla mennä ollenkaan veteen jos niitä on rannassa, mutta minä kyllä uskallan. Aija oikeasti osaa edes uida, se käy vaan kyykkyyn veteen ja tulee pois.
"Karuluodot tulevat sitten lauantai-iltana", äiti muistuttaa kun perunat on pesty ja sukii Aijan hiuksia palmikolle
Minusta tuntuu, että on asioita, jotka on tärkeä muistaa ja niitä, joilla ei ole niin väliä. On tietenkin tärkeää muistaa kaikki mitä sanotaan koulussa ja nousta seisomaan kun vanhempi ihminen tulee huoneeseen. Pitää muistaa presidenttien nimet ja Euroopan suuret joet. On tärkeää olla riehumatta ja syödä kaikki ruoka pois ja muistaa kiittää kun nousee pöydästä. Mutta sen lisäksi on tärkeää muistaa, miten Aija katselee aaltoja ja osoittaa välillä pääskystä ja nauraa ja miten äiti letittää sen hiuksia lempein käsin. Välillä kun puristaa silmät kiinni, vatsa hulmahtelee aaltojen tahdissa ja mieli tuntuu jotenkin kevyeltä. Ja sitten Aija aina nipistää minua ja minun pitää antaa sille huomiota.
Me nukutaan Aijan kanssa aitassa. Meillä on pieni sänky, mutta me mahdutaan siihen hyvin kun ei mekään isoja olla. Äiti sanoo, että luottaa minuun ja heti jos tulee ongelmia, pitää mennä herättämään vanhemmat. Minä kerron Aijalla tarinoita ja se katselee kattoa, jonka lankkuihin oksanpaikat täplittävät jänniä kuvioita. Kun pitäisi alkaa nukkumaan, Aija osoittaa seinää siitä kohdasta, jossa ulkopuolella on ampiaispesä.
”Älä pelkää, ei ne pääse tänne sisälle”, sanon minä ja koputan seinää sanojeni takeeksi.
Selitän, että surina on oikeastaan rauhoittavaa, kuin tuutulaulu. Kun sulkee silmät, voi kuvitella olevansa moottoriveneessä tai vaikka millaista on olla ampiainen. Aija ei usko, se keinuu vähän sängyllä ja on lopulta niin levoton, että äiti hakee sen sisälle mökkiin ja minä jään yksin.
Ulkona on niin sinistä, että en saa nukuttua ja nousen sängystä katsomaan metsää, jossa puut seisovat rivissä ja kaikki on kuin unesta tai jostakin sadusta. Sitten pitää mennä takaisin sänkyyn, sillä aitan puulattia saa varpaat palelemaan.
Kun Karuluodot lauantaina tulevat, laitetaan ruokaa ja saunotaan. Heillä ei ole lapsia, joten saan olla aika paljon Aijan kanssa kahdestaan. Naiset käy ensin saunassa, minä hieron jalkapohjia niin kuin äiti ja sanon ai että kun heitetään lisää löylyä. Ikkuna huurustuu ja minä yritän piirtää siihen kuvioita, Aija katsoo tarkkaan sormenpäitään, jotka ovat jo ihan rypyssä. Saunaan sisälle eksynyt itikka lentää uudestaan ja uudestaan lasia vasten kunnes jää paikoilleen. Käydään uimassa, järvi tuntuu kylmältä höyryävää ihoa vasten ja minä uin pitkän lenkin kunnes äiti joutuu huutamaan, että tule jo Pihla takaisinpäin.
Saunan jälkeen saadaan puolukkamehua ja puetaan päälle, ja minä katson Karuluodon Hannaa kun sillä on niin isot ja riippuvat rinnat.
Illalla äiti ja isä istuvat Karuluotojen kanssa tuvassa ja me istutaan Aijan kanssa ullakolla. Minä luen kirjaa ja Aija katsoo ulos ja puhelee jotain mitä minä en ymmärrä ja viittilöi maahan. Ullakon luukku on auki ja sieltä kuuluu aikuisten nauru koko ajan kovempaa ja välillä myös radion ääntä. Aija taputtaa kädellä lattiaa, että saisi minun huomion. Kun minä en katso, se nostaa hameenhelmaa ylös ja laittaa käden pissakohtaan ja nauraa.
”Älä tee noin”, sanon, mutta Aija vaan katsoo minua silmiin, heiluttaa päätä vasemmalle.
”Aija, lopeta, tuo ei ole hienoa.”
Minä menen lähemmäksi ja väännän sen käden pois ja asettelen hameen takaisin. Aijaan sattuu, se alkaa liikkua levottomasti ja yrittää mennä kauemmas minusta. Ei mitään hätää, ei mitään hätää, sanon, mutta se ei rauhoitu. Yritän muistaa, mitä äiti on neuvonut, että pitää olla rauhallinen mutta varma, ei mitään hätää, Aija, sanon taas ja yritän silittää sen hiuksia.
Se nousee ylös ja juoksee kauemmas minusta.
”Pihla, onko siellä kaikki hyvin?” äiti huutaa, sen ääni on jotenkin omituinen ja erilainen kuin yleensä. Minä juoksen Aijan perään, kurkotan kädellä sen käsivarteen mutta se väistää ja huutaa jotakin, ryntää vasemmalle.
Näen sen jo ennen kuin se tapahtuu. Näen ullakon avaimen luukun ja sitten sydän jättää muutaman lyönnin väliin.
Aija tippuu koko matkan, kolisee jyrkkiä portaita vasten, luu, luu, pää. Ja sitten on hetken, pienen hetken aivan hiljaista.
*
Syksyllä Aijaa tullaan hakemaan. Äiti ja isä sanoo, että me voidaan käydä joskus katsomassa sitä ja että se on tosi hyvä paikka Aijalle. Sellainen paikka, jossa Aijaa ja muita samanlaisia tyttöjä ja poikia osataan hoitaa ja opettaa oikein. Ja äiti sanoo, että Aijan tippuminen ei ollut minun vika vaikka se huusikin minulle ensin paljon, vaan että riski onnettomuuksille on aina ollut olemassa. Isä on vakava, sillä on päällä uusi takki ja kädet rannetta myöten taskuissa. Edellisenä iltana äiti oli kysynyt, että riittäähän meillä varmasti rahat hoitoon ja isä oli sanonut, että pakko on riittää. Minä ajattelin kysyä ottaisivatko ne minut apulaiseksi kauppaan, että voin lähettää Aijalle lisää rahaa.
Tuulee aika kovaa ja taivas on raudanmakuinen. Aijan käsi on vielä kipsissä, mutta muuten se on parantunut ja on melkein kuin ennenkin. En ymmärrä miksi sen pitää lähteä kun kyllähän me ennenkin pärjättiin ihan hyvin, mutta en voi kysyä äidiltä kun se itkee nykyään niin paljon. Kun täti ottaa Aijaa lempeästi olkapäästä ja ohjaa vihreään autoon, se ei näytä kamalan pelästyneeltä vaikka pää keinuu vasemmalle. Se yrittää katsoa äitiä ja isää, ja sitten se katsoo minua. Minä räpyttelen. Sitten auto ajaa pois pihatieltä, sora kimpoilee renkaiden alta, volkkarin toinen takavalo on sammunut.
”Vilkuta siskolle”, äiti sanoo ja sen suu vääristyy. Isä painaa leuan rintaan eikä tule sisälle sittenkään kun auto on ajanut pois, enkä minä uskalla sanoa sille mitään. Äiti itkee vasta keittiönpöydän ääressä.
Koulussa kaikki on niin kuin edellisenäkin vuonna. Musiikintunnilla me kaikki lauletaan Ystävä sä lapsien ja Jokisen Jukka on tietysti paras. Minun ääni värisee ja Irma ymmärtää miksi, ottaa kädestä kiinni pulpetin takana niin, ettei opettaja huomaa. Minä olen ajatellut ryhtyä kirjailijaksi. Voisin kirjoittaa tarinoita ja lähettää Aijalle hoitolaan. Äidinkielentunnilla opettaja sanoo, että minulla on hyvä taju kielestä.
Välitunnilla me juostaan Irman kanssa ison koivun taakse ja mennään makaamaan maahan, katsellaan kun oksat kurkottavat taivaalle kuin pitkät sormet ja keltaiset lehdet pyörähtelevät tuulessa monta ennen kuin laskeutuvat maahan. Syksy on kaikkialla.