Kirjoittaja Aihe: Neljä kalpeaa kuninkaan tytärtä osa 4/? K-11  (Luettu 2339 kertaa)

Machu

  • ***
  • Viestejä: 10
  • I'm no one's lap dog, you can't put me on a leash.
// Alaotsikko: seikkailu/fantasia/romance/het, k-11

Nimi: Neljä kalpeaa kuninkaan tytärtä
Kirjoittaja: Machu
Beta: Sieppeli
Genre: Seikkailu/fantasia/romance/het
Ikäraja: k-11
Summary: ”Miten kuninkaan tyttäret niin kauniit, joutuivat vangiksi Bastiljiin?”

A/N: Eli siis. No tän tarinan ideaha putkahti päähäni ihan ku salama kirkkaalta taivaalta, kun kuuntelin Lauluyhtye Rajattoman biisiä Kulkue. Tarina on maailmaltaan hyvin iltasatutyyppinen, jota pikkulapsille luetaan, kaikkine prinsseineen, prinsessoineen ja kuningaskuntineen. Mutta tarina juoneltaan ei oo kuitenkaa ihan pienimpien korville kuultavaa.



Prologi
***



   Kerran kaukaisessa maassa, nimeltä Wuondlon, suuri suru kohtasi kansaa. Sodynin palatsin ylikuninkaan neljä tytärtä oli kaapattu. Kruununperijätär Taraga, toinen tytär Safira, kolmas tytär Sinestra ja neljäs tytär Marcie olivat lukittu Tunengin mausoleumin Bastilj-maalaukseen.
   Kansa itki kruununperijättären kohtaloa: nyt Wuondlonin valtakunnalla ei ollut perijää. Monet urheat soturit yrittivät pelastaa kuvankauniita prinsessoja, mutta jokainen menetti henkensä Bastiljia suojelevassa Essoyl-labyrintissä.
   Ja niin prinsessat vartoivat odottaen prinssiä, joka heidät pelastaisivat.

   Kruununperijätär, Taraga, oli Sodynin palatsin pohjoisen huoneen linnanherra. Taragan hiukset oli katkottu lyhyiksi ja ne olivat väriltään lumenvalkeat. Kruununprinsessaa pidettiin sisaruksista kauneimpana, mutta Taragassa kauneinta olivat silmät. Ne olivat korallinvihreät ja niissä oli aina jokin mystinen hehku.
   Taraga oli hillitty ja saanut hyvän koulutuksen. Prinsessan suurin intohimo oli musiikki. Hän oli erinomainen laulaja ja prinsessa osasi soittaa luuttua paremmin kuin kukaan. Taraga ei kuitenkaan koskaan saanut toteuttaa intohimoaan musiikkiin, sillä kuningas oli kieltänyt sen tyttäreltään. Musiikki oli turhaa tulevalle kuningattarelle.
   Siksi Taraga lauloi ja soitti salassa – mutta vain itselleen.

   Toinen tytär, Safira, oli Sodynin palatsin kuninkaallisten hevostallien päämies. Hän oli suuri eläinten ystävä ja taitava ratsastaja. Safira hoivasi myös ensimmäisen hovin kuninkaallisen viestikyyhkyeen asioita. Prinsessa itsekin omisti yhden kyyhkyeen. Hänen ryhmässään oli neljä kyyhkyä, jotka olivat koulutettu kiireellisten viestien viemiseen.
   Safiran ylpeydenaihe olivat hänen pitkät, ruskeat ja laineikkaat hiuksensa. Ne olivat paksut ja hyvin hoidetut. Safiran silmät olivat tummat kuin valtameren aallot, jotka hän oli perinyt äidiltään. Safira oli pisin sisaruksista.

   Kolmas tytär, Sinestra, oli saanut tehtäväkseen johtaa Sodynin kahtakymmentä kuninkaallista hovikaartia. Prinsessa oli taitava miekkailija ja oli sen vuoksi myös yksi hovikaartien kouluttajista. Sinestra oli temperamenttinen ja tulinen luonne, joka oli syntynyt johtamaan. Hänellä oli vahva käsitys maailmasta ja nuorella prinsessalla oli omalaatuinen mieli.
   Sinestra ei ollut sen tyypin prinsessa, joka välittäisi paljoakaan ulkonäöstään. Hänellä oli yksinkertaiset, kullanhohtoiset hiukset, jotka olivat usein väljästi kiinni tummalla nauhalla. Sinestran silmät olivat avarat ja väriltään hopeat.
   
    Neljäs tytär, Marcie, oli sisaruksista nuorin ja selkeästi vähiten kuningatarainesta. Hän oli kepposteleva kakara, joka oli kaikkien, erityisesti hovineitojen riesana. Marcie oli ainoa sisaruksista, joka ei ollut saanut valtio-opetusta. Käytöskouluun tyttö oli kyllä pakotettu, mutta prinsessa oli näyttänyt unohtavan saman tien kaiken, mitä hänelle opetettiin. Eikä tytölle oltu sisaruksistaan poiketen luovutettu minkäänlaisia tehtäviä.
   Marcie oli kuitenkin jossain taitava, vaikkei moisesta taidosta kuuluisi kerskailla. Prinsessa oli oppinut liikkumaan sulavasti ja äänettömästi kuin varas. Tytölle ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia liikkua täysin huomaamattomana suuressa ihmisjoukossa keskellä päivää, tai vaikka pihistää muutama kultaraha veronperijöiltä.
   Nuorimmaisella prinsessalla oli musta, pörröinen tukka ja saman hopeiset silmät kuin Sinestralla. Usein Marcieta oli mietittänyt, miksi hänen hiuksensa olivat hiilenmustat. Kellään muulla Saüvin kuninkaallisessa perheessä ei ollut niin tummaa kuontaloa kuin hänellä.

   Tyttäret totisesti joutuivat Bastiljiin. He eivät tienneet kuka tai ketkä heidät olivat lukinneet siihen kauheaan maailmaan, josta oli kaikonnut kaikki lämpö, rakkaus ja ystävyys jo kauan sitten. He eivät löytäneet pakoreittiä tai muuta ulospääsytietä, eikä prinsessoilla ollut aavistustakaan, missä olivat ja miksi he olivat sellaiseen paikkaan joutuneet.
   Bastilj oli synkkä kaupunki, jossa ei ollut tähtitaivasta tai aurinkoa. Taulun maalannut taiteilija oli toden totta vanginnut kaiken pimeyden teokseensa uskomattoman taidokkaasti. Olikohan taiteilija koskaan ajatellut, millaista kaupungissa olisi ollut asua?
   Bastilj-taulu oli erittäin vanha teos. Alun perin taulu oli Seitsemän kuun maassa, mutta maailman kolmantena aikana se siirrettiin Wuondloniin, Tunengin mausoleumiin. Siellä maalaus on ollut tähän päivään asti. Kukaan ei ole koskaan yrittänyt varastaa ikivanhaa ja kallista maalausta sen tarinoiden vuoksi, joita kulkee ympäri maailmaa monina eri variaatioina.
   Uskomuksen mukaan taulun tekijä, taiteilija, joka ei koskaan tuonut nimeään julki, kirosi maalauksen, jottei yksikään pääsisi turmelemaan teosta. Sanotaan, että jos tauluun koskee paljain käsin, joutuu ikuiseen kadotukseen.
   Toiset tarut kertovat, että maalauksen kaupunki heräsi eloon sen niin taidokkaasti tehtyjen maisemien, rakennusten ja ihmisten takia ja vei itse taiteilijan luomaansa maailmaan. Taulu oli pelätty, mutta samalla myös yksi tunnetuimmista teoksista ympäri maailman, mutta ajan kuluessa Tunengin mausoleumi unohdettiin Rezetelin aarnimetsien aukiolle ja sen myötä myös taulu painui unholaan.

    Kukaan ei ollut nähnyt kuningasta yhtä neuvottomana, kuin sinä päivänä, jolloin prinsessat katosivat. Heitä etsittiin ympäri Wuondlonin ja halki Rezetelin metsien. Lopulta kuitenkin eräs nuori Wuondlonin sotilas seitsemännestätoista hovikaartista löysi Tunengin mausoleumin. Rakennus oli vanha ja jo aikaa sitten unohdettu. Sotilas, nimeltään Zelfa Niwenti, astui tuohon rakennukseen ja löysi myyttisen taideteoksen. Bastilj-maalauksen. Hän näki kankaalle maalatut hahmot ja tunnisti niiden muistuttavan harvinaisen paljon neljää prinsessaa.
   Nuorukainen juoksi ulos ja kertoi löydöstään muille. Ei aikaakaan kun sana levisi koko kuningaskuntaan. Useat tahtoivat nähdä tauluun vangitut prinsessat, mutta kuningas Trengrede kuudes sulki mausoleumin ovet ja sinetöi ne.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 14:16:20 kirjoittanut Pyry »
\"Useimmat tähdet, joita katselemme, ovat jo kuolleet.\"

Spanian Kismet

  • *
  • Viestejä: 1
Vs: Neljä kalpeaa kuninkaan tytärtä osa 1/?
« Vastaus #1 : 01.05.2011 15:50:12 »
Ootan innolla lisää. ^^

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Neljä kalpeaa kuninkaan tytärtä osa 1/?
« Vastaus #2 : 01.05.2011 16:49:47 »
Tää vaikuttaa mielenkiintoselta. :)
En osaa vielä oikein sanoa mitään, mutta tyksin sun tyylistä esitellä noi hahmot, ja muutenkin sun tyylistä kirjottaa. :)

NeitiMusta. :)
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

Machu

  • ***
  • Viestejä: 10
  • I'm no one's lap dog, you can't put me on a leash.
Vs: Neljä kalpeaa kuninkaan tytärtä osa 1/?
« Vastaus #3 : 02.05.2011 20:14:53 »
Hehee, kiitos kommenteista NeitiMusta ja Spanian Kismet. Mukavaa saada jonkinlaista palautetta edes, että tiiän tekstiäni seurattavan!! :)
Jatkoa tulossa näin ympäripyöreesti sanottuna vielä tällä viikolla, toivottavasti pääsisin jo viimeistään keskiviikkona
julkasemaan tarinan ensimmäisen luvun...
\"Useimmat tähdet, joita katselemme, ovat jo kuolleet.\"

Machu

  • ***
  • Viestejä: 10
  • I'm no one's lap dog, you can't put me on a leash.



1.Miten tyttäret niin kauniit joutuivat vangiksi Bastiljiin?
***



   ”Sinestra, herää sisareni!”
”Voi, minne olemmekaan joutuneet? Taraga, Sinestra ei herää!”
”Hän on loukannut luultavasti päänsä. Anna kun katson lähempää... Niin, hän on kovin kalpea.”
”Marcie, etsi vettä!”
   Nuorimmainen prinsessa nousi ylös tyynyiltä ja täkeiltä, joiden päältä prinsessat olivat itsensä löytäneet. Hän loi ensimmäisenä silmäyksen nyt aivan uuteen, erilaiseen ympäristöön. He olivat pimeässä makuukammarissa. Itäisellä seinustalla oli kaksi sänkyä verhokatoksineen, pohjoisella nurkalla yksi ja takan vieressä toinen. Neljä sänkyä. Oliko tämä kaikki vain sattumaa?
   ”Pidä kiirettä Marcie!”, Safira hoputti sisartaan.
”Tämähän on kuin koti...”, Marcie henkäisi ihmetyksissään, ennen kuin lopulta ymmärsi Safiran juuri puhuneen hänelle. Hän havahtui ja totteli sisartaan. Prinsessa kääntyi kannoillaan ja lähti tutkimaan paikkoja, etsien vettä.
   Paikka totisesti oli kuin prinsessojen asuinpalatsi Sodyn, vaikkakin se oli kuin palatsin pimeä puoli. Palatsin seinät olivat valkean marmorin sijaan mustaa graniittia ja lattioille levitetyt, pitkät käytävämatot olivat tummaa samettipunosta. Suuret holvi-ikkunatkin näyttivät sieluttomilta, kun auringonvalo ei langennut niistä sisälle luoden monivärisiä kuvioita käytäviin. Oli vain pimeää kuolemanmustan taivaan nuollessa maata.

   Taraga piteli Sinestraa sylissään ja huoneessa vallitsi raskas ilmapiiri. Marcie oli pian palannut makuukammariin käsissään rubiininvärinen, läpikuultava malja, joka oli täynnä vettä.
   ”Marcie, löysit vettä! Kiitos!”, Safira huudahti oitis ja otti maljan vastaan.
”Kellarikerroksessa, tämän palatsin kivijalassa on samanlainen lähde kuin Sodynissa”, Marcie kertoi istuutuen sisartensa vierelle.
   Safira otti punaisen mekkonsa pikkutaskusta kankaisen nenäliinan, kastoi sen rubiinimaljaan ja kostutti tajuttomana maassa makaavan Sinestran otsaa ja poskia. Prinsessan kasvot alkoivat heti saada väriä ja tyttö alkoi virota tajuttomuudestaan.
   ”Taraga, Safira. Mistä noin huolestuneet ilmeet?”, Sinestra sanoi heikolla äänellä, lopulta raottaen silmiään. Taraga huokaisi helpotuksesta ja sulki pikkusisarensa halaukseen. Safira ja Marciekin kokivat myös helpotuksen.
”Luojan kiitos, olet kunnossa”.
   ”Taraga. Hellitä toki otettasi, voin jo paremmin”, Sinestra sanoi naurahtaen, irrottaen Taragan kädet ympäriltään, ”mutta yhden palveluksen voisitte minulle tehdä... Kertokaa, missä me olemme?”
”Me emme tiedä kunnolla oikein itsekään”, Safira sanoi, ”mitä minä muistan, on vain se, kuinka katselin makuukammarissamme ikkunalaudalle pyrähtäneitä lintuja ja äkkiä kaikki pimeni. Ja kun taas avasin silmäni, oli kaikki muuttunut tummaksi tässä huoneessa”.
”Minä en kyllä usko, että olemme enää Sodynissa, vaikka tämä huone onkin kuin kopio makuukammaristamme”, Taraga huomautti.
”En minäkään”, Marcie sanoi, ”vaikkakin huomasin vettä etsiessäni tämän paikan olevan aivan kuin kotimme”.
   Sinestra näytti kummastuneelta.
”Mutta eihän se ole mahdollista”, hän sanoi silmät suurina, ”Sodynin pohjapiirrokset on hävitetty jo heti palatsin valmistuttua, ja siitäkin on jo puoli vuosituhatta. Eikä kukaan pystyisi jäljentämään palatsin piirroksia vain katsomalla linnan ulkokuorta. Sodynissa on yli seitsemän salaista huonetta, joita ei edes ollut merkitty edes alkuperäisiin piirroksiin”.
”Totta, se ei olisi mahdollista, mutta niin asiat ovat. Tämä paikka on kuin kopio Sodynista”, Taraga sanoi.
   
    Marcie nousi ja käveli sen samaisen ikkunan ääreen, jonka marmorisella ikkunalaudalla Safira tapasi viettää päiviään ja katsella maisemia. Nuori prinsessa tähysi ulos, mitään näkemättä. Mutta sitten hän näki jotain. Jotain mustempaa kuin yö, mustempaa, kuin musta vain voi olla. Jopa mustempaa kuin tuo kuolemanmusta taivas. Marcie kiljaisi kauhusta, sydän hypähtäen kurkkuun ja tyttö tömähti kauhusta kankeana alas marmoriselta ikkunalaudalta lattialle.
   ”Marcie, mitä nyt?!”, Taraga säikähti sisarensa äkkinäistä kauhunhuutoa. Kaikki kolme, jopa Sinestra, riensivät pikkusisarensa luo.
”Oletko kunnossa?”, Safira kysyi huolestuneena.
   Sinestra tähysi ikkunasta pimeyteen Taragan ja Safiran kuulustellessa Marcieta.
”Mitä näit?”, Taraga herjasi.
”Se... Se...”, nuorin prinsessa soperteli silmät lasittuneina kauhusta niin, ettei edes kyynel vierähtänyt tytön nyt vielä kalpeammille kasvoille, joilta veri oli paennut.
”Marcie, mitä näit? Ole kiltti ja vastaa!”, Taraga tivasi ottaen Marcien kylmät kädet omiinsa. Safira paijasi järkyttyneen sisarensa olkapäätä rauhoitellakseen tätä.
”Se oli niin musta...”, Marcie aloitti, ”Sen ruumis oli kuin pikimustaa savua ja sen silmät loistivat kuin piikivet kuun valossa. Sillä ei ollut käsiä... tai jalkoja... tai edes ruumista! Kuin pelkkä leijuva pää!”
   ”Minä näen sen! Näen sen Marcie!”, pitkään hiljaa ollut Sinestra huudahti. Taraga ja Safira riensivät myös ikkunaan ja heidän silmänsä suurenivat. Kylmät väreet kiirivät prinsessojen rankoja pitkin kuin jääkylmät käärmeet heidän nähdessään tuon aavemaisen olennon.
”Se on kammottava!”, Safira käänsi hetkeksi katseensa pois peloissaan.
”Se on kuin aave”, Sinestra sanoi tyynesti ja hänen kulmakarvansa painuivat alas.

   Se, mitä prinsessat näkivät, oli hengetön henki, joka vartioi neitoja. Se oli joskus ollut hyvä henki, mutta se lankesi syntiin. Rangaistukseksi se joutui alistumaan palvelemaan herraansa ja nyt se oli saanut tehtäväkseen vartioida prinsessoja. Hengen ylle oli langetettu kirous, joka sitoi sen prinsessojen sydämiin. Kirous esti henkeä pakenemasta tehtäväänsä, sillä se ei antanut hengen vaeltaa virstaa kauemmas prinsessojen sydämistä. Henki oli kaunainen maailmalle, mutta se ei ollut saanut lupaa vahingoittaa prinsessoja. Sen ainoa tehtävä oli vain estää prinsessoja pakenemasta Bastiljista, kuten hänen herransa oli määrännyt.

   Sinestra käänsi katseensa pois saaneensa tarkastella henkeä kyllin.
”Lähdetään kiertämään tätä paikkaa. Haluan nähdä, pitävätkö Marcien puheet Sodynin kopiosta todella totta”, hän sanoi.
”Minä taidan kyllä jäädä tänne”, Marcie ilmoitti.
”Selvä, mennään sitten kolmisin”, Sinestra sanoi ja käveli makuukammarin ovelle. Safira haki rubiinimaljan Marcielle.
”Juo, niin olosi paranee. Saisit sinäkin väriä noille poskillesi”. Marcie hymyili ja nyökkäsi kömpelösti.
   Sinestra, Taraga ja Safira lähtivät huoneesta. He astuivat pimeään käytävään, jonka ilma oli viileä ja tunkkainen. Prinsessat katselivat ympärilleen, verraten käytävää muistikuviinsa Sodynista.
”Katsokaa, tuolla on marmoriportaat”, Taraga huomasi, ”mennään alakertaan”.
   Prinsessat astelivat kaareutuvat rappuset varoen alas, kuunnellen samalla pimeyttä ympärillään. Ei kuulunut ääniä, ei edes pientä tuulenvirettä.
”Tuolla seinustalla on pääovet”, Sinestra osoitti eteensä pimeään.
   Taraga käveli ensimmäisenä ovien luo ja laski kätensä sen jyhkeille kahvoille.
”Mitä teet, Taraga?!” Safira kysyi hätääntyen.
”Menen ulos. Haluan tietää, mikä tämä paikka on”, Taraga vastasi raottaen raskaita ovia.
”Mutta Taraga, ulkona on se karmiva aave!”, Safira huusi ja tarttui peloissaan Taragan oikeaan käteen, riuhtaisten sen pois ovenkahvalta. Taraga katsahti sisareensa kasvoillaan vihainen ilme.
”Safira, irrota otteesi. En pelkää sitä olentoa”.
   Safira katsoi Taragan vakaviin kasvoihin. Prinsessa ei voinut uhmata isosiskonsa tahtoa, joten irrotti otteensa.
”Anteeksi”, prinsessa mutisi. Taraga hymähti jotain ja avasi ovet nyt kokonaan, jolloin kylmä ilmavirta heitti prinsessan hiukset sekaisin. Hän laskeutui kiviportaat määrätietoisena alas ja käänsi katseensa ovenraossa seisoviin sisariinsa.
”Oletteko te tulossa vai ette?”
   Sinestra nyökkäsi ja otti askeleen eteenpäin, mutta katsahti sitten Safiraan, joka ei näyttänyt osoittavan minkäänlaista halua mennä ulos.
”Jos et tule ulos niin jää siihen, mutta älä katoa minnekään”, prinsessa tokaisi isosisarelleen. Safira nyökkäsi pienesti, eikä näemmä aikonut astua ulos palatsista.
   Sinestra käveli Taragan vierelle, joka oli luonut katseensa taivaalle. Ainoa, mitä hän siellä näki, oli suuri, keltaisenkarvainen kuu, joka ei heittänyt säteitään maahan asti.
   
    Prinsessat riisuivat kenkänsä jaloistaan ja kävelivät varpaillaan pihanurmen poikki, ääntäkään päästämättä. He ohittivat oikealla, palatsin ulkoseinustalla komeilevan patsasrivistön ja saapuivat aukealle paikalle, jossa olivat nähneet sen mustan hengen. Taragan suu loksahti auki ihmetyksestä.
   ”Sinestra. Minä tiedän missä me olemme”, hän sai sanotuksi.
”Mitä, missä me muka olemme?”, Sinestra ihmetteli.
”Me olemme joutuneet maalaukseen”.
”Mitä? Maalaukseen?”, Sinestra oudoksui, ”älä ole typerä Taraga. Miten sellainen voisi olla mahdollista?”
   Taraga laski hieman päätään huokaisten.
”Sinestra, tämä maisema esiintyy maailmankuulussa taideteoksessa nimeltä Bastilj. Etkö sinä muka tunnista tätä toriaukeaa?”
”Minua ei ole koskaan kiinnostanut taidehistoria”, Sinestra murahti, ”mutta mistä päättelit meidän joutuneen tauluun? Voihan tämä olla se paikka, josta maalaus on maalattu”.
”Ei Sinestra. Bastilj ei ole maalattu mallista. Tämä on taiteilijan itse luoma maailma. Katso nyt noita hylättyjä kojuja! Tai vaikkapa taivasta! Ei ole sellaista paikkaa, jossa taivas olisi tähdetön ja kuun säteet liian heikkoja lankeamaan maahan asti”, Taraga sanoi vakavana.
   Sinestran kulmakarvat painuivat alas.
”Jos tämä olisi Bastilj, niin miten selität tuon?”, prinsessa kysyi ja osoitti Sodynin näköistä palatsia. Taraga pudisti päätään.
”En tiedä”.

   Samaan aikaan makuukammarissa Marcie tunsi olonsa jo paremmaksi ja päätti lähteä etsimään sisariaan.
”Taraga, Safira, Sinestra?!”, tyttö huhuili astuessaan käytävään.
”Marcie?!”, kuului Safiran hätääntynyt ääni vaimeana alakerrasta.
”Safira! Siellähän te olette!”, Marcie hihkaisi, ”odottakaa, tulen alas!”
   Nuori prinsessa juoksi kaarevat marmoriportaat kepeästi alas ja näki pian ulko-ovien edustalla kyyhöttävän Safiran.
”Safira, oletko kunnossa?”, hän kysyi.
”K-kyllä... Olen ihan kunnossa”, Safira sanoi värisevällä äänellä ja suoristi selkänsä, ”Taraga ja Sinestra menivät ulos tutkimaan paikkoja. Olen siis yksin täällä”.
”Vai niin”, Marcie hymähti ja hypähteli Safiran luo, ”katsellaan siis mekin ympärillemme”.
   Safiran olisi tehnyt mieli sanoa ei, sillä Sinestra oli varta vasten kieltänyt häntä lähtemästä minnekään.
”En oikein tiedä...”
”No, sitten menen yksin”, Marcie hymyili leveästi.
”Ei odota!”, Safira huudahti. Hän ei halunnut sisarensa lähtevän, sillä Marcien huoleton olemus sai hänet hiukan rauhallisemmaksi, ”älä jätä minua yksin, niin kuin Taraga ja Sinestra”.
   Marcie hymyili taas ja tarttui sisarensa käteen. Mustatukkainen prinsessa johdatti isosisarensa ruokailuhuoneeseen. Sielläkin, kuten kaikkialla muuallakin palatsissa, oli pimeää ja hiljaista. Kaikki oli samaa kaavaa toistaen tummaa ja synkkää. Tuolien pehmusteet olivat tummanpunertavat, kattokruunun helmet lyijynharmaat ja pitkän pöydän liina musta. Huoneen tapetit olivat tummat ja ilmassa leijui pölyä.
”Täällä voisi kuulla jopa hiuksen putoavan”, Safira sanoi hiljaa.
   

    Aikansa tutkittuaan Marcie näytti jo saaneensa tarpeeksi kyseisestä huoneesta.
”Ei täällä ole mitään, mennään muualle”, hän valitti ja istahti huoneen nurkassa komeilevalle divaanille.
   ”Ei Marcie. Tässä on nyt jokin pielessä. En tiedä mikä, mutta jokin tässä huoneessa ei ole kohdallaan”, Safira sanoi ja näytti mietteliäälle. Prinsessan katse vaelteli hämärässä huoneessa, etsien jotain, mikä erosi Sodynista.
”Kaikki on aivan normaalisti. Kalusteet, kaikki ovat omilla paikoillaan”, Marcie huokaisi.
”Odota nyt hetki”, Safira mutisi ja asteli divaanin vieressä seisovan patsaan eteen. Sen pitäisi esittää heidän isäänsä, kuningasta, mutta patsas oli erinäköinen. Se esitti kyllä hiukan vanhempaa mieshenkilöä, mutta miehen kasvot olivat ohuemmat, eikä hahmolla ollut partaa, ainoastaan viikset. Patsaan miehellä oli myös lyhyemmät hiukset kuin prinsessojen isällä.
   ”Tämä ei ole isämme”, Safira totesi. Nyt Marcie kohottautui divaanilta katsomaan itsekin lähemmin tuota patsasta.
”Kas, siltä näyttää”, prinsessa yllättyi, ”kuka tuo sitten on?”
”En tiedä, mutta voimme varmasti ottaa siitä selvää. Lähdetään etsimään huonetta, jossa Sodynissa säilytettiin kuninkaallisten muotokuvia”, Safira ehdotti hymyillen. Marcie nyökkäsi ja nousi seisomaan. Prinsessat jättivät ruokailuhuoneen ja hiljaisuus laskeutui taas noiden tummien kalusteiden ylle. Mutta sitten tapahtui jotakin. Patsaan kasvot liikahtivat. Aiemmin ne olivat olleet vielä ylväät ja vakavat, mutta nyt ne muuttuivat surullisiksi ja apeiksi. Safira ja Marcie eivät kuitenkaan nähneet tuota tapahtumaa.

   ”Safira, siinähän sinä olet! Etkö sinä muista, mitä minä sinulle sanoin aiemmin?!”, vihainen, hiukan huolestuneen näköinen Sinestra huusi nähdessään Safiran ja Marcien tulevan ulko-ovien luo pimeästä käytävästä, ”ai kas, Marcie onkin sinun kanssasi”.
”Tiedän, että huolestutin teidät turhaan, mutta Marcie halusi katsella ympärilleen ja tahdoin lähteä hänen mukaansa”, Safira sanoi sisarelleen.
”No Sinestra, Safiran katoaminen on toissijainen asia verrattuna siihen, mitä meillä on kerrottavaa”, Taraga huomautti.
”No, kertokaa toki”, Marcie sanoi.
”Me olemme joutuneet Bastilj-maalaukseen!”
   Safira ja Marcie näyttivät epäuskoisilta.
”Bastu... Mikä?”, Marcie yritti toistaa taideteoksen nimeä.
”Mitä jaloillesi on tapahtunut?”, Safira vaihtoi äkisti puheenaihetta ja osoitti Taragan jalkoja, jotka olivat likaiset ja hiukan veriset. Taraga katsahti jalkoihinsa ja vasta nyt tajusi polttavan kivun jaloissaan.
”Kävelimme ilman kenkiä...”, prinsessa sanoi ja istahti lattialle. Safira tuhahti jotain ja polvistui isosisarensa eteen tutkimaan tämän jalkoja.
”Tiedäthän, ettei kova sora ja kivet sovi jaloillesi”, Marcie torui.
   Niin, prinsessat eivät koskaan kävelleet ilman kenkiä, ei varsinkaan kruununperijä. Marcie oli ainoa sisaruksista, joka viiletti paljasjaloin, vaikka sitä paheksuttiinkin paljon.
”Tässä, sido näillä Taragan jalat”, Sinestra ojensi hiusnauhojaan Safiralle.
”Ei, ei teidän tarvitse”, Taraga vaivaantui äkkiä sisariensa avusta.
”Kyllä tarvitsee. Pitäähän nuo verestävät haavasi sitoa, etteivät ne tulehdu”, Safira sanoi päättäväisesti, otti Sinestran ojentamat nauhat vastaan ja sitoi kruununprinsessan jalat.
”Tulkaa, mennään makuukammariin puhumaan”, Sinestra viittoi sisariaan mukaansa.
   Safira auttoi Taragan ylös ja prinsessat siirtyivät yläkerran kammariin takaisin pehmeiden täkkien ja tyynyjen päälle. Marcie päätti aloittaa keskustelun.
”Sinestra. Sanoit, että olemme maalauksessa. Mistä sait tietää moisen?”
”Taraga sen oikeastaan oivalsi”, Sinestra huomautti.
”Niin. Muistan Bastilj-maalauksen pienintä yksityiskohtaa myöten, koska kruununprinsessana minun on tunnistettava maamme kansallisaarre”, Taraga kertoi, ”Sinestra ja minä seisoimme hetki sitten maalauksen toriaukean läntisellä laidalla. Kaikki oli samoin kuin maalauksessa, siitä ei voinut erehtyä, ei totisesti”.
   Safira ja Marcie pudistelivat päitään. He eivät näyttäneet oikein ymmärtävän asiaa.
”Olen hukassa”, Safira huokaisi selvitellen sekavia ajatuksiaan, ”miten se on mahdollista? Tuntemukseni sanovat yhtä, mutta järkeni on minua vastaan... Emmehän me voi olla Bastiljissa!”
”Tiedän sen kuulostavan uskomattomalta, Safira, mutta niin asiat ovat. Rauhoitu, sisareni”.
   Niin, heidät todella oli lukittu Bastiljiiin.
\"Useimmat tähdet, joita katselemme, ovat jo kuolleet.\"

Machu

  • ***
  • Viestejä: 10
  • I'm no one's lap dog, you can't put me on a leash.
2. Luku: Sydämen sielustaan prinssilleen toi osa 3/?
« Vastaus #5 : 15.05.2011 21:25:36 »


2 . Sydämen sielustaan prinssilleen toi

***

   Oli tammikuun 24. päivä. Aurinko oli tähän aikaan vuodesta korkeimmillaan, mutta onneksi Gistainen tuulet viilensivät päivien paahdetta.
”Prinssi Robart! Mies haavoittui pahasti eteläisellä rintamalla!”, mies huusi ja raahasi selässään toista sotilasta.
”Asettakaa hänet maahan, teen voitavani”, Robart vastasi tyynesti.

    Prinssi Robart oli Wuondlonin naapurimaan, Mirkaisin, kruununprinssi. Hän oli nuori ja komea, mutta halusi mieluummin kohdata sodassa vihollisensa, kuin olisi vain vankina linnassa odottaen isänsä, kuninkaan, kuolemaa. Mirkaisin kuningas oli sairastunut tuntemattomaan tautiin, johon ei ollut parannuskeinoa. Robartin äiti, joka oli kuninkaan kolmas vaimo, oli vastustanut poikansa lähtöä sotaan, mutta Robart ei ollut kuunnellut. Olisi suuri tragedia kansalle, jos valtakunnan ainoa perijä kaatuisi sodassa.
   Robart kuitenkin halusi kulkea omia teitään, kuolemankin uhalla. Prinssi oli nimittäin todella taitava parantaja ja halusi hyödyntää taitojaan taistelukentällä.
   Robart riisui sotilaan kypärän.
”Kautta Varhulien kirousten, Ereotha Laan!”, Robart huudahti. Ereotha oli Mirkaisin hovissa työskennellyt hovineito, vasta viidentoista kesäinen tyttö, joka oli ollut jo kauan rakastunut kruununprinssiin. Ereotha oli hentorakenteinen, eikä kovinkaan pitkä. Neidolla oli kermanvaalea iho ja vaaleat, pitkät hiukset ja hänen silmänsä olivat väriltään kellertävän vihreät.

”Ereotha, miten sinä olet täällä? Sotilaan vaatteisiin naamioituneena ja kiharaiset hiuksesi katkottuina”, Robart voihkaisi.
   Ereothan kylki oli lävistetty miekalla ja tyttö yski verta.
”Prinssi Robart. Kun kuulin teidän lähteneen sotaan, olin niin murheen murtama. Pelkäsin niin teidän kuolemaanne, että olisin ollut valmis iskemään itseäni tikarilla! En voisi elää ilman nauravia kasvojanne... Siksi keksin naamioitua mieheksi ja liittyä armeijaan...”
”Ereotha... Ereotha... voi neito. Miksi tulit luokseni, vaikka tiesit, että rakkautesi ei yllä sydämeeni?”, Robart kysyi ja riisui Ereothan sotilasasun yläosan. Haava neidon kyljessä oli syvä pistohaava, joka oli nirhannut vasenta keuhkoa.
”Mieluummin kuolen näin käsivarsillenne, kuin olisin itse päättänyt päiväni yksinäisyydessä... Robart”, neito sanoi käheällä äänellä hengitys rohisten.
   Robart otti pakkauksestaan neilikkaöljypullon ja kaatoi sitä aimo annoksen Ereothan haavaan. Se puudutti lihaksia hetken.
”Sydämesi ei kuulu minulle Ereotha”, prinssi sanoi hyvin hiljaa, matalalla äänellä. Sitten prinssi otti neulan ja siimaa tikatakseen haavan.
”Tämä tulee sattumaan”, hän sanoi ja keskittyneesti alkoi tehdä tikkejä.
   Ereotha tärisi kauttaaltaan ja kyynelehti, muttei kuitenkaan päästänyt ääntäkään. Hän ainoastaan yski ja sylki verta. Robart sai haavan lopulta umpeen, mutta neito oli menettänyt kovin paljon verta. Hän kietoi vielä siteen neidon ympärille.
”Noniin, nyt olen valmis. Haavasi on ummessa”.
   Ereotha kyynelehti ja kohotti kättään sipaisten sormellaan Robartin poskea.
”Pyydän miehiä viemään sinut leiriin, jossa saat levätä”, Robart sanoi kireästi.
”Ei prinssi Robart! Pyydän, viekää te minut! Haluan tuntea vahvat käsivartenne ja lämpimän hengityksenne! Pyydän! Minä rukoilen!”, Ereotha huusi niin voimakkaasti, kuin suinkaan pystyi, mutta hän oli kovin heikko, ”jos nyt kuolen, haluan sentään kuolla onnellisena!”
   Robart tuumasi hetken, mutta päätti sitten toteuttaa neidon toiveen. Hän nosti Ereothan käsivarsilleen ja vei leiriin sairastuvalle.
”Prinssi Robart...”, Ereotha kuiskasi, ”rakastan teitä”.
   Robart laski neidon vuoteelle.
”Ereotha. Sydämeni kuuluu toiselle”, Robart sanoi ja käänsi selkänsä neidolle ja käveli ulos raskain askelin. Hänen säälinsä Ereothaa kohtaan oli niin suuri... Ei Ereothan ikäinen lapsi saisi olla niin peruuttamattomasti rakastunut. Neidon rakkaus ei koskettanut Robartia häivähdykselläkään, sillä prinssi oli menettänyt sydämensä jo eräälle toiselle.
   Sisällä sairastuvalla Ereotha kyynelehti edelleen, muttei enää kivun takia.
”Sydämesi kuuluu toiselle...”, hän kuiskasi hiljaa.

”Sinestra Saüv”.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2011 22:14:59 kirjoittanut Machu »
\"Useimmat tähdet, joita katselemme, ovat jo kuolleet.\"

Machu

  • ***
  • Viestejä: 10
  • I'm no one's lap dog, you can't put me on a leash.
3. Luku: Kuningas ja tuhlaajapoika osa 4/?
« Vastaus #6 : 15.05.2011 22:13:41 »


3 . Kuningas ja tuhlaajapoika

***


   Kaukaisessa etelässä kohosi Sýrin valtakunta ja valkea palatsi, jossa kuningas vaimoineen asui. Maan kuningas oli hyvä ja maanläheinen mies, ja hän oli lempeä johtaja. Kansa voi hyvin, viljelysmaat olivat hedelmällisiä, eikä tauteja ollut, joten elintaso oli korkea. Miksi sitten Sýrin maa voi niin hyvin?
   
    No, kertomusten mukaan kuninkaan vaimo Laijaki oli entisaikojen kuninkaitten perillinen. Naisen sanotaan syntyneen rakkauden ja hyvinvoinnin kuninkaan sukuun, ja nyt kun Laijaki oli Sýrin kuningatar, hänen mystiset voimansa vaikuttivat koko kuningaskuntaan. Maan tulevaisuus näytti vauraalta ja hyvältä, koska kuninkaan perillisilläkin virtasi entisaikojen kuninkaiden veri suonissaan. Kukaan ei tiedä, miten Laijakista oli tullut kuninkaan mielletty, mutta huhujen mukaan Laijaki oli saapunut Sýriin meren takaa idästä.
   Kuninkaalla oli viisi lasta, kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Ensimmäinen poika oli kruununperijä ja ottanut vaimokseen naapurimaan prinsessan, toinen poika oli lähtenyt merelle kuusi vuotta sitten etsimään seikkailuja ja kolmantena syntyneet identtiset kaksostytöt oli naitettu toinen prinssille, toinen ministerille. Kuopuksena ja iltatähtenä syntyi kolmas poika, viides lapsi nimeltä Vincent.
   
    Jo kahdenkymmenkesäinen Vincent oli lapsikatraan ja koko kuningasperheen häpeäpilkku. Hän ei noudattanut säädöksiä, eikä käskyjä ja eli niin kuin itse halusi. Nuorukainen myös pukeutui oman mielensä mukaan, kieltäytyen käyttämästä kenkiä, eikä hän antanut katkoa pitkiksi kasvaneita, ruskeita hiuksiaan. Hän eli huoletonta elämää ja käytti isänsä varoja hövelisti. Vincent oli jo pikkupoikana oppinut saamaan kaiken haluamansa ja vain siksi, että poika saataisiin pois tieltä. Mutta ajan mittaan kaikki leikkikalut, virikkeet ja lemmikit eivät enää toimineetkaan keinona sysätä poikaa sivuun. Kuningas ja Laijaki olivat unohtaneet antaa pojalle sen tärkeimmän, mitä vanhemmat ikinä voivat antaa lapsilleen – rakkauden. Se sytytti Vincentin sisällä kateutta, eikä hän ymmärtänyt, miksei Laijakin niin kovasti ylistetty rakkaus yltänyt omaan poikaansa. Varttuessaan Vincent kuitenkin ymmärsi olevansa aivan eri asemassa kuin muut sisaruksensa. Hän oli vain puolivahingossa syntynyt lapsi, jolle ei oltu koskaan keksitty tulevaisuutta. Hän oli muista sisaruksistaan aivan erillään, musta lammas. Se taas sai Vincentin tuntemaan vihaa vanhempiaan kohtaan ja nyt kosti kylmää lapsuuttaan elämällä epäkunnollista elämää kapinoimalla ja tuhlaamalla isänsä varoja.
   Poikaa ei oltu koskaan kasvatettu hääppöisesti, joten Vincentille oli entistä vaikeampaa luoda tulevaisuutta. Kuningas ja Laijaki olivat yrittäneet naittaa Vincentiä naapurimaiden prinsessoille, mutta kukaan ei huolinut Vincentiä tyttärensä puolisoksi.

   Kunnes eräänä päivänä kuningas lähti valtionvierailulle pohjoiseen. Hän otti kruununperijä Reubenin ja Vincentin mukaansa matkalle Wuondloniin. Wuondlon oli kovin erilainen maa Sýriin verrattuna, joten kuninkaan pojille teki hyvää nähdä erilaista kulttuuria ja uudenlaisia maisemia.
   Vincent tutustui kuningasperheeseen ja piti erityisesti neljän prinsessan seurasta. Vierailun aikana nuori prinssi lähentyi toisen prinsessan, Safiran, kanssa ja niin he rakastuivat. Vierailun päätyttyä Sýrin ja Wuondlonin kuninkaat sopivat, että Safira tultaisiin naittamaan Vincentille. Vastarakastuneiden ero oli vaikea, mutta Vincentin oli pakko palata omaan maahansa. He molemmat tiesivät kuitenkin näkevänsä toisensa taas pian.
\"Useimmat tähdet, joita katselemme, ovat jo kuolleet.\"