Kirjoittaja Aihe: Teistä piti tulla legenda // K-11, one-shot, Fred ja George  (Luettu 5976 kertaa)

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Title: Teistä piti tulla legenda
Author: Iloinen Sipuli
Rating: K-11
Warnings: Kielenkäyttö, maininta kuolemasta ja väkivallasta
Genre: Angst, one-shot
Summary: Kun teidät erotettiin, vain toinen muistettiin. Kumpikin kuolitte. Hän ei menettänyt vain yhtä ystävää. Hän menetti molemmat. Fredin kuoleman jälkeen, Lee Jordan PoV.

A/N: 7. kirjassa minua jäi häiritsemään tapa, jolla kaksosten asema sivuutettiin Fredin kuoltua. Frediä ja Georgeahan ei enää ole olemassa, mutta silti kaikki juuttuvat vain suremaan: ”Yhyy, menetimme Fredin”. Georgea ei taideta enää edes mainita, saati sitten Leetä. Siksi olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän, Lee Jordan on muutenkin aliarvostettu hahmo. Tämä on ensimmäinen julkaisemani ficci, joten kommentit ovat tervetulleita.





Teistä piti tulla legenda


Unohdetut.
Erotus sattui kipeämmin kuin kuolema.
Mutta kuolema on kuin magneetti, siihen ihmiset jäävät kiinni, ja unohtavat kaiken muun.
Kaiken sen, mitä on joskus ollut.

Niin kauan olitte itsestään selvä osa elämääni, kunnes silmänräpäyksessä olitte poissa. Jäin kaipaamaan ja ikävöimään, ja uskoin, että jäisitte ikuisesti elämään muistoihin.

Aikanne loppui kuin seinään. Kaikki ne hetket, kaikki sanat, kaikki vuodet… En ole kuullut kenenkään puhuvan niistä. Perheennekin nyyhkii hiljaa, mutta suree vain puoliksi. Yhtä nimeä toistellen, kuin kahta ei olisi koskaan ollutkaan. Olenko ainoa joka suree heidän menettämistään? Olenko ainoa joka edes muistaa heidän koskaan olleen olemassa?

Toisen kuoltua jouduitte eroon. Mutta kuolema on kuin magneetti, siihen ihmiset jäävät kiinni ja unohtavat kaiken sen, mitä on joskus ollut. Teidän aikanne unohdettiin. Juututtiin suremaan kuollutta, tajuamatta että tässä menetettiin paljon enemmän kuin vain yksi. Menetettiin kaksi, ja samalla yksi kauneimmista kokonaisuuksista, mitä on ikinä koskaan ollut.

Minun parhaat ystäväni, minun elämäni.

Eikä kukaan koskaan voi ymmärtää.

Muistotilaisuudessa heräsin ensimmäisen kerran. Melkein taistelussa tapahtunuttakin enemmän minua järkytti muiden ihmisten sokeus. He kaivelivat ympärilläni nenäliinojaan, nyyhkivät ja huokailivat. Itse kuuntelin aivan vaiti, vailla kyyneleen kyyneltä, jonkun tutun yksitoikkoista muistopuhetta

Puheessa toistui yksi nimi.
Tasan yksi.
Uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Yksikössä.

Hän oli niin hieno ihminen, me kaikki tulemme kaipaamaan häntä…

Äärimmäisen epämiellyttävä, kamala olo valtasi minut. Kaikki tuntui niin väärältä. Kuin olisin juuri tajuamaisillani jotain, mitä en missään nimessä tahdo.

Hän oli luonteeltaan niin iloinen, hän sai meidät kaikki nauramaan.

Taas. Yksikkö. Hän. Epämiellyttävä tunne sisälläni kasvoi syväksi inhoksi, sitten vihaksi. Puristin käteni nyrkkiin ja käänsin katseeni lattiaan. Nyyhkintä ympärilläni vain yltyi.

Hän piristi aina päiväämme…

Kaikki siinä hetkessä tuntui absurdilta, järjettömältä. Kuin olisin ainoa valveilla oleva kaikkien muiden uinuessa voimakkaan lumouksen vallassa. Lasittunein silmin he tuijottivat puhujaa, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan. Minkä vuoksi he itkivät?

Voi, miksi hän jättikään meidät…

Olin huomaamattani noussut seisomaan, ja koko maailma edessäni näytti harmaalta ja tyhjältä. Suunnaton viha poltti ja korvensi sisuksiani tajutessani maailman murenevan ympärilläni. Viimeisetkin toivon rippeet olivat poissa. Mitä oli joskus ollut, ei muistanut enää kukaan.

Hän oli esimerkkinä meille kaikille…

Yksikkö, yksikkö, yksikkö. Yksikkö, yksikkö, yksikkö, yksikkö, yksikkö. Mitä oli joskus ollut, ei todella muistanut enää kukaan.

Jäämme kaikki niin kovin kaipaamaan häntä…

Äänet ja maailma sumenivat. Tunsin vain juoksevani kovaa vauhtia pois, pois tuosta kaikesta mitä en halunnut uskoa todeksi. Ehkä joku koetti pysäyttää minut, en enää nähnyt mitään. En pysähtynyt. En tahtonut puhua kenenkään kanssa. En nyt, enkä välttämättä enää koskaan.

Vasta viikko sitten koko maailmani luhistui, mutta jo nyt se kaikki on painunut unholaan. Kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan.

Olen pahoillani, sinua ei muista enää kukaan. Teitä ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Lähes kaksikymmentä vuotta painui unholaan muutamassa päivässä. Ikuisiksi ajoiksi. Naiivi kansa osaa muistaa enää puolet, kunnes sekin vähä pian unohtuu. Lähes kaksikymmentä vuotta, vain yksi kuihtunut silmänräpäys.

Tämä erottaminen tappoi molemmat. Niin fyysisestä maailmasta kuin kaikkien mielistäkin. Olen pahoillani, mutta lakkasitte jo olemasta. Edes muistoissa. En kuullut kertaakaan monikkoa, vain yksikön. En kertaakaan kahta nimeä, vain yhden. Silloin tajusin kaiken olevan lopullisesti ohi. Mitään kaksosia ei koskaan ollutkaan. He ovat kuolleet muistoista.

Teistä piti tulla legenda.
Mutta nyt kukaan ei edes muista teitä

Perhettänne en enää tahdo nähdä. Äitinne, kuvottaa katsellakin häntä. Naiiveista naiivein, sokeista sokein vaikka eli kanssanne pidempään kuin kukaan muu. Voi, miksi menetin poikani, hän valittaa. Minun rakas poikani, menetin rakkaan poikani…
Katkera viha polttaa reiän sisuksiini.
Eikö hän koskaan näe menettäneensä kaksi poikaa?
Eikö hän koskaan tiedä omistaneensa kaksi poikaa?

Sinä jäit huomioimatta, sinä jäät unohdetuksi. Kun teidät erotettiin, vain toinen muistettiin. Kumpikin kuolitte.
Lopullisesti.
Katositte, lakkasitte olemasta. Ja niin yksi ajanjakso on tuosta vain poissa, turha silmänräpäys vain, ja alkaa uusi, onnellinen elämä. Joidenkin osalta.

Missään ei ole enää mitään merkkiä siitä, että olisi joskus ollut kaksoset. Korkeintaan joku joskus kuiskaa toisen nimistä, vain toisen, muiden surmansa saaneiden nimien joukossa. Voi Lupin, voi Tonks, voi Fred...  Mutta heitä ei muisteta. Miten voi olla mahdollista, että maailman hienoimmat ihmiset yhtäkkiä noin vain häviävät?

Minulle ainakin olitte kaikki, enkä elä hetkeäkään muistamatta merkitystänne tuossa yhdessä elämäni ajanjaksossa.

Muutama viikko tapahtuneen jälkeen itse Valittu puhutteli minua, enkä koskaan unohda niitä sanoja, jotka antoivat minulle aivan liian hyvän kuvan siitä, millaisia ihmisistä on nyt tullut.

”Otan osaa, Lee. Mahtaa olla tosi rankkaa menettää toinen parhaista ystävistään.”

Ainakin viisitoista sekuntia vain tuijotin epäuskoisena ällöttävän viattomia vihreitä silmiä, joista paistoi kauhukseni täysi rehellisyys. Ei hiukkaakaan valhetta tai leikinlaskua, silkkaa avointa tyhmyyttä. Täysin puhdasta ymmärtämättömyyttä.

Ihmiset eivät voi olla noin naiiveja, eivät voi, eivät voi, eivät voi…
Päällimmäiset tunteeni purkautuivat ehkä turhankin nopeasti, mutta oli kieltämättä piristävää nähdä Valittu rähmällään, silmälasit hajalla, nenä veressä, kertakaikkisen typertynyt ilme kasvoillaan.

”Sinun takiasi, JUMALAUTA! SINUN takiasi! MOLEMMAT!”

Se oli viimeinen kerta kun näin ketään heistä.
Ja samalla viimeinen naula arkkuun.
He olivat todella lopullisesti poissa, muistoista, mielestä, kaikkialta. Kukaan ei koskaan voisi ymmärtää.

Nyt en muuta kuin vaella päämäärättömästi, vailla kotia, vailla mitään. Haluan vain mahdollisimman kauas. Ehkä minäkin voin aloittaa uuden elämän, täysin uutena henkilönä, uudessa paikassa. Teeskennellä unohtavani vanhan elämäni, vaikka tiedän etten koskaan siihen pysty.
Olen kuitenkin nyt toinen henkilö, vanhaa minua ei enää ole. Tein itsemurhan teidän kuoltuanne. Kolmikkomme on mennyttä. Enää jossain päin maailmaa yksi tuntematon raahaa raskaita muistoja mukanaan. Raahaa eteenpäin, vain koska pelkää olevansa ainoa, jolla ne enää on.

Teistä piti tulla legenda.
Mutta olette nyt jo kadonneet.

Tapahtui mitä tapahtui, mutta teitä ei enää ole.
Weasleyn kaksoset ovat poissa.

Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

MoonyGirl

  • Vieras
Ihana  ficci! Hyvä idea. Asia on vaivannut minuakin. Sulla on hyvä kirjoitustyyli. Jatka ihmeessä kirjoittamista ;).

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Jes, kommentti!  ;)

MoonyGirl, kiitos paljon, kiva että pidit! :) Ja jatkotarinaa on tulossa...
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Renneto, kiitos tuhannesti pitkästä kommentistasi! En ole varmaan koskaan ennen saanut näin rakentavaa ja analysoivaa palautetta teksteistäni. Olen otettu! :3

Myönnän, että purin tähän tekstiin aika lailla myös omaa kettuuntuneisuuttani, kun sitä iät ja ajat on saanut lukea vain kaikkialta, että kauheaa kun Fred kuoli ja Frediä tulee ikävä ja niin edelleen, eikä kukaan tunnu edes muistavan Georgea! Siksi päätinkin rohkeasti ottaa reilusti kantaa ja koikeilla toisenlaista ääripäätä, joka tuntuu tosiaan ficcikentiltä puuttuvan.

Ja Lee sitten, hän on minusta tosi aliarvostettu hahmo. Halusin nimenomaan kirjoittaa kaksosten traagisesta kohtalosta ystävän näkökulmasta, joka tuntuu myös olevan hyvin harvinaista, vaikka sehän on mitä otollisin näkökulma. Halusin luoda radikaalin kontrastin, sen välille miten hän on tosiaan ennen ollut niin iloinen ja kujeileva, kuten kaksosetkin, ja millaiseksi hän on nyt muuttunut. Tuntui luontevalta kirjoittaa kaikesta katkeruudesta, joka piinaa häntä, koska hän kokee menettäneensä enemmänkin kuin vain yhden.

Niin tosiaan, en välttämättä suoraan ajatellut, että Lee ei näe kaksosia lainaan yksilöinä, pikemminkin hän näkee heidät yksilöiden lisäksi yhtenä upeana kokonaisuutena, joka rikkoutuu kun toinen kuolee, ja jonka perään hän nyt haikailee. Ja koska hän on heidän paras ystävänsä, hän ehkä jopa hieman ylemmyyskompleksisesti kokee, ettei kukaan muu voi ymmärtää heitä samalla tavalla kuin hän. Siksi hän onkin niin katkera.

Ja tuo otsikko, ihanaa että pidät siitä! Olen itsekin hyvin ylpeä siitä, en aluksi yhtään tiennyt, mitä ihmettä laitan otsikoksi. Teksti oli jo melkein valmis, ja yhtäkkiä tuo lause vain iski mieleeni, täysin varoittamatta, ja sopi mielestäni täydellisesti.

Ihana kuulla, että tekstini on sujuvasti ja hyvin kirjoitettu, ja kiitos kaikesta rakentavasta palautteesta. Vaikka kirjoitan jonkin verran, julkaistua ei ole vielä tullut muuta. Hyvän palautteen myötä vosi ehkä uskaltaa lähteä julkaisemaankin :3

Kiitos vielä kerran!

-Iloinen Sipuli




Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

onkonälkä

  • ***
  • Viestejä: 542
  • Show me some skin, I might bite it
Sä oot kommentoinut niin montaa mun tekstiä, etten vaan voi jättää vastavuoroisuutta väliin!

Teistä piti tulla legenda. Tykkään jo otsikosta hirveästi. Se kuvaa hyvin sitä, miten kaksoset käsitetään aina vain yhtenä, persoonattomina, ja periaatteessa samana. Te, ei erittelyä.
Tässä on mielenkiintoinen kerronta ! Tykkäsin alun magneettivertauksesta tosi paljon, ja myös realistisesta ikävän ja kaipuun kuvailusta. Kipeämmin kuin kuolema on oikein hyvä vertaus sille tuskalle, joka osuu kohdalle jos paras ystävä kuolee. Magneettivertauksen toisto toimi myös oikein hyvin, ja se jäi tästä mieleen.

Rakastan tuota, miten kerrot molempien kuolleen toisen mukana, ja tottahan se on. Ei ole kaksosia, joten miksi olisi kumpaakaan? Miksi olisi kokonaisuus? Kyllä läheisen, vieläpä noinkin läheisen kuin kaksosveljen, kuolema muuttaa ihmistä ihan tuntuvasti. Mutta olisin ehkä kaivannut hieman myös Georgen kantaa, sitä, miten hänkin katoaa.

Tuo on kyllä ihan mahtava oivallus tuo "Hän saa meidät nauramaan." Oliko se koskaan vain toinen? Ei, se oli aina molemmat. "Hän piristi aina päiväämme." Ei, vaan he. Tämä on ihan tajuttoman hyvin kirjoitettu, oivaltava teksti, jonka olet osannut tiivistää sopivan pituiseksi kokonaisuudeksi, jonka kaikki osat kuuluvat yhteen, kietoutuvat saman kiteytyksen ympärille. Ja kiteytys on juuri tuo Teistä piti tulla legenda. Enpä ole tainnut ennen tavata yhtä hyvin kuvaavaa otsikkoa.

Leen katoaminen on myös hyvä. Voisin hyvinkin uskoa noin tapahtuneen. Miksi Lee jäisi, kun kaikki, minkä vuoksi hän pysyi, katosi? Selittäisi myös, miksei häntä enää mainita. Turha sivuhahmo? Ehkä, mutta kaipaisin selitystä, minne hän meni. Kuten monille muillekin hahmoille, jotka vaan unohdettiin sodan jälkeen.

Lainaus
Lähes kaksikymmentä vuotta, vain yksi kuihtunut silmänräpäys.

Pidin tästä! Pidin tästä tosi paljon. Kuihtunut silmänräpäys kuvaa niin hyvin kaikkien sodassa kuolleiden kuolemaa. Varsinkin Fredin.

Todella tunteikas ja hyvin kirjoitettu teksti !! Sun pitäisi ehdottomasti kirjoittaa enemmän :) Kiitos !
In the world of locked doors
the man with the key is king
And honey you should see me in a crown

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Voi kiitos, onkonälkä, pompin riemusta lukiessani palautettasi! Mikään ei piristä aloittelevan finiläisen päivää niin paljon kuin kunnon kommentti (:

Ihanaa että pidit tästä, ja varsinkin otsikosta, joka on omasta mielestänikin parhaimpia asioita tässä. Ja hyvä kuulla että vertaukset olivat onnistuineita, mietin itseasiassa melko pitkään, kuulostaako tyhmältä sanoa "magneetti", mutta hyvä jos ei kuulostanut!

Lainaus
Tuo on kyllä ihan mahtava oivallus tuo "Hän saa meidät nauramaan." Oliko se koskaan vain toinen? Ei, se oli aina molemmat. "Hän piristi aina päiväämme." Ei, vaan he.

Mahtavaa, että joku toinenkin ajattelee noin! Se on niin häiritsevää, kun kaikkialla puhutaan aina vain yksikössä "hän sitä ja hän tätä". Vähemmästäkin ärsyyntyy! Ehkä turha pikku yksityiskohta, mutta kyllä puuttumisen arvoinen. Kiitos!

Ja on minulla kyllä useammankin kerran käynyt mielessä kirjoittaa Georgen kannasta ja näkökulmasta, mutta se on ihan järjettömän vaikeaa :|. Monet sitä yrittävät, mutta todella, todella harva onnistuu. Siitä tulee väkisinkin ooc :ta, jollei sitten jotain ihan ihme tajunnanvirtaa. Pitäisiköhän edes yrittää...

Mutta vielä kiitooooooooos paljon, positiivinen palaute innostaa aina kirjoittamaan lisää (:

-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

FractaAnima

  • Francesca R. Anima
  • ***
  • Viestejä: 4 117
  • Like Molly Weasley, but Slytherin
Tässäpä on puoli, jota en ole ajatellut. Sietäisin saada Jordanilta kuonoon.
Kirjoitat runollisesti ja sopivassa määrin toistelevasti, mikä tuo hyvin esiin Leen epätoivon.
Tässä oivalletaan kivuliaasti.

Lainaan tähän kohtaa, jonka Rennetokin poimi:
Lainaus
Tein itsemurhan teidän kuoltuanne.

Koska Kaksoset kuolivat Fredin myötä, tämä tuntui vähintäänkin oikealta termiltä Leen kohdalla. Leen, joka jäi ilman sitä vähäisintäkin tukea, jonka George saattoi saada. Siltikin jään miettimään millainen sananvaihto tai kenties hiljaisuus olisi kehkeytynyt Georgen ja Leen välillä näissä teemoissa.

Ja hei, ihan ministi kyllä säälitti Harryn puolesta, toinen oli kiltti ja otti osaa suruun, niin nenukkaan tuli. ;D

Tällaisen kommentin sain aikaan minä, sipulien ystävä. ;D
- Frac
The truth is, among Boov, I do not fit in. I fit out.

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Kiitoksia paljon kommentistasi, FractaAnima!

Oivalletaan kivuliaasti, todella hyvin sanottu. Siitähän tämä teksti kertoo. Tajutaan asia, jota ei haluta tajuta missään tapauksessa, ja sitten tosi paljon kipua. Ja toistelevasti, tiedän varsin hyvin.... Voi olla hyvä asia, voi olla että ei, mutta toisto on kaikissa teksteissäni lähes tahattomasti käytetty tehokeino.

Ai säälitti Harryn puolesta  ;D ? Nojoo, kyllähän poika ihan hyvää tahtoi, mutta kun ei vain ymmärrä ensimmäostäkään asiaa, niin ei ihme että Lee kettuuntui....

Niin, minulla on tosiaan käynyt mielessä kirjoittaa nimenomaan Georgsta, ja sitten Leestä, mutta kun se on vain niin tavattoman vaikeaa... Pelkään että lipsuisi heti kättelyssä ooc:ksi.

Mutta kiitos vielä, sipulien ystävä!

-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Ales

  • Fanficcari
  • ***
  • Viestejä: 498
  • Ilo on sisäpiirin homma
Iltaa!

Teistä piti tulla legenda. Pelkkä otsikko on ihan mahtava, ja houkutteli lukemaan. Enkä muuten pettynyt. Tää oli tosi mielenkiintoinen ficci, joka kyllä toi tunteita esille. Itselleni oli uus näkökanta tuo, että  Weasleyn kaksoset olisivatkin yksi ja sama. Heittiväthän he kyllä "Gred ja Feorge" vitsejä, jotka kyllä toivat tätä samaa asiaa esille, mutta eipä sitä ole tullut huomioitua.

Se on totta, että jos läheinen ihminen kuolee, se muuttaa helposti ihmistä. Varsinkin, jos kyseessä on oma veli tai oma kaksonen. Kaksosissakin on se, että he ovat tottuneet elämään koko ajan toistensa kanssa - entäs sitten kun toinen yhtäkkiä häviää tai kuolee? Ei ole helppoa ei :C Olisin mieluusti kuullut myös enemmän Georgesta tässä näin, mutta menihän tämä mainiosti näinkin!

Tää teksi on muutenkin tosi kauniisti kirjoitettu ja oot käyttäny kauniita lauseita.

Tämä erottaminen tappoi molemmat. Niin fyysisestä maailmasta kuin kaikkien mielistäkin. Olen pahoillani, mutta lakkasitte jo olemasta. Edes muistoissa. En kuullut kertaakaan monikkoa, vain yksikön. En kertaakaan kahta nimeä, vain yhden. Silloin tajusin kaiken olevan lopullisesti ohi. Mitään kaksosia ei koskaan ollutkaan. He ovat kuolleet muistoista.
Tää oli tosi kaunis ja tunteita herättävä kohta, tykkäsin tosi paljon!

Kiitokset tästä lukukokemuksesta, kirjottele ihmeessä lisää!
-A

© Raitakarkki

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Jee, kiiiiiitos paljon kommentistasi, Ales!

Weasleyn kaksoset ovat mielenkiintoisia hahmoja. Eivät he välttämättä ole ainoastaan yksi ja sama, mutta se on varmaa, että ainakin he muodostavat yhden, ainutlaatuisen kokonaisuuden, joka kuoli yhtä lailla toisen heistä kuollessa, mutta jonka kuolemaan ei vain yhtään kiinnitetty huomiota. Kaikki olivat vain että "voi Fred" ja "menetimme Fredin" ja George oli suurinpiirtein läjä sontaa, vaikka hyvänen aika yhdessähän he kaiken hauskan olivat tehneet ja yhdessä hauskoja olleet, ei niin että toinen yksin.

Mutta tosi ihana kuulla että pidit, piristit päivääni tosi paljon :3! Kiva jos olin onnistunut, sillä tämä on tosiaan ensimmäinen julkaisemani ficci, lisää löytyy listauksestani, mutta ei niitäkään vielä paljon ole...

-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Daran

  • ***
  • Viestejä: 202
Heipä hei :)

Luin tämän ficin jo aika tavalla aiemmin, mutta en sitten saanut kommentoitua. Olen kuitenkin jäänyt oikeasti miettimään tämän ideaa, jopa siis niin että se on palannut mieleeni ihan oudoissa asiayhteyksissä ja tilanteissa :P Herätti tosiaan ajatuksia. Tämä on todellakin mielenkiintoinen näkökulma, joskaan sitten tiedä onko "oikea". Hyvinkin Lee on voinut noin kokea, en sillä, mutta jotenkin hänen ajatuksensa tuntuvat niin vääristyneiltä. Se mikä tässä jäi minua kaihertamaan, mietityttämään, oli Georgen rooli. Tai sen puute.

Miten kauheaa on, kun ensin kaksosveli kuolee, ja sitten paras ystäväkin hylkää..? Ikään kuin Leelle Georgea ei olisi laisinkaan olemassa ilman Frediä. Toisaalta on ihan totta, ettei varmasti hän sama ihminen enää veljen kuoltua ollut.. Hmm.. Ja se, miten Lee ei enää melkein muistanutkaan Georgen olemassaoloa, tuli hyvin esiin. Kai siksi ettei tätä kaksosta mainittu oikestaan lainkaan. Oikeastaan vähän huvittavaa, miten Lee tekee saman virheliikkeen kuin muutkin, vain pienillä muunnoksilla: ei hänellekän ollut olemassa kuin yksi kaksonen. Kaksoset. No, miten vain. Tavallaan hän moittii muita siitä yksikön käytöstä, vaikka itsekin näkee kaksoset vain yksikkönä.

En tästä mitään lempikohtaa osaa poimia, mutta en toisaalta inhokkiakaan. Pidin kauttaaltaan :) (Okei okei… Harryn lyöminen on aina jotain josta saan nautintoa, teki sen kuka tahansa) Tämä oli kyllä tosi hyvä. Painostava kyllä, ahdistunut, jotenkin jopa mielenvikainen, mutta eivät ne tietysti sitä onnistuneisuutta mitenkään vähennä. Mutta siis taitavasti kirjoitettu. Vaikkakin olen edelleen hieman hämmentynyt, kuten kommentistakin varmasti voi lukea… Kuitenkin, kiitos tästä… Hämmennyksestä, kai..? :D


//: En todella osannut edes ajatella että George olisi oikeasti kuollut, muutti tulkintaa aika paljon...
« Viimeksi muokattu: 12.01.2014 11:47:18 kirjoittanut Daran »

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Jihuuuuu, kiitos tosipaljon, Daran! Ihanaa, että tätä on luettu  :)

Lainaus
Miten kauheaa on, kun ensin kaksosveli kuolee, ja sitten paras ystäväkin hylkää..? Ikään kuin Leelle Georgea ei olisi laisinkaan olemassa ilman Frediä. Toisaalta on ihan totta, ettei varmasti hän sama ihminen enää veljen kuoltua ollut.. Hmm..

Hmm...... Niin, itse en ehkä ihan noin ajatellut, itse asiassa ajattelin suoraan Georgen kuolleen ihan oikeasti. Tehneen itsemurhan luultavasti, ei hänellä oikeen ollut enää kykyä elää. Ei välttämättä heti, mutta menneen ihan toisenlaiseksi, tyhjäksi ihmisraunioksi, kuin ankeuttajan suutelemaksi, ja sitten kuolleen pois. Olisi tuntunut epärealistiselta hänen enää näyttää mitään tunteita, tyyliin itkeä vollottamassa käsi kädessä Leen kanssa. Leelle jäi tunteite, kaipuuta, vihaa, kaikkea, mutta Georgelle vain tyhjyys. Ei mitään, mistä voisi parantua, lohduttaa tai "päästä yli". Miettii kuitenkin millaiseen tilanteeseen hän jäi, ei siihen vaan voi kuvitella niin pieniä asioita kuin itkeminen tai ikävöinti. (Tietysti nämä kaikki ovat mielipidekysymyksiä periaatteessa, mutta tämäntapaisten ajatusten pohjalle tämäkin rakentui.)

Toki olin liiotellut Leen ajatuksia, vastapainona sille mitä kaikki paikat on täynnä. Ja tuolla monikko-yksikkö -jutulla tarkoitin siis sitä, että kaikkialla ollaan silleen että "voi kettu kun fred kuoli" ja "hän oli se joka oli aina iloinen plaaplaaplaa" vaikka molemmathan sen tekivät, eikä vain toinen! Lee taas näkee kaksoset samana, eikä erillisinä, siinä on ero. Mutta totta, ei sitäkään tiedä onko tämäkään "se oikea". Ainakin jotain erilaista.

Lainaus
Okei okei… Harryn lyöminen on aina jotain josta saan nautintoa, teki sen kuka tahansa


Jes, no nyt puhut asiaa :D !

Ja kiitos kehuistakin, on ihanaa että tekstejäni vaivaudutaan kommentoimaan :,) . Olen hyvin kiitollinen, arvostan, kiitos :)

-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)

Mariaxoxo

  • ***
  • Viestejä: 411
Kommenttikampanjasta iltoja!

Onneksi valitsin tämän tekstin. Jo henkilöt herätti kiinnostuksen, olet oikeassa siinä, miten Leestä kirjoitetaan aivan liian vähän varsinkin, kun otetaan huomioon miten mahtava hahmo kuitenkin on kyseessä.

Ite en oo koskaan tullu ajatelleeksi Fredin kuolemaa tästä näkökulmasta, mutta nyt kun sen sanoit niin täähän tuntuu aika itsestäänselvältä. Itse asiassa nyt muaki rupes häiritteen tää Georgen unohtaminen...

Sitten itse ficciin. Mun mielestä tää oli tajuttoman kauniisti kirjoitettu! Tuli mieleen runo. Olihan tää aika surullinen ja masentava, mutta enpä ois kyllä osannu tähän mitään iloista loppua kuvitellakaan. Kirjoitusvirheitäkään en huomannut yhtäkään.

Kiitos tästä upeasta ficistä!

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 171
  • Oot kuuma.
Onneksi tämä fici osui silmiini. Rakastan kaksosia, nimenomaan heitä yhdessä. Ihastuin tässä ficissä ensin nimeen, sitten alkuperäisideaan:
kaksosten asema sivuutettiin Fredin kuoltua. Frediä ja Georgeahan ei enää ole olemassa, mutta silti kaikki juuttuvat vain suremaan: ”Yhyy, menetimme Fredin”.
Hyvin puhuttu!

Tämä tarina ei mielestäni ollut vain kunnianosoitus Fredille, ei vain Leen näkökulmasta, vaan lukijoille ihan yhtä lailla. Jos en olisi tiennyt tämän olevan Leen näkökulmasta, olisin aluksi veikannut kertojaksi nimenomaan Potterien lukijaa.
 Kauniisti kirjoitettu teksti, joka muuttui mukavasti konkreettisemmaksi loppua kohti. Jotenkin tämä sai tajuamaan, miten vahvasti Harry onkaan vaikuttanut ihmiskohtaloihin myös huonolla tavalla. Okei, Potterin ansiosta maailma pelastui, mutta joidenkin maailma murtui.

Ehkä tuo ´yksikön´ hokeminen alkoi välillä tuntua raskaalta, mutta ainakin se lisäsi tekstin yhtenäisyyttä.
Leestä oli kiva lukea pitkästä aikaa!
- Röh
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Iloinen Sipuli

  • Potterhead forever
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Olen jälleen takaisin!
Kommenttejaaaa :D :D

Kiitos paljon kommentistasi, Mariaxoxo! Kiva kuulla, että tämä avarsi sinullekin uusia näkökulmia. Jännä tosiaan, miten ei välttämättä ole kovin yleistä ajatella tästä näkökulmasta, mutta hyvä jos se tuli hyvin esille tekstistä. Tosi ihana kuulla, että tykkäsit, tämä on edelleen omasta mielestänikin onnistuneimpia teksteistäni, vaikka onkin jo lähes puolitoista vuotta vanha, huhhuh...


Röhkö, kiitos pajon sinullekin, onneksi osui silmiisi (: . Tosi kiva kuulla, että idea puhutteli, se tässä juuri olikin tärkeintä.

Lainaus
Jos en olisi tiennyt tämän olevan Leen näkökulmasta, olisin aluksi veikannut kertojaksi nimenomaan Potterien lukijaa.

Nii-in, itse asiassa täytyy myöntää, että osittain ikään kuin "käytin" Leetä itseni, ja muidenkin Potterien lukijoiden edustajana, joka sen lisäksi että puhuu itsestään, niin puhuu myös muidenkin puolesta, joita sama asia häiritsee.

Mutta kiitos vielä ja kiva kun kommentoit!

-Iloinen Sipuli
Fanfiction: all the stories live forever

Welcome to the Island - there's no coming back (Ei hätää, tämä ficci tullaan kirjoittamaan valmiiksi!)