Disclaimer: JKR omistaa kaiken hänelle tunnistettavan materiaalin. En saa tästä taloudellista hyötyä.
Author: It’s me Odoshi
Title: Auringonlaskiessa hyvästit katoavat
Genre: angstinen romantiikka, het
Paring: Andromeda Musta/Rabastan Lestrange
Raiting: K-11
Warning: tupakointi, seksi
Summary: Auringonnoustessa ei aamutkaan olleet enää entisensä. Linnut eivät laulaneet ulkona, tai jos lauloivat ei kumpikaan heistä sitä kuullut. Tuulen vire oli muuttunut kylmästä, eivätkä lämpimät kädet enää kietoneet Rabastania syleilyynsä savukkeen palaessa loppuun.
A/N: Nyt sain tämänkin kirjoitettua, siitä tosin tuli aivan erilainen kuin suunnittelin (mulla on jotenkin tänä yönä ollut sellainen suunnittelen muuta – toteutus eri juttu). En silti pidä tätäkään vaihto-ehtoa huonona, ehkä jopa pidänkin tästä hiukan, vaikka pientä OOC:maisuutta on huomattavissa – varsinkin Rabastanista. Mutta eiköhän se nyt mene tämmöisenään, koska idea muuttuisi paljon, jos Rabastan olisi kylmempi ja synkempi kuin ainakin minun mielikuvituksissani vanhemmalla iällään on. Try to enjoy.
Haasteet: Rare10 (Andromeda/Rabastan), Genrehaaste vol. 2 (romance), FF10 (Mustan siskokset #02 sirpale), Pimeän tuolla puolen (Rabantan Lestrange)
Auringonlaskiessa hyvästit katoavat
Se tunne oli paras maailmassa, kun aurinko nousi hiljalleen kohti sinistä taivasta ja ilmasta saattoi haistaa sateenrakkauden. Savukiehkurat kiertelevät keveyinä ympärillä kadoten jonnekin tuulen mukana – kauas pois, kuten linnutkin lensivät laulaen kaunempia laulujaan. Turvalliset kädet ympärillä, halaten takaapäin omistavina ja lämpiminä suojaamassa aamun koleudelta, joka vielä tähän aikaan vallitsi.
Andromeda huokaisi kevyesti, miehen pudottaessa savukkeensa vasten kivistä parvekkeen lattiaa kääntyen samalla hitaasti katsomaan kasvoja, jotka hymyilivät rakastavasti. Rabastan painoi huulensa vasten naisen huulia ja kohotti kätensä silittämään kirkkaan punaisiksi värjäytyneitä hiuksia.
Kaikki alkoi heidän molempien huomaamattaan, Mustien sukujuhlissa, joissa Bellatrixin ja Rodophukseksen kihlaus oli julkistettu. Miehen utelias katse oli seurannut tarkkaavaisesti tyttöä, joka istui syrjämmessä katsoen tanssivia pareja, jotka näyttivät jokainen onnellisilta ja nauttivan hetkestä viinin ja musiikin tahdissa. Heidän katseensa kohtasivat, määrätietoinen ja utelias, eikä kumpikaan vastustanut kiusausta nousta ylös paikoiltaan ja vaiti aloittaa tanssi, jossa vartalot ja ajatukset kietoutuivat yhdeksi.
Ilta oli päättynyt suudelmaan, kuin saduissa, joita tyttö oli kuullut pienenä vanhemmalta siskoltaan Narcissalta illan hämärtyvinä tunteina. Unelmat tosi rakkaudesta elivät vain saduissa, kun kirjoittamaton laki pakkoavioliitoista vallitsi heidän sukujensa keskuudessa. Kaikki oli kuin unta, suurta unelmaa ilman huolia tai murheita – heidän sallittiin elävän yhdessä.
Yhdessä asuminen oli alkanut piakoin, kuten myös kihlaus, joka solmittiin yhteisymmärryksessä Mustien ja Lestrangien kanssa. Yhdessä vietetyt yöt, kun kehot kietoutuivat yhdeksi, tunne jolloin he olivat yhteisessä maailmassaan, jonne kukaan muu ei saanut tulla. Kiihkeys, joka sai sydämen sykkimään ja huulien välistä karkaamaan lupauksia aina vain paremmasta huomisesta, mutta onni ei ole koskaan ikuinen.
Vesisade ropisi vasten metallikattoa ja kyyneleet virtasivat myös kalpeilla poskilla, joita harmaaksi kalvenneet hiukset peittivät. Andromeda itki ja toivoi koko sydämestään ettei se ollut totta. Hänen tuleva miehensä oli kuolosyöjä, Pimeän Lordin palvelija omistaen elemänsä hänelle niin kauan kuin eläisi.
”Andromeda”, Rabastanin huulilta karkasi karkea pyyntö, joka ei koskaan tullut päätökseensä. Andromedan mustaksi muuttunut katse lävisti hänet ja pöydällä levännyt maljakko lensi vasten seinää hajoten sirpaleiksi, kuten heidän yhteinen elämänsä. ”Sano, ettei se ole totta!” Andromeda huusi polvillaan heidän makuuhuoneensa lattialla tuijottaen käsiinsä, peittäen käsillä kasvonsa.
Rabastanin murahdus sai Andromedan nielemään itkuaan, hänestä tuntui kuin pala olisi juuttunut hänen kurkkuunsa – ei ollut enää mitään sanottavaa. Ja niin kaikki jatkui, jälleen ja nyt lupaukset paremmasta huomisesta muuttuivat toiveiksi, kumpa kaikki vain olisi jälleen hyvin.
Andromeda odotti valvoen yöt ja päivät, mutta Rabastan ei palannut kotiin Mestarinsa luota. Ja kun hän vihdoin saapui oli nainen väsyttynyt odottamaan – nukkui eteisen lattialla kirje kädessään, josta mies tunnisti oman käsialansa:
Odota minua, tulen huomenna kotiin. Siitä oli jo viikko, kun hän oli kirjeen lähettänyt ja nainen hänen jalkojensa juurella oli nääntynyt; laihtunut useita kiloja ja hiuksien punainen väri oli jäänyt harmaaksi ja raihnaiseksi. Kauneus oli katoavaista, nyt jäljellä oli vain odottamisen puuduttama hauras nainen ja uteliaan viaton katse kuollut.
Auringonnoustessa ei aamutkaan olleet enää entisensä. Linnut eivät laulaneet ulkona, tai jos lauloivat ei kumpikaan heistä sitä kuullut. Tuulen vire oli muuttunut kylmäksi, eivätkä lämpimät kädet enää kietoneet Rabastania syleilyynsä savukkeen palaessa loppuun.
Keittiössä vallitseva painostava hiljaisuus, jota rikkoi vain sanomalehden sivujen kahina ja kahvikupin laskeutuminen puista pöytää vasten sai katseet jälleen kohtaamaan; ei lämpöä, ei rakkautta. Jäljellä oli vain kylmä, musta katse, jolla Rabastan katsoi väsyneisiin silmiin, jotka punoittivat jälleen itkemisestä.
Seuraavana yönä Rabastan jälleen katosi ja Andromeda jäi yksin. Odottaen uskollisesti rakastaan eteisessä syömättä tai juomatta, kunnes hän palaisi ja kaikki olisi taas, kuten ennen. Tunnit muuttuivat päiviksi, lopulta kuukausiksi ja ennenkuin Andromeda edes osasi odottaa sitä päivän profeetan otsikko iski hänen silmiinsä kuin salama päivän kirkkaalta taivaalta.
Otsikko kertoi, että joukko kuolonsyöjiä oli vangittu – Azkabaniin loppuelämäkseen. Andromeda selasi jokaisen sanan katseellaan peläten kaikkien kirjainten kohdalla aina vain enemmän. Sinne se oli kirjoitettu, viimeiselle riville artikkelia – Rabastan Lestrange, Rodolphus Lestrange sekä hänen puolisonsa Bellatrix Lestrange vangittu kuolonsyöjinä Pimeän Lordin palvelemisesta ja useiden jästien kiduttamisesta ja tappamisesta.
Kyyneleet vierähtivät poskille, eikä Andromeda tiennyt oliko se helpotusta vai ahdistusta. Hänen odottamisensa oli ohi – lopullisesti. Rabastan ei tule enää koskaan takaisin. Ei enää, kun muurit ovat sulkeutuneet hänen ympärilleen, mutta kaikesta huolimatta Andromeda rakasti häntä.
Juosten kauas kotipihaltaan, niin kauas kuin tuuli hänet kuljetti hän pysähtyi lammenrantaan, metsänreunalle odottaen illan hämärtämistä ja päivän vaihtumista yöksi. Tuntien kuluttua aurinko vihdoin laski viimeistellen heidän hyvästinsä, jotka nainen kuiskasi tuulen hyväiltäväksi.
Auringonlasku oli hänen hyvästinsä rakkaimmalleen, se värjäsi maailman punaisen kaikin erisävyin, jotka kuvasivat heidän menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Ei enää, nyt on aika päästää irti.
”Hyvästi, Rabastan”, ja tuuli vei sanat mukanaan kauas yli lammen väreilevän pinnan, eksyen auringon värjäämälle taivaalle lentäen aina Pohjanmerelle asti, jossa Rabastan Lestrange istui yksin sellistään kyyneleet valuen poskelleen.
