Liimataan toistemme huulet kiinni (K-11)

[Ruskapoika]

// Alaotsikko: Draco/Ron, Drama, Songfic (HIM-Please don't let it go)

Nimi: Liimataan toistemme huulet kiinni
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus: Draco/Ron
Genre: Drama, Songfic, PoV, Slash, Oneshot
Haaste(et): Satanen 007. Päivät. & Yhtyeen tuotanto ~ HIM - Please don't let it go
Varoitukset: Kirolua nyt ainakin. Seksiin vihjausta, ja OoC-hahmot! (tai ainakin omasta mielestä...)

A/N: Sain idean alkaessa miettiä adjektiiveja huvikseni. Sitten tuli mieleen, että millä sanalla sitä kuvaisi kutakin viikonpäivää. Nooo, ne sanat veny kolmeen ja lopulta tuli yli 3400 sanan teksti Tällänen sitten lopulta synty. Ite oon tähän aika tyytyväinen(paitsi tuohon ihan viimeiseen...). En sitten tiedä yhtään mikä on punnan arvo euroa kohden joten tuo yksi hinta tuolla saattaa hieman heittää, mutta antakaatten tuo kullat kiltit anteeksi. Ei ihminen kaikkea voi tietää. Hopea you enjoy!~


Liimataan toistemme huulet kiinni


Mutkikas, mitäänsanomaton, mukiinmenevä… Maanantai.

Aurinkoisen apaattinen. Se minusta maanantai on. Aurinko paistaa häikäilemättä ikkunan läpi. Se idiootti on taas unohtanut sulkea verhot illalla, mutta toisaalta voin vannoa, että suljin ne illalla. Käännän katsettani sen verran, että näen sängyn toisen puoliskon.

Tyhjä.

Se paskiainen. Ilkeä paskiainen. Koska olen herännyt, en saa enää edes unta. Hiukset täysin sotkussa tallustelen keittiötä kohti josta kuulen musiikkia. Hän on laittanut taas sen jästiradion kanavan soimaan, vaikka tietää, että vihaan sitä aamujuontajaa. Hymyilen ohutta tyytyväistä hymyä ajatellessani petaamatonta sänkyä. Olisi hänen vuoronsa hoitaa se tänä aamuna.

Venyttelen laiskasti kevyiden gollegehousujen roikkuessa vaarallisen alhaalla lantiollani. Ohut hymyni levenee. Hän rakastaa lantioluitani. Niiden kevyttä hieromista selkäni painuessa hänen vatsaa vasten. Kahvin tuoksu hiiviskelee vaivihkaa nenää, kutittelemaan hajuaistejani. Kuolen jos meillä ei ole Hunajaherttuasta ostettua karkin makuista sokeria.

Vanhan lipaston päällä on rivissä kuvia. Tosin kaikista on karsittu pois liian sydäntä särkevät kuvat. Kuten kaikki kuvat vanhemmistani, niitä ei löydy yhtäkään. Vaikka usea luulikin, ettei vanhempani rakastaneet toisiaan he olivat väärässä. Perheeni välit olivat  lämpimät, ja sen sisällä oli rakkautta, jota ei turhalle kansalle näytetty.

Ron on taas karsinut kaikki kuvat Potterista ja Grangerista. Hän menetti heidät molemmat sodan aikana, eikä vielä kolmen vuoden jälkeenkään ollut päässyt yli. Hän ei käynyt taikamaailmassa, ja oli lievästi sanottuna järkyttynyt tavattuaan minut. Oli totaalinen ihme, ettei hän oikeasti tunnistanut minua heti hiusteni perusteella. Kuinka monella jästillä on täysin puhtaan platinanvaaleat hiukset? No, olihan hän aika tukevassa humalassa, mutta kuitenkin.

“Kuinka pitkäksi aikaa siihen ajattelit jäädä seisoskelemaan?”

En kiinnitä Ronin ääneen huomiota, mutta hän tietää, että kuulin hänet.

Nyt me olimme tässä. Tässä näin, yhdessä. Kaksi vuotta myöhemmin. Yhä toisillemme naljaillen kaikesta, mutta tällä kertaa me naljailemme toisillemme hyväntahtoisina, emmekä aiheuttaaksemme toiselle pahaa mieltä. Pari kuukautta meni toista mulkoillen ja piikitellen, mutta kaveripiirin yhdistyessä, oli pakko sietää toista. Ja lopulta myöntää, että oikeasti toinen oli mukava, ja sitten vaikein osa. Piti myöntää, että rakasti toista.

Hyvin meillä menee. Olemme tuoneet jotain takaisin toistemme elämiin. Minä Ronille taikuuden, jota hän ystäviensä kuoleman jälkeen vältti. Ja Ron minulle toisen ihmisen lämmön, rakkauden. Hän on jopa alkanut käydä taikamaailmassa taikomisen lisäksi, ja käymme joka toinen viikonloppu syömässä Kotikolossa nykyään. Weasleyden perhe otti minut ihan hyvin vastaan, vaikka olivatkin aluksi epäileväisiä, mutta mikä minä heitä olen siitä syyttämään. Olinhan arvostellut heitä rankalla kädellä koko siihenastisen ikäni.

“Kaadan sinulle kahvia.”

Tähän nyökkään, ettei hän saisi minusta välinpitämätöntä kuvaa, vaikka onkin oppinut kahdessa vuodessa tuntemaan minut hyvin. Lipaston päällä makaa hänen uusi kännykänsä, sekä meidän molempien avainniput. Sekä uusista ystävistä kuvia. Osa otettuna velhokameralla ilman kenenkään jästin tietämättä. Heitä on yllättävän helppo puijata.

Lopulta on pakko laahustaa keittiöön saakka. Ron on istunut takaisin mahonkisen keittiöpöydän aivan liian haalean väriselle tuolille.

“Laita tuo radio välittömästi kiinni, ennen kuin se kimittävä ämmä kerkiää alkaa puhumaan”, mutisen, ja samassa Ron kurottautuu välittömästi keskellä pöytää lepäävää radiota kohti laskematta katsettaan irti lukemastaan lehdestä.

Istun hänen viereensä ja siemaisen heti saman tien ison kulauksen kahviani. Tavallista sokeria, harmi.

“Mitä luet?”
“Mitä se sinulle kuuluu?”

Hah, jos haluat sanasotaa, sen myös saat.

“Ei kuulukaan. Ajattelin vain jos haluaisit kertoa sen minulle.”
“Miksi niin päättelit.”
“En minä mitään päätellyt. Minä vain ajattelin.”

Hitto, alan kuulostaa naiselta…

“Onko meillä suunnitelmia tälle maanantaille?” kysyn neutraalina, unohtaen äsken käydyn keskustelun.
“Tella ja Mark sanoivat eilen pyrkivänsä käymään tänään, sekä minulla on työvuoro tänään töissä.”

Aa, se baari, jossa Ron on töissä on tämän Lontoon alueen paras.

“Saanko tulla vahtimaan sinua sinne?”
“Siitä vain, kunhan et ala taas flirttailla niiden toisten kanssa siinä tiskillä. Tai se kääntyy taas siihen, että minun on vahdittava sinua.”
“Miten sinä kehtaat väittää, että minä muka flirttailisin toisten miehien kanssa, kuin sinun!” tuhahdan närkästyneenä. Mutta vain esitetyn närkästyneenä. Me molemmat tiedämme, että se yksi flirttailu kerta meni hieman yli, jonka takia Ron vihoitteli minulle kokonaisen päivän!

“Helposti, Hillerini.”
“Haista paska.”
“Minäkin sinua rakas.”


”We're drifting apart
But I want you to know
Wherever you are, I belong
Love's singing our song
But we fail to sing along
Wherever you go, I will follow”

Tehokas, terävä, turkoosi… Tiistai.

“Turkoosi vai tuo harmaansininen?”
“Harmaansininen, koska olet jo ostanut turkoosin väriset verhot, kahvikupit ja sohvatyynynpäällisen.”

Katsahdan moittivasti pisamakasvoista miestäni. Ronilta ei ole iän myötä hävinnyt pisamat, pikemminkin ne ovat lisääntyneet. Kesäisin auringon paistaessa hieman enemmän niitä on hirveä määrä, mutta minä pidän niistä.

“Älä yhtään yritä väittää, ettet olisi pitänyt niistä verhoista. Ne olivat nätit.”
“En kiellä, rakas, ne olivat.”
“Minusta tuntuu, että olet tossun alla, Ron”, Markin ääni sanoo takaani ja pukkaan miestä kyynerpäällä vatsaan.

“Älä nyt suutu, Draco. Sehän on suhteen naisen tehtävä.”

Tällä kertaa en kerkeä kuin kääntyä kannoillani ympäri, ja nähdä kuinka Tella - Markin kihlattu - huitaisee tätä takaraivoon hellästi. Ron mutisee jotain takanani, mutta en väitä siitä, koska se kuulosti epämääräisesti ‘en minä ole tossun alla’ -mutinalta. Hän on mutta ei myönnä.

“Älä kiusaa toisia. Sitä paitsi en usko, että Draco edes on joka kerta alla, joten hän ei ole kokonaan suhteen neiti. Ronkin on yhtälailla”, Tella informoi miestään. Miten hän sanoo sen noin… rennosti ja häpeilemättä?

Kuulen kuinka Ron hymyilee takanani huvittuneena, ja itse katson kihlaparia naama hennon punaisena. Uusi asia, jota aloin tehdä jästimaailmaan muuttaessani on punastelu, ja muutenkin tunteiden näyttäminen.

“En olisi niin varma”, Mark aloittaa virnuillen kasvojeni värisävylle, “katso nyt tuon kasvoja. Ne heloittavat punaisina.”
“Ei se mitään todista. Mitä te olette täällä etsimässä?” Tella jatkaa huitaisten kättään vähäpätöisesti kuin siirtäen edellisen aiheen tuonelaan.

“Uuttaa sohvaa.”

Ronin ääni vastaa takaani, ja käsi laskeutuu hartioilleni sen vetäessä minut Ronin kainaloon. Haluaisin niin kehrätä.

“Mitä te sille edelliselle oikein teitte?” Mark melkein huutaa. “Sehän oli vasta pari vuotta vanha.”

“No, siitä hajosi selkänoja, kun Ron… kolhi sitä liikaa”, kerron hieman pätkien. Ron oli törkännyt meidät vähän liian lujaa sen nojan ylitse. Mutta se oli nitissyt oudosti jo pari päivää.

“Älkää edes kertoko mitä te teitte silloin”, Mark sanoo hieman kalvenneena. Hän on aina sanonut meille, ettei tahdo tietää ollenkaan seksielämästämme.

“Harrastimme kuumaa olohuoneseksiä”, Ron sanoo kohauttaen hartioitaan. Karahdan taas punaiseksi, vaikka Tellan kanssa puhunkin täysin avoimesti Ronin ja minun seksielämästämme. Mutta näin yleisellä paikalla se tuntuu häiritsevältä… Ronin käden paino häviää oliltani ja punatukkainen mies kääntyy meitä kohti tulevaa myyjää kohti.

“Ottaisimme tuon harmaansinisen sohvan”, hän sanoo kohteliaasti myyjän tultua kuuloetäisyydelle. Tekisi mieli irvistää inhoavasti, kun nuori myyjätär väläyttää flirttailevan hymyn poikaystävälleni. Mietin kaksi kertaa pitäisikö sanoa jotain Ronille, ja kutsua tätä kullaksi, mutta jätän aikeeni, kun myyjä kehottaa meitä tulemaan kassalle.

Sovin nopeasti tapaavani Tellan torstaina heillä, ennen kuin seuraan Ronia, ja sitä heitukkaa tiskille.


So, please, don't let it
Please, don't let it go
'Cause if you won't let it, I won't let it go

Kylmä, korea, kissamainen… Keskiviikko.

Sataa…

Siellä sataa…

“Ron. Ulkona. Sataa.”
“Ja se vaikeuttaa elämääsi miten?”
“Minun piti mennä tänään juoksemaan se lenkki.”
“Etkö voi mennä huomenna?”
“En, koska sovin Tellan kanssa, että menen huomenna heille.”
“Ja sen takia et ehdi käydä lenkillä huomenna?”
“Niin.”
“Ajattelitko sinä maleksi siellä Tellan ja Markin luona koko päivän?”
“Sinä tunnet Tellan! Hän saattaa puhua täysin mitättömistä asioista monta tuntia ennen kuin pääsemme edes asiani ytimeen.”
“Kyllä, Draco. Minä tunnen Tellan. Mutta minä tunnen myös sinut. Sinä osaat laittaa ihmiset kuriin.”
“No, osaan, mutta en tellaa. Hän vain pälpättää ja pälpättää, vaikka sanoisin mitä, kunnes hän on saanut asiansa kerrottua.”
“Höpsö. Sitten kuuntelet ja hymyillet, kunnes hän on puhunut. Mitä sinulla on hänelle kerrottavaa?”
“Se on salaisuus”, kuiskaan virnistäen, ja Ronin silmissä vilahtaa halua saada tietää mikä asia on.

Se asia on todellakin salaisuus vielä Ronille. Kunnes saisin ostettua yllätykseni.


You try to be strong
But you're always so alone
Whatever I do, I do you wrong
Death sings our song
And we eagerly sing along
Whatever you do, I adore

Taiteellinen, tyyni, traaginen… Torstai.

Tella on arkkitehti ammatiltaan ja maalasi harrastukseen, vaikka olen varma, että hän pärjäisi töillään maailmalla. Sen huomaa jo heidän talonsa ulko-ovesta; Tella on itse maalannut siihen pieniä sudenpoikiasi, söpöjen katseiden kera. Silmien tasolle lukee ‘tervetuloa pieneen sudenkoloon’ taiteellisella käsialalla maalattuna.

Painan ajatuksissani ovikelloa. Kello tulee jo kaksitoista.

Mark on tietokone alalla. Siksi tuonkin kannettavani - ja Ronin - aina hänelle ensin näytille, jos niissä on jotain vikaa, ennen kuin vien ne huoltoon.

“Hyvää huomenta”, Tella toivottaa hyvän tuulisena.

Huomenta?

“Huomenta? Monelta sinä olet herännyt?” kysyn hieman epäuskoisena. Tella kun oli aina ollut aamuvirkkuja ihmisiä.
“Tunti sitten. Meni eilen vähän pitkään, kun maalasin yhtä taulua.”

Naisen äänestä kuultaa hieman häpeä, mutta nauru on päällimmäisenä. Tunti sitten heränneeksi ihmiseksi hän näyttää hyvältä. Hiukset on tavallisella, löysällä poninhännällä. Kasvoissa vain kevyt silaus meikkiä, kuten hän aina laittoi meikkiä. Juhliin hän tosin meikkasi hieman vahvemmin.

“Tule sisälle. Haluan kuulla sen sinun salaisuutesi pikimmiten.”
“Ai, et aio selittää omia asioitasi tuntia ennen kuin annat minun kertoa”, naurahdan ja suljen oven takanani. Potkin mustat converset jaloistani ja kiiruhdin keittiöön, jonne Tella oli kadonnut jo edeltä.

Heidän talonsa on liian vaalea minun makuuni, ja liian korkeat huoneet. Vaikka olinkin elänyt koko lapsuuteni sukukartanossamme, jossa oli valehtelematta korkeat huoneet, eikä Tylypahkassa sen matalemmat. Ne aiheuttivat minulle vain huonoja tai kipeitä muistoja. Toisaalta Tellan ja Markin asunto on vaalea, eikä tumma. Kuten sukukartano tai  Tylypahka.

“Noo?” Tella äännähtää ja ojentaa minulle teemukin, jonka otan kiitollisena vastaan. “Kerropas. Mikä on tämä aivan mahtava ajatuksesi?”

Tella silmissä loistaa halu tietää, ja tiedän tämän kiduttavan minut henkisesti hengiltä, jos en kerro. Heti.

“No, sinä tiedät, että Ron on pitkään halunnut lemmikin itselleen.”
“Niiiin?”
“Ajattelin, jos hankkisin hänelle sekarotuisenkoiran. Näin viikko sitten lehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin, että 28. päivä - eli huomenna - pennut tulevat luovutusikään. Niiden emo on puhdasrotuinen saksanpaimenkoira ja isä sekarotuinen borzoin ja afgaaninvinttikoiran sekoitus. Eli pennuissa on saksanpaimenkoiraa, borzoita ja afgaaninvinttikoiraa. Ne maksavat noin 180 puntaa ”, selitän innoissani. En edes vaivaudu vetämään henkeä missään vaiheessa, ja joudun vetämään syvään henkeä kun lopetan. Tellan ilme on näkemisen arvoinen.

“Aiot ottaa sinne teidän asuntoonne sellaisen järkäleen?” nainen äännähtää kysyvästi, ja on hyvä, ettei teemuki ole pudonnut hänen kädestään. “Ei sillä, ettei tuo olisi aivan suloinen ele, mutta vinttikoirat on suuria. Ja siinä on kahta erilaista vinttikoiraa. Siitä tulee iso. Siis oikeasti sellainen iso.”

“Mitä tiedän. Olen ottanut selvää Ronin tietämättä koirien hoidosta, sun muusta. Sekä olen jo ottanut tähän naiseen yhteyttä, jolta haen sen urospennun. Sitä paitsi Ron on aina puhunut isosta koirasta. Ei mistään pienestä räästä.”

Tella pyöräytti huvittuneena silmiään, ja tallustelimme keittiöstä olohuoneeseen, jonka yhden nurkista Tella oli vallannut ateljeekseen. Siinä oli tällä hetkellä pohjustettu taulu esillä, eikä värejä oltu jaksettu laittaa mitenkään tarkkaan järjestykseen. Niin Tellan omaa käyttäytymisen tapaista. Istahdimme mustalle sohvalle.

“Anteeksi tuo sotku”, Tella heilautti kättään maalejaan kohti. “En vain jaksanut illalla laittaa enää yhtään energiaani niihin. Mutta kerropas. Uros? Minkä näköinen?”

“Siellä on vielä kolme urosta ja kaksi narttua. Sovimme, että tulen puolta tuntia aikaisemmin, kuin lehdessä olleessa ilmoituksessa on sanottu, niin pääsen valitsemaan niistä sen suloisimman.”

“Eikö sinun pitäisi ottaa Ron mukaan valitsemaan pentua?”
“Mitä? Miksi ihmeessä? Jos ottaisin hänet mukaan, hän haluaisi ottaa kaikki viisi pentua itselleen.”
“Hmm… Tuo on kyllä totta.”
“No… Miten sen teidän lapsen hankita homma sujunut?”

Tella puri huultaan hieman ja loi minuun salaliittolaisen tapaisen katseen. Kumarruin lähemmäs, vaikka tiesin, ettei ketään ollut talossa ollut ketään muuta meidän lisäksemme. Mark oli lähtenyt töihin jo yhdeksän aikoihin, kuten Tella oli minulle tiistaina informoinut.

“Menkat on myöhässä, että sen kannalta voisi ajatella, että tämä onnistuu, mutta…”
“Mutta sinua häiritsee ne aikaisemmat kohdun ulkopuoliset raskaudet”, päätän naisen aloittaman lauseen.
“No, tietysti ne epäilyttävät. Niitä kun on todettu jo kaksi peräkkäin. Hermostuttaa, mitä jos tämäkin jää sellaiseksi.”
“Nyt pää pystyyn, ja positiivinen tunnetila päälle.”

Tella hymyili kiitollisena, ja puheemme jatkui aiheesta toiseen, emmekä edes huomanneet, kuinka ulkona alkoi taas sataa, kuten eilen. En siis tänäänkään pääsisi sinne aikomalleni lenkille.


Don't let go of life
Let go of love
Let go of all we have

Pikkuinen, pirtsakka, pestävä… Perjantai.

“Otan tämän. Se on ehdottomasti tämä.”

Koiranpentu katsoo minua pää hieman kallellaan. Turkki on jo nyt aika pitkä, sekaisin harmaan, ruskean, hopean ja mustan sekoitusta. Korvat olivat puoliksi lurpat, minkä epäilen johtuvan pennun isän roduista. Kummallakin isä roduista on lurpat korvat ja pitkä turkki. Kaunis pentu.

“Olet ihan hirveän söötti, ja lähdet minun matkaani.”


      *

Ovi kolahtaa takaani kiinni ja huokaan, kun pääsen vihdoin laskemaan jo paikoillaan kyllästyneen pennun lattialle. Se tallustaa pari askelta eteenpäin, mutta pyörähtää sitten epävarmana katsomaan minua.

Se on niin söpö!

“Draco, tulitko sinä jo?”

Kuulen Ronin äänen huhuilevan minua työhuoneen suunnalta, ja hetkeä myöhemmin askelia. Kaappaan pennun syliini ja lähden kävelemään kohti työhuonetta. Käytävä on maalattu kermaisenruskealla sävyllä. Ei liian tumma eikä liian haalea, sellainen sopiva. Melkein suklaan värinen.

“Draco, eikö sinu-… Oih!”

Ron suorastaan hypähtää ilmaan huomatessaan pennun sylissäni. Hän syöksyy yrittäen olla säikäyttämättä pentua, mutta tietysti kaikkea isoa ja uutta pelkäävä pentu säikähtää pisamakasvoista miestä. Naurahdan poikaystäväni innostukselle. Tiesin hänen pitävän tästä yllätyksestä.

“Mistä sinä tämän? Onko se meidän? Miksi sinä sen hankit?” Kysymystulva pyyhkäisee ylitseni, ja Ron ottaa pennun syliinsä käsistäni. Hymyilen tyytyväisenä. Yllätys on todellakin onnistunut. Enemmän kuin onnistunut. Se on täydellinen.

“Vastaukset kysymyksiisi niiden esittämisjärjestyksessä: yhdeltä naiselta, jonka narttu sai pentuja”, vastaan näsäviisaasti, saaden Ronin tuhahtamaan väliin, “kyllä se on meidän, ja mihin minä tarvitsen syytä ostaakseni poikaystävälleni lahjoja.”

Painan hellän suudelman Ronin suupieleen. Koiran turkkia silittelevä käsi ei pysähdy hetkeksikään, mutta pää kääntyy minun suuntaani, ja huulet hamuavat omani kiihkeään suudelmaan.

“Kiitos.”
“Eipä mitään.”

Tiedän, että hymyilen typerästi, mutta en voi sille mitään. Rakastan tätä tunnetta. Ron on selkeästi iloinen. Hänen huulillaan roikkuu iloinen, mutta edelleen hämmentynyt hymy. Hihatonpaita on tuo risa, joka on kaiken lisäksi aivan liian iso hänelle, jalassa harmaat gollegehousut, ja ylipitkät punaiset hiukset löysällä nutturalla niskassa kiinni. Niskassa, johon kävimme yhdessä ottamassa kummatkin tatuoinnit puolivuotta sitten.


”Don't let go of trust
Let go of lust
Let go of all we share

Please, don't let it
Please, don't let it go
And if you won't let it, I won't let it go”


Kummankin niskassa lukee niin. Hienoin kirjaimin, ja pienen koristelun kera, jonka sain Tellan suunnittelemaan vain meitä kahta varten. Käännyn kannoillani hymyillen. Huikkaan perääni, että käyn hakemassa koiralle lelut sun muut tarvittavat autosta, mutta en usko, että kuulet, olet niin haltioissasi pennusta.

Tai ainakin olet yhä kun tulen takaisin sisälle ja löydän sinut istumassa uudella harmaansinisellä sohvallamme pentu sylissäsi. Höpötät ja lässytät sille kuin lapselle, ja hymyilet aina, kun se haukahtaa takaisin. Tai pikemminkin uikahtaa. Ei tuo ole haukkumista.

“Sille täytyy keksiä nimi”, huomautan, kun istun hänen viereen ja silitän koiran turkkia. Se on silkin pehmeä, mutta se nainen sanoi, että se tulisi olemaan hieman karkeampi aikuisena. Emä oli kuitenkin saksapaimenkoira.

“Niin… Onko sinulla ehdotuksia?” Ron kysyy kääntämättä katsettaan minuun. Mutristan huuliani miettiessäni.

“Misha?” lausahdan kysyvään sävyyn hetken mietinnän jälkeen. Jep, se on selkeästi Misha. Sen silmistäkin näkee, että sen nimi on Misha.

Hymyilet valloittavasti, kun katsahdat minua nopeasti ja käännäts sitten katseesi mahasi päällä makaavaan eläimeen. Tiedän jo tuosta ilmeestä, että hyväksyit nimen. Misha laskee päänsä lepäämään rinnallesi ja sulkee silmänsä haukotellen hieman.

Somaa.

“Otammeko sen huomenna Kotikoloon mukaan?”
“Toisaalta voisimme, mutta sen täytyisi kuulemma saada tutustua uuteen ympäristöönsä rauhassa pari päivää, ja miten ajattelit ilmiintyä vilkkaan koiranpennun kanssa?”
“Tietysti silloin, kun se on unenpöppörössä.”
“Entä takaisin päin tulo?”
“No, se on sitten sen ajan ongelma.”
“Sinä ja sinun metodisi.”
“Mutta rakastat minua silti.”
“Kyllä, rakastan sinua silti. Vaikka joutuisit Mungon psykiatrialliselle puolelle rakastaisin sinua.”

Virnistän sen sanottuani. Vaikka joku kuvittelisi vievänsä sinut minulta, ei hän onnistuisi.


So, please, don't let it
Please, don't let it go
'Cause if you won't let it, I won't let it go

Lasinen, levoton, luotettava… Lauantai & Sateinen, sumuinen, saastunut… Sunnuntai.

Herään taas niihin pirun verhoihin, mutta tällä kertaa ne on oikeasti unohdettu illalla auki. Nukut peitto korviin asti vedettynä piilossa auringolta, ja Misha nukkuu omassa kopassaan pieni pörröinen nalle vieressään. Lelu, jonka se sai mukaansa, sen emän omistajalta. Auttaa kuulemma kotiutumaan helpommin.

Koska olen herännyt, en näe syytä maata punkan pohjalla, joten heitän peiton Ronin päälle toiseksi kerrokseksi ja raahaan luuni suihkun puolelle. Vasemmassa kädessäni roikkuu limenvihreät bokserit; Markilla ja Tellalla oli hauskaa viime jouluna joululahjaostoksissa.

Heitän vanhat pyykkikoriin ja avaan varovasti hanan, koska ensimmäisen kolmenkymmenen jääkylmän herätyksen jälkeen aloin muistamaan, että hanasta tuli poikkeuksetta jääkylmää vettä ensimmäisenä.

Kun pääsen rentouttavan lämpimän suihkun alle, tunnen kädet lanteillani ja ne valuvat siitä haaroihin, kiusaten siellä hetken, ja jatkaen sieltä pakaroilleni.

“Hemmetti sinun kanssasi. Luulin, että nukuit.”
“Huomenta vain sinullekin.”

   *

“Rouskutas nyt se paahtoleipä, että päästään lähtemään”, hoputan Ronia, joka suihkun jälkeen meinasi kaatua vielä nukkumisesta nihkeiden lakanoiden sekaan nukkumaan. Onneksi sain estettyä tuota pöhköä tekemästä sitä. Olisin nimittäin pakottanut hänet uudestaan suihkuun.

Saan vastaukseksi hyminää, jolle pyöräytän silmiäni.

“Äitisi tietää kuitenkin, että olemme sinun takiasi myöhässä aikataulusta, joten älä siinä yhtään hymise”, huomautan ja Ron värähtää. Rouva Weasley osaa olla pelottava halutessaan. Todella pelottava.

   *

“Se ilmiintyminen meni hyvin!”
“Hyvin? Misha on ihan kauhusta jäykkä!” parahdan ja silitän pentua rauhoittelevasti. Päätimme sitten kuitenkin ottaa sen mukaamme, kun emme raaskineet jättää sitä yksin sinne asuntoon. Ties mitä se olisi siellä yksinään rikkonut ja syönyt pienillä, mutta helkkarin terävillä pentuhampaillaan. Uusi sohva parka olisi kuitenkin ollut ensimmäinen uhri.

“Te pojat olette myöhässä.”

Rouva Weasleyn tomera ääni saa minut jännittymään kireälle kuin viulun kielen. Sisältä kuuluu naurua ja puheensorinaa. Paljonko kello on?

Kalpeakasvoinen lapsi ilmestyi kauniissa, taivaansinisessä kesämekossa rouva Weasleyn viereen. Tytön kasvoja kehystivät punaiset kiharat, jotka ylsivät jo olkapäiden yli, mutta vain hitusen.

“Heippa, Vici”, sanoin lempeästi hymyillen. Olin muuttunut niinä viitenä vuotana pehmoksi.
“Hei, Draco ja Ron-setä.”

Victoria - lyhemmin Vici - oli Ronin vanhimman veljen Billin ja hänen vaimonsa Fleurin esikoistytär. Fleur odotti tällä hetkellä heille toista lasta. Vici tarttui  minua kädestä kiinni ja lähti vetämään sisälle. Kun hän tajusi mitä minulla on sylissä on metakka korvia huumaava. (“Ui, kuinka suloinen?”, “Milloin te tämänlaisen söpöliinin olette hankkineet?”, “Mikä se nimi on?”) Kadun jo Mishan mukaan ottamista.

   *

“Sukusi on hullu. Anteeksi korjaan, perheesi on hullu. Ainakin.”
“He ovat aina olleet tuollaisia.”
“He säikyttivät Mishan oikein kunnolla.”
“Mutta sehän muuttui hetkeä myöhemmin täysin ihmisrakkaaksi pennuksi?”
“Mmmm’m…”
“Joten täällä ei käynyt suurta vahinkoa.”
“Varsinkaan sen jälkeen, kun pelastit pentu paran siltä energiseltä kakaralaumalta.”

Hän naurahtaa ja kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni, aivan kuin olisi muka karkaamassa jonnekin. Miksi haluaisin karkuun, kun hänen käsivarsillaan on hyvä olla. Kun hän kietoo ne ympärilleni ja on vain turvallinen olo, johon lopulta tuudittuu. Pimeys ottaa pikku hiljaa vallan ja kaikki muuttuu pehmeäksi.

   *

Tänä aamuna ei paista aurinko. Englannissa on sateisia ja pilvisiä päiviä enemmän kuin aurinkoisia, mikä on vain hyvä. Rakastan sadetta oikeissa tilanteissa. Se on rauhallinen, mutta samalla raskas. Ron mumisee jotain viereltäni ja kietoo kätensä tiukemmin lantioni ympärilleni.

Kyynerpääni painuvat patjaa vasten, kun nousen niiden varaan katselemaan, kun vesipisarat tanssivat pitkin isoa ikkunalasia. Aivan kuin haluten pyrkiä sisään. Tehdä kaikkien olosta kylmän, riutuneen ja saastuneen.

Tämä on taas näitä aamuna, joina haluan kadota…

Käperryn paremmin kainaloosi. En halua, että minulle tulee kylmä.


Please, don't let it
Please, don't let it go
'Cause if you won't let it, I won't let it go


A/N2: Pyydän anteeksi kirjoitusvihreitä. Niitä on sinne varmasti jäänyt, vaikka yritin itse lukea läpi pariinkin otteeseen. Niistä saa ilmoitella. Toivottavasti piditte