Kirjoittaja Aihe: Star Trek: ENT - Lorianin koettelemus (K-11) Trip Tucker/T'Pol, deathfic, ficlet  (Luettu 772 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 190
  • Peace & Love
Nimi: Lorianin koettelemus
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Star Trek: Enterprise
Tyylilaji: deathfic, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Trip Tucker/T'Pol
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Mä oon ollu ihan pähkinöissä Star Trek Beyondista, joka aivan hirvikolariksi kuvailemani Into Darknesin jälkeen oli asiaa. Tosin, kumma juttu, että fandomista inspiroituminen pitkän, pitkän, vuosia kestäneen tauon jälkeen ei kohdistu AOS:siin, vaan Enterpriseen. No. Mene ja tiedä. Tämä tarina pohjaa kolmannen kauden jaksoon , sekä Star Trek: The Animated Seriesin jaksoon Yesteryear.

Olen kääntänyt tänän fikin myös enlanniksi, jos jostain kumman syystä se miellyttää enemmän.





Lorianin koettelemus


Lorian istui käytävässä sairastuvan ulkopuolella. Hänen isällään oli jäljellä enää muutama päivä, kenties viikko, eikä T'Pol ollut täällä. Mitään muuta Lorian ei nyt kaivannut niin paljon kuin äitinsä neuvoja, mutta tohtori ja kapteenikin olivat varoittaneet, ettei hänen kannattaisi jäädä niitä odottamaan. Viesti onnettomuudesta ei välttämättä kuitenkaan ehtisi tavoittaa T'Polia ajoissa, eikä Lorien varmasti halunnut, että hänen isänsä joutuisi kärsimään viimeisinä hetkinään ihan yksin.

Enterprisen halleissa ja käytävissä oli ahdasta ja pimeää, mutta täällä Lorian oli syntynyt ja näiden palkkien, paneelien ja kojeiden alla leikkinyt ja varttunut. Siinä kolossa, mihin Lorian oli itsensä piilottanut, oli turvallinen olla. Aluksen runkoa kevyesti täryttävän poimumoottorin huminassa oli helppo hillitä tunteensa ja olla hyvä, vulkanuslainen poika. 

Lorian oli vasta neljäntoista, mutta perinteen mukaan hänen olisi pitänyt jo käydä läpi kahs-wanin koe, joka merkitsi jokaisen vulkanuslaisen elämässä siirtymää lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Kahs-wan oli oleellinen osa vulkanuslaista perimäoppia, joka jopa edelsi Surakin ja loogisten periaatteiden ideologiaa. T'Pol, T'Les, T'Mir, esiäidit ja -isät ennen heitä olivat kaikki selvinneet kymmen päivää yksin aavikolla, ja kotiin palatessaan heitä juhlittiin riittävän kypsinä ottamaan vastaan elämän kaikki koettelemukset. Modernit vulkanuslaiset eivät varsinaisesti ilakoi – mutta kash-wan on siitä huolimatta merkittävä saavutus.

Vaan Lorian ei ole astunut jalallaankaan sen paremmin Vulkanukselle kuin Maahankaan. Hänen isänsä oli ihminen ja kuolemansairas. Ihmisten tapoihin taas kuului mennä kuolevan luokse. Lorian ei ollut varma pystyisikö hän hallitsemaan sisällään riehuvaa pyörremyrskyä enää sekuntiakaan, jos hän uskaltautuisi pois humisevasta piilopaikastaan. Siirtymäriitinkäymättömänä hän oli vielä aivan lapsi.

”Hei… poju. Nuori Tucker”, sanoi kapteeni Archer jokseenkin kömpelösti. Hänestä näki, että hän oli etsinyt Loriania kuumeisesti, mutta hän yritti nyt näyttää hieman välinpitämättömältä sellaiseen viitteelliseen tapaan, jonka tarkoitus oli kai saada nuorimies tuntemaan olonsa vähemmän uhatuksi. Lorianin teki kovasti mieli huomauttaa, ettei vulkanuslaista ole tarpeen paapoa. Hänen pointtiaan haittasi kuitenkin se, että hän oli käpertynyt seinänrakoon pienen pieneen puolustukselliseen sykkyrään.

”Tohtori Phlox käski sanomaan, että isäsi voi tilanteeseen nähden hyvin”, kapteeni sanoi.

”Silti hän kuolee”, totesi Lorian äänellä, joka ei värissyt tai osoittanut piiruakaan merkkiä tunteiden sekamelskasta. Kapteeni Archer huokasi ja istui sitten hänen viereensä lattialle.

”Jos minä olisin isäsi saappaissa, niin en tiedä osaisinko ottaa tilanteesta arvokkuutta irti. Hän liikkuu ja on tajuissaan. Mutta usko minua, kyllä häntä pelottaa.”

Kapteeni kertoi kuulostellen millainen hänen tapaamisensa komentaja Tuckerin vuoteen äärellä oli ollut. Hän ei koettanut pehmentää iskua mitenkään, sillä hän tiesi, että Lorien ei välittänyt ihmisten tavasta kiertää kipeitä aiheita kaunistelemalla.

Oli ihme, että Trip Tucker oli ylipäätänsä selviytynyt plasmaiskusta hengissä – mutta siinä missä muut fyysiset vammat olivat korjattavissa, oli aivojen neuronien kärsimä vaurio liian suuri kudoksenkursijoille. Yksi toisensa jälkeen hänen aivotoimintansa rapautuisivat ja lakkaisivat kokonaan. Hän tulisi muutamassa päivässä vaipumaan koomaan, jota seuraisi vääjäämättä aivokuolema ja sydämenpysähdys. Ja Lorienin pitäisi mennä nyt hänen luokseen.

”Entä jos minä itken?” Lorien kysyi niin kovin totisena. Archer katsoi häntä. Kasvoillaan pojalla oli isänsä ilme ja äitinsä väkevyys. Täydellinen sekoitus ihmisen epävarmuutta ja ujoutta, ja toisaalta vulkanuslaisen ytimeen porautuvaa käytännöllisyyttä. Archer ei totisesti voinut edes kuvitella ymmärtävänsä minkälaisessa ristiriitatilanteessa poikaparka oli eri filosofioiden repiessä häntä tässä hirveässä tilanteessa kahteen suuntaan.

”Minäpä luulen että nyt, jos joskus, on sopivaa itkeä.”

Archerin vastaus ei ollut looginen. Ei kai kuolevan päälle kuuluu kaataa vielä lisää ylimääräistä tuskaa? Eikö Lorianin kuulunut mennä lohduttamaan isäänsä, ei tekemään hänen viimeisistä hetkistään entistä kurjempia? Archer oli kuitenkin toista mieltä, muttei osannut selittää miksi. Ihmiset ovat sillä tapaa raivostuttavia. Hän pyysi Loriania ottamaan itseään niskasta kiinni ja menemään isänsä luokse. Hän meni.

Komentaja Tucker eli vielä kymmenen päivää sen jälkeen kun Lorian tuli hänen luokseen, eikä hän enää lähtenyt hänen viereltään. Lorian oli siellä, kun hänen isänsä puhui hänelle viimeisen kerran ja silloinkin, kun hän nukkui yöllä pois. Ei sanaakaan liiasta tunteellisuudesta.

T'Pol ei ehtinyt toiselle planeetalle suunnanneelta matkaltaan takaisin ennen kuin oli liian myöhäistä. Hänen ja Trip Tuckerin pyhä henkinen side katkesi jo ennen kuin komentajan sydän pysähtyi. Lorian itki hänen vuoteellaan, niin kuin vulkanuslaiset eivät itkeneet. Hän melkein odotti äidiltään ojennusta, tai edes moitetta.

T'Pol istui hiljaa. Hänkin suri, vaikkei sitä näyttänytkään.

”Olen ylpeä sinusta, poikani”, hän lopulta sanoi, ”Koettelemuksesi oli liian raju, mutta selvisit hyvin.”

Kymmen päivää, äiti hyväksyi tämän siirtymäriittinä. Kahs-wan ei kysy itkitkö tai pelkäsitkö, se kysyy vain selvisitkö. Ja tässä Lorian nyt oli. Neljätoistavuotias, ei täysin ihminen, ei vulkanuslainen. Hän oli selvinnyt.


FIN




« Viimeksi muokattu: 19.09.2016 18:00:14 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Kuolonsyöjäprinsessa

  • Avada Kedavra
  • ***
  • Viestejä: 419
  • Ava ja bann by Ingrid.
Kommenttikampanjasta hei!

Star Trek on täysin tuntematon fandom minulle, mutta en voinut olla nappaamatta tätä. En lupaa mitään kommentin laadusta :D

Tykkäsin tosi paljon siitä, että tässä selitettiin asioita niin, että tällaiset tietämättömätkin ymmärsivät mitä mikäkin tarkoittaa. Tuo, että Lorian kysyi siitä itkemisestä, oli jotenkin omalla tavallaan ihanaa, mutta kuitenkin surullista. Tästä välittyi sellainen surullinen tunnelma, mikä siis oli vain plussaa. Kirjoitustyyli oli myös kiva :)

Lainaus
Komentaja Tucker eli vielä kymmenen päivää sen jälkeen kun Lorian tuli hänen luokseen, eikä hän enää lähtenyt hänen viereltään. Lorian oli siellä, kun hänen isänsä puhui hänelle viimeisen kerran ja silloinkin, kun hän nukkui yöllä pois. Ei sanaakaan liiasta tunteellisuudesta.

T'Pol ei ehtinyt toiselle planeetalle suunnanneelta matkaltaan takaisin ennen kuin oli liian myöhäistä. Hänen ja Trip Tuckerin pyhä henkinen side katkesi jo ennen kuin komentajan sydän pysähtyi. Lorian itki hänen vuoteellaan, niin kuin vulkanuslaiset eivät itkeneet. Hän melkein odotti äidiltään ojennusta, tai edes moitetta.

T'Pol istui hiljaa. Hänkin suri, vaikkei sitä näyttänytkään.

”Olen ylpeä sinusta, poikani”, hän lopulta sanoi, ”Koettelemuksesi oli liian raju, mutta selvisit hyvin.”

Kymmen päivää, äiti hyväksyi tämän siirtymäriittinä. Kahs-wan ei kysy itkitkö tai pelkäsitkö, se kysyy vain selvisitkö. Ja tässä Lorian nyt oli. Neljätoistavuotias, ei täysin ihminen, ei vulkanuslainen. Hän oli selvinnyt.
Ehdottomasti lempikohtani <3 Surullinen, mutta kuitenkin suloinen.

Pahoittelen lyhyttä kommenttia ja kiitän mukavasta lukukokemuksesta :)
Real friends don't get offended when you insult them. They smile and call you something even more offensive.