Kirjoittaja Aihe: Kasvukipujen kudoksissa | K-11 | angstisia spurttiraapaleita 4/7  (Luettu 4754 kertaa)

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 929
Otsikko: Kasvukipujen kudoksissa
Kirjoittaja: Claire
Fandom: Originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Pääosin angstisia raapaleita, mutta toivon pilkahduksia piilee myös mukana
A/N: Osallistun tällä Spurttiraapale VI -haasteen 8. kierrokselle, ja yritän saada seitsemän raapaletta tämän viikon aikana kasaan. Pyrin myös käyttämään kierroksen inspiraatiosanoja, jotka löytyvät alla olevan spoilerin takaa. Toivottavasti joku lukee ja tykkäileekin kenties lukemastaan, vaikka vähän angstista meininkiä näissä raapaleissa onkin. Kaikenlainen kommentti on oikein tervetullutta :)

Spoiler: näytä
1. Silkkinauha
2. Kellonaika
3. Juosta
4. Se
5. Vihreä
6. Aina
7. Kiireinen


1.
Silkkinauhaa
(250 sanaa)


Sanat saattavat olla silkkiä, lohduttava lupaus, johon tuudittua. Vaan kun lupauksia ei lunasteta, ei kestä kauaakaan, kun pehmeimmästäkin silkistä muodostuu kuristava nauha kaulan ympärille. Pettymykset painavat rintakehää kasaan, mielessä huutavat itsesyytökset, joita pakoon ei pysty juoksemaan. Kyyneleet saavuttavat aamut, illat, lopulta viikonloputkin. Tältäkö pitkään jahdatun unelman saavuttaminen tuntuu? Pohjattomalta toivottomuudelta? Loppuun palamiselta, jo ennen kuin on hädin tuskin ehtinyt päästä alkuunkaan?

Pään täyttää yksi ainoa kysymys: Mikä helvetti minussa on vikana?

Se ainut jäljellä oleva järjenhiven sanoo, ettei sen tältä pitäisi tuntua. Ei siltä, että innokkuuden ja inspiraation liekit tulee tukahduttaa. Ei siltä, että nauraa liian usein ja liian lujaa. Kun jokaisena päivänä vaaditaan antamaan itsestään kaikkensa ja vielä vähän enemmän, ei lopulta mikään enää nauratakaan. Hyvä, kun pystyy edes kohteliasta hymyä huulilleen pusertamaan. Kun epäkohdille suljetaan silmänsä, lopulta sitä päätyy vain puremaan huultaan. Veren mausta suussa tulee uusi normi.

Yhteisöön sulautuminen tuntuu samalta, kuin muuttuisi osaksi harmaata massaa. Ajatus siitä, että olisi jotenkin erilainen, saa pään painumaan alas syyllisyyden tunteesta. Kykenemättömyys muovautumaan tuntuu yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Mutta samalla mikään ei ole tuntunut yhtä todelliselta kuin se, että tämä ei todellakaan ole sitä, mitä tuli hakemaan. Pettymys painaa yhä rinnassa, mutta tällä kertaa se ei ole vain pettymystä itseään kohtaan.

Lopulta päätän nostaa leukani rintakehästäni. Etuoikeutettua, ylpeilevää, typerää vai rohkeaa. Jokaisella on oma mielipiteensä, joita en kuitenkaan jää kuulemaan. Suljen oven valheelliseksi osoittautuneelta unelmalta viimeisen kerran. Jo turhankin tutuiksi tulleet kyyneleet putoavat poskilleni, mutta tällä kertaa ne tuntuvat lohdullisilta.

Kaulaani puristanut silkkinauha on hellittänyt otteensa, ja pystyn viimein hengittämään.
« Viimeksi muokattu: 14.05.2024 15:54:24 kirjoittanut Claire »
We're stars wrapped up in skin
The light comes from within



There's no me, there's only (you)
There's only youniverse

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 929
2.
Solmuja
(200 sanaa)

Päivät kulkevat eteenpäin kuin sumussa. Herään aina samaan aikaan tuttuun kuristavaan tunteeseen, kunnes tajuan muistuttaa itseäni, ettei siihen ole enää aihetta. Silkkinauha on vain haamukosketus, joka kutittelee kurkkuani yön pikkutunneilla. Hetken ajan tunnen oloni helpottuneeksi siitä, etten enää joudu palaamaan mieltäni syöneeseen harmauteen. Mutta miksi minusta sitten yhä tuntuu siltä, kuin elämästäni puuttuisivat värit?

Ajatukset saavuttavat uusia solmuja, kun ymmärrän sen karmean tosiasian, etten ole enää hyödyllinen. Sen toteaminen tuntuu suuremmalta häpeältä kuin luovuttaminen. Viikon loppuun mennessä olen ilmoittautunut kesäyliopiston kurssille, siivonnut kotini lattiasta kattoon ja lähettänyt useamman työhakemuksen. Pyyhkinyt ansioluettelostani tuon parin kuukauden mittaisen kauneustahran, kuin se saisi minut unohtamaan pettymykseni. Sepittänyt sievän tarinan siitä, kuinka keskityn osaamiseni kehittämiseen opiskelemalla lisää, vaikka todellisuudessa keskityn joka aamu siihen, että saan kammettua itseni ylös sängyn pohjalta.

Päivien myötä pyrin olemaan parempi vaimo, ystävä, sisko ja tytär. Pyrin niin helvetin lujaa olemaan se entinen itseni, jonka viime kuukausien aikana hukkasin. Sovin menoja, ja pyytelen anteeksi, kun en jaksakaan olla niin positiivinen ja energinen kuin haluaisin. Pakotan itseni syömään, vaikka en tunne enää nälkää. Onnekseni en kuitenkaan enää maista veren makua suussani. Kääntöpuoli tilanteessa on, etten maista enää mitään. Vaikka ajattelen voivani unohtaa, ei uuden arjen suorittaminen tuo onnea.

On aika avata solmut.
« Viimeksi muokattu: 01.05.2024 22:48:05 kirjoittanut Claire »
We're stars wrapped up in skin
The light comes from within



There's no me, there's only (you)
There's only youniverse

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 929
A/N: Hups, tämä jäi nyt aikalailla julkaisuaikataulusta, mutta yritän silti saada nämä seitsemän raapaletta jossain vaiheessa kasaan. Tässä tulee kolmas :D



3.
Neulatyyny

(150 sanaa)

Odotan epätoivoisesti, että minut päästetään sisälle vastaanottohuoneeseen. Samalla minun tekisi mieli juosta karkuun, koska pelkään, mitä tapahtuu huoneeseen astuttuani. Päässäni pyörii järjettömyyksiä, kuten kaatuvatko seinät päälleni? Nauretaanko minulle ja mitättömille ongelmilleni? Kirjoittaako psykologi muistioonsa, kuinka helvetin sekaisin olen? Vai piirtääköhän se vihkoonsa vain kukkasia samalla, kun esittää kuuntelevansa? Miettii, mitä ostaisi kauppakäynnillä, jonne aikoo saman tien, kunhan pääsee minusta ensiksi eroon?

Kun olen saanut pureksittua sormenkynteni ja pyöriteltyä hiuksiini solmun, jonka olen joutunut lopulta repimään auki, avautuu ovi viimeinkin. Astun huoneeseen, istun nojatuoliin ja avaan suuni. Seinät eivät kaadu päälle eikä psykologi naura, vaan kuuntelee myötätuntoisesti ja esittää välillä tarkentavia kysymyksiä. Vihkoonsa se tekee välillä merkintöjä, mutta siinä vaiheessa minua ei enää kiinnosta, mitä ne sisältävät. Jauhettuani tunnin ongelmistani ventovieraalle ihmiselle, tajuan, kuinka paljon pienemmiltä ne tuntuvat ulkona suustani kuin omassa päässäni.

Kun saavun kotiin, asetan itseäni piikittelevät ajatukseni neulatyynylle, ja jään miettimään, milloin viimeksi olen sanonut mitään positiivista itselleni.
We're stars wrapped up in skin
The light comes from within



There's no me, there's only (you)
There's only youniverse

Claire

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 929
4.
Mittanauha

(100 sanaa)


Jokainen aamu sarastaa kevään myötä kirkkaampana. Valo läpäisee sälekaihtimet, vaikkei se vielä lämmitäkään raiteiltaan eksynyttä mieltä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että näen jälleen valoa tunnelin päässä musertavan harmauden sijaan. Vaikken vielä tiedäkään, mihin se minut johtaa, yritän löytää jälleen luottamuksen itseeni ja siihen, että asiat tulevat vielä järjestymään parhain päin.

Jos elämäni asettaisi mittanauhalle, ei siinä senteillä kehuttaisi. Toisaalta niihin sentteihin on mahtunut rutkasti hyviäkin kokemuksia ja onnistumisia, jotka eivät ole olleet vain hyvän tuurin ansiota. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, ettei yksi epäonnistuminen määrittele minua. Ei työntekijänä, viimeisimpänä ihmisenä.

Uskalluksesta yrittää ja epäonnistua voi toisinaan seurata jotain hyvääkin - ainakin lisäsenttejä mittanauhaan.
We're stars wrapped up in skin
The light comes from within



There's no me, there's only (you)
There's only youniverse

Linne

  • ***
  • Viestejä: 766
  • Hämmentynyt pesukarhu
Terveisiä Kommenttikampanjasta!

Heti alkuun pahoittelen sitä, että tämä kommentti tulee näin myöhässä. Valitsin tämän tekstin heti kun nappasin sulta jotain luettavaa kampanjasta mutta kuten tavallista, elämä tuli tielle. Täällä nyt kumminkin ollaan!

En tiedä mitä odotin vai odotinko mitään, mutta nämä pääsivät kyllä yllättämään ja vain positiivisella tavalla. Kuvaat uupumista, kyynistymistä ja lannistumista niin tarkasti ja hyvin, että lukijana tunnen samaan aikaan myötätuntoa ja tunnistan nämä tunteet itsessäni. Erityisesti tuo tunne, että tämän ei pitäisi tuntua tältä, että kaiken pitäisi olla hyvin mutta et oikein uskalla myöntää edes itselleni että ei ole, tuntuu tosi tutulta ja raastavalta.

Toisessa raapaleessa käsittelet hienosti sitä, miltä tuntuu, kun ei koe itseään yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Meihin on niin vahvasti iskostettu ajatus että kaikkien pitäisi jatkuvasti olla kokoaikatyössä että jos ei ole, alkaa helposti suorittamaan muita roolejaan ja kokemaan syyllisyyttä. Totuus on kuitenkin se, että nyky-yhteiskunta on paljon monimutkaisempi kuin se, mihin ainakin minut on kasvatettu, erityisesti työnteon osalta. Minua ilahdutti myös tuo huomio siitä, että vaikka on päässyt irti jostain hankalasta elämäntilanteesta, ei se tarkoita, että elämä on yhtäkkiä pelkkiä kukkasia ja linnunlaulua. Tilalle astuu herkästi sellaiset tunteet kuin hukassa oleminen, hyödyttömyys ja turtumus joka saa vallan kun enää ei tarvitse pinnistellä.

Viimeinen raapale taas on täynnä toivoa. Jos on pitkään ollut huonossa tilanteessa on ymmärrettävää ettei siitä ihan heti toivu mutta on kuitenkin mahtavaa, että pikkuhiljaa valoa alkaa kuitenkin näkyä tunnelin päässä.

Kiitos näistä raapaleista, olit upeasti onnistunut mahduttamaan pieneen sanamäärään paljon tunteita.

Linne
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä