Kirjoittaja Aihe: The Mentalist: Tiekarttoja (olet tässä), K-11, Patrick Jane/Teresa Lisbon, 2/?  (Luettu 1249 kertaa)

Augury

  • ***
  • Viestejä: 60
Nimi: Tiekarttoja (olet tässä)
Ikäraja: max K-11
Fandom: The Mentalist
Paritus: Patrick Jane/Teresa Lisbon
Tyylilaji: aamuöitä hotellihuoneissa
Yhteenveto: Lisbon ajattelee ajettuja kilometrejä, ohitettuja tienhaaroja, satoja ruumiita, huoltoasemilta ostettuja kahvikupillisia ja kehnoa teetä, sitä tapaa jolla Jane lausuu hänen sukunimensä puhelimeen vastatessaan tervehdyksen sijaan.
Haasteet: FF100 (065. Siirtymä), Tarot-haaste (Sauvojen kasi), OTS20 (Jisbon), Kuukausittainen tarinahaaste (platoniset hellyydenosoitukset), Finfanfun1000 (832.  Mentalismi (lol)).

K/H: Tänään syystä tai toisesta päähäni pälkähti mielikuva lumisateen ja motellihuoneen rikkinäisen television yhdistämisestä, ja koska oli jo valmiiksi toinenkin Jisbon-hotellihuone-ficci-idea, totesin, että teenpä sitten saman tien sarjan. Nämä ovat tällaisia hetkiä matkan varrelta, ja näitä tulee ainakin kolme, ehkä enemmänkin. Tätä oli hauskaa ja rentouttavaa kirjoittaa, mikä oli oikein oivallista eskapismia ärsyttävään arkeen. Tarot-korteista valitsin sauvojen kasin, koska yksi sen monista merkityksistä on matkustaminen, ja tässä matkustetaan oikein urakalla.

Ensimmäinen ficlet sijoittuu jonnekin kolmoskauteen, luulisin.



I: Tina Turner, pyhimykset ja Jane


Sataa lunta.

Jisbon seisoo parvekkeella ja katselee tuttujen rakennusten siluetteja, lätäköihin heijastuvia katulamppujen valokeiloja, jalkakäytävän reunalla hyppivää varista. Valkoiset hiutaleet täplittävät maisemaa ja tekevät siitä arkista pehmeämmän, vähän taianomaisenkin, siten kuin nyt vain ensilumi pystyy.

Sade muuttuu rännäksi tunnissa tai parissa, koska on vasta marraskuun alku, eivätkä Chicagon talvet saavu niin aikaisin.

Lisbonin selän takaa kantautuu juhlissa soiva rätisevä musiikki. Joku viimeisen vuoden opiskelijoista on tuonut mukanaan kannettavan levysoittimen, mutta Tina Turnerin Simply the Bestin vinyyli on naarmuuntunut, ja siksi kappaleet hypähtelevät eteenpäin miten sattuu.

Lisbon hyräilee silti mukana. Vielä muutama vuosi sitten hänellä oli tapana kuunnella aamiaistiskejä tiskatessaan We Don’t Need Another Heroa keittiössään sitten, kun veljet oli saatu koulubussiin.

Kliseistä, ehkä, mutta rituaalit olivat tärkeitä, ja silloin rukoileminen oli ollut vaikeaa. Pyhimysten sijaan Tina Turnerin puoleen oli ollut helpompi kääntyä.


*


Lisbon havahtuu hereille. Motellihuoneen television ruutu rätisee sekin, kuva on hajonnut mustavalkoiseksi lumisateeksi.

Oveen koputetaan uudelleen. Lisbon tunnistaa Janen koputuksen ja vilkaisee kelloaan. Viisarit kertovat, että on melkein kaksi aamuyöllä.

Lisbon irvistää, kiskoo hupparin ylleen ja harppoo avaamaan oven.

Jane vilkaisee häntä, havainnoi oletettavasti kaiken mitä kokee tärkeäksi, tekee nopean tilannearvion ja kysyy:

“Haluaisitko tulla syömään pannukakkuja?”

“Kahdelta aamuyöstä?” Lisbon hieroo kädellään otsaansa.

“Kahden korttelin päässä on kuppila. Vastaanotosta kerrottiin, että sieltä saa hyviä.”

“Kahdelta aamuyöstä”, Lisbon toistaa.

Jane antaa maanittelevan hymynsä hiipua. Hetken hänen kasvonsa ovat vain väsyneet.

“On vuosipäivä”, hän sanoo, eikä Lisbonin tarvitse kysyä. Hän ojentaa kätensä, koskettaa Janen hartiaa ja nyökkää.

“Anna minulle pari minuuttia aikaa, niin pukeudun”, Lisbon sanoo ja sulkee oven.


*


Lisbon kiskoo farkkuja jalkaan ja miettii, milloin he ovat ylittäneet rajan. Milloin hänestä on tullut ihminen, jonka oveen Jane koputtaa keskellä yötä apua pyytääkseen?

Lisbon ajattelee ajettuja kilometrejä, ohitettuja tienhaaroja, satoja ruumiita, huoltoasemilta ostettuja kahvikupillisia ja kehnoa teetä, sitä tapaa jolla Jane lausuu hänen nimensä puhelimeen vastatessaan tervehdyksen sijaan.

"Lisbon." Aivan kuin olisi joka kerta vain istunut odottamassa, että hän soittaa.

Jane kuulostaa lähes aina ilahtuneelta, vaikka Lisbon soittaa enimmäkseen kysyäkseen neuvoja tai kertoakseen jotakin uutta heidän tutkimastaan rikostapauksesta.

Hetken Lisbon tuntee syyllisyyttä siitä, että oli äsken oven avatessaan niin äreä. Jane ei juuri koskaan soita hänelle pyytääkseen apua tai kysyäkseen neuvoja, ja sen kerran kun hän koputtaa oveen… no, niin.

Lisbon napittaa kauluspaitansa, kiskoo nahkatakkinsa ylleen, työntää kännykän taskuunsa ja kävelee ovelle. Jane seisoo edelleen sen takana ja hymyilee aivan kuin tässä olisi kyse pelkistä pannukakuista.

Lisbon ajattelee puhelinsoittoja, korkeintaan paria linjan piippausta ennen kuin Jane vastaa. Sitä, kuinka Jane lausuu hänen nimensä aivan kuin olisi saanut toivomansa lahjan.

Hän ajattelee pannukakkuja, Tina Turneria, sitä miten pyhimysten sijaan kääntyy nykyään useimmiten Janen puoleen apua tarvitessaan.

“Jane”, Lisbon sanoo, ja äänensävy ei ehkä ole aivan oikea, mutta toivottavasti riittävän lähelle.

Jane hymyilee vastaukseksi, tavallista vakavampaa hymyä. “Lisbon”, hän sanoo.
« Viimeksi muokattu: 06.02.2024 20:12:23 kirjoittanut Augury »


nuuhkin tuomet, taivutan kaulaa, edessäsi nauran

©avan taide leahgardner, ava & bannu Ingrid

Augury

  • ***
  • Viestejä: 60
K/H: Jossain toisessa maailmassa varmaan hilloaisin näitä, mutta tässä nimenomaisessa en. Tän kortti on miekkojen ässä, joka usein totuuden korttina tunnetaan. Tälle tulee myöhemmin pariosa, mutta koska tässä nimenomaisessa halusin antaa painoa viimeiselle kohtaukselle, postaan sen tuollaisenaan. FF100-sana on 038. Tunto. (Aivan tyynesti kokoelmalla on oma sanansa ja osalla näistä osista omansa, teen mitä lystään lol.) Ja jotain minun piti vielä sanoa, hmm. Ai niin! Tässä on myös klassinen "vain yksi vuode" -trooppi, hehee.

Tämä sijoittuu sarjassa jakson Blinking Red Light (kausi 4, jakso 7) jälkeen ja sisältää spoilereita, joten hyppäähän yli, jos se on vielä näkemättä. :)



II: Valheenpaljastin

Jane ei suostu puhumaan, eikä Lisbonkaan oikeastaan tiedä miten kysyisi, joten he välttelevät toisiaan (Lisbon sitä tiedostamatta, Jane tasan tarkkaan tietoisesti). Jane saapuu rikospaikoille kätevästi hieman myöhässä ja pysähtyy ruumiin vastakkaiselle puolelle sen sijaan, että seisoisi tuttuun tapaan Lisbonin vieressä; Lisbon lähtee kerrankin töistä kotiin ajoissa; Jane nukkuu yläkerran sohvalla konttorin sijaan.

Se ei ole pysyvää, eikä Lisbon ole huolissaan (vielä), mutta kysymys nakuttelee silti tuon tuostakin rystysillään heidän välillään olevaa ovea, ja ennemmin tai myöhemmin sitä ei voi enää torjua.

Jane, mitä sinä oikein teit?



*


Pakeneminen loppuu kaksi viikkoa myöhemmin. Heidän on jäätävä yöksi syrjäisen kylän ainoaan hostelliin, koska haastateltavia on liikaa yhdelle päivälle, eikä hostellissa ole vapaana kuin yksi huone.

“Minä voin nukkua autossa”, Jane sanoo.

“Höpönlöpön”, Lisbon vastaa. “Sänky on iso, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettetkö pysyisi omalla puolellasi.”

“Minulla ei ole tapana nukkua öisin kovin paljon muutenkaan.”

“Pyydänkö, että henkilökunta kantaa tänne se aulan sohvan, jotta voit torkkua?” Lisbon kysyy viimeistä sanaa painottaen.

Jane pudistaa päätään. “Siinä on kammottavan kova käsinoja, sen näkee yhdellä vilkaisullakin, ja sitä paitsi se on aivan liian lyhyt.”

“Joten selvinnet yhdestä yöstä samassa sängyssä”, Lisbon sanoo. Hän ripustaa nahkatakkinsa huoneen naulakkoon. “Minä menen nyt suihkuun. Olen varma, että lemuan edelleen mudalta ja mädältä.”

“Unohtamatta savunkatkua”, Jane lisää avuliaasti.

Lisbon heittää häntä hiuslenkillä.


*


Kun Lisbon astuu kylpyhuoneesta takaisin huoneeseen, Jane istuu huoneen ainoalla tuolilla ja lukee Uutta testamenttia, jonka on ilmeisesti löytänyt yöpöydän laatikosta.

“Mitä järkeä on käyttää sivukaupalla tilaa saman tarinan kertomiseen neljästi?” hän kysyy.

“Evankeliumit ovat käytännössä todistajanlausuntoja”, Lisbon kohauttaa olkiaan. “Niitä oli alunperin paljon enemmänkin. Ole tyytyväinen, että Raamattuun valikoitui vain neljä.”

“Mutta jo ensimmäinen paljastaa keskeisimmät käänteet. Kuolettavan tylsää”, Jane valittaa. Hän laskee kirjan kädestään ja nousee. “Minun vuoroni. Toivottavasti kuivasit lattian.”

“Käyn ostamassa meille iltapalaa”, Lisbon sanoo vastaamatta täysin turhaan epäluuloon (koska hän on kyllä kuullut Janen valittavan märästä lattiasta jo kerran ennenkin, kun Janen oman hotellihuoneen suihku oli rikki, ja heidän piti jakaa sama kylpyhuone). “Onko sinulla toiveita?”

Jane kohauttaa hartioitaan, eikä mainitse teetä, koska se nyt on itsestäänselvyys.


*


Lisbon palaa voileipien, vesipullojen, takeaway-teekupillisen ja kioskitrillerin kera vähän myöhemmin. Jane makaa vuoteella edelleen päivävaatteisiin pukeutuneena, mutta Lisbon ei ole järin yllättynyt, koska hän ei ole vielä kertaakaan nähnyt Janea ilman kauluspaitaa ja puvunhousuja.

Tai ei – se ei ole aivan totta. Vankilan sininen haalari on ollut poikkeus, mutta sitä ei ehkä varsinaisesti lasketa.

“Omistatko edes yövaatteita?” Lisbon kysyy kaikesta huolimatta.

“Arvaa”, Jane kehottaa avaamatta silmiään.

“Ehen”, Lisbon heittää vesipullon Janelle, joka nappaa sen edelleen silmät kiinni. “En pelaa tuollaisia pelejä kanssasi. Pidä salaisuutesi.”

Jane mutristaa huuliaan ja avaa toisen silmänsä. “Ilonpilaaja.”

“Siniharmaat liituraitapyjamat”, Lisbon huokaa, ja Jane virnistää.

“Lähelle”, hän sanoo ja kohottautuu istumaan. Hän vilkaisee pokkaria Lisbonin kädessä ja hymyilee leveästi. “Voi Lisbon, ei sinun olisi tarvinnut.”

“Pahoin pelkään, että tämän loppuratkaisu on aivan yhtä ennalta-arvattava kuin evankeliumien”, Lisbon sanoo.

Jane ottaa silti trillerin vastaan yhtä suurella riemulla kuin lapsi lahjansa joulupäivänä ja silmäilee takakansitekstiä. Se saa hänen suupielensä kohoamaan entisestään.

“Ja ei, en lyö kanssasi vetoa siitä, kuka oli rikoksen takana, ja kuinka montaa väärää ihmistä ehditään epäillä, ja päätyvätkö aurinkoinen etsivänainen ja äreä työnarkomaanipoliisi yhteen”, Lisbon sanoo.

“Se nyt on ainakin aivan selvää, että eivät”, Jane toteaa. “Tämä on vasta sarjan kolmas osa. Uskoisin, että ensimmäinen suudelma vaihdetaan ehkä kuudennessa osassa, eikä sekään vielä sinetöi heidän rakkauttaan pysyvästi.”

Lisbon haukottelee. “Syöhän voileipäsi. Minun täytyy päästä nukkumaan.”



*


Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään. Hostellissa on hiljaista, ja pikkukylän kadutkin ovat autioita. Tuuletin hurisee ja välillä tuuli rapisuttaa saarninoksaa ikkunaa vasten. Jane hengittää tasaisesti sängyn toisella puolella. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta Lisbon tietää silti, ettei Jane nuku.

Lisbon ajattelee Panzerin leikeltyä ruumista, punaista hymynaamaa seinässä, Janen synkkää katsetta talk-show’ssa edeltävänä iltana. Hänen sanojaan CBI:n käytävällä aiemmin samana päivänä.

Sinun kätesi ovat ehkä sidotut”, Jane oli sanonut, siinä kaikki.

“Lisbon”, Jane sanoo pimeässä. “Luulin, että sinulla oli kiire päästä nukkumaan.”

Lisbon tuhahtaa. “Tapaus on hankala. Yritän päättää, mistä huomenna kannattaa aloittaa.”

“Valehtelet”, Jane sanoo ja kääntyy kyljelleen.

“Miksi ihmeessä valehtelisin?” Lisbon kysyy ja kääntyy hänkin. Hän ei erota Janen kasvoja pimeässä, mutta osaa kyllä kuvitella haastavasti kohotetut kulmat.

“Anna minulle kätesi”, Jane sanoo.

“Jane”, Lisbon vastaa turhautuneena.

“Lisbon.”

Lisbon huokaa ja ojentaa kätensä. Jane laskee kaksi sormea hänen ranteelleen ja kysyy: “Mitä ajattelet oikeasti?”

“Huomisen tapausta”, Lisbon sanoo ja pitää äänensä täydellisen tyynenä. “Todistajia on kuusi, ja minusta meidän pitäisi –“

“Valehtelet”, Jane sanoo taas ja painaa sormenpäitään kevyesti Lisbonin ihoa vasten.

“Sinä et nuku riittävästi, ja olen huolissani siitä, että pakkomielteesi –“

“Valehtelet”, Jane sanoo. “Vaikka lähempänä totuutta.”

“Tiedät kyllä, mitä minä ajattelen”, Lisbon vastaa. “Ei siihen tarvita valheenpaljastinta.”

“Mm.”

“Joten?”

“Kysy”, Jane sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän pitää edelleen sormensa Lisbonin ranteella.

“Sinä yllytit Panzeria tahallasi. Lietsoit hänen hybristään, jotta sait Red Johnin tappamaan hänet, koska et luottanut siihen, että FBI olisi saanut hänet kiinni.”

“Hän olisi ehtinyt tappaa vielä monta kertaa”, Jane vastaa.

“Siinäkö kaikki? Siinäkö syysi?”

“Eikö siinä ole riittävästi syytä?”

Lisbon ei vastaa, ja lopulta Jane kääntää kätensä ympäri, rannepuoli ylöspäin.

“Sinun vuorosi”, hän sanoo.

Lisbon voisi vastata, ettei osaa lukea pulssia samalla tavoin, mutta sen sijaan hän painaa kaksi sormea Janen ranteelle ja sulkee silmänsä. “Kerro totuus”, hän pyytää.

“Koko totuus?” Jane varmistaa.

“Niin paljon kuin pystyt”, Lisbon sanoo.

Jane kertoo, ja Lisbon tuntee hänen sydämensä tasaisen sykkeen sormenpäidensä alla.


nuuhkin tuomet, taivutan kaulaa, edessäsi nauran

©avan taide leahgardner, ava & bannu Ingrid