Värein tuulen pystytkö maalaamaan (K-11) (Severus/Regulus)

[Melodie]

Nimi: Värein tuulen pystytkö maalaamaan
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Regulus
Genre: Angstailu
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, en ansaitse rahaa. Nimestäkin kiitoksia Disneylle.
Yhteenveto: Silloin ennen minä rakastin hänen kosketustaan. Nyt tämä on sietämätöntä.

-

Värein tuulen pystytkö maalaamaan


Se on asia jota ei voi selittää. Kuin ilmaan olisi lisätty lamaannuttavia aineita, kuin sillä olisi tuhansia kohmeisia sormia jotka koskettelevat minua – jokaista hermopäätäni, uudelleen ja uudelleen. Jatkuvasti. Se kutittelee kipukynnystäni, leikkisästi kenties muttei se saa sitä tuntumaan paremmalta. En ole masokisti.

Hän on kaikkialla ympärilläni. Se on erityisen huvittavaa siksi, että hän ei ole missään. En ole nähnyt häntä viiteentoista (saatanan pitkään) vuoteen, mutta siihen on aika hyvä syy.

Hän on kuollut. Poistunut keskuudestamme. Muuttunut mullaksi, maatunut, alkanut enkeliksi. Häntä ei ole enää olemassa. Hänestä on tuskin enää edes vaalenneita luita, hänen kauniista laihasta vartalostaan ja ajatuksistaan.
Sormet kuitenkin ilmeisesti jäivät. Silloin ennen minä rakastin hänen kosketustaan. Nyt tämä on sietämätöntä. Sietämätöntä. Sietämätöntä. Siet–


Minä teen osani, sillä se on korkein tavoite johon ihminen voi pyrkiä. Pidän hengissä ne jotka täytyy pitää, toivon pahaa lopuille. Minä katson suoraan eteeni enkä hymyile koskaan, ja välillä öisin kuulen hänen äänensä korvissani vaikka kuinka painan ne vasten tyynyä. Lujasti.

Jos itkisin joskus, itkisin nyt. Jos ylipäätään kykenisin... tuntemaan jotain. Tunnen kylmyyden, hänen kosketuksensa. Kai hän on koskenut minua kaikkiin niihin paikkoihin, joita kylmä tunne vainoaa. Saatan tulla hulluksi. Jos en ole jo.

”Onko sinulla kaikki hyvin?” ihmissusi kysyy, hänen silmäkulmansa ovat huolesta uurtuneet. Hänelläkin on niin paljon asioita joista murehtia, mutta minä en kuulu niihin – ei hän ole välittänyt aiemminkaan. Enkä minä koskaan unohda heidän vahingoniloisia silmiään. (Tai sitä sairasta myötätuntoa, jota myöhemmin sain makuusalin hämärässä kun muiden vielä oli polteltava tupakkaa ja jauhettava sontaa paremmasta tulevaisuudesta.)
Ihmissudelle minä en kerro mitään. Harmi, että hän on ainut joka kysyy.

Äänelle korvissani minä en voi sanoa mitään. Hengitykseni on katkonaista, se ei peitä alleen mitään. En pysty hämäämään ketään.
”Severus...” se toinen sanoo, hänellä on vankilassalysähtänyt ryhti ja epätoivoisimmat silmät jotka olen nähnyt (en katso peiliin). Jos kykenisin tuntemaan, saattaisin sääliä häntä. Jos en vihaisi liikaa. ”Kerro minulle Reguluksesta”, hän pyytää, eikä luultavasti tiedä mitä tekee, mutta se ei auta, ei tee mitään paremmaksi. Ilma ohenee, kosketus vahvistuu.

Mitä sinä nyt haluat että minä hänestä kerron, sinä joka olet inhonnut minua aina etkä epäröinyt näyttää sitä? Haluatko että kerron kuinka tiheä hänen hengityksensä oli kun livautin käteni hänen kaapunsa alle vai sen kuinka syntisen hyvältä hänen terävät puhdasveriset hampaansa tuntuivat kaulallani, haluatko että kerron kuinka hän kosketti minua joka paikkaan ja hymyili kuten ei kukaan koskaan ennen vai haluatko ehkä kuulla sen etten minä nuku öitäni hyvin sillä sinun kuolleen veljesi ääni kaikuu korvissani välittämättä antaa minulle lepoa, kuinka jokaisen askeleeni ja sanani aikana minä tunnen hänet ympärilläni ilmakehässä, hänen lempeän valvovan läsnäolonsa.

Hän kuulee tämänkin keskustelun, senkö sinä haluat että minä sinulle kerron?

Jokaisella on oma helvettinsä. Sinä saat kestää omasi ihan rauhassa yksinäsi, niin me kaikki teemme. Kanna se mitä vielä olet ylpeydellä, ettet saastuttaisi perheesi nimeä. Veljesi nimeä.

Regulus, anna minulle anteeksi. En pysty puhumaan hänelle, enkä välttämättä rakastamaan sinua tuollaisena. Kaipaan epätoivoisesti vertasi, ruumiinlämpöisiä käsiäsi. Lihaasi. Ääntä, joka ei ole vain tuuleentakertunut valitus.

Ilma on vaikeata hengittää, tai ehkä keuhkoni vain ovat lysähtäneet kasaan puhjenneet täyttyneet vieraista aineista. Mutta ainakin minulla on luokkani, ja ikuinen valikoima liemitarvikkeita, niitä saa aina ilmaiseksi lisää, täällähän minua niin tarvitaan. Voihan sitä nimittää vain hetkelliseksi helpotukseksi, mutta tulkaa tarjoamaan minulle mielipiteitänne vasta kun teillä on tarjota jotakin kestävää, sellaista joka saa minut unohtamaan.

Siihen saakka minä huumaan itseni.

[Kaarne]

No, kun näin nimen niin olihan tämä pakko lukea, kun Pocahontas on söpö elokuva ja kaikkea. Severus/Regulus ei kyllä lukeudu (vieläkään) niihin parituksiin joita yleensä luen, mutta toisaalta, ei se pahaltakaan kuulosta. Ja toteutus oli toki kerrassaan tyylikäs.

Tämä oli kauhean surullinen ja kylmä. Jossain vaiheessa loppua kohden minua alkoi ahdistaa, kun kaikki oli niin turtaa ja ehkä hieman itseääntoistavaakin. Toisaalta sellaistahan se helposti angstatessa on - ei voi nähdä muuta kuin sen oman pahan olon ja ne pieleen menneet asiat. Sikäli rakenne siis tukee tarinaa ja tunnelmaa.

Ei tämä minusta sinun parhaita tekstejäsi ollut, muttei toki kehnokaan. Oikein tunnelmallinen. Azkabanista palaava Sirius pyyntöineen oli vaikuttava ja mielenkiintoinen yksityiskohta, Severuksen suhde Regulukseen taas tuntui liiankin fyysispainotteiselta, ehkä.

Joka tapauksessa, tykkäsin tästä vaikka surustuinkin lukemisesta. Kiitoksia, anteeksi etten osaa sanoa mitään rakentavampaaparempaa.

[malla]

En ole pitkään aikaan (öh, kolmeen vuoteen?) lukenut Severus/Regulusta, joten tämä osui silmiin juuri sopivasti. Loistava paritus, jolla kirjoitetaan ehdottomasti aivan liian vähän ficcejä, hmph.

Tykkäsin, tykkäsin, tykkäsin. Sydän käpertyi kippuralle lukiessa, katkeransuloinen tuska kosketti ruudunkin takaa ja sydän jätti lyöntejä välistä kun ahdisti niin kovin. Nevilla tuossa edellä mainitsi, että teksti oli hieman itseääntoistavaa, ja täytyy olla nyt samaa mieltä hänen kanssaan - mutta minuun se nimenomaan toimi. Toistoa ei ollut liikaa, vaan juuri sopivasti, sen verran että tunne todella iskostui takaraivoon ja tarttui kiinni kaksin käsin.

Pidin siitä miten Remus ja Sirius mainitaan ficissä, etenkin siitä miten heidät mainitaan. Siitä, miten Siriuksen nimeä ei mainita ollenkaan, vaan tähän viitataan ainoastaan sanalla 'se', ja siitä, miten Remus on ainoa joka kysyy, ja se, jolle Severus ei halua vastata mitään.

Kaikenkaikkeaan hienoa, pidin ficistä paljon. Kiitos tästä. :>

[Claire]

Metsästelin muidenkin omia Severus/Regulus -ficcejä ja tämä osui sopivasti silmään, vaikka onkin melko vanha iältään. Tunnelmaltaan tämä on kuitenkin ajaton, ja tuo sydäntä särkevä tunnelma piti otteessaan kyllä koko ficin ajan. Vaikka toivonkin pääosin, että Severus ja Regulus saisivat edes ficcimaailmassa kokea onnellisen lopun, niin pitäähän sitä välillä mennä lukemaan kunnon angstia ja tirauttamaan muutama kyynel.

Severuksen ahdistuneet, lamaantuneet ja siltikin jollain tapaa kivusta polttavat ajatukset kyllä koskettivat minua, syvältä. Nostan hattua, että sä olet onnistunut tuomaan Severuksesta esiin samaan aikaan niin kivusta turran ja siltikin käsittelemättömiä tunteita täynnä olevan puolen. Mun mielestä oli kiva, että fic pysyi kokoajan tyylilajiltaan angstisena, koska Severuksen ajatuksiin pystyi tällä lailla uppoutumaan yhä syvemmin, ja ymmärtämään hänen kaipuutaan Regulusta kohtaan.

Tykkäsin tosi paljon myös sun kirjoitustyylistä ja pienistä omaperäisistä kielellisistä yksityiskohdista, kuten esimerkiksi sulkeiden käytöstä:

Hän on kaikkialla ympärilläni. Se on erityisen huvittavaa siksi, että hän ei ole missään. En ole nähnyt häntä viiteentoista (saatanan pitkään) vuoteen, mutta siihen on aika hyvä syy.

”Severus...” se toinen sanoo, hänellä on vankilassalysähtänyt ryhti ja epätoivoisimmat silmät jotka olen nähnyt (en katso peiliin).

Toimi hyvin eräänlaisena voimakeinona Severuksen sisäisen tuskan esiin tuomiseen. Joissain kohdin silmiini hieman osui se, että käytit melko vähän pilkkuja pää- ja sivulauseiden välillä, esimerkiksi tässä kohtaa:

Haluatko että kerron kuinka tiheä hänen hengityksensä oli kun livautin käteni hänen kaapunsa alle vai sen kuinka syntisen hyvältä hänen terävät puhdasveriset hampaansa tuntuivat kaulallani, haluatko että kerron kuinka hän kosketti minua joka paikkaan ja hymyili kuten ei kukaan koskaan ennen vai haluatko ehkä kuulla sen etten minä nuku öitäni hyvin sillä sinun kuolleen veljesi ääni kaikuu korvissani välittämättä antaa minulle lepoa, kuinka jokaisen askeleeni ja sanani aikana minä tunnen hänet ympärilläni ilmakehässä, hänen lempeän valvovan läsnäolonsa.

Mutta toisaalta tuo luultavimmin oli tietoinen valinta, sillä se nimenomaan toimi myös yhtenä voimakeinona tuomaan tekstiin lisää ahdistuksen tunnetta. Ja luultavasti sopikin paremmin siis tähän kuin jos tuonne väleihin olisit hirveästi alkanut viljelemään pilkkuja. Ja vaikka tuo lainaamani kohta oli kaikkineen pitkä virke, hieman hengästyttäväkin, niin se totta tosiaan sopi hyvin ficin tunnelmaan.

Sinänsä kiva kontrasti, että ficillä on tuollainen lempeitä mielleyhtymiä aiheuttava nimi Disney-taustansa takia, mutta sitten itse teksti oli kaikkea muuta kuin lempeä. Toi lisää mielenkiintoisuutta tähän!

Kiitos paljon, pidin tästä kovasti <3