Kirjoittaja Aihe: Sydän kantaa (S • luopumisesta, lähtemisestä ja muistamisesta • shotti)  (Luettu 976 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 958
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S

FinFanFun1000 sanalla 819. individualismi
Kevätvaihtarit, numerolle 8
Originaalikiipeily sanalla 30. jäähyväiset
Sana/kuva/lause10 #2, kuva

Tämä teksti on lahja Kevätvaihtareiden osallistujalle numero 8. Toivottavasti pidät! :-* Inspiraationa toimivat kaksi sitaattia: Nobody knows what they are doing, so don’t be afraid to try things & I just cleaned everything from top to bottom, so now I’m gonna need everyone to stop living there. Etenkin jälkimmäinen sitaatti sai minut ajattelemaan sitä, miten hyvää joskus voi tehdä päästää irti menneisyyden möröistä, jotka asuttavat omaa mieltä, ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jossain määrin inspiraatiota tarjosi myös paketin kappale Caesars – Jerk It Out, joka itse asiassa myös siivitti minut takaisin jonnekin nuoruuteeni, haha. Voisin vaikka vannoa, että kyseinen biisi oli osa SSX 3 -pelin soundtrackia! // Tarkistin, ja olihan se, ei hitsi!

// Tämä tarina sai jaettua pronssia vuoden 2021 Finipikareiden Vuoden originaaliteksti -kategoriassa, kiitos kovasti! :-*



Varastotilan ovi kirskahtaa, kun painan sen lukkoon. Käytävän värittömyydessä saatan vielä hetken aikaa kuvitella näkeväni edessäni siistit pinot pahvilaatikoita, joiden kylkiin on kirjoitettu KIRJOJA, PEHMOLELUJA ja ANDREAS. Hymyilen itsekseni. Paljosta olen pystynyt luopumaan, mutta en siitä kaikesta, mitä sydämeni kantaa kaiken aikaa mukanaan. Joka kerta kun yritän, näen Andreaksen pitelemässä lempikuvakirjaansa pulleissa sormissaan tai retuuttamassa nuhjuista pehmosammakkoaan perässään pitkin lattioita. Siitä kaikesta en pysty luopumaan, ainakaan ihan vielä. Kai pelkään muistojen katoavan, mikäli niissä esiintyvät esineet katoavat, vaikkei siinä olekaan järkeä – eihän Andreaskaan ole mihinkään kadonnut. Sydän kantaa.

Ehkä maapallon toisella puolella luopuminen on helpompaa. Jos muistot kulkevat mukanani Kilimanjaron kivikkoisilla rinteillä ja Delhin kolisevissa junissa, voin ehkä luottaa niiden säilyvän, vaikkei niillä olisi enää materialistisia hahmoja. Aion antaa avaimen Sonjalle, ja hän on pitkin hampain mutta käsi sydämellä luvannut alkaa kantaa tavaraa kirpputorille, kunhan vain käsken. Sitä varten siskot ovat.

Astelen ulos keväiseen auringonpaisteeseen. Heilautan kättäni lähdön merkiksi varastotyöntekijälle, mukavalle miehelle joka parhaillaan mittailee katseellaan julkisivun uutta mainosta. Säilytystilaa halvalla, laske taakka sydämeltäsi!

”Miltä näyttää?” mies huikkaa perääni.

”Hienolta. Suorassa ko sapluuna.”

Mies hymyilee. Sen enempää en taakseni katso. Toukokuun ensimmäinen varsinainen lämpöjakso hyväilee paljaita sääriäni, kun ylitän aution parkkipaikan pienen Punton luo. Sonja tupakoi takamustaan konepeltiin nojaten ja tuijottaa tien toiselle puolen, vaikkei siellä suomalaisittain juuri muuta näy kuin peltoa ja metsää. Kun avaan pelkääjän puoleisen oven, Sonja säpsähtää niin, että savuke kirpoaa hänen sormistaan ja jää maahan kytemään. Sonja talloo sen sammuksiin ja kerää sen Minigrip-pussiin. Hän on hiljattain alkanut taas polttaa, mutta sentään hän ei ole palannut toiseen vanhaan paheeseensa eli roskaamiseen.

Istun autoon, mutta jätän oven auki siksi aikaa, että Sonja saa järjesteltyä itsensä kuskin paikalle ja ajovalmiuteen. Auringossa kylpenyt penkki tuntuu kuumalta, ja minun on laskettava häikäisysuoja alas. Oloni ei kuitenkaan ole tukala. Se on tyhjä ja levollinen, aivan kuin olisin riisunut kaiken tarpeettoman. Olemassaoloni on tiivistynyt rinkkaan, joka odottaa auton takakontissa.

”Viimonen reissu heitetty?” Sonja varmistaa ja nyökkää taaksemme kohti varastokompleksia.

”No toivottavasti ei ihan viimonen. Ei muuta ko kokka kohti kenttää.”

Sonja hymähtää. Hän käynnistää auton ja asettaa toisen kätensä ratille ja toisen vaihdekepille, mutta sen jälkeen hän ei tee elettäkään lähteäkseen ajamaan. Hän vilkaisee passia ja lentolippua, jotka odottavat kojelaudalla, ja sitten minua. Hänen ilmettään on vaikea tulkita valtavien aurinkolasien takaa. Näen niiden pinnasta vain oman heijastukseni kaksin kappalein. Haistan häivähdyksen tupakan katkua ja sitruksista autonraikastinta, joiden kotoisa sekoitus muistuttaa minua kaikista niistä kyydeistä, jotka Sonja on minulle vuosien varrella tarjonnut. Hänellä on ollut sama kosla ainakin kymmenen vuotta, siinä missä minä kapinallinen vietin autotonta arkea yksinhuoltajanakin.

”Soittelehan sitte”, Sonja sanoo lopulta.

Tuhahdan ja pyörittelen silmiäni. ”Sää oot ollu hempeilemättä viimoset kakskytä vuotta, elä ny alota.”

”Ja lähetä postia”, Sonja jatkaa, ja voisin vaikka vannoa, että hän pyyhkäisee silmäkulmaansa samalla kun sipaisee hiussuortuvan ohimoltaan. ”Eelis ilahtuu.”

”Tiesinhän mää, että tässä on kyse Eeliksestä eikä susta”, sanon virnistäen ja kiinnitän katseeni horisonttiin, joka vihdoin alkaa elää auton peruuttaessa parkkiruudusta.

Me molemmat kyllä tiedämme, ettei kyse ole Eeliksestä. Kyse on Andreaksesta ja meistä kaikista, ja minä ymmärrän kyllä. Toistaiseksi olen kuitenkin hempeilyni hempeillyt. En jaksa vuodattaa enää yhtäkään kyyneltä, en kenenkään takia. Varmasti minä soitan, ja varmasti lähetän turistipostikortteja Eeliksen ja vähän Sonjankin iloksi, mutta en minä halua itkeä hyvästeiksi. Haluan halata, hymyillä, vilkuttaa ja olla vapaa. Haluan tuntea rinkan painavan hartiani lysyyn, ja haluan jalkani kipeiksi kävelemisestä. Haluan olla jossain aivan muualla kuin paahteisella parkkipaikalla odottamassa ja muistelemassa.

Varmasti minä muistan myös Kilimanjaron kivikkoisilla rinteillä ja Delhin kolisevissa junissa, sillä sydän kantaa, mutta siellä sydämeni kantaa toivottavasti jotain muutakin.

Kun Sonja kaartaa tielle ja kiihdyttää, vilkaisen vielä kerran taakseni. Varastomies katselee peräämme ja heilauttaa kättään yksinäiseksi hyvästiksi. Aurinko killittää täydeltä terältä. Pujotan varaston avaimen Sonjan shortsien taskuun, ja Sonja irvistää tuulilasille.

Taustapeilistä saatan vielä kuvitella sanat Säilytystilaa halvalla, laske taakka sydämeltäsi! Nojaudun laiskemmin selkänojaa vasten ja hymyilen. Tunnen kehoni kevyeksi, aivan kuin olisin todella laskenut yhden taakan harteiltani. Sydämeni kantaa toista taakkaa, raskaampaa taakkaa, mutta siitä ei ole aika luopua.

On aika lähteä.
« Viimeksi muokattu: 30.01.2022 21:35:42 kirjoittanut Waulish »


lost in stormy water
I can’t touch the bottom

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 413
Ai kamala, minä meinasin alkaa itkeä, kun tässä avautui luopuminen koko ajan enemmän. Tykkäsin tän nimestä kauheasti, siitä, että sydän kantaa kannatteli tätä tekstiä koko ajan. Ja siitä, miten haikea tää teksti oikeasti oli.

Rakastan sisarusjuttuja, oli ihanaa, että tässä oli sisarukset, ja tuo murre oli ihana <3_3 Minä tykkään just tommosest jurost suomalaisuuden kuvauksesta, elä hempeile. Just mitä vois kuvitella ittekii sanovansa. Ja että näkee, vaikka toinen ei paljon sanokaan, että on kuitenkin tukena, tarjoaa sitä tukea, jos sitä tarvii. Ja kaipaisi, sitten kun toinen lähtee.

Kaikin puolin tää oli ihana, tunnelma oli haikean lisäksi just lähtöä kantava. Oot hirveen taitava luomaan näitä tunnelmia! Toivottavasti matka auttaa kertojaa surunsa kanssa ja sydän jaksaa kantaa ;__; Ja tulevaisuudessa on kuitenkin perhe, jonka luokse tulla ja johon pitää yhteyttä.
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."

Kiirsu

  • ***
  • Viestejä: 2 069
Tämä on ihana <3 Minuakin itkettää ;_____;

Kirjoitat aina niin ihanan elämänmakuisesti! Kaikki tekstit on niin täynnä yksityiskohtia ja niissä on aina jotain hirveän suomalaista. Tässäkin oli ihana ihan jo sekin, miten autoa ja kaikkea siihen liittyvää oli kuvailtu. Sidot niin upeasti aina ympäristön kuvailun juoneen, että sitä on todella suuri ilo lukea.

Tämä on niin haikea ja niin kaunis, niin surullinen ja samalla niin mielettömän lohdullinen. Tämä sai oikeasti uskomaan siihen, että sydän kyllä kantaa, kun vain antaa sille tilaisuuden.

Ja tuo inspisbiisi <3 Ah mitkä nostalgiat mullakin! Esitettiin sitä yläasteen konsertissa ja treenattiin monta kuukautta. Ne pianopimputukset on ikuisesti porautunut mun mieleen ja se biisi soi mun päässä läpi tämän tekstin lukemisen. Kaikki tää lennätti viisitoista vuotta taaksepäin ja tuli tosi haikea olo jo siitäkin lähtökohdasta.

Tämä on aivan ihana. Kiitos <3

And some people, dance.
"Ja pysyä loitolla heteromiehistä, lesboista ja biseksuaaleista."
-Severus Kalkaros

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 365
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Tämä yllätti jännällä tavalla. Minut tuntien olisin varmaan itse kirjoittanut jotain raakaa, mutta tässä oli jotain kamalan tuttua. Tuli mieleen ne kerrat kun on muuttanut. Muuttaminenhan on aina vähän niinkuin uuden elämän aloittamista. Kiitos, pidin tästä tekstistä.
"Papereissa 23, henkisesti 17"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kuha nostat mut eka ylös täältä"

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 257
  • Lunnikuningatar
Olipa hieno! Kun tietää, että tämän tekstin kirjoittaminen oli blokin vuoksi vaikeaa, osaa tällaista herkkyyttä ja hienovaraisuutta arvostaa vieläkin enemmän. ❤️ Eikä tässä kyllä mitenkään sellainen taustatuskailu näy.

Tää oli - kuten Kiirsu tuolla jo aiemmin sanoikin - ihastuttavan elämänmakuinen. Pidin kaikista noista pienistä yksityiskohdista, kuten vaikkapa siitä, että Sonja on alkanut tupakoida, muttei ole palannut roskaamiseen. Siinä näkyy toisaalta sellainen elämän aaltoliike, että vanhoista paheista tai virheistä ei pääse eroon, mutta kuitenkin samaan aikaan myös sitä kasvamista ja oppimista tapahtuu. Muutenkin sekä Sonjasta että päähenkilöstä syntyi hienon eheä kuva, vaikka tässä tekstissä ei ollutkaan kuin se jotain kuutisensataa sanaa. Eelis sen sijaan jäi pelkäksi maininnaksi, mutta tällaisessa hetkessä se on aika väistämätöntä, ja musta tieto siitä, että taustalla on muitakin henkilöille tärkeitä ihmisiä, on hyvä tapa syventää sitä elämää, jota teksti välittää.

Pidin myös kovasti siitä, miten tuon varastointitilan mainoslause muodostui tässä keskeiseksi ja sai päähenkilön ajatuksissa noinkin ison roolin. Niinhän se menee usein todellisessakin elämässä, että jokin lause tai kommentti jää ajatuksiin kytemään ja pesiytyy syvälle. Tässä sillä oli kaunis ja herkkä merkitys, ja pidin myös siitä, miten hienosti lause linkittyi tekstin nimeen.

Tuo menettämisen ja luopumisen teema oli tässä läsnä myös kauniilla ja haikealla tavalla, ja minusta oli ihanaa, että vaikka päähenkilö aikoihin lähteä yksinään etsimään uutta suuntaa (ja ehkä rakentamaan samalla myös suhdetta menneisyyteensä) kiertämällä maailmaa, selvästi hänellä oli siskonsa tukenaan. Ajatus tuollaisesta perhesuhteesta ja rakkaudesta sai minutkin vähän vetistelemään, silleen hyvällä ja katharttisella tavalla!

Ylipäätään tämä oli minusta ihana pieni teksti vaikeasta aiheesta, kiitos! ❤️


light is not a question
until you are in the dark

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 606
Luin tämän ensimmäisen kerran jo silloin, kun julkaisit tekstin, mutta en silloin osannut oikein asettua tämän tunnelmaan ja siten kommenttikin jäi kirjoittamatta. Nyt, kun arpa osui kohdallesi kommenttiarpajaisissa, päätin antaa tälle uuden mahdollisuuden ja se kannatti! Tuntuu, että teksti avautui paremmin, kun mielentila oli oikea ja avoin :) Olen samaa mieltä muiden kanssa, että tässä on sitä sinun tyylillesi tuttua ja ihanaa elämänläheisyyttä, jota korostavat arkiset yksityiskohdat ja murre. Vaikka aihe ja teema ovatkin syviä ja vaikeita, ne kietoutuvat arkisten, yksinkertaisten asioiden ympärille, mikä korostaa mielestäni hienosti sitä, että vaikeita asioita on helpompi prosessoida pieni askel kerrallaan, ja ne askeleet ovat usein juurikin kovin simppeleitä ja joskus jopa mitäänsanomattoman tuntuisia. Tässä laatikoiden kantaminen varastoon, avaimen pujottaminen siskon shortsien taskuun ja ajatus siitä, että oma elämä on hetkellisesti pakattu yhteen rinkkaan, ovat kaikki pieniä askelia, jotka auttavat työstämään isoja asioita.

Luopuminen, lähteminen ja muistaminen ovat hurjan mielenkiintoisia ja vaikeita teemoja, joita itsekin on tullut pohdittua paljon viime vuosien aikana. Juuri eilen tuli pohdittua sitä, että jos jokaisen muiston kiinnittää johonkin tavaraan, vuosien kuluessa sitä tavaraa tulee olemaan todella paljon. Sen sijaan pitäisi uskaltaa luottaa siihen, että sydän kantaa, mieli muistaa, ja joskus muiston herättää jokin tuoksu, yksityiskohta, tai sana tai lause - ei niinkään jokin esine. Pidän päähenkilön rohkeudesta tässä tarinassa, että hän uskaltaa lähteä koettelemaan sydämensä ja mielensä kantavuutta matkalle ja katsoa, mitkä muistot kulkevat mukana maasta ja kulttuurista toiseen. Käsittelet näitä asioita tekstissä hienovaraisesti ja kauniisti, turhaa draamailematta, ja siitä pidän :)

Kaarneen tavoin minäkin pidin tuosta läheisestä suhteesta Sonjaan ja mainintaan Eeliksestä. Ne kertovat siitä, että päähenkilölle jää monia hyviä syitä palata joskus kotiin. Sonja herkistely ja dialogi sen ympärillä korostivat läheisyyttä hauskalla tavalla, jotenkin käänteisesti, ja se tiivisti tuota sisarussuhdetta entisestään. Tämä on kaunis, herkkä ja haikea teksti, josta pidin kovasti! Kiitos tästä :)

between the sea
and the dream of the sea

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 431
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Tervehdys kommenttiarpajaisista!

Löysin tällaisen, ihanasti koskettavan, vaikkakin kovin suomalaisen - tai voisiko sanoa, että pohjalaisen? - kun ei tunteista paljon puhuta ja silloinkin jos puhutaan, niin vähän verhotusti sinnepäin.

Lainaus
Paljosta olen pystynyt luopumaan, mutta en siitä kaikesta, mitä sydämeni kantaa kaiken aikaa mukanaan. Joka kerta kun yritän, näen Andreaksen pitelemässä lempikuvakirjaansa pulleissa sormissaan tai retuuttamassa nuhjuista pehmosammakkoaan perässään pitkin lattioita. Siitä kaikesta en pysty luopumaan, ainakaan ihan vielä. Kai pelkään muistojen katoavan, mikäli niissä esiintyvät esineet katoavat, vaikkei siinä olekaan järkeä – eihän Andreaskaan ole mihinkään kadonnut. Sydän kantaa.
Voi nyyh. :'( Tämä riipaisee. Mutta onneksi sydän kantaa.

Lainaus
Tuhahdan ja pyörittelen silmiäni. ”Sää oot ollu hempeilemättä viimoset kakskytä vuotta, elä ny alota.”
Siskon tuki on selvästi hyvin tärkeää, hempeiltiinpä sitä tai ei. Ja se on molemmille selvää. Tässä ollaan ja pärjätään yhdessä, ja vaikka sitä ei hirveästi sanoitetakaan, se on varmaa ja aitoa. :)

Kuulostaa siltä, että on turvallista lähteä ja jättää arat muistot lepäämään varaston turvaan. Minusta tuntuu myös terveeltä ja hyvältä, että kertoja ymmärtää itsekin, ettei muistoja haudata ja paeta, vaan otetaan vain helpottavaa etäisyyttä ja käsitellään tarpeen mukaan. Siitä se toipuminen ja uusi elämä alkaa!

Tämä oli kaunis, koskettava ja elämänmakuinen teksti. Tykkäsin.

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~