Kirjoittaja Aihe: Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 6/?  (Luettu 725 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Nimi: Lohtulauluja katuville kummituksille
Fandom: originaali
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kummitustarina, roadtrip ja haikea kesähöttöromanssi, varmaan myös mutual pining tai sitten ei, slow burn varmaan ainakin
Yhteenveto: Annabel näkee kummituksia, jotka katumus on sitonut tähän maailmaan. Alan soittaa mennyttä eläväksi muistojen kautta. Kuka pelastaa ja kenet?



Lohtulauluja katuville kummituksille

“The heart almost buckles, seeing how everything should go on, and that this mundane everything, made up of such small and ordinary parts, is exactly what one strives to keep. Our hands are small. And the world, too, is the sum of smallness, and this is part of the surprise and part of the grief.”
— Aracelis Girmay, teoksesta First Sentence


1

Annabel

Jukeboksi mouruaa. Se on soittanut saman kappaleen jo kuudesti peräjälkeen, eikä suostu vaihtamaan, vaikka taas uusi juopunut asiakas kuinka sulloo uusia kolikoita boksin ahneeseen nieluun. Beatlesin Yesterday soi uudelleen ja uudelleen. Baarimikkokin näyttää siltä, että kiskoo pian soittorakkineen johdon irti seinästä.

Minä pyöräytän silmiäni kummitukselle, joka murjottaa jukeboksin vieressä ja vaihtaa kappaletta viime hetkellä aina kun joku on tarpeeksi typerä (tai tarpeeksi humalainen) yrittääkseen maanitella masiinasta jotakin muuta kuin Yesterdayta.

Kummitus ristii kätensä puuskaan ja kääntää mielenosoituksellisesti katseensa pois. Se on vieläkin loukkaantunut siitä, etten suostunut kuuntelemaan sen nyyhkytarinaa.

Olkoon vain.

Oluestani on jäljellä enää pohjat. Bussi lähtee tunnin päästä, mutta ulkona ilta on jo alkanut viiletä, joten voin hyvin odotella sielläkin. Pikkukaupungin puistossa ei vielä pari tuntia sitten ollut yhtäkään aavetta, joten ehkäpä pysähdyn pieneksi hetkeksi lukemaan suihkulähteen viereen ennen kuin tulee liian pimeää.

Baaritiskillä kaksi keski-ikäistä miestä on aloittanut väittelyn Nixonista ja Watergatesta. Siemaisen oluen loppuun. Ilmassa lemuavat hiki, pöly ja samat pinttyneet keskustelunaiheet.

Kiskon nahkarotsin ylleni ja heilautan reppuni selkään. Kun astun ulos ovesta, Yesterday pyörähtää soimaan seitsemännen kerran.





Puistossa ei ole vieläkään kummituksia. Sen sijaan siellä on katusoittaja, joka vaihtaa parhaillaan kieltä kitaraansa. Musta kitara on selvästi kulkenut mukana jo pitkään, sillä sen lakkapinta on lohkeillut ja kaksi kielten puutapeista vaihdettu. Soittajan ilme on hellä ja keskittynyt, ja hän käsittelee kitaraansa kuin maailman kallisarvoisinta aarretta.

Soittajalla on pisamaiset kasvot ja mustat hiukset, jotka on letitetty löyhälle palmikolle. Hänen nenänsä on muhkurainen sellaisella tavalla, joka kertoo, että se on murtunut kerran tai pari.

“Etkö ole ennen nähnyt, kuinka kitaran kieli vaihdetaan?” soittaja kysyy yllättäen. Hän ei ole kohottanut katsettaan soittimestaan. Kysymys ei ole pistävä, vain pehmeän huvittunut.

En vastaa mitään, vaan käännyn lähteäkseni, mutta en ehdi ottaa montakaan askelta, ennen kuin musiikki alkaa.





Loppukevään pureva tuuli käy puiston läpi ja havisuttaa salavapuita. Taivas on kirkasta harmaata. Minä istun huovalla ja pyöritän sormusta sormessani. Olen tehnyt niin liikaa viime aikoina, sillä ihon pinta on jo hiertynyt rikki, ja liike sattuu.

Kitaransoittaja istuu vieressäni. Hänellä on kädessään lasinen kokispullo, jonka sisällöstä puolet on jo juotu. Hän on ollut hiljaa jo hetken. Me molemmat olemme.

Tiedän, mitä hän aikoo sanoa.

En tiedä, mitä minun kuuluu vastata.

Sormus kaivertaa kipua ihoon. Ympäri, ympäri, ympäri.

“Meidän pitäisi erota”, soittaja sanoo. Hänen silmänsä ovat samaa harmaata kuin taivas, mutta niiden suru on lempeää.

Tuijotan häntä.

Ei tämän pitänyt mennä näin. Hänen piti sanoa, että hän rakastaa minua, ja että hän odottaa häitämme kovasti, ja sitten kaikki on paremmin, että sitten me olemme onnellisia, että —

“Se olisi molemmille parempi”, hän sanoo ja ojentaa kätensä, tarttuu sillä vasempaan käteeni ja sulkee sen kämmenensä sisään.

Ei tämä mennyt näin. Hän sanoi —

“Eikö totta?”

Minä nielaisen. “Mutta —“

“Katya”, hän sanoo ja silittää rystysiäni.

Nimi ei ole minun.

Tämä elämäkään ei ole minun. Tätä ei ole koskaan tapahtunut.

“Meidän pitäisi erota”, soittaja toistaa. Hän sanoo sen varmasti, lainkaan epäröimättä. Me katsomme toisiamme, ja ymmärrän, ettei tämä elämä ole hänenkään. Se on meillä vain lainassa.

Miten?

Vedän käteni pois. En tiedä mitä tapahtuu. En ymmärrä. En —







Muisto räsähtää rikki kuin munankuori. Räpyttelen silmiäni ja palaan puistoon, jossa on kesäilta, jota verhoaa saapuva hämärä.

“Typerys”, soittaja sihahtaa. “Miksi sinä —“

Käännähdän kannoillani. Hän tuijottaa minua sormet kitaran kielillä. Silmät ovat samaa harmaata kuin muistossa, mutta nyt niissä on surun sijaan ärtymystä.

“Mitä sinä teit?” kysyn. Tungen kädet taskuihini, etten puristaisi niitä nyrkkiin. Sydämeni takoo.

“Sinun olisi pitänyt suostua”, soittaja sanoo. “Nyt muisto meni hukkaan, eikä sitä voi enää korjata. Se on sinun syysi.”

“Minun syyni?” Syljen sanat ulos, vaikka en edes ymmärrä, mistä minua syytetään.

“Jos olisin arvannut, että olet hölmö, en olisi soittanut sinua mukaan. Mutta ajattelin, että kun sinäkin olet meikäläisiä, ymmärtäisit heti, mistä on kyse.”

Meikäläisiä. Kirottuja. Menneenkahlitsemia.

“En ole mitään teikäläisiä”, ärähdän. Muiston aave kirvelee edelleen kehänä nimettömäni ympärillä.

Soittaja tuhahtaa. “Kummitukset seuraavat sinua ihan muuten vain, niinkö?”

Tuijotan häntä niin pistävästi kuin osaan. Hän ei kaihda katsettani.

“Sanohan”, hän aloittaa ja näpäyttää yhtä kitaransa kielistä, “etkö ole koskaan toivonut, että voisit muuttaa mennyttä?”
« Viimeksi muokattu: 12.06.2022 17:48:36 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 2/?
« Vastaus #1 : 11.06.2022 11:44:19 »
2

Annabel

Kysymys on järjetön.

“Tietenkin olen. Kaikki ovat, vaikka eivät olisikaan —“

Äh. Juurihan minä sanoin, etten ole kirottu.

Vaikka no.

Soittaja katsoo minua ja kohottaa toista kulmaansa. Ilme on ärsyttävä: itsevarma ja haastava. Mokoma kukonpoika.

“Sinä puhuit muistosta. Mitä muiston muuttaminen muuttaa? Ei se ole sama asia kuin mennyt, kuitenkaan.”

“Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia, ja paikkojen muisti myös”, soittaja sanoo ja kohauttaa olkiaan. Hän nousee ja heilauttaa kitaran selkäänsä. Sitä kannatteleva hihna on värikäs, punaista ja keltaista ja oranssia ja vihreää. “Joskus muuttuu vain tunne, joskus muistikuva itsessään. Joskus, hyvin harvoin, elämä itsessään.”

“Ei tasan muutu.”

“Jos on tarpeeksi vakuuttava ja taitava, niin kyllä vain.”

Taas sama itsevarmuus. Raivostuttava tyyppi.

“No, oli miten oli, minulla on nyt kiire bussiin”, sanon. En voi mitään sille, että vastahakoinen uteliaisuus kutittelee rintakehässä, mutta sitä soittajan ei tarvitse tietää. Uteliaisuudesta ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

“Niin minullakin”, soittaja sanoo. Hänen suupieliään nykii.

Aavistelen pahaa.





Soittaja nousee samaan bussiin. Se on rämisevä vanha kehäraakki, ruosteläikkiä ja pinttynyttä likaa ikkunanpielissä. En ole aivan varma siitä, kestääkö bussi koko matkaa Abilenestä Denveriin, mutta linja on halvin mahdollinen, eikä minulla ole rahaa tuhlattavaksi asti.

“Denveriin”, soittaja sanoo kuljettajalle. Hän istuu edessäni olevalle penkille, laskee kitaran viereensä ja vilkaisee minua selkänojan yli.

En sano mitään, vaan vaihdan paikkaa kaksi riviä taaemmas, mutta hän seuraa. Tilanne voisi olla ahdistava, mutta tiedän jo, mistä on kysymys. Olen kokenut tämän ennenkin. Muilla menneenkahlitsemilla on usein tapana kuvitella, että haluan jakaa kokemuksia, ehkä suorittaa jonkin sovitusriitin.

En usko sellaiseen.

“Anna olla”, sanon soittajalle. Bussi yskähtää ja nytkähtää liikkeelle. Muita matkustajia ei ole. “Minä en kaipaa seuraa, enkä aio tehdä kanssasi yhtään mitään. Pärjään hyvin itsekseni. En tarvitse apua.”

“Entäpä jos minä tarvitsen?” Soittajan katse on suora.

Se on yllättävä vastaus. “Se on sitten sinun ongelmasi.”

“Voisin kantaa kiroustasi vuoden”, hän sanoo. Vielä yllättävämpi tarjous. Kaksi kirousta painaa varmasti aivan helvetisti. En tiedä tarkalleen, miltä muistonsoittajien maailma kuulostaa ja tuntuu, mutta tuskinpa sekään kevyt paikka on.

“Vuoden?”

“Vuoden”, hän vastaa lainkaan epäröimättä.

“Löytäisit jonkun muunkin”, sanon. Meitä ei ole paljon, mutta ajaudumme helposti toistemme seuraan. Kai siinä on kyse jonkinlaisesta vetovoimasta, tai niin isä väitti. Minä törmään vuosittain kouralliseen muita kirottuja, vaikka yritän viettää aikaani lähinnä pikkukaupungeissa, ja suuremmissa paikoissa heitä on varmasti paljon enemmän.

“Sinä et etsi ratkaisua tai yritä muuttaa maailmaa. Et välitä, tai ainakin vaikutat siltä. Mennyt on pinttynyt sinuun kiinni, etkä edes yritä pestä sitä pois. Se saa muistot aukeamaan sinulle helpommin.”

“Mm.”

“Ja mitä vähemmän välität, sen parempi”, soittaja sanoo. Hän katsoo ulos ikkunasta. Ohitamme kaupungin laitamilla olevan kapakan. Yksi sen ikkunoista on paikattu paikoilleen teipatulla jätesäkillä. “Sitten sinulle ei ole väliä silläkään, jos korjattava muisto olisi… Hmm. Viisto.”

“Viisto?”

“Moraalisesti arveluttava”, soittaja hymyilee terävästi, niin, että hampaat paljastuvat. Toisesta ylemmän rivin etuhampaasta puuttuu pala.

“Luuletko, että olen selkärangaton nilkki?”

“En”, hän pudistaa päätään. “Sanoin vain, ettet välitä. En tarvitse tai halua pahaa ihmistä, vaan sellaisen, jota ei kiinnosta. Olet juuri sellainen.”

Pohdin hänen sanojaan. “No, kerro sitten. Mitä, missä, milloin, kuinka kauan?”

“Nevada. Louisiana. Maine. Pohjois-Dakota”, hän sanoo.

“Sinä puhuit muistosta”, älähdän. “Ja tuohon menee kuukausia, ehkä kokonainen vuosi. Ellei sinulla ole varaa maksaa lentolippuja ympäri Yhdysvaltoja. Ei käy.”

“Kantaisin kiroustasi kaksi vuotta”, soittaja sanoo hiljaa.

“Viisi”, vastaan, enemmänkin saadakseni hänet luovuttamaan kuin tosissani. Kukaan ei kestä kahta kirousta niin pitkään sekoamatta.

“Viisi”, hän sanoo ja ojentaa kätensä penkin selkänojan yli. Tunnen häntä kietovan surunraskaan taikuuden, joka painuu sinetiksi lupaukseen. Hän on tosissaan. Se on järjetöntä, ja silti.

Tartun hänen käteensä. Kuukausia ympäri Yhdysvaltoja metsästämässä muistoja ihmisen kanssa, josta en tiedä juuri mitään. Ei siinäkään ole mitään järkeä, mutta viisi vuotta ilman kummituksia… Se on niin paljon, että kuka tahansa suostuisi. Ihan riippumatta siitä, onnistuuko uhkayritys vai ei.

“Hyvä on”, sanon, ja kahlitsen siten tämän hetken osaksi meidän jaettua menneisyyttämme.

Soittaja hymyilee taas eikä näytä lainkaan siltä, että olisi tehnyt hölmön ja järjettömän lupauksen. “Alan”, hän sanoo ja vetää kätensä pois.

“Annabel”, minä vastaan, koska kaipa hänen on hyvä tietää nimeni, kun kerran reissaamme ympäriinsä yhdessä. “Annabel Lee.”

Alan virnistää.

“Eivätkä ylisen taivaan enkelit,
Eivätkä merenalaiset demonit,
Voi koskaan erottaa sieluani
  Kauniin Annabel Leen sielusta”, hän siteeraa lainkaan kompastelematta.

Pyöräytän hänelle silmiäni. En ole kaunis, ja olen kuullut kysymyksen nimestäni ja Edgar Allan Poen runosta aivan liian monta kertaa. Harvemmin siitä tosin osataan lausua kokonaista säkeistöä tuosta vain.

“Just niin. Juuri se Annabel Lee.”

“Sievä nimi”, Alan sanoo. “Pidän siitä.”

“Ihan sama.”

Alan hymähtää ja kääntyy viimein. Minä nojaan otsani ikkunalasiin ja katson, kuinka Abilene jää taaksemme. Tien vieressä seisoo kukkamekkoon pukeutunut kummitus, joka vilkuttaa hyvästiksi.

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 3/?
« Vastaus #2 : 11.06.2022 16:54:30 »
3

Annabel

Neljän tunnin ajomatkan jälkeen pysähdymme pienelle huoltoasemalle, joka nököttää yksinäisenä keskellä ruohotasankoja. Sen neonkyltti särisee ja välähtelee.

Kuskimme marssi sisälle sanaakaan sanomatta. Minäkin kiipeän ulos bussista ja nojaan sen seinään. Hengitän ulkoilmaa. Se tuoksuu yöltä ja tasankojen pölyltä.

Kaivan rotsini taskusta tupakka-askin ja sytytän savukkeen. Alan tulee seisomaan viereeni, eikä häivy, vaikka mulkaisen häntä.

“Onko täällä kummituksia?” hän kysyy.

“Ehkä sisällä”, kohautan olkiani. Puhallan savupilven hänen kasvoilleen, mutta Alan ei ole moisesta millänsäkään.

“Tuo ei ole hyväksi terveydellesi”, hän toteaa.

“Minä en voi kuolla”, muistutan häntä, vaikka tiedän kyllä, ettei tarvitsisi. “En ainakaan nyt.”

“Paitsi sen viiden vuoden aikana, jona kannan kiroustani”, Alan huomauttaa.

Hätkähdän. “Niinkö tosiaan?”

“Mm”, hän nyökkää. “Etkö tiennyt? Kirous on minun omani koko sen ajan. Sinä vanhenet, haavasi eivät parane, ja jos kuolet, kuolet kokonaan.”

“Mitä kiroukselleni sitten käy?”

“Se jää minulle.”

“Kokonaan? Lopullisesti?”

“Yhtä lopullisesti kuin niillä nyt on tapana.”

Siihen asti, että joku perii sen tai kirous tulee sovitetuksi, isäni sanoi. Hän oli kantanut sitä melkein kaksisataa vuotta ja sysäsi kirouksen kannettavakseni kun täytin kaksikymmentä. Nyt se on ollut omani jo seitsemän vuoden ajan, tai ehkä vasta — eihän se ole aika eikä mikään.

“Sitten sinun pitäisi kantaa kahta koko loppuikäsi, ja päästä eroon kahdesta. Miksi suostuit?”

“Kolmea”, Alan vastaa ja hymyilee jälleen samaa terävää hymyä. Hän nappaa tupakan huuliltani ja tumppaa sen bussin kylkeen. “Joten sinun on paras luopua pahoista tavoistasi.”

“Kolmea?” minä toistan häkeltyneenä.

“Se on toinen tarina se”, hän sanoo. “Minä menen nyt ostamaan kahvia.”





Kuski istuu huoltoaseman nurkkaloosissa ja lukee päivän sanomalehteä. Minä tilaan väsyneeltä tarjoilijalta ranskikset ja kokiksen ja istahdan odottamaan niitä. Alan palaa pian vessasta ja istuu loosiin minua vastapäätä. Hän tilaa minttusuklaapirtelön ja hymyilee tarjoilijalle, mutta tällä kertaa hymy on erilainen, paljon lempeämpi.

Keskityn katselemaan ympärilleni. Kummituksia huoltoasemalla ei ole, onneksi, mutta rakennus tuntuu väsyneeltä ja ilmassa lemuaa kulahtanut rasvankäry. Loosien punaiset keinonahkapäällysteet ovat halkeilleet ja väleistä pilkottaa vaaleaa täytettä.

Näkeekö Alan, millainen huoltoasema on ollut aikoinaan, silloin, kun se oli vasta rakennettu? Miltä maailma näyttää, kun se on päällystetty muistoin?

“Kyllä ja ei”, Alan sanoo. Käännän katseeni takaisin häneen ja kurtistan kulmiani.

“Vastaus kysymykseesi on kyllä ja ei”, hän toistaa.

“Mihin kysymykseen?”

“Siihen, miten tämän paikan tai maailman näen”, hän vastaa.

“En minä kysynyt sinulta mitään.”

“Et tässä nykyhetken versiossa”, Alan poimii lautasliinan ja kaivaa kynän sinisen farkkutakkinsa povitaskusta. “Mutta siinä, missä kerroin sinulle enemmän itsestäni bussimatkan aikana, sinä kysyit.”

“Missä —“

“Se toinen kirous”, Alan sanoo ja piirtää lautasliinaan viivan. “Se, että näkee, miten asiat olisivat voineet olla, jos joku olisi valinnut toisin.”

Muistonsoittajat, aaveennäkijät, valansitomat — ja harhapolkujen vaeltajat. Jossittelijat.

“Ei se toimi noin”, sanon ja kurtistan kulmaani. Olen tavannut vaeltajia ennenkin, ja he näkevät vain tärkeitä valintoja. Surullisimpia erehdyksiä, ja sitä, mitä niiden myötä menetettiin. Eivät, mitä olisin ehkä kysynyt, jos —

“Kirous ruokkii toista kirousta”, Alan sanoo ja piirtää viivaan taitekohdan, jossa se haarautuu kahdeksi, sitten kolmeksi, ja sitten yhä uudelleen. “Ja jos elää jo valmiiksi puoliksi muistoissa ja kutsuu niitä eläviksi, on helpompi kulkea myös niitä reittejä, joita olisi voinut olla. Se on ihan loogista.”

Ihan loogista.

Paitsi etten ole kuullut mistään vastaavasta aiemmin.

Tarjoilija laskee ranskalaiset eteeni. Alan kiittää häntä pirtelöstään ja kääntää sitten taas katseensa minuun. En pidä siitä, miten hän katsoo: suoraan ja viiltävästi, aivan kuin näkisi suoraan lävitseni.

“Valehtelet.”

“Niinkö tosiaan?” Alan kohottaa taas toista kulmaansa. “Yhdessä mahdollisista menneistä sinä jo suutelit minua. Kerroit minulle, että ensimmäisen koirasi nimi oli Apila, ja että isälläsi oli tapana viedä sinut melontaretkille, ja että olit viiden kun hän kertoi sinulle, että perisit hänen kirouksensa, ja että hän meni naimisiin vain siksi, että saisi lapsen, jonka avulla pääsisi siitä eroon. Kerroit, että —“

Nousen seisomaan niin nopeasti, että töytäisen lautastani ja muutama ranskalainen lentää pöydälle. Käteni tärisevät, tai no, tärisen kauttaaltani. En tiedä onko se vihaa tai pelkoa.

“Valehtelet”, minä toistan. “Olet saanut tietää tuon kaiken jotenkin muuten. Ehkä olet seurannut minua kuukausikaupalla ja urkkinut, ja —“

“Voin soittaa sen muiston sinulle”, Alan keskeyttää. “Jos haluat nähdä.”

Olen varma siitä, että hän valehtelee. Niin on oltava. En koskaan kertoisi tuollaisia asioita ventovieraalle, enkä suutelisi ketään noin vain, paitsi ehkä tukevassa humalassa.

“Soita sitten”, sähähdän.

“Kunhan jatkamme matkaa”, Alan lupaa ja ryhtyy ryystämään pirtelöään. Minä katson lautasliinaan piirrettyjä polkuja ja ajattelen niitä valintoja, jotka olisin voinut tehdä, ja sitä, että kaikista niistä minä valitsin sen, jossa solmin Alanin kanssa järjettömän sopimuksen.
« Viimeksi muokattu: 22.09.2022 22:57:02 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 4/?
« Vastaus #3 : 12.06.2022 00:00:01 »
4

Annabel

Alan pyytää kuskilta luvan soittamiseen. Seuraan häntä vastahakoisesti bussin takaosaan, jossa vessakopin vieressä on kaksi vastakkaista penkkiparia ja niiden välissä pöytä, jonka ruskeaan muovipäällysteeseen on naarmutettu rivoja sanoja ja nimiä. Tämä on juuri sellainen pöytä, jonka ääressä nuoret pelaavat korttia tai bussissa matkustavat perheet nauttivat eväitään.

Epäilen, että kitaraa sen ääressä ei kuitenkaan soiteta usein.

Bussin ikkunasta näen, kuinka huoltoasema katoaa hitaasti kaukaisuuteen. Tie kulkee suorana aron poikki. Yö on pilvinen ja musta, ja siksi maailma on vain bussin valojen rajaama liikkuva kupla yössä.

“Jännittääkö?” Alan kysyy. Hän on jo asettanut sormensa kielille ja etsinyt aloitussoinnun.

En viitsi valehdella hänelle, joten en vastaa mitään.





Muistonsoittajilla on yleensä tapana laulaa muistoja kutsuessaan, mutta Alan ei tee niin, vaikka puolittain odotan sitä. Hänellä on kaunis, pehmeä ääni, ja siinä on persoonallista käheyttä. Se sopisi hyvin folk-laulajalle tai hämyisiin baari-iltoihin. Varmasti myös yöbussiin Coloradossa. Mutta hän ei laula, soittaa vain, ja muisto kiskoo yön syrjään bussin ympäriltä kuin verhot ja päästää eilisen valon sisään.





Minun silmäni ovat kiinni, mutta auringon kirkkaus hehkuu suljettujen luomien läpikin. Tunnen huulet huuliani vasten, lantiotani puristavat kädet, karheat hiukset joihin olen upottanut omat sormeni. Istun hajareisin jonkun sylissä, painautuneena häntä vasten, ja haistan hien ja seisovan ilman, ja sydämeni hakkaa, ja minä haluan, ja niin haluaa hänkin, suutelee ahnaasti ja pitelee minusta kiinni, ja kun kehystän hänen niskansa toisella kädelläni ja vedän kevyesti, vaadin lisää, hän murahtaa tyytyväinä ja vastaa pujottamalla peukalonsa paidanhelmani alle.

Irrottaudun suudelmasta sen verran, että ehdin vetää henkeä.

“Annabel”, hän sanoo, ja ääni on lämmin ja käheä, samaa sävyä kuin valo, jonka näen suljetuin silmin. Voisin avata silmäni, mutta en tahdo.

“Katso minua”, hän sanoo hengästyneenä, ja kuvittelen suutelemisesta kosteat huulet, punehtuneet posket, pisamat sikin sokin. Kuvittelen, mutten halua nähdä.

“Myöhemmin”, minä vastaan, ja hän nauraa ja painaa peukalonsa tiukemmin kiinni ihooni, niin kovaa että se melkein sattuu.

“Nyt”, hän sanoo ja nojautuu taas lähemmäs, niin lähelle, että huulet kutittavat huuliani. “Haluan katsoa sinua silmiin, kun suutelet minua.”

Avaan vastahakoisesti silmäni. Katse ei ensin tarkennu kunnolla, koska hän — Alan — on liian lähellä ja bussissa on liian kirkasta.

Kun se tarkentuu, kaikki terävöityy kerralla:

Alanin musta t-paita ja leveät hartiat, selkänojan harmaa, nuhjaantunut sametti hänen takanaan, bussin ikkunaa kehystävät punaruskeat verhot. Arojen kulahtanut kellanvihreä, taivaan terävä sininen.

Alanin harmaat silmät ja niiden jo tutuksi käynyt, haastava katse, joka ruokkii minussa sykkivää nälkää, mutta samaan aikaan se —

“Hei vain, Annabel”, hän sanoo ja suutelee minua taas, ja vaikka muisto alkaa haalistua ja tiedän, että se ei ole todellinen, en osaa olla suutelematta takaisin.
« Viimeksi muokattu: 22.09.2022 22:51:48 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 5/?
« Vastaus #4 : 12.06.2022 14:04:27 »
5

Annabel

Alan katsoo minua pöydän yli. Hänen ilmeensä on omahyväinen, enkä enää lainkaan ihmettele sitä, että Alanin nenä on selvästi murtunut useammin kuin kerran. Minunkin tekisi mieli mojauttaa häntä.

“Haista paska”, minä sanon. Ääneni on edelleen hengästynyt, muiston kaiku tykyttää kiihtyneenä sykkeenä.

Alan vain virnistää. “Minä kyllä varoitin.”

En vastaa mitään. Käännän katseeni bussin kattoon, mutta siinä ei ole juurikaan nähtävää, ja ajatukseni lipuvat tahtomattanikin siihen, kuinka —

Annan periksi. “Miten sinä onnistuit siinä? Miten muka houkuttelit minut…”

En osaa lopettaa lausetta, mutta tiedän kyllä, mitä haluaisin sanoa. En ole tuollainen: en suutele ketään bussissa, enkä etenkään tuolla tavoin. En ole eläessäni kiivennyt kenenkään syliin muhinoimaan julkisella paikalla, eikä Alan ole edes erityisen komea. En usko, että haluaisin suudella häntä edes humalassa.

“En houkutellutkaan”, Alan vastaa. Hän seuraa sormellaan naarmuja pöydän pinnassa. Harry was here, 1967. “Se ei ollut sinun muistosi.”

Häh? Mitä helvettiä?

Oivallus iskee vain hetkeä myöhemmin. Puisto ja muisto siellä: sormus sormessani, Alanin katse, vuorosanat jotka tunsin, jotka olisin lausunut, jos Alan ei olisi —

“Kusipää”, minä sähähdän. “Mitä helvettiä sinä kuvittelet saavuttavasti —“

“Millaista kielenkäyttöä”, Alan keskeyttää.

“Painu sinä nyt —“

“Annabel Katherine Sibylla Lee”, Alan sanoo, ja taas: sama pistävä hymy, sama vaara hänen katseessaan. “Jos en olisi pysäyttänyt sinua, olisit antanut minun mennä paljon pidemmälle. Kaulasi olisi nyt täynnä sinelmiä hampaideni jäljiltä. Olisit antanut minun riisua paitasi, ja sitten bussikuski olisi heittänyt meidät ulos.”

Kaulasi olisi nyt täynnä sinelmiä.

“Ei se mene niin”, väitän vastaan, vaikka ymmärrän hetki hetkeltä vääjäämättömämmin, etten oikeasti tiedä. En tunne tämän pelin sääntöjä: ehkä siksi, että olen aina vältellyt muita kaltaisiani, tai sitten siksi, että Alan tuntee ne erityisen hyvin.

“Kaikki se, mitä kehollesi tapahtuu muistossa, tapahtuu sinulle myös oikeasti. Jos haavoitut, haavat seuraavat sinua myös todellisuuden tälle puolelle. Jos nukahdat muistossa, se päättyy, ja nukut edelleen myös tässä maailmassa. Ja jos sattuisit vaikka laukeamaan muistossa, havahtuisit edelleen kiihtyneenä ja —“

“Joo joo”, keskeytän ja kohotan tahtomattanikin käteni kaulalleni. “Mutta —“

“Et voi tuoda muistosta mitään mukaasi, ainakaan yleensä. Joskus, hyvin harvoin, se onnistuu, mutta…” Alan pudistaa päätään. “En tiedä vielä itsekään, miksi ja miten. Se tuntuu täysin sattumanvaraiselta. Etkä voi kuolla, sillä kuolinmuistot eivät säily. Kuoleman hetkeä ei voi muistaa.”

“Paitsi jos on kummitus.”

“Paitsi jos on kummitus”, Alan nyökkää. Outo ilme käväisee hänen kasvoillaan, mutta se on poissa niin nopeasti, etten ehdi tulkita sitä.

“Mutta sanoit, että bussikuski olisi heittänyt meidät ulos, koska sinä olisit, öö, riisunut paitani”, ääneeni hiipinyt häpeä saa minut ärtymään. “Mutta kun muisto päättyi, sinä istuit edelleen minua vastapäätä. En suudellut sinua todella, enkä istunut sylissäsi, joten vaikka ihoon olisikin jäänyt jälkiä, niin miten — kuinka —“

“Todellisuus ja muisto limittyvät. Soitettu musiikki luo jonkinlaisen liminaalitilan… Siis sellaisen paikan, joka ei ole tarkalleen tässä, muttei myöskään kokonaan menneessä. Lopputulos on jonkinlainen yhdistelmä molempia, eikä aina kunnolla ennakoitavissa, mutta oletan, että tässä tapauksessa lopputulos olisi ollut sama kuin muistossa.”

“Ja sitten me olisimme olleet keskellä yötä jumissa Coloradon aroilla Herra ties miten kaukana lähimmästä kaupungista.”

“Jep.”

“Idiootti.”

“Siksi minä herätin sinut”, Alan huomauttaa. “Tiesin kyllä, mitä tein.”

“Mutta miksi? Mitä sinä voitit sillä, että… Että järjestit tällaisen show’n? Halusitko esitellä ylivertaisia, ihmeellisiä kykyjäsi?”

“Tietenkin”, Alan virnistää. “Ja osoittaa sinulle, miten erinomainen suutelija olen.”

“Eikö se ollut vain lainaa muistosta?”

“Kerrohan sinä.”

En vastaa mitään. Alan vakavoituu.

“Halusin näyttää sinulle, miten helposti muistoa erehtyy pitämään omanaan, jos ei tiedä paremmin. Ja varoittaa sinua siitä, miten häilyvä sen ja nykyhetken raja voi olla. Sinä lupasit auttaa minua, ja jotta se onnistuu, sinun on myös osattava toimia oikein niissä muistoissa, joita minä soitan. Sinun on ymmärrettävä tarpeeksi.”

“Ja valitsit sellaisen muiston, jossa muhinoit kanssani?”

“Se oli saatavilla”, Alan kohauttaa olkiaan. “Toinen vaihtoehto olisi ollut matkapahoinvointi, mutta arvelin, ettet olisi halunnut —“

“Mieluummin se”, kivahdan. “Nyt minä —“

Nielen loput lauseesta. Alanin ei tarvitse tietää, että huuliani kihelmöi edelleen, ja että kaikesta suuttumuksestani huolimatta jokin osa minusta haluaisi edelleen suudella häntä. Tai ei minusta, vaan siitä, joka hetken ajan olin. On vaikea tukahduttaa sellaista nälkää, joka saa unohtamaan ajan ja paikan ja säädyllisyyden rajat.

Ensirakkaus ja sen typerä holtittomuus. Se, miten kaikki on saatava heti, eikä muulla ole mitään väliä.

“Puhutaan lisää huomenna”, Alan sanoo. “Olen elänyt muistoissa ja mahdollisuuksissa puolet päivästä. Tarvitsen unta.”

“Tarvitsisit kunnon selkäsaunan.”

Taas sama hymy. Alan nousee. “Ja sinä jonkun, joka saisi sinut ajattelemaan jotakin muuta kuin sitä, miten paljon haluat minua. Levollista yötä, Annabel.”

Alan epäillä, että Alan ei suinkaan valinnut muistoa vain siksi, että hänellä ei ollut muita hyviä vaihtoehtoja. Suljen silmäni ja nojaan pääni istuimen selkänojaan. Muisto minussa inttää ja inttää, ja lopulta luovutan, koska tahdoinpa tai en, se ei ole enää vain jotakin kerran jollekin toiselle tapahtunutta, vaan myös minun.
« Viimeksi muokattu: 12.06.2022 17:50:18 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 126
  • Lunnikuningatar
Lohtulauluja katuville kummituksille, K-11, 6/?
« Vastaus #5 : 12.06.2022 17:48:24 »
K/H: Tämä on meikän työkiireisen kesän höpölöpöjatkis, jossa käytän surutta lempparitrooppejani, jotka muutenkin toistuvat tarinoissani, ja kirjoittelen menemään mitä sattuu. Tässä kohtaa totean myös, että kohtausten pituudet vaihtelevat jostain lyhyestä ficletistä jonnekin pariintuhanteen sanaan, enkä jaksa välittää siitäkään. Tarinan tavoitepituus on n. 50 000 sanaa, koska se osallistuu sellaiseen kesäkisahärdelliin, jossa pitää kirjoittaa "romaanikässäri".



6

Jonathan


Kiroukset eivät vaikene unessakaan. Torkun vain puolittain, koska olen viettänyt koko päivän seuloen Annabelin salaisuuksia muisto muistolta. Se ei ole ollut helppoa, sillä enimmäkseen hän pysyi hiljaa tai haistatteli vastauksena kysymyksiini.

Ilman solmimaamme sopimusta en olisi saanut selville yhtään mitään, ja senkin muiston eri versioissa Annabel kertoi tuskin mitään. Ei, vaikka minä kerroin hänelle itsestäni paljon enemmän kuin olisin tahtonut: oikean nimeni, ikäni ja sen, mistä sain toisen kiroukseni. En saanut häntä luottamaan itseeni kertaakaan, koska sellaista hetkeä, jossa niin olisi tapahtunut, ei ollut olemassa.

Hän on täydellinen: sulkeutunut, itsepäinen, täynnä piikkejä ja muureja. Annabel ei etsi liittolaisia tai pelaa tiimipelejä, ja sopimuksemme — siitäkin huolimatta, että hän kuvittelee saavansa siitä valtavan suuren palkkion — on hänelle läpikotaisin vastemielinen.

Mutta jos hän ei solmi liittolaisuuksia, hän ei myöskään petä minua kenenkään muun vuoksi, vaan korkeintaan oman nahkansa pelastaakseen.

Ja sekin vielä muuttuu. Tarvitsen vain kourallisen sopivia muistoja ja aikaa, ja sitten hän on valmis uhraamaan itsensä minut pelastaakseen.





Aamulla niskani on jumissa ja väsymys jomottaa luissa asti. Olen antanut kirouksilleni liikaa valtaa, ja nyt kärsin siitä. Kestää päiviä, ehkä viikkojakin, ennen kuin voin tehdä mitään vastaavaa.

Annabel nukkuu neljä penkkiriviä taaempana ja kuorsaa. Hänen poskelleen on valunut kuolaa.

Bussikuski on kääntänyt radion päälle ja kuuntelee kantria. Kello on seitsemän, ja Denveriin on vielä kolmen tunnin matka.

Poimin käteeni huoltoasemalta ostamani halvan jännärin ja naksautan mustekynän kärjen esiin, jotta voin lukiessani korjata kaikki kirjan painovirheet.
« Viimeksi muokattu: 12.06.2022 17:50:49 kirjoittanut Kaarne »

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart