Nimi: Kaikilla yhtä paljon
Ikäraja: S
Fandom: originaali (Ravel & Lied)
Tyylilaji: dystopia, ulottuvuusfragmentti
Yhteenveto: “Minulla ei ole sen enempää menetettävää kuin kenellä tahansa muullakaan. Kaikilla yhtä paljon”, sanon. Lied nauraa. Siinäkin on terävä särmä.
K/H: Totesin tänään, että minäpä kirjoitan nyt tällaisen epäkronologisen one-shot -sarjan jossakin toisessa maailmassa -troopista, joka on yksi ehdottomia suosikkejani tarinoissa. Käytän pohjana Ultra Bran kappaleita ihan vaan inspiraatioksi, ja tässä taustalla oli kappale Me yhtenäistämme. Että sellaista.
Kaikilla yhtä paljon
I
Kajo on harmaata ja oranssia. Minä istun betonisessa ikkunasyvennyksessä ja katselen, miten tarkasti ja sekunnilleen kaikki herää: valot syttyvät samaan aikaan katulamppuihin ja kauppojen näyteikkunoihin, raidebussit kirskahtavat liikkeelle.
Aamu on samanlainen kuin muutkin. Samanlainen kuin eilen, samanlainen kuin huomenna.
Samanlainen minulle ja muille.
II
“Ravel”, kirjastovirkailija sanoo nimeni. Standarditapa tervehtiä: jokaiselle sama. Nimen lausuminen osoittaa arvostusta ja muistuttaa siitä, että olemme kaikki yksilöitä, mutta jokaisen nimi on yhtä olennainen.
Toisinaan mietin, onko oma nimeni oikeastaan ainoa sellainen asia, joka kuuluu todella minulle.
Kuuluuko edes se?
III
En valitse lainojani itse. Järjestelmä on valikoinut ne minulle, ja luen samat kirjat, jotka jokainen kaupungissa lukee täytettyään kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Hemingwayta, Coelhoa, Beckettiä.
Coelhoa vihaan jo ensimmäisistä lauseista lähtien. Vielä joitakin vuosia sitten olisin taittanut sivujen kulmat ihan vain osoittaakseni mieltäni, mutta nykyään en enää vaivaudu. Kirja vaihdettaisiin heti uuteen ja minua nuhdeltaisiin.
Lukukokemuksenhan täytyy olla kaikille sama.
IV
Kun täytän kaksikymmentäyhdeksän, saan kutsun vuorimökille. Minun on määrä viettää ilta ja yö metsässä Järjestelmän valitseman seuralaisen kanssa. Jos osoittaudumme sopivaksi pariksi, saamme toisemme. Jos emme, saamme yrittää uudelleen vuoden kuluttua.
Olen ollut mökissä jo kuusi kertaa. Metsä ympärillä on leikattu tasaiseksi, puut ovat tismalleen yhtä kaukana toisistaan. Halkoja mökissä on kolme sylyksellistä, jotta takkatulta voidaan polttaa muutaman tunnin ajan. Jääkaapissa on pullo kuohuviiniä, vadillinen tofusalaattia ja jälkiruoaksi suklaamoussea.
Aamiainen ja yöpalakin löytyvät, mutta en ole kohtaan maistanut niitä. Sen jälkeen, kun ihana ilta takkatulen ääressä on ohi, minä olen maannut vuoteessa omalla puolellani ja ajatellut sitä, miten en halua tätä.
Ehkä kaikki muutkin ajattelevat, mutta kukaan ei koskaan sano sitä ääneen.
V
Kaikki on taas samoin: kristallikruunu, halot, tofusalaatti, samat kysymykset, samat siirtymärituaalit.
Vai Ravel, onpa kaunis nimi.
Millaista koiraa olet ajatellut? Minä haluaisin terrierin, tai ehkä beaglen.
Tämä tofusalaatti on aika hyvää.
Se on helvetin pahaa.
VI
Vuoden kuluttua olen jo kolmenkymmenen, ja sitten jäljellä on kuulemma vain sellaisia, jotka eivät kelpaa kenellekään. Pitäisi onnistua nyt.
Yritän, yritän ihan todella, mutta en tunne mitään, vaikka Arkon — kai hänen nimensä on Arkon — suutelee vatsaani ja sanoo kauniita latteuksia. Hänellä on lempeät silmät.
Kun katson itseäni peilistä aamuisin, ei lempeydestä ole tietoakaan. Minun silmäni ovat samaa betoninharmaata kuin koko kaupunki.
VII
Kosketusten ja teeskentelyn jälkeen pakenen hetkeksi ulos. Arkon nukkuu jo, eikä hänkään välitä sen pahemmin yöpalasta kuin minustakaan.
Pimeys ulkona on syvää ja muhevaa, ja tähdet kuin mustalle kankaalle siroteltua suolaa. Yöt sentään ovat aina erilaisia, sillä Järjestelmä ei pysty hallitsemaan taivasta, ei ainakaan vielä.
Kuulostelen tähtien hiljaisuutta.
Kuudenkymmenen metrin päässä on toinen mökki. Joku seisoo sen kynnyksellä; erotan siluetin sisältä lankeavaa valoa vasten.
Entä jos? Mitä sitten tapahtuisi?
Hahmo sulkee oven takanaan ja ottaa askeleen minua kohti.
Minä kävelen puolimatkaan vastaan.
VIII
“Ravel”, minä tervehdin kertomalla nimeni.
“Lied”, hän vastaa. Pimeässä en erota kunnolla hänen kasvojaan, mutta ääni on pehmeä ja syksyntumma.
Pidän siitä.
On kovin vähän asioita, joista pidän.
“Haluatko jotakin muuta?” Lied kysyy heti. Kysymys on samaa sävyä kuin hänen äänensä: jos lähden hänen mukaansa, kesää ei koskaan enää tule, ei edes kevättä.
“Kukapa ei?”
“Kuka uskaltaa haluta?” Lied kysyy. Hän ojentaa kätensä ja tunnustelee kasvonsyrjääni. Käsi on karhea, mutta lämmin.
“Minulla ei ole sen enempää menetettävää kuin kenellä tahansa muullakaan. Kaikilla yhtä paljon”, sanon. Lied nauraa. Siinäkin on terävä särmä.
“Haluaisitko, että sinulla olisi? Enemmän menetettävää kuin muilla.”
Hymyilen pimeässä. Liedin kasvojani piirtävät sormenpäät löytävät heti ylöspäin taipuneen suupielen.
“Ehkä.”
“Osa mökeistä on aina tyhjillään."
“Niissä ei varmaan ole yöpalaa tai aamiaista”, minä huomautan, vaikka oikeastaan sanat tarkoittavat vain tietenkin minä tulen. Lied silittää hymyni rajoja.
“Minä en usko, että paras mahdollinen kumppanini herää, jos käyn hakemassa meille evästä”, hän vastaa.
“Ja kuohuviiniä?”
Lied nauraa taas, tällä kertaa pehmeämmin. Pidän siitäkin.
“Ja kuohuviiniä”, hän lupaa.
