Kirjoittaja Aihe: Verilettuja | K-11 | raudantuoksuinen grimhygge | 3/5 6.12.  (Luettu 310 kertaa)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 553
Nimi: Verilettuja
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: K-11
Genre: raudanhajuinen grimhygge
Varoitukset: kiroilua ja verta
Haasteet: Grimhygge, Teelusikan tunneskaala tunteella päättäväisyys, Sana/kuva/lause10 #3 (kuva, S), Originaalikiipeily sanalla laskelmoida, Hyödynnä kauppalistaa, Aistihaaste sekä FFF1000 sanalla rankkuri
Yhteenveto: Aro ja Peetu Vasama ovat Vampyyriongelmien Ennaltaehkäisyn Viraston rankkureita, joille tarjotaan vastustamatonta työkeikkaa. Aro on kuitenkin juuri satuttanut jalkansa eikä vampyyrin perään lähteminen onnistu, joten hän päättää venyttää ja soveltaa rankkurien sääntöjä.

K/H: Kauppalista-haasteen innoittamana lähdin kirjoittamaan tarinaa vampyyrinmetsästäjistä, jotka käyttävät verilettuja syöttinä. Tarina on hieman elänyt alkuperäisestä ja tavoittelen tässä sellaista urbaanimpaa, vampyyri!nyky-Suomea. Oli hauskaa kirjoittaa jotain räväkämpää ja minulle nykyisin tyypillisesti tarina venyi paljon pidemmäksi kuin olin ajatellut. Kuinka vain, toivottavasti viihdytte tämän tarinan parissa :D Tämä on omistettu Linnelle, jonka innostus verilettuvampyyreista motivoi jatkamaan ideoinnin parissa ♥



Verilettuja

Ensimmäinen osa: Kauppalista


”Tämä on ihan paskaa. Täyttä paskaa.”

Seurasin katseellani Peetua, joka ravasi edestakaisin olohuoneen päädystä toiseen. Veljen vaaleat hiukset roikkuivat kasvoilla ja ylisuuren Adidaksen hupparin musta väri imi niiden hopeisen hohteen sisuksiinsa kuin korostaen hänen mielentilaansa. Siirsin tiukassa siteessä olevaa jalkaani paremmin tyynyn päälle.

”Älä tuskaile. Siitä ei ole mitään hyötyä.”

”Hyvä sun on sanoa”, Peetu ärähti, seisahtuen takkatulen eteen kuin dramaattista valaistusta hakien. ”Tämä kiinniotto on punainen ja sä onnistuit nyrjäyttämään nilkkasi sopivasti keikkaa varten. Miten kuvittelet, että me saadaan se verenimijä ansaan, kun sä nilkutat kuin jyvien perässä kulkeva kana?”

Kohautin olkiani ja välttelin hänen katsettaan katsomalla villasukan peittämää jalkaani. Koskaan ei voinut tietää, milloin tieto keikasta tuli – ja kun se tuli, piti olla valmis lähtöön heti. Keikasta ei myöskään kieltäydytty: etenkin punaisen koodin vampyyreista maksettiin hyvät rahat. Oli siis totta, että eilen pitkäksi venähtänyt yö Oliverin baarissa ei ollut yksi järkevimmistä päätöksistäni.

Ongelmaa ei olisi, ellen olisi ajautunut tappeluun. Mutta liian monta salmarishottia yhdistettynä korvaani kehrättyyn kysymykseen siitä, olinko nainen vai mies oli saanut minut pillastumaan ja vetämään kysyjää turpaan. En muistanut miehestä muuta kuin korvarenkaan, jossa killui kultainen kulmahammas. Sitä seurannut hieman veriseksi käynyt tappelu ja pako baarista kaupungin pimeille, kosteille kaduille oli johtanut kompuroimiseen, kaatumiseen ja lopulta humalaiseen avunpyyntöpuheluun Peetulle. Ei ehkä yksi hienoimmista illoistani.

”No?” Peetu kysyi käsiään kohottaen.

”Anna mun miettiä!”

Peetu pudisti päätään ja istui sohvanpäätyyn, nyppien tympeänä villasukastani nukkaa.

”Voisit edes pyytää anteeksi”, hän sanoi.

”Voisit edes auttaa mut suihkuun”, vastasin. Hiusteni rasvaisuus kuvotti ja kainalot haisivat, jos vain kohotinkin käsivarttani. Kasvot tuntuivat turvonneilta. Olin saanut sellaisen täräyksen nenään, että verenvuotoa oli ollut vaikea saada tukahdutettua.

”Voisit edes opetella käyttäytymään.”

”Voisit edes käydä kaupassa. Mulla on nälkä.”

Peetu pyöräytti silmiään ja yritin tökätä häntä paketoidulla jalallani. Jalkapöydän taivutus sai kivun säkenöimään selkään saakka. Tukahdutin sisältäni kohoavan ähkäisyn, mutta Peetu huomasi kivun silti. Huoli paistoi hänen kasvoiltaan.

”Kyllä kaikki järjestyy”, sanoin.

”Tämän piti olla meidän viimeinen yhteinen keikka”, Peetu sanoi. ”Viimeinen vampyyri ja sitten tämä paska rankkurielämä olisi ohi.”

En ihmetellyt, että Peetu reagoi näin vahvasti. Vaikka olimme viisi vuotta sitten valinneet rankkurin työn yhdessä ja paiskineet hommia hyvässä flowssa, Peetun innostus oli lopahtanut hänen löydettyään todellisen mielenkiinnon kohteensa: artesaanileipurin työn. Vuoden kestävä ammattikoulu alkaisi kahden viikon kuluttua eikä opiskelujen ja työharjoittelujen rinnalle sopinut vampyyrien jatkuva etsiminen ja kuskaaminen Verikeskukseen tankattavaksi. Saatuaan tietää opiskelupaikasta Peetu oli irtisanoutunut VEVistä heti, mutta lupautunut hoitamaan vielä yhden viimeisen keikan. Nyt keikka oli vihdoin tullut, ja olin hyvää matkaa pilaamassa hänen mahdollisuutensa päästää irti rankkurin elämästä ennen kuin uusi elämä jauhopeukalona alkaisi.

Peetulla oli kaikki oikeus syyttää minua virheistäni. Levottomaksi käyneiden vampyyrien kiinni ottaminen oli aina kahden kauppa eikä minusta ollut tällä hetkellä paljon hyötyä. Vampyyriongelmien Ennaltaehkäisyn Viraston työ oli fyysistä: jopa vihreällä koodilla merkattujen vampyyrien nappaaminen vaati ainakin jonkin tason yhteistyötä ja liikkumista. Usein kohteet löytyivät kauppakeskuksista tai leikkipuistoista, suurten ihmisjoukkojen luota yllyttämässä itseään antamaan periksi luonnolleen. Keltaiset tapaukset olivat jo vaikeampia, sillä he soluttautuivat kaveriporukoiden illanviettoihin ja odottivat sopivaa hetkeä upottaa hampaansa humalaisen nuoren kaulavaltimoon. Punaiset taas… Ne olivat kovan luokan hiippailijoita ja stalkkereita, jotka valitsivat uhrinsa tarkoin veriryhmän perusteella, ja joiden kiinni ottaminen oli todellista työtä. Punaiset vampyyrit olivat parhaita ja niiden nappaamisesta nautin eniten – mutta siihen työhön tarvittiin kaksi liikuntakykyistä rankkuria. En kuitenkaan suostunut taipumaan samanlaiseen pessimismiin kuin Peetu. Tämä vampyyri oli meidän ja keksisin kyllä keinon hoitaa homma kunnialla loppuun.

”Eikö ole aika kiva, että meidän viimeiseksi yhteiseksi tehtäväksi osui Vihtori von Willberg?” kysyin, kun Peetun murjotus jatkui.

”Tosi kiva.”

”Peetu hei”, maanittelin ja odotin, kunnes Peetu kohotti katseensa minuun. ”Mieti, miten me aloitettiin. Me oltiin ihan amatöörejä. Nyt me ollaan ammattitason rankkureita. Kukaan VEVissä ei olisi ikinä antanut meille Vihtorin kaltaista isoa tekijää kiinni otettavaksi pari vuotta sitten. Me hoidetaan tämä homma kunnialla.”

”Miten?” Peetu kysyi ja katsoi jalkaani.

”En voi ajatella, kun hygienian taso on näin alhainen ja verensokeri myös”, valitin. ”Autatko paketoimaan jalan niin pääsen suihkuun? Ja sä voisit käydä sillä välin kaupassa.”

Peetu ärisi ja murisi, mutta myöntyi lopulta ja auttoi minut pystyyn sohvalta. Takkatulessa palavat pihkaiset kuusipuut rätisivät sopivan sähäkästi ja saivat olohuoneessa vallitsevan syyskuisen hämärän heräämään eloon. Olisi ollut mukavaa maata sohvalla, syödä sipsejä kauhuelokuvaa katsellen ja ennustaa kilpaa Peetun kanssa, kuka hahmoista kuolisi ensimmäisenä. Mutta tunnistin sydämeni jännittyneen sykkeen ja vatsan kipristelevän tunteen. Vampyyrirankkurin työ antoi minulle kiksejä silloinkin, kun nilkutin surkeaa vauhtia kohti kylpyhuonetta avustettua pesuhetkeä varten. Tästä tulisi huikea keikka.

Istuin vessanpytyn kannelle ja ehdin vetää päältäni paidan ja housut, kun Peetu palasi kylpyhuoneeseen mukanaan K-kaupan muovipussi ja jeesusteippirulla. Riisuin vielä urheilurintsikat ja alushousut ja tarjosin sitten jalkaani paketoitavaksi. Alastomuus oman pikkuveljen edessä ei herättänyt minussa enää mitään tunteita. Olimme paikanneet toisemme niin monesti rankkuriuramme aikana ja niin monesta eri paikkaa (vampyyrit olivat kekseliäitä ollessaan verenhimoisia – asia, jonka olin oppinut kantapään kautta), etten osannut hävetä enää mitään.

Peetu kietoi muovipussin jalkani ympärille ja sitoi sen tiukasti pohkeen ympärille jeesusteipillä. Sen teippikokonaisuuden irrottaminen ihosta suihkun jälkeen olisikin sitten kuin säärten sokeroinnissa käyminen.

”Kiitos”, sanoin, kun Peetu kiinnitti viimeisenkin teipinpalan ja testasi pussin pitävyyttä.

”Älä kiitä vaan keksi ratkaisu”, Peetu sanoi. ”Kun hierot sitä hopeashampoota hiuksiisi, yritä houkutella harmaat aivosolut samalla liikkeelle.”

Tuhahdin ja linkkasin suihkuverhon luo. Vedin muovisen jakkaran keskelle suihkua ja siirsin pesutarvikkeet käden ulottuville ennen kuin istuin alas. Peetu katsoi puuhasteluani päätään pudistellen.

”Kirjoitan kauppalistan ja lähden sitten.”

”Osta verigreippi-appelsiinimehua, jooko?”

Peetu katosi vastaamatta ovensuusta ja sulki kylpyhuoneen oven. Väänsin suihkun päälle ja säädin vettä viileämmälle. Ojensin paketoidun jalan mahdollisimman pitkälle, pois veden ulottuvilta, ja aloin peseytyä. Hieroessani shampoota hiuspohjaan yritin miettiä. Olin mielissäni siitä, että VEVin työpäällikkö Hirvonen oli ajatellut meitä, kun varoitus Vihtori von Willbergin käytöksestä oli tullut. Se saattoi toki johtua myös siitä, että Vihtorin oli havaittu liikkuvan meidän asuinalueemme läheisyydessä, mutta vain parin korttelin päässä asui yksi toinenkin rankkuri ja vain viiden kilometrin säteellä ainakin kaksi lisää. Hirvonen oli kuitenkin päättänyt palkata meidät.

Tietääkseni Vihtori ei ollut koskaan aiemmin harhautunut vaan oli aina lukeutunut paremman luokan vampyyreihin: hän vietti aikansa sivistyneissä kulttuuririennoissa eikä koskaan erottunut joukosta vaan söi kiltisti tuoretta eläimenlihaa ja joi naudanverta. Hän oli tunnettu hienostuneesta makupaletistaan ja pettämättömästä charmistaan. Mutta jotain oli tapahtunut ja nuoriherra Vihtori von Willberg oli joutunut VEVin hälytyslistalle.

En jaksanut antaa hoitoaineen vaikuttaa purkin mukaista kolmea minuuttia vaan huuhdoin hiukset heti saippuoituani kehoni niin hyvin kuin istuma-asennosta taisin. Pääasia oli, että sain hikiset kainalot puhtaiksi ja hiukset raikkaan ilmaviksi. Aivan viimeiseksi väänsin suihkuveden niin kylmälle kuin iho kesti ja annoin sen huuhtoa viimeisenkin tunkkaisuuden tunteen.

Yleensä rankkurit olivat ne, jotka lähtivät vampyyrin perään. Heidät oli helppo löytää kaikkiin vampyyreihin laitetun mikrosirun avulla ja kiinniotto oli usein yksinkertainen ja nopea toimitus. Minä en kuitenkaan voinut liikkua pitkiä matkoja enkä ainakaan nopeasti, joten emme voineet etsiä Vihtoria käsiimme. Tässä tilanteessa olisi meidän eduksemme, jos Vihtori päättäisi etsiä meidät.

Silloin minulla välähti.

Väänsin suihkun kiinni ja nousin seisomaan, nappasin pyyhkeen oskarinoksalta ja kuivasin itseäni samalla kun linkkasin ulos kylpyhuoneesta olohuoneeseen. Kieräytin pyyhkeen ympärilleni ja tartuin sohvapöydällä olevaan puhelimeni. Ohitin siihen tulleet viestit niitä vilkaisematta ja avasin minun ja Peetun viestiketjun, jonka viimeisin viesti oli – hieman nöyryyttävää kyllä – lähettämäni humalainen tekstiviesti edellisillalta.

Osta verta, kirjoitin ja lähetin.

?!?!

Tuhahdin ja näpytin.

Älä kysele vaan osta!!

Kun Peetulta tuli keskisormea näyttävä emoji, tulkitsin sen myöntymisen merkiksi ja nilkutin keittiöön puhelin kädessäni. Aloin tutkia kuivakaappia. Se oli täynnä kaikenkokoisia jauhopusseja, pähkinöitä, sokereita ja kaikkea, mitä artesaani-Peetu oli sinne haalinut viimeisen puolen vuoden ajan kokeillessaan erilaisia leivoksia ja hapanjuurileivän leipomisen salaisuuksia. Löysin tarvitsemani jauhot, mutta jouduin silti lähettämään Peetulle vielä uuden viestin.

Osta sipulia! Ja yksi pilsner. Kiitoooos!

Mitä helvettiä…
Lähdin jo kaupasta

Käänny takaisin

Tähän on paras olla hyvä syy

Vastaus sai hymyn kohoamaan huulilleni. Se sattui, sillä leuka oli yhä hellänä eilisen kadulla kaatumisen jäljiltä, mutta kunnon rankkurin tavoin minulla oli korkea kipukynnys eikä pieni sykähtely sitä paitsi ollut mitään siihen verrattuna, miten koko kehoni kupli intoa miettiessäni vauhdilla kehittyvää suunnitelmaa.

Tämän keikan jälkeen Peetu voisi kunnialla eläköityä artesaanileipuriksi.

*

Kun ovi vihdoin kävi ja Peetu ähelsi sisälle kauppakassit molemmissa käsissä, olin jo ehtinyt föönata hiukset kuiviksi ja vaihtaa päälle mustan pitkähihaisen ja leveälahkeiset, mustat housut. Piirsin kajaalilla tarkkaa, ohutta linjaa yläluomelle toisen seuraksi, kun Peetu käveli kylpyhuoneen ohi keittiöön.

”Ei tarvitse auttaa, kiitos vain”, kuului eteiskäytävästä.

Pyöräytin silmiäni. Marttyyri mikä marttyyri.

”Odota sekunti.”

Sain viivan valmiiksi ja linkkasin keittiöön. Tuskin tunsin enää kipua nilkassani, sillä paloin halusta selittää neronleimaukseni. Peetu purki kauppakassien sisältöä ruokapöydälle jakaen ruoat niin, että kuivakaapin ainekset menivät yhteen kulmaan, jääkaappiin menevät toiseen ja pakkaseen kuuluvat kolmanteen. Hänen pedanttisuudessaan oli jotain hellyttävää.

”Löysitkö verta?” kysyin ostoksia silmäillen.

Peetu katsoi minua kuin arvellen, olinko tullut hulluksi.

”Miksi näytät tuolta? Oletko lähdössä jonnekin?”

”En”, sanoin enkä kyennyt enää pitelemään suunnitelmaa itselläni. ”Vaan me ollaan kutsumassa Vihtori von Willberg tänne.”

Nyt Peetun kasvoilta näki selkeästi, että hän piti minua hulluna. Hän otti askeleen taaksepäin kohti jääkaappia. ”Aro. Ei. Ei todellakaan. Ei, ei, ei.”

”Kuuntele”, aloitin, mutta Peetu pudisti päätään.

”Se on VEVin säännöissä. Älä kutsu kohdetta kotiisi. Tajuatko sä, miten pahaan pulaan me voidaan joutua, miten iso riski tää on sun uralle? Tämä on mun viimeinen keikka. Viimeinen. Olisi kiva lähteä kunnialla.”

”Niin sä lähdetkin, jos vaan kuuntelet”, ärähdin. ”Tiedät hyvin, että osaan VEVin säännöt ulkoa, mutta muistatko sä, että kirjan lopussa on listattuna kaikki niihin pätevät poikkeavuudet?”

Peetu katsoi minua hetken ennen kuin jatkoi ruokatarvikkeiden jaottelua suu tiukkana viivana, ja tiesin voittaneeni. Peetu ei muistanut poikkeuksia. Minä olin meistä kahdesta se, joka tunsi tämän alan paremmin. Peetu oli alusta alkaen ollut täydellinen apuri, Robin Batmanilleni, ja hän luotti siihen, että tiesin, mitä teimme.

Odotin, kunnes Peetu nosti muovipussista puolen litran muovipullon pakastettua riistaeläimen verta. Täydellistä. Ojensin käteni ja Peetun antaessa pullon vein sen tiskialtaalle, painoin tulpan viemärireikään ja valutin altaaseen kuumaa vettä. Odottaessani sen täyttymistä käännyin katsomaan Peetua.

”Olet oikeassa siinä, että yksi VEVin pääsäännöistä on älä kutsu vampyyria kotiisi. Ja se on järkevä sääntö. Kaikki muistaa, mitä Alinalle kävi kaksi vuotta sitten. Mutta siihen on poikkeus”, sanoin aloin siteerata ulkomuistista. ”Säännöstä voi poiketa, jos kaksi seuraavista ehdoista täyttyy: 1) kohteesta annettu varoitus on punainen, 2) rankkuri ei hyvin perustellusta syystä kykene lähtemään kotoaan, 3) rankkuri itse on kohteena.

En varmasti muistanut poikkeuksia sanatarkasti, mutta Peetu ei näyttänyt kyseenalaistavan sanojani.

”Kuten huomaat, meillä on oikeus rikkoa sääntöä”, sanoin ja näpäytin nenänpieltäni.

”Mutta…”, Peetu aloitti, vaikka ei selkeästi tiennyt, miten jatkaa. Hän alkoi siirtää ruokia pakastimeen ja jääkaappiin. Hän oli ostanut pakastepizzaa ja rakastamiani yrttipatonkeja, ja jääkaappiin katosi iso tölkillinen verigreippi-appelsiinimehua. Peetu oli paras pikkuveli. Olisin halunnut halata häntä, mutta nyt piti pysyä tiukkana. Käänsin vesihanan kiinni ja upotin veripullon sinne. Sitten käännyin katsomaan Peetua.

”Suunnitelma on se, että me tehdään nyt verilettuja.”

”Verilettuja?”

”Tai siis sä teet verilettuja ja mä katan pöydän. Kapish?”
« Viimeksi muokattu: 06.12.2022 18:09:53 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Linne

  • ***
  • Viestejä: 499
  • Hämmentynyt pesukarhu
Hei, ihan mahtavaa, että inspiroidut tästä! :D Luin tämän jo heti aamusta ja maanantai muuttui heti paremmaksi!

Tykkään kovasti tällaisesta maailmanrakennuksesta, että vampyyrit eivät ole mikään suuri piiloteltu salaisuus, vaan kaikkien tuntema ja tunnustama asia. Vampyyrinmetsästys vaikuttaa vaikealta työltä, ymmärrän, miksi Peetu haluaa jättää sen taakseen. Ihan mahtavaa, että hän on löytänyt oman juttunsa, ja vielä niin erilaisesta ammatista. Aron tilanne kyllä vähän huolestuttaa, tällä ei tunnu olevan yhtä selvää suunnitelmaa mitä tehdä sen jälkeen kun vampyyrinmetsästys on taputeltu, varsinkin kun hän tuntuu nauttivan työstä kovasti. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja kuulisin heistä mielelläni lisää! Myös Aron suunnitelma kuulosti kutkuttavalta, mitenkähän hän aikoo houkutella Vihtorin verilettujen ääreen? Vihtori vaikuttaa itsekin mielenkiintoiselta persoonalta, ehkä hän tulee iltapalalle ihan vain uteliaisuudesta :D

Pitää myös mainita, että tykkäsin myös kovasti siitä, miten tässä oli käsitelty Aron sukupuolta sopivasti sivulauseessa, tekemättä siitä sen kummempaa numeroa. Muita kuin cis-heteroita sisältäviä tekstejä kun ei turhan paljon ole.

Kiitos tästä, jään innolla odottamaan jatkoa! Ja nyt tekee mieli verilettuja :D
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Kelsier

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 971
  • ava by Ansa
Kommettikampanjasta hei!

Peetu oli suosikkini tarinassa, hän vaikutti suloiselta. Toivottavasti hän pääsee leipurikouluun eikä Aron suunnitelmasta seuraa ikävyyksiä. Linnen tapaan minäkin pidin siitä, että Aron sukupuoli pysyi mysteerinä. Ensin ajattelin, että kyseessä on veljespari, mutta sitten tuli puhetta urheilurintsikoista... Tykkäsin, että tässä vampyyrit elivät selvästi ihmisten keskuudessa ja osa pystyi hillitsemään ihmisverenhimoaan paremmin, osa huonommin.
Lainaus
Aron tilanne kyllä vähän huolestuttaa, tällä ei tunnu olevan yhtä selvää suunnitelmaa mitä tehdä sen jälkeen kun vampyyrinmetsästys on taputeltu, varsinkin kun hän tuntuu nauttivan työstä kovasti
Oli pakko laitana Linnen kommenttia, koska ymmärsin, että Aro olisi jatkamassa vampyyrimetsästystä. Ehkä VEV voi etsiä/määrätä hänelle uuden parin?
Ja aika kiehtovaa, kuinka vampyyri saadaan houkuteltua kylään veriletuilla!

Kiva, kun kirjoitit! :-*

-Kel
"Nouskoon maasta aina polku siellä missä kuljet, ja olkoon tuuli selkäsi takana. Valaiskoot taivaat matkaasi, kun kuljet tähtien teitä."
                                  
                             (Anniina Mikama: Tinasotamiehet)

                

                
               
      
           

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 553
Linne, huippua, että viihdyit ensimmäisen osan parissa! On totta, että Aron työkuviot jäävät hieman auki, kun Peetu vaihtaa alaa. Mutta rankkurin työstä hän ei todennäköisesti kuitenkaan luovu, sen voin luvata! Oli kivaa lukea, mitkä asiat herättivät uteliaisuutesi. Ja olin itsekin tyytyväinen siitä, että sain tuotua esiin Aron sukupuolen juuri niin sivumennen kuin halusin! Toivottavasti tykkäät tästäkin osasta! :-*

Kelsier, kivaa, että nappasit tämän kommenttikampanjasta! Peetu on kyllä sellainen kiltti ja kiva tyyppi, joten ilahduttaa, että se välittyy lukijallekin :) Ajattelet juuri oikein, eli Aro jatkaa rankkurin töitä, vaikka Peetu vaihtaakin alaa! Toivottavasti viihdyt myös tämän uuden osan parissa, kiitos kun tulit lukemaan :)

K/H: Tämän osan editoimisessa vierähti tovi, mutta täällä ollaan! Jännitys tiivistyy, kun veriletut paistuvat 8)



Toinen osa: Vain parasta vampyyrille

Sillä välin kun veri suli tiskialtaassa, näytin Peetulle verilettujen ohjeen ja käskytin hänet leikkaamaan ja kuullottamaan sipulia. Keräsin pöydälle muut ainekset ohra- ja ruisjauhoista pilsneriin ja mausteisiin. En tiennyt, miten veriletut olivat yhtäkkiä nousseet mieleeni. Meillä ei koskaan syöty niitä kotona, sillä äitiä kaikki vereen liittyvä oli inhottanut, mutta muistin mummin puhuneen veriohukaisista useinkin. Hänelle ne olivat lapsuuden herkkuruokaa. Se oli vielä sitä aikaa, kun vampyyrejä ei erityisemmin ollut ja verta jäi tavallisten ihmisten käytettäväksi. Nykyisin suurin osa lihatuotannosta saatavasta verestä varattiin vampyyreille ja se vähä, mitä myytiin ruokakaupassa kuolevaisille, myytiin kalliilla ja oli usein kakkoslaatua.

”Miksei me voitu vaan ostaa Pirkan verilättyjä?” Peetu kysyi asettaessaan läpinäkyväksi kuullottuneen sipulisilpun sivuun. ”Ne oli tarjouksessa.”

”Koska Vihtori von Willberg ei varmasti tulisi lähellekään meidän taloa, jos me yritettäisiin houkutella se tänne eineksillä.”

”Ei se varmaan tällaisestakaan innostu”, Peetu sanoi ja nyökkäsi kohti tiskialtaassa lilluvaa veripulloa. ”Sehän nostatti mediassa kamalan paskamyrskyn vuosi sitten, kun jossain järjestöillallisilla oli tarjottu kakkoslaadun verta. Siitähän seurasi yksi mellakkakin.”

Muistin tapahtuneen hyvin. Meillä oli riittänyt tekemistä sen illan jälkeen ja rahaa oli kilissyt pankkitilille kuin viimeistä päivää. Jatkuva jahtaaminen oli saanut päivät ja yöt kulumaan, mutta valitettavasti mellakat olivat johtaneet useampaan kuolemaan. Rankkurin työ oli hauskaa niin kauan, kun kiikuttiin veitsenterällä, mutta kuolemantapaukset tekivät oloni levottomaksi. Ne muistuttivat minua siitä, miten suuri riski vampyyrien sulauttaminen kuolevaisten joukkoon oli. Koska tahansa joku vampyyreista saattoi kilahtaa ja tappaa. Siksi meitä rankkureita tarvittiin: jonkun piti pitää heidät kurissa. Vaikka poliitikot olivat keksineet monia keinoja pitää vampyyrit tyytyväisinä, he olivat aina riski. Jopa kaikkein rauhallisimmat yksilöt saattoivat yllättää – kuten Vihtori von Willberg.

”Mulla on idea, miten me tehdään näistä vastustamattomia”, sanoin ja jarruttelin sanojani hetken ennen kuin jatkoin varovasti: ”Me lisätään siihen mun verta.”

Peetu kalautti paistinlastan tiskipöydälle ja kääntyi katsomaan minua silmät salamoiden.

”Saitko sä kenties aivotärähdyksen eilen illalla?!”

”En muistaakseni.”

”Sä et ole tosissasi. Aro, yritätkö sä ottaa itsesi hengiltä?”

”En tietenkään”, sanoin ja pyöräytin silmiäni. ”Mutta tajuatko sä, että me ei saada tätä keikkaa hoidettua ellei me saada Vihtoria houkuteltua tänne? Kun me saadaan se tänne, juotetaan ja syötetään se hurmokseen. Sä tiedät, mitä ihmisen veri tekee vampyyrille. Hurmehurmos on ihan oikea juttu eikä Vihtori ole juonut ihmisen verta tietääkseni koskaan. Se on ensikertalainen. Se tulee olemaan ihan päädyt. Sitten me vaan tuikataan villiruusu-uute sen käsivarteen ja kiikutetaan Verikeskukseen.”

Peetu piti kiinni katseestani haaleansinisillä silmillään. Näin, että hän pelkäsi, mutta hän ei tyrmännyt ajatustani täysin. Hiljalleen, käydessään läpi ideaani, hän alkoi lämmetä sille.

”Sä haluat siis valuttaa sun omaa verta näihin lettuihin?”

”Kyllä.”

”Miksi mun piti sitten ostaa verta kaupasta?”

”Koska jos valuttaisin kaksi desiä mun verta tähän taikinaan, silloin mä saattaisinkin yrittää ottaa itseni hengiltä”, sanoin. Nostin veripullon tiskialtaasta ja kääntelin sitä. Vaikutti siltä, että veri oli sulanut. ”Meidän on pakko käyttää tätä kaupan. Laitetaan kolme neljäsosaa sitä ja viimeinen neljännes mun omaa. Sen pitäisi riittää.”

”Eikö me voitaisi laittaa mun verta myös?” Peetu kysyi. ”Sä olet vähän heikossa hapessa jo muutenkin.”

Pudistin päätäni. ”Sulla alkaa koulu kahden viikon kuluttua. Haluan, että oot täysissä voimissa sitä varten.”

Peetu katsoi minua hetken ja hänen jähmeä ilmeensä suli pieneen hymyyn. Hän käänsi katseensa sipulisilppuun ja tarttui sitten taikinakulhoon.

”Kiitos, Aro.”

Kaappasin hänet kainalooni ja puristin tiukasti itseäni vasten. ”Ei kiittämistä. Kunhan vaan teet elämäsi parhaimmat veriletut.”

*

Istuin keittiönpöydän ääressä ja katselin, kuinka Peetu hallitsi induktioliedellä paistuvia ja kiehuvia keitoksia kuin kuningas valtakuntaansa. Samaan aikaan, kun hän käänteli lettuja paistinpannulla, hän kuori myös kananmunia ja sekoitti valkokastiketta niin, ettei se palanut pohjaan. Uunissa paistuivat hasselbackan perunat ja keittiössä pyöri raudan, meiramin ja hitaasti kypsyvien perunoiden tuoksu. Peetu liikkui lieden äärellä kuin mikäkin zen-mestari, ja sen katseleminen oli miellyttävää. Vaikka ajatus viimeisestä keikasta sai oloni haikeaksi, tajusin Peetun tehneen oikean päätöksen. Hänen piti saada tehdä sitä, mikä antoi hänelle eniten iloa. Minulle se oli vampyyrirankkurin työ, hänelle iloa tuotti käsillä tekeminen.

En tiennyt, kenet VEV aikoi määrätä uudeksi parikseni, kun Peetun työsopimus tämän illan jälkeen päättyi. En pitänyt kovinkaan monesta rankkurista enkä etenkään niistä, jotka olivat ilman paria. Ne rankkurit olivat joko aivan junnuja, uusia alalla, joille piti opettaa kaikki kädestä pitäen - tai sitten he olivat vanhoja, kärttyisiä tai muuten vain rasittavia nappaajia, joiden pariksi kukaan ei halunnut. Minulla sitä ongelmaa tuskin tulisi olemaan, kun Vasaman nimi ponnahtaisi rankkurilistan ykköseksi, mutta saisinko itse vaikuttaa siihen, kuka parikseni tulisi? Tai mitä jos työ ei olisikaan enää yhtä mielekästä, kun en saanut tehdä töitä Peetun kanssa?

Ravistelin ahdistavat kysymykset mielestäni ja katselin olohuoneen ruokapöytää. Olin kattanut sille vaatekaapin perukoilta löytämäni isovanhemmilta perityt kynttilänjalat ja servieteiksi olin valinnut kermanvaaleat, ruusuköynnöksillä kirjotut kangasliinat. Vihtorille piti tarjota parasta ja siihen minä tähtäsin. Tummansiniselle silkkiliinalle oli katettu aterimet ja viinilasit ja karahvi, josta olin hetkeä aiemmin pyyhkinyt pölyt, olin tyhjentänyt punaviinipullollisen Alkon ylähyllyltä valittua ripassoa. Pöydässä oli valmiina odottamassa edellisiltana leivottua hapanjuurileipää ja voita. Vain perintölautaset olivat vielä keittiössä, jotta Peetu voisi valmistaa jokaisen annoksen pieteetillä juuri ennen h-hetkeä.

Avasin keittiön ikkunan, jotta Vihtorin hienostunut hajuaisti nappaisi ulos leijuvan tuoksun ja houkuttelisi lähestymään. Ele oli yksinkertainen, mutta olin varma sen tehokkuudesta. En antanut itseni ajatella mitä tapahtuisi, jos suunnitelmamme epäonnistuisi. Ongelma ei tosin ollut niinkään Vihtorin houkutteleminen meidän kotiovellemme vaan se, mitä päivällispöydän ääressä tapahtuisi. Jos jokin menisi vikaan, Peetun pitäisi silloin lähteä yksin Vihtorin perään ja harva rankkuri pärjäsi ilman apuria. Mutta ehkä päähänpistoni onnistuisi. Ehkä. Meidän piti vain toivoa, että Vihtori todella oli hurmeneitsyt.

Munakello tikitti mikron päällä. Tarkistin kyynärtaipeeseen laitetun painelaastarin. Olin luovuttanut puoli desiä verta ja juonut sen jälkeen Peetun pakottamana muutaman lasin tuoremehua. Olimme hoitaneet homman kuin ammattilaiset eikä laastarin läpi tihkunut verta. Oman veren käyttö oli jossain määrin kyseenalaistettu, mutta toistaiseksi sallittu käytäntö VEVillä. Rankkureilla oli lupa jättää verihoukuttimia vampyyrin kiinnisaamiseksi, mutta yleensä se tarkoitti pieniä veripisaroita sormenpäästä valutettuna. Tämän mittakaavan verenluovutus saattoi häilyä sääntöjen harmaalla alueella, mutta juuri siellä minä viihdyin parhaiten.

”Miten pitkään vielä?” kysyin, kun viimeinenkin lettu valmistui ja Peetu kurkisti uuniin. Hän oli hetkeä aiemmin ripotellut perunoiden päälle korppujauhoja ja raastettua parmesaania, ja tuoksu oli taivaallinen.

”Kymmenisen minuuttia.”

Tunsin sydämeni sykkeen kohoavan. Ärsytti, että olin niin huonossa kunnossa eikä verenluovutus luonnollisesti parantanut oloani, mutta olin edelleen varma kaikista päätöksistäni. Mieluummin minun vereni kuin Peetun. Mieluummin hoidan homman kunnialla loppuun kuin myönnän huonon harkintakykyni.

Kun munakellon minuutit vähenivät, keskustelu välillämme tyrehtyi. Peetu keskittyi viimeistelemään kastiketta ja puolukkasurvosta, ja minä kävelin makuuhuoneeseeni, jonka ikkuna antoi kadulle. Seisoin pimeydessä aivan ikkunan ääressä ja tuijotin ulos. Katu oli hiljainen, asvaltti tihkusateen kosteudesta tumma. Ulkona ei ollut ristin sielua ja vain tuuli kahisutti vaahteranlehtiä, jotka olivat vaihtaneet väriä ja tippuisivat pian maahan.

Vihdoin kuulin munakellon pirisevän. Kuuntelin, kuinka Peetu avasi uunin luukun, nosti pellin tiskipöydälle ja puheli itsekseen. Melkein kuin olisimme viettäneet rauhallista koti-iltaa, valmistautuen nauttimaan herkullisesta päivällisestä.

Silloin silmäkulmassani näkyi liikettä. Seisoin liikahtamatta, mutta käänsin hitaasti kasvojani kohti kadunkulmaa. Tietä pitkin käveli hahmo, joka tuskin oli minua pidempi, mutta leveäharteinen ja kehonrakenteeltaan jämäkkä. En ollut koskaan tavannut Vihtori von Willbergiä, mutta hänen kasvonsa olivat tutut uutisista, aikakauslehdistä ja juorusivustoilta. Hänellä oli mielipiteitä monista asioista, mutta etenkin kulttuurielämästä, ja lehdistö rakasti häntä. Vaikka moni piti häntä sivistyneenä ja inhimillisenä, minun korvaani hänen sanansa onnistuivat aina särähtämään. Vampyyri oli vampyyri, vaikka voissa paistaisi.

Kuulin Peetun askeleiden lähestyvän oveani ja kohotin hitaasti käteni, ettei hän sanoisi mitään. Hän seisoi hetken ovella ennen kuin katosi huoneeseensa. Kuulin vaatekaapin oven narahduksen, kun hän etsi sopivia päivällisvaatteita. Seurasin Vihtoria katseellani. Hän käveli katua pitkin varovaisen rauhallisesti, käännellen päätään suuntaan ja toiseen. Pitkän villakangastakin liepeet heilahtelivat tuulessa, ja Vihtorin osuessa jalkakäytävää valaisevan lampun alle, kykenin erottamaan hänen pitkät, paksut hiuksensa, jotka olivat hänelle tyypilliseen tuttuun tapaan kiinnitetty manbunille, ja runsaan parran, joka peitti jykevän leuan. Hänessä oli jotain jylhää ja aristokraattista. Mutta samalla jokin hänessä muistutti minua kirvesmiehestä.

Lopulta Vihtori käänsi katseensa meidän taloomme ja seisahtui hetkeksi kuin arvioimaan tilannetta. Arvasiko hän lähestyvänsä ansaa? Vihtori ei ollut typerä, mutta ihmisveren himo saattoi heikentää vampyyrin tilannetajua tai vähintään yksinkertaistaa tunteita ja haluja lähemmäs primitiivistä, villieläimen tasoa. Kun Vihtori vihdoin astui jalkakäytävältä autotielle ja lähestyi meidän kotioveamme, otin hitaasti ensin yhden ja sitten toisen askeleen pois ikkunan luota ja onnuin eteisaulaan. Peetu odotti minua siellä päällään musta kauluspaita ja puvun housut. Toisin kuin Adidaksen huppari, joka oli imenyt hänen hiustensa hopeisuuden sisäänsä, mustan kauluspaidan hohtava kangas korosti hänen hiustensa vaaleutta samalla tavalla kuin minunkin asuvalintani. Olimme aika hyvännäköisiä rankkureiksi, Vasaman sisarukset.

”Oletko valmis?” kysyin. Veren luovuttaminen oli saanut sydämeni sykkeen tuntumaan jysähtelyltä rintakehässäni. Peetu vei kätensä housuntaskulleen ja varmisti, että siellä oleva villiruusupiikki oli valmis käytettäväksi. Minullakin oli omani taskussa ja sukanvarressa pidin puuvaarnaa. En ollut vielä koskaan joutunut käyttämään sitä, mutta joskus ensimmäinen kerta tulisi osumaan kohdalle. Villiruusupiikki oli kuitenkin se, mitä käytimme pääasiassa vampyyreiden nappaamiseen.

”Muistatko, missä ase on?” kuiskasin ja vilkaisin eteisessä seisovaa, tummanruskeaa piironkia kohti. Siellä oleva ase oli ladattu valmiiksi hopealuodeilla.

Peetu nyökkäsi. Hymyilin hänelle yrittäen valaa uskoa meihin molempiin, että tämä oli hyvä idea. Ja olihan se loistava: kutsua nyt Vihtori von Willberg, kulttuuripersoonallisuus suoraan kaupungin kermahyllyltä, meidän luoksemme! Keikan hoidettuamme paistattelisimme VEVin muiden rankkureiden suosion lämmössä ainakin viikon.

Tai minä paistattelisin. Muistin jälleen, että tämä oli Peetun viimeinen keikka. Vatsanpohjaa kouraisi. Tuntui siltä kuin olin jättämässä jäähyväisiä. Vilkaisin Peetua ja iskin silmää.

”Tehdään tästä yksi helvetin ikimuistoinen ilta”, sanoin ja ehdin saada hymynpoikasen vastaukseksi ennen kuin ovikello soi. Kuin käskystä me molemmat kohensimme ryhtiämme ja terästäydyimme vastaanottamaan vampyyrin.
« Viimeksi muokattu: 06.12.2022 18:00:46 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Linne

  • ***
  • Viestejä: 499
  • Hämmentynyt pesukarhu
Hahaa, ryntäsin heti paikalle kun näin että tähän on tullut jatkoa!

Tässä luvussa oli kivaa kuvailua, varsinkin päivällisen kuvailu miellytti. Ja nyt mun tekee mieli ihania parmesaaniperunoita, Peetu on varmasti hyvä kokki <3

Aron idea on pähkähullu, mutta kieltämättä pidän tällaisista hahmoista, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen rakastamansa ihmiset turvassa, vaikka se hölmöä olisikin. Tarkistin uteliaisuuttani Googlesta ja tavallisessa verenluovutuksessa luovutetaan verta puoli litraa, joten ehkä Peetu olisi kahdessa viikossa puolen desin luovutuksesta toipunut. Mutta ei, totta kai jo muutenkin heikossa hapessa olevan Aron pitää suojella pikkuveljeään <3

Verilettujen kuvailu herätti kiinnostuksen loreen. Mistä vampyyrit ovat tulleet, jos niitä ei vielä isoäidin lapsuudessa ollut? Ja kuka keksi juottaa heille eläimen verta?

Tämä jäikin melkoiseen cliffhangeriin! Odotan innolla, miten veriletut maistuvat Vihtorille :) Kiitos tästä!
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 899
Vihdoinkin ehdin tämän pariin! Tämä oli just sopivaa matkalukemista: uusi maailma, johon uppoutua, mutta kuitenkin myös paljon tuttua tavallisesta maailmasta. Ja vampyyrit on kiinnostavia aina! Lapsena luin Pikku vampyyri -kirjat puhki, ja tuntuu kuin tässä olisi päivitetty 2020-luvulle Pikku vampyyreissä esitettyjen vampyyrinmetsästäjien työtavat :D. Just parasta!

Ootan tosi kovasti Vihtorin tapaamista! Tosi toimiva ratkaisu, että lukijalle kerrotaan hänestä ripotellen lisätietoja ja näin herätetään kiinnostus hahmoa kohtaan. Ja miten upea tuo, kun hänet sitten lopulta tuodaan tarinaa. Mahtavaa kuvailua! Ja jotenkin myös tosi elokuvallista kerrontaa, kun Aro näkee Vihtorin pimeällä kadulla.

Innostuin tässä myös nimistä, Vasama on hieno oivallus sukunimeksi, ja tulee heti mieleen, että onkohan tällä suvulla pidempikin historia vampyyrien parissa. Mikä on esimerksi verilätyistä usein puhuneen mummon tarina? Myös Vihtori Von Willbergin nimi on hauska ja mieleenjäävä :D.

Aron jalkaa jäin miettimään tuossa toisessa luvussa, kun hänen kuvataan kävelevän makuuhuoneeseen. Ekassa luvussa liikkuminen kuvataan tosi vaivalloiseksii, niin kävely särähtää vähän korvaan. Tai siis kun ekassa luvussa Aron kuvataan linkkaavan, niin kävely hetkeä myöhemmin tuntuu jotenkin liian isolta sanavalinnalta.

Jään innolla oottamaan, miten tämä jatkuu! Ja ai niin, se piti vielä sanoa, että illallispöydän kuvailu oli ihana. Kiva, että perintökalleudet pääsevät käyttöön :). Ja edelleen uskon, että Peetun ja Aron mummo on ollut joku badass-rankkuri :D.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 553
Linne, minunkin alkoi tehdä mieli hasselbackan perunoita tätä kirjoittaessa! Kamalaa, ei pitäisi kirjoittaa tai lukea ruoasta nälkäisenä :D Ajattelen Aron hahmoksi, joka tekee vähän päättömiä ja uhkarohkeita päätöksiä saadakseen sen, mitä haluaa. Hän myös jatkuvasti kokeilee rajoja, mikä selittää ainakin vähän siitä, miksi hän päättää tehdä veriletut tällä tavalla. Olet oikeassa, Peetu olisi kyllä saanut voimansa takaisin ennen opiskelujen alkua, mutta Aro haluaa uhrautua pikkuveljen puolesta :) Ihana kuulla, että kiinnostus loreen heräsi! Vastauksia ei tässä tarinassa taida tulla, mutta aukkoja saa täyttää itse. Kivaa ja kiitos, että luet! ♥

Rowena, olipa jännittävää saada lukea kommenttisi tähän tekstiin! Ihanaa, että viihdyit näiden osien parissa :) Sivistyksessäni taitaa olla aukko, sillä en ole lukenut noita Pikku vampyyri -kirjoja! Pitänee lainata kirjastosta ja tutustua ja ennen kaikkea vertailla :D Kiitos kehuista, ilahduttaa kuulla, että tietoa tulee sopivassa tahdissa ja kiinnostus herää sitä myöten. En lupaa, että mummon tarina selviää tässä, mutta hauska taustatarina siitä varmasti syntyisi. Olen todellakin samaa mieltä, että mummo-Vasama on ollut joku hard core -selviytyjä ja rankkuri! Hyvä, kun sanoit tuosta Aron kävelystä. Muutin sieltä verbin, että se sopii paremmin tekstiin - ontumisesta on kuitenkin edelleen kysymys eikä vamma katoa mihinkään. Ja kiitos, että tulit lukemaan ♥

K/H: Haastejoulukalenterissa haastettiin kirjoittamaan jostain yliluonnollisesta ja totesin, että sen puitteissa oli hyvä keskittyä editoimaan tämä kolmas luku. Näkökulma nimittäin vaihtuu ja ääneen pääsee Vihtori, joten jännityksellä odotan, mitä tykkäätte tästä vaihdoksesta :D Tämän luvun piti osallistua Aistihaasteeseen näköaistilla, mutta en ehtinyt julkaista ennen deadlinea.



Kolmas osa: Hurmehurmos

Kun omakotitalon ovi avautui, jokainen aistini terävöityi entisestään ja veren rautainen tuoksu särähteli mielessäni kirkkaanoransseina, terävinä pistoksina. Aistini olivat olleet oikeassa: taivaallinen tuoksu tuli täältä. Koko kehoni jännittyi ja jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten olisi toiminut sokeasti. Halusin maistaa ensin pisaran ja juoda sitten itseni kylläiseksi. Kulmahampaitani kihelmöi, koko kehoni oli jännittynyt. Olin niin ylivirittynyt, että tunsin päänsäryn ensioireet niskan seudulla. Minun pitäisi rentoutua ja rauhoittua, mutta yksi halu oli ylitse muiden. Halusin itselleni sen, mikä välkkyi mielessäni niin houkuttelevana, mutta vielä toistaiseksi sormenpäitteni ulottumattomissa.

Silmäilin ovensuussa seisovaa henkilöä. Hänen hartiansa olivat jäykät ja pitkä, luisevan kapea keho muistutti Kasperia, jonka alkoholintuoksuisesta sängystä olin tänä aamuna noussut. Tämä henkilö oli kuitenkin miehekkäästä ulkonäöstään huolimatta nainen: kohonneen estrogeenin miellyttävä tuoksu sykähteli sinertävinä välkähdyksinä kirkkaanoranssin lomassa. Hän oli kaikin tavoin miellyttävä ilmestys, vaikka hänen katseestaan välittyi vakava harkitsevaisuus. Ja hänen tuoksunsa… se oli vastustamaton.

”Voinko auttaa?” nainen kysyi. Ääni oli yllättävän ystävällinen hänen kehonkieleensä verrattuna.

”Pyydän anteeksi tungettelevuuttani”, sanoin ja kumarsin kevyesti päätäni nyökäyttäen. ”Mutta en voinut olla huomaamatta hurmaavaa tuoksua, joka leijaili avonaisesta ikkunastanne.”

Kevyt hymy ilmestyi naisen kasvoille.

”Kokeilemme isoäidin bravuuria, verilettuja”, hän sanoi ja avasi ovea niin, että näin hänen takanaan seisovan nuoren miehen. He olivat sisaruksia, sen huomasi tuoksusta, mutta veljen haju ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin siskon. ”Mutta kunnia niistä kuuluu veljelleni.”

”Veriohukaisia, ihanko totta? Tuoksuu taivaalliselta”, kehuin ja puristin käsiäni yhteen, jotta ne lakkaisivat tärisemästä. En muistanut, milloin olisin viimeksi ollut näin innoissani. Milloin näin… hallitsematon. Minä pidin itsekurista ja kontrollista, nautin siitä, että kykenin pidättäytymään suurissa ihmismassoissa. Tällainen holtittomuus hämmensi minua.

”Haluaisitteko… tulla sisään?” nainen kysyi ja raotti ovea yhä enemmän, veljeään vilkaisten. ”Niistä riittää muillekin.”

”Enhän minä”, sanoin, mutta niin puolivillaisesti, että lapsikin olisi ymmärtänyt vastustelevan vain kohteliasuudesta.

”Tulkaa. Olimme juuri aloittamassa”, veli sanoi ja viittasi kädellään kohti eteistä, kutsuen minut sisään. Sen myötä vatsanpohjassani tuntunut jännite katosi ja kynnyksen ylittävä askeleeni oli kevyt kuin keväällä saapuvan muuttolinnun siivenisku. Tämä oli niin helppoa.

”Jos siitä ei ole vaivaa”, sanoin vielä, vaikka olin jo sisällä ja riisuin villakangastakkini ja nahkakenkäni vaatimattomassa eteisessä seisovaan pystynaulakkoon. Olin ollut matkalla kohti Ewaldin salonkia, jossa kulttuuriseurallani oli tapana kokoontua lauantai-iltaisin puhumaan politiikasta ja kirjallisuudesta, joten tumma liivipukuni sattui sopimaan erinomaisesti myös odottamattomalle illalliselle.

Omakotitalon sisustus oli yksinkertainen ja vailla persoonallisuutta, mutta se tuntui silti kodilta. Veljen kadotessa keittiöön sisko johdatti minut olohuoneeseen. Hän varoi toista nilkkaansa, joka jäi leveiden mustien housujen alle piiloon. Halu selvittää syy ontumiselle kutitteli kielelläni, mutta hillitsin kysymyksen. Se olisi ollut epäkohteliasta olosuhteet huomioon ottaen.

Olohuoneen ruokapöydän kattaus oli upea. Hopeisissa, kolmihaaraisissa kynttiläjaloissa paloivat korkeat, valkoiset kynttilät, joiden liekit heittivät lempeitä varjoja muutoin hämärään huoneeseen. Katseeni kiinnittyi kauniisiin, käsin kirjailtuihin kankaisiin lautasliinoihin, ja vaaleiden lautasten reunoja kiertäviin, käsin maalattuihin kuvioihin. Kattaus hiveli silmiäni, vaikka tuntuikin erikoisen harkitulta talon muuhun sisustukseen verrattuna.

”Suurin osa näistä on isoäidiltä peritty”, nainen sanoi, kai katsettani seuraten. Vilkaisin häntä ennen kuin käänsin katseeni takaisin pöytään hänen kattaessa kolmannen paikan pöydän päähän. ”Lautaset ja ruokailuvälineet ovat hääastiastoa, kynttiläjalat puolestaan olivat osa heidän kotinsa sisustusta ympäri vuoden.”

”Entä nuo kauniit lautasliinat?”

”Ne isoäiti kirjaili kapioarkkuunsa odottamaan, kun hän oli vasta kuudentoista.”

Yksityiskohtien huomioiminen sai janon sykkeen heikkenemään. Hallinnan tunne oli tervetullut ja otin harhautuksen kiitollisena vastaan. Ojensin käteni.

”Olen pahoillani, unohdin kokonaan esittäytyä. Olen –”

”Vihtori von Willberg”, nainen sanoi ja hymy käväisi hänen huulillaan hänen tarttuessaan käteeni. ”Olette tuttu mediasta. Olen Aro Vasama ja veljeni on Peetu.”

Sisarusten nimet saivat jonkin soimaan takaraivossani, mutta en millään saanut mieleeni, missä olisin kuullut ne aiemmin. Aron kädenojennus sai hänen tuoksunsa jälleen täyttämään mieleni enkä hetkeen kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin miten halusin kieriä tuossa tuoksussa, peseytyä siinä ja nukkua suloista unta siihen kääriytyneenä.

”Lehdistö”, pakotin itseni naurahtamaan. ”He toden totta seuraavat tarkkaan, mitä puuhaan.”

”Harva kiinnostava tekijä jää heiltä huomamatta”, Aro sanoi ja viittasi minut istumaan. Sain paikan nelipaikkaisen pöydän pitkällä sivulla, selkä keittiöön päin. ”On kunnia saada teidät seuraksemme.”

”Voit lakata teitittelemästä”, sanoin. ”Istuinhan juuri ruokapöytäänne. Jos kunnia on jonkun niin minun.”

Hymy vilahti jälleen Aron kasvoilla ja hän nyökkäsi. ”Käyn katsomassa, tarvitseeko veljeni apua. Palaan pian.”

Kun hän lähti olohuoneesta jalkaansa ontuen, jäljelle jäi edelleen hänen tuoksunsa sekoittuneena veren rautaiseen hajuun. Oranssin ja sinertävän sävyt sykkivät mielessäni niin, että aloin hieroa niskaani estääkseni päänsärkyä pahenemasta entisestään. Käteni vapisivat, jalkani pysyi tuskin paikoillaan vaan alkoi herkästi naputtaa lattiaa vasten. En muistanut milloin olisin viimeksi ollut näin veitsenterällä. Minä halusin syödä ja juoda kaikkea, mitä tässä talossa oli tarjolla. Kehoni rentoutui, kun annoin itseni hetkeksi antautua talossa vallitsevien tuoksujen valtaan. Suljin silmäni. Oranssin ja sinisen sävyt sekoittuivat adrenaliinin violettiin ja keittiöstä kantautuvat tuoksut täyttivät mieleni pienillä, pastellinvärisillä väripilkahduksilla.

Sitten käteni puristuivat nyrkkiin. Kulmahampaitani alkoi kihelmöidä yhä enemmän. Pyyhkäisin niitä kielelläni ja pieni sylkipisara tarttui suupieleeni. Pyyhkäisin sen käteni syrjällä, avasin silmäni ja yritin rauhoittua upottamalla kynteni kämmenten lihaan, jotta ajattelisin jotain muuta. Halu sumensi järkeni. Käytöstapani tuntuivat tulevan selkäytimestä ja hyvä niin, sillä en tiennyt, miten olisin muuten käyttäytynyt. Olisin ehkä jo hyökännyt kuolevaisen kimppuun, upottanut hampaani hänen kaulansa herkkään ihoon ja juonut itseni kylläiseksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mitä Kasper sanoisi, jos tietäisi, mitä tein juuri nyt? Tiesinkö edes itse? Halusinko todella ihmisverta? Mutta mistä halu tuli? Tiesin, että se oli johdattanut minut tänne, mutta en ymmärtänyt miksi. Tätä ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Olin aina pitänyt huolen siitä, etten ollut tekemisissä ihmisveren kanssa. En halunnut toistaa isosetäni virheitä. Sama riippuvaisuus ihmisvereen piili minunkin geeneissäni, olin varma siitä, mutta olin onnistunut välttämään sitä – tähän päivään asti.

Verenhimo pyörrytti ja sai vatsan vääntymään. Aron tuoksu oli lähes vastustamaton, mutta onneksi selkäytimestä tulevasta herrasmiehen etiketistä oli toistaiseksi ollut jotain hyötyä. Olisi ollut epäkohteliasta ja ennen kaikkea amatöörimäistä hyökätä viattoman – ja vielä naisen – kimppuun tuosta vain. Mutta pystyisinkö hillitsemään itseni, kunnes pääsisin täältä ulos?

Ennen kuin ehdin järkeillä vastausta, Aro palasi olohuoneeseen. Katselin häntä tarkemmin. Hänen hopeainen, lyhyt polkkansa oli suittu taaksepäin hajusteettomilla, mutta kemikaaleilta tuoksuvalla muotoilutuotteella, ja silmien ympärille piirretyt kissamaiset rajaukset korostivat iiristen sinistä väriä. Hän oli kokoelma teräviä kulmia, kasvojen piirteistä solisluihin ja lantion reunoihin, mutta hänen katselemisensa miellytti minua valtavasti. Kiersin käteni polveni ympärille ja puristin kovaa, etten olisi kohottanut kättäni sivelläkseni hänen kaulaansa hänen kurottautuessa kohti karahvia. Hänen verensä tuoksu sekoittui keittiöstä kantautuvaan ruoan rautaiseen oranssiin. Mielessäni ne sykkivät saman sävyisinä ja hetken verran ajattelin, että voisin onnellisesti sokaistua tästä tuoksusta.

”Haluaisitko viiniä?”

”Mielelläni”, sanoin, ääneni halusta käheänä. Hänen hengityksensäkin tuoksui taivaalliselta.

Katsoin, kuinka lasikarahvi kallistui ja viini soljui silkinpehmeänä lasiini. Se oli ripassoa, tummansinistä satiinia, ja parempaa laatua kuin olisin osannut odottaa. Hyväksyvä äännähdys karkasi kurkustani ennen kuin ehdin estää itseäni.

Aro vilkaisi minua hymähtäen ja kaatoi jokaiseen lasiin tarkat kuusitoista senttilitraa. Laskiessaan karahvin takaisin pöydälle, Peetu astui olohuoneeseen kantaen käsissään kolmea lautasta. Hän laski ensimmäisen lautasen minun eteeni enkä voinut olla kohottamatta kulmiani nähdessäni valmiiksi kootun annoksen. Se oli taidonnäyte. Kullanruskeat perunat oli valmistettu hasselbackan tyyliin ja niiden vieressä kohosi pino täydellisen pyöreitä verilettuja, joiden tummaa väriä kevensi verenpunaisena hehkuva puolukkasurvos. Kaiken kruunasi pienessä kulhossa oleva valkokastike, jonka muskottipähkinä ja valkopippuri välähtelivät mielessäni kuin tähtisädetikut vuoden vaihtuessa.

”Verratonta”, sain sanottua. Värit sekoittuivat mielessäni yhdeksi suureksi harmoniaksi ja hillitsin itseni, etten olisi hiponut kielelläni kulmahampaitani. Se oli huono tapa, mutta automaattinen refleksi, kun tiesin seuraavan veriannoksen olevan hampaitteni ulottuvissa. ”Aivan upeaa. En malta odottaa, että saan maistaa näitä.”

”Letut on valitettavasti valmistettu kaupan verestä”, Peetu sanoi. Hänen kasvonsa kätkeytyivät pitkäksi venähtäneiden hiusten taakse. Ne olivat samaa hopeaa kuin Aronkin, mutta hänen ulkomuotonsa oli vähemmän huoliteltu. Oli selvää, että Aro viihtyi valokeilassa ja Peetu kulissien takana. ”Kuten varmasti tiedät, me saamme ostaa vain…”

Heilautin kättäni. ”En tuomitse ennen kuin olen maistanut.”

Odotin, että sisarukset istuutuivat pöydän ääreen. Aro otti paikan pöydän päädyssä, Peetu istui minua vastapäätä. Aloin pelätä, että sokaistuisin kaikista ympärilläni olevista tuoksuista, ellen pian saisi maistaa niitä, mutta pakotin itseni tarttumaan ensin viinilasiin.

”Odottamattomille tapahtumille ja uusille tuttavuuksille”, sanoin lasiani kohottaen. Kilistimme ja kohotimme lasit huulillemme. Katseeni kulkeutui Aroon, kun siemaisin viiniä.

Tämä kaikki oli ensiluokkaista. Viini, seura, ruoka, yksi suuri sinfoniaorkesteri.

”Hyvää ruokahalua”, Peetu sanoi, nyökäten ensin minulle ja sitten Arolle.

Hetken näytti siltä kuin heidän katseessaan olisi vilahtanut äänettömiä sanoja, mutta kun tartuin aterimiin ja upotin veitseni verilettupinon pehmeään rakenteeseen, en ajatellut enää muuta kuin sisälläni rymyävää halua. Kokosin haarukalleni verilettuja, puolukkasurvosta, palan perunaa ja valkokastiketta. Kohottaessani annoksen suuhuni suljin silmäni ja nautin.

Värit ja maut sekoittuivat toisiinsa sillä sekunnilla, kun ne koskettivat kieltäni. Ne pirskahtelivat ja räjähtelivät mielessäni kuin olisin katsellut elämäni ensimmäistä ilotulitusta. Tunsin syljen suussani, olin kuin säälittävä Pavlovin koira, mutta en jaksanut välittää siitä vaan keskityin nauttimaan jokaisesta puraisusta. Maussa oli jotain samanlaista kuin Arossa, ne täydensivät toisiaan, ja olin taivaassa. Veren tummanharmaa, rautainen maku dominoi makunystyröitäni, kuten sen kuuluikin, mutta täydentyi odotusteni mukaisesti muista aineksista.

”Verratonta. Täydellistä”, sanoin, kun sain nielaistua ensimmäisen haarukallisen. ”Maut ovat täydellisessä harmoniassa. Saatan tuskin uskoa, että tämä on tehty kaupan verestä. Sehän on yleensä kauhean epätasaista ja laimeaa, mutta tämä… Näin harmonista ruokaa saa vain Michelinin tason ravintoloissa.”

Peetun kasvoille kohosi puna. ”Kiitos.”

Söin vielä kaksi täydellistä haarukallista ennen kuin pakotin itseni laskemaan aterimet lautasen reunoille ja siemaisin viiniä. Jos emme aloittaisi ruokapöytäkeskustelua, menettäisin kontrollin ja ahmisin lautasen tyhjäksi – tai pahempaa.

”Oletko opiskellut ammattiin?” kysyin Peetulta ennen kuin mielikuvitukseni vei ajatukseni liian pitkälle. ”Esillepano, mausteiden yhdistelmät… ne ovat kaikki niin kohdallaan.”

”Peetu aloittaa muutaman viikon kuluttua artesaanileipurin opinnot”, Aro sanoi ja äänestä kuuluva ylpeys erottui hehkuna hänen kasvoillaan.

”Olet vasta aloittamassa opinnot?” kysyin. ”Voin tuskin uskoa sitä. Sinulla on varmasti valtavasti etumatkaa muihin opiskelijoihin verrattuna.”

”Peetu oppii todella nopeasti”, Aro hymyili ja kohotti haarukalle kohotettua annosta veljeään kohti. ”Tämä todella on aivan kuin isoäidin tekemä, kiitos.”

Peetu alkoi siskonsa yllyttämänä kertoa harrastuksestaan ja tulevista opinnoistaan ja kuunnellessani onnistuin löytämään sopivan rytmin ruokailuun. Verenpurskahdukset saivat mieleni hitaasti rentoutumaan ja ajatusteni tahti rauhoittui. Nautin jokaisesta haarukallisesta. En ollut saanut tällaista kotiruokaa aikoihin. Kävin useimmiten syömässä vampyyreiden suosimissa korkealaatuisissa ravintoloissa, enkä ollut tajunnut kaipaavani kotona rakkaudella valmistettua ruokaa. Viimeksi olin kai saanut sellaista, kun asuin vielä kotona ja elin tavallisen kuolevaisen elämää. En kaivannut sitä elämää, mutta tällaista ruokaa voisin syödä useamminkin. Voisin ehdottaa sitä Kasperille, kun palaisin kotiin. Hän ei muutenkaan pitänyt ravintoloiden pienistä maistelumenuista vaan halusi kunnon annoksia. Kasper olisi sopinut pöydän päähän seuran jatkoksi.

Mitä tyhjemmäksi lautaseni kävi, sitä tyytyväisemmäksi oloni muuttui. Verenhaluni pahin terä taittui ja antoi tilaa pyöreän pehmeälle, turtuneelle tunteelle kehossani. Kun osallistuin keskusteluun, sanat tuntuivat tulevan kuin itsestään, harkitsematta, ja käden liikkeet viinilasille tai aterimille olivat etäisiä, lihasmuistin ohjaamia.

Katselin Aroa, jonka hopeaiset hiukset hehkuivat yhä kauniimpana kynttelikköjen elävää valoa vasten. Oloni oli kaikin puolin irrallinen, mutta samalla uskomattoman pehmeä, aivan kuin olisin leijunut avaruudessa painottomana. Vielä hetki sitten päänsärkyä herättelevät, terävänä sykkivät värisävyt olivat pehmentyneet ja kietoutuivat nyt yhteen vyyhdiksi. Veren oranssi oli muuttunut sinkinkeltaiseksi, Arosta huokuva sinertävä sävy oli ultramariinia. Tunsin uivani van Goghin Tähtikirkkaassa yössä. Pyörteet veivät minut mukanaan ja uppouduin niihin, annoin niiden kuljettaa minua yötaivaalla kohti kirkkaana loistavia tähtiä. Nojasin tuolini selkänojaan ja suljin silmäni.

Tuntui, että olimme istuneet hiljaisuudessa jo pitkään, kun Peetu yhtäkkiä työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi seisomaan. Havahduin sakeanraskaasta olotilastani ja yritin keskittää katseeni Peetuun, joka ojentautui ottamaan lautaseni.

”Haluaisitko syödä vielä?” kuulin hänen kysyvän.

Yritin saada muodostettua kokonaisen lauseen, mutta kieleni tuntui oudon jähmeältä suussani eikä suostunut taipumaan konsonanttien ja vokaalien vaatimuksiin. Lopulta pudistin vain päätäni.

Peetu vei lautasen mennessään. Minä kohotin katseeni Aroon, joka katseli minua silmät kirkkaina viinilasistaan siemaisten. Voimattomuuteni hämmensi minua. Epäilyksen ja epävarmuuden hälytyskellot alkoivat soida jossain syvällä mieleni sisässä, mutta en onnistunut reagoimaan siihen. Kehoni oli voimaton. Mitä minulle oli tapahtumassa?

Yritin yhdistää tapahtumia. Viini ei saanut vampyyria humaltumaan, ei edes kovan luokan, kellarissa keitetty pontikka, mutta ei myöskään naudanveri – etenkään kaupasta ostettu ala-arvoinen kura.

Jokin tässä ei täsmännyt.

”Mitä…” aloitin, mutta en saanut lausetta loppuun, kun keittiöstä kuului terävä, liian nopeasti avautuvan ikkunan pamahdus. Peetun tukahtunut huuto sekoittui Arosta syöksähtävään adrenaliinin teräviin piikkeihin. Sitten haistoin ihmisveren.
 

between the sea
and the dream of the sea