Okakettu: ❤️ Kiitos paljon kommentista taas kerran, oot niin kiva! Tämä teksti on kyllä itsellenikin jostain syystä nyt muuttunut tosi tärkeäksi, vaikka en osaakaan suoraan sanoa, että
miksi - mutta niin vain on ja sillä selvä, joten hienoa, että se koskettaa myös sinua. ❤️ Ja anteeksianto on kyllä kuumaa! (Vaikka minusta on sen suhteen hauskaa, miten erilaisia tämän tekstin ja Sypressien Alati ovat: tässä tekstissä Alati odottaa vuosia anteeksipyyntöä antaakseen anteeksi, Sypresseissä hän odottaa vuosia kostoa eikä edes toivoa anteeksipyyntöä saati ole valmis antamaan anteeksi. Heh.) Oli miten oli, tässä viimein jatkoa ja vielä kerran kiitos! ❤️
sugared: Pikaiset puhelinkommentitkin ilahduttavat aina hurjasti! ❤️ Ja erityisesti fiilistelin pokemonkommenttia, 6/5

Olen myös tosi iloinen siitä, että hahmokehitys on realistista, koska helposti tällaiset tekstit, joissa käsitellään tunnelukkoja tai traumoja, joko jäävät vähän junnaamaan paikoilleen tai sitten ratkeavat liian helposti. Siksi merkitsee paljon, jos homma tässä toimii! ❤️ Ja iloista myös, että makuuhuonekohtauksella tuntui olevan pointti. Minä en ihan hirveästi kirjoita seksistä, joten silloin kun kirjoitan, on hirveät paineet.

(vaikka ikäraja oiskin "vaan" K-11). Ilo siis, että kelpasi, ja kiitos vielä kommentista! ❤️
K/H: Laiskistuin, kun albumihaasteeseen saatiinkin lisäaikaa, ja nyt Anaïs Mitchell meni ja lisäsi levyyn kaksi bonusraitaa, joten no. Eipä siinä kai sitten? Mutta oletusarvoisesti nämä bonusraidat tulevat olemaan myös tarinan "bonusraitoja" eli ylimääräisiä lukuja, ja varsinainen kaari päättyy sitten luvussa kymmenen. Koska se ilmestyy, sitäpä ei kukaan tiedäkään.

Mutta toivottavasti tämän kuun aikana vielä!
Luku IX: The WordsAnd when you told mе you would take me
Both in sickness and in hеalth
Did you already know for better or for worse
That you would hold my body close
And find my mind was somewhere else?
Sometimes my mind is somewhere
Trying to find the wordsSe ei ole aluksi helppoa, muttei myöskään vaikeaa. Kaiho murehtii vähän kaikenlaista: että Alati tulee järkiinsä ja lähtee, että Alati kyllästyy, että kahvi on keitetty väärin ja Alati pettyy, että hän ei sano oikeita asioita Alatin lauluista, että —
Aina kun Alati on paikalla ja huomaa sen, hän ojentaa kätensä ja koskettaa: poskea, hartiaa, nenänpäätä, korvalehteä, kämmenselkää.
“Sinä olet niin täynnä huolta”, Alati sanoo ja naksauttaa kieltään. “Varpaista korvannipukoihin asti.”
“Mm.”
“Mitä sinä pelkäät nyt?” Alati kysyy, ja toisinaan Kaiho uskaltaa jo vastata. Kerta kerralta he kartoittavat Kaihon pelkojen maaperän, kunnes sillä navigoimisesta tulee vähän helpompaa.
Aikaa
jälkeen on kestänyt kolme viikkoa (on
ennen, ja sitten on
jälkeen, ja raja on hyvin selvä), ja Kaihon pitäisi lähteä, mutta tällä kertaa se ei johdu Alatista tai pelosta, vaan…
“Minun pitäisi lentää Espanjaan tutkimusmatkalle. Se kestää pari viikkoa, ehkä kuukauden. Näytteitä merivedestä ja sen sellaista.”
“Ja milloin sinun pitää lähteä?” Alati kysyy. Hän voitelee paahtoleipää ja näyttää niin arkiselta kulahtaneessa mustassa teepaidassa ja boksereissaan, että Kaiho ei oikein kestä sitä. Ei sitä, että arki on tällaista, että se olisi voinut olla jo pidempään, jos —
Alati laskee veitsen kädestään ja ottaa askeleen lähemmäksi, koskettaa Kaihon käsivartta. “Kaikki on hyvin. Ei ole hätää.”
Kaiho nyökkää ja katsoo puoliksi syötyä paahtoleipäänsä, nielaisee. “Ylihuomenna”, hän vastaa.
“Ylihuomenna?” Alati kohottaa kulmiaan. “No, olisithan sinä voinut toisaalta kertoa vasta lähtöpäivän aamuna, että kaipa tämä on edistystä.”
“Minä… Tuota.”
“Haluatko, että tulen mukaan?” Alati kysyy, koska Kaiho ei vielä uskalla. Ja nyt on muutenkin myöhäistä, olisi pitänyt kysyä heti, jo silloin kaksi kuukautta sitten, jotta olisi ollut aikaa hoitaa järjestelyt, ja —
Alati painaa suukon Kaihon olkapäätä vasten. “Kaikki on hyvin. Ei ole hätää”, hän toistaa.
“Eikö ole vähän turhan myöhäistä? Siis miettiä sitä, että tulisit?”
“On”, Alati myöntää. “Minulla on kahden uuden kappaleen levytykset ensiviikolla.”
Kaiho huokaa ja painaa päänsä.
“En voi tulla heti”, Alati jatkaa. “Mutta en sanonut, ettenkö voisi tulla ollenkaan. Tulen mielelläni niiden jälkeen, jos haluat, ja jos se ei häiritse työskentelyäsi.”
“Et sinä minun työskentelyäni häiritse”, Kaiho tuhahtaa.
“Vai en?” Alati sanoo ja hymyilee tuttua vinoa hymyään. Kaiho kohottautuu varpailleen ja suutelee sen kulmaa.
Ensimmäinen viikko ilman Alatia tuntuu jo vieraalta. Kaiho istuu iltaisin hotellin parvekkeella ja katselee pimeyttä, joka putoaa täällä kuin musta samettiesirippu. Illat ovat jo viileitä, pienen rantakaupungin kadut tyhjiä turistisesongin mentyä. Päivisin niitä kulkiessaan Kaiho käännähtää toisinaan sanoakseen jotakin Alatille, osoittaakseen kirkkaasti maalattuja ikkunanpuitteita tai aidan päällä lekottelevaa kissaa, mutta Alati on tietenkin vielä kaukana.
Hän nappaa sen sijaan kuvan niistä asioista ja lähettää Alatille: värejä, askelmerkkejä, kaipauskaistaleita.
Alati vastaa arkisemmilla kuvilla: puoliksi juotuja kahvikupillisia studiolta, hammasharjamuki, rypistyneet lakanat, kokonaan ratkottu sudoku sanomalehdessä.
Kun Alati viimein tulee, Kaiho huomaa juoksevansa häntä vastaan, vaikka juna-aseman odotusaula on täynnä ihmisiä.
Alati nauraa. “Oletpa sinä”, hän sanoo, mutta lause jää kesken, koska Kaiho on jo kietonut kätensä Alatin niskaan ja kiskonut hänet suudelmaan.
Alati häiritsee työntekoa aivan tahallaan. Aamut venyvät, ja toisinaan Alati ilmestyy rannalle lounasaikaan ja houkuttelee Kaihon mukaansa piknikille tai johonkin ravintolaan, jossa hän puhuu tarjoilijalle espanjaa niin että sanat kolahtelevat. Iltaisin Kaiho nukahtaa useimmiten siihen, että Alati lukee hänelle ääneen.
“Sinulta menee kyllä puolet tarinasta ohi”, Alati nurisee aamukahvia juodessaan.
“Sitten voit lukea sen uudelleen”, Kaiho ehdottaa, eikä Alati väitä vastaan.
Viimeinen viikko on puuskainen. Taivas velloo, ja meri.
Yhtenä yönä Kaiho havahtuu siihen, ettei Alati ole hänen vieressään. Huoneessa on hiljaista ja pimeää.
“Ei ole hätää”, hän sanoo itselleen, eikä usko siihen, vaan nousee vuoteesta ja juoksee parvekkeelle, mutta Alati ei ole siellä, eikä kylpyhuoneessa, eikä —
Kaiho kiskoo kengät jalkaansa.
Alati istuu hotellin alakerran baarissa ja tuijottaa ulos ikkunasta. Kaiho pysähtyy baarin ovelle. Alatin ilme on mietteliäs, haikeakin, ja ehkä hän on viimein ymmärtänyt, ehkä hän nyt lähtee, ehkä hän lopulta kyllästyi.
Alati kääntää katseensa ja huomaa Kaihon, hätkähtää ja pudistaa sitten päätään. Hän nousee ja laskee kynän kädestään pöydälle, kävelee Kaihon luo.
“Ei ole hätää”, Alati sanoo ja tarttuu lempeästi Kaihon olkapäihin. Kaiho tajuaa, että hänellä on yllään yöpaita ja pyjamahousut, ja että hän näyttää varmasti aivan typerältä, mutta —
“Onko sinulla jokin hätänä?” Kaiho kysyy.
“Ei?” Alati kurtistaa hämmentyneenä kulmiaan. “Tulin vain kirjoittamaan. Merestä ja myrskystä.”
“Kirjoittamaan?”
“Mm”, Alati hymisee ja nyökkää. Hän pyyhkäisee hiussuortuvan Kaihon korvan taakse. “Odota. Tulen kohta ylös.”
“Etkä lähde minnekään?” Kaiho varmistaa. Alati hymähtää, mutta hänen silmänsä ovat surulliset.
“En tietenkään. En lähde yhtään minnekään.”
Alati palaa pian. Hänellä on mukanaan kupillinen kahvia ja muistikirjansa.
“Kaiho”, hän sanoo ja naksauttaa yövalon auki. “Meidän täytyy jutella.”
“Mutta sinä sanoit —“
“Ei ole mitään hätää”, Alati keskeyttää painokkaasti. “Mutta silti. Sinun täytyy ymmärtää jotakin.”
Kaiho nyökkää ja kiskoo peitonreunaa rintakehäänsä vasten.
“Minä en ole lähdössä, ei ole mitään syytä. Haluan olla kanssasi — tulin tänne asti juuri siksi. Mutta.”
Mutta.“Minä olen
sinun, mutta tiedät kyllä, mitä musiikki minulle merkitsee. Se on ammattinikin, nykyään”, nyt Alatin äänessä on ylpeyttä, “mutta paljon enemmänkin. Minun on kirjoitettava ja soitettava. Se on äärimmäisen tärkeää. Tärkeintä.”
“Tärkeämpää kuin —“
“Tärkeämpää kuin mikään”, Alati sanoo lempeästi. Hän laskee kahvikupin yöpöydälle ja kiipeää Kaihon viereen sänkyyn, kietoo kätensä hänen hartioidensa ympäri. “Mutta ei se tarkoita, ettetkö sinäkin olisi tärkeä. Luuletko, etten olisi odottanut vuosia, jos en olisi todella tahtonut sinua? Jos en tahtoisi
meitä?”
Kaiho ajattelee Alatia ostamassa ensimmäistä omaa kitaraansa, rypistämässä laulunsanahahmotelmia turhautuneena, kirjoittamassa kuumeisesti ostoskuitin taakse.
Alatia laulamassa hänelle pienessä kahvilassa, näppäilemässä mandoliiniaan kesäyössä, soittamassa hänelle kitaraansa Kaihon äidin kuoltua.
“Hyvä on”, Kaiho sanoo, koska ei hänkään osaa kuvitella Alatia toisin. “Minä vain — Voitko herättää minut seuraavalla kerralla, kun inspiraatio iskee keskellä yötä?”
“Kunhan annat minun silti mennä”, Alati vastaa. “Ei mitään ‘on niin myöhä, Alati, sinun pitäisi nukkua’ tai ‘mutta minulle tulee niin kylmä ilman sinua’.”
Kaiho tuhahtaa. “En minä ole tuollainen.”
“Et aina”, Alati myöntää. “Mutta toisinaan varmasti. Enkä minäkään tahtoisi sinua toisenlaisena, ei hätää. Kunhan —“
“Mene kirjoittamaan laulusi loppuun”, Kaiho keskeyttää. Alatin hymy syttyy hämärässä. Hän suutelee Kaihoa pitkään, ja se maistuu kahvilta ja innostukselta, ja hymy tarttuu Kaihoonkin.