Tähdet, vuodet ja tie, K-11, Kaiho/Alati, 10/13

[Kaarne]

Nimi: Tähdet, vuodet ja tie
Ikäraja: K-11
Fandom: originaali
Tyylilaji: vuosia kestävä roadtrip
Haasteet: Albumihaaste (Anaïs Mitchell: Anaïs Mitchell)

K/H: Anaïs Mitchelliltä ilmestyi tänään ihana nimikkolevy, ja koska sen kappaleet koskettivat minua syvästi, halusin kirjoittaa niistä jotakin. En ole kirjoittanut Kaihosta ja Alatista oikeastaan yli puoleen vuoteen, ja tämäkin teksti on vahvasti AU, mutta ei se mitään. Rakennan nämä luvut järjestyksessä Mitchellin levyn ympärille, ja niistä on tarkoitus tulla sellainen kymmenenosainen tarina, joka venyy vuosien ja etäisyyksien yli. Tiedossa lähinnä mutual piningia, kipeitä hetkiä, hellyyttä ja kohtaamisia siellä ja täällä pitkin Yhdysvaltoja (ja ehkä muuallakin). Tarina ei vaadi mitenkään alkuperäisen Vuodenkierron tuntemista, tämä on ihan oma kokonaisuutensa. Lukujen alun lainaukset ovat aina sen luvun taustakappaleesta ja siten Anaïs Mitchellin käsialaa.

Ensimmäisen osan taustakappale löytyy Spotifystä täältä: Brooklyn Bridge

*

Luku I: Brooklyn Bridge

Over Brooklyn Bridge
You and me in the darkness
I wanna take you by the hand
I wanna tell you everything

Kaiho laskee minuutteja. Niitä on jäljellä korkeintaan kaksikymmentä, hyvällä tuurilla kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme - jos he pysähtelevät jokaisiin liikennevaloihin. Taksin takapenkillä on hämärää. He istuvat kumpikin omalla reunallaan, Alatin kitarakotelo välissään. Se vie paljon tilaa. Taksikuski kiroili sovitellessaan sitä paikalleen.

Kaihokaan ei pidä kotelosta, mutta eri syystä. On vaikea puhua sen yli: aivan kuin kitara olisi joku raja tai muuri, jonka yli tavallinen ääni ei kanna.

Hän vilkaisee Alatia. Tummennettujen ikkunoiden läpi katulamppujen valo on himmeämpää, mutta se tarttuu silti Alatin hiusten punaruskeaan, pysähtyy hänen mietteliäisiin suupieliinsä. Alati tuijottaa eteensä ajatuksiinsa vaipuneena.

Kaiho on kuudentoista, ja tänään kaikki päättyy. Alatin ensimmäinen keikka on ohi, ja samalla hänen läksiäisensä, sillä huomenna tulee muuttoauto, ja sitten Alati ei ole minuutin juoksupyrähdyksen, rappukäytävän ja ovikellon päässä, vaan Connecticutissa, ja vaikka se on naapuriosavaltio, Kaiho tietää kyllä, mitä sellainen etäisyys tarkoittaa.

“Sinä murehdit”, Alati sanoo kääntämättä katsettaan. Hänen äänensä on tumma ja lempeä.

“Ehkä”, Kaiho myöntää, koska on jo oppinut, että Alatille ei kannata valehdella.

“Minä voin soittaa sinulle joka ilta”, Alati sanoo ja hieroo sitten niskaansa. “Tai no, ehkä joka kolmas. Äiti sanoi, että puhelinlaskut -“

“Minä ymmärrän kyllä”, Kaiho keskeyttää. Hän kääntää katseensa ja tuijottaa Brooklyn Bridgen teräslankoja, jotka kohoavat korkealle taivasta kohti. He ovat osa liikennettä, joka virtaa vääjäämättä. Aivan kuten aikakin.

Mikään ei koskaan pysähdy. Ei täällä.

“Mutta -“, Kaiho nielaisee. Hän terästää itsensä, puristaa toisen kätensä tiukasti nyrkkiin. “On parempi, jos et soita.”

Alati ei sano mitään. Kaiho pitää kätensä nyrkissä, jottei se ojentuisi ja kurkottaisi vahingossakaan heitä erottavan etäisyyden yli.




Kun taksi pysähtyy, he seisovat hetken kadulla. Kaiho tuijottaa kitarakoteloa ja ajattelee, että jos maailma olisi yhtään reilumpi, Alati ei lähtisi mihinkään. Että jos -

“Tule perässä”, Alati sanoo lopulta. “Vain muutama vuosi, ja sitten sinä voit lähteä mihin tahansa. Hartfordissakin on yliopisto, jossa voisit opiskella. Odotan sinua.”

Kaiho tyrskähtää, tai ehkä se on nyyhkäisy. “Sinäkö odottaisit minua?”

“Miksi en?” Alati kurtistaa kulmiaan.

Kaiho ajattelee Alatia, joka elää aina nykyhetkessä: Alatia, joka puhaltaa voikukanhahtuvia tai säntää säveltämään kappaletta keskellä yötä, kun inspiraatio iskee. Alatia, joka ei saa luetuksi tentteihin, koska aina on jotakin tärkeämpää: juuri julkaistu uusi levy, sateessa hehkuvan kadun värisävyt, keksiresepti kokeiltavaksi.

Aina on jotakin tärkeämpää, ja se jokin on siellä, missä Alatikin. Ei koskaan muualla.

“Älä soita”, Kaiho sanoo. Hän puree huultaan, kaivaa avaimet taskustaan ja astuu rappukäytävään.

Alati jää seisomaan tihkusateeseen. Vielä vuosia myöhemminkin Kaiho muistaa hänen uhmakkaat hartiansa, mutta ilmettä Alatin kasvoilla hän ei pysty palauttamaan mieleensä.




Alati soittaa viiden kuukauden ja kolmentoista päivän ajan.

Kaiho ei vastaa, eikä hän tiedä, kuinka pitkään Alati olisi jaksanut yrittää, sillä ennen kuin se ehtii selvitä, Kaiho vaihtaa numeroa.

[Okakettu]

Toistan tässä nyt itseäni, mutta jee, lisää Kaiho/Alatia, edelleen oli heitä ikävä. ♥ Minusta oli tätä lukiessa hauska huomata, miten hyvin tällainen alkuasetelma heille mielestäni sopii; alkuperäisessä tarinassahan Kaiho ja Alati kipuilevat paljon sen kanssa, etteivät he osaa kommunikoida kunnolla, tekevät sen johdosta vääriä valintoja ja satuttavat siksi toisiaan (keskikesällä eritoten). Tällainen nuoruuden hapuilu ja oikea ihminen, väärä aika -tyylinen skenaario on siis minusta erittäin toimiva. Brooklyn Bridge kohosi muuten yhdeksi omaksi suosikikseni tuolta albumilta, siinä on tosi hieno tunnelma, joka välittyy ehdottomasti myös tästä tekstistä.

Kaiho on kuudentoista, ja tänään kaikki päättyy. Alatin ensimmäinen keikka on ohi, ja samalla hänen läksiäisensä, sillä huomenna tulee muuttoauto, ja sitten Alati ei ole minuutin juoksupyrähdyksen, rappukäytävän ja ovikellon päässä, vaan Connecticutissa, ja vaikka se on naapuriosavaltio, Kaiho tietää kyllä, mitä sellainen etäisyys tarkoittaa.

Pidin siitä miten nuorella tavalla ehdoton Kaiho on kaiken päättymisen suhteen; että hän on heistä juuri realisti ja Alati varman toiveikas. Paljonpuhuvaa ja kaihomaista oli minusta kuitenkin myös, ettei hän oikeastaan anna Alatille tilaisuutta osoittaa omaa olettamustaan vääräksi. Rip meikän sydän. Siitä tuli vahvasti Vuodenkierron alkupuolen Kaiho mieleen.

Kaihokaan ei pidä kotelosta, mutta eri syystä. On vaikea puhua sen yli: aivan kuin kitara olisi joku raja tai muuri, jonka yli tavallinen ääni ei kanna.

Mainitsinkin tästä jo muualla, mutta mainitsenpa vielä, että kitarakotelo symboloimassa tällä tavoin konkreettisesti heidän välistään etäisyyttä oli minusta hieno kuvaus. Tämän haluan lainata edelleen myös: Tummennettujen ikkunoiden läpi katulamppujen valo on himmeämpää, mutta se tarttuu silti Alatin hiusten punaruskeaan, pysähtyy hänen mietteliäisiin suupieliinsä. Kohta, jossa Alati sanoo ensin soittavansa joka ilta ja sitten korjaa itseään, oli niin ikään sympaattinen ja sydäntäsärkevä.

Kaiho ajattelee Alatia, joka elää aina nykyhetkessä: Alatia, joka puhaltaa voikukanhahtuvia tai säntää säveltämään kappaletta keskellä yötä, kun inspiraatio iskee. Alatia, joka ei saa luetuksi tentteihin, koska aina on jotakin tärkeämpää: juuri julkaistu uusi levy, sateessa hehkuvan kadun värisävyt, keksiresepti kokeiltavaksi.
Aina on jotakin tärkeämpää, ja se jokin on siellä, missä Alatikin. Ei koskaan muualla.

Tämä oli nyt uudelleenluvun aikana yhä yksi lempikohdistani; tuo Kaihon analyysi Alatin nykyhetkessä elämisestä oli minusta hienon aito voikukanhaituvineen ja kappaleineen, joita pitää lähteä säveltämään inspiraation iskiessä. Niin, ja keksiresepti oli tietenkin paras. ♥ Mutta samaan aikaan, nyyh, Kaiho, antaisit Alatin nyt edes yrittää. Yhtä kaikki, tämä oli hieno, surumielinen aloitus, kiitos paljon lukukokemuksesta jälleen kerran! Jään odottamaan, millaisiksi Alatin ja Kaihon seuraavat kohtaamiset vuosien kuluessa muodostuvat ja millaisia ihmisiä heistä kasvaa. ♥

[Kaarne]

Okakettu: Minunkin tulee tasaisin väliajoin ikävä Kaihoa ja Alatia. Heistä kirjoittaminen on monella tavalla jotenkin helpompaa kuin muista hahmoista - ehkä siksi, että kun heidän tarinansa on kertaalleen kertonut "kokonaan", on muodostunut selkeä ote. Ja ehkä myös siksi, että näin kypsempänä kirjoittajana sitä on onnistunut luomaan sen verran monitahoiset hahmot, että on paljon asioita, joihin tarttua. Tämä seuraava osa ei onneksi ole ihan niin surumielinen, joten vaikka tässä tarinassa varmasti tullaan vielä vaiheilemaan ja särkemään sydämiä, ehkä tämän osan lohdullisuus tuo hyvää vaihtelua. Yhtä kaikki, kiitos paljon kommentista! ❤️

K/H: Eipä tästä luvusta ole niimpal sanottavaa. Bright Star on yksi omia suosikkikappaleitani tällä levyllä, ja vaikka tässä luvussa sitä on lähestytty ehkä vähän viitteenomaisemmin, tunnelma on toivottavasti samanlainen. Kappale musiikkivideoineen löytyy täältä.


Luku II: Bright Star

Bright star
When I first laid eyes upon you
I was filled with such a longing
To be with you in the dark

Aamulla Kaiho herää siihen, että aallot kutittelevat hänen varpaitaan. Hän avaa silmänsä, räpyttelee niitä ja kiroaa sitten tokkuraisena. Nousuvesi on kohonnut teltalle asti, vaikka Kaiho kuvitteli pystyttäneensä sen tarpeeksi kauaksi rannasta.

Onneksi hän oli sentään asettanut rinkkansa teltan vastakkaiseen päätyyn, mutta kengät ovat nyt läpimärät, ja teltta pitää purkaa ja asetella kuivumaan, samoin makuupussi.

Kaiho huokaa syvään ja kohottautuu istumaan. Hän vetää teltan oven vetoketjun auki ja tuijottaa kesäaamun auringossa kimmeltäviä aaltoja. Näkymä on niin kaunis, että Kaiho päättää antaa merelle anteeksi.




Tuntia myöhemmin Kaiho on saanut telttansa purettua ja leviteltyä kankaat kuivumaan rantakallioille. Aurinko on jo korkealla ja porottaa täydeltä terältä.

Kaiho virittelee retkikeittimensä ja ryhtyy valmistamaan pussikeittoa, joka saa toimittaa sekä lounaan että aamiaisen virkaa. Hän keittää itselleen myös vettä, johon voi sekoittaa pikakahvinsa.

“Haluaisitko vaihtaa kupposen kahvia ja hieman keittoa lauluun ja pariin palaan suklaata?”

Varjo lankeaa Kaihon ja pienessä kattilassa kiehuvan veden yli. Hän kääntyy katsomaan puhujaa ja hätkähtää niin, että on vähällä kaataa retkikeittimen.




Alati ei ole muuttunut, ja on kuitenkin. Kaiho laskee nopeasti mielessään vuodet heidän välillään; edellisestä näkemisestä niitä on ehtinyt kulua neljä ja puoli. Alatin hymy on silti samanlainen kuin ennenkin: kepeä mutta syvä.

Hän on ruskettunut, ja punaruskeat hiukset on sidottu taakse. Osa niistä on rastoilla, joihin on pujoteltu oransseja ja punaisia lasihelmiä. Alatin sandaalit ja paljaat varpaat ovat tomun peitossa. Hänen leukaansa peittää sänki, joka on samaa sävyä kuin Alatin hiukset.

“Alati”, Kaiho saa sanottua.

Alati räpyttelee silmiään aivan kuin tunnistaisi hänet vasta nyt, ja hymy levenee entisestään. Se rypistää silmäkulmat ja saa vihreät silmät loistamaan.

“Kaiho”, Alati pudistaa päätään. “Kaikista maailman paikoista täällä.”

“Minulla alkaa kenttäkurssi huomenna”, Kaiho sanoo puoliksi mutisten. Alati heilauttaa rinkan selästään viereensä hiekalle. Sen päälle on kiinnitetty mandoliini.

Alati ei kysele kurssista enempää. Sen sijaan hän kaivaa rinkastaan puoliksi syödyn suklaalevyn.

“Tarjoukseni on yhä voimassa.”

Kaiho miettii hetken, mutta nyökkää sitten, vaikka hänen sydäntään vihlaiseekin.




Alatin naurukaan ei ole muuttunut. Hän lusikoi keittoaan ja kertoo vuosista Connecticutissa, kitaransoitosta ja kesken jääneestä collegetutkinnosta. Viimeisen vuoden Alati on viettänyt tien päällä, ansainnut elantonsa soittaen ja hanttihommia tehden.

Lopulta tulee Kaihon pelkäämä kysymys. “Entä sinä?”

Kaiho puree huultaan. Hän ajattelee high schoolin kahta viimeistä vuotta, syvälle juurtunutta yksinäisyyttään ja yliopiston pääsykokeita. Vuosikurssinsa kotibileitä ja elokuvailtoja, joissa tuntee olonsa aina ulkopuoliseksi.

Niiden sijaan Kaiho puhuu merestä, vuorovesistä, termokliinistä ja halokliinistä, kaikesta oppimastaan. Alati kuuntelee ja virittää samalla soitintaan.

“Saanko jäädä yöksi, jos muut kenttäkurssilaiset kerran tulevat vasta ylihuomenna?”

“Minulla on yhden hengen teltta”, Kaiho sanoo. Äänensävy on viileämpi kuin olisi tarkoitus, mutta Alati ei tunnu sitä kavahtavan.

“Minä olen tottunut nukkumaan taivasalla”, hän sanoo. “Silloin näkee tähdetkin.”




Iltapäivällä he kävelevät parin kilometrin matkan rantakioskille, josta Alatin mukaan saa seudun parhaat ranskalaiset. Kaiho hörppii jääkylmää inkivääriolutta ja yrittää saada selvää sisällään kuplivasta tunteesta, jonka nimeää lopulta - vähän vastahakoisesti - jonkinlaiseksi huolettomaksi iloksi.

Kun he kävelevät takaisin, kesäilta on lempeä ja lämmin. Kevyt tuulenvire huojuttaa saraheinää. Alati hyräilee, ja ilta tuoksuu auringolta ja mereltä.

“Sinä lähdet varmaan huomenna?” Kaiho sanoo.

Alati miettii hetken ja pudistaa sitten päätään. “Voisin minä jäädä toiseksiksin päiväksi ja yöksi. Siis jos haluat.”

Kaihon kurkkua kuristaa, eivätkä sanat tule ulos, mutta hän saa nyökättyä.




Alati kuuntelee matkaradiosta uutiset sillä aikaa kun Kaiho keittää heille iltateetä. He syövät loput suklaasta ja istuvat hiljaisuuden vallitessa, kun uutisten jälkeen kanavalla soitetaan vanhaa jazzmusiikkia. Se sekoittuu meren huminaan.

“Oliko sinulla koskaan ikävä minua?” Kaiho kysyy.

Alati hymähtää. “Ensimmäiset kaksi vuotta hyvin usein, sitten harvemmin”, hän vastaa rehellisesti. “Mutta edelleen toisinaan.”

Kaiho hymyilee teekuppiinsa, vaikka silmiä kutittelee.




Seuraava päivä on melkein samanlainen: aamukahvi, ranskalaisia ja inkivääriolutta, varovaisia keskusteluja vuosista heidän välillään. Kumpikin tuntuu välttelevän ihmissuhteista puhumista, eikä Kaiho uskalla kysyä. Vaikka kyllä Alati kertoo kohtaamisista matkoillaan: erään huoltoaseman yrmeästä mummosta, jolla oli piskuinen terrieri, joka viihtyi aseman nurkassa tarkkailemassa kaikkea virkein silmin. Yksinhuoltajaäidistä Alaskassa, jonka luona hän vietti pitkän ja ankaran lumisen talven. Karjanajosta Texasissa.

Kaiho kuuntelee sitä kaikkea. Sydäntä kirvelee, mutta samaan aikaan Alatin äänen tuttu lämpö saa maailman tuntumaan vähän vähemmän yksinäiseltä paikalta.




“Sinä et ole vielä laulanut minulle”, Kaiho sanoo, kun vaalealle kesätaivaalle syttyvät ensimmäiset tähdet. “Vaikka lupasit. Vastineeksi aamukahvista ja keitosta, muistatko.”

“Muistan minä”, Alati vastaa. “En vain tiennyt, että haluaisitko todella.”

Kaihokaan ei ole varma, mutta hän nyökkää silti. Alati tarttuu mandoliininsa kaulaan ja näppäilee hetken kieliä mietteliäänä, kuin oikeaa laulua etsien.

Ja sitten hän aloittaa, ääni aluksi rosoisena, mutta vähitellen pehmeämpänä ja tummempana. Kaiho sulkee silmänsä ja kuuntelee, kun Alati laulaa tähdistä ja etäisyyksistä ja siitä, kuinka on vain etsittävä, kunnes löytää.




Yöllä Kaiho herää rankkasateen ropinaan telttansa kattoa vasten. Hän ponkaisee saman tien ylös ja ryömii teltan ovelle, kiskaisee vetoketjun auki.

Alati istuu teltan vieressä ja tuijottaa kuohuvalle merenselälle.

“Tule sisään”, Kaiho sanoo.

“Se on yhden hengen teltta”, Alati vastaa. Hänen äänessään on samaan aikaan kujeilua ja vakavuutta.

“Tule silti”, Kaiho sanoo. “Odotetaan, että sade menee ohi.”

Alati kömpii telttaan. Hiukset valuvat vettä, mutta Kaiho ei sano mitään. He ovat sentään nostaneet Alatinkin rinkan telttaan jo aiemmin, sillä Alati ennakoi, että yöllä saattaisi tihkuttaa vettä.

“Ehkä me mahdumme, jos… Jos…” Kaiho ajattelee yötä vuosia sitten: sitä, kuinka hän piteli Alatia sylissään, kun uutiset tämän isän kuolemasta olivat tulleet aiemmin samana iltana. Kuinka siitäkään ei puhuttu jälkikäteen mitään.

“Ei sinun tarvitse”, Alati sanoo. Hänen äänensä on karhea. Sateessa on rummuttava, itsepäinen rytmi.

“Sinun vuorosi”, Kaiho sanoo. Alatin teepaitakin on märkä, mutta kädet Kaihon ympärillä lämpimät, ja hän nukahtaa nopeasti tuulen huminaan ja Alatin tasaiseen hengitykseen.




Seuraavana aamuna he eivät puhu mitään kahvia juodessaan. Kun Alati pakkaa tavaransa ja kiinnittää tarkasti mandoliinin rinkkansa päälle, Kaiho yrittää pakottaa kysymystä kurkustaan. Siitä ei tule mitään.

Alati raapustaa silti kysymättäkin numeronsa paperipalalle.

“En välttämättä vastaa aina”, hän varoittaa. “Puhelimesta saattaa olla akku loppu.”

“En välttämättä soita”, Kaiho sanoo suoraan. Alatin katse on niin syvä, että Kaihon tekee mieli luvata, muttei hän pysty.

“Ei ole hätää”, Alati sanoo lopulta. Hän heilauttaa rinkan selkäänsä ja kääntyy, vilkaisee vielä olkansa yli. “Nähdään taas.”

“Nähdään”, Kaiho sanoo, ja ajattelee tähtiä Alatin laulussa.

Ajattelee, että on vain etsittävä, kunnes löytää.

[Okakettu]

Ennätinpäs kommentoida sittenkin tätä kakkososaa ennen jatkoa. Halusin ehdottomasti tehdä niin, koska Bright Star oli minusta aivan todella onnistunut kokonaisuus, väittäisin jopa että suosikkejani mitä olen sinulta lukenut. Ja ylipäätään tämä on kohoamassa yhdeksi suosikki-AU:kseni. ♥ Oli myöskin hauska palata tämän tekstin pariin ja huomata sama ilmiö, mikä sinun tekstejä lukiessa on ollut aiemminkin, eli että nuo kokonaisuudet olivat lyhyempiä kuin muistelin. Mukaan mahtui niin paljon tunnetta, ja esimerkiksi Kaihon ja Alatin menneisyys on koko ajan niin vahvasti läsnä, että mielikuvassani sitä kaikkea oli käsitelty paljon laajemmin kuin mitä todellisuudessa. En tiedä, saako tästä ajatuksesta selvää, mutta minusta se on ehdottomasti vaikuttava juttu; miten vähän tarvitset paljon kertomiseen. Ihailen sitä erityisesti siksi, kun olen itse tällainen jaarittelija.

Mutta siis. Hippi-Alati, yliopistossa opiskeleva Kaiho ja yhdessä telttailu meren rannalla haikean kaipauksen kera, mikäs sen parempaa. ♥ Rantamiljööstä sai tässä heti todella hyvin kiinni aloituslauseen varpaita kutittelevista aalloista lähtien, ja huonosti valittu telttapaikka sekä kastuneet kengät toivat mukaan hyvää aitoutta. Plus, voisin hyvin kuvitella, että Kaiho hiukan hapuilee moisten käytännöllisten juttujen kanssa. Näkymä on niin kaunis, että Kaiho päättää antaa merelle anteeksi oli minusta myös erinomaisen kaihomainen lause. Ja sitten tuo jälleennäkeminen, oivoi meikän sydän. Linnen originaalitekstin yhteydessä höpisin siitä, miten paljon tykkään tällaisista kohtaamisista vuosien jälkeen, kun hahmoilla on yhteinen menneisyys takanaan, ja tässä ajattelin sitä samaa jälleen. Tuo Alatin (ainakin näennäinen) mutkattomuus heti alkuun, Kaihon varovaisuus, se miten he käyvät läpi aiempaa neljä vuotta toisilleen ja yrittävät kuroa siinä syntynyttä etäisyyttä miten kuten pystyvät.

“Saanko jäädä yöksi, jos muut kenttäkurssilaiset kerran tulevat vasta ylihuomenna?”
“Minulla on yhden hengen teltta”, Kaiho sanoo. Äänensävy on viileämpi kuin olisi tarkoitus, mutta Alati ei tunnu sitä kavahtavan.
“Minä olen tottunut nukkumaan taivasalla”, hän sanoo. “Silloin näkee tähdetkin.”

Ah, tuo Kaihon vastaus voisi olla sellainen, jonka Vuodenkierron Kaiho tarinan alkupuolella sanoisi. Pidin siitä, ettei Alati nosta asiasta numeroa - mutta toisaalta myös siitä, miten hän sanoo sen Kaiholle takaisin tuossa sadekohtauksessa. Best. ♥

Iltapäivällä he kävelevät parin kilometrin matkan rantakioskille, josta Alatin mukaan saa seudun parhaat ranskalaiset. Kaiho hörppii jääkylmää inkivääriolutta ja yrittää saada selvää sisällään kuplivasta tunteesta, jonka nimeää lopulta - vähän vastahakoisesti - jonkinlaiseksi huolettomaksi iloksi.
Kun he kävelevät takaisin, kesäilta on lempeä ja lämmin. Kevyt tuulenvire huojuttaa saraheinää. Alati hyräilee, ja ilta tuoksuu auringolta ja mereltä.

Tykkäsin paljon tämän osan haikeuden ja ilon tasapainosta, ja niistä ilo välittyy minusta erityisesti tästä. Että vaikka Kaiho on varuillaan ja väliin vähän vaikeana tästä kohtaamisesta, niin Alatilla on häneen myös tällainen vaikutus. Mutta nyyh, niin Kaihoa tunnistaa tunne  vähän vastahakoisesti iloksi. Sekin otti sydämestä (asiasta toiseen hypätäkseni), miten hän ei ainakaan vielä tässä vaiheessa kyennyt kertomaan Alatille yksinäisyydestään ja ulkopuolisuudestaan - kuten olisi varmaankin aiemmin tehnyt, kuvittelisin. Toisaalta ymmärrän hyvin, ettei hän halunnut tunnustaa moista juuri Alatille, kun ottaa huomioon, miten heidän yhteydenpitonsa päättyi.

“Sinä et ole vielä laulanut minulle”, Kaiho sanoo, kun vaalealle kesätaivaalle syttyvät ensimmäiset tähdet. “Vaikka lupasit. Vastineeksi aamukahvista ja keitosta, muistatko.”
“Muistan minä”, Alati vastaa. “En vain tiennyt, että haluaisitko todella.”
Kaihokaan ei ole varma, mutta hän nyökkää silti. Alati tarttuu mandoliininsa kaulaan ja näppäilee hetken kieliä mietteliäänä, kuin oikeaa laulua etsien.
Ja sitten hän aloittaa, ääni aluksi rosoisena, mutta vähitellen pehmeämpänä ja tummempana. Kaiho sulkee silmänsä ja kuuntelee, kun Alati laulaa tähdistä ja etäisyyksistä ja siitä, kuinka on vain etsittävä, kunnes löytää.

Sarjassamme pitkät lainaukset, mutta minkäs teet, hyvä kohta. ♥ Minusta tässä oli hienoa, miten juuri Kaiho pyytää Alatia laulumaan ja Alati tunnustaa, ettei hän tehnyt niin aiemmin, koska ei tiennyt, halusiko Kaiho sitä. Teki varsinaisesta laulusta eri tavalla merkityksellisen. Niin, ja se mistä Alati laulaa ja kuinka Kaiho toistaa sanat itselleen osan lopussa.

“Ehkä me mahdumme, jos… Jos…” Kaiho ajattelee yötä vuosia sitten: sitä, kuinka hän piteli Alatia sylissään, kun uutiset tämän isän kuolemasta olivat tulleet aiemmin samana iltana. Kuinka siitäkään ei puhuttu jälkikäteen mitään.
“Ei sinun tarvitse”, Alati sanoo. Hänen äänensä on karhea. Sateessa on rummuttava, itsepäinen rytmi.
“Sinun vuorosi”, Kaiho sanoo. Alatin teepaitakin on märkä, mutta kädet Kaihon ympärillä lämpimät, ja hän nukahtaa nopeasti tuulen huminaan ja Alatin tasaiseen hengitykseen.

♥ Ah, pidin tosi paljon tästä menneisyyden välähdyksestä, varsinkin kun se näytti Alatin haavoittuvaisena ja Kaihon tarjoamassa lohtua. Kuinka siitäkään ei puhuttu jälkikäteen mitään, tosin, en kestä.  Myös viimeisen osuuden voisin lainata tähän kokonaan, se oli minusta tehokkaan koruton, varsinkin tuon aiemman kohtauksen jälkeen. Kaihon en välttämättä soita, aina vain puolustamassa itseään. 😭 Mutta, toisaalta pidin siitä paljon, koska se on jotenkin niin... tuskallisen inhimillistä, että kyseessä on Kaihon oma valinta. Joka tapauksessa, toivottavasti tästä välittyi, että tämä oli minusta hieno! Kiitos paljon lukukokemuksesta, jatkoa odotellen. ♥

[kaaos]

Moi kommiksesta!

Mulle alkup. vuodenaikataikaiset Alati ja Kaiho ovat tuttuja ja se taikuus oli heissä niin sisäänrakennettu ominaisuus, että tyyliin joka riviltä odotin että onko tämä nyt arkista fantasiaa vaiko ei

Mutta kuten itsekin sanoit, näissä hahmoissa on niin paljon muutakin kuin talvi/kesä-dynamiikkoja, että he olivat tässä aivan tunnistettavia AU:sta huolimatta. Kaihon tietty sisäänpäinkääntyneisyys ja itsensä suojelu ja Alatin toiveikkuus, kesäinen iloisuus.

Elämänmittainen roadtrip kuulostaa tosi hyvältä genreltä, ja olikin miltei taikaa että he kohtasivat uudelleen jossain rannalla, vaikka ei se mahdotonta ole! Tiedän että se oli Kaihon itsesuojelua ettei välttämättä soita, mutta voi, mä toivon että se soittaa 😍

Näistä kahdesta osasta pidin enemmän kakkosesta, mutta kyllä ykkösenkin teinitunteet purivat muhun. Jännä myös että vaikken kuunnellut vielä biisejä (luin nämä puhelimelta eikä mulla ollut kuulokkeita mukana), niin sellainen hmm musiikillinen tunnelma oli silti kovin läsnä. Ehkäpä se oli se kitarakotelo takapenkillä ja Alatin mandoliini.

Hauska idea kirjoittaa omista hahmoista AU. Itse olisin varmaan vastaavassa tilanteessa sortunut kirjoittamaan tekstin uusista hahmoista koska hahmojen keksiminen on vaan niin koukuttavan kivaa. Mutta siis lukijan kannalta myös tosi hauskaa vertailla miten hyvin hahmot on löydettävissä aivan uudesta miljööstä, heh Kaiho ja Alati eivät ihan kovin amerikkalaisia nimiä ole nimittäin 🤭

Kiitos paljon, oli tosi ilahduttavaa lukea tää! Jatkoo!

kaaos

[Kaarne]

Okakettu: Kiitos taas kerran kommentista, se oli ihana! ❤️ Ilahdutti kuulla, että tuollainen riisuttu kerronta toimii, koska se on toisaalta asia, jonka kanssa kamppailen paljon: että pitäisikö kirjoittaa laveammin ja enemmän, jotta lukija saisi paremmin kiinni. Oli myös mukavaa kuulla, että tämä on sinustakin hyvä AU, koska tätä on myös minusta jotenkin levollista ja helppoa kirjoittaa. Olen halunnut jo pidempään kirjoittaa tällaisen erilaisiin paikkoihin ja tilanteisiin vuosien varrella linkittyvän tarinan, ja tälle paritukselle se syntyy aika luonnostaan. (Varmaan olisivat Vuodenkierrossakin jahkailleet paljon pidempään, ellei vuosi olisi niin konkreettisesti ollut tavallaan mukana aikarajana ajamassa heitä yhteen. ) Kiitos vielä kertaalleen! ❤️

kaaos: Ihanaa, että poimit tän kommenttikampanjasta! Tässä ei tosiaan taikuutta ole samalla tavalla kuin Vuodenkierrossa, mutta ajattelen, että tämä heitä toisiaan kohti vetävä kiertokulkua on tietyllä tavalla vähän maagista. He kun törmäilevät vaikka sun missä. Ja joo, Kaiho ja Alati eivät kyllä todellakaan ole mitään jokapäiväisiä nimiä, mutta ehkä heillä on öö... suomalaiset esivanhemmat. Kiitos paljon kommentista! ❤️

K/H: Nonni! Tässä on hetken kestänyt, mutta täällä taas ollaan. Ei mulla ole tästäkään sen suurempaa sanottavaa, joten pidemmittä puheitta luvun pariin.


Luku III: Revenant

Ran outside to hide your face
In the wild Queen Anne's lace
Green and wide around your waist
Waving in the wind

Ranta on tuulinen ja autio, vaikka on heinäkuu. Aallot lyövät tummina rantaan. Muutaman kilometrin päässä täältä kohoaa merestä Durdle Doorin kiviportti, luonnonmuodostelma, jota turistit tulevat mielellään katsomaan. Kaiho ei kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, sillä hän on kartoittamassa kivikkoisten rantojen pieneliöstöä tutkimusprojektia varten.

Tälle rannalle auringonpalvojat ja uimarit eivät eksy, sillä sinne pääsee vain mutkittelevaa polkua pitkin, ja viimeiset sata metriä on kiivettävä alas jyrkkää rinnettä. Kaihosta on kuitenkin tullut varmajalkainen ja ketterä, eikä hän ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja.

Hän on jo täyttänyt näyteputkilonsa ja kirjoittanut olennaisimmat asiat muistiin raporttivihkoonsa. Nyt Kaiho istuu suurella kalliojärkäleellä syömässä eväsleipiään ja katselee merelle. Lokit kirkuvat jossain yläpuolella.

Ilmassa on saapuvan sateen vaimea tuoksu.




Sade alkaa, kun Kaiho on kiipeämässä takaisin ylös. Hän valitsee tarkasti jalansijansa ja ottaa askeleen kerrallaan. Kaikki sujuukin hyvin melkein harjanteelle asti, mutta sitten jalka lipeää mutaiseksi muhjaantuneella polulla.

Kaiho horjahtaa. Hän saa kuitenkin kiinni rosoisesta kallionulkonemasta ja tasaa hetken hengitystään, ennen kuin jatkaa nousua ylöspäin.

Vasta ylös selvittyään Kaiho huomaa, että polveen on ilmestynyt ruma palkeenkieli, josta pulppuaa verta.

Hän desinfioi haavan tarkasti ja kietoo ympärille sideharsoa, vaikka sade on jo yltynyt huminaksi.

Hetken Kaiho ajattelee Alatia, merta ja tähtiä. Hän pyyhkii silmiinsä valunutta vettä ja katselee tuulessa aaltoilevaa heinikkoa, Englannin maaseudun syvää vihreää, ja työntää muiston mielestään.

Kaiho nostaa taas reppunsa selkäänsä ja lähtee kävelemään muutaman kilometrin matkan majapaikkaansa, vaikka hänen polveaan jomottaakin.




Kesäkuukaudet Kaiho on yöpynyt maatilalla, jonka emäntä - Annie - pyörittää bed & breakfastia. Ullakkohuone on pieni ja vinokattoinen, mutta verhot ovat lempeää vihreänsävyä ja ikkunalaudalle ilmestyy viikoittain tuore kukkakimppu, joka on kai poimittu suuresta puutarhasta. Aamuisin Kaiho herää talon kukon kiekaisuun.

Nyt Annie ei kuitenkaan ole kotona. Hän on jo iäkäs nainen, ja matkustaa toisinaan lastensa ja lastenlastensa luo Dorchesteriin. Kaiholle Annie uskaltaa kuitenkin jo jättää avaimen ja vastuun kanojen ruokkimisesta, ja vaikka alkuun Kaiho pelkäsikin munien keräämistä, nykyään sekin sujuu yllättävän hyvin.

Kaiken kaikkiaan hän on enimmäkseen onnellinen.

Kai.




Seuraavana aamuna Kaiho herää vilunväristyksiin ja siihen, että polvea särkee. Haava on punareunainen ja polvi turvonnut.

On lauantai, eikä lähikylän poliklinikka ole auki.

Kaiho ottaa särkylääkkeen ja desinfioi haavan vielä kertaalleen. Hän puree hammasta ja ruokkii kanat, vaikka pää tuntuu usvaiselta.

Kun Annie soittaa ja kertoo, että palaa vasta kolmen päivän päästä - miniä on viimeisillään raskaana ja synnytys voi tapahtua minä päivänä tahansa - Kaiho yrittää kuulostaa pirteältä, muttei onnistu siinä, ja pitkän tivaamisen jälkeen hän kertoo polvesta ja kohonneesta kuumeesta.

“Minä soitan naapurille ja pyydän, että joku käy tarkastamassa tilanteen”, Annie sanoo ja hyvästelee sitten niin napakasti, ettei Kaiho ehdi väittää vastaan.




Kuume nousee entisestään. Kaiho kääriytyy viltteihin ja yrittää nukkua, mutta unet ovat sekavia ja teräväreunaisia, melkein viiltäviä. Yksinäisiä, pimeitä ja täynnä kalvavaa kylmää.

Myöhemmin Kaiho havahtuu siihen, että joku pyyhkii hänen otsaansa, poskiaan ja kaulaansa kostealla, viileällä pyyhkeellä.

“Sinun pitäisi juoda”, vieras sanoo ja kuulostaa aivan Alatilta.

Kaiho avaa silmänsä, mutta katse ei tarkennu kunnolla. Tai ei ainakaan oikein, koska -

Niin.




Kun Kaiho herää seuraavan kerran, hän on varma siitä, että näkee unta, sillä vuoteen vieressä istuu todella Alati. Alatilla on hihoista rispaantunut musta teepaita ja hänen hiuksensa ovat nyt paljon lyhyemmät, hehkuvat auringonkuparia ikkunasta lankeavassa valossa. Alati lukee jotakin selkämyksestä ratkeillutta pokkaria seesteinen ilme kasvoillaan.

“Miten?” Kaiho saa kähistyä.

Alati kohottaa katseensa. Kaiho odottaa tuttua hymyä, mutta tällä kertaa ilme pysyy vakavana.

“Olen ollut Joadien tilalla pari viikkoa auttamassa sadonkorjuutöissä ja Tom pyysi minua käväisemään täällä tarkistamassa ‘vieraan jenkin’ voinnin. Annie oli kuulemma soittanut ja ollut hyvin huolissaan.”

“Kaikki on ihan hyvin”, Kaiho sanoo voimattomasti.

Alati pudistaa päätään. “Polvesi on pahasti tulehtunut. Sinut täytyy viedä huomenna lääkäriin”, hän sanoo. “Toivottavasti se ei ole jäykkäkouristusta.”

“On minulla rokotus”, Kaiho sanoo loukkaantuneena. “En ole tyhmä.”

“Mm-mm”, Alati äännähtää sovitellen. Hän laskee pokkarin yöpöydälle. “Käyn valmistamassa sinulle aamiaista.”

“Ei ole nälkä. Ja kellokin on varmasti vaikka sun mitä”, Kaiho vastaa. Alatin katse on yllättävän terävä, eikä hän vastaa mitään, vaan sulkee vain oven perässään. Kaiho kuuntelee portaiden narinaa ja huomaa vastoin kaikkea järkeä pelkäävänsä, ettei Alati palaakaan.




Puoli tuntia myöhemmin Alati palaa kantaen tarjotinta. Hän on keittänyt tuoreita kananmunia, paahtanut leipää, keittänyt kahvia ja puristanut lasiin appelsiinimehua. Vaikka aamiainen onkin ruhtinaallinen, Kaiho syö vain siksi, että Alati tuijottaa häntä niin tiukasti, eikä kuuntele vastaväitteitä.

“Kerro minulle -“, Kaiho sanoo, muttei osaakaan jatkaa lausettaan.

Alati kertoo silti: maatilan töistä, vähitellen kypsyvistä omenoista, lampaiden karitsoinnista, lähipubin erinomaisesta yrttimuhennoksesta. Hänen puheessaan on lempeä ja levollinen rytmi, ja Kaiho nukahtaa sitä kuunnellen.




Sunnuntaiaamuna Kaiho herää kirkonkellojen kumuun. Pieni kyläkirkko on melkein viiden kilometrin päässä, mutta tyyninä päivinä sen kellonsoitto kantautuu maatilalle asti. Alati on kai avannut ikkunat, koska huoneessa tuoksuu syreeneiltä ja aamukasteelta.

“Huomenta”, Alati toivottaa astuessaan sisään. Hänellä on taas aamiaistarjotin mukanaan, ja tällä kertaa Kaiho on sentään nälkäinen. Hän lusikoi puuron ja vastailee lyhyesti Alatin esittämiin kysymyksiin. Puhuminen on vaikeaa: aivan kuin kiipeäisi jälleen ylös sateesta liukasta kalliopolkua jalansijoja etsien.

“Aion kitkeä porkkanamaan”, Alati sanoo, kun tulee hiljaista. “Haluatko tulla katsomaan?”

“Se onkin varmasti todella mielenkiintoista”, Kaiho hymähtää, mutta nyökkää silti.




Kaiho istuu puutarhatuolissa ja katselee, kuinka Alati harventaa rivejä. Omenapuun oksien varjot lankeavat Alatin käsivarsille ja kasvoille.

Puutarhassa sirkuttavat, livertävät ja säksättävät kymmenet linnut.

Mutta kun tulee käen vuoro, kaikki muut hiljenevät - tai ehkä Kaiho vain kuvittelee. Isoäiti kertoi joskus, että käen kukunnasta voi laskea, kuinka monta vuotta häihin on jäljellä.

Tahtomattaankin Kaiho laskee: yhdeksän kertaa.

Yhdeksän vuotta.

Alati kohottautuu, pyyhkii hikeä otsaltaan ja katsoo Kaihoa porkkanamaan yli. Nyt hänen hymynsä hehkuu jälleen, vaikka puolet siitä onkin varjojen peitossa.




Alati lähtee maanantainaamuna. Hän tuo vielä yhden aamiaisen ja ruokkii kanat.

“Soita minulle, jos vointisi pahenee”, hän vannottaa. Kaiho ajattelee numeroa, jonka tallensi puhelimeensa kolme vuotta sitten. Hän ei ole lähettänyt siihen viestin viestiä, soittamisesta puhumattakaan.

“Soitan minä”, Kaiho lupaa, ja tarkoittaa sitä. Hän katselee ikkunastaan, kuinka Alati kävelee pihan poikki. Askeleissa ei ole lainkaan vastahakoisuutta; ne ovat keveät ja varmat.

Kaiho pysyy terveenä, ja kaksi viikkoa myöhemmin hän istuu jo lentokentällä valmiina palaamaan kotiin.

[Kaarne]

K/H: Oli kyllä tarkoitus kirjoittaa tämä luku aivan toisin, mutta sitten... Niin. Oli pakko antaa tämän luvun lopetukselle tilaa hengittää.


Luku IV: On Your Way (osa 1)

I remember when your tape was rolling
You were going where the take was going
No regrets and no mistakes
You get one take

Kaiho näkee Alatin metrossa. Kuparinpunaiset hiukset ovat kasvaneet pituutta, mutta ne ulottuvat silti vasta hartioille. Alatilla on yllään paksu vihreä villatakki ja kädessään jälleen yksi puhkiluettu pokkari. Kitarakotelon hän on laskenut jalkojensa väliin ja nojaa kyynärpäänsä sitä vasten lukiessaan.

Kaiho toivoo, ettei Alati huomaa häntä. He eivät ole puhuneet kahteen vuoteen, eikä Kaiho kuitenkaan tietäisi, mitä sanoa.

Siitä huolimatta hän astuu ulos Alatin perässä, vaikkei pysäkki ole oikea, ja vaikka hänellä olisi muutakin tekemistä, ja vaikka se onkin typerää.

Vaikka ja vaikka ja vaikka.

Mutta kuinka muutenkaan?




Alati suuntaa pikkuruiseen kahvilaan. Ulkona pyryttää lunta ja tuuli lyö vastaan. Kaiho katselee sisään kahvilan ikkunasta ja näkee, miten Alati ripustaa takkinsa naulakkoon, tervehtii baristaa, nauraa jollekin. Baristalla on tummat, ystävälliset kasvot, ja pörröiset, mustat hiukset. Hänellä on yllään keltainen lappuhaalari ja hän näyttää juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa Alati tulee varmasti erinomaisesti toimeen. (Vaikka kenenpä kanssa Alati ei tulisi?)

Kahvilan pöydät ovat tyhjiä. On tiistai-ilta, ja sää on varmasti karkottanut suurimman osan asiakkaista.

Kaiho puree hammasta ja astuu sisään. Oven yläpuolelle ripustettu kello kilahtaa, ja Alati kääntää heti katseensa, eikä hänen kasvoillaan ole yllättyneisyyden häivääkään.




Alati ei sano mitään, vaikka hänen hymynsä onkin yhtä lämmin kuin ennenkin. Tervehtimisen sijaan hän ottaa kitarakotelonsa ja astelee pikkuruiselle lavalle kahvilan nurkassa, istahtaa jakkaralle ja alkaa virittää soitintaan.

Kaiho kääntää katseensa baristaan ja tilaa ison kupillisen kahvia. Hän valitsee pöydän nurkasta, joka on mahdollisimman kaukana lavasta, vaikkei osaakaan perustella valintaansa edes itselleen.

Alati näppäilee kieliä tuttu, keskittynyt ilme kasvoillaan. Hän yskähtää mikrofoniin ja katsoo baristaa, sitten Kaihoa.

“Tämä yleisöryntäys lämmittää sydäntäni”, Alati sanoo ja hymyilee vinosti. “Ja sen kunniaksi ajattelinkin soittaa teille lauluja, joita en ole soittanut vuosiin. Voitte ajatella, että tämä on vähän niin kuin vinyylilevyn B-puoli.”

Lauluja, jotka sinä tunnet, eikö niin? Alatin katse sanoo.

Älä, Kaiho ajattelee, älä. Muuten minä –

Juuri siksi, sanoo Alatin lempeä hymy, ja hän alkaa soittaa.

Kaiho sekoittaa kahviaan ja tuijottaa päättäväisesti pöytää koko keikan ajan, vaikka Alatin ääni saakin hänen sydämensä takomaan kiivaammin. Sitten Alati soittaa viimeisen kappaleensa ensimmäiset soinnut, ja Kaihon itsehillintä murtuu.




Vuosia sitten Alatin sormet olivat epävarmemmat ja soinnut lipsuivat toisinaan, rytmi kompasteli. He äänittivät ensimmäisiä demokappaleita kerrostalon kellarissa vanhalla nauhurilla, joka sai kasetit rahisemaan, ja soittivat niitä lähikahviloiden työntekijöille kerta kerran jälkeen. Alati jaksoi aina uskoa, että seuraava laulu olisi se, joka viimein löisi läpi, ja aina kun hän soitti, Kaihokaan ei voinut olla uskomatta.

Uusintayrityksiin Alati sen sijaan ei uskonut, vaan kappaleet piti saada nauhoitettua kerralla oikein. Siksi hän harjoitteli ankarasti, soitti samoja sointukulkuja uudelleen ja uudelleen ja lauloi äänensä käheäksi. Kaihon tehtäväksi jäi keittää teetä ja ehdottaa korjauksia lyriikoihin silloin, kun Alati ei millään löytänyt oikeaa sanaa.

“Sitten joskus sinä saat tulla mukaan, kun lähden kiertueelle”, Alati sanoi, kun he istuivat äänitysten jälkeen vanhalla, täytteitä pursuavalla sohvalla ja joivat haaleaa colaa.

“Mitä minä muka siellä tekisin?” Kaiho kysyi.

“Tarvitsen jonkun, jolle laulaa”, Alati sanoi.

“Etköhän löydä muitakin. Eihän kiertueessa olisi muuten mitään järkeä”, Kaiho huomautti.

“Kuuntelijoita varmasti. Mutta haluan laulaa sinulle”, Alati sanoi, ja hän laski colalasinsa viereensä, poimi kitaran vielä kerran ja näppäili kieliä hiljaa, niin että soinnut olivat pelkkä kuiskaus. Sanat kertoivat hiljaa satavasta lumesta ja siihen painautuvista poluista, öistä ja aamuista, Alatista ja Kaihosta.

Ja kun Alati lopetti, Kaiho nojasi päänsä hänen olkapäätään vasten ja hengitti, ja ajatteli, että tämän hän haluaisi, ja että tietenkin hän lähtisi mukaan, että hän seuraisi Alatia minne tahansa.

Sitä laulua Alati ei soita Kaiholle enää uudelleen, ei yhdelläkään keikalla, ei kertaakaan äänityksissä.

Ei ennen kuin nyt.




Nyt Alatin sormet ovat varmat ja notkeat, eikä hänen äänensä hapuile. Se on tumma ja päättäväinen, vakuuttava, lämmin. Alati katsoo Kaihoa koko laulun ajan vakavana. Hän tietää varmasti tarkalleen mitä tekee, mitä hänen sanansa tekevät, millaista lumousta soittaa. Hän tietää, että Kaiholla ei ole enää vaihtoehtoja, ettei hän voi paeta enää. Että hänen on jäätävä.

Kun Alati nousee ja sulkee kitaransa koteloonsa, Kaiho odottaa, vaikka haluaisi juosta pakoon. Hän odottaa, kun Alati vaihtaa muutaman sanan baristan kanssa, ja odottaa, kun Alati kiskoo takin ylleen. Hän odottaa hievahtamatta, kunnes Alati kävelee hänen viereensä ja laskee kätensä Kaihon olkapäälle ja murtaa lumouksen.

“Mennään”, Alati sanoo lempeästi, ja Kaiho nousee ja seuraa häntä kaupungin halki. Heidän jalanjälkensä painuvat poluksi vastasataneeseen lumeen.

[Kaarne]

K/H: Että sellaista sitten se. Mukavuusalueelta männikköön niin että heilahtaa.


Luku IV: On Your Way (osa 2)

The way you looked under the lights
And later on the street outside
You always had those laughing eyes
You wouldn't have wanted me to cry

You wouldn't want me haunted by
The song we never got to write
The sight of you on a New York night
You didn't like to say goodbye

Alatin hiuksissa ja ripsissä on lunta, kun he pysähtyvät viimein hänen asuntonsa oven eteen. Kaiho on jo mennyt sekaisin metroasemissa ja bussipysäkeissä, mutta Alati on pitänyt häntä kädestä kaiken läpi, vaikka se onkin ollut ilmeisen hankalaa, kun kannettavana on kitarakin.

Viimeisen kilometrin he ovat kävelleet lumipyryssä vastatuuleen. Kumpikaan ei ole puhunut juuri mitään, ja näin pitkä hiljaisuus tuntuu jo turhan painavalta, mutta Kaiho ei osaa puhkaista sitä, ja Alati ei selvästikään aio tehdä asioista helppoja.

Alati laskee kitaransa kynnykselle ja kaivaa yhdellä kädellä avainnipun taskustaan. Sitten hän vilkaisee Kaihoa ja hymyilee vinosti irrottaessaan viimein otteensa Kaihon kädestä.

“Jääthän sinä?” hän varmistaa, ja Kaiho nyökkää, tai ainakin yrittää. Mihin hän muka pakenisi?

Alati avaa oven ja Kaiho astuu hänen perässään porraskäytävän hämärään. Vanha hissi kolisee laskeutuessaan. He mahtuvat sinne kitaran kanssa vain vaivoin. Kaiho huomaa, että tällä kertaa se ei erota heitä, sillä Alati asettaa kitaran nurkkaan.

“Jos olisin vähän rohkeampi”, Alati sanoo hiljaa painaessaan oikean kerroksen numeroa, “minä suutelisin sinua juuri nyt, enkä odottaisi ylös asti.”

Kaiho tuijottaa hissin seinää. Hänen sydämensä hakkaa, mutta vaikka hän on tottunut sen sanoihin (juokse, lähde, pakene), tällä kertaa rytmi on vieras, vaikka yhtä kiivas. Hän ei osaa lukea siinä kaikuvia sanoja.




Eteisessä Alati auttaa Kaihoa riisumaan takin. Kaiho katsoo heidän kuvajaistaan vastapäiselle seinälle ripustetusta peilistä, eikä tunnista kumpaakaan: ei Alatin vakavaa ilmettä, ei janoa omissa silmissään.

“Haluatko teetä?” Alati kysyy. “Olet varmaan kylmissäsi.”

En teetä. Luulen, että haluan -, Kaiho ajattelee, mutta nyökkää silti.

Alati keittää vettä, hauduttaa teetä tismalleen oikean ajan (se on aivan liian pitkä), sekoittaa siihen kaksi sokeripalaa. Ojentaa kupin Kaiholle niin, että heidän sormenpäänsä koskettavat toisiaan.

Kaiho polttaa kielensä teehen, koska hänellä on kiire juoda se. Alati pudistaa päätään, ja hetken hymy saa hänen silmäkulmansa rypistymään.

“Ei sinun ole pakko sitä juoda”, hän sanoo.

“Tee on oikein hyvää”, Kaiho sanoo, vaikkei hän tietenkään ole vielä maistanut sitä kunnolla.

“Se on sitä myös myöhemmin. Voin tehdä toisen kupillisen”, Alati sanoo.

“Myöhemmin?”

“Niin”, Alati sanoo ja laskee oman kuppinsa tiskipöydälle. “En minä tuonut sinua tänne juomaan teetä.”

“Miksi sitten?”

“Koska minun on ollut ikävä sinua. Koska sinä pakenet aina. Koska en koskaan ehdi kysyä sinulta oikeita kysymyksiä tai sanoa oikeita sanoja”, Alati puhuu varovasti, ojentaa jokaisen sanan Kaihoa kohti kuin jotakin haurasta ja särkyvää.

“Mutta -“, Kaiho sanoo, eikä hänellä ole vuosien jälkeenkään mitään järkevää vastausta mihinkään.

“Anna minun yrittää”, Alati sanoo, ja hän ottaa teekupin Kaihon käsistä. “Anna minun näyttää, mitä voisi olla pakenemisen sijaan.”

“En minä osaa”, Kaiho tunnustaa ja kääntää katseensa pois.

“Minä voin opettaa”, Alati sanoo, ja Kaihon tekee mieli sanoa, että ei, Alatihan on se, joka lähti vuosia sitten; Alati on se, joka ei jää koskaan aloilleen.

Alati kehystää Kaihon kasvot käsillään. Hän suutelee Kaihon otsaa, ja Kaiho sulkee silmänsä, hengittää, ja Alatin kädet ovat lämpimät, hänen huulensa Kaihon ohimoa vasten ovat lämpimät. Alati suutelee Kaihon silmäluomia, nenänpäätä, poskia, viimein suupieltä, ja Kaiho pysyy aloillaan ja odottaa, odottaa kunnes se käy sietämättömäksi. Hän avaa silmänsä, ja Alatin katse on melkein epätoivoinen, yksi painava kysymys.

“Hyvä on”, Kaiho sanoo niin hiljaa, ettei oikein kuule sitä itsekään. Alati kumartuu ja suutelee lempeästi ja pitkään, ja Kaiho huomaa, että tee oli ilmeisesti oikein hyvää, ja että tämä oli varmasti paras tapa maistaa sitä.




Alati kyselee koko illan läpi: Kaihon kaulaa suudellessaan, kauluspaidan nappeja avatessaan, pujottaessaan kätensä Kaihon hiusten sekaan, näykkäistessään kevyesti hänen alahuultaan, nostaessaan hänet keittiön pöydälle jotta ylettyy suutelemaan paremmin. Ei koskaan ääneen, mutta katseellaan. Jokaisen uuden ja vieraan askeleen kohdalla, ja Kaiho käy melkein kärsimättömäksi. Alati on niin varovainen ja lempeä, että se tekee kipeää.

Vasta kun he ovat makuuhuoneessa ja Kaiho istuu vuoteella Alatin sylissä ja kaikki on vähän tavallista kirkkaampaa ja pehmeämpää mutta pohjattoman hämmentävää, Alati pysähtyy ja puhuu.

“Kaiho”, hän sanoo, ja ääni on käheä ja sietämättömän hellä. “Minä… Saanko?”

“Jos et”, Kaiho painautuu tiukemmin Alatia vasten ja melkein pelästyy omaan ääneensä hiipinyttä halua, “jos et nyt, niin minä -“

“Sinä mitä?” Alati kysyy, ja hänen suupielensä taipuvat tuttuun hymyyn. Alatin suuret kädet pysähtyvät Kaihon vyötäisille ja pitelevät häntä paikoillaan, pitelevät hetkeä paikoillaan, pysäyttävät sen jotta Kaiho ehtii vetää henkeä.

“Jos et, niin minä -“, Kaiho toistaa ja ohjaa Alatin käsiä ylemmäs kylkiään pitkin, etsii sopivaa sanaa, eikä löydä. “- suutun.”

“Aika karmea uhkaus”, Alati nauraa, ja ääni saa jonkin Kaihossa värähtämään. Hän ei ole kuullut Alatin nauravan vuosiin, hän oli jo unohtanut, eikä halua enää koskaan unohtaa.

“Mutta sitten minun on varmaan parempi olla suututtamatta sinua”, Alati sanoo. Hänen kätensä löytävät Kaihon rintaliivien hakaset ja naksauttavat ne auki.

“Varmasti niin”, Kaiho myöntää. Alati nauraa uudelleen, taivuttaa Kaihon varovasti vuoteelle ja kysyy jälleen yhden kysymyksen.

“Ole kiltti”, Kaiho vastaa, ja sen jälkeen puhumisesta tulee kerrassaan mahdotonta.

[Kaarne]

K/H: Yli puolenvälin! Tässä on vielä 1,5 kuukautta aikaa, joten olen varma, että tällä kertaa selvitään loppuun saakka.


Luku V: Real World

I wanna dance in your real grip
Feel your real hands on my hips
Taste real whiskey on your lips
When we kiss in the real world

“Ja mitä sinä sitten teit?” Sanelma siemaisee viiniään ja näyttää jo valmiiksi siltä, ettei tule pitämään vastauksesta. He istuvat Sanelman tyylikkäässä olohuoneessa, jossa kaikki värit ovat sinisen, valkoisen ja harmaan sävyjä. Sanelman mustat hiukset on punottu palmikkokruunuksi, helmikorvakorut sopivat täydellisesti yhteen hänen kuulaan ihonsa kanssa. Kaiho tuijottaa ulos ikkunasta ja yrittää olla ajattelematta sitä, ettei sovi tännekään. Koska mihin hän sitten sopii, ellei parhaan ystävänsä luo?

“Alati lähti aamulla hakemaan leipomosta croissantteja ja tuoretta leipää, ja sillä aikaa minä kai panikoin. Puin päälleni ja kirjoitin viestin ja lähdin.”

“Millaisen viestin?” Sanelma kohottaa kulmiaan.

“En muista”, Kaiho vastaa, vaikka muistaa tarkalleen. Sanelma odottaa, pyörittää viiniä lasissaan. Ulkona taivaanranta on valosaasteen pehmeää hehkua täynnä.

“Kiitos ja anteeksi. Maailman typerin viesti”, Kaiho kohauttaa olkiaan aivan kuin asia olisi yhdentekevä. Vaikka ei se kyllä ole, kaukana siitä. “Olisi pitänyt sanoa enemmän tai selittää, mutta en minä osannut.”

“Miksi sinä lähdit?”

“Se oli helpointa. Ajattelin, että jos lähtisin, Alati ei voisi lähteä ensin. Eikä minulla ollut hänelle muuta annettavaa, ei mitään parempaa. Ei sen enempää, kuin olin antanut sinä yönä. Ja kaikki oli niin täydellistä, niin hyvää, enkä halunnut, että se menisi pilalle.”

“Kaiho”, Sanelma pudistaa päätään. “En ole koskaan tavannut ketään, joka pelkäisi elämää yhtä paljon kuin sinä.”

Kaiho nyppii olematonta nukkaa valkoisen villapaitansa helmasta.




Vuotta myöhemmin he istuvat aallonmurtajalla. On kirpeä kevätilta, ja Kaiho kietoo takkiaan tiukemmin ympärilleen. Jostain kantautuu hiljainen bassojumputus. Laivojen valot kelluvat meressä kuin paperiset rukouslyhdyt.

“Miltä nyt tuntuu?” Sanelma kysyy. Hän heittää yhden ranskalaisistaan lokille, joka tepastelee lähistöllä.

“En tiedä”, Kaiho vastaa rehellisesti. Aiemmin päivällä he molemmat saivat valmistumistodistuksensa. Kaiho on kahdenkymmenenseitsemän ja maailma on painostavan avoin.

“Minä ajattelin hakea harjoittelupaikkaa San Franciscosta. Sinä voisit myös. Niitä on auki kaikkiaan kahdeksan”, Sanelma tarjoaa pelastusrengasta. Kaiho ojentaa kätensä ja koskettaa Sanelman kämmenselkää, koska ei saa sanotuksi kiitos.

“Oletko kertonut hänelle valmistumisestasi?” Sanelma vaihtaa puheenaihetta.

“Kenelle?” Kaiho kysyy, vaikka tietää kyllä vastauksen.

“Ehkä sinun pitäisi.”

Kaiho ajattelee numeroa, joka on ollut tallennettuna hänen puhelimessaan kuusi ja puoli vuotta. Ehkei se ole enää edes sama.

Hän ajattelee sitä, miltä tuntuisi, jos Sanelman sijaan aallonmurtajalla istuisikin Alati. Kaiho osaa kuvitella tarkalleen sen, kuinka sataman valot heijastuisivat Alatin kasvoille, kuinka tuuli takertuisi hänen hiuksiinsa ja pörröttäisi niitä. Hän osaa kuvitella Alatin käden omassaan, sen kuinka Alati puhaltaisi hänen kylmiin sormiinsa ja tarjoaisi takkiaan. Hän ajattelee rantakahvilaa, jonka terassilla ihmiset tanssivat valssia keväästä hullaantuneina, ja sitä, kuinka Alati vetäisi hänet mukaan vastaväitteistä huolimatta.

Hän kuvittelee Alatin käden vyötäröllään, heidän vähitellen toisiinsa tottuvat askeleensa, pehmeän hymyn, lempeän naurun kun Kaiho hairahtuu rytmistä. Hän kuvittelee Alatin huulet ihollaan myöhemmin, sen kuinka Alati painaa hänet seinää vasten ja hapuilee Kaihon mekon vetoketjua. Kuinka he nukkuisivat sylikkäin vuoteessa ja Kaiho heräisi seuraavana aamuna Alatin suudellessa hänen niskaansa, ja miten Alatin ääni olisi unesta raukea ja tumma.

“Lähetä hänelle viesti”, Sanelma sanoo. Kaiho räpyttelee silmiään ja palaa nykyhetkeen, joka on lokkien kirkunaa ja purevaa kevättuulta ja karheaa betonia.




Myöhemmin, kun kello on jo yli puolenyön, Kaiho makaa vuoteessaan ja tuijottaa kattoa. Lopulta hän poimii puhelimen käteensä ja naputtelee viestin.

Minä valmistuin tänään. En juuri juhlinut sitä, mutta ajattelin, että ehkä haluaisit tietää.

Hän lähettää viestin ennen kuin ehtii katua, ja tajuaa sitten, että se on tosiaan hänen ensimmäinen viestinsä Alatille yhteentoista vuoteen.

Kun puhelimen merkkiääni helähtää, Kaiho huomaa käsiensä tärisevän. Hän odottaa onnentoivotusta, ehkä jotakin leikkisää, mutta sen sijaan vastaus on yksi painava, terävä kysymys:

Miksi sinä lähdit?

[Kaarne]

K/H: Ajattelin ensin, että tämä olisi tarinan vaikein luku kirjoittaa, ja tavallaan se olikin - mutta ei sitten kuitenkaan siten kuin luulin.


Luku VI: Backroads

You got hearts to break
You've got mistakes to make
You got miles
And miles
And miles to go

Kaiho on kolmenkymmenen, kun maailma muuttuu pysyvästi. Puhelu tulee myöhään illalla: vakava naisääni, joka kertoo, että

Kaihon äiti on kuollut

onnettomuus, tekivät kaiken voitavansa, mutta

sairaalaan ehtiessä kaikki oli jo ohi, ja

että he ottavat osaa

että kriisiavun numero on
ota kynä ja paperia, kirjoita ylös

että autolla ei kyllä ajeta enää metriäkään, onko vakuutusta

Kaiho sulkee puhelimen, vaikka nainen puhuu edelleen. Hän kävelee keittiöön, juo lasin vettä, sitten toisen, yrittää hukuttaa kuulemansa.

On myöhä, ja on myöhäistä.

Hän selaa yhteystietojaan Sanelman nimeen asti, painaa jo luurin kuvaketta, katkaisee puhelun heti. On vaikea saada henkeä. Kaiho istuu lattialle, yrittää silti, vaikka maailma on vinossa ja kello tikittää liian kovaa.

On vain yksi numero, johon hän voi soittaa, ja sekin on väärä. Hän on kirjoittanut sen itse väärin, hän on jättänyt vastaamatta, nyt on myöhäistä senkin suhteen, ja on liian myöhä soittaa, ja

on vain yksi numero, mutta hän ei pysty soittamaan, joten sen sijaan hän kirjoittaa viestin, viisi kirjainta ja vakava piste, ja toivoo, että se kertoo kaiken

Alati.




Alati soittaa kaksi minuuttia myöhemmin. Kaiho ei onnistu tukahduttamaan nyyhkäisyä, vaikka kuinka yrittää.

“Kaiho?” Alatin ääni on huolestunut.

“Äiti”, Kaiho sanoo, eikä muuta sanokaan, koska ei sellaisia asioita voi sanoa ääneen, niistä tulee totta, hän ei halua sitä, hän ei pysty.

“Missä sinä olet?” Alati kysyy. Kaiho kuvittelee hänen ilmeensä: valpastuneet kasvot, kurtistuneet kulmat.

“Kotona”, Kaiho vastaa. “Keittiössä.”

“Missä tarkalleen? Voitko lähettää minulle osoitteen?”

“Et sinä voi tulla tänne”, Kaiho sanoo.

“En voi olla tulematta”, Alati sanoo, ja hänen äänessään on lempeyden alla jotain kitkerää. “Tiedät sen kyllä.”

Kaiho puree huultaan, puristaa vapaan kätensä nyrkkiin niin että kynnet pureutuvat ihoon. “Hyvä on.”

“Älä tee mitään typerää”, Alati sanoo ja katkaisee puhelun. Kaiholla kestää viisi minuuttia muistaa osoitteensa, toiset viisi kirjoittaa se oikein. Kun hän saa sen lähetettyä, Alati vastaa heti:

Yhdeksän ja puoli tuntia. Tulen niin nopeasti kuin pääsen. Syö jotain. Muista juoda vettä. Nuku, jos suinkin voit. Ja odota.

Ja sitten, ennen kuin Kaiho ehtii epäillä:

Tulen kyllä.




Alati lähettää matkaltaan kuvia: vuoristoteitä, huoltoasemien neonvaloja, kaupunkien valonauhoja. Kahvikupillisia, kaistale aamuun taipuvaa taivasta. Aina kun hän pysähtyy, kaikkiaan kuusi kertaa. Kaiho ymmärtää: olen matkalla, olen tulossa, ei hätää.

Kaiho istuu keittiön nurkassa. Hän nousee kerran, käy vessassa, palaa takaisin. Koti on nyt erilainen, sen varjot vääntyneitä, vuoteessa makaavat yksinäisyys ja menneisyyden virheet.

Kun ovikello soi, Kaiho ei aluksi onnistu nousemaan. Sitten soi myös puhelin.

“Kaiho”, Alatin ääni on väsynyt. “Nouse. Tule avaamaan, ole kiltti.”

Kaiho kävelee ovelle. Sen takana seisoo Alati, jolla on uupuneet kasvot ja hiukset täynnä takkuja. Alati kantaa kitaraansa, vaikka Kaiho ei ymmärräkään miksi, ja laskee sen sisään astuessaan nojaamaan seinään. Sitten Alati levittää kätensä ja Kaiho rojahtaa hänen syliinsä, upottaa kasvonsa vihreään villapaitaan ja itkee niin että tyrskii, vetäytyy sitten taaemmas, koska eihän hän voi tällä tavalla Alatin paitaa sotkea.

“Ei hätää”, Alati sanoo ja suutelee kevyesti Kaihon päälakea. “Ei hätää. Sen voi pestä.”

Kaiho painaa päänsä Alatin rintakehää vasten, ja Alati kietoo kätensä hänen ympärilleen ja sulkee hetkeksi maailman ulkopuolelle. Juuri niin pitkäksi aikaa, että Kaiho saa viimein vedettyä henkeä.




“Kerro minulle”, Alati sanoo myöhemmin olohuoneessa. Hän on pakottanut Kaihon syömään kolmioleivän ja juomaan lasillisen appelsiinimehua. He istuvat sohvalla. Kaiho on käpertynyt Alatin syliin ja painanut kasvonsa hänen olkapäätään vasten. Alati silittää hänen selkäänsä rauhoitellen, pitelee Kaihoa aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia, vaikka he eivät ole puhuneet neljään vuoteen.

Kaiho kertoo, vaikka kertomuksesta tuleekin kompasteleva ja pirstaleinen. Hän kertoo siitä, miten aina oli kiire, miten koskaan ei ollut oikea aika, miten he eivät koskaan oikeastaan puhuneet isästä. Hän kertoo siitä, kuinka äiti lensi kolmen osavaltion päästä Kaihon valmistujaisiin yllättääkseen hänet, ja kuinka äiti olisi halunnut esitellä uuden miesystävänsä, mutta Kaiho ei pystynyt siihen, ja sitten he jo erosivatkin. Hän kertoo illoista keittiössä, siitä miten puhe oli niukkaa mutta hiljaisuus täyttä ja kotoisaa. Hän kertoo kaikesta, mitä oli, mutta lopulta enemmän siitä, mitä olisi pitänyt olla.

Alati kuuntelee ja on läsnä. Toisinaan Kaiho lukee surua hänen katseessaan ja ymmärtää kyllä miksi, koska kuulee hän itsekin kaikuja heidän tarinastaan kertomansa taustalla.

Jossain vaiheessa Alati nousee ja keittää teetä. On keskipäivä ja alkukesän valo on liian elävää ja lämmintä, se ei osaa lukea hetkeä oikein.

Sitten tulee hiljaisuus, se, jota Kaiho on pelännyt. Sanat ovat loppu, ja hän odottaa Alatin kysymystä, sitä, johon ei koskaan vastannut.

Alati ei kysy, joten Kaiho kysyy itse:

“Laulaisitko minulle?”

Alati miettii. Hänen kasvojaan kehystävä kesän hohde vakavoituu sekin.

“En”, hän sanoo lopulta. Se on kuin lyönti vasten Kaihon kasvoja. Alatin katse pehmenee. “Mutta voin soittaa.”

Alati hakee kitaransa ja nostaa sen syliinsä, ja hänen sormensa ovat aivan yhtä varmat kuin ennenkin. Kaiho katsoo niitä ja ajattelee, että voisi pyytää muutakin, että ehkä se auttaisi enemmän. Ehkä hän ei sitten olisi niin tyhjä.

Mutta Alatin katseessa on kaiken hellyyden alla myös sanaton varoitus, toinen ei.




“Jäisitkö huomisaamuun?” Kaiho kysyy. Alati on lopettanut soittamisen jo hetki sitten ja istuu nyt paikoillaan kitara sylissään.

“Tietenkin”, Alati vastaa aivan kuin asia olisi päivänselvä kysymättäkin. “Autan sinua hoitamaan kaikki kiireellisimmät järjestelyt.”

“Kiitos”, Kaiho sanoo, ja sitten: “Entä –“

Hän vilkaisee makuuhuonetta. Kurkkua kuristaa.

Alati pudistaa päätään. “Ei, Kaiho”, hän sanoo lempeästi. “Älä pyydä minulta sitä. Et saa pyytää sitä.”

Kaiho kääntää katseensa lattiaan.

“Minä käyn ostamassa hammasharjan ja hammastahnaa." Alati nousee ja sulkee kitaran koteloonsa. Kaiho jää yksin lyijyksi muuttuneen hiljaisuuden kanssa.




Keskellä yötä Kaiho havahtuu siihen, että makuuhuoneen ovi aukeaa. Hän on torkkunut vain puolittain, harmaata ja surun myrkyttämää unta.

Alati istuu toiselle puolelle vuodetta. “Mitä sinä tarvitset?” hän kysyy.

“Sinut”, Kaiho vastaa.

“Voi Kaiho”, Alati sanoo, ja pimeydestä huolimatta Kaiho tietää, että hän pudistaa päätään.  “Miksi sitten lähdit?”

Kaiho pysyy hiljaa. Alati asettuu makaamaan sängyn toiselle puolelle. Hänen hengityksensä on tasaista ja levollista. Kaiho ojentaa kätensä puolimatkaan asti, mutta Alati ei tartu siihen.




Alati pitää lupauksensa. He täyttävät lomakkeita, soittavat hautaustoimistoon, varaavat pitopalvelun. Alati ja Sanelma käyvät valitsemassa kukat. Kaiho kirjoittaa kutsut, pyyhkii sanat kymmenen kertaa, kirjoittaa ne uudelleen. Sanelma auttaa Kaihoa ostamaan mustan mekon ja tarjoutuu palmikoimaan Kaihon hiukset muistotilaisuutta varten.

“Minä teen sen”, Alati sanoo, eikä kumpikaan väitä vastaan.




Kaiho istuu peilin edessä ja hänen silmänsä ovat kaikesta itkemisestä punareunaiset. Alati kampaa hänen hiuksensa ja kertoo sitten talvipäivästä vuosia sitten: siitä, kuinka Kaihon äiti vei heidät molemmat elokuviin katsomaan jotakin ranskalaista taide-elokuvaa, jossa oli vuohia, eivätkä Alati ja Kaiho ymmärtäneet siitä yhtään mitään, mutta saivat he sentään popcornia. Myöhemmin he yrittivät sanoa elokuvasta jotain Kaihon äidin mieliksi, mutta hän pudisti päätään ja totesi, että ehkä olisi pitänyt sittenkin valita jokin piirretty.

“Vuohet olivat tosin oikein mukavia”, Alati sanoi silloin, ja Kaihon äiti nauroi.

Sen Kaiho muistaa vieläkin, koska hänen äitinsä nauroi tuskin koskaan. Niissä harvoissa muistoissa Alati on lähes aina läsnä.

Alati palmikoi Kaihon hiukset hitaasti, ja samalla hän kertoo muisto muistolta naisesta, joka oli Kaihon äiti, ja myös jotakin muuta: elävä, hengittävä ihminen suruineen ja iloineen.




Muistotilaisuuden jälkeen Kaiho romahtaa kotona sohvalle. Alati pysähtyy oviaukkoon ja höllää solmiotaan.

“Sinä lähdet kohta”, Kaiho sanoo.

Alati nyökkää. Hän näyttää jo nyt vieraalta ja kaukaiselta, kun hiukset on sidottu taakse ja kaikki vaatteet ovat mustaa ja valkoista.

“Mitä minun pitäisi tehdä, että jäisit?” Kaiho kysyy.

“Kertoa, miksi lähdit”, Alati vastaa. Hän riisuu puvuntakkinsa ja ripustaa sen pukuliikkeen henkariin aivan kuin kuorisi yltään roolin, johon ei todella kuulu. “Se riittää.”

“En minä tiedä.”

“Ei tarpeeksi hyvä selitys”, Alati huokaa. Hän pakkaa tavaransa ja pysähtyy vielä kerran olohuoneessa, on sanomaisillaan jotain mutta pudistaa sitten päätään.

Kun Alati on mennyt, Kaiho kaivaa puhelimen käsilaukustaan.

Olen pahoillani. Minä pelkäsin. Pelkäsin silloin, ja pelkään nyt, hän kirjoittaa, ja pyyhkii sitten sanat.

[sugared]

Mun kommenttimaraton hyytyi lähtöviivalle, mutta ehdinpä kommentoida ainakin tätä mahtavaa tekstiä!

Aivan ensiksi mun on sanottava, että sun teksteillä on aina erittäin hienot ja puoleensavetävät nimet, ja niin tälläkin kertaa! Myös Kaihon ja Alatin  nimistä pidän tosi paljon, vaikka olenkin sillä tavalla tylsä, että yleensä en pidä "tosimaailmaan" sijoittuvissa teksteissä nimistä, jotka eivät ole "tosimaailman" nimiä - Kaiho ja Alati voisivat kyllä hyvin ollakin, molemmissa on sellainen sointi.

Pidin alun kaihoisan kepeästä tunnelmasta, joka muistutti kitaroineen, hiekkarantoineen, omenapuineen ja teenjuonteineen jonkinlaista aikuisten satua (ei mitään tuhmaa satua, vaan sellaista suloista ). Kuin sateisena kesäpäivänä maalattu sinisävyinen akvarelli! Ensimmäiset luvut muistuttivat paitsi kesästä, myös nuoruudesta (tuntuupa kammottavalta ajatella, että tässä minä muistelen nuoruutta), kun kaikki oli samaan aikaan niin kirkasta ja kipeää. Jostain syystä ajattelin lukiessani paljon myös kesäistä Helsinkiä (ehkä, koska olen muutenkin haaveillut siitä tänään), vaikka tässä taidettiinkin oleilla vallan muilla mailla vierahilla. Nautin kuitenkin kovasti myös viimeisimmän luvun tuomasta muutoksesta tekstin sävyyn. Elämä lopulta pakottaa katsomaan omaa itseä silmiin, eikä sitä voi paeta loputtomiin.

Kaihon ja Alatin välinen dynamiikka on kiinnostavaa ja tuskallisen todentuntuista. Tykkään tosi paljon siitä, että vaikka tässä on mukana romanttista soulmate!henkeä, heitä ei erota niinkään julma kohtalo vaan paljon arkisempi voima, kohtaamisen pelko. Lukijalle käy nopeasti selväksi, että Kaiho heijastelee Alatiin omaa rakkaudenpelkoaan, ja vaikka se kipeältä tuntuukin, on Kaihon itsensäkin se tajuttava - ja kohdattava valintojensa seuraukset. Olet kirjoittanut Kaihon hahmon tosi onnistuneesti - ainakin mulle siitä kertoo se, että huusin hänelle hiljaa mielessäni raivosta 6. luvun lopussa. :'D

Tää on myös upeasti kirjoitettu, olet mieletön taituri! Nautin ilmavista virkkeistä, tarkasta kielestä ja oivaltavasta sanankäytöstä. Teksti tuntuu täydellisen tasapainoiselta, ei mitään liikaa tai liian vähän. Ei voi kuin ihailla, vau!

Kiitos tähänastisesta lukukokemuksesta! <3

[Kaarne]

sugared: Kiitos niin paljon ihanasta kommentista, se yllätti minut totaalisesti ja lämmitti kyllä sydäntä! ❤️ Minulla oli kirjoittamisen suhteen aivan toivoton syksy, kun aloitin opinnot Kriittisessä ja sitten omasta suhteesta tekstiinkin tuli aivan liian kriittinen, joten lohdullista kuulla, että teksti toimii. (Ja no, omalta kannalta lohdullista, että osaan taas kirjoittaa. ) Alatin ja Kaihon nimet ovat tässä tekstissä kyllä rehellisesti sanottuna vähän hassut, kun tämä sijoittuu (enimmäkseen) Yhdysvaltoihin, mutta koska ne tulevat aiemmasta tarinaparista (Talventaitto / Kesänkaato), niin ei niitä voinut muuttaakaan. Sen siitä saa, kun kirjoittelee tällaisia AU-versioita omista hahmoistaan.

Ilahduin myös paljon siitä, että tuo Kaihon rakkaudenpelko välittyi hyvin, koska pelkään välillä, että olen mennyt siinä liiallisuuksiin. Kun yrittää kuvata asioita tiiviisti, tulee toisinaan valittua liiankin suuria sanoja. Kai se on sitä, että jos karsii liikaa, tekstin kulmista tulee liian teräviä. Mutta olen silti iloinen, jos tällainen niukka tyyli toimii, koska yritän opetella ajattelemaan, että se on juuri se omin tapani kirjoittaa. Ja nimestä vielä sen verran, että tällä kertaa sen toimivuudesta (ja myöskin parin viimeisimmän luvun juonenkäänteistä) kuuluu suuri kiitos Okaketulle, joka onnistuu hyvin usein sanomaan juuri oikeat asiat tarinan kannalta.

(Ja sitten haluan vielä sanoa yhden tähän tekstiin liittymättömän asian! Kiitos pari vuotta sitten Kellopelisydämeen kirjoittamastasi tiukemmasta ja tosi osuvasta palautteesta, se tuli tärkeään saumaan. Olin tottunut ajattelemaan omia tekstejäni jotenkin tosi nerokkaina ja erinomaisina, enkä esimerkiksi editoinut niitä juuri ikinä, ja se havahdutti tajuamaan, että pitäisi, ja että siten niistä tulisi parempia myös lukijoille. Kai se oli sitä, että olin jotenkin tosi rakastunut kirjoittamiseen, ja tarinasta oli tullut sivuseikka. Mutta sen kommentin jälkeen aloin ylipäätään miettiä tekstejäni ja kirjoittamista tarkemmin, ja siitä alkanut prosessi (ja Okaketun jatkuva kannustus) johti osaltaan siihen, että opiskelen nyt ihan vakavissani kirjoittamista. Että toisinaan yksittäisellä finikommentillakin on hirveästi väliä!)

No, hirveä löpinä, mutta joka tapauksessa valtavasti kiitos kommentista vielä kerran! ❤️

K/H: Little Big Girl on Mitchellin levyn biiseistä ainoa, josta en ole juuri perustanut, mutta niin vain sekin aukeni paremmin, kun piti lukea sanat ja miettiä tarkemmin, että mitä kirjoittaisi. Ja anteeksi, että postaan tästä tarinasta tällaisella tahdilla. Pitää säilyttää kirjoittamismomentum, kun se on nyt vallalla, koska muutoin tällaiset lohtuprojektit jäävät minulla helposti kesken. Tänään tulee oletettavasti vielä seuraavakin luku, koska sitä olen pyöritellyt päässäni jo monta päivää ja yötä.


Luku VII: Little Big Girl

Standing in the kitchen
with a ticking clock
and you catch your own reflection
in the window in the dark


Kaiho muuttaa äitinsä asuntoon, vaikka mennyt asuukin siellä hänen kanssaan: valokuva-albumeissa; kirjahyllyn kirjojen tutuissa selkämyksissä ja niissä, jotka äiti on ostanut parina viime vuonna; äidin lempimukin särössä; Alatin kesäleirillä nikkaroimassa kylpyjakkarassa. Sen viereen Kaiho pysähtyy ja koskettaa kömpelöä esinettä, ajattelee nuorta Alatia ja suuria käsiä, jotka eivät vielä olleet yhtä näppärät kuin nyt.

Hän kätkee jakkaran vaatehuoneen nurkkaan.




Kaiho löytää itselleen sellaisen rutiinin, jota jaksaa elää. Aamuisin hän kuuntelee puoli tuntia paikallista radiokanavaa, paahtaa kaksi leipäviipaletta, juo puolitoista kuppia kahvia. Hän polkee töihin, tai ottaa bussin, jos keli on aivan kelvoton. Töissä hän tarkistaa ensin Sanelmalta saamansa palmuvehkan ja kastelee sen jos tarvitsee. Hän käy läpi saapuneen postin: ensin kirjeet, sitten sähköiset.

Kaiho työskentelee joka päivä kahdeksasta neljään, paitsi kerran viikossa viiteen, jotta hänellä on tunteja säästössä kaiken varalta. (Minkä varalta?) Hän käy kiipeilemässä kahdesti viikossa, uimassa kerran. Iltaisin hän lukee, tai jos ei jaksa, katsoo jotakin sarjaa, josta ei muutaman kuukauden päästä muista enää mitään.

Joskus Sanelma soittaa. Joskus he jopa tapaavat. Joskus Kaiho käy työkavereidensa kanssa baarissa lasillisella, kai, vaikkei muistakaan koska viimeksi.

Kotona valo valuu suljettujen kaihtimien välistä, ettei se takerru sellaisiin yksityiskohtiin, jotka muistuttaisivat Kaihoa liikaa siitä, mitä hän ei tahdo nähdä.




Valon sijaan hyökkäys tulee kuitenkin radioaaltoja pitkin. Kaiho voitelee leipää, kun kappale alkaa soida, ja ääni on liian tuttu. Se ei kuulu tähän keittiöön, ei enää.

Alatin laulu kertoo sateesta: tulvivista kaduista, saapuvasta myrskystä, jäytävästä tihkusta. Se on surullinen laulu, eikä lainkaan sellainen kuin kuuluisi. Alatilla on aina ollut tapana lopettaa kappaleensa toivoon, mutta nyt viimeiset soinnut haipuvat viileään, usvaiseen hämärään.

Ennen kuin Kaiho huomaakaan, hän on tarttunut puhelimeen ja painanut sitä nimeä, joka on edelleen yhteystietolistan ensimmäinen.




“Niin?” Alatin ääni on täysin väritön. Se ei kuulosta lainkaan häneltä, vaan joltain suodatetulta, vaimennetulta kopiolta.

“Kuulin kappaleesi radiossa." Kaiho tuntee olonsa typeräksi.

“Vai niin. Ja?”

“Ja mitä?”

“Miksi soitit? Tiedän, että sitä soitetaan nyt siellä”, Alati vastaa.

Kaikki menee nyt aivan väärin.

“Minä… Halusin tietää, onko sinulla kaikki hyvin. Kuulostit niin surulliselta.”

“Se on vain laulu.”

“Sinä et kirjoita tuollaisia lauluja”, Kaiho sanoo.

“Sinähän sen tiedät."

“Minä ajattelin…” Lauseelle ei millään löydy järkevää loppua.

“Älä soita enää”, Alati sanoo, ja katkaisee puhelun.




Kaiho tuijottaa kuvajaistaan ikkunassa, jonka takana on loputtomiin pimeyttä ja kaupungin valoja. Digitaalinen kello on kai sammunut jossain kohtaa, koska sen numerot vilkkuvat pelkkinä nollina.

Aika on lopussa, Kaiho ajattelee, ja rintaa puristaa. Sitten hän kuulee mielessään Sanelman tyynen, järkevän äänen:

Tai alussa.

“Tai alussa”, Kaiho toistaa hitaasti kuvajaiselleen. Hän sulkee silmänsä ja muistelee ankarasti, piirtää mielessään reittiä, ja löytää ainakin sen lähtöpisteen.

[Kaarne]

K/H: En kyllä osaa sanoa tästä luvusta oikein mitään, paitsi että no. Olkaa hyvät.


Luku VIII: Now You Know

And when I think of my youth
I think of my freedom
and when I think of my freedom
I feel so alone
and when I feel lonely
I want you to hold me
hold me in your arms

Seuraavana päivänä Kaiho etsii tutun kahvilan. Se näyttää melkein samalta kuin kuusi ja puoli vuotta aiemmin, ja ei kuitenkaan. On alkusyksy. Tuuli viskoo vaahteranlehtiä. Kahvilan oven viereen nostetussa liitutaulukyltissä mainostetaan kuumaa omenasiideriä ja syysmokkaa.

Kaiho sulkee silmänsä ja hengittää. Hän pystyy melkein haistamaan lumisateen ja pimenevän talvi-illan. Muistossa Kaiho tarttuu Alatin käteen.

Hän avaa silmänsä ja seuraa heidän aavejälkiään kaupungin halki pysäkki pysäkiltä, askel askeleelta.




Alatin talon alaovella Kaiho painaa summeria yhteensä kahdeksan kertaa. Lopulta ovipuhelin naksahtaa ja linja on auki.

“Päästä minut sisään”, Kaiho sanoo, ja lisää sitten: "Ole kiltti." Hiljaisuus kestää liian monta sekuntia, mutta sitten merkkiääni kertoo oven olevan auki, ja Kaiho syöksähtää tarttumaan kahvaan ennen kuin Alati ehtii muuttaa mielensä.

Kaiho painaa hissin tilauspainiketta, mutta ei jääkään odottamaan sen laskeutumista, vaan kiipeää sen sijaan portaat aina kahdeksanteen kerrokseen asti.




Alati seisoo oviaukossa. Tervehdyksen sijaan hän sanoo:

“Saat viisi minuuttia.”

Kaiho nielaisee ja astuu sisään Alatin ohi. Hän alkaa riisua takkiaan, mutta Alati pudistaa päätään.

“Älä turhaan. Jätä kengät myös.”

Kaiho seuraa Alatia keittiöön. Alati palaa keittiötason ääreen ja ryhtyy pilkkomaan porkkanoita selin Kaihoon. Hänen hartiansa ovat kireät, veitsen naksutus leikkuulautaa vasten itsepäisen tasaista.

Kaiholla on kuuma, ja sanat kutittavat kurkkua. Hän laskee sekunteja mielessään ja tietää, että Alati oli tosissaan. Aikaa on enää korkeintaan neljä minuuttia, eikä se riitä, eihän se riitä mihinkään.

Kaiho sulkee silmänsä. Hän yskähtää, aloittaa kahdesti, saa sitten sanat ulos:

“Olen pahoillani.”

Veitsen liike pysähtyy. Alati laskee sen leikkuulaudan viereen.

“Mitä sinä sanoit?” hän kysyy kääntymättä.

“Sanoin, että olen pahoillani”, Kaiho sanoo, ja nyt Alati kääntyy. Hänen silmänsä ovat pelkkää myrskynvihreää. Alati kiertää pöydän ja pysähtyy Kaihon eteen, ja Kaiho joutuu taivuttamaan päätään taaksepäin kohdatakseen Alatin katseen.

“Mistä? Mistä sinä olet pahoillasi, Kaiho?” Alatin äänessäkin on ukkosta.

“Minä –“, Kaiho sanoo ja vaikenee. Alati ei irrota katsettaan hänen silmistään.

“Siitä, että lähdin”, sanat ovat pelkkä kuiskaus.

Alati siristää silmiään. Sitten hän sanoo hyvin hitaasti, mietteliäs ilme kasvoillaan:

“Riisu takkisi.”

Kaiho palaa eteiseen ja riisuu takin, vaikka hänen kätensä tärisevät. Alati seisahtaa hänen taakseen. “Kengät myös.”

Kaiho kumartuu, kiskoo kengät jalastaan ja asettaa ne siististi Alatin korkeavartisten nahkakenkien viereen.

“Tule”, Alati sanoo ja kävelee edeltä takaisin keittiöön. Ulkona taivas on mennyt pilveen.

Hetken he seisovat keittiössä vastatusten, ja sitten Alati ottaa askeleen Kaihoa kohti. Kaiho ottaa vaistomaisesti askeleen taaksepäin, koska niinhän hän aina tekee, ja Alati seuraa häntä, ja sitten Kaiho tunteekin seinän selkäänsä vasten ja on loukussa.

Alati nojaa seinään kämmenillään ja vangitsee Kaihon käsivarsiensa väliin.

“Kerro minulle, miksi lähdit”, hän sanoo.

“Minä pelkäsin”, Kaiho vastaa. Alati kumartuu ja hipaisee Kaihon kaulaa huulillaan. Kaiho värähtää.

“Ja?” Alati kysyy, ja hänen hengityksensä kutittaa Kaihon ihoa. “Mitä sinä pelkäsit?”

“Pelkäsin, että –“, Kaiho aloittaa, ja Alati tarttuu hänen toiseen ranteeseensa, silittää sen sisäpintaa peukalollaan, ja puhumisesta tulee vaikeampaa, mutta on pakko jatkaa, “– että sinä lähtisit ensin, ja jättäisit minut yksin.”

“Mm-mmh”, Alati äännähtää rohkaisevasti ja kietoo sormensa Kaihon toisenkin ranteen ympärille. “Ja?”

“Että minulla ei olisi mitään annettavaa.”

Alatin huulet Kaihon kaulalla pysähtyvät, ja hänen äänensä on aiempaa syvempi, melkein vihainen.

“Ja?”

“Ajattelin, että jos jäisin, kaikki menisi vain pieleen. Olit niin hyvä ja lempeä, enkä halunnut pilata sitä.”

“Vai niin”, Alati sanoo, ja hän kohottaa Kaihon kädet ylös, pitelee niitä paikoillaan painautuessaan Kaihoa vasten. Kaihon sydän hakkaa niin että se melkein sattuu. “Ja?”

“En halunnut, että pettyisit.”

“Typerä, typerä Kaiho”, Alati sanoo pehmeästi. “Miten sinä onnistutkin aina kääntämään kaiken väärin päin?”

Kaiho nielaisee eikä sano mitään, ei uskalla.

“Hyvä on”, Alati sanoo mietittyään hetken. “Riittää.”

Kaiho hengähtää ja yrittää vetää kätensä takaisin alas, mutta Alati pudistaa päätään. “Vastaus riittää, vaikka se onkin aivan väärä”, hän sanoo. “Mutta minä en ole vielä lopettanut.”

“Mitä?”

“Mitään”, Alati vastaa ja suutelee Kaihon suupieltä. “Luuletko, etten ole odottanut vuosia, että tulisit järkiisi? Luuletko, etten ole miettinyt, mitä sinulle sitten teen?”

“Mitä sinä minulle teet”, Kaiho toistaa hämmentyneenä, eikä hän ymmärrä mistään mitään, koska on mahdotonta ajatella.

“Niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että sinä aina lähdet, joten tällä kertaa en aio antaa sen tapahtua. Aion tehdä sinulle selväksi, mitä olet juossut pakoon kaikki nämä vuodet, ja mitä olisit voinut saada sen sijaan”, Alati irrottaa toisen kätensä ja laskee sen Kaihon vyötärölle, hivelee peukalollaan paljasta ihoa villapaidan kohonneen reunan alapuolella. “Ja jos sittenkin haluat lähteä, annan sinun mennä.”

Kaiho ynähtää. Alatin katse on tumma ja nälkäinen.

“Klisee tai ei, nyt minä aion kantaa sinut makuuhuoneeseen”, hän sanoo, ja tekee sitten juuri niin.




Alati riisuu Kaihon vaate vaatteelta. Siinä kestää ikuisuuden, ja aina kun Kaiho yrittää sanoa jotakin, pyytää kiirehtimään, Alati vaientaa hänet katsellaan. Hän koskettaa jokaista paljastuvaa tuumaa, piirtää sormillaan Kaihon ääriviivat aivan kuin tekisi hänestä itselleen totta.

Kun Kaiho viimein on alasti, hän kurkottaa kätensä Alatin flanellipaidan nappeja kohti, mutta Alati hymyilee vinosti ja työntää käden pois.

“Älä luulekaan. En ole vielä lopettanut”, hän toistaa.

“Tämä ei ole reilua”, Kaiho sanoo, vaikka vastalause on kyllä aika ponneton, koska Alatin sormet piirtävät nyt raukeita ympyröitä hänen sisäreitensä iholle.

“Minä aion nyt antaa sinulle anteeksi”, Alati vastaa. “Kertakaikkiaan ja kokonaan. Ja sinä saat luvan olla väittämättä vastaan.”

“Mutta –“

“Saat neljä sanaa”, Alati keskeyttää. “Ja ne ovat nämä: ensinnäkin saat sanoa ‘lopeta’, jos teen jotakin, mitä et halua.” Tuttu lempeys pilkahtaa Alatin silmissä. “Ja ne muut sanat ovat minun nimeni ja ‘ole kiltti’. Siinä kaikki.”

Alatin sormet lipuvat ylemmäs. “Ymmärrätkö?”

Kaiho nyökkää. “Hyvä”, Alati sanoo ja jatkaa Kaihon koskettamista, jatkaa suutelemista, jatkaa kunnes “ole kiltti” sulautuu yhdeksi sanaksi, ja siitä tulee Alati.

Alati, Alati, Alati.

“Kas niin." Alati hymyilee, ja sitten hän koskettaa tismalleen oikein, ja valo humahtaa Kaihon läpi.




Kun maailma taas tarkentuu, Alati katsoo Kaihoa tyytyväinen, itsevarma hymy kasvoillaan, ja se on aivan liikaa, ja Kaiho haluaisi sanoa jotain nasevaa, mutta siitä ei tule mitään, joten hän sanoo sen sijaan kiitos.

Alatin ärsyttävä, ihana hymy syvenee entisestään. Hän kumartuu painamaan suukon Kaihon otsalle. “Ole hyvä vain.”

“Älä kuvittele itsestäsi liikoja”, Kaiho varoittaa, ja Alati nauraa.

[Okakettu]

No niin, nyt minäkin viimein kommentoimassa taas! Kiitos ensinnäkin paljon itsellesi, että olen saanut olla seuraamassa tämän projektin kehittymistä, se on aina ilo ja inspiraatio. ❤ Ilahduttaa myös, että olen onnistunut inspiroimaan näitä uusimpia juonenkäänteitä, koska ovatpa muuten hyviä sellaisia, kuten olen jo todennut, ah. Totesin aikaisemmassa kommentissa, että tämä on kohoamassa yhdeksi suosikki-AU:kseni, ja se on totta edelleen, vielä enemmän nyt kun tarina alkaa olla jo loppusuoralla.

sugared oli nostanut omassa kommentissaan tästä paljon juttuja, jotka allekirjoitan ehdottomasti myös, kuten tarkka ja oivaltava sanankäyttösi, olipa kyse sitten englantilaisen maatilan kesän kuvauksesta tai uusimman luvun Kaihon ja Alatin kohtaamisesta. sugaredin mainitsema romanttinen soulmate!henki yhdistettynä arkisiin ja inhimillisiin esteisiin, vahvimpana Kaihon pelko hylätyksi joutumisesta, on myös minusta tämän tekstin parhaita juttuja. Kuten sanoin aiemmin, minusta on tuskallisen inhimillistä, että Kaiho itse riistää kerta toisensa jälkeen mahdollisuutensa onneen, vahvimpana esimerkkinä hänen pakonsa Alatin luota, kun he ovat viettäneet yön yhdessä. Täytyy sanoa, että onneksi tiesin tuon käänteen ennalta, muuten olisin varmaan ollut vielä paljon tuohtuneempi. Mutta, olet kirjoittanut Kaihon hahmona tässä todella hyvin niin, että häntä pystyy ehdottomasti ymmärtämään, vaikka välillä tuleekin "eihhh"-olo, kun hänen päätöksentekoaan seuraa. Toisaalta nämä uusimmat osat, Alatin päättäväisyys ja se, miten Kaihon on lopulta kohdattava omat pelkonsa, olivat sen vuoksi suorastaan katarttisia, hieno kulminaatiopiste noihin kaikkiin Alatin ja Kaihon aiempiin kohtaamisiin ja siihen, miten ne ovat päättyneet.

Ja aaa, ylipäätään Alati ja Kaiho näissä uusimmissa osissa, rip meikän sydän! Näissä on ollut sanamäärään nähden taas aivan todella vahva ja hyvin rakennettu emotionaalinen intensiivisyys. Pakahduttavaa lukemista parhaalla mahdollisella tavalla, sanoisin. On Your Way -kokonaisuus aloitti kaiken hyvin: fiilistelin paljon tuota livemusiikin kuvausta sekä ylipäätään, miten Kaiho päätyy Alatia seuraamalla kahvilaan ja kuuntelemaan tämän soittoa. Nyt Alatin sormet ovat varmat ja notkeat, eikä hänen äänensä hapuile. Se on tumma ja päättäväinen, vakuuttava, lämmin. Alati katsoo Kaihoa koko laulun ajan vakavana. Hän tietää varmasti tarkalleen mitä tekee, mitä hänen sanansa tekevät, millaista lumousta soittaa. “Tämä yleisöryntäys lämmittää sydäntäni” oli myös sympaattinen kommentti Alatilta, ja samalla muistutti siitä miten Alati aikoinaan lähti maailmalle juuri musiikin ja soittamisen perässä. Myöskin, tuo takauma. 😭

“Hyvä on”, Kaiho sanoo niin hiljaa, ettei oikein kuule sitä itsekään. Alati kumartuu ja suutelee lempeästi ja pitkään, ja Kaiho huomaa, että tee oli ilmeisesti oikein hyvää, ja että tämä oli varmasti paras tapa maistaa sitä.

Voidapa lainata tästä luvusta kaikki. :,) Mutta, tämä kohtaus on edelleen yksi suosikkejani, kuten myös läpi tarinan kulkenut Alatin kitara ja sen rooli tässä nimenomaisessa luvussa: He mahtuvat sinne kitaran kanssa vain vaivoin. Kaiho huomaa, että tällä kertaa se ei erota heitä, sillä Alati asettaa kitaran nurkkaan. Ja no, ylipäätään tuo koko luku ja Kaihon vähän kömpelö ja hellyttävä suuttumiskommentti olivat suosikkejani myös. Siirtymä Sanelman kysymykseen oli oivallinen - eli siis samalla kauhea, sillä eihhhh Kaiho, miksi!? Tässä kohtaa tuntui toisaalta hyvin sopivalta nähdä Kaiho myös muiden kuin Alatin seurassa, varsinkin kun Sanelma oli kaikessa järkevyydessään ja käytännönläheisyydessään paras. “En ole koskaan tavannut ketään, joka pelkäisi elämää yhtä paljon kuin sinä.”Tämä Sanelman lausahdus otti kieltämättä sydämestä, mutta niin otti myös tuo Alatin kysymys!Toisaalta minusta oli ehdottomasti mahtavaa, että Alati päätti, että Kaihon on viimeinkin pystyttävä kohtaamaan rehellisesti se, mitä tämä oikein haluaa. Ja siis - että hän kaikesta huolimatta saapuu Kaihon tueksi tämän äidin kuoleman jälkeen, mutta että se on samalla monimutkaista ja kipeää, kaikkea muuta kuin yksinkertaista:

“En voi olla tulematta”, Alati sanoo, ja hänen äänessään on lempeyden alla jotain kitkerää. “Tiedät sen kyllä.”

😭 Huhhuh. Ja läpi tuon luvun se, miten Alati on hellä ja huolehtivainen, mutta ei suostu ylittämään samaa rajaa Kaihon kanssa kuin aiemmin, ellei tämä kykene olemaan rehellinen hänelle tunteistaan. Tuo hänen ehdottomuutensa oli kuvattu minusta sydäntäsärkevän hienosti. Sydän särkyi kuitenkin myös Kaihon puolesta, etenkin Little Big Girlissä, koska voih miten särkynyt ja eksynyt hän on. Etenkin tämä virke pysäytti: Kaiho löytää itselleen sellaisen rutiinin, jota jaksaa elää. Niin myös luvun lopun toiveikkuus, todella hieno kohta:

Aika on lopussa, Kaiho ajattelee, ja rintaa puristaa. Sitten hän kuulee mielessään Sanelman tyynen, järkevän äänen:
Tai alussa.
“Tai alussa”, Kaiho toistaa hitaasti kuvajaiselleen. Hän sulkee silmänsä ja muistelee ankarasti, piirtää mielessään reittiä, ja löytää ainakin sen lähtöpisteen.

Alatin ovisummeria yhdeksän kertaa soittava Kaiho ja edelleen ehdoton Alati. Aikaa on enää korkeintaan neljä minuuttia, eikä se riitä, eihän se riitä mihinkään. Ottaa sydämestä myös uudelleen lukiessa. 😭 Erityisesti sydäntäni pakahduttaa tosin se, että Alatille kaikki todellakin riippuu Kaihon anteeksipyynnöstä ja selityksestä - että kun hän on saanut kuulla sen, hänen suhtautuminensa on tämä:

“Niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että sinä aina lähdet, joten tällä kertaa en aio antaa se tapahtua. Aion tehdä sinulle selväksi sen, mitä olet juossut pakoon kaikki nämä vuodet, ja mitä olisit voinut saada sen sijaan”, Alati irrottaa toisen kätensä ja laskee sen Kaihon vyötärölle, hivelee peukalollaan paljasta ihoa villapaidan kohonneen reunan alapuolella. “Ja jos sittenkin haluat lähteä, annan sinun mennä.”

Alatin kuuma päättäväisyys oli kyllä aivan 6/5. Pitää nostaa esiin myös tämä kohta: “Minä aion nyt antaa sinulle anteeksi”, Alati vastaa. “Kertakaikkiaan ja kokonaan. Ja sinä saat luvan olla väittämättä vastaan.”  Huh, aivan erinomainen kohtaus kaikin puolin. ❤❤❤  Ja taas kerran ällistelin, että oliko se todellakin noin lyhyt, oli sen verran pakahduttava. Poukkoilin tässä kommentissa nyt sinne ja tänne, mutta, kiitos että kirjoitat tätä ja muita tekstejä finissä. Jään odottamaan Alatin ja Kaihon tarinan loppua (sekä Suomi-versiota, tietty).

[sugared]

Tämä on nyt pikainen puhelinkommentti, mutta halusin sen kuitenkin tulla kirjoittamaan!

Voi ei, kriittisyys on kyllä kirottu luovuuden ja innon tappaja, vaan ei siitä taida oikein mitenkään eroonkaan päästä. Todellakin osaat ja olet aina osannut kirjoittaa, ihan mielettömän hienoa ja ilmaisuvoimaista tekstiä vielä! Eihän Charmanderkaan ole huono pokemon, vaikka sillä on potentiaalia kehittyä vielä siistimmäksi Charizardiksi! #what

Mä tykkään kyllä ihan tosi paljon siitä, että et arkaile laittaa Kaihoa tuntemaan pelkojaan ja kohtaamaan niitä, niin tuskallista kuin sitä onkin seurata. Alatissa on mahtavaa, että niin selvästi kuin hän Kaihoa rakastaakin, hän arvostaa myös itseään niin paljon, ettei ole valmis tulemaan vastaan koko matkaa - kohdattava on puolitiessä. Eikä ikuinen pakoilu tietenkään Kaihon ongelmia ratkaise. Hahmonkehitys on tässä tekstissä kyllä ihan huippua ja tosi realistisen tuntuista.

Tää viimeisin luku oli riipaiseva ja myös kuuma, huhh!!! Tykkäsin siitä, miten hottis makuukammarikohtaus oli oleellinen myös hahmonkehityksen kannalta!

Kiitos uusista luvuista ja iloa kirjoittamiseen! <3

[Kaarne]

Okakettu: ❤️ Kiitos paljon kommentista taas kerran, oot niin kiva! Tämä teksti on kyllä itsellenikin jostain syystä nyt muuttunut tosi tärkeäksi, vaikka en osaakaan suoraan sanoa, että miksi - mutta niin vain on ja sillä selvä, joten hienoa, että se koskettaa myös sinua. ❤️ Ja anteeksianto on kyllä kuumaa! (Vaikka minusta on sen suhteen hauskaa, miten erilaisia tämän tekstin ja Sypressien Alati ovat: tässä tekstissä Alati odottaa vuosia anteeksipyyntöä antaakseen anteeksi, Sypresseissä hän odottaa vuosia kostoa eikä edes toivoa anteeksipyyntöä saati ole valmis antamaan anteeksi. Heh.) Oli miten oli, tässä viimein jatkoa ja vielä kerran kiitos! ❤️

sugared: Pikaiset puhelinkommentitkin ilahduttavat aina hurjasti! ❤️ Ja erityisesti fiilistelin pokemonkommenttia, 6/5 Olen myös tosi iloinen siitä, että hahmokehitys on realistista, koska helposti tällaiset tekstit, joissa käsitellään tunnelukkoja tai traumoja, joko jäävät vähän junnaamaan paikoilleen tai sitten ratkeavat liian helposti. Siksi merkitsee paljon, jos homma tässä toimii! ❤️ Ja iloista myös, että makuuhuonekohtauksella tuntui olevan pointti. Minä en ihan hirveästi kirjoita seksistä, joten silloin kun kirjoitan, on hirveät paineet. (vaikka ikäraja oiskin "vaan" K-11). Ilo siis, että kelpasi, ja kiitos vielä kommentista! ❤️

K/H: Laiskistuin, kun albumihaasteeseen saatiinkin lisäaikaa, ja nyt Anaïs Mitchell meni ja lisäsi levyyn kaksi bonusraitaa, joten no. Eipä siinä kai sitten? Mutta oletusarvoisesti nämä bonusraidat tulevat olemaan myös tarinan "bonusraitoja" eli ylimääräisiä lukuja, ja varsinainen kaari päättyy sitten luvussa kymmenen. Koska se ilmestyy, sitäpä ei kukaan tiedäkään. Mutta toivottavasti tämän kuun aikana vielä!


Luku IX: The Words

And when you told mе you would take me
Both in sickness and in hеalth
Did you already know for better or for worse
That you would hold my body close
And find my mind was somewhere else?
Sometimes my mind is somewhere
Trying to find the words

Se ei ole aluksi helppoa, muttei myöskään vaikeaa. Kaiho murehtii vähän kaikenlaista: että Alati tulee järkiinsä ja lähtee, että Alati kyllästyy, että kahvi on keitetty väärin ja Alati pettyy, että hän ei sano oikeita asioita Alatin lauluista, että —

Aina kun Alati on paikalla ja huomaa sen, hän ojentaa kätensä ja koskettaa: poskea, hartiaa, nenänpäätä, korvalehteä, kämmenselkää.

“Sinä olet niin täynnä huolta”, Alati sanoo ja naksauttaa kieltään. “Varpaista korvannipukoihin asti.”

“Mm.”

“Mitä sinä pelkäät nyt?” Alati kysyy, ja toisinaan Kaiho uskaltaa jo vastata. Kerta kerralta he kartoittavat Kaihon pelkojen maaperän, kunnes sillä navigoimisesta tulee vähän helpompaa.




Aikaa jälkeen on kestänyt kolme viikkoa (on ennen, ja sitten on jälkeen, ja raja on hyvin selvä), ja Kaihon pitäisi lähteä, mutta tällä kertaa se ei johdu Alatista tai pelosta, vaan…

“Minun pitäisi lentää Espanjaan tutkimusmatkalle. Se kestää pari viikkoa, ehkä kuukauden. Näytteitä merivedestä ja sen sellaista.”

“Ja milloin sinun pitää lähteä?” Alati kysyy. Hän voitelee paahtoleipää ja näyttää niin arkiselta kulahtaneessa mustassa teepaidassa ja boksereissaan, että Kaiho ei oikein kestä sitä. Ei sitä, että arki on tällaista, että se olisi voinut olla jo pidempään, jos —

Alati laskee veitsen kädestään ja ottaa askeleen lähemmäksi, koskettaa Kaihon käsivartta. “Kaikki on hyvin. Ei ole hätää.”

Kaiho nyökkää ja katsoo puoliksi syötyä paahtoleipäänsä, nielaisee. “Ylihuomenna”, hän vastaa.

“Ylihuomenna?” Alati kohottaa kulmiaan. “No, olisithan sinä voinut toisaalta kertoa vasta lähtöpäivän aamuna, että kaipa tämä on edistystä.”

“Minä… Tuota.”

“Haluatko, että tulen mukaan?” Alati kysyy, koska Kaiho ei vielä uskalla. Ja nyt on muutenkin myöhäistä, olisi pitänyt kysyä heti, jo silloin kaksi kuukautta sitten, jotta olisi ollut aikaa hoitaa järjestelyt, ja —

Alati painaa suukon Kaihon olkapäätä vasten. “Kaikki on hyvin. Ei ole hätää”, hän toistaa.

“Eikö ole vähän turhan myöhäistä? Siis miettiä sitä, että tulisit?”

“On”, Alati myöntää. “Minulla on kahden uuden kappaleen levytykset ensiviikolla.”

Kaiho huokaa ja painaa päänsä.

“En voi tulla heti”, Alati jatkaa. “Mutta en sanonut, ettenkö voisi tulla ollenkaan. Tulen mielelläni niiden jälkeen, jos haluat, ja jos se ei häiritse työskentelyäsi.”

“Et sinä minun työskentelyäni häiritse”, Kaiho tuhahtaa.

“Vai en?” Alati sanoo ja hymyilee tuttua vinoa hymyään. Kaiho kohottautuu varpailleen ja suutelee sen kulmaa.




Ensimmäinen viikko ilman Alatia tuntuu jo vieraalta. Kaiho istuu iltaisin hotellin parvekkeella ja katselee pimeyttä, joka putoaa täällä kuin musta samettiesirippu. Illat ovat jo viileitä, pienen rantakaupungin kadut tyhjiä turistisesongin mentyä. Päivisin niitä kulkiessaan Kaiho käännähtää toisinaan sanoakseen jotakin Alatille, osoittaakseen kirkkaasti maalattuja ikkunanpuitteita tai aidan päällä lekottelevaa kissaa, mutta Alati on tietenkin vielä kaukana.

Hän nappaa sen sijaan kuvan niistä asioista ja lähettää Alatille: värejä, askelmerkkejä, kaipauskaistaleita.

Alati vastaa arkisemmilla kuvilla: puoliksi juotuja kahvikupillisia studiolta, hammasharjamuki, rypistyneet lakanat, kokonaan ratkottu sudoku sanomalehdessä.




Kun Alati viimein tulee, Kaiho huomaa juoksevansa häntä vastaan, vaikka juna-aseman odotusaula on täynnä ihmisiä.

Alati nauraa. “Oletpa sinä”, hän sanoo, mutta lause jää kesken, koska Kaiho on jo kietonut kätensä Alatin niskaan ja kiskonut hänet suudelmaan.




Alati häiritsee työntekoa aivan tahallaan. Aamut venyvät, ja toisinaan Alati ilmestyy rannalle lounasaikaan ja houkuttelee Kaihon mukaansa piknikille tai johonkin ravintolaan, jossa hän puhuu tarjoilijalle espanjaa niin että sanat kolahtelevat. Iltaisin Kaiho nukahtaa useimmiten siihen, että Alati lukee hänelle ääneen.

“Sinulta menee kyllä puolet tarinasta ohi”, Alati nurisee aamukahvia juodessaan.

“Sitten voit lukea sen uudelleen”, Kaiho ehdottaa, eikä Alati väitä vastaan.




Viimeinen viikko on puuskainen. Taivas velloo, ja meri.

Yhtenä yönä Kaiho havahtuu siihen, ettei Alati ole hänen vieressään. Huoneessa on hiljaista ja pimeää.

“Ei ole hätää”, hän sanoo itselleen, eikä usko siihen, vaan nousee vuoteesta ja juoksee parvekkeelle, mutta Alati ei ole siellä, eikä kylpyhuoneessa, eikä —

Kaiho kiskoo kengät jalkaansa.



Alati istuu hotellin alakerran baarissa ja tuijottaa ulos ikkunasta. Kaiho pysähtyy baarin ovelle. Alatin ilme on mietteliäs, haikeakin, ja ehkä hän on viimein ymmärtänyt, ehkä hän nyt lähtee, ehkä hän lopulta kyllästyi.

Alati kääntää katseensa ja huomaa Kaihon, hätkähtää ja pudistaa sitten päätään. Hän nousee ja laskee kynän kädestään pöydälle, kävelee Kaihon luo.

“Ei ole hätää”, Alati sanoo ja tarttuu lempeästi Kaihon olkapäihin. Kaiho tajuaa, että hänellä on yllään yöpaita ja pyjamahousut, ja että hän näyttää varmasti aivan typerältä, mutta —

“Onko sinulla jokin hätänä?” Kaiho kysyy.

“Ei?” Alati kurtistaa hämmentyneenä kulmiaan. “Tulin vain kirjoittamaan. Merestä ja myrskystä.”

“Kirjoittamaan?”

“Mm”, Alati hymisee ja nyökkää. Hän pyyhkäisee hiussuortuvan Kaihon korvan taakse. “Odota. Tulen kohta ylös.”

“Etkä lähde minnekään?” Kaiho varmistaa. Alati hymähtää, mutta hänen silmänsä ovat surulliset.

“En tietenkään. En lähde yhtään minnekään.”



Alati palaa pian. Hänellä on mukanaan kupillinen kahvia ja muistikirjansa.

“Kaiho”, hän sanoo ja naksauttaa yövalon auki. “Meidän täytyy jutella.”

“Mutta sinä sanoit —“

“Ei ole mitään hätää”, Alati keskeyttää painokkaasti. “Mutta silti. Sinun täytyy ymmärtää jotakin.”

Kaiho nyökkää ja kiskoo peitonreunaa rintakehäänsä vasten.

“Minä en ole lähdössä, ei ole mitään syytä. Haluan olla kanssasi — tulin tänne asti juuri siksi. Mutta.”

Mutta.

“Minä olen sinun, mutta tiedät kyllä, mitä musiikki minulle merkitsee. Se on ammattinikin, nykyään”, nyt Alatin äänessä on ylpeyttä, “mutta paljon enemmänkin. Minun on kirjoitettava ja soitettava. Se on äärimmäisen tärkeää. Tärkeintä.”

“Tärkeämpää kuin —“

“Tärkeämpää kuin mikään”, Alati sanoo lempeästi. Hän laskee kahvikupin yöpöydälle ja kiipeää Kaihon viereen sänkyyn, kietoo kätensä hänen hartioidensa ympäri. “Mutta ei se tarkoita, ettetkö sinäkin olisi tärkeä. Luuletko, etten olisi odottanut vuosia, jos en olisi todella tahtonut sinua? Jos en tahtoisi meitä?”

Kaiho ajattelee Alatia ostamassa ensimmäistä omaa kitaraansa, rypistämässä laulunsanahahmotelmia turhautuneena, kirjoittamassa kuumeisesti ostoskuitin taakse.

Alatia laulamassa hänelle pienessä kahvilassa, näppäilemässä mandoliiniaan kesäyössä, soittamassa hänelle kitaraansa Kaihon äidin kuoltua.

“Hyvä on”, Kaiho sanoo, koska ei hänkään osaa kuvitella Alatia toisin. “Minä vain — Voitko herättää minut seuraavalla kerralla, kun inspiraatio iskee keskellä yötä?”

“Kunhan annat minun silti mennä”, Alati vastaa. “Ei mitään ‘on niin myöhä, Alati, sinun pitäisi nukkua’ tai ‘mutta minulle tulee niin kylmä ilman sinua’.”

Kaiho tuhahtaa. “En minä ole tuollainen.”

“Et aina”, Alati myöntää. “Mutta toisinaan varmasti. Enkä minäkään tahtoisi sinua toisenlaisena, ei hätää. Kunhan —“

“Mene kirjoittamaan laulusi loppuun”, Kaiho keskeyttää. Alatin hymy syttyy hämärässä. Hän suutelee Kaihoa pitkään, ja se maistuu kahvilta ja innostukselta, ja hymy tarttuu Kaihoonkin.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Pidin kovasti tästä Kaihon ja Alatin kauniista tarinasta. Tykkäsin kovasti miten vaikea henkilöiden sukupuolia oli määrittää; ensin ajattelin, että Kaiho on mies ja Alati nainen, sitten ajattelin, että kumpikin ovat miehiä ja lopulta selvisi, että Kaiho on nainen ja Alati sitten kaiketi mies. Mutta ihanaa, että hahmojen määrittely ei perustunut heidän sukupuoleensa. Alati vaikutti hirveän hyvältä ihmiseltä Hän antoi Kaiholle paljon anteeksi, mutta toisaalta hän tuntui myös ymmärtävän Kaihoa ja tämän kipukohtia erityisen hyvin. Tykkäsin myös ei-kovin-kuuluisan muusikon elämän kuvaamisesta. Alati sai tehdä omaa juttuaan ja tuli sillä toimeen, vaikkei isoja keikkoja tuossa lopussakaan tainnut vielä olla tiedossa.
Luonnon ja tunnelmien ja tunteiden kuvaus oli tosi kaunista. Oot siinä hirvittävän taitava!
Lyhyt kommentti pitkään tekstiin, mutta olen huono kirjoittamaan pitkiä kommentteja

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel

[sugared]

Voi, tämä on niin ihana teksti! Viiltää kipeästi ja levittää sitten lempeästi jotain hoivaavaa balsamia iholle niin, ettei enää satukaan. Rakastan kuvaustasi Kaihosta ja Alatista, ensimmäisen kipukohdista, jälkimmäisen vahvuudesta ja siitä, miten he tulevat yhteen. <3 Kaksikko ansaitsee onnensa ehdottomasti, mutta oli koskettavaa lukea myös siitä, miten Kaihon epävarmuus jyllertää - se kun ei ole jotain, jonka joku toinen voi oikeilla sanoilla pyyhkiä pois, vaan Kaihon pitäisi itse tehdä työnsä sen kanssa. Totesin jo aiemminkin, miten paljon tykkään siitä, ettet epäröi näyttää Kaihon heikkouksia, etkä nytkään säikähdä sitä, miten paradoksaalisen itsekeskeiseksi ajattelu herkästi voi mennä silloin, kun kantaa arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteita. Ihailen suuresti myös Alatia, joka on kärsivällinen, mutta ei luovu omista haaveistaan ja päämääristään. Uskon, että juuri hänenlaisensa tyypin Kaiho tarvitsee rinnalleen, jotta uskaltaisi kohdata omat demoninsa.

Kirjoitan taas puhelimella, niin en viitsi lainata kaikkia ihania sykähdyttäviä kohtia tässä, mutta niitä oli ja paljon! Pelkojen maaperällä navigointi, kaipauskaisteleet ja kolahteleva espanja nyt esimerkiksi jäivät mieleen oivaltavina kielikuvina.

Kiitos taas lukukokemuksesta, olen onnellinen, ettei tämä vielä lopu! <3