Kirjoittaja Aihe: Kahdenlaisia varkaita | K-11 | slice of life -mysteeri | 11. osa 28.7.  (Luettu 1989 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 598
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Voi että, tämän osan aloittaminen tuntui taas heti siltä kuin kotiin palaisi. ♥ Vaikka välissä ehtisikin tovi vierähtää, kaikki tuntuu silti aina jotenkin tutulta ja lämpimältä, ja tarinaan on vaivatonta sujahtaa kerta toisensa jälkeen uudelleen. :) Minusta tässä tarinassa on onnistunut rytmi, jota on helppo seurata, ja tulee sellainen fiilis, että tässä viivähdetään juuri sopivissa tapahtumissa juuri sopivan aikaa.

Huvilasta paljastuukin koko ajan jänniä uusia ulottuvuuksia! En olisi yhtään osannut odottaa yhteistä makuuhuonetta, mutta toisaalta sehän on vain järkevää, koska kukapa pitäisi vierashuonetta erikseen lämpimänä yllätysvieraiden varalta, plus sellaisen lämmittäminen keskellä yötä ei varmasti kävisi ihan kädenkäänteessä. Olen aina tykännyt nukkuma-alkoveista ja niiden suojaisista sopukoista, joten ihastuin oitis Veikan makuuhuoneeseen. Kaari-ikkuna on helppo nähdä yhtä seinustaa somistamassa (sijoitin sellaisen nyt myös mielikuviini huvilan ulkokuoresta, ja se sopii vanhaan, kaksikerroksiseen taloon tosi ihanasti), ja rokokoo-tyylinen sohva on sekin luonteva ja viehättävä yksityiskohta.

Norsupussilakana taas on herttainen yksityiskohta ja tarjoaa tosi luontevan väylän Veikan perhesuhteisiin kurkistamiselle ja ylipäätään molemminpuoliselle tutustumiselle. Adoptionorsu on ihana joululahja, ja sellaisen hoidon ja pidon avustaminen siskontyttöä varten tuntuu myös kertovan jotain Veikasta ja siitä, miten hän välittää Vilmasta ja tämän norsuinnostuksesta muulloinkin kuin vain jouluisen "muistamisvelvollisuuden" aikaan; onhan adoptionorsusta varmasti iloa pitkin vuotta, ja ilmeisesti iloa on kestänyt jo useammankin vuoden. :) Ihana pieni taustatieto, joka valottaa kivasti Veikan perhepiiriä. Samalla Eemeli pääsee luontevasti raottamaan omaakin taustaansa, vaikka hänen selvästi (ja ymmärrettävästi) on vähän vaikea puhua ystävyyssuhteista ja niiden puutteesta. Sydäntäni lämmittää kuitenkin kovasti se, miten luontevasti Veikka vaikuttaa kaikkeen suhtautuvan, ja erityisesti tämä:
”Minusta sinä vaikutat hyvältä ja mukavalta ihmiseltä. Olen iloinen, että olet täällä.”
Miten kauniisti ja huojentavasti sanottu! Tulee myös sellainen fiilis, että Veikka ihan vilpittömästi tarkoittaa sanojaan, eikä puhu tällä tavoin pelkästään Eemeliä rohkaistakseen tai lohduttaakseen.

Ystävistä puheen ollen muuten - ilahduin taas kovasti Ilonan intoiluviesteistä ja siitä, miten hän elää mukana Eemelin tilanteessa ja hihkuu estoitta. ;D Esimerkiksi tämä kommentti tuntuu heijastavan sympaattisesti sitä, miten hyvin Ilona Eemelin tuntee:
Veikan on oltava aivan todella hyvä tyyppi, et sinä muuten olisi jäänyt!

”Ei minulla ole…”, Eemeli aloitti, mutta korjasi sitten suuntaa posket punertuen. ”Tai siis, se on luultavasti ystäväni Ilona. Hänellä on tapana lähettää monta viestiä peräjälkeen. Hän… ei hallitse pitkiä lauseita.”
Tämä Eemelin reaktio Veikan kommenttiin viesteistä on myöskin ihana, vähän kiusallinen (heti kumppaniasiat mielessä, ja niin olisi kyllä varmasti itsellänikin, jos Veikan kaltainen ihanuus tuolla tavalla vaivihkaa tiedustelisi kotirintamasta! :-*) ja samalla herttainen. Minua hymyilyttää Eemelin luonnehdinta Ilonan viestintätavasta, koska joillain ihmisillä on tosiaan hauskasti tuollainen tyyli, että tykitetään useita lyhyitä viestejä yhden pidemmän sijaan.

Minusta tuntuu hyvin luonnolliselta, että Eemeliä vähän jännittää konkreettisesti samassa huoneessa Veikan kanssa majoittuminen. Vaikka takana onkin kokemuksia muiden kanssa punkkaamisesta, on ihan eri juttu jakaa huone sellaisen ihmisen kanssa, jonka läsnäolo on aiheuttanut pieniä väristyksiä ja kutkutusta ja josta ei ole vielä oikein varma, mitä ajattelee ja tuntee. Pystyn myös samaistumaan Eemelin heräämistunnelmiin, kun ei oikein tiedä, mitä uusi päivä tuo mukanaan ja onko edellisiltana saavutettu rentous ja luontevuus yhtäkkiä poissa. Sellaista se usein on uuden tai vielä vähän vieraan ihmisen kanssa, pientä tunnustelua ja hapuilua - mutta ihanaa kuitenkin, että lopulta aamupalalla kemiat vaikuttavat edelleen kohtaavan ja keskustelu sujuu. :) Vaikka aamun ensikohtaaminen onkin kieltämättä aika dramaattinen!

Voi surku tuota paran ärhäkkää reaktiota ja Veikan käsitapaturmaa. :-\ Eipä taida tosiaankaan olla korujen takaisin saaminen ihan yksinkertaista. Mieleeni juolahti, voisikohan paralle yrittää tarjota jonkinlaista vaihtokauppaa. Jos kerran imartelu saattaa tuottaa tulosta, voisi ehkä toimia myös jonkinlainen vaihtokauppa, jossa paralle annetaan jotain, mitä se pitää arvossa. Hmm. Jännä nähdä, mitä tuleman pitää ja mitä Veikka seuraavaksi keksii kokeilla. Toivottavasti hän vain tosiaan on varovainen, jottei seuraavaksi menetä niitä sormiaan kokonaan! :-X

Tapaturmalla on kyllä yksi suloinenkin seuraus, nimittäin Eemeli hoitamassa Veikan haavaa. Minusta sopii Eemelin hahmoon hyvin, että käytännönläheisen ensiapukurssin opit ovat jääneet hänen mieleensä, ja lisäksi tosiaan kiipeily on kyllä sellainen harrastus, jonka parissa käsihaaverit ovat arkipäivää. Tämä kohtaus on niin kaunis, melkein kuin aika pysähtyisi läheisyyden korostuessa ja ilmentyessä:
Siteen loppupään hän sujautti laskoksen alle ja sitten, asiaa sen erityisemmin ajattelematta, painoi kätensä Veikan kättä vasten.

”Noin”, hän hymyili. Veikka näytti hieman kalpealta, mutta hänen silmissään tuikki jokin, minkä Eemeli tulkitsi tilanteesta huolimatta iloksi. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka lähekkäin he olivat kapeassa kylpyhuoneessa. Veikan hengitys tuntui hänen ihollaan kevyenä vireenä ja kasvoilla näkyi aamun karhea sänki.
Samalla tämä jättää kutkuttavasti janoamaan lisää. ♥

Pikkuruinen painovirhepaholainen, jos haluat sen napsia pois:
Spoiler: näytä
”Sitä se tulee kyllä nyt samaan, usko pois.”


Kiitoksia taas kovasti kivasta luettavasta, jään innolla ja ihastuksella oottelemaan jatkoa ja seuraavia käänteitä! :-* -Walle




deep inside I think I might deserve it

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 408
Altais, ihana kuulla, että yhdeksäs luku herätti sekä sympatiaa että samaistumisen tunteita Eemeliä kohtaan! Välillä kirjoittaessa tuntuu, että päädyn vääntämään jotain juttuja rautalangasta, mutta yritän tuoda niitä luonnollisesti esiin, joten kiva kuulla, että se toimii :) Minua ilahduttaa myös kovin, että pidät Veikan ja Eemelin välille syttyneestä yhteydestä! Sitä on kiva kirjoittaa ja rakentaa luku ja kohtaus kerrallaan. Eiköhän tässä vielä ehdi tapahtua vaikka mitä! Kiitos kovasti kommentistasi ♥

Walle, ihanaa, että sinustakin tuntuu tuolta! Minäkin tunnen samoin, kun palaan pienen tauon jälkeen tekstitiedoston pariin ja alan kirjoittaa uutta. Tämän pariin on jotenkin niin lämminhenkistä palata, eli ihanaa, että tuo tunne on muillakin ♥ Kivaa kuulla myös, että rytmitys toimii! Yritän joka luvussa edistää juonta, jotta mihinkään ei jämähdetä liian pitkäksi aikaa. Oli hauskaa saada lukea ajatuksiasi huvilasta ja sen yksityiskohdista. Tuollaiset talot alkoveineen ja erkkereineen ovat niin tunnelmallisia ja täynnä sellaisia yksityiskohtia, mitä ei nykyisin taloista tahdo löytyä! Kivaa, että pidit myös tuosta norsulakana-kohdasta. Haluaisin syventää Veikan hahmoa vielä enemmän kuin mitä tarina nyt antaa periksi, mutta vähän pystyn onneksi ujuttamaan juonen sekaan jo nyt :) Heh, hauskaa, että tuo Ilonan viestirykelmä ilahdutti! Hän on kyllä Eemelin tunne-elämän vuoristoradassa täysillä mukana :D

Ah, on edelleen yhtä kutkuttavaa saada lukea pohdintojasi siitä, miten paran mysteerin voisi selvittää! Tekisi mieli ohjailla ja vihjailla, mutta aion pysyä hiljaa ja antaa tarinan kertoa ratkaisu ;) Hauskaa kuitenkin, että tilanteen ratkaisemisen pohtiminen edelleen kutkuttaa! Para tosiaan on ärhäkkä, mutta edellisessä luvussa voi ajatella olleen pientä onnea onnettomuudessa, kun se johtaa tuollaiseen yhtäkkiseen läheisyyteen. Ihana kuulla, että pidit luvusta! Ja kiitos jälleen kirjoitusvirheen huomaamisesta, pahoin pelkään, että sellainen on eksynyt tähän uusimpaan lukuun :D Kiitos, että luet ja jaksat kommentoida! ♥

K/H: Vietin eilisen käymällä tämän tarinan läpi juonipiste kerrallaan ja ilahduin kovasti, että moni käänne ja muistutus on löytänyt oikean paikkansa tarinasta ihan itsestään :D Se motivoi vihdoin kirjoittamaan uuden luvun ja nyt minulla onkin enää yksi luku + epilogi kirjoittamatta. Minulla on siis aina kahden luvun bufferi tässä tarinassa ja julkaisen uuden luvun, kun olen saanut kirjoitettua uutta "varastoon". Nyt kuitenkin huomaan, että tarinan lähestyessä loppua myös panokset kasvavat ja se on asettanut paineita hyvän, kaikki langat sitovan lopun kirjoittamiseen, mikä puolestaan on saanut vähän välttelemään kirjoittamista. Mutta juonipisteiden löytäminen rohkaisi ja ehkä tästä tulee vielä hyvä! Minua motivoi valtavasti se, että näen kuinka tätä luetaan ja tänne tulevat kommentit valavat minuun valtavasti uskoa siitä, että tämä tarina on tuonut iloa :) Joten kiitos! Nyt aion aloittaa loppukirin - ja sillä välin te saatte lukea tarinan kymmenennen luvun. Iloista viikkoa!




Kymmenes osa


Eemeli istui Ilonan ja Antonin kolmion lattialla ja katsoi, kuinka Ilona heilutteli mustaa lahjanauhaa Kepposen edessä. Kissat olivat juuri niin suloisia tapauksia kuin kaikissa niissä kuvissa ja videoissa, joita Ilona oli lähettänyt Eemelille. Molemmilla oli samanlainen kirjava, oranssien ja mustien väriläiskien sekoittama turkki, joka toi mieleen halloweenin ja oli luultavasti inspiroinut löytötalon työntekijöitä antamaan kissasisaruksille niiden nimet.

Ilona laittoi Kepposen jahtaamaan lahjanarua edestakaisin matolla. Se seurasi sitä ensin etäisyydeltä katseellaan, valmistautui sitten hyökkäykseen takapuoltaan heiluttaen ja korvansa luimuun painaen ja nappasi lopulta lahjanarun taidokkaasti tassujensa väliin. Eemeliä nauratti, kun Kepponen seurasi tuohtuneena liukkaan lahjanarun liukumista tassujensa välistä ja jälleen pois sen ulottuvilta.

”Kotitekoinen ja edullinen, mutta yksinkertaisuudessaan tehokas lelu”, hän kommentoi Kepposen alkaessa jälleen vaania lahjanarua.

”Vähän niin kuin parakin”, Ilona vastasi, ja sai Eemelin äännähtämään tuskastumisesta.

”Vieläkö sinä haluat puhua siitä?”

”Vieläkö?” Ilona huudahti. ”Me emme ole puhuneet siitä melkein laisinkaan! Minä tiedän, ettet ole kertonut kaikkea.”

Eemeli puuskahti. Ilona oli oikeassa: hän oli kertonut edellispäivien tapahtumista vain suurpiirteisesti. Hän ei ollut maininnut mitään paran luomisprosessista, mikä itsessään oli hieman hyytävä, tai siitä, miten sen voisi saada lopettamaan varastamisen. Mutta hän ei halunnut puhua siitä vielä. Ei ennen kuin Veikka olisi päättänyt, mitä tekisi.

Kun Eemeli oli edellispäivänä lähtenyt Veikan luota, he olivat sopineet Veikan miettivän asiaa ja eri vaihtoehtoja ennen kuin he näkisivät jälleen ja voisivat tehdä suunnitelman. Veikka oli myös luvannut yrittää taivutella paraa luovuttamaan korut, mutta tällä kertaa paksut työhanskat kädessä.

Muisto keskustelusta ja pikaisesta halauksesta, jonka Eemeli oli saanut Veikalta lähtiessään, sai hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Mutta sitten Eemeli vilkaisi Ilonaa, näki hänen kasvoilleen kohonneen tietäväisen ilmeen ja pudisti päätään.

”Sinä haluat vain puhua Veikasta.”

”No, hänestäkin”, Ilona sanoi. ”Mutta para on se, joka saattoi teidät yhteen, joten haluan tietää siitäkin.”

Saattoi yhteen”, Eemeli mutisi ja pudisti jälleen päätään. Kepponen valmistautui uuteen hyökkäykseen ja saatuaan lahjanarun jälleen tassuihinsa, se kellahti kyljelleen ja alkoi pureskella sitä.

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

”Miksei hän vain tulisi korujen kanssa liikkeeseen? Aiemmin hän etsi sinua kolmesta eri liikkeestä. Emppu!” Ilona huudahti, kun Eemeli ei suostunut ottamaan hänen kanssaan katsekontaktia. ”Miksi sinä panet niin paljon vastaan? Mikset vain voi hyväksyä, että teistä on tullut vähintäänkin ystäviä?”

”Koska sinä haluat tehdä siitä jotain suurta ja romanttista!” Eemeli huudahti. Lattialla makaava Kepponen kierähti takaisin vatsalleen ja katsoi Eemeliä epäluuloisesti. Ilona rapsutti kissaa korvien välistä, mutta tuijotti itsekin Eemeliä.

”Mitä sitten?”

”Miten niin ’mitä sitten’?”

”Olisiko se niin paha, jos siitä kehittyisi jotain?”

Eemeli huokaisi ja nousi lattialta. Hän käveli ikkunalle ja katsoi ulos, vaikka ulkona oli jo ehtinyt tulla pimeä eikä ikkunassa näkynyt muuta kuin Ilonan ja Antonin asunnon valot ja hänen oma heijastuksensa. Eemelin oli vaikea kestää Ilonan katseen alla, sillä hän tiesi tämän olevan jälleen kerran oikeassa. Suurin ongelma parhaiden ystävien kanssa on se, että he tuntevat ystävänsä niin hyvin, että ovat oikeassa niissäkin asioissa, joissa eivät saisi olla sitä. Sillä jos Eemeli oikein antoi itsensä miettiä ja antoi ajatustensa kulkea niille poluille, joille ne jatkuvasti hiippailivat itsenäisestikin… Hänen ja Veikan välillä oli jotain erilaista. Veikka oli kiinnostava ja hauska ihminen, joka sai Eemelin sekä nauramaan että rentoutumaan. Kaikki se ahdistus ja epämukavuus, jota Eemeli usein tunsi puolituttujen seurassa, oli poissa. Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”

”Mutta miten hän voisi… En minä ole poikaystävämateriaalia.”

”Oletpas”, Ilona sanoi ja nousi seisomaan, jättäen Kepposen riehaantumaan yksin lahjanarun kanssa. ”Ja sinun ja Joonan erosta on jo useampi vuosi.”

”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”

Sanojen sanominen teki edelleen kipeää. Muistot eron jälkeisestä ajasta olivat hatarat, mutta Eemeli muisti miettineensä viikkoja, mitä oli tehnyt väärin ja miten olisi voinut pelastaa suhteen. Syyllisyyden ja itseinhon tunne oli synkistänyt silloin kaiken. Hän ei halunnut joutua siihen tilanteeseen uudelleen.

”Emppu”, Ilona sanoi ja pakotti Eemeliä kohtaamaan katseensa. ”Se ei ollut sinun vikasi. Tiedän, että tiedät sen. Jälkikäteen - ja tämän sinä olet sanonut minulle monta kertaa - ymmärsit, että suhteen päättyminen oli ihan hyvä asia, että teissä molemmissa oli vikoja, jotka olivat este suhteen jatkumiselle. Muistatko, kun seurustelin Aapon kanssa?”

”Muistan.”

”Entä Eliaksen?”

”Muistan senkin.”

”Minä olin molempien suhteiden päättymisestä aivan rikki.”

”Niin olit, ja -”

”Ja se kuuluu asiaan”, Ilona keskeytti. ”Sehän kertoo vain siitä, että olet ollut suhteessa tosissasi, olet investoinut siihen tunteita. Tietenkin sen päättyminen sattuu. Mutta kun kohdalle osuu joku oikein hyvä ihminen, rakkauden ylä- ja alamäet ovat sen arvoisia. Alamäet ovat yhtäkkiä osa kokonaisuutta. Mikään suhde ei ole vapaa konflikteista, mutta se ei silti tarkoita, että suhde ei olisi hyvä, antoisa ja täynnä rakkautta. Minä esimerkiksi inhoan sitä, että Anton voi antaa omien pyykkiensä kuivua pyykkinarulla viikkoja ja me riitelemme asiasta ainakin kerran kuukaudessa. Mutta se osa kokonaisuutta ja ennen kaikkea osa Antonia, jota rakastan.”

Eemeli antoi Ilonan sanojen löytää tien mieleensä. Hän pelkäsi konflikteja eikä halunnut olla kenellekään pettymys. Hänelle tärkeintä oli olla lojaali, mutta ehkä se ei tarkoittanut sitä, että piti olla täydellisen luotettava. Että oikea ihminen osaisi antaa sen anteeksi.

”Joten”, Ilona sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kertoisitko nyt lisää siitä parasta ja mitä seuraavaksi tapahtuu?”

Eemeli huokaisi ja risti kädet rinnalleen. Ilonan vaativan katseen alla hän tiesi, ettei vastausvaihtoehtoja ollut kuin yksi.

”Hyvä on.”

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”

Eemeli pyöräytti silmiään, mutta nyökkäsi lopulta.

*

Kun Eemeli saapui seuraavana aamuna Sihvosen kelloliikkeeseen, hän oli hyvällä tuulella. Vaikka hän ei olisi mielellään myöntänyt mitään Ilonan kuullen, eilinen myöhäiseen iltaan asti kestänyt keskustelu parasta ja ennen kaikkea Veikasta oli tehnyt Eemelille hyvää. Ei ollut tietenkään mikään yllätys, että Ilona oli illan lopuksi ennustanut hänelle ja Veikalle valoisaa tulevaisuutta, mutta oli silti mukavaa huomata, että Ilona vaikutti kuulemansa perusteella pitävän Veikasta. Lisäksi Eemeliä piristi aamulla Veikalta tullut viesti. Siinä oli kuva kääritystä kädestä, joka näytti peukaloa.

Sain vaihdettua siteen itse! Kaikki sormet vielä tallella. Hyvää työpäivää!

Oli pelottavaa antaa itsensä uskoa jonkin uuden olevan alkamassa eikä Eemeli vieläkään antanut itsensä heittäytyä täysin tunteiden pastelliseen hattaraan. Kaikki oli edelleen uutta ja kosketusherkkää. Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Hymy pysytteli hänen kasvoillaan koko matkan myyntitilasta paperihuoneeseen, mutta päästessään oviaukolle hänen hymynsä hyytyi. Olli istui työpöydän ääressä ja näytti siltä kuin olisi istunut siinä koko yön. Hänen harmaat hiuksensa olivat sekaisin, kasvot olivat huolesta raskaat ja hän näytti sitä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Eemeli koputti ovenkarmiin varovasti. Olli kohotti katseensa pöydällä olevasta paksusta kansiosta ja nähdessään Eemelin hän nyökkäsi. Se sai Eemelin huolestumaan toden teolla. Hän laski reppunsa nojaamaan seinää vasten ja riisui ulkovaatteet oven vieressä olevaan naulakkoon. Sitten hän käveli Ollin luokse ja istui hänen vierellään olevalle tuolille.

”Mitä on tapahtunut?”

”Sain tämän eilen”, Olli sanoi ja osoitti puoliksi kansion alla olevaa kirjekuorta. ”En pystynyt menemään kotiin. Olen miettinyt ratkaisua koko yön.”

Olli hieroi silmiään ja huokaisi toivottoman pitkän huokauksen. Eemeli ojentautui ottamaan kuoren pöydältä ja tunnisti kirjeikkunassa olevan logon. Se oli vakuutusyhtiöltä. Hän otti kirjeen kuoresta ja alkoi lukea. Silmät hyppivät riviltä toiselle, pysähtyen tärkeimpien sanojen kohdalle.

Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Kirjeen lukeminen sai Eemelinkin tuntemaan olonsa kamalaksi. Hän otti kirjeen mukaansa kävellessään kahvinkeittimen luo ja luki sen läpi vielä kerran ladatessaan kahvinkeittimen. Hän vilkaisi Ollia, joka ei vieläkään kohottanut katsettaan kansiosta.

”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään. Eemeli napsautti kahvinkeittimen käyntiin ja nappasi takkinsa naulakosta. ”Minä käyn hakemassa meille croissantit lähikahvilasta. Älä… lähde minnekään. Selvitetään tämä asia yhdessä”

Kävellessään korttelin kulmassa olevaan kahvioon Eemeli mietti kirjeen sisältöä. Vakuutuksen menettäminen ei ollut suoranainen maailmanloppu, mutta siitä aiheutui valtavasti ongelmia, joiden seuraukset saattoivat kantaa kauas. Eemeli tiesi liiketilan vuokrasopimuksen edellyttävän laajoja vakuutuksia. Jos vuokranantaja saisi tietää heidän ongelmistaan… Eemeli pudisti päätään. Hän ei halunnut ajatella asiaa niin pitkälle. Hän keskittyisi ratkaisuihin.

Kun Eemeli palasi takaisin kelloliikkeeseen Olli oli tuskin liikahtanut paikoiltaan. Kahvi oli ehtinyt tippua ja Eemeli kaatoi heille molemmille kupilliset, asetti croissantit ja hetken mielijohteesta ostamansa bebe-leivokset lautasille ja vei kattauksen työpöydälle. Kahvin tuoksu sai Ollin kohottamaan katseensa käsien suojasta, ja Eemelin kurkkua kuristi, kun hän näki kasvoille jähmettyneet huolen uurteet.

”Pidä pieni hengähdystauko”, Eemeli sanoi ja työnsi lautasta Ollia kohti. ”Mietitään tätä yhdessä.”

”Mitä mietittävää tässä enää on”, Olli mutisi, mutta otti bebe-leivoksen käteensä ja katseli sen vaaleanpunaista kuorrutetta. ”Jos en mene poliisin puheille ja saa tätä selvitettyä, minun kelloliikkeeni tarina päättyy tähän. En olisi uskonut, että kolmenkymmenen vuoden työ päättyisi tällä tavoin ja jonkin tällaisen takia. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin korut ja kellot katoavat. Millainen varas ei jää kiinni valvontakameran nauhalle?”

Eemeliä särki sydämestä niin, että hän olisi halunnut kertoa kaiken. Olli oli kuluttanut voimansa loppuun pitkään jatkuvien varkauksien takia - ja nyt hän joutui kärsimään vielä lisää. Se ei ollut oikein. Eemeli tiesi, missä korut olivat. Hän tiesi, miten tilanne selviäisi, miten voisi selittää kaiken. Hän voisi marssia huvilalle ja käskeä Veikkaa antamaan korut. Hän palauttaisi ne Ollille ja kaikki korjaantuisi. Niin helppoa se oli. Paitsi että… Eemeli muisti Veikan käden. Korujen hakeminen oli kaukana yksinkertaisesta teosta. Eikä se sitä paitsi ratkaissut mitään: para vain jatkaisi varkauksia. Siitä tulisi loputon kierre, joka veisi Ollilta viimeisetkin voimat.

Kaiken lisäksi Eemeli oli luvannut Veikalle aikaa selvittää asioita. Katsoessaan Ollin epätoivoa lupaus tuntui typerältä viivyttelyltä, mutta Eemeli halusi antaa Veikalle mahdollisuuden löytää ratkaisu tilanteeseen.

”Minä yritän vielä selvittää asioita”, Eemeli sanoi lopulta. ”Vakuutus on ehkä lakkautettu, mutta voimme silti jatkaa niin kuin ennenkin. Anna minulle muutama päivä aikaa.”

Olli katsoi Eemeliä hetken ennen kuin nyökkäsi. ”Hyvä on. Mutta sitten meidän on mentävä poliisin puheille.”




K/H 2: On myönnettävä, että en ole tehnyt tarkempaa taustatyötä tuon vakuutusyhtiöongelman kanssa ja voikin olla, että tuollainen ongelma ei ole mahdollinen. Pyydän siis lukijoilta tässä tilanteessa armoa kyseisen asian suhteen :D En tunne ketään, joka olisi ollut vakuutusyhtiössä töissä, joten en pystynyt pallottelemaan ideaa - joten jos joku muu tietää paremmin, minulle saa toki kertoa! Pohjimmainen ajatus on kuitenkin siis se, että kelloliikkeen kirjanpidossa on ongelmia eikä niitä ole selitetty tyydyttävällä tavalla, minkä takia vakuutukset on keskeytetty siihen asti, että asiasta tehdään selvitys.
« Viimeksi muokattu: 18.07.2022 14:20:36 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 598
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Iiks, ihanaa kissakuvausta! :-* Luvun alku saa minut hymyilemään ihan hölmönä, koska se on niin eläväinen ja samaistuttava - kissat ovat aivan juuri tuollaisia leikkiessään! Ja halpa, yksinkertainen lelu on nimenomaan usein se paras mahdollinen. Muistan kun joku oli joskus tuonut löytöeläintalolle tuiki tavallisia pajunoksia, ja ne kiinnostivat kissa-asukkeja paljon enemmän kuin mitkään kauppojen fiinit höyhenviritykset. Ihanaa saada seurata Kepposen päättäväistä lahjanarunmetsästystä ja ärtymystä, kun se taas karkaakin otteesta, voi että. Kissat. ♥

Pidän ihan hirveästi tällaisesta kerronnallisesta ratkaisusta, että hahmot käyvät olennaista keskustelua jonkin tekemisen lomassa, sillä konkreettinen taustatekeminen tarjoaa usein luontevan kehyksen juttutuokiolle ja tekee siitä myös mielenkiintoisempaa seurattavaa, kun ei pelkästään puhuta, vaan taustalla myös tapahtuu jotain. Tässä luvussa se toteutuu mainiosti, kun saa samanaikaisesti seurata sekä kissan leikitystä että Eemelin ja Ilonan keskustelua. Kaiken pystyy näkemään jotenkin tosi elävänä ja aitona, esimerkiksi sen miten Eemeli tuijottaa ikkunaan ja näkee sieltä vain valot ja oman heijastuksensa - ah, rakastan kaikenlaista yksinäistä ikkunaan tuijottelua, sillä se kertoo usein niin paljon hahmon mielentilasta ja esimerkiksi pohdiskelun ja itsereflektion tarpeesta.

Parhailla ystävillä on kyllä viheliäinen kyky olla oikeassa silloinkin, kun itse ei haluaisi sitä myöntää tai kohdata. Eemelin ja Ilonan keskustelu käy kyllä suoraan sydämeen, etenkin tämä Eemelin sanoma:
”Hän jätti minut. Minä en ollut riittävän hyvä tai tarpeeksi kiinnostava kumppani hänelle.”
Tämä kipristää ja kivistää, koska on niin surullista, että Eemeli ajattelee näin edes osittain tai hetkittäin. Samalla se on kuitenkin tosi samaistuttavaa ja ymmärrettävää. Kun on välittänyt jostakusta kovasti ja se joku onkin se, joka päättää suhteen, ei ole ihme eikä mikään, että vikoja ja virheitä alkaa etsiä itsestään. Tämä avaa ja valottaa kyllä jälleen hyvin sitä, miksi Eemeli ei oikein haluaisi (tai uskaltaisi) edes ajatella sitä mahdollisuutta, että hänestä ja Veikasta voisi tulla jotain. Onneksi Ilonalla on kuitenkin vankkaa järkipuhetta valmiina, ja onneksi Eemelikin alkaa hiljalleen ja pienin askelin hyväksyä ja myöntää itselleen sen, että hän on alkanut pitää Veikasta. :-* Täytyy vain toivoa, että Veikkakin vastaa orastaviin tunteisiin. Uskon kyllä, että vastaa, koska Ilonan sanoin - ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla! ;D

Ilona hymyili. ”Jes! Minä käyn tekemässä popcornia, sitten saat kertoa kaiken. Ja…” - hänen kasvoilleen kohosi varovainen pyyntö - ”voidaanko sitten puhua myös Veikasta?”
Ilona on kyllä todellinen piristysruiske! Pidän hänestä kovasti, ja minusta on tosi ihanaa, että Eemelillä on Ilonan kaltainen ystävä, joka saa häntä vähän kuorestaan ja rentoutumaan (niin kuin Veikkakin saa, eli Veikassakin on todistettavasti tosiystäväainesta ja toivottavasti mahdollisesti vähän muutakin ♥).

Tuntuu niin hyvältä lukea Eemelin hyvästä tuulesta ja hymystä, sillä hän on sen todellakin kaiken jälkeen ansainnut. Hän vaikuttaa niin myötätuntoiselta, harkitsevaiselta ja vastuuntuntoiselta ihmiseltä, että hän tulee herkästi kantaneeksi huolia ja murheita muidenkin ihmisten puolesta. Ollin ja vakuutusyhtiökirjeen kohtaaminen onkin pudotus, joka muistuttaa hyvin siitä, että tässä on edelleen käsillä vakava tilanne ja kelloliikkeen tulevaisuus. Ollin epätoivo ja lannistuneisuus on minusta kuvattu tosi hienosti - huolesta raskaat kasvot, maailman paino harteilla, jähmettyneet huolen uurteet... Voi että, sydämestä ottaa - myös Eemelin vuoksi, sillä hänkin ottaa raskaasti Ollin toivottomuuden ja neuvottomuuden. Eemelin ratkaisukeskeisyys pääsee kyllä ihanasti oikeuksiinsa, kun hän ensitöikseen keittää kahvit ja käy hakemassa syötävää. Tämä on niin hieno kohta:
”Oletko syönyt mitään?” Eemeli kysyi. Olli katsoi häntä hetken kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, kunnes pudisti päätään.
Tästä ilmenee upeasti paitsi Ollin poissa tolaltaan oleminen, myös Eemelin huolehtivaisuus ja kyky nähdä akuutin ongelman taakse.

Yllätyin aluksi siitä, ettei Eemeli vieläkään kerro Ollille mitään, ei edes olevansa jäljillä, koska tieto voisi toisaalta helpottaa Ollin tilannetta ja antaa tälle syyn uskoa, että jotain voisi todella vielä selvitä ennen viranomaisten pakeille menoa. Toisaalta kertomattomuus on linjassa Eemelin aiemman toiminnan kanssa, vaikka se voikin olla jopa petollisen päättäväistä, ja Ollin reaktio Eemelin pyyntöön kertoo siitä, miten vakaasti Olli Eemeliin luottaa. Plus ei kai mitään hävittävääkään ole tilanteessa, jossa vakuutusyhtiö on päättänyt keskeyttää vakuutuksen ja liiketilan vuokrasopimuskin on pian vaakalaudalla. Minä ainakin muuten ostan ihan täysin kaiken, mitä vakuutus- ja vuokra-asioista tässä luvussa kerrotaan, ja itse asiassa lukiessani hihkuinkin, miten mahtavaa on, kun olet niin perillä tällaisista asioista! :D Se ei tosiaankaan vaadi sitä, että olisi oikeasti perillä, vaan sitä, että osaa esittää ja perustella asian uskottavasti, ja sinä kyllä todella osaat, ei mitään huolta. :) Nuo kirjeen katkelmat toimivat minusta tosi hyvin.

Haha, en tällä kertaa bongannut painovirhepaholaisia! :D Nostan tähän kuitenkin pari ihan pikkiriikkistä kielivirhettä tai epäselvyyttä (sano vain, jos et halua tällaisia huomioita - olen sinulle typoja nostanut siksi, että olet vaikuttanut ilahtuneen niiden bongaamisesta, mutta ymmärrän ihan täysin, jos et kaipaa niitä tai tällaista "betausta", koska olen kuitenkin pelkkä lukija ja nämä ovat oikeasti ihan pikkuruisia juttuja - sinun tekstisi on pääsääntöisesti tosi sujuvaa ja selkeää ♥):
Spoiler: näytä
Lainaus
Muisto keskustelusta ja pikaisesta halauksesta, jonka Eemeli oli saanut Veikalta lähtiessään saivat hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
Tästä rakenteesta saa sen käsityksen, että muisto on se, mikä saa Eemelin hymyilemään, eli silloin pitäisi olla "sai hymyn kohomaan - -", koska muisto on yksikössä. Tai sitten pitäisi olla "muistot" tai jotenkin esimerkiksi "keskustelu ja pikainen halaus - - saivat hymyn kohoamaan - -".
Lainaus
Palatessaan takaisin kelloliikkeeseen Olli oli tuskin liikahtanut paikoiltaan.
Tästä lauseenvastikkeesta ei ilmene se, että tekijänä on Eemeli, vaan nyt se vaikuttaa viittaavan suoraan Olliin, joka kuitenkaan ei ole poistunut kelloliikkeestä mihinkään. Selkeämpää olisi mielestäni siis kirjoittaa auki "Kun Eemeli palasi kelloliikkeeseen - - / Eemelin palatessa kelloliikkeeseen - -" tms.


Kiitos jälleen ihanasta luvusta, ja kovasti tsemppiä tarinan lopun työstämiseen! :-* On ymmärrettävää, että panokset ovat lopun lähestyessä kasvaneet ja se on luonut paineita, ja haluankin rohkaista ja kertoa, että minusta tämä tarina on ollut tähän saakka aivan loistava ja tosi valmiilta tuntuva paketti! En ihmettele, että juonipisteet ovat löytyneet, koska sellainen fiilis näin lukijanakin on - sellainen, että muodostumassa on kokonaisuus, jota jokainen kohtaus ja osa omalla tavallaan rakentaa. Hienoa työtä, ja olen niin onnellinen siitä, että olen saanut seurata tämän tarinan ja Eemelin matkassa osa kerrallaan. Tämä on ollut ihan lempparilukemisiani tänä vuonna! :-* -Walle
« Viimeksi muokattu: 17.07.2022 14:38:49 kirjoittanut Waulish »




deep inside I think I might deserve it

Altais

  • ***
  • Viestejä: 514
Luin tämän uusimman luvun ensimmäisen kerran jo ihan tuoreeltaan, mutta kesälomareissujen vuoksi pääsen kommentoimaan vasta näin viiveellä. Tykkäsin jälleen tarinan saamasta jatkosta todella paljon, ja oli kiinnostavaa lukea myös siitä, mitä olit kertonut kirjoitusprosessin etenemisestä, juonipisteistä ja siitä, miten kokonaisuutta rakentaessa panokset ja paineet kasvaa loppua kohden. Mutta ainakin tähän mennessä tämä on minunkin mielestäni sekä juonen kuljettamisen osalta että kerronnaltaan niin eheä ja toimiva kokonaisuus, että sitä on ollut todella suuri ilo lukea ja seurata. Tässä on ainakin minun makuuni juuri sopivassa suhteessa hahmoihin tutustumista, juonen eteenpäin kuljetusta ja tunnelman tiivistymistä, sekä romanttista pohjavirettä tai vähintään sen odotusta.  :) En ole itse tainnut ennen edes kuulla juonipisteen käsitteestä, mutta jäi kyllä kiinnostamaan, ja ehkä pitäisi itsekin yrittää jonkun oman tekstin kanssa miettiä sellaiselta pohjalta.

Mutta sitten uusimpaan lukuun. Ilonan ja Eemelin ystävyys on koko ajan kuvautunut tosi sydämellisenä ja läheisenä, ja olen iloinen, että Eemelillä on elämässään sellainen, aidosti hänen parastaan haluava ystävä, vaikkei hänen ilmeisesti olekaan ihan helppo päästää ihmisiä lähelle. Ilonan innostuminen Veikasta kertoo paljon, sillä hän taitaa olla herkkä huomaamaan sellaista, mitä Eemeli ei itse myöntäisi ääneen, eikä ehkä edes oikein itselleenkään.

”Et voi sanoa, etteikö tässä olisi jotain poikkeavaa meneillään”, Ilona sanoi virnistäen. ”Jäit sinne yöksi, Emppu. Ja nyt te olette vaihtaneet numeroita.”

”Jäin yöksi, koska ulkona oli kamala ilma ja numeroita vaihdoimme vain siksi, että Veikka saisi minuun yhteyden, kun on saanut korut itselleen.”

Tässä Eemelin ajatukset Veikasta olivat samaan aikaan ihanan lämpöisiä ja riipaisevan epävarmoja. Ymmärrettävästi Eemelin on vaikea heittäytyä uuteen ihmissuhteeseen ja uskoa, että toinen oikeasti haluaisi tutustua juuri häneen paremmin ja viettää aikaa juuri hänen kanssaan, jos ei olisi paran mysteeriä ratkottavana. Hän on varmaan lähtökohtaisesti luonteeltaan herkkä satutetuksi tulemiselle ja sille, että tärkeä ihminen hylkää, ja huonot kokemukset ovat vielä vahvistaneet sitä. Siksi hänen on varmaan vaikea myöntää edes itselleen, että toivoisi hänen ja Veikan välille kehittyvän jotain romanttista. Onhan se helpompaa ikään kuin varautua siihen, ettei näin olisikaan, ja esittää, ettei asia ole edes käynyt omassa mielessä. Mutta kyllä minäkin toivoisin kovasti Veikan ja Eemelin yhteyden säilyvän senkin jälkeen, jos (kun) he saavat selvitettyä, mitä paran kanssa tulisi tehdä.  :) Voi, kyllä Eemeli varmasti on poikaystävämateriaalia, vaikkei itse siihen tällä hetkellä uskoisikaan.  :)


Lainaus
Veikan seurassa hän saattoi olla yhtä paljon oma itsensä kuin Ilonan tai Ollin seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epävarmuus.

”En edes tiedä, haluaako hän olla ystäväni”, Eemeli sanoi lopulta ja kääntyi kohtaamaan Ilonan, joka istui edelleen lattialla Kepposta silittäen. Ilonan kasvoille kohosi lempeä hymy.

”Ei tuntemattomia pihalla hiippailijoita halailla. Ystäviä halataan. Rakkaita ihmisiä halataan.”


No mutta niinpä! Minustakin tämä Veikan käden laastaroiminen oli ihana kohtaus, ja oli kiva, kun Veikan viesti muistutti Eemeliä siitä ja ehkä kertoi Veikankin edelleen ajattelevan sitä, ja Eemeliä noin ylipäätään. Eemelin ajatuksia tässä oli myös erityisenihana lukea, sillä juuri tuollaisena mielessäni kuvittelin sen hetken silloin edellistä lukua lukiessani.  :)
Lainaus
Yöllä ennen nukahtamista hän oli kuitenkin palannut mielessään edelliseen aamuun, jolloin oli sitonut Veikan verta vuotavan käden. Muistiin painuneet yksityiskohdat Veikan käsistä ja hiuksista, hänen tuoksunsa ja hengähdyksen tunne iholla saivat Eemelin ihon kananlihalle.

Hän tiesi tämän tunteen ja tunnisti sen monen vuoden jälkeen, vaikkakin vastahakoisesti. Hän oli alkanut pitää Veikasta.

Mutta voi, tässä alkaakin varmaan Eemelillä paineet kasvaa ongelman ratkaisemisen suhteen, kun hän kuitenkin nyt tietää, mitä varkauksien takana on. Eihän sellaista voisi tietenkään uskottavasti kertoa kenellekään kuulostamatta sekopäältä, eikä hän voi myöskään oikein kiirehtiä asian ratkaisemista, kun tietää, ettei ole ihan yksinkertaista saada paraa palauttamaan viemiään esineitä eikä lopettamaan puuhiaan. Mutta Ollin puolestakin tulee tässä kurja olo, todella pahaenteisiltä kuulostavat nuo vakuutusyhtiön kanssa ilmaantuneet ongelmat.

Lainaus
Puutteellinen kirjanpito… kadonneet arvoesineet, joista ei rikosilmoitusta… liikkeen vakuutuksen keskeyttäminen, kunnes tilanne selviää.

Jännityksellä jään taas odottamaan jatkoa, Eemeli jäi kyllä varsin haastavaan tilanteeseen miettiessään mitä tehdä, kun panokset kasvavat ja aika tuntuu käyvän vähiin. Samalla odotan tietysti myös innolla, miten Eemelin ja Veikan suhde kehittyy, ja onko heidän välillään myös Veikan puolelta jotain romanttista.  :) Se piti vielä sanoa, että kaikki henkilöhahmot ovat tässä kovin tykättäviä, Veikan ja Eemelin lisäksi Ilona ja Olli ovat tosi sympaattisia myös, ja toivon myös Ollin vuoksi, että asiat järjestyisivät. Kiitokset jälleen tästä hienosta tarinasta ja sen jatkosta!  :)
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 408
Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista! ♥ Meille tuli oma kissa muutama kuukausi sitten ja sen leikkiä seuratessani ajattelin, että tällainen kohtaus on ehdottomasti saatava mukaan tähänkin tarinaan! Hauskaa siis, että tykkäsit alun kohtauksesta - ja että se toimi kerronnallisesti! Dialogin ja tekemisen yhdistäminen kerronnassa on kyllä haastavaa, sillä molempien pitää tuntua luonnolliselta ja niiden pitää vähän kuin täydentää toisiaan (muistan yhdestä dekkarista kohtauksen, jossa paistettiin paistinpannulla makkaraa samalla, kun puhuttiin jostain murhan selvittelyyn liittyvästä asiasta ja siinä dialogi ja toiminta eivät kyllä millään tavalla toimineet yhdessä ;D), joten kivaa, että onnistuin siinä. Hyvällä tuurilla siihen saa mukaan paljon hahmojen välistä suhdetta ja heidän tunteitaan! Oli myös ilahduttavaa kuulla, että Ilonan pirteys välittyy ja että saan tuotua esille tuon Eemelin tunnollisuuden ja huolehtivaisuuden (vaikka se onkin etenkin tässä tilanteessa sekä hyvä että huono luonteenpiirre, kuten itsekin kirjoitit, ja se tulee esille hieman enemmän tässä luvussa). Mahtavaa myös, jos tuo vakuutusongelma kuulosti loogiselta! Huokaisin kyllä helpotuksesta, kun luin kommenttisi :D

Otan kyllä todella mielelläni vastaan kaikki bongaukset niin kirjoitusvirheiden kuin outojen lauseiden suhteen! Yritän kyllä aina oikolukea tekstin mahdollisimman hitaasti, mutta siitä huolimatta silmät hyppivät tuttujen lauseiden yli tai luulevat, että kaikki on kunnossa :P Eli kiitos huomautuksista! Tekstistä tulee muille sujuvampi luettava, kun saan ne korjattua, eli arvostan kovasti sitä, että kerrot niistä :) Ja huippua, jos tarinan tahti ja juonen edistyminen on tuntunut luonnolliselta! Siihen olenkin tähdännyt, mutta ehkä enemmän tosissani näin tarinan jälkipuoliskolla. Kiitos vielä kerran kommentista ja siitä että luet, se on nimittäin motivoinut valtavasti tämän kirjoittamista koko vuoden. Ihanaa, että olet viihtynyt tämän parissa niin hyvin ♥

Altais, kivaa kuulla, että sinäkin koet tarinan juonen kulun luonnollisena ja että kokonaisuus on eheä! Huippua, kiitos ♥ Olen ollut jossain määrin tietoinen juonipisteistä jo aiemmin (ehkä enemmänkin hero's journey -tyyppisenä kokonaisuutena), mutta nyt löysin yhdestä kirjoitusoppaasta hyvän kokonaisuuden, jota voi hyödyntää monenlaisiin teksteihin. Liika juonipisteiden noudattaminen voi varmasti viedä lukemisesta vähän iloa, jos oppii odottamaan tiettyjä käänteitä, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden hahmottamisessa ja jännitteen ylläpitämisessä! Jos siis kirjoittamisen ns. teoria kiinnostaa, tuo on ainakin tutustumisen arvoinen asia :)

Ihanaa kuulla, että hahmot miellyttävät! Tämä on tosi feelgood-tarina eikä pahiksia oikeastaan ole (paitsi ehkä para, vaikka sekin on vain luonteeltaan varas), joten kivaa, jos hahmojen hyvyys ei tunnu tylsältä. Oli hauska lukea tuo ajatuksesi siitä, että Ilona on herkkä huomaamaan asioita, joita Eemeli ei ole vielä itse ihan sisäistänyt. Se on nimittäin juuri se, mitä vähän haenkin. Eemeli tarvitsee elämäänsä vähän sellaisia sysääjiä, jotka puskevat häntä oikeaan suuntaan :P Silti Eemelillä on paljon selvitettävää omien ajatustensa kanssa. Juurikin tuo hylkäämisen pelko jyrää monen muun asian yli ja hämärtää ajattelun, mutta oikeiden ihmisten ja hyvien kokemuksien kautta nuo traumat voisivat hiljalleen jäädä taakse. On kiva kuulla, että tuo tilanteen vakavoituminen Ollin ja vakuutusyhtiön suhteen toimii! Tässä panokset alkavat tosiaan kasvaa ja Eemeli joutuu vaikeaan tilanteeseen. Nyt on aika alkaa toimia ja katsoa, mitä tapahtuu. Iso kiitos kommentista! Olen tosi iloinen, että luet tätä ♥

K/H: Huiui, yhdestoista osa! Olen nyt saanut kirjoitettua tarinan loppuun ja kaiken kaikkiaan lukuja on 13 + epilogi. Loppu tosiaan lähestyy ja odotankin pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tarinan viimeiset luvut herättävät :D Tämä on ollut huikea matka ja onneksi sitä onkin vielä jäljellä julkaistavien lukujen muodossa. Tässä siis uusi luku, jonka kanssa painin hieman, koska tässä panokset kasvavat jälleen. Toivottavasti viihdytte tämän parissa!




Yhdestoista osa


Muutama päivä myöhemmin Eemeli siivosi paperihuonetta, kun kelloliikkeen puhelin soi. Oli vielä aikaista eivätkä asiakkaat yleensä soittaneet liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, mutta Eemeli kiirehti vastaamaan puhelimeen.

”Täällä on Siiri”, puhelimesta kuului. Ääni oli huolen ja itkun värittämä, ja Eemeli tunnisti sen muutaman sekunnin mietittyään: soittaja oli Ollin pitkäaikainen naisystävä. Hän oli tavannut naisen muutaman kerran, mutta siitä oli jo useampi vuosi.

”Hei?”

”Olli…”, Siiri aloitti, mutta joutui keräämään sanoja. ”Olli on joutunut päivystykseen. Hänellä on todennäköisesti keuhkokuume.”

Sanat kuullessaan Eemelin sydän alkoi hakata. Hän nojautui ovenkarmia vasten.

”Päivystyksessä? Keuhkokuumeen takia?”

”Sinä olet kai se, joka ottaa vastuun liikkeestä Ollin ollessa poissa?” Siiri kysyi. ”E-en tiedä näistä asioista paljoakaan, mutta Ollin puheista olen ymmärtänyt, että sinä olet seuraava vastuussa.”

”Niin se taitaa olla”, Eemeli vastasi hitaasti, yrittäen ottaa uutiset vastaan. Huoli hänen sisällään alkoi kasvaa. ”Miten Olli voi?”

”Häneltä otetaan nyt keuhkokuva ja verikokeet ja sitten lääkäri arvioi tilanteen”, Siiri sanoi. Eemeli kuuli jälleen itkun hänen äänessään. ”Mutta ei se ole mikään pieni pöhö. Eivät he voi häntä kotiin lähettää.”

Ajatus sairaasta ja heikosta Ollista sai palan nousemaan Eemelin kurkkuun. Hän selvitti kurkkuaan ja vakuutti Siirille, että pitäisi asioista huolta kelloliikkeessä niin kauan kuin sille vain olisi tarve.

“Tärkeintä on, että Olli paranee”, Eemeli sanoi. Siiri kiitti häntä ja hetken hiljaisuuden jälkeen he päättivät puhelun.

Eemeli laski puhelimen takaisin pöydälle. Hän mietti muutama päivä sitten työpöydän takana istunutta, vastoinkäymisiin väsynyttä Ollia, jonka huolet kelloliikkeen suhteen vain kasvoivat. Ja nyt Olli oli joutumassa sairaalaan. Ei ollut vaikea yhdistää keuhkokuumetta stressiin ja kylmiin helmikuun päiviin. Sen lisäksi Olli oli jo 70-vuotias, mikä toi omat riskinsä sairastumiseen. Syyllisyys poltteli rintakehässä. Olisiko Eemeli voinut vaikuttaa tapahtuneeseen kertomalla parasta? Mitä jos totuuden kertominen olisi sittenkin helpottanut Ollin oloa, rauhoittanut stressiä ja siten estänyt sairastumisen?

Eemeli palasi paperihuoneeseen ja istui kahvipöydän ääreen. Hän painoi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä. Hän oli nyt vastuussa kelloliikkeestä ainakin viikon, luultavasti useammankin. Hänen piti saada asiat pyörimään, hoitaa vastuunsa ja varmistaa, että Olli voisi palata hyvin hoidettuun liikkeeseen, kunhan paranisi. Se oli vähin, mitä hän saattoi tehdä.

Seinällä oleva kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan. Se oli Ollin tekemä. Hän oli valinnut kellotaulun koivupuun huolella ja käyttänyt päiviä sen kaiverrusten suunnitteluun ja toteutukseen. Taulussa oli pieni mökki keskellä metsää. Eemeli katsoi kelloa ja muisti, miten ylpeä Olli oli ollut siitä. Muisto sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.

Hän otti puhelimen taskustaan ja etsi sieltä Minean numeron.

*

Päästessään illalla kotiin Eemeli jaksoi tuskin lämmittää eineksiä mikrossa ennen kuin romahti sohvalle ja päätti jäädä loppuillaksi siihen. Vaikka työpäivä oli lopulta sujunut hyvin, aamun uutiset Ollista ja koko päivän jatkunut päätösten tekeminen ja ratkaisujen keksiminen oli vienyt häneltä voimat. Onneksi Minea oli lukulomalla valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin ja pääsi auttamaan muutaman tunnin varoitusajalla. Eemeli oli pahoitellut odottamatonta pyyntöä useaan otteeseen, mutta Minea oli vain todennut työn tekevän hyvää lukemisen vastapainoksi. Matias puolestaan oli raivannut työlistaltaan tilaa hoitaakseen Ollin vastuulla olleet korjaukset, ja Sihvosen kelloliike oli palvellut asiakkaitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemeli etsi suoratoistopalvelusta hömppäohjelman, jonka päähenkilöt olivat matkalla Italiassa ja ihastuivat matkan edetessä toisiinsa hitaasti, mutta ennalta-arvattavasti. Aurinko, jäätelö ja hahmojen kepeä dialogi saivat hänen ajatuksensa irtautumaan päivän tapahtumista ja saatuaan päivällisensä, pakasteesta napatun thairuokakuution, syötyä, keho alkoi vihdoin rentoutua pitkän päivän jälkeen. Jakson loputtua ajatukset alkoivat kuitenkin jälleen juosta. Samat soimaavat ajatukset, jotka Eemelin mieleen olivat nousseet heti Siirin puhelun jälkeen, palasivat entistä voimakkaampina. Olisiko parasta kertominen muuttanut asioita? Vaikka Olli ei olisi uskonut häntä, Eemeli olisi ainakin yrittänyt kertoa. Mutta mikä oli estänyt häntä? Yrittikö hän suojella Veikkaa? Vai suojeliko Eemeli vain omaa onneaan?

Miten hän oli voinut olla niin itsekäs?

Puhelin värähti viestin merkiksi ja Eemeli kurottautui ottamaan sen sohvapöydältä. Viesti oli Siiriltä.

Löysin numerosi Ollin puhelimesta. Hän on nyt osastolla ja kuume on kova, mutta antibioottien pitäisi kuulemma alkaa auttaa muutamassa päivässä.

Eemeli lähetti kiitosviestin ja pyysi mahdollisuuksien mukaan uusia päivityksiä sitä mukaa, kun Ollin olossa tapahtuisi muutoksia. Lähetettyään viestin hän jäi tuijottamaan televisiota, jonka ruudulle lopputekstit olivat jähmettyneet. Huono omatunto soimasi ja Eemeli pyöritteli vaihtoehtojaan mielessään. Lopulta hän avasi puhelimensa ja etsi hänen ja Veikan lyhyen viestiketjun. Hän mietti hetken ennen kuin kirjoitti viestin.

Hei! Haluaisitko tulla huomenna kävelylle, joskus kuuden jälkeen?

Vastauksessa ei kestänyt kauaa.

Totta kai! Tulenko kelloliikkeeseen ja lähdetään siitä?

Vaikka Veikan vastaus sai Eemelin hymyilemään, iloa varjosti syyllisyyden tunne. Veikka ehkä odotti mukavaa tapaamista, mutta Eemelin oli vaadittava häneltä ratkaisua tilanteeseen ja nopeasti. Ollin terveys ja elämäntyö olivat vaakalaudalla.

*

Toinen päivä ilman Ollia sujui rauhallisemmin. Minea omaksui nopeasti vastuullisemman roolin myyntiliikkeen puolella, ja Eemeli saattoi käyttää hetken tilikirjojen katseluun. Para oli jälleen käynyt yön aikana liikkeessä ja vienyt hopeisen rannekorun mennessään. Varkaus vahvisti Eemelin päätöstä vaatia Veikalta nopeampaa toimintaa. Laskiessaan menetettyjen tulojen summaa hän yritti miettiä, miten esittäisi asian Veikalle. Hän ei halunnut tehdä tilanteesta epämukavaa, mutta ei myöskään antaa periksi. Se tulisi olemaan vaikeaa, mutta joka kerta Eemelin ajatusten alkaessa jänistää tehtävästä, hän palautti mieleensä Ollin kasvot tämän kertoessa vakuutuksen kirjeestä.

Kun kello näytti puoli kuutta, vatsanpohjaa alkoi värisyttää ja tilikirjoihin keskittyminen muuttui mahdottomaksi. Eemeli kävi vessassa ja katseli itseään peilistä. Poskipäillä näkyi rivi pisamia, jotka haalistuivat aina talveksi, mutta eivät koskaan kadonneet kokonaan. Eemeli pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat ehtineet venähtää pitkäksi, ja yritti asetella suortuvia järjestykseen, kunnes muisti sitten laittavansa pipon päähän. Hän lähti vessasta päätään pudistellen. Oli mahdotonta olla jännittämättä Veikan näkemistä.

Saadakseen ajan kulumaan Eemeli kävi Minean kanssa läpi liikkeen sulkemiseen liittyviä tehtäviä. Asiakkaita kävi tuskin koskaan viimeisen vartin aikana, joten he laskivat kassan yhdessä, tarkistivat sitten seuraavan päivän asiakastyöt ja lukitsivat myyntitilan hyllyt ja kaapit.

Kello kuudelta liike oli valmis suljettavaksi. Eemeli ja Minea hakivat yhdessä ulkovaatteet paperihuoneesta, pukivat päälleen ja astuivat ulos. Veikka odotti näyteikkunan edessä, kasvoillaan tuttu hymy ja ruskeita suortuvia punaisen pipon alta pilkistäen.

”Hei”, Veikka sanoi.

”Hei”, Eemeli sanoi ja huomasi Minean katsovan vuoroin häntä, vuoroin Veikkaa, pieni hymy huulillaan. ”Tässä on Minea, meidän työntekijämme. Minea, tässä on Veikka.”

Minea ja Veikka tervehtivät toisiaan. Sillä välin Eemeli lukitsi liikkeen oven ja vilkaisi vielä postiluukkua, joka sekin olisi kaivannut oman lukkonsa pitääkseen paran ulkopuolella. Kun Minea lähti kävelemään kauppatoria kohti, Eemeli ja Veikka jäivät kahden kelloliikkeen eteen. He seisoivat hetken hiljaisina. Ilta oli kylmä, pakkasasteita vähintään viisitoista, mutta tuulta ei ollut. Eemeli ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä jännitti sekä Veikan seurassa oleminen että tulevan keskustelun aloittaminen.

”No, minne haluat kävellä?” Veikka rikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Kävellään vaikka jokirantaa pitkin?”

He suuntasivat keskustasta kaupungin läpi kulkevalle joelle ja lähtivät kävelemään sataman suuntaan. Eemeli yritti yhä uudelleen miettiä, miten saisi kerrottua syyn tapaamiseen. Hän tunsi vierellään kävelevän Veikan ihmettelevän hiljaisuuden, mutta ei halunnut vilkaista Veikkaa ennen kuin oli päättänyt, mitä sanoisi. Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin. Häntä ahdisti käsillä oleva tilanne. Jos jotain, hän olisi kaivannut hiljaisuutta. Joko oman kodin tai Veikan talon rauhallisuutta. Mutta siellä oli para ja Veikan läheisyys sai hänen ajatuksensa muuttumaan siirapiksi eikä…

”Emppu?”

Veikan ääni sai Eemelin irtautumaan ajatuksistaan. Hän huomasi puristaneensa lapasten peittämät kätensä nyrkkiin. Veikka katsoi häntä kulmat rypyssä, mutta Eemeli ei kyennyt pitämään hänen katseestaan kiinni vaan katseli edessään olevaa lumista kävelykatua.

”Mikä on vialla?”

Eemeli äännähti tietämättä ensin, miten sanoittaa tilanteen. Sitten hän päätti aloittaa kertomalla Siirin puhelusta. Veikka kuunteli, kun hän kertoi Ollin keuhkokuumeesta ja kuinka ajatteli kelloliikkeen tilanteen aiheuttaneen sen. Hän kertoi kirjanpidosta, vakuutusyhtiön uhkaavasta kirjeestä ja Ollin epäröinnistä rikosilmoituksen suhteen.

Eemelin olo ei keventynyt kertomisesta, mutta Veikasta huokuva myötätunto valoi häneen hieman uskoa siitä, että kaikki kyllä järjestyisi.

”Oletko kertonut hänelle parasta?” Veikka kysyi, kun Eemeli oli saanut kerrottua viime päivistä kelloliikkeessä ja huolestaan työntekijöiden riittävyyden suhteen. Minea ei kuitenkaan voisi olla heillä muutamaa viikkoa pidempään, mutta mitä jos Ollin parantumisessa kestäisi kuukausia?

Eemeli pudisti päätään. ”En tiennyt, miten kertoisin siitä. Nyt minua kaduttaa, etten sanonut mitään. Ehkä se olisi helpottanut Ollin stressiä ja hän ei olisi sairastunut. Jos olisin kertonut, mitään tällaista ei olisi tapahtunut.”

Veikka pysähtyi ja kääntyi katsomaan Eemeliä. Eemeli kohtasi hänen katseensa. Se oli illan pimeydessä tumma, mutta silmissä oli lämpöä.

”Parasta kertominen olisi tuskin ratkaissut asioita. Ehkä se olisi vienyt Ollin ajatukset hetkellisesti muualle, mutta vakuutuskirje on silti tosi ja rikosilmoituksen tekeminen olisi johtanut jatkokysymyksiin, joihin teillä ei olisi ollut tarjottavana järkeviä vastauksia”, Veikka sanoi ja odotti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tämä ei ole sinun vikasi.”

”Mutta onhan se”, Eemeli sanoi. ”Ja se on myös syy siihen, että halusin nähdä sinut. Meidän on pakko korjata tilanne nyt. Oletko sinä saanut korut jo takaisin?”

Veikka katsoi häntä ja puri huultaan. Sitten hän pudisti päätään. ”Olen yrittänyt maanitella sitä, mutta -”

”Se ei riitä”, Eemeli keskeytti. Hän näki hämmennyksen Veikan kasvoilla, mutta pakotti itsensä jatkamaan. ”Meidän pitää tehdä enemmän. Sinun pitää tehdä enemmän. Minä tarvitsen ne korut ja kellot takaisin, jotta kirjanpito voidaan päivittää ja saamme liikkeen vakuutukset takaisin kuntoon. Vain siten Olli paranee.”

”Minä yritän kyllä, mutta -”

”Se ei riitä. En voi enää odottaa.”

Tuntui pahalta puhua Veikalle niin tiukasti ja asettaa vaatimuksia, jotka pakottivat Veikankin epämukavuusalueelleen. Mutta Eemelin piti yrittää auttaa Ollia ja kelloliikettä, joka oli Ollin elämäntyö ja josta oli tullut tärkeä turvapaikka ja ylpeyden aihe myös Eemelille. Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Veikka katsoi joelle ja sen toisella puolella tuikkivia valoja. Eemeli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti aistia Veikan tunnetilaa, mutta tämä seisoi niin tyynenä, että oli vaikea arvata hänen ajatuksiaan. Jokivarressa kävelevät ihmiset kiersivät heidät, vilkaisivat ehkä kahteen kertaan huomatessaan heidän välillään olevan kipeän jännitteen. Eemeli olisi halunnut tarttua Veikan käteen. Hän mietti paran aiheuttamaa haavaa ja oliko side vielä käden ympärillä. Mutta samalla hän halusi pysyä tiukkana ja osoittaa, että oli tosissaan. Kiertelyn aika oli ohi. Veikan oli otettava paran aiheuttamat ongelmat vakavasti.

”On olemassa vielä yksi keino”, Veikka sanoi lopulta, lausuen sanat hitaasti kuin ei olisi halunnut lausua niitä lainkaan. ”Jos maanittelu tai uhkailu ei auta.”

Eemeli katsoi Veikkaa, joka ei vieläkään kohdannut hänen katsettaan vaan tuijotti joen jäätynyttä pintaa.

”Mikä?” Eemeli kysyi. Hänellä oli huono aavistus ja hermostuneisuus levisi hänen kehoonsa. Veikka huokaisi ja katsoi lopulta Eemeliä silmiin.

”Minun pitäisi ottaa para hengiltä.”

Eemelin vatsanpohjaan ilmestyi ontto kolo.

”Sinähän sanoit, että jos para kuolee, sen omistajalle käy samoin.”

Veikka nyökkäsi. ”Mummi on kirjoittanut siitä. Hän oli kuullut sen omalta mummultaan, jonka kylässä oli useampikin para.”

”Sinä siis löysit hänen päiväkirjansa?”

”Löysin ne vasta toissapäivänä. Sen takia et ole kuullut minusta, sillä olen vasta päässyt alkuun. Olin ajatellut odottaa, että minulla olisi kerrottavana jokin järkevä ratkaisu, mutta parasta ei ole kauhean usein merkintöjä”, Veikka sanoi ja huokaisi. Ilma heidän välillään täyttyi höyrystä. ”Ymmärrän, että haluat korjata tilanteen mahdollisimman nopeasti. Sinulla on siihen täysi oikeus ja Ollin tilanne vain vauhdittaa asioita. Mutta ajatteletko… aiotko mennä…”

”Poliisille?” Eemeli kysyi. Sanoessaan sanan ääneen hän tajusi, ettei voisi tehdä niin Veikalle. Se tuntui liian kamalalta. Mutta Veikan esittelemä vaihtoehto oli paljon huonompi. Se ei edes ollut vaihtoehto, ei voinut olla. Eemeli pudisti päätään. ”Yritetään keksiä jotain. Mitä tahansa muuta.”

Veikan kasvoille kohosi helpotus ja hän tarttui Eemelin kintaan peittämään käteen. ”Voitko antaa minulle vielä muutaman päivän aikaa? Tiedän, että pyysin sitä jo aiemmin, mutta… Voin laittaa kaiken muun sivuun ja keskittyä selaamaan mummin kirjoja. Hyvällä tuurilla löydän jonkin ratkaisun.”

Eemeli katsoi Veikkaa, rohkaistui tarttumaan häntä kädestä ja nyökkäsi. Veikan lapanen kiertyi hänen omansa ympärille ja Eemeli antoi itsensä varovaisesti uskoa, että asiat selviäisivät.

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 598
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Ensinnäkin isot onnittelut ja halaukset tarinan loppuun kirjoittamisesta! ♥ Se on upea saavutus, ja on varmasti palkitsevaa saada tällainen pitkä projekti päätökseensä. Näin lukijan näkökulmasta täytyy todeta, että onneksi vielä on kuitenkin muutama osa julkaistavana, koska on kyllä takuulla haikeaa laskea irti tästä tarinasta sitten kun sen aika koittaa. Tätä on ollut ihana seurata ja elää mukana tässä vuoden mittaan. :) Toisekseen - onnea myös tuoreesta kissaperheenlisäyksestä, onpa ihanaa että teille on muuttanut kissa! :-* En ihmettele, että se oli inspiroimassa tuota kissanleikityskohtausta, koska kissat ovat kyllä niin eläväisiä ja veikeitä otuksia. Omasta aina haaveilen, mutta valitettavasti turhaan, kun puoliso on niin pahasti allerginen... :-X

Voi miten sydäntä pudottavasti tämä osa alkaa! Heti itkuisesta äänestä langan toisessa päässä tulee pahaenteinen fiilis, jonka sinetöi uutinen Ollin sairastumisesta. Eemelin huoli niin Ollin terveydentilasta kuin kelloliikkeen hoitamiseen liittyvistä käytännön asioista välittyy todella hyvin ja riipaisevasti. Eemelin itsesyytöksistä ja jossittelusta ilmenee jälleen kerran hienosti se, miten syvän myötätuntoinen ja välittävä ihminen hän on, niin hyvässä kuin vähän pahassakin - ei välttämättä ole kovin rakentavaa potea syyllisyyttä jostain, mihin ei ole suoraan pystynyt vaikuttamaan, mutta samalla se on niin inhimillistä ja ymmärrettävää. Voi että, tekisi mieli osaksi halata ja osaksi ravistaa Eemeliä ja kertoa oikein painokkaasti, ettei hän todellakaan ole itsekäs, pikemminkin päinvastoin! Ei hän pahuuttaan jättänyt kertomatta parasta, vaan se oli senhetkisen harkinnan tulos, ja vahvasti veikkaan, ettei kertominen olisi lopulta ehkäissyt keuhkokuumeen puhkeamista, vaikka se olisikin osaa stressistä helpottanut.

Oikeuksiinsa pääsee onneksi kuitenkin myös Eemelin ratkaisukeskeisyys. Tätä osaa lukiessa minulle tuli jotenkin tosi luottavainen fiilis, että kelloliike on kyllä parhaissa mahdollisissa käsissä Ollin sairastaessa ja (toivottavasti!) toipuessa. :) Onneksi on lisäksi vielä auttaviakin käsiä, kun Minea pääsee lukulomaltaan auttamaan liikkeessä (onpa muuten kivaa, ettei hän jäänyt pelkkien mainintojen varaan tarinan alussa, vaan hänen kanssaan tehty nollasoppari pääsee nyt enemmänkin käyttöön). En kyllä ihmettele yhtään, että Eemeli on joka tapauksessa kaiken härdellin ja muuttuneiden tilanteiden jäljiltä päivän päätteeksi aivan puhki ja rojahtaa vain sohvalle katsomaan hömppää. Koen myötätuntoa häntä kohtaan, sillä hän vaikuttaa jotenkin niin syvästi tuntevalta ja asioihin koko sydämellään investoituvalta ihmiseltä - joskus huolet ja murheet kuluttavat aika paljon ja ovat raskaita kantaa, kun niitä kantaa muidenkin puolesta.

Tuntuu luontevalta, että koko ajan kasvavat paineet ja huoli Ollista saavat Eemelin lopulta tarttumaan härkää sarvista ja ottamaan Veikkaan yhteyttä. Nautin miesten kävelyretken kuvauksesta ja heidän välisestään vuorovaikutuksesta ja etenkin siitä, miten ilma tuntuu tavallaan puhdistuvan, kun Eemeli saa lopulta esitettyä asiansa - hänelle ehkä epäluonteenomaisen tiukasti, mutta jotenkin tulee sellainen fiilis, että tiukkuus on tässä vaiheessa tarpeen ja heijastaa tilanteen vakavuutta. Sydämeni sulaa sille, miten ymmärtäväinen Veikka lopulta on ja miten myös Eemeli suhtautuu ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti esimerkiksi ajatellessaan, ettei Veikan tähden voisi mennä poliisin pakeille. Lopun kädestä pitäminen luo sellaista luottavaista fiilistä, että tässä ollaan kaikesta huolimatta yhtä rintamaa ja yritetään selvittää ongelma yhteistyössä. ♥ Saapa nähdä, mitä isoäidin päiväkirjat vielä paljastavat ja mitä miehet keksivät kokeilla! Mietin vain edelleen jonkinlaista vaihtokauppaa, jotain millä saada para tyytyväiseksi niin ettei se kokisi enää tarvetta varastella. Tai siihen juurisyyhyn pureutumista, miksi para ylipäätään on nyt aktivoitunut ja voisiko sen vakuuttaa siitä, ettei tilanne vaadi varastelua. Varminta varmaan olisi, jos Veikan osuuden saisi jotenkin kokonaan irrotettua parasta, mutta toivottavasti se ei tosiaan tapahdu paraa tappamalla ainakaan niin kauan kuin on olemassa se riski että Veikallekin sattuu jotain. :-X

Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin.
Nautin kävelykohtauksessa miesten välisen vuorovaikutuksen lisäksi kovasti myös talvisen jokirannan kuvauksesta. Tämä kohta maalaa niin tunnelmallisen ja eläytymään houkuttelevan kuvan ympäristöstä, että tuntuu kuin olisi itsekin paikan päällä - eikä haittaa yhtään, että täällä on hurja helleaalto meneillään!

Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.
Tämä ajatuskulku hymyilyttää minua, vaikka tilanne vakava onkin. :D Tuntuu luontevalta, että tietynlainen maanläheinen epäusko pilkahtelee silloin tällöin vieläkin, koska onhan se aikamoinen henkilökohtainen mullistus, että myyttinen olento paljastuukin totisimmaksi todeksi.

Mietinkin muuten joskus aikaisemmin sitä, auttaisiko postiluukun lukitseminen tai muilla tavoin yön ajaksi sinetöiminen pitämään paran poissa. Voi kyllä olla, että se keksisi vain uuden sisäänpääsyreitin - tai vaihtaisi paikkaa, minkä seurauksena se sitten olisi jonkun muun riesana, mikä ei sekään varmasti olisi tavoiteltavaa. Ei sitä varmaan oikein voi lukita majapaikkaansakaan, koska varmaan se neuvokkaana otuksena keksisi pakokeinon.

Pari pienenpientä juttua taas spoiler-tagin takana:
Spoiler: näytä
Lainaus
Sanat kuullessaan Eemelin sydän alkoi hakata.
Tässä muotoilussa "sanat kuullessaan" viittaa sydämeen, joka on virkkeen subjekti, eli siis sydän kuulee sanat ja alkaa sen seurauksena hakata. Jos tarkoituksena on ilmaista Eemelin kuulevan sanat, kohta tulisi muotoilla esimerkiksi "Eemelin kuullessa sanat hänen sydämensä alkoi hakata" / "Eemelin sydän alkoi hakata hänen kuullessaan sanat". Mutta voihan tietysti olla, että tarkoituksena on ollut kuvainnollisesti ilmaista, että sydän on se, joka sanat kuulee!
Lainaus
Seinällä oleva kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan.


Kiitos taas kovasti ihanasta luettavasta, viihdyin mainiosti tämänkin osan parissa! :-* -Walle




deep inside I think I might deserve it

Altais

  • ***
  • Viestejä: 514
Ihan huikeaa, että olet jo kirjoittanut tarinan valmiiksi asti, onnittelut! Samalla kuitenkin tuntuu hiukan haikealtakin, koska tätä on ollut niin kiva seurata sekä hahmojen vuoksi, jotka on jo tulleet tutuiksi, että juonen takia, kun tunnelma koko ajan tiivistyy, ongelmat käyvät piinallisemmiksi, eikä silti olla yhtään lähempänä niiden ratkaisemista (tai ehkä sittenkin ollaan).  :) Tässä luvussa tosiaan panokset kasvoivat aika lailla, ja itselläkin kyllä sydän särkyi sympaattisen Ollin vuoksi, joka kaiken paineen alla sairastui vakavan kuuloisesti. Eemelin syyllisyyden tunnetta on helppo ymmärtää, kuten myös tarvetta ratkaista ongelmat pian, mutta toisessa vaakakupissa on yhtä lailla vaikeita asioita. Eihän paraa nyt voi päiviltäkään päästää, jos se voisi tarkoittaa, että myös Veikalle käy huonosti, mutta voi vilpitöntä Veikkaa, joka kuitenkin ajatteli, että niin juuri pitäisi tehdä, ettei toisilla olisi vaikeaa. Ymmärrän kyllä Veikkaakin, ei varmaan ole helppo kestää, kun kokee varmaan olevansa ainakin osin vastuussa toisten ongelmista, vaikkei se hänen vikansa olekaan.

Sydän suli kyllä sille, kun kävelyn ja raskaan keskustelun päätteeksi Veikka ja Eemeli tarttuivat toisiaan kädestä. Ihan varmasti kummallakin on tässä tunteet pelissä, ja toivottavasti jompikumpi uskaltaa myös avata suunsa niistä ja tehdä aloitteen. Itse mietin, että ehkä Veikan pitää se tehdä, kun Eemeli on niin varautunut ja peloissaan omasta kelpaamisestaan. Mutta toisaalta voihan hänkin voittaa pelkonsa, jos tilanne on oikeanlainen, tai voihan sitten sattua vielä jotain niin yllättävää, että se saa kummankin pasmat sekaisin. Tämä nyt on taas tätä omaa spekulointiani, jota tykkään lukiessa harrastaa, ja tiedän hyvin, ettet voi ottaa siihen kantaa.  ;)

Ja voi, Aurajoen ranta! Ihanaa, kun teksteissä tulee vastaan tuttuja paikkoja, silloin pystyy näkemään ihan sielunsa silmin tilanteen ja kohtauksen, kun miettii, missä henkilöt tarkalleen ottaen ovat. Ihan parasta, kun tämä teksti sijoittuu omaan kotikaupunkiini. Kiitos jälleen upeasta luvusta, ja jatkoa odotellessa! :)
Ja kun katson sua
Huomaan et olet siinä vain jos silmäni suljen
Olisit siinä edes vähän aikaa