Walle, kiitos jälleen ihanasta kommentista! ♥ Meille tuli oma kissa muutama kuukausi sitten ja sen leikkiä seuratessani ajattelin, että tällainen kohtaus on ehdottomasti saatava mukaan tähänkin tarinaan! Hauskaa siis, että tykkäsit alun kohtauksesta - ja että se toimi kerronnallisesti! Dialogin ja tekemisen yhdistäminen kerronnassa on kyllä haastavaa, sillä molempien pitää tuntua luonnolliselta ja niiden pitää vähän kuin täydentää toisiaan (muistan yhdestä dekkarista kohtauksen, jossa paistettiin paistinpannulla makkaraa samalla, kun puhuttiin jostain murhan selvittelyyn liittyvästä asiasta ja siinä dialogi ja toiminta eivät kyllä millään tavalla toimineet yhdessä
), joten kivaa, että onnistuin siinä. Hyvällä tuurilla siihen saa mukaan paljon hahmojen välistä suhdetta ja heidän tunteitaan! Oli myös ilahduttavaa kuulla, että Ilonan pirteys välittyy ja että saan tuotua esille tuon Eemelin tunnollisuuden ja huolehtivaisuuden (vaikka se onkin etenkin tässä tilanteessa sekä hyvä että huono luonteenpiirre, kuten itsekin kirjoitit, ja se tulee esille hieman enemmän tässä luvussa). Mahtavaa myös, jos tuo vakuutusongelma kuulosti loogiselta! Huokaisin kyllä helpotuksesta, kun luin kommenttisi
Otan kyllä todella mielelläni vastaan kaikki bongaukset niin kirjoitusvirheiden kuin outojen lauseiden suhteen! Yritän kyllä aina oikolukea tekstin mahdollisimman hitaasti, mutta siitä huolimatta silmät hyppivät tuttujen lauseiden yli tai luulevat, että kaikki on kunnossa
Eli kiitos huomautuksista! Tekstistä tulee muille sujuvampi luettava, kun saan ne korjattua, eli arvostan kovasti sitä, että kerrot niistä
Ja huippua, jos tarinan tahti ja juonen edistyminen on tuntunut luonnolliselta! Siihen olenkin tähdännyt, mutta ehkä enemmän tosissani näin tarinan jälkipuoliskolla. Kiitos vielä kerran kommentista ja siitä että luet, se on nimittäin motivoinut valtavasti tämän kirjoittamista koko vuoden. Ihanaa, että olet viihtynyt tämän parissa niin hyvin ♥
Altais, kivaa kuulla, että sinäkin koet tarinan juonen kulun luonnollisena ja että kokonaisuus on eheä! Huippua, kiitos ♥ Olen ollut jossain määrin tietoinen juonipisteistä jo aiemmin (ehkä enemmänkin
hero's journey -tyyppisenä kokonaisuutena), mutta nyt löysin yhdestä kirjoitusoppaasta hyvän kokonaisuuden, jota voi hyödyntää monenlaisiin teksteihin. Liika juonipisteiden noudattaminen voi varmasti viedä lukemisesta vähän iloa, jos oppii odottamaan tiettyjä käänteitä, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden hahmottamisessa ja jännitteen ylläpitämisessä! Jos siis kirjoittamisen ns. teoria kiinnostaa, tuo on ainakin tutustumisen arvoinen asia
Ihanaa kuulla, että hahmot miellyttävät! Tämä on tosi feelgood-tarina eikä pahiksia oikeastaan ole (paitsi ehkä para, vaikka sekin on vain luonteeltaan varas), joten kivaa, jos hahmojen hyvyys ei tunnu tylsältä. Oli hauska lukea tuo ajatuksesi siitä, että Ilona on herkkä huomaamaan asioita, joita Eemeli ei ole vielä itse ihan sisäistänyt. Se on nimittäin juuri se, mitä vähän haenkin. Eemeli tarvitsee elämäänsä vähän sellaisia sysääjiä, jotka puskevat häntä oikeaan suuntaan
Silti Eemelillä on paljon selvitettävää omien ajatustensa kanssa. Juurikin tuo hylkäämisen pelko jyrää monen muun asian yli ja hämärtää ajattelun, mutta oikeiden ihmisten ja hyvien kokemuksien kautta nuo traumat voisivat hiljalleen jäädä taakse. On kiva kuulla, että tuo tilanteen vakavoituminen Ollin ja vakuutusyhtiön suhteen toimii! Tässä panokset alkavat tosiaan kasvaa ja Eemeli joutuu vaikeaan tilanteeseen. Nyt on aika alkaa toimia ja katsoa, mitä tapahtuu. Iso kiitos kommentista! Olen tosi iloinen, että luet tätä ♥
K/H: Huiui, yhdestoista osa! Olen nyt saanut kirjoitettua tarinan loppuun ja kaiken kaikkiaan lukuja on 13 + epilogi. Loppu tosiaan lähestyy ja odotankin pelonsekaisella jännityksellä, mitä ajatuksia tarinan viimeiset luvut herättävät
Tämä on ollut huikea matka ja onneksi sitä onkin vielä jäljellä julkaistavien lukujen muodossa. Tässä siis uusi luku, jonka kanssa painin hieman, koska tässä panokset kasvavat jälleen. Toivottavasti viihdytte tämän parissa!
Yhdestoista osa
Muutama päivä myöhemmin Eemeli siivosi paperihuonetta, kun kelloliikkeen puhelin soi. Oli vielä aikaista eivätkä asiakkaat yleensä soittaneet liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, mutta Eemeli kiirehti vastaamaan puhelimeen.
”Täällä on Siiri”, puhelimesta kuului. Ääni oli huolen ja itkun värittämä, ja Eemeli tunnisti sen muutaman sekunnin mietittyään: soittaja oli Ollin pitkäaikainen naisystävä. Hän oli tavannut naisen muutaman kerran, mutta siitä oli jo useampi vuosi.
”Hei?”
”Olli…”, Siiri aloitti, mutta joutui keräämään sanoja. ”Olli on joutunut päivystykseen. Hänellä on todennäköisesti keuhkokuume.”
Sanat kuullessaan Eemelin sydän alkoi hakata. Hän nojautui ovenkarmia vasten.
”Päivystyksessä? Keuhkokuumeen takia?”
”Sinä olet kai se, joka ottaa vastuun liikkeestä Ollin ollessa poissa?” Siiri kysyi. ”E-en tiedä näistä asioista paljoakaan, mutta Ollin puheista olen ymmärtänyt, että sinä olet seuraava vastuussa.”
”Niin se taitaa olla”, Eemeli vastasi hitaasti, yrittäen ottaa uutiset vastaan. Huoli hänen sisällään alkoi kasvaa. ”Miten Olli voi?”
”Häneltä otetaan nyt keuhkokuva ja verikokeet ja sitten lääkäri arvioi tilanteen”, Siiri sanoi. Eemeli kuuli jälleen itkun hänen äänessään. ”Mutta ei se ole mikään pieni pöhö. Eivät he voi häntä kotiin lähettää.”
Ajatus sairaasta ja heikosta Ollista sai palan nousemaan Eemelin kurkkuun. Hän selvitti kurkkuaan ja vakuutti Siirille, että pitäisi asioista huolta kelloliikkeessä niin kauan kuin sille vain olisi tarve.
“Tärkeintä on, että Olli paranee”, Eemeli sanoi. Siiri kiitti häntä ja hetken hiljaisuuden jälkeen he päättivät puhelun.
Eemeli laski puhelimen takaisin pöydälle. Hän mietti muutama päivä sitten työpöydän takana istunutta, vastoinkäymisiin väsynyttä Ollia, jonka huolet kelloliikkeen suhteen vain kasvoivat. Ja nyt Olli oli joutumassa sairaalaan. Ei ollut vaikea yhdistää keuhkokuumetta stressiin ja kylmiin helmikuun päiviin. Sen lisäksi Olli oli jo 70-vuotias, mikä toi omat riskinsä sairastumiseen. Syyllisyys poltteli rintakehässä. Olisiko Eemeli voinut vaikuttaa tapahtuneeseen kertomalla parasta? Mitä jos totuuden kertominen olisi sittenkin helpottanut Ollin oloa, rauhoittanut stressiä ja siten estänyt sairastumisen?
Eemeli palasi paperihuoneeseen ja istui kahvipöydän ääreen. Hän painoi päänsä käsiinsä ja yritti miettiä. Hän oli nyt vastuussa kelloliikkeestä ainakin viikon, luultavasti useammankin. Hänen piti saada asiat pyörimään, hoitaa vastuunsa ja varmistaa, että Olli voisi palata hyvin hoidettuun liikkeeseen, kunhan paranisi. Se oli vähin, mitä hän saattoi tehdä.
Seinällä oleva kellon tikitykset tunkeutuivat Eemelin tajuntaan. Se oli Ollin tekemä. Hän oli valinnut kellotaulun koivupuun huolella ja käyttänyt päiviä sen kaiverrusten suunnitteluun ja toteutukseen. Taulussa oli pieni mökki keskellä metsää. Eemeli katsoi kelloa ja muisti, miten ylpeä Olli oli ollut siitä. Muisto sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
Hän otti puhelimen taskustaan ja etsi sieltä Minean numeron.
*
Päästessään illalla kotiin Eemeli jaksoi tuskin lämmittää eineksiä mikrossa ennen kuin romahti sohvalle ja päätti jäädä loppuillaksi siihen. Vaikka työpäivä oli lopulta sujunut hyvin, aamun uutiset Ollista ja koko päivän jatkunut päätösten tekeminen ja ratkaisujen keksiminen oli vienyt häneltä voimat. Onneksi Minea oli lukulomalla valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin ja pääsi auttamaan muutaman tunnin varoitusajalla. Eemeli oli pahoitellut odottamatonta pyyntöä useaan otteeseen, mutta Minea oli vain todennut työn tekevän hyvää lukemisen vastapainoksi. Matias puolestaan oli raivannut työlistaltaan tilaa hoitaakseen Ollin vastuulla olleet korjaukset, ja Sihvosen kelloliike oli palvellut asiakkaitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Eemeli etsi suoratoistopalvelusta hömppäohjelman, jonka päähenkilöt olivat matkalla Italiassa ja ihastuivat matkan edetessä toisiinsa hitaasti, mutta ennalta-arvattavasti. Aurinko, jäätelö ja hahmojen kepeä dialogi saivat hänen ajatuksensa irtautumaan päivän tapahtumista ja saatuaan päivällisensä, pakasteesta napatun thairuokakuution, syötyä, keho alkoi vihdoin rentoutua pitkän päivän jälkeen. Jakson loputtua ajatukset alkoivat kuitenkin jälleen juosta. Samat soimaavat ajatukset, jotka Eemelin mieleen olivat nousseet heti Siirin puhelun jälkeen, palasivat entistä voimakkaampina. Olisiko parasta kertominen muuttanut asioita? Vaikka Olli ei olisi uskonut häntä, Eemeli olisi ainakin yrittänyt kertoa. Mutta mikä oli estänyt häntä? Yrittikö hän suojella Veikkaa? Vai suojeliko Eemeli vain omaa onneaan?
Miten hän oli voinut olla niin itsekäs?
Puhelin värähti viestin merkiksi ja Eemeli kurottautui ottamaan sen sohvapöydältä. Viesti oli Siiriltä.
Löysin numerosi Ollin puhelimesta. Hän on nyt osastolla ja kuume on kova, mutta antibioottien pitäisi kuulemma alkaa auttaa muutamassa päivässä.Eemeli lähetti kiitosviestin ja pyysi mahdollisuuksien mukaan uusia päivityksiä sitä mukaa, kun Ollin olossa tapahtuisi muutoksia. Lähetettyään viestin hän jäi tuijottamaan televisiota, jonka ruudulle lopputekstit olivat jähmettyneet. Huono omatunto soimasi ja Eemeli pyöritteli vaihtoehtojaan mielessään. Lopulta hän avasi puhelimensa ja etsi hänen ja Veikan lyhyen viestiketjun. Hän mietti hetken ennen kuin kirjoitti viestin.
Hei! Haluaisitko tulla huomenna kävelylle, joskus kuuden jälkeen?Vastauksessa ei kestänyt kauaa.
Totta kai! Tulenko kelloliikkeeseen ja lähdetään siitä?
Vaikka Veikan vastaus sai Eemelin hymyilemään, iloa varjosti syyllisyyden tunne. Veikka ehkä odotti mukavaa tapaamista, mutta Eemelin oli vaadittava häneltä ratkaisua tilanteeseen ja nopeasti. Ollin terveys ja elämäntyö olivat vaakalaudalla.
*
Toinen päivä ilman Ollia sujui rauhallisemmin. Minea omaksui nopeasti vastuullisemman roolin myyntiliikkeen puolella, ja Eemeli saattoi käyttää hetken tilikirjojen katseluun. Para oli jälleen käynyt yön aikana liikkeessä ja vienyt hopeisen rannekorun mennessään. Varkaus vahvisti Eemelin päätöstä vaatia Veikalta nopeampaa toimintaa. Laskiessaan menetettyjen tulojen summaa hän yritti miettiä, miten esittäisi asian Veikalle. Hän ei halunnut tehdä tilanteesta epämukavaa, mutta ei myöskään antaa periksi. Se tulisi olemaan vaikeaa, mutta joka kerta Eemelin ajatusten alkaessa jänistää tehtävästä, hän palautti mieleensä Ollin kasvot tämän kertoessa vakuutuksen kirjeestä.
Kun kello näytti puoli kuutta, vatsanpohjaa alkoi värisyttää ja tilikirjoihin keskittyminen muuttui mahdottomaksi. Eemeli kävi vessassa ja katseli itseään peilistä. Poskipäillä näkyi rivi pisamia, jotka haalistuivat aina talveksi, mutta eivät koskaan kadonneet kokonaan. Eemeli pyyhkäisi hiuksiaan, jotka olivat ehtineet venähtää pitkäksi, ja yritti asetella suortuvia järjestykseen, kunnes muisti sitten laittavansa pipon päähän. Hän lähti vessasta päätään pudistellen. Oli mahdotonta olla jännittämättä Veikan näkemistä.
Saadakseen ajan kulumaan Eemeli kävi Minean kanssa läpi liikkeen sulkemiseen liittyviä tehtäviä. Asiakkaita kävi tuskin koskaan viimeisen vartin aikana, joten he laskivat kassan yhdessä, tarkistivat sitten seuraavan päivän asiakastyöt ja lukitsivat myyntitilan hyllyt ja kaapit.
Kello kuudelta liike oli valmis suljettavaksi. Eemeli ja Minea hakivat yhdessä ulkovaatteet paperihuoneesta, pukivat päälleen ja astuivat ulos. Veikka odotti näyteikkunan edessä, kasvoillaan tuttu hymy ja ruskeita suortuvia punaisen pipon alta pilkistäen.
”Hei”, Veikka sanoi.
”Hei”, Eemeli sanoi ja huomasi Minean katsovan vuoroin häntä, vuoroin Veikkaa, pieni hymy huulillaan. ”Tässä on Minea, meidän työntekijämme. Minea, tässä on Veikka.”
Minea ja Veikka tervehtivät toisiaan. Sillä välin Eemeli lukitsi liikkeen oven ja vilkaisi vielä postiluukkua, joka sekin olisi kaivannut oman lukkonsa pitääkseen paran ulkopuolella. Kun Minea lähti kävelemään kauppatoria kohti, Eemeli ja Veikka jäivät kahden kelloliikkeen eteen. He seisoivat hetken hiljaisina. Ilta oli kylmä, pakkasasteita vähintään viisitoista, mutta tuulta ei ollut. Eemeli ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä jännitti sekä Veikan seurassa oleminen että tulevan keskustelun aloittaminen.
”No, minne haluat kävellä?” Veikka rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”Kävellään vaikka jokirantaa pitkin?”
He suuntasivat keskustasta kaupungin läpi kulkevalle joelle ja lähtivät kävelemään sataman suuntaan. Eemeli yritti yhä uudelleen miettiä, miten saisi kerrottua syyn tapaamiseen. Hän tunsi vierellään kävelevän Veikan ihmettelevän hiljaisuuden, mutta ei halunnut vilkaista Veikkaa ennen kuin oli päättänyt, mitä sanoisi. Horisontissa näkyi vielä laskevan auringon kajo, mutta illan pimeys oli laskeutunut kaupunkiin. Heitä vastaan tuli pareittain lenkkeileviä ihmisiä, puhelimeen puhuvia koiranulkoiluttajia ja kotiin käveleviä työntekijöitä. Lähellä olevalla autotiellä oli ruuhkaa ja moottorien ärinä kantautui Eemelin korviin. Häntä ahdisti käsillä oleva tilanne. Jos jotain, hän olisi kaivannut hiljaisuutta. Joko oman kodin tai Veikan talon rauhallisuutta. Mutta siellä oli para ja Veikan läheisyys sai hänen ajatuksensa muuttumaan siirapiksi eikä…
”Emppu?”
Veikan ääni sai Eemelin irtautumaan ajatuksistaan. Hän huomasi puristaneensa lapasten peittämät kätensä nyrkkiin. Veikka katsoi häntä kulmat rypyssä, mutta Eemeli ei kyennyt pitämään hänen katseestaan kiinni vaan katseli edessään olevaa lumista kävelykatua.
”Mikä on vialla?”
Eemeli äännähti tietämättä ensin, miten sanoittaa tilanteen. Sitten hän päätti aloittaa kertomalla Siirin puhelusta. Veikka kuunteli, kun hän kertoi Ollin keuhkokuumeesta ja kuinka ajatteli kelloliikkeen tilanteen aiheuttaneen sen. Hän kertoi kirjanpidosta, vakuutusyhtiön uhkaavasta kirjeestä ja Ollin epäröinnistä rikosilmoituksen suhteen.
Eemelin olo ei keventynyt kertomisesta, mutta Veikasta huokuva myötätunto valoi häneen hieman uskoa siitä, että kaikki kyllä järjestyisi.
”Oletko kertonut hänelle parasta?” Veikka kysyi, kun Eemeli oli saanut kerrottua viime päivistä kelloliikkeessä ja huolestaan työntekijöiden riittävyyden suhteen. Minea ei kuitenkaan voisi olla heillä muutamaa viikkoa pidempään, mutta mitä jos Ollin parantumisessa kestäisi kuukausia?
Eemeli pudisti päätään. ”En tiennyt, miten kertoisin siitä. Nyt minua kaduttaa, etten sanonut mitään. Ehkä se olisi helpottanut Ollin stressiä ja hän ei olisi sairastunut. Jos olisin kertonut, mitään tällaista ei olisi tapahtunut.”
Veikka pysähtyi ja kääntyi katsomaan Eemeliä. Eemeli kohtasi hänen katseensa. Se oli illan pimeydessä tumma, mutta silmissä oli lämpöä.
”Parasta kertominen olisi tuskin ratkaissut asioita. Ehkä se olisi vienyt Ollin ajatukset hetkellisesti muualle, mutta vakuutuskirje on silti tosi ja rikosilmoituksen tekeminen olisi johtanut jatkokysymyksiin, joihin teillä ei olisi ollut tarjottavana järkeviä vastauksia”, Veikka sanoi ja odotti hetken ennen kuin jatkoi. ”Tämä ei ole sinun vikasi.”
”Mutta onhan se”, Eemeli sanoi. ”Ja se on myös syy siihen, että halusin nähdä sinut. Meidän on pakko korjata tilanne nyt. Oletko sinä saanut korut jo takaisin?”
Veikka katsoi häntä ja puri huultaan. Sitten hän pudisti päätään. ”Olen yrittänyt maanitella sitä, mutta -”
”Se ei riitä”, Eemeli keskeytti. Hän näki hämmennyksen Veikan kasvoilla, mutta pakotti itsensä jatkamaan. ”Meidän pitää tehdä enemmän. Sinun pitää tehdä enemmän. Minä tarvitsen ne korut ja kellot takaisin, jotta kirjanpito voidaan päivittää ja saamme liikkeen vakuutukset takaisin kuntoon. Vain siten Olli paranee.”
”Minä yritän kyllä, mutta -”
”Se ei riitä. En voi enää odottaa.”
Tuntui pahalta puhua Veikalle niin tiukasti ja asettaa vaatimuksia, jotka pakottivat Veikankin epämukavuusalueelleen. Mutta Eemelin piti yrittää auttaa Ollia ja kelloliikettä, joka oli Ollin elämäntyö ja josta oli tullut tärkeä turvapaikka ja ylpeyden aihe myös Eemelille. Sihvosen kelloliike ei voinut joutua taloudellisiin vaikeuksiin myyttisen, kotitekoisen varkaan takia. Siinä ei ollut mitään järkeä.
Veikka katsoi joelle ja sen toisella puolella tuikkivia valoja. Eemeli vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti aistia Veikan tunnetilaa, mutta tämä seisoi niin tyynenä, että oli vaikea arvata hänen ajatuksiaan. Jokivarressa kävelevät ihmiset kiersivät heidät, vilkaisivat ehkä kahteen kertaan huomatessaan heidän välillään olevan kipeän jännitteen. Eemeli olisi halunnut tarttua Veikan käteen. Hän mietti paran aiheuttamaa haavaa ja oliko side vielä käden ympärillä. Mutta samalla hän halusi pysyä tiukkana ja osoittaa, että oli tosissaan. Kiertelyn aika oli ohi. Veikan oli otettava paran aiheuttamat ongelmat vakavasti.
”On olemassa vielä yksi keino”, Veikka sanoi lopulta, lausuen sanat hitaasti kuin ei olisi halunnut lausua niitä lainkaan. ”Jos maanittelu tai uhkailu ei auta.”
Eemeli katsoi Veikkaa, joka ei vieläkään kohdannut hänen katsettaan vaan tuijotti joen jäätynyttä pintaa.
”Mikä?” Eemeli kysyi. Hänellä oli huono aavistus ja hermostuneisuus levisi hänen kehoonsa. Veikka huokaisi ja katsoi lopulta Eemeliä silmiin.
”Minun pitäisi ottaa para hengiltä.”
Eemelin vatsanpohjaan ilmestyi ontto kolo.
”Sinähän sanoit, että jos para kuolee, sen omistajalle käy samoin.”
Veikka nyökkäsi. ”Mummi on kirjoittanut siitä. Hän oli kuullut sen omalta mummultaan, jonka kylässä oli useampikin para.”
”Sinä siis löysit hänen päiväkirjansa?”
”Löysin ne vasta toissapäivänä. Sen takia et ole kuullut minusta, sillä olen vasta päässyt alkuun. Olin ajatellut odottaa, että minulla olisi kerrottavana jokin järkevä ratkaisu, mutta parasta ei ole kauhean usein merkintöjä”, Veikka sanoi ja huokaisi. Ilma heidän välillään täyttyi höyrystä. ”Ymmärrän, että haluat korjata tilanteen mahdollisimman nopeasti. Sinulla on siihen täysi oikeus ja Ollin tilanne vain vauhdittaa asioita. Mutta ajatteletko… aiotko mennä…”
”Poliisille?” Eemeli kysyi. Sanoessaan sanan ääneen hän tajusi, ettei voisi tehdä niin Veikalle. Se tuntui liian kamalalta. Mutta Veikan esittelemä vaihtoehto oli paljon huonompi. Se ei edes ollut vaihtoehto, ei voinut olla. Eemeli pudisti päätään. ”Yritetään keksiä jotain. Mitä tahansa muuta.”
Veikan kasvoille kohosi helpotus ja hän tarttui Eemelin kintaan peittämään käteen. ”Voitko antaa minulle vielä muutaman päivän aikaa? Tiedän, että pyysin sitä jo aiemmin, mutta… Voin laittaa kaiken muun sivuun ja keskittyä selaamaan mummin kirjoja. Hyvällä tuurilla löydän jonkin ratkaisun.”
Eemeli katsoi Veikkaa, rohkaistui tarttumaan häntä kädestä ja nyökkäsi. Veikan lapanen kiertyi hänen omansa ympärille ja Eemeli antoi itsensä varovaisesti uskoa, että asiat selviäisivät.
